Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Hovineidin odysseia länteen

Teos: Kyung-sook Shin: Hovitanssija (Into, 2019)

Suomennos: Taru Salminen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kuulin tästä korealaisen Kyung-sook Shinin kolmannesta suomennetusta romaanista jo ennen sen julkaisua, ja olin innoissani siitä, että tämä taidokas kertoja on saanut aikaan myös historiallista fiktiota. Kaikki hänen kolme romaaniaan, jotka olen häneltä lukenut, ovat olleet teemoiltaan ja fokukseltaan ihailtavan erilaisia, ja uskon, että tuotannosta löytyy vielä uusia helmiä.

Romaani kertoo 22-vuotiaasta hovitanssija Jinistä, joka rakastuu ranskalaiseen diplomaatti Victoriin ja lähtee ensimmäisenä korealaisnaisena merten taa sydämensä ääntä kuunnellen. Jin on orpolapsi, jonka vanhempi hovineiti Soo on aikanaan adoptoinut. Ottoäiti on kuitenkin tehnyt tyttärelle selväksi, että biologinen äiti on olemassa, ja saattaa tulla lastaan hakemaan joku päivä. Jossain vaiheessa ottoäiti etenee katolisen orpokodin emännäksi, eikä kaikkia länsimaisten kanssa veljeileviä kohdella kovinkaan kauniisti.

Teos sijoittuu 1800-luvun loppuun, jolloin maassa oli lyhyt nationalistinen kausi ja jolloin maa oli vihdoin avautunut diplomaattisille suhteille pitkän eristyneen jakson jälkeen. Ranskaan Korealla liittyi paljon odotuksia, mutta alkuaikojen ranskalaiset diplomaatit olivat enemmän kiinnostuneita taide-esineiden keräilystä kuin ihmisistä. Kyung-sook Shin kertoo ranskalaisten viljelemästä orientalismista, joka oli varsinkin tylsistyneiden aatelisten muoti-ilmiö.

Jin on kuningattaren suosikki, taitavin hovitanssija, jonka kevään kuhankeittäjän tanssi ei jätä ainuttakaan katsojaa kylmäksi. Hän on oppinut ranskaa lapsena katoliselta papilta, joka on myöhemmin noussut Korean piispaksi. Toki kielitaito myös edistää nupulla olevaa romanssia, sillä rakastavaiset pystyvät kommunikoimaan ilman tulkin vaivaannuttavaa läsnäoloa. Tavallaan kuningatar myös toivoo Jinin viihtyvän lähetystössä, koska hovissa enteillään kuninkaan ihastuvan joku päivä lumoavaan tanssijattareen. Vaikka kuningatar on ruokkinut Jiniä päärynäsoseella polvenkorkuisesta saakka, ei hän silti voi olla tuntematta piilevää mustasukkaisuutta nuorta naista kohtaan.

Romaanin alkuosa on verkkaista esteettistä ilotulitusta, eikä poliittisen historian ja diplomaattisten suhteiden kertauskaan ole vaatimatonta. Aloitin kirjan kuuntelemisen äänikirjana kolme (!) kertaa, ja joka kertaa jouduin aloittamaan alusta, koska olin unohtanut aiemmat tapahtumat. Lukukokemus oli siis perusteellinen, ja olisin arvostanut lievää tapahtumien tiivistämistä ennen varsinaista matkalle lähtöä. En siksi, etteikö Korean historia olisi mielenkiintoista, mutta hovielämän arki tuntui paikoitellen vähän liiankin verkkaiselta.

Kirjassa vietetään paljon aikaa kirjojen parissa, varsinkin lähetystön kirjastossa, sillä Jin on ahkera lukija ja frankofiili. Victorin kaima suuri Victor Hugo on tärkeä hahmo pariskunnan tutustuessa toisiinsa. Uuteen maahan lähtiessä Jin on siis pumpattu täyteen tarinoita, mutta vastaavatko tarinat todellisuutta Pariisissa?

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi teokseksi Koreasta, vaan lukijan on luultavasti helpompi aloittaa kulttuuriin tutustuminen nyky-yhteiskuntaa kuvaavista teoksista. Sellaiselle lukijalle, joka arvostaa faktoja ja laajoja historiallisia perspektiivejä, tämä romaani on aarreaitta, vaikka teokseen mahtuu myös pitkiä ”fiilistelyosuuksia” ja aistielämyksiä.

Romaanista ei todellakaan puutu mitään, vaan se on sekä yleisen historian että yksityisen draaman kaaren suhteen täydellinen helmi. Kuitenkin se vaati minua keskimääräistä enemmän kärsivällisyyttä, ja aikaa sen parissa tuhraantui ruhtinaallisesti. Kuunteleminen oli kuitenkin tässä tapauksessa palkitsevaa, koska olisin saattanut tekstiä lukiessa skipata ne kaikista verkkaisimmat osiot. Yllättävän hyvin äänikirja toimi myös vieraan kulttuurin kuvauksen suhteen – ehkä tässä teoksessa ei ollut kovin monimutkaisia nimiä tai muita hankalasti avautuvia elementtejä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.”

Kuka on lukenut Suuren Oravakirjan?

Pancol oravatKatherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (Bazar, 2013, suom. Lotta Toivanen) on eläinaiheisen, pariisilaisesta kirjailija-Joséphinesta kertovan trilogian viimeinen osa. Luulen, että moni on tarttunut teoksiin pelkästään iloluontoisen kansigrafiikan lumoamana, eikä sekään ole huono syy –  kannen ja sisällön välillä on selvä synkronia.

Edellisissä osissa fiilistellään krokotiilien ja kilpikonnien sielunmaailmoissa (olen näemmä arvioinut tänne molemmat). Pancolin kirjasarjat perustuvat uskolliseen fanitukseen, joten suosittelen niiden lukemista kronologisessa järjestyksessä. Henkilöitä teoksissa on paljon ja juonenkäänteiden hauskuus perustuu lukijan hyvään muistiin. Kolmas osa on 921-sivuinen järkäle, joka makaa pöydälläni vielä kovakantisena painavana versiona. Kirjan lukemisessa on ollut haasteena sen pysyminen käsissä – sitä ei missään nimessä lueta väsyneenä sängyssä, vaan sille pitää varata tukeva pystyasento. Matkalle en tätä ottaisi mukaan; mökkireissultakin sen takaisin raahaaminen tuntui turhauttavalta.

Pancolilta on taatusti kysytty loputtomia kertoja tiivistämisen taidosta, ja tässä kolmasosassa ärsyttävintä olikin edellisten romaanien tapahtumien runsas toisto. Ilman toistoa teoksen olisi saanut kurottua ehkä puoleen, sillä sisällöllisesti teos on ohuempi kuin aiemmat osat. Nousee myös kysymys kustannustoimittajan roolista: eikö hänen tehtävänään olisi kriittisesti karsia pahimpia ylilyöntejä? Valitettavasti Oravakirjaa lukiessa tulee mieleen, että tässä on maksimoitu kaupallinen hyöty varmistaen, että aiemmista osista tietämätön lukijakin pääsee varmasti kärryille. Tämä johtaa kielenkäyttöön, jota kutsun Pupu Tupuna-kerronnaksi: arjen pienet tapahtumat ihastuttavat ja vihastuttavat samaan aikaan. (Pupu Tupunat olivat lempikirjojani lapsena, mutta aikuisena pyrin välttämään niiden lukemista lapsilleni kuin häkää niiden aiheuttaman lobotomian tunteen vuoksi.)

Tässä tapaamme pariisilaisen Cortèsin perheen suunnilleen samoissa kuvioissa kuin kakkososassa. Äiti Joséphine on toipumassa siskonsa Iriksen murhasta ja haikailee samalla ex-vävynsä Philippen perään. Esikoistytär Hortense käyttää ikävästi hyväkseen Joséphinen parhaan ystävän Shirleyn ystävää Garya ja kuopus Zoé seukkaa entisen naapurinpojan Gaétanin kanssa. Suhteiden soppa on hyvin sisäsiittoinen, perustuen menneiden märehtimiseen ja pitkiin mykkäkouluihin. Romantiikka on vaikea laji kaikille päähenkilöille, mutta älyä ja elämäniloa riittää muillekin jakaa.

Osa juonenkäänteistä on liioitellun uskomattomia: esimerkiksi Shirley on Englannin kuningattaren lehtolapsi ja tässä kolmannessa osassa merkittäväksi hahmoksi nousee myös Pariisissa 50-luvulla filmannut Cary Grant. Tosin fiktiossa on lupa liioitella ja oikaista mutkia suoriksi niin paljon kuin sielu sietää. Kiinnostavalla tavalla osa kuvauksesta muistuttaa esim. Tuomas Kyrön uusinta romaania Kunkkua (2013)- kyllä tässäkin pannaan naapurivaltion monarkiaa aika halvalla, vaikka tyylilaji on eri.

Positiivista teoksessa ovat sopivasti vinksahtaneet sivuhahmot, esim. näpistelyä harrastava isoäiti Henriette, koditon Becca, jonka tausta on sopivan mystinen ja Philippen uusi tyttöystävä, työtön Dottie, joka keskittyy onnellisuuden kylvämiseen ympärilleen. Philippen henkinen kasvu leskeksi jäätyä on sydäntä lämmittävää ja vähemmän kliseistä. Ylipäänsä Pancolin hahmot ovat sopivan rosoisia ja elämän kuluttamia, usein myös jokseenkin syrjääntyneitä. Hän osaa ottaa yhteiskunnan koko kirjon mukaan juoneen, joten teokset muistuttavat värikkäitä ryijyjä.

Pancolin ystäville ilouutisena tulee, että lokakuussa julkaistaan hänen uuden kirjasarjansa Muchachas /Mimmit suomennetut osat. Ranskaksi lukeva kaverini ei antanut uudesta sarjasta ylistävää palautetta, mutta voisi uusia teoksia silti vilkaista. Esim. toisen suuresti ihailemani ranskalaisen kirjadiivan Anna Gavaldan tuotannossa on ollut ilahduttavaa vaihtelua aiheiden ja myös teosten pituuden suhteen. Pancolilta odotan myös jotain täysin uutta ja erilaista. Pancol on myös tulossa Turun kirjamessuille lokakuussa, joten ehkä näemme joidenkin blogiystävien kanssa siellä?