Marsipaanihedelmät ja rutto

Sugared plumMary Hooperin At the Sign of the Sugared Plum (Bloombsbury, 2003) täytyy olla näitä teinille kotiin toiveikkaana kantamiani nuortenkirjoja, jotka ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin nuorta. Hooper on Britanniassa suosittu nuortenkirjailija, joka on myös saanut paljon aikaan selkokielisten teosten saralla. Nähtävästi hän keskittyy pääasiallisesti historialliseen fiktioon.

Tässä kompaktissa romaanissa matkustetaan Lontooseen vuonna 1665, jolloin kaupunkia riivaa ruttoepidemia. Maalla asuva nuori Hannah saa siskoltaan Sarah’ilta kutsun tulla hänen apulaisekseen perustamaansa sokerileipomoon juuri ennen epidemian puhkeamista. Tyttö lähtee matkaan tietämättä, mikä suurkaupungissa häntä odottaa. Matka Lontooseen on omanlaisensa romanttinen seikkailu, ja perillä sisarukset elävätkin erikoisen itsenäisissä ja vapaamielisissä oloissa, ilman vanhempaa esiliinaa. Hannah saa miespuolisen ihailijan Tomin, joka on yrttiparantajan oppipoika. Viaton seurustelusuhde kehittyy yhteisillä yrtinkeruuretkillä Chelseaan, joka on tuolloin pelkkä kyläpahanen kaupungin ulkopuolella.

Sisarusten liiketoiminta muuttaa ruttoepidemian aikana muotoaan – he pyrkivät piilottamaan marsipaanin sisään parantavia yrttejä ja valmistavat myös voimakkaita pastilleja, joiden uskotaan karkottavan tautia. Sensuelli business muuttuu kuoleman päivittäiseksi kohtaamiseksi. Kaupungissa on yritystä eristää ne taloudet, joissa asuu sairastapauksia, ja viranomaiset kirjoittavat vielä terveille todistuksia, joilla he pääsevät pakenemaan kaupungin porteista. Teoksen ilmapiiri muistutti minua hieman Milja Kauniston Pariisiin sijoittuvasta Kalmantanssista (Gummerus, 2014, joka kertoo vastaavasta paniikista Pariisissa. Aikuisille suunnattu Kalmantanssi oli tietysti historiallisesti järeämpi, mutta inhimillisen tuskan ja paniikin kuvauksena teoksissa on yhteistä.

Kirja on selkeästi kirjoitettu nykynuorille, ja pedagoginen ote näkyy teoksen lopussa esiintyvässä sanalistassa, josta lukija voi tarkistaa ”vaikeat” sanat. Voisin kuvitella, että Hooperin tekstit ovat helppolukuisia myös toisen kielen opiskelijoille. Juoni keskittyy enemmän sisarusten keskinäiseen suhteeseen ja lähipiiriin kuin laajempaan historiallis-poliittiseen analyysiin, mikä tekee tekstistä lähestyttävän moninaisille lukijoille. Teoksen lopussa on myös 1600-luvun sokeriherkkujen reseptejä innokkaille kotikokeille – miten olisi vaikka sokerihuurretut ruusunlehdet?

Hannah’n ystävä Abby ei valitettavasti selviä hengissä, sillä hän on lapsenpiikana talossa, jossa myös herrasväki kuolee. Ruton kyseessä ollessa tartunta ei katso yhteiskuntaluokkaa. Abbyn viimeinen muistutus ystävälleen on, että tämän pitää tulla kunnolla suudelluksi ennen kuolemaa. Makaaberia, mutta todenmakuista.

Pidin kirjasta, mutta tällä kertaa koin olevani väärää ikäluokkaa lukijaksi. Suosittelen teosta 12-15-vuotiaille tytöille, jotka pitävät joko historiallisista roolipeleistä tai leipomisesta.

 

Ikuisen kaupungin tosizombiet

villa_sibyllan_kirous-vala_vera-26839642-75816626-frntVera Valan Rooma-aiheisia dekkareita on mainostettu paljon sosiaalisessa mediassa, ja vaikka Italia-faniksi lukeudunkin, olen suhtautunut niiden saamaan suitsutukseen varauksella. Italiassa on tullut lomailtua useamman kerran viime vuosina, mutta ikuista kaupunkia olen toistaiseksi katsonut vain junan ikkunasta interrail-reissulla v. 1991. Rooma on ollut matkustuslistallani pitkään, mutta minulla on turistimassojen fobia enkä siis ainakaan haluaisi sinne huippusesonkeina. Loka-marraskuu voisi olla paras ajankohta minulle, mutta nyt huomaan Ryanairin lopettaneen Rooman-vuoron, joten köyhä joutunee taas äänestämään kukkarollaan. Onneksi siis on Vera Vala – ennustankin pidempää ystävyyttä hänen monisärmäisten teostensa äärellä. Joskus lukemalla pääsee moniaistisesti paikan päälle. Näin kävi tässä kyydissä.

Valan kolmas dekkari, Villa Sibyllan kirous, on toukokuun tarjouskirja ElisaKirjan dekkariklubissa. Aloitin siis puolisuomalaisen Arianna-yksityisetsivän seikkailuihin tutustumisen väärässä järjestyksessä, mutten usko sen haittaavan. Arianna kuuluu maineikkaaseen roomalaiseen Lupi di Bellisin sukuun, jonka aatelistaustan osa lähipiiristä edelleen ottaa huomioon. Nuorta etsivää kutsutaankin contessaksi, kreivittäreksi. Italialaisten tasavaltalainen muisti on valikoiva ja lyhyt.

Dekkarin alkuosa tuntui elitistiseltä, mutta innostuin tekstistä todella siinä vaiheessa, kun Arianna poistui de Curtisin perheen turvakameravyöhykkeeltä ”ihmisten ilmoille” kansan pariin. Rooman eri asuinalueiden tunnelmat välittyivät tässä ilmiömäisesti. Vala on tehnyt huolellista taustatyötä Rooman sosiaalisen historian ja arkkitehtuurin suhteen. Erityisesti perinteisten työväenluokkaisten alueiden arkea oli kiinnostavaa seurata. Garbatellan kaupunginosa perittyine vuokra-asuntoineen ja niissä vanhempiensa nurkissa asuvine yli kolmikymppisine mammoneineen pääsi erityisesti maailmankartalleni Valan ikuistamana. Tämä siirtolapuutarha- ja uusbarokkista palazzo-tyyliä sekoittava kombinaatio pitäisi kyllä nähdä livenä.

Tässä liikutaan Rooman kerman leikkikentillä, pankkiirien ja huippujuristien sisäsiittoisissa piireissä. Juoni sivuaa erikoista mithralaiskulttia, rahanpesua, mafiaa ja lehdistön vapautta. Kaikki naispäähenkilöt, Arianna itse mukaanlukien, kärsivät  menneisyyden varjoista ja kutsumattomien vieraiden ahdistelusta.  Villa Sibylla on paikka, jossa naisten päätyminen mielenterveysongelmiin ja itsemurhiksi lavastettuihin kuolemiin on kuin käsikirjoitettu kohtalo. Ennen menestyneistä uraohjuksista tulee zombeja, joiden itseluottamus murenee murenemistaan.

Ariannan suhde istuvaan ulkoministeriin Bartolomeoon tuntui kököltä tai päälleliimatulta ratkaisulta. Joku pienempikin kiho olisi riittänyt. Onneksi se ei kuitenkaan ollut juonen kannalta ratkaisevassa osassa.

Italialle uskollisena Vala jakaa avokätisesti ruokainspiraatiota. Tässä harrastetaan runsaita uunipastaruokia ja myös erikoisempia kasvisruokia, kuten friteerattuja kesäkurpitsankukkia. Ariannalla on lämmin suhde lapsuudenkotinsa taloudenhoitajan kanssa, sillä hänen suomalainen taidemaalariäitinsä ei ymmärrä kokkaamisesta tuon taivaallista. Kotiin palattuaan onkin normaalia, että hän viettää päivän keittiössä Martan kanssa kokkaamassa ennen kuin edes tervehtii vanhempiaan. Perhe-elämä onkin tässä sopivan vinksahtanutta makuuni.

Vaikka dekkarin pääjuoni on ahdistava (ja ilman ahdistavuutta ei taida voida kirjoittaa hyvää dekkaria), siinä on runsaasti muuta historiallista ja kulttuurista sisältöä kuin misogynia ja paikoitellen hauskaa huumoriakin. Uskoisin, että moni dekkareihin vihkiytymätön lukee Valan teoksia vain saadakseen annoksen aitoa italialaisuutta. Mielestäni se on täysin riittävä ja legitiimi peruste. En voi verrata lukemaani muihin Italia-aiheisiin dekkareihin, sillä olen tainnut lukea vain yhden Donna Leonin teoksen (sen jättämättä suurempaa muistijälkeä) ja seurannut Montalbanon seikkailuja TV:stä laiskanlaisesti ihastumatta niihinkään. Loppujen lopuksi luen ja seuraan Italia-aiheista kirjallisuutta ja mediatuotantoa verrattaen vähän ottaen huomioon, kuinka hyvin maassa viihdyn.

Sen sijaan vertaan Valan tuotantoa Milja Kauniston Ranskaan sijoittuviin historiallisiin romaaneihin. Molemmissa aito rakkaus maahan ja sen ihmisiin loistavat ja uskoisin teosten puhuttelevan kaikenikäisiä ja molempaa sukupuolta edustavia lukijoita. Ei siis mitään chicklitiä eikä kevyttä hömppää, vaan informatiivista ja analyyttista meininkiä.

Inkvisiittorin omatunto

kalmantanssi 2Milja Kauniston Kalmantanssi (Gummerus, 2014) on Synnintekijän looginen jatko-osa, joka seuraa suomalaisen papin Olavi Maununpojan paluuta jatko-opintojen pariin Pariisiin, mutta mikään ei estä lukemasta näitä kahta teosta itsenäisesti. Teoksen nimi viittaa mustaan surmaan ja hirvittävään näkyyn, joka kohtaa Olavia Pariisin Viattomien hautausmaalla 1430-luvulla: se on täynnä kansantajuisia runoja ja maalauksia massatuhosta. Yksi runoista kutsuu danse macabreen, kalmantanssiin. Kuolema on kaikkialla läsnä ja kaikki kynnelle kykenevät ovat paenneet kaupungin likaisia köyhäintaloja maaseudun väljemmille vesille. Hautausmaalla Olavin yrittää ryöstää nälkiintynyt kerjäläiseukko. Armollisena kristittynä Olavi kuitenkin vie eukon mukanaan Sorbonneen ja pestaa tämän pyykinpesijäksi.

Olavi Maununpoika katuu aiempia syntejään synkissä tunnelmissa. Hän on pettänyt opiskelutoverinsa Miracle de Servièresin ja langennut Suomessa lihalliseen syntiin porvarisrouva Birgitan kanssa, mistä on syntynyt äpärälapsi. Varakas rouva kiristää köyhää pappismiestä elatusmaksuilla, vaikka lapsi on kirjattu naisen avioliitossa syntyneeksi. Kaiken kukkuraksi häntä kiristää ja painostaa Sorbonnen teologian opintojen ylin auktoriteetti piispa Couchon. Sorbonnen kampuksella on käynyt väkikato opiskelijoiden paettua tappavaa tautia kotikonnuilleen, joten vähäisemmätkin ja opinnoissa huonommin menestyneet pääsevät nyt huomattaviin tehtäviin. Piispan petikaveriksi ennen aikojaan vanhentunut ja itseään huonosti hoitanut homssu-Olavi ei enää kelpaa, mutta häntä tarvitaan epämiellyttävään tehtävään, johon moni ei suostu. Tämän lisäksi Olaville luvataan englantilais-saksalaisen kansakunnan johtajuus, mikä lupaa miehelle lokoisia oloja.

Epämiellyttävä tehtävä ei ole yhtään vähemmän kuin inkvisiittorina toimiminen mystiselle, sotahullulle Lorrainen neitsyelle, joka odottaa kuolemantuomiotaan. Lukija pääsee seuraamaan intiimejä kuulusteluja Jeanne D’Arcin kuolemansellissä, joissa nuoren kapinallisen oppineisuus  ja säätyyn kuulumaton ylväs käytös hämmentävät Olavi Maununpojan. Romaanin jännitysnäytelmät keskittyvät Jeanne D’Arcin ja Miracle de Servièresin noituus- ja säädyttömyysoikeudenkäynteihin, joissa molemmissa strategiana on piilottaa poliittinen kähmintä sukupuolisiveyssyytösten taakse. Tämä muistuttaa paljon tämän päivän uskonnollisista homovainoista: keskittymällä vihaamaan homoja esimerkiksi köyhät kehitysmaat saattavat onnistua piilottamaan eliitin harjoittaman korruption ja köyhien ryöstöviljelyn. Pystyttämällä viihteellisiä mestauslavoja ja rovioita kaupunkien paalupaikoille on aina saatu kansan huomio pois asioista, joista kenkä varsinaisesti puristaa.

Kalmantanssissa on vähemmän seksi- ja mässäilykohtauksia kuin Synnintekijässä ja enemmän raskasta historiallista analyysia. Synnintekijä oli ehkä astetta humoristisempi ja aistivoimaisempi kuin Kalmantanssi, jossa päästään luultavasti itse asiaan, katolisen kirkon syvään naisvihaan ja homofobiaan. Teosta voi lukea monella tasolla, myös nykyajan vähemmistöjen oikeuksista käsin. Itse olisin ehkä viehättynyt enemmän ”pienemmästä” tarinasta kuin ikonisen Jeanne D’Arcin todellisen identiteetin etsinnästä –  vaikka tuon ihmenaisen Miracle de Servièresin ja hänen yhtä lailla kapinoivan Beatrix-äitinsä tarinat olisivat sinänsä riittäneet pitämään jännitystä yllä. Tämäkin on makuasia, ja luulen että eurooppalaiseen naishistoriaan vähemmän perehtyneelle nuoremmalle lukijakunnalle tässä on juuri tarvittava määrä taustatietoa sytyttämään historiallisen fiktion kipinä.

Viettelysten norsunluutorni

SYNNIN~1Milja Kauniston Synnintekijää (Gummerus, 2013)  ja sen jatko-osaa Kalmantanssia (2014) on mainostettu paljon ainakin sosiaalisessa mediassa, mutta täytyy myöntää, etten olisi näihin houkutuksiin omakustanteisesti tai -aloitteisesti langennut, elleivät ne olisi olleet tarjolla kirjablogisteille ilmaisina lukukappaleina ElisaKirjoissa. Minulla on ennakkoluuloja viimeaikaista ”historiahömppää” kohtaan, jonka luulen nostaneen päätään kansan aktiivisen roolipeli- ja keskiaikaharrastusten vuoksi. Ne muutamat esimerkit, joita olen blogissanikin ruotinut, eivät ole varsinaisesti sytyttäneet minussa historiallisen fiktion lukuliekkiä. Minulla on pari Kaari Utrionkin (kirjailija, jota kunnioitan oman genrensä pioneerina) keskiaika-aiheista romaania autuaasti kesken, sillä niissä jaariteltiin liikaa ja tarrattiin mitättömiin yksityiskohtiin.

Synnintekijä on poikkeuksellinen teos omassa sarjassaan siksi, että se tuulettaa raikkaalla tavalla sukupuoleen liittyviä ennakko-oletuksia ja siksi, ettei se lankea muinaisista ajoista kirjoittavien syntiin numero yksi: yltiöromanttiseen hapatukseen. Aistillista ilotulitusta tässäkin ryöpytetään ruoan, juoman ja lihallisuuden muodoissa, mutta ainakaan seksikohtaukset eivät ole romanttisia haaveita ruokkivia. Ihmisen seksuaalisuus, sen haavoittuvaisuus ja siihen liittyvät vallankäytön moninaiset mahdollisuudet tuodaan framille lukijan ihmeteltäväksi ja itse tutkittavaksi. Helppoja vastauksia ei anneta. Juonikaan ei ole täysin ennalta-arvattava, ja kerronta on tiivistä. Historiallista ja kulttuurista tietoa tarjoillaan riittävästi, mutta historiallisuus näytetään mieluummin kuin selitetään puhki.

Omat kaunokirjalliset projektini ovat aina tyssänneet selittämisen ongelmaan. Oppia pois selittämisestä ja jaarittelusta olen saanut hienoilta julkaissuilta kirjailijoilta, mutta silti lankean aina tuohon ansaan. Täten selittelen edelleen lukemisiani blogissa sen sijaan että editoisin keskeneräisiä romaanintekeleitäni järein asein. Milja Kauniston tyylikäs kerronta inspiroi silti ja antaa toivoa. Esikoisromaaniksi teos tuntuu ammattimaisen taloudelliselta. Mietinkin, missä tällaista kirjoitusoppia voi saada, vai onko kirjailija suvereeni, itseoppinut nero. Kirjailijan tuotantoon ja ajatuksiin pääsee tutustumaan laajemmin hänen fb-sivuillaan: https://www.facebook.com/kirjailijamiljakaunisto

Kirjassa seikkaillaan Turun kaupungissa, Pariisissa ja Etelä-Ranskan vuohenpaimennusmailla ja näiden maisemien välillä, jalan, hevosella ja laivalla. Päähenkilö on vähemmän vaatimattomasti nuori Olavi Maununpoika (1405-1460), mies, josta oli myöhemmin tuleva Suomen piispa. Teos kuvaa Olavin alias Olaus Magnuksen opiskeluvuosia Sorbonnen yliopistossa, pariisilaista akateemista elämää ja opettajien ja opiskelijoiden välisiä valtasuhteita, valtapelejä ja myös valtiollisia suhteita. Toiseksi päähenkilöksi nousee Sorbonnen älymystön nouseva komeetta, Villecomtalin kylästä maailmanmaineeseen ponnistanut Miracle de Servières, jonka mystiset juuret aiheuttavat suurta sekaannusta ja hämmennystä. Miraclen tarina vaikuttaa puhtaan fiktionaaliselta, mutta Sorbonnen historiaan on taatusti mahtunut monia hänen kaltaisiaan genderblendereitä.

Pidin teoksessa eniten juuri Etelä-Ranska -osioista, joissa kuvataan pienen kylän arkista elämää, eliitin ja kansan välisiä kaihnauksia ja juhannusjuhlan viettoa. Pariisi-osiotkin ovat huikeita, mutta kurjuudessaan ja äärimmäisyydessään jopa tyrmääviä. Suomen eli Itämaan osuus on ohuin, mutta kiinnostavaa oli seurata suomalaisten opiskelijapoikien kivistä taivalta Turusta maailmalle ja takaisin. Synnintekijä onkin yleiseurooppalainen, kosmopoliitti saaga, jolle veikkaisin kansainvälistä menestystä, sillä se kartoittaa monen eurooppalaisten kansan historiaa ja heidän reittejään Pariisin maailmannapaan ja kykenee rakentamaan siltoja kulttuurien välille. Kevyehköstä kirjoitustyylistä huolimatta teos ei myöskään tunnu perinteiseltä romanttiselta naisviihteeltä, vaan ansaitsee tulla tarkastelluksi vakavana historiallisena proosana, jonka taustalla on pätevää tutkimustietoa.