Kaikkien aikojen itseapuopas

Teos: Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa Aasiassa (Otava, 2019)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Aiemmin tänä vuonna luin hassunhauskan viihdekirjan singaporelais-amerikkalaiselta Kevin Kwanilta, Ökyrikkaat aasialaiset. Osasin kyllä arvata, ettei pakistanilaisen Mohsin Hamidin Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa Aasiassa kuuluisi samaan genreen, mutta kuinka kaukana nämä kaksi Aasiaa sitten ovat toisistaan, se kysymys palautti taas suhteellisuudentajua.

Kirja on äärimmäisen ovela kehitysmaaretoriikan tasolla, ja siinä näkyy kirjailijan koulutustausta ekonomistina. Lukija varmasti odottaa sen kertovan kirjailijan kotimaasta, ja moni kulttuurinen viite onkin Pakistaniin päin kallellaan, mutta yhtä hyvin teos voisi kertoa vaikka Bangladeshista. Uskonto on läsnä ihmisten arjessa, enimmäkseen sillä tasolla, että se kieltää monia länsimaisia hedonistisia tapoja, mutta tämä ei ole romaani islamista. Mekanismit, joita Hamid kuvaa, ovat vertailtavissa muiden mantereiden kehittyvien maiden kanssa, ja se köyhyys, jota romaanissa kuvataan, on suunnilleen samantyyppistä köyhyyttä kuin Suomessa ennen toista maailmansotaa.

Hamid puhuttelee teoksen päähenkilöä ”sinä”-muodossa kaikkitietävän kertojan elkein. Päähenkilö on sukunsa ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut mies, joka on päässyt muuttamaan alakouluikäisenä maalta kaupunkiin. Hänen perheessään oli vain neljä lasta, joista pikkuveli kuoli lapsena, isosisko kuoli nelikymppisenä kulkutautiin, ja molemmat vanhemmat kuolivat noin viisikymppisinä hoitamattomiin sairauksiin. Maan mittakaavassa perhe kuitenkin on onnekas, sillä heillä on ollut yksi ”eteenpäin menevä” poika.

Tämä nimetön mies aloittaa rikastumisen myymällä päivämäärän ohittaneita säilykkeitä ruokakauppoihin; niihin on vaihdettu uudet päivämäärän kaupan takaamiseksi. Tehtyään tätä noin vuosikymmenen hän vaihtaa pullovesibisneksiin, ja tässä vaiheessa, noin nelikymppisenä hän vihdoin pääsee naimisiin kirjanpitäjänsä parikymppisen tyttären kanssa. Ikäero on maassa normaali, koska harva nuorempi mies on elatuskykyinen. Avioehtona on, että vaimo saisi opiskella laajan lakitutkinnon ennen lasten hankkimista.

Oikeasti mies rakastaa nuoruuden mielitiettyään ”kaunista tyttöä”, joka möi itsensä jo nuorena showbisneksille, ja toimii malli- ja näyttelijänuransa jälkeen tv:n kokkiohjelman vetäjänä. Miestä riipii se, että hänen vaimonsa katsoo tätä ohjelmaa lähes päivittäin tietämättä, kuka tuo nenäkäs täti-ihminen on. Kaunis tyttö on piintynyt sinkku, joka saattaa soittaa entiselle heilalleen viinipöhnässä ja kutsua tätä hotellihuoneisiin salaisiin tapaamisiin. Naisen alkoholin käyttö on maassa suuri tabu, mutta silti sitä tapahtuu paremmissa piireissä.

Kun mies on sitten polvenkorkuisesta saakka toteuttanut opportunistisia elämänohjeita, joita hänen salainen mentorinsa (sisäinen äänensä?) on hänelle syytänyt, mitä on jäljellä keski-iän kriisissä? Ja mitä vanhempana, kun kaikki on jo uhrattu vaurastumisen alttarille? Hamid maalaa potrettia suurimmasta mahdollisesta onnistumisesta tilanteessa, jossa henkilön lähtökohdat ovat olleet vaatimattomat. Ehkä hän suorittaa elämänmittaista todennäköisyyslaskelmaa, jossa pankkitilin saldo, onnellisuus ja tyytyväisyys ottavat mittaa toisistaan.

Kauniin tytön kertomus on paralleeli menestystarina, joka ei sekään mene kuin Strömsössä. Ehkä nämä kohtalotoverit kilpailevat siitä, kumpi onnistuu paremmin karisuttamaan kannoiltaan pinttyneen köyhyyden tomut. Kumpienkin bisneksiin liittyy paljon epäeettisyyttä, ja ironista on, että tv-uran jälkeen nainen alkaa myydä muiden kehitysmaiden huonekaluja ja käsitöitä sisustusliikkeessään, viettäen aikaa pitkillä hankintamatkoilla tropiikissa henkilökohtaisen avustajansa kanssa.

Kirjassa kuvataan elämän haasteita monella sfäärillä, ja minua kosketti eniten tällä lukemalla terveydenhuollon tilanne. Toki korruptioon ja turvallisuustilanteeseen liittyvät pohdinnat olivat myös hurjia, mutta vaikeiden terveysongelmien kohdalla Hamid osoittaa, ettei kaikissa maissa rahallakaan saa ostettua parasta mahdollista hoitoa. Tässä kuvattu maa on paikka, jossa itse asiassa on lääketieteellistä osaamista, mutta sen hinnoittelu seuraa niin karua uusliberaalia logiikkaa, että myös keskiluokkaiset kuolevat ennenaikaisesti.

Pidin tästä Hamidin teoksesta enemmän kuin viimeaikaista pakolaiskriisiä käsittelevästä teoksesta Exit West, joka oli ehkä taiteellisesti vaikuttavampi, mutta kärsi myös epäuskottavista ratkaisuista. Tuon romaanin kokemusmaailma ei ollut Hamidin omaa, kun taas tämän romaanin maailman hän varmasti tuntee kuin omat taskunsa. Romaanin asetelma on yksinkertaisuudessaan nerokas.

Kirjan suomennos on varmasti paras mahdollinen, sitä en epäile, mutta suosittelen silti lämpimästi Hamidin kirjojen lukua englanniksi, koska hänen kielenkäyttönsä on loisteliasta. Tätäkin kirjaa lukiessa jäin kaipaamaan hänen herrasmiesmäistä brittiaksenttiaan, joka parhaiten vakuutti teoksessa The Reluctant Fundamentalist. Tässä romaanissa hän käyttää samoja tyylikeinoja, mutta ei kuitenkaan toista itseään: kehittyvän Aasian ongelmatkin kehittyvät, ja kirjailijan tehtävänä on näyttää keskeiset yhteiskuntansa kipukohdat, ei selittää niitä puhki.

Jos aikasi ei riitä kuin yhteen kehitysmaiden tilaa kuvaavaan teokseen, tämä voisi olla se teos, joka kiteyttää maailmantalouden haasteita myös muualla kuin Etelä-Aasiassa. Parasta siinä on sentimentaalisuuden puute: lukija joutuu käyttämään enemmän loogista päättelykykyään kuin turvautumaan nyyhkyleffojen nenäliinarasiaan.

Maailmanlopun kodikkuudesta

hamidTeos: Mohsin Hamid: Exit West (Otava, 2018)

Käännös: Juhani Lindholm

Mistä sain: E-kirjastosta

 

Mohsin Hamid on kirjailija, jonka esikoisromaaniin Moth Smoke (2000) tutustuin jo ennen Pakistaniin matkustamista ja ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu. Olen seurannut Hamidin kirjailijauraa nyt 18 vuotta, ja arvostanut varsinkin sitä, että teosten välillä on ollut miettimisaikaa. Toiselta ammatiltaan Hamid on brändikonsultti, mitä ikinä tuo nimike pitääkään sisällään. Olen lukenut Hamidin neljästä romaanista kolme, joista toinen, The Reluctant Fundamentalist (2007), on ehdoton suosikkini.

Hamidin uusi teos Exit West on dramaattinen ja maagis-realistinen kertomus nuorista rakastavaisista, Saeedista ja  Nadiasta, jotka asuvat ”pahassa paikassa” sotatantereella Lähi-Idässä. Ehkä Syyriassa tai Irakissa, maan nimeä ei mainita. He ovat nuoria ammattilaisia, citysinkkuja, jotka harrastavat musiikkia ja pilvenpolttoa. Nadia asuu yhteiskunnan normien vastaisesti yksin vuokraamassaan asunnossa ja Saeed asuu vielä vanhempiensa luona. Sotatilan keskellä nuorten suhde kehittyy kiihkeämmissä ja vaarallisemmissa oloissa kuin normaalisti, ja Saeed vierailee Nadian luona öisin kaapuun pukeutuneena.

Hamid on selkeästi halunnut kertoa mahdollisimman kattavan, mutta myös rajoja rikkovan tarinan, jossa politiikka ja uskonto limittyvät toisiinsa. Kirjassa kuvataan ISIS:in aikaansaamat kauheudet ja sekasorto, ihmissalakuljettajien ehdot, pako Mykenen saarelle ja uusi poikkeustila leiriolosuhteissa. Ruumiillisuus on kerronnan keskiössä, ja Saeedin ja Nadian läheisyys on sitä luokkaa, että se lopulta tuhoaa heidän parisuhteensa. En ole koskaan ajatellut pakolaisuutta tuosta näkökulmasta, niitä tekijöitä, jotka voivat saada kaksi ääriolosuhteista selviytynyttä lopulta hylkimään toisiaan. Rakkaustarinana teos oli siis omaperäinen, ja uusia ajatuksia herättävä.

Hamid onnistuu tiivistämään 133 sivuun valtavasti tavaraa. Hänen kielensä on suht koukeroista, ja hän kirjoittaa pitkiä lauseita. En pystynyt lukemaan tätä yhdeltä istumalta, mikä myös kertonee laadusta. Aika-akseli teoksessa on reilu vuosi, mutta rakastavaiset näkevät toisensa vielä vanhoina.

Exit West ei ehkä ole maailman omaperäisin nimi kirjalle, joka kertoo Lähi-Idän pakolaisuudesta. Hamid itse ei ole pakolaistaustainen, mutta on ilmeisesti viime aikoina asunut Kreikan saaristossa, ja todennäköisesti tavannut monia turvapaikanhakijoita siellä. Nadian ja Saeedin hahmoissa hyvää ja uskottavaa oli heidän kykynsä seurata globaalia aikaa, ja myös kyky tutustua muihin kansallisuuksiin oman etnisen ja uskonnollisen ghetton ulkopuolella.

Kirjan maagis-realistisesta oviteemasta voi lukija olla montaa mieltä. Teos notkahtaa jo vähän skifin puolelle, mutta en ollut itse täysin vakuuttunut tuosta ratkaisusta. Lontooseen sijoittuvat skenariot tuntuivat vähän liiankin todennäköisiltä, mutta varsinkin kaksikon siirtymä Kaliforniaan tuntui päälle liimatulta ja ohuelta. Nadia jatkaa hunnuttautumista myös Amerikassa, vaikka ei muuten osoita uskonnollisuuden rippeitäkään käytöksessään ja tavoissaan.

Myös irralliset henkilöhahmot, jotka heräävät Sydneyssä, Tokiossa tai Amsterdamissa, tuntuivat teoksen juonen kannalta täysin turhilta. Näin tiiviissä tarinassa siis oli uskomaton määrä rönsyjä, mikä saattaa kertoa urdunkielisestä ajattelusta ja ei-länsimaisesta tarinankerronnan tavasta, mene ja tiedä.

Teos kosketti minua, mutta ihmetytti myös suuresti. Uskoisin, että se saa enemmän lukijoita Amerikan markkinoilla kuin Euroopassa, koska meillä täällä kuvattava ilmiö on keskellämme, fyysisesti lähempänä. Toisaalta teos voi myös lohduttaa vastaavan pakomatkan tehneitä. Uskoisin, että teos puhuttelee paremmin nuorempaa kuin vanhempaa lukijakuntaa, ja että se antaa välineitä pakolaisuuden ilmiön asettamiseen omalle iholle.

Mohsin Hamid on kirjailija, joka luultavasti hioo helmiään hitaasti ja hartaasti. Aivan kakkosteoksen aikaansaamaa haltioitumista en Exit Westin kautta saavuttanut, mutta kiinnostus siihen kolmanteen, vielä lukemattomaan teokseen (How to Get Filthy Rich in Rising Asia) alkoi nyt nousta. Tyypin esikoisromaani kertoo heroiiniaddiktiosta Lahoren kaupungissa, ja on jäänyt myös mieleeni järisyttävänä. Kiinnostaisi nähdä, kuinka Hamid käyttää ekonomistin taitojaan kirjailijana – koska näissä muissa kirjoissa rahalla ei ole kovinkaan suurta roolia.

Huomasin myös, että Exit West on ollut Barack Obaman lukulistalla. Aika siistiä. Voisiko jo tuon perusteella suositella?

Rönsyilevän kaupungin salaisuudet

shamsieKamila Shamsien Kartanpiirtäjä (Gummerus, 2012, suom. Kristiina Drews) tarttui käteeni joulun kirjatorilta hätäisenä hankintana. Luulin saaneeni käsiin jonkun kirjailijan uudemman suomennetun teoksen, ja vasta teosta kymmeniä sivuja luettuani huomasin, että minulla on sama teos englanninkielisenä alkuperäisversiona (Kartography, 2002) hyllyssäni, ja olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen. Ilmeisesti minulla on ollut vuosituhannen alussa sellaiset ruuhkavuodet, että lukemisistani ei ole jäänyt paljon jälkeä. Muistan nimittäin 80-luvun ja 90-luvun alkupuolen lukemistoni tarkasti, mutta välissä on viitisentoista vuotta sumuisempaa säätä.

V. 1973 syntynyt Shamsie kuuluu siihen ikäluokkaan pakistanilaisia kirjailijoita, joiden kokemusta leimaa aivovuoto ja siirtolaisuus yleensä kahdella mantereella (Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa). Kartanpiirtäjässä hän kuvaakin omaa yläluokkaista, etuoikeutettua ikäluokkaansa, jolle kahden maailman kansalaisuus on jollain tapaa itsestäänselvää. Muuttojen syyt ja seuraukset ovat kuitenkin rikkaillakin monimutkaisia ja niitä leimaa syyllisyys ja sekaannus identiteetistä. Tämän teoksen nykyajassa, jossain 1990-luvun loppupuolella, monille kotiinpaluu tuntuu tuskalliselta ja hengenvaaralliselta.

Teos on mestarillisesti monikerroksinen elegia maalle, joka ei koskaan ole löytänyt identiteettiään – ja ylistyslaulu Karachille, yhdelle Aasian väkivaltaisimmista kaupungeista. Päähenkilöt Raheen ja Karim ovat katselleet toisiaan jo pinnasängyistä, sillä heidän vanhempansa ovat sydänystäviä. Lapset kasvavat melkein sisaruksina teini-ikään saakka, jolloin perheiden salaisuudet alkavat pikkuhiljaa paljastua kasvaville nuorille. Raheenin ja Karimin ystävyyden katkaisee Karimin perheen muutto Lontooseen. Karimin palatessa kuvioihin nuorena aikuisena Karachi on muuttunut kosmopoliitista kaupungista pelokkaaksi etnis-poliittisen väkivallan pesäkkeeksi, jossa nuoriso ei enää voi huolettomasti hengailla rakkailla rannoillaan. Jäljelle jää nostalgia ja muistojen kartat, joille Raheen ja Karim raapustavat rönsyileviä lonkeroitaan. Kartanpiirtämisen metafora on siksikin osuva, ettei pakistanilaisista kaupungeista ole todennäköisesti vieläkään olemassa paikkansapitäviä karttoja, eikä paikalliseen mentaliteettiin kuulu länsimainen kartografinen tarkkuus. Karttoja piirretään tarinoiden kautta kuulemalla.

Teos on ensisijaisesti rakkaustarina, jossa kahden perheen tarinat nivoutuvat toisiinsa melkein sukurutsaisesti. Nuorten vanhemmat ovat 70-luvulla seurustelleet ristiin, ja parinvaihto on tapahtunut poliittisista syistä siksi, että maassa käytiin vuonna 1971 verinen sisällissota. Koko yläluokkainen seurapiiri on intiimisti sidoksissa toisiinsa, niin sisäsiittoisesti, että lukijaa saattaa nolostuttaa. Shamsie kirjoittaa auki oman yhteiskuntaluokkansa kirjoittamattomia sääntöjä piinallisen rehellisesti. Välillä piina saattaa tuntua jopa liialliselta. Nuorten meininki on teoksessa kauttaaltaan raikasta, mutta olisin voinut lukea vähemmän keski-ikäisten vanhempien tunkkaisista alkoholinhuuruisista seurapiirikuvioista. Vanhempien keskinäinen draama oli teoksen ydinjuoni, mutta paikoitellen sen käsittely muuttuu melodramaattiseksi. Viimeisellä kolmanneksella juonessa on hyytymiä. Shamsien kielellinen lahjakkuus pelastaa teoksen ja vie lukijan maaliin saakka, mutta esimerkiksi rakkaustarinan kannalta on yhdentekevää, ketkä lopulta saavat toisensa.

Kuten Shamsie taidokkaasti esittää, Pakistanin 80-90-lukujen levottomuudet eivät olleet kovinkaan uskonnollisesti motivoituneita, vaan etniset ryhmät, klaanit ja mafiat taistelivat vallasta ja rahasta. Shamsie kirjoittaa rahanpesusta, huumekaupasta ja kaiken maailman hämäristä puuhista, joihin romaanin nuorten kaikki yliopistokoulutuksen saaneet kosmopoliitit vanhemmat ovat tavalla tai toisella sekaantuneita. Uskonnon rooli teoksessa on hyvin marginaalinen – ketään ei esitetä rukoilemassa eikä moskeijassa vierailla kertaakaan. Raheenin paras ystävä Sonia alkaa uusrikkaan perheen painostuksesta pukeutua kunnon muslimitytön lailla edistääkseen kihlaussuunnitelmaansa, ja tänä herkkänä aikana hänen luonaan käyvät ei-sukulaiset pojat joutuvat istumaan alakerran ”miesten puolella”. Muissa taloissa meno on täysin länsimaistunutta: nuoret miehet ja naiset ryyppäävät, kuuntelevat heavy rockia ja joskus kokeilevat huumeitakin yhdessä.

Karachin lähihistoria vaikuttaakin kansainvälisemmältä kuin Pakistanin muiden kaupunkien. Viettäessäni aikaa Punjabin itärajalla Lahoressa v. 2001 hieman ennen 9/11-iskuja naisten peittävässä pukeutumisessa ja islamilaisten sääntöjen noudattamisessa oli jo siirrytty järeämmälle tasolle. Muistan kyllä nähneeni ystävieni sukualbumeja 70-80-luvuilta, joissa meininki vaikutti reippaammalta ja rajoja rikkovammalta kuin silloisessa nykyisyydessä. Shamsie piirtää tarkasti karttaa maansa mentaliteettien muutoksista.

Oletan, että Shamsien myöhemmät teokset ovat olleet menestyksiä myös Suomessa ja siksi tämä varhainen teos on myös suomennettu 10 vuoden viiveellä. Pakistanilainen uusi kirjallisuus 2000-luvun alusta alkaen on kauttaaltaan laadukasta, ja Shamsie on yksi maan kärkivientituotteita. Shamsieta vielä suurempi suosikkini on Mohsin Hamid, joka on kehittänyt poliittisesta satiirista aivan omanlaisensa version. Mantereiden välisen jälkikoloniaalin dialogin näkökulmasta tästä teoksesta tulee mieleen ensimmäisenä nigerialais-ghanalainen Taiye Selasi ja hänen esikoisromaaninsa Ghana ikuisesti (2013). Tunteiden ja kielellisen ilmaisun tasolla teoksissa on paljon yhteistä ja muodostaisivat hurmaavan ja poliittisesti avaavan lukupaketin perheistä mantereiden ja eri lojaaliuksien välillä.