Ikuisen kesämiehen tunnustukset

Teos: Friedebert Tuglas: Felix Ormusson (alk, 1914, suom. Pohjoinen, 1956)

Käännös: Kai Laitinen (?)

Uudempaa virolaista kirjallisuutta minulla oli maahaasteeseen listattuna runsaasti, mutta hyllynlämmittimien osastolta löytyi kiinnostava klassikko, joka ansaitsee tulla huomatuksi.

Friedebert Tuglas (1886-1971) oli niin suuri Suomen ystävä, että ystävyysseura nimettiin hänen mukaansa. Hän vietti aikanaan paljon aikaa ystäviensä luona Helsingissä ja Itä-Suomessa, myös Karjalan kannaksella. Hänet tunnetaan parhaiten virolaisen kirjallisuuden modernisoijana, ja hänen tuotannossaan korostuvat novellit, runot ja esseet enemmän kuin romaanit. Käsissäni oleva romaani, Felix Ormusson, on ensimmäinen hänen kahdesta romaanistaan. Kirjailija ei tosin pitänyt teostaan romaanina, vaan jonkunlaisena pamflettina tai parodiana taiteilijaelämästä. Kirjaa voinee myös lukea taiteilijan omanakuvana nuoruusvuosilta, olihan kirjailijan pitkäaikainen lempinimi Felix.

Teos on joutilas, viipyilevä kesäkirja, jossa kirjailijanalku Felix matkustaa lääkäriystävänsä Johanneksen huvilalle kesänviettoon. Kirjailijan mielen kuvastoissa vilisee milloin Pariisin metron ahtaat käytävät, milloin Patmoksen saaren karu yksinäisyys, mutta kaikkien aikojen nostalgista kesää kuitenkin vietetään Virossa. Ystävän perheen kasvava porvarillisuus säännöllisine ruoka-aikoineen välillä ahdistaa nuorta miestä, ja hän viettää paljon aikaa yksin huvilan vierashuoneessa. Lämpimiä tunteita hän kokee sekä ystävänsä vaimoa Heleneä että tämän pikkusiskoa Marionia kohtaan, varsinkin silloin, kun Johannes on kaupungissa pitämässä klinikkaansa, mutta rakkaus ei löydä täyttymystään. Lähimpänä häntä on pieni Juhani-poika, jonka kanssa hän käy filosofisempia keskusteluja tämän lapsen kuin kenenkään aikuisen kanssa.

Maalle Felix saa viinitahraisia kapakkapäiväkirjanomaisia kirjeitä Pariisissa remuavilta ystäviltään. Oopiuminhuuruiset luolat eivät voisi olla kauempana hänen kokemastaan tasapainoisesta pastoraalista. Kesäpäivien täyttymys tapahtuu usein kävelyillä järven ympäri tai postinhakumatkoilla kylän postitoimistoon. Siveä ja näsäviisas Marion on liiankin kiinnostunut miehen ulkomaankirjeenvaihdosta, mutta ei osaa vastata hänen hapuileviin rakkaudentunnusteluihinsa. Helene taas tuntuu pitävän miestä leikkikalunaan, eikä hänen miehensä osaa olla lainkaan mustasukkainen.

Modernismia kirjassa edustavat henkilöiden kirjavat poliittiset ja elämänpoliittiset näkemykset: Johannes on töidensä lisäksi kiireinen edistysmielisten puolueessa, Kalevipoegien seikkailuille nauretaan ja homeopaattisia tempputippoja pilkataan jo tuolloin. Felix ei selvästikään kuulu vahvauskoisten joukkoihin, ei uskonnossa, politiikassa kuin taiteissakaan. Ainakaan teos ei kerro yksioikoisesta yhtenäiskulttuurista, vaan murroskaudesta, jonka aikana ihmiset, niin nuoret kuin vanhat ovat moninaisille aatteille ja ismeille alttiita.

Jos minulle olisi annettu tämä teos ilman tekijän nimeä ja biografisia tietoja, en olisi osannut sijoittaa sitä millekään vuosikymmenelle enkä välttämättä mihinkään maahankaan. Kirjan eestiläisyys alkaa nostaa päätään vasta loppumetreillä. Tuglasin ilmaisu tuntuu paljon modernimmalta kuin tyypillisissä 1910-luvun teoksissa. Nimistäkään ei voisi suoraan päätellä, että teos sijoittuu Viroon – periaatteessa kyseessä voisi olla myös suomalaisen maalaismaiseman kuvaus, sillä ainakin Felix oli erikoinen, mutta käytetty suomalaisnimi tuohon aikaan.

Kirjassa on hauskoja kuvituksia, mikä tekee tekstistä elävämpää ja monimuotoisempaa. Kirjan ymmärtämistä helpotti huomattavasti kääntäjä Kai Laitisen loppusanat, joiden kautta tuli esiteltyä myös iso lohkare Viron kulttuurihistoriaa. Tuglas nousee tällä debyytillään nyt Viro-suosikkeihini samalla tavalla kuin Aino Kallas teoksellaan Reigin pappi.

Maahaasteessa olen kohdassa 21/196: Viro ja HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 36: ”Kirjassa ollaan yksin.”

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.