Yrittäjänä moottorisängyssä

Teos: Mirjami Lohi: Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018)

Väliin taas vähän kevyempää, eli ilottelua naisyrittäjyyden maailmasta. Yksi chicklitin peruselementtejä ovat menestyneet naisyrittäjät, jotka kekseliäisyydellään saavat aikaan ihmeitä lähipiirissään. Tulee pieniä suklaapuoteja, kirjakauppoja jokilaivoilla, joogastudioita Balilla, ja mitä tahansa sydäntä lämmittävää huttua meille ikuisille unelmoijille.

Mirjam Lohi ampuu Rouva Suominen-teoksessaan sopivasti chicklit-kliseiden ohi, pysyen edelleen genren sisällä. Teoksen päähenkilö on 46-vuotias Sointu Suominen, kiinteistövälittäjäksi ruvennut entinen psykologi, joka haluaa kovasti välittää nykyajan eksyneille ihmisille kodin lempeää turvaa. Sointu on pesunkestävä porvarisrouva, jolle hyvä maku, design ja täydellisten kutsujen emännöinti ovat kaikki kaikessa, ja hän todella välittää siitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat.

Sointun mies Sampo takoo perheelle elatusta turvallisuusalalla, ja perheen arki on erittäin turvallisuushakuista. Sointu on kuitenkin saanut vision onnellisuudesta meren rannalla perheen lomaillessa kerran Jyllannissa, ja tätä onnea lähdetään onkimaan Itä-Helsingin Aurinkolahdelta. Onnellisten ihmisten taloyhtiössä naapurien kierto on kuitenkin vähän liian nopeaa, eivätkä kaikki poislähtijät tilaa välityspalvelua naapurin muijalta, tämän suureksi harmiksi.

Eniten minua nauratti kirjassa Sointun blogi, joka tyhjäpäisyydessään edusti aivan parhautta. Välillä Sointu lukee sivujensa täytteeksi ”tilan poetiikan” gurua Gaston Bachelardia, mutta enimmäkseen sitaatit ovat pelkkää Thomas Jeffersonia. Businesshuumassa hän ei aivan etene siihen pisteeseen, että kutsuisi itseään firmansa CEO:ksi, mutta sekin vaihe saattaa olla edessä. Naapurista poismuuttava ilkeä herra Palo on jo Oy Gutaa Ab:n CEO, ja kyseinen firma tekee mitä tahansa asiakkaidensa vaurauden lisäämiseksi.

Sointu olisi selkeästi parempi salapoliisi kuin kiinteistövälittäjä, ja tällaiseen rooliin hänet miltei ajetaan erään vanhempansa menettäneen keski-ikäisen haahuilija-asiakkaan toimesta. Hän päätyy vakoilemaan vanhoja koulukavereita keksimänsä peitenimen , ”Vapaaehtoiset ilahduttajat”, kautta selvittääkseen, kuka on ilkeän paljastuskirjeen taustalla. Vanhassa Vuosaaressa asuu vielä alkuasukkaita, joiden asunnoissa pesii koko paikallinen historia, mutta 60-lukulaiset urheiluviirit eivät valitettavasti lisää asunnon arvoa näytöissä.

Soinnun yrittäjänpäivät eivät ole varsinaisesti kissanpäiviä, vaikka hän välillä päätyy chillailemaan syyllisyyttä potien upouudessa moottorisängyssä muun perheen ollessa kansantaloudellisesti tuottavissa puuhissa. Mairean, mutta samalla tehokkaan puhelinkäyttäytymisen opettelu ottaa koville.

Kirja oli kauttaaltaan hauska, mutta en ole varma, muistanko siitä paljoa huomenna tai ensi viikolla. Jos näille seikkailuille on luvassa jatkoa, toivoisin niille vähän lisää kierroksia. Jämerämpi dkkarijuoni voisi olla lupaava, koska en ole aiemmin lukenut dekkaria, jossa salapoliisi olisi kiinteistövälittäjä.

Äitien ja tytärten tossujen alla

polynimurikauppiasSari Pöyliö oli minulle ennen eilistä uppo-outo esikoiskirjailija. Hänen novellikokoelmansa Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena, 2014) on saanut positiivista huomiota eri medioissa. Itse huomasin teoksesta ensimmäisenä nimen, josta arvasin jotain erikoisempaa proosaa olevan tarjolla. Oman pitkäaikaistyöttömyyteni aikana ainoa te-toimiston minulle ehdottama työpaikka oli  nimenomaan pölynimurikauppiaiden esimiehenä, eli jo valmiiksi sorrettujen sortajana. Ovelta ovelle-kauppiaiden aika kun on ollut auttamattomasti ohi jo parisenkymmentä vuotta. Tässä tosin pölynimurikauppiaaseen retkahtava ja hänen matkaansa lähtevä äiti tekee virheensä pallo-Hoovereiden aikana. Itse sain ovelleni epätoivoisia imurikauppiaita vielä pari-kolme vuotta sitten, mutta en tohtinut pyytää heitä sisään.

Teos siis kertoo äideistä, tyttäristä ja heidän vinksahtaneista huoltosuhteistaan. Novelleja on kahdeksan ja ne valottavat sukupolvien rinnakkaiseloa hyvin erilaisista vinkkeleistä, eri ikäkausina. Hyvän äidin myytin murtaminen ei ehkä ole päällimmäisenä tarkoituksena, onhan sitä tehty kaunokirjallisuudessa jo vuosikymmeniä vaihtelevalla tuloksella. Tässä kai lähdetään jo liikkeelle oletuksesta, että äitiyden arvioiminen hyvä-paha-akselilla on menneen talven lumia. Näissä novelleissa äidit ovat kadonneet, paenneet äitiyden taakkaa, tai he usein kokevat tulevansa nurkkaan ahdistetuiksi sovinnaisempien tytärten vaatimuksista. Kuolleet äidit yrittävät vielä herätä henkiin, tai vaikuttavat tytärten elämään haudan takaa.  Viimeisin novelli ”Melkein ihminen” kertoo kurssista, joka järjestetään kuoleville ja jo vainajille, ja siellä aiempien novellien ongelmaäidit kohtaavat sosiologisen intervention merkeissä. Kurssin tarkoituksena on pohtia, missä vaiheessa naisen elämä on alkanut esiintyä valintojen, ei kohtalon, spektrin kautta. Ideana loppunovelli on kiehtova, mutta toteutus tuntuu hieman päälleliimatulta.

Novellissa ”Vahva vanhemmuus” nyky-yhteiskunnan tekopirteä höpöhöpökurssien maailma esiintyy aidomman tuntuisena. Entisen suurtalouskokki Silla Sahanpään elämä työttömänä yksinhuoltajana ja te-toimiston pakkopullakurssilaisena nauratti ja itketti hyvällä tavalla. Kun Silla ei suostu avautumaan elämänsä kriiseistä jaxuhali-retoriikkaa pursuavalla kurssilla, häntä puhutellaan käytävällä ankarasti motivaation puutteesta. Samalla Silla saa sosiaalitoimistosta laina-auton, jotta hän voisi vihdoin matkustaa synnyinpaikkakunnalleen ratkaisemaan oman äitinsä arvoitusta, Viisitoistavuotiaan tyttären raskausuutinenkin painaa. Ovatko teiniäitiys ja yksinhuoltajuus todella näin periytyvää sorttia? Novelli ei sinänsä kommentoi ilmiöiden yleisyyttä, vaan kertoo ehkä enemmän yhteiskunnan asenteista köyhiin perheisiin.

Toinen suosikkinovellini oli ”Härän haju”, jossa valtion virastossa normaattorina työskentelevä Ritva itsenäistyy ja löytää lihallisen puolensa. Äidin kuoltua hän muuttaa kartanomaisesta residenssistä ihmisten ilmoille rivitaloon, jossa hän kohtaa sosiaalisen naapurin, tanssitaiteilija Helen Ellenin. Ritva joutuu tahtomattaan Helenin tytärten vahdiksi tämän tästä, sillä Helen on rakastunut eikä voi viedä lapsiaan seksitreffeille. Naapurinrouvan estottomuus järisyttää Ritvan maailmaan samalla, kun hän aistii esimiehestään kielletyn myskin tuoksun. Normaattorin tehtäväkin on muutospaineiden alla, ja mahdolliset yt-neuvottelut uhkaavat naista. Äidin siveä esimerkki on saanut Ritvan sonnustautumaan yksinäisessä asunnossaankin nukkumarintaliiveihin. Naapuruussuhteen käsittely oli tässä tarinassa se ”clue”, koska olen ymmärtänyt, että tämän tyyppinen ”yhteisöllisyys” on täysin katoavaa kansanperinnettä. Helen Ellen ei koe käyttävänsä Ritvaa hyväkseen, vaan pitää häntä aidosti ystävänään. Ritva taas ei ole tottunut tällaisiin spontaaneihin tutustumisiin, vaan pyrkii pitämään suhteen etäisenä puhumalla kesäverhoista. Epäsuhtaisesta naapuruussuhteesta saattaa kuitenkin syntyä molemminpuolista hyvää.

Viimeaikaisista lukukokemuksistani nostaisin Pöyliön rinnalle kimpassa luettavaksi Mirjam Lohen novellikokoelman Hissimusiikkia (2014), jossa oli vastaavanlaisia surrealistisia tunnelmia ja vahvaa yhteiskunnallisuutta.  Pöyliön novelleissa jatkuvuus on vahvempaa, kun taas Hissimusiikissa volyymin vaihtelu ja postmoderni kohina olivat varmasti tarkoituksellisia efektejä. Ironia/parodia-akselilla kirjan huumorissa oli jotain yhteistä Antti Holman sketsihahmojen (ja miksei Järjestelijä-romaaninkin) kanssa, ainakin tuo edellämainittu Ritva hieman muistutti minua Pahasen Leenasta.

PS: Olen myös yrittänyt tässä keriä auki ajatuksiani irlantilaisen Colm Tóibinin novellikokoelmasta Äitejä ja poikia (2006/2013), mutta teos oli sen verran kompleksinen, ettei arvio meinaa millään valmistua. Äideistä ja tyttäristä kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin äideistä ja pojista. Tai ehkä tällä bloggarilla on vain tilanne päällä…

Sävellä itsellesi elämä

Lohi HissimusiikkiaTein taas matkan kohti tuntematonta – nämä intuitiiviset lukukokemukset kannattavat melkein aina. Mirjam Lohen Hissimusiikkia (Teos, 2014) kutkuttaa jo fyysisenä objektina: kirjan kansi ja muoto muistuttavat cd-levyä ja herättävät odotukset musikaalisesta tekstistä.  Hissimusiikki, tai lounge, joksi sitä viime vuosikymmenellä kutsuttiin, on ilmiö, johon ei taida voida ottaa kantaa ilman edistynyttä postmodernia esteettis-ironista tajua. Kirjan nimi on ovela, sillä sen voi ymmärtää myös yhteiskunnallisesti, sosiaalisen nousun perspektiivistä. Tiedämmehän, että ainakin viimeisen seitsemänkymmenen vuoden aikana tietyissä kaupunkilaiskiinteistöissä on ollut herrainhissi.

Teoksen voi lukea romaanina tai novellikokoelmana, se asettuu jonnekin näiden välimaastoon. Se kertoo kahdesta (ilmeisesti) kainuulaisesta suvusta, joiden kohtalot lomittuvat etäisesti toisiinsa, vaikka kaikki henkilöt eivät koskaan kohtaa. Lukuja voi hyvällä mielellä lukea erillisinä. Ihmiskohtaloiden yhteyksien yhdistäminen vaatii lukijalta oman panoksensa. Itse en niinkään ollut kiinnostunut siitä, kuka oli toiselleen sukua, vaan enemmän tarinoiden yhtymäkohdista ja riitasoinnuista.

Luvut on enimmäkseen kirjoitettu miesnäkökulmasta- vain kahdessa puheenvuorossa kertoja on nainen. Isyys ja isättömyys vaihtavat paikkaa. Suomalaisen perhe-elämän dynamiikan suhteen tarinoissa ei ole mitään sellaista, mitä emme olisi jo aiemmassa kirjallisessa tuotannossa tavanneet. Kiinnostava painopiste on muualla.

Romaani on omanlaisensa sävellys, sekoitus korkeaa ja matalaa. Straussin valssit, Vivaldi ja Jenni Vartiainen kohtaavat. Kaikkihan ovat meille nyky-yhteiskunnassa jouhevaa ohikulkumusiikkia. Ehkä aikanaan Keski-Euroopassakin Strauss ja Vivaldi olivat kepeää viihdemusiikkia.

Lempikappaleeni oli numero 4, Vankioratorio, josta olen aidosti kateellinen. En ole kyennyt pukemaan omia työttömyyskokemuksiani tarpeeksi vahvoiksi sanoiksi, ja tämä oli kertomus, jonka olisin halunnut itse kirjoittaa, jos olisin osannut. Luku kertoo nelikymppisestä akateemisesta työttömästä Sakarista, joka häiriköi muita työllisyyskurssilla. Merkkivaatteisiin pukeutuva entisen urakiipijä tuomitsee kaikki ikäisensä ylipainoiset kotiäidit, joiden liiketoimintasuunnitelmissa ei ole järjen häivää. Tätien vaatteiden saumatkin halkeilevat, kun yrittävät tunkea ruhojaan vaatteisiin, joissa edustivat ennen lasten tuloa. Sakari ei ole luovuttanut. Hänhän ei tietystikään ole setä, vaan ikuinen alfauros, aina iskuvalmiudessa. Hänen shampanjapullokuvioinen käyntikortti kun on nerouden ruumiillistuma – kuka tahansa potentiaalinen asiakas lankeaa alitajuiseen viestiin ylellisyydestä. Sakarin oma mielenmaisema on edelleen parantumattoman suuruudenhullu, vaikka hänen ansiosidonnaisensa tuskin riittää omiin minimimenoihin vaimon hoitaessa kaiken.

Sakarin henkilöhahmo on niin vahva ja hauras samaan aikaan, että haluaisin nähdä hänet eron jälkeen työttömänä yh-isänä kaupungin vuokra-asunnossa lasten kanssa selviytymässä päivittäisestä metsästys-keräilystä lasten keräämillä pullorahoilla. Tuskin Sakari haasteestaan selviytyisi. Joutuisi suljetulle jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen ulosottoviraston kuori putoaa postilaatikosta.

Vankioratorio on niitä tarinoita, jotka määräisin pakolliseksi luettavaksi sosiaalipolitiikan tai kansantaloustieteen peruskurssille. Blogissani olen arvioinut viime aikoina vastaavia oivaltavia tekstejä työttömyydestä, kuten Riikka Takalan Ei kiitos (Atena, 2014). Molemmissa on samaa kyynisen ironista, lukijassa itkupotkuraivareita aiheuttavaa draivia. Kokonaisia romaaneja on vaikea myydä ei-humanisteille, mutta novellin mittainen teksti sopisi myös yhteiskuntatieteen kurssille.

Teoksessa vieraillaan myös kainuulaisen terveyskeskuksen vuodeosastolla, jonne nuoret ja vanhat ovat tuomittu mädäntymään. Kappaleessa 2 ”Lapsuuteni sankarille” seikkaillaan kieltämättä groteskilla vyöhykkeellä. Parhaimmillaan Lohi yhdistää groteskin surrealistisen revittelyn ja yhteiskunnallisen piiskaamisen rivien välissä.

Koska ensimmäiset neljä ”biisiä” tai kappaletta olivat melkoista tykitystä, välisoiton jälkeen musiikki vaimenee, ehkä nyansoituu, mutta samalla menettää osan särmästään. Teoksen loppupuolella liikutaan enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, ruuhka-Suomessa, jossa röyhkeä kyynärpäätaktiikka ja anonyymi naapuruus ovat normeja. Henkilöiden siteet periferiaan haalistuvat. Riippuu lukijan positiosta, kumpi osa hissimusiikista kolahtaa,