Keihäskisojen keimailijat

Teos: Nura Farah: Aurinkotyttö (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Nura Farah on Helsingissä asuva suomensomalialainen kirjailija, ensimmäinen laatuaan ja siviiliammatiltaan kemian laborantti. Luin hänen esikoisromaaninsa Aavikon tytär pian sen julkaisun jälkeen, ja nyt on teoksen jatko-osan aika. Teokset voi hyvin lukea itsenäisinä romaaneina, mutta niissä on osittain samoja hahmoja, eri vuosikymmeniltä. Aurinkotyttö sijoittuu 1970-luvulle, jolloin myös Somalian aavikolla tunnetaan jo länsimaista popmusiikkia. Lukutaitokampanjat ovat kuuminta hottia, ja kaupunkien poliittisen herätyksen saaneet älyköt matkustavat aavikon kyliin valistamaan oppimattomia aikuisia.

Teoksen päähenkilö Shamsu on yksitoistalapsisen perheen vesa, joka on päättänyt oppia lukemaan. Isällä on kaksi vaimoa, joista ensimmäinen, Luul on jäänyt lapsettomaksi. Leirillä, jossa perhe asuu, lähes kaikki ovat serkkuja keskenään, mutta muihin klaaneihin kuuluvia miehiä voi käydä salaa kuikuilemassa keihäskisoissa. Shamsun paras ystävä Zainab on ollut lapsesta saakka ihastunut tämän veljeen, mutta Shamsu itse haaveilee elämästä oman klaanin ja kylän ulkopuolella.

Aavikon kylään tulee kaupungista Madar, kansallismielinen nuori mies, joka opettaa puun alla aikuisia lukemaan. Myös Shamsu pääsee oppitunneille, vaikka kaikkien mielestä naisten opiskelu ei ole sopivaa eikä varsinkaan heidän naimaonneaan edistävää. Pian Shamsu alkaa tapailla opettajaansa salaisilla treffeillä aavikon sydämessä, mutta samaan aikaan hänelle löytyy suvun hyväksymä kilpakosija Abdullah. Rakkausavioliiton ja järjestetyn avioliiton välillä on kiperiä arvokysymyksiä, jotka eivät selity pelkällä uskonnolla tai heimokulttuurin painostuksella.

Romaani on juureva rakkaustarina, mutta länsimaisen lukijan näkökulmasta hieman ennalta-arvattava tai kiltti. Lukijan täytyykin poistua omalta mukavuusalueeltaan ja hypätä maailmaan, jossa naista on perinteisesti pidetty lehmästä hieman arvokkaampana kauppatavarana. Shamsu ei halua olla isänsä taloutta helpottava palkintolehmä, ja eniten hän pelkää joutuvansa naimisiin itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Toisaalta jotkut hänen ystävistään nimenomaan haaveilevat vanhoista miehistä, jotta pääsisivät pian nauttimaan lesken arvostetusta asemasta.

Toki päähenkilö Shamsu kapinoi tässä romaanissa, mutta hän ei ainakaan heitä romukoppaan koko kulttuuriaan. Avioero ja lapsen huoltajuuskiista ovat varmasti olleet rankkoja asioita aavikolla kasvaneelle nuorelle naiselle 1970-luvulla, eli tässä kerrotaan edelläkävijänaisen tarinaa.

Ansiokasta romaanissa on aavikon perinnekulttuurin avaaminen ja perinteen ja modernin elämänmenon vertailu. Aavikon nuorille matka Mogadishuun merkitsee jo suurta seikkailua, mutta samalla kaupunkilaisten aikaansaamaa moraalista rappiota pelätään. Yhteisen kansakunnan, kansallisvaltion ja kansallisen tulevaisuuden ideat ovat aavikolla vielä kovin hauraita 1970-luvulla, ja tämän vuoksi sitoutuminen lukutaitokampanjoihin ei suju niiden suunnittelijoiden haluamalla tavalla.

Kielellisesti Farah tekee sen, mistä vain harva ensimmäisen polven maahanmuuttaja voi haaveilla. Hänen ilmaisunsa on tässä teoksessa sujuvampaa kuin esikoisessa, enkä olisi tietämättä kirjailijan taustoista osannut arvata tätä sellaisen henkilön kirjoittamaksi, joka puhuu suomea toisena tai kolmantena kielenään. Pidän myös äärimmäisen tärkeänä sitä, että suomensomalialaisille on nyt saatavilla omasta kulttuurista kertovaa kirjallisuutta myös suomen kielellä. Nämä romaanit välittävät täällä kasvavien nuorten kaukaisten juurten perimää ainutlaatuisella tavalla, ja teosten rekisteri on sen tyyppistä, johon myös perinteitä kannattavat ja islamiin vakavasti uskovat lukijat voivat samastua.

Pidin edelleen jo esikoisromaanissa tutustumastani runokilpailujen perinteestä, ja tässä romaanissa esitellään myös keihäskisoja, jotka eivät suuresti eroa suomalaisista vastaavista. Agraarisessa kulttuurissa onkin maailmanlaajuisia yhtäläisyyksiä, ja maskuliinisuuden osoitusten lisäksi suomalainen lukija voi hyvin samastua tässä esitettyihin karjanhoidon kysymyksiin. Tässä romaanissa naiset hoitavat kauneuttaan voilla; Suomessa sitä ehkä pidettiin liian arvokkaana tavarana ihonhoitoon, mutta jossain vaiheessa karjatilojen emännät alkoivat käyttää Tummelia. Voin arvostus oli kiinnostava anekdootti, ja pidin myös ruokakulttuurin laajemmista kuvauksista.

Maahaasteessa olen kohdassa 65/196: Somalia.

Kuinka valehdellaan Baudelairen kielellä

Teos: Calixthe Beyale: Ännu talar träden (Bok för alla, 2003)

Käännös: Åsa Larsson

Kamerun on maa, jonka kansalaisiin olen törmännyt täällä koti-Suomessa, mutta jonka historiasta en tiedä paljoakaan. Mielessäni maa on esiintynyt ison pahan Nigerian naapurina ja ”maalaisserkkuna”, ja ehkä maita eniten erottaa se, että Kamerunissa ranska on ollut pitkään lingua franca. Kamerunissa kielikysymys on kuitenkin ollut sekava, ja siksi ranska on ollut vain yksi valkoisen miehen kieli, jolla voi sujuvasti valehdella.

Viime vuosikymmenellä keräilin Ruotsin-reissuilla halpoja postkoloniaaleja pokkareita Bok för alla-sarjasta. Varsinkin afrikkalaista naiskirjallisuutta on lentänyt haaviin, mutta en ole puutteellisen kielitaidon vuoksi jaksanut teoksia lukea. On nimittäin aivan eri asia lukea käännöskirjallisuutta ruotsiksi kuin vaikka ruotsinkielistä siirtolaiskirjallisuutta, mitä ymmärrän parhaiten.

Calixthe Beyale on kamerunilaissyntyinen naiskirjailija, joka vaikuttaa Ranskassa. Les arbres en parlent encore on hänen ”afrikkalaisin” romaaninsa, ja ilmeisesti muussa tuotannossa on enemmän Ranskaan sijoittuvaa siirtolaisuuden tematiikkaa. Romaani ei ole haasteellinen sanaston tai rakenteen tasolla, mutta mentaalisesti kamerunilainen tunnelma ei täysin välity minulle ruotsiksi. Myös kirjan konteksti, 1900-luvun alun siirtomaa, jonka herruudesta saksalaiset ja ranskalaiset taistelevat keskenään, on aika vieras. Olen tosin lukenut muutaman Namibiaan sijoittuvan teoksen, jossa käsitellään juuri saksalaisten toimia siirtomaaherroina. Jotain yhteistä on niissä ja tässä teoksessa, vaikka maiden välillä on matkaa.

Kirjan kertoja on jo vanhuusikäinen nainen Eden, joka muistelee kahdeksaatoista päivää nuoruudessaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Edenin isä Assanga Djuli on ovela kyläpäällikkö, joka osaa manipuloida siirtomaaherroja tilanteessa kuin tilanteessa. Ensin kylään eksyy yksinäinen valkoinen aave, mies nimeltä Michelangelo de Montparnasse. Kaikkien kauhuksi aave puhuu paikallista kieltä ja pyytää kyläläisiltä oikeutta asua heidän parissaan.

Kun saksalaisten armeija valtaa kylän, päällikön on piilotettava kaikki nuoret miehet ja varsinkin ranskalaisen vieraansa, joka luultavasti tulisi tapetuksi siltä seisomalta, jos vihollinen tämän huomaisi. Lopulta saksalaiset tekevät yllätyshyökkäyksen ja löytävät kylän nuoret miehet vielä nukkuvina tai aamupuuhissaan. Yksi komendantti kuolee tarkistusmatkallaan kylässä, ja sen vaihdossa kestää sen verran aikaa, että miesten pestuu armeijaan viivästyy.

Eden lähestyy jo aikuisuutta, ja moni hänen ikäisensä tyttö on jo naimisissa. Hän on rakastunut Kristitty-nimiseen uskovaiseen naapurinpoikaan, mutta tämä pitää tytön kosiskeluja liian päällekäyvinä. Eden ei myöskään voi mitään poikamaiselle ulkomuodolleen ja rintojensa pienuudelle. Hän ei ole priimaa vaimomatskua, siitä hän on tietoinen, mutta kovin kummoista ei ole hänen ikätovereidensa elämä vaimoinakaan. Kun hänen isänsä hakee naapurikylän torilta itselleen kolmannen vaimon  kaikkien kiusaksi, ikäkysymys eskaloituu.

Edenin ei ole helppo katsoa isänsä muhinointia Biloa-tytön kanssa, joka on tästä vain vuoden vanhempi. Edenin äidille uusi liitto tuo vahingoniloa, koska isän toinen vaimo, kylän prostituoitu Fondamento de Plaisir, on asiasta raivoissaan. Kakkosvaimon asema kylässä on kiintoisa, sillä hänellä tuntuu välillä olevan enemmän valtaa kuin itse kyläpäälliköllä. Varsinkin hänen sivubisneksensä eurooppalaisten tuotteiden myyjänä kukoistaa, ja naiset saavat kokeilla parfyymia, talkkia ja Marseillen saippuaa. Rintaliiveille keksitään parempia käyttötarkoituksia kuin alkuperäinen; joillakin ne toimivat pääkoristeina, toisilla kätevinä pussukkoina peltotöissä.

Moniavioisuuden kysymys on teoksen feministinen juoni, ja Beyale käsittelee sitä poleemisen kriittisesti. Olen lukenut monia moniavioisuuden kuvauksia, jotka keskittyvät Länsi-Afrikan nykyaikaan, ja niissä on ollut astetta ymmärtäväisempi sävy kuin tässä. Tässä nousevat kristilliset lähetykset pyrkivät puuttumaan asiaan, mutta niiden tarjoama elämäntapa ei vaikuta yhtään houkuttelevammalta kuin paikallinen. Toisaalta moniavioisissa järjestelyissä nousee kapinallisia naishahmoja, jotka eivät alistu isännän komentoon, vaan ottavat lusikan omaan, kauniiseen käteensä.

Kirjaa lukiessa tuntui, että olisin saattanut ymmärtää sitä paremmin ranskaksi kuin ruotsiksi. Ruotsalaisessa käännöksessä oli joitain kömpelöjä kulttuurisia selityksiä, joihin en jaksanut lainkaan perehtyä. Juonen suhteen en varmaan missannut paljoa, mutta sanastossa oli suuria aukkoja. Teoksesta muodostui vuoropuhelua jopa äsken lukemani nuorten fantasiakirjan kanssa, koska molemmissa naisia syytettiin noituudesta hyvin samantyyppisin perustein. Myös tässä teoksessa noitien uskottiin kykenevän lentämään, ja yhteisön rangaistukset noituudesta epäillyille olivat julmia.

Beyala osaa ilotella henkilöhahmojensa nimillä, ja niissä tosiaan näkyy länsiafrikkalaisten mielikuvitus lasten nimeämisessä. Edenin lisäksi kirjassa huseeraavat mm. Capypso, Eros, Andromeda ja Espoir de Vie. Kristityn perheen lapset ovat kaikki vain ”Kristittyjä” eli Chrétien I, II, III jne.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 52/196: Kamerun. Maahaasteen kirjoista tämä kuuluu ehdottomasti syvällisimpään päähän, ja sain Beyalesta kirjailijana tämän ensi kosketuksen jälkeen todella lupaavan kuvan. Varsinkin ne afroranskalaiset teokset kiinnostaisivat minua.

Mies, josta riitti monelle

Teos: Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. (SKS, 2018)

Ilmari Kianto (1874-1970) on monille meistä tuttu kirjailija äidinkielen tunneilta. Muistelisin, että Punaisesta viivasta ja Ryysyrannan Joosepista on ollut juttua vielä minun nuoruudessani 80-luvulla, ja olen palannut noihin teoksiin myöhemmin ainakin katkelmia niistä lukien. Myöhemmin olen tutustunut Kiannon toimintaan Vienan Karjalan kysymyksissä, ja aivan viimeksi lukenut hänen järkyttävistä kannanotoistaan ”susinartuista” kansalaissodassa. Itse asiassa Kiannon kansalaissodan naiskuva muistuttaa melkein tismalleen tämän päivän haittaisänmaallisten retoriikkaa ”matupatjoista” ja ”suvakkihuorista”.  

Monella tapaa Kianto oli vihakirjoittaja, tai ainakin tietoinen provokaattori, jonka ulosantiin myös jotkut hänen aateveljistään kyllästyivät. Panu Rajala pyrkii Kianto-elämäkerrassaan tuomaan esiin tämän äärimmäisen tuotteliaan ja ristiriitaisen kirjailijan aatteellisia kytköksiä, joita ei ole helppo asettaa tämän päivän poliittiselle kartalle. Kianto oli idealistinen tolstoilainen, epäonnistunut Venäjän armeijan sotilas, anarkisti, vapaan rakkauden kannattaja, heimoaatteen täyspäiväinen edistäjä (kun sille päälle sattui), köyhän kansan puolustaja, joka kuitenkin vierasti vasemmistolaisuutta. 

Kianto eli niin pitkän elämän, ja oli luonteeltaan sen verran maaninen, että matkan varrelle mahtui järkyttävä määrä melodraamaa. Poetiikkaa, politiikkaa ja erotiikkaa, pahennusta, kriisiä ja hammasten kiristystä. Elämäkerrassa kuvataan nuorta miestä, joka kärvistelee kolmikymppiseksi ilman lihallista naissuhdetta. Jossain vaiheessa hänen lähimpiin ystäviinsä kuuluu Eino Leino, joka edistyy niin runouden kuin eroksen teillä Kiantoa sukkelammin, ja Kianto kokee jäävänsä tämän komeetan varjoon. Leino ehtii jo hoidattaa kuppaansa, kun Kianto on vain kirjeenvaihdossa siveellis-moralististen venäläisten seurapiirineitien kanssa. Ja kun Kianto vihdoin onnistuu naimaan Suomussalmen pitäjälle tulleen postineiti-Hildurin, perheonni ei ehdi kukoistaa kuin joitain ohikiitäviä hetkiä. 

Ilmari Kiannolla oli 12 lasta kolmen naisen kanssa, joista nuorin, Raija-Liisa, syntyi vuonna 1934 yhdelle hänen lukuisista sihteereistään. A- ja B- sarjan äidit taistelivat jossain vaiheessa kiihkeästi elatusmaksuista keskenään, mutta suurimmat paineet kohdistuivat itse sulttaaniin, joka ei suoriutunut vanhemmuuden velvoitteistaan tiukan paikan tullen. Vaikeina vuosina useampi lapsi oli lastenkodissa, ja ainakin kaksi heistä adoptoitiin muualle. Raija-Liisa oli sotalapsena Ruotsissa, mutta palasi isälleen ja tämän uudelle vaimolle, joka hoiti tyttöä kuin omanaan. 

Iltatähtenä Raija-Liisa oppi tuntemaan isänsä parhaiten, koska hän asui tämän ja tämän useamman naisen kanssa. Kun yksi kumppani tai sihteeri otti hatkat, Kianto ilmoitti paikan aukeamisesta lehdissä, ja aina joku seikkailunhaluinen hupakko tarttui syöttiin. Miehestä riitti moneksi ja monelle, ja suurin osa nuoremmista naisista ehti kuolla ennen Ilmaria.

Rajala ei ainakaan sievistele Kiannon elämän hurjimpia vaiheita, vaan näyttää 30-40-lukujen melodraaman, ahdingon ja pohjamudat sellaisina kuin ne ovat olleet. Itse kirjoitin tekemiini muistiinpanoihin ainakin viisi kertaa sanat ”MOPO KEULII”, eli Kiannon elämässä oli useita vaiheita, jolloin hän ei tuntunut täysin syyntakeiselta, eivätkä nämä kaikki liittyneet runsaaseen alkoholinkäyttöön. Sangen omituiselta tuntui varsinkin se, että hän sai noin paljon nuoria naisbändäreitä vaiheessa, jossa hän oli kaikista heikoimmilla niin taloudellisesti kuin henkisesti. 

Ainakaan väriä tai vauhtia Kiannon elämästä ei puuttunut, mutta Panu Rajala tarjoaa kirjassaan myös suvantovaiheita analysoimalla miehen tuotantoa ja sen vastaanottoa. Itseäni kiinnosti eniten köyhyyden kuvauksen etiikka: tässähän viitataan Kyllösen sukuun, jotka kokivat tulleensa leimaantuneiksi ryysyrantalaisiksi monessa polvessa siksi, että Joosepin hahmo oli niin lähellä elävää kaimaansa. Kianto yritti hyvitellä ja sovitella Kyllösten kanssa moneen otteeseen, mutta nämä eivät leppyneet. 

Kiannon persoonaan en edelleenkään ihastunut tämän teoksen luettuani; jos naissuhteet jätetään ulkopuolelle, teos kuvaa epästabiilia mytomaanikkoa, joka onnistuu saamaan itselleen etuoikeuksia suuren taiteilijamyytin varjolla. Hänessä on myös marttyyrihenkeä, ja herkkähipiäistä valittajaa, joka kokee olevansa aivan erityinen lumihiutale. 

On tietysti kiinnostavaa, kuinka paljon suuret mieskirjailijat ovat saaneet tukea muun muassa kustantajiltaan – ja Kiannon tapauksessa tuen määrä varmasti ylitti Leinon, jolla ei kuitenkaan ollut kuin yksi lapsi huollettavanaan. Suurperheet toki olivat muutenkin ajan henkeen kuuluvia, ja köyhää kansaa kuvatessaan Kianto varmasti oli hyvinkin tietoinen, että hänestä olisi voinut tulla myös kunnan jauhoja anomassa käyvä Jooseppi.  

Kirja varmasti avautuu parhaiten niille, jotka ovat lukeneet edes yhden kokonaisen Kiannon teoksen. Minulla oli välillä olo, että lukisin tuon ajan Seiskaa – jos keltaista lehdistöä silloin olisi ollut. Miehen loppuvuosikymmenistä Helsingissä tuli jo hieman likainen paparazzi-fiilis, sillä hänen luonaan kävi uteliaita tirkistelijöitä ja varmasti myös alkavan viihdejournalismin haaskalintuja. Rajala kuitenkin kunnioittaa kohdettaan ja pyrkii näyttämään hänen elämästään muitakin puolia kuin nuorten naisten vikittelyn. 

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Aarteita Senegalista

550x729xmariama-ba-mouchoir-tresses.jpg.pagespeed.ic.IIPWlhDxZASenegalilainen Mariama Bâ (1929-1981) oli yksi varhaisista afrikkalaisista feministikirjailijoista, ja myös muslimifeministinä häntä voidaan tituleerata. Olen onnellinen, koska satun nyt omistamaan hänen klassikkoteoksensa Pitkä kirje (Une si longue lettre, Kirjapaja,1981, suom. Annikki Suni) sekä suomeksi että ranskaksi. Teos lienee Suomessa unohdettu, mutta maailmalla sitä juhlitaan edelleen varhaisena feministisenä klassikkona. Luin teoksen nyt toista kertaa – jo ensimmäisellä lukukerralla 2000-luvun alussa teksti teki minuun suuren vaikutuksen.

Romaanissa tuore leski Ramatulaye on sulkeutunut kotiinsa muslimien neljän kuukauden suruajaksi. Sen aikana hän ryhtyy kirjoittamaan kirjettä parhaalle ystävälleen Aissatoulle, joka on eronnut ja muuttanut työn perässä Yhdysvaltoihin. Nuoruudessaan Aissatou, Ramatulaye ja heidän aviomiehensä elivät nuoren perheen arkea rinnakkain, viettäen pitkiä viikonloppuja merenrantahuvilalla hedelmiä poimien ja luontoretkiä tehden. Ramatulayen lakimiesaviomiehestä tulee merkittävä ammattiyhdistyspomo, joka tunnetaan edistyksellisistä ajatuksistaan. Ramatulaye synnyttää tälle 12 lasta, mutta pitää samalla työpaikkansa lähikoulun opettajana. Perheen elämäntapa on melko länsimaistunut ja lapsia kasvatetaan enemmän lempeydellä kuin kurilla.

BaKirje on koskettava, mutta samalla älyllinen läpileikkaus Bân oman ikäluokan, Senegalin itsenäisyyden puolesta taistelleen sukupolven, ristipaineista moderniteetin ja perinteiden välissä. Aikajana tarinassa on 50-luvulta 70-luvun loppuun. Bâ on kirjailijana tiivistämisen mestari, hän saa 158 sivuun mahdutettua huikean määrän sekä aistillista kuvausta että tietoa maansa lähihistoriasta, uskonnoista ja perinteistä. Vaikka tekstin pohjavire on sureva, Ramatulayen elämänilo on silti käsinkosketeltavaa. Kahdentoista lapsen yksinhuoltajaäiti voisi olla ”lehti, jota kukaan ei uskalla poimia”, mutta yllättävää kyllä, hänen ovellaan alkaa suruajan loppua kohti olla kosijoista tungosta.

Teos on vahva todistajanlausunto siitä, kuinka moniavioisuus ei lähestulkoon koskaan käytännössä toimi. Tässä Ramatulayen fiksuna pidetty mies iskee silmänsä tyttärensä kaveriin, lukiolaistyttöön, joka ei alussa lainkaan lämpene setämiehen kosintoihin, mutta mielellään ottaa vastaan miehen antamia valmisvaatteita. Seurustelun aikana mies joutuu nolaamaan itseään nuorten suosimissa yökerhoissa, joihin hän alkavine kaljamahoineen ei ole erityisen tervetullut. Avioliitto on mieluisampi diili tytön köyhälle äidille kuin tytölle itselleen, sillä sen kautta perhe pääsee muuttamaan moderniin kaupunkiasuntoon ja äiti nousee sosiaalisessa statuksessa paksun rannerenkaan omaavaksi naiseksi. Ramatulayen ja kaksitoista lasta mies hylkää kokonaan, eli mitään islamilaista tasajaon periaatetta ei noudateta.

Kirjeenvaihto Ramatulayen ja Aissatoun välillä on tietysti laventelintuoksuista. Naapurissa asuu tuttu ennustaja, joka kaurikotiloita tutkimalla näkee Ramatulayen uuden rakkauden tulevan pian. Kaurikotilot juoruilevat myös tyttären teiniraskaudesta ja muista kohtalon oikuista, joita Allah asettaa perheen kiviselle tielle. Perhe-elämä Ramatulayen talossa on lämpimän kaoottista: teiniäidin tulevaisuutta enemmän äiti on huolestunut nuoremmista sisaruksista, pahiskolmikosta, jotka ovat opetelleet tupakanpolton läksyjä tehdessään. Sukupuolivalistuksen antaminen on välttämätön paha äidille, joka on kasvatettu vaalimaan neitsyyttä ennen avioliittoa – nykynuoriso kun vaatii ehkäisyvälineitä, joiden käyttö on moraalinen dilemma, voivathan ne kannustaa holtittomaan naiskenteluun. Bân kirjeessä on myös ripaus itseironiaa ja lempeää huumoria.

Islam on teoksessa uskonto ja elämäntapa, jota on sovellettu pitkälti mukautumaan modernin elämäntavan paineisiin. Bân usko naisasiaan tuntuu vankemmalta kuin jumalanpelko. Teos tuntuu edelleen yhtä raikkaalta ja ajankohtaiselta kuin ensi lukemallani. Kuultuani uutisen, että Ruotsin valtio jakaa kaikille kuusitoistavuotiaille koululaisille Chimamanda Ngozi Adichien Why We Should All Be Feminist-puheen kirjan muodossa olin haltioissani, mutta samalla jakaisin nuorille tämänkin teoksen, jonka viesti on hyvin samansuuntainen.

Ja milloin meillä Suomessa jaetaan koululaisille luettavaksi afrikkalaisten feministien klassikkoteoksia, oi milloin?

Runonlaulajan vikaa

aavikontyttäretPäätin lukea Nura Farahin Aavikon tyttäret (Otava, 2014) sen kunniaksi, että Somalian tulevissa presidentinvaaleissa on ehdokkaana Espoossa asuva nainen, Fadumo Dayib. Tietysti muitakin syitä lukea kirja on: ensinnäkin se, että somalialaista kirjallisuutta tunnetaan todella huonosti. Naispuolisista kirjailijoista osaan Farahin lisäksi mainita vain Ayaan Hirsi Alin, jonka teoksia en ole lukenut, sillä en pidä hänen edustamastaan politiikasta.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1940-60-luvuille, tosin teoksen tyyliin ei kuulu tarkkojen vuosilukujen mainitseminen. Farah kuvaa lukutaidottomien paimentolaisten leirejä, joilla on vähän yhteyksiä ulkomaailmaan. Päähenkilö Khadija joutuu muuttamaan kotileiristään vieraaseen leiriin tultuaan pelastetuksi kamelivarkaiden kynsistä. Khadija on puoliorpo runonlaulaja, hurskaan leskiäitinsä kasvattama. Koska Fatima-äiti elää yksin suostumatta menemään uusiin naimisiin, hän kokee tyttärensä olevan paremmassa suojassa tätä paljon vanhemman Keyse Libaaxin suojeluksessa.

Romaanin kiinnostavin henkilö on Keyse Libaaxin ensimmäinen vaimo Luul, jonka ympärille romaanin draama rakentuu. Luul on rampa, huonokuuloinen ja kierosilmäinen ”naispaholainen”, jota koko leirin väki hyljeksii. Tämän vuoksi lapseton pariskunta asuu vuorilla muista erillään. Yhteisö pitää Luulia noitana ja lapsensa menettäneet naiset syyttävät häntä kirouksen langettamisesta. Myös Khadijalle Luulin läsnäolo yhteisessä taloudessa on aluksi ahdistavaa, mutta synnytettyään ensimmäisen lapsensa naisten välit paranevat. Luul huomaa tuntevansa helliä tunteita Khadijan kasvavaa lapsilaumaa kohtaan, vaikka mies ei enää nukukaan tämän vierellä. Luul saa osakseen myös kasvavaa arvostusta lasten kautta. Kolmikon yhteiselo tuskin on ruusuilla tanssimista suvantovaiheessakaan. Jossain vaiheessa mies alkaa epäillä vaimojen kasvavaa ystävyyttä, sillä luonnollisissa oloissa vaimojen kuuluisi kilpailla keskenään, ei tarinoida nuotion äärellä.

Farah ei ota kantaa naisten ympärileikkauksiin, moniavioisuuteen tai somalikulttuurin tyttöjen koulutuskielteisyyteen, vaan kertoo tarinansa tuon ajan kulttuurin arvopohjalta. Maailmankuva on syvästi uskonnollinen ja taikauskoinen samaan aikaan. Leirin arki on erittäin monotonista, ja ainoita huveja, kuten runokilpailuja tai tansseja, pyritään kieltämään hyvien perheiden tyttäriltä. Hyvän naisen rooli on niin ennalta-arvattavan ahdas, etten ainakaan itse kokenut halua asettua tähän tarinaan. Koin suurta sympatiaa Luulia kohtaan. Se oli oikeastaan syy, miksi jaksoin lukea teoksen loppuun – muut juonen käänteet tuntuivat masentavilta.

Farahin suomen kieli on ilmaisuvoimaista ja lyyristä. Lauseet ovat enimmäkseen lyhyehköjä aktiivilauseita, mutta se ei vähennä ilmaisun tehoa. Luontokuvaus on romaanin toinen pelastusrengas; sadekauden aiheuttaman ilon ja puhkeavien kukkien tuoksujen kautta lukija voi eläytyä aavikon aisti-iloihin.

Uskoisin, että tarinankerronnan rakenne noudattaa perinteistä suullisen kulttuurin kaavaa. Kertomusta tukevat runonpätkät tuntuvat myös autenttisilta. Ymmärrän hyvin Farah’n halun pysyttäytyä perinteisessä kaavassa ja kertoa tyypillisen paimentolaisperheen tarinan, mutta koin silti suurta pettymystä siitä, että lupaavasti alkava runonlaulajanaisen tarina lässähti ankeahkoon avioliittoon. Päähenkilöltä katkaistiin siivet, ja lopulta hänestä tuli samanlainen matriarkka kuin äidistään.

Vertaan tätä kertomusta toiseen moniavioisuudesta kertovaan teokseen, egyptiläis-sudanilaisen Leila Aboulelan The Lyrics Alley, joka sijoittuu samaan ajanjaksoon. Suoraan verrannollisia teokset eivät ole, sillä Aboulela kuvaa paljon varakkaamman perheen moniavioisuutta. Siinä naisten taistelu aviomiehestä esitettiin laajemmalla tunneskaalalla. Egyptin, Sudanin ja Somalian historioissa on eroja, kuten on kouluja käyneiden ja käymättömien tavoissa noudattaa islamin säännöksiä. Somalian historiaan on vaikea tutustua, sillä siitä ei ole olemassa paljoa kirjallista materiaalia. Siksi tämä romaani on yksi mahdollinen ikkuna tuntemattomaan.

Jään odottamaan kielellisesti lahjakkaalta Farah’ilta uutta romaania, jossa mahdollisesti kuvattaisiin Somalian historian myöhempiä aikoja tai diasporista transnationaalia elämää. Odotan häneltä uusia näkökulmia ja lisää kierroksia.

Vaimon pöydältä putoavat murut

HildaBirminghamin yliopiston Afrikka-hyllyilltä löysin omaelämäkerrallisen aarteen, Hilda Ogben (s.1921) muistelmateoksen The Crumbs Off The Wife’s Table (Spectrum Books, Ibadan: 2001). Juutalainen Ogbe pakeni toisen maailmansodan aikana äitinsä kanssa Hampurista Britanniaan; isä ja osa sisaruksista kuolivat keskitysleirillä. Sodanaikaisessa internaatissa Manin saarella Ogbe tutustui tulevaan aviomieheensä Tommy Ogbeen, joka oli tullut Nigerian siirtomaasta Britanniaan lukemaan lakia. 1940-luvulla afrikkalaisten ja eurooppalaisten seurustelusuhteet ja avioliitot olivat hyvin harvinaisia, mutta Hilda ja Tommy eivät antaneet periksi. He seurustelivat pitkään, tutustuivat toisiinsa ajan kanssa ja punnitsivat yhteiselonsa kannattavuutta kuin aikuiset ihmiset. Naimisiin menoa tosin varjosti Tommyn ensimmäinen avioliitto kotimaassaan, mutta koska perinteistä liittoa ei oltu rekisteröity minnekään, se ei estänyt Tommyn samanaikaista toista liittoa Euroopassa. Pahaenteisesti Tommy kertoi Hildalle jo seurusteluvaiheessa: ”You know, we Nigerians always have a girlfriend in the corner somewhere, but they only get the crumbs that fall off the wife’s table.” Rakastunut nainen ei uskonut, mitä tuleman pitää, vaan uskoi pystyvänsä kasvattamaan miehestään uskollisen kumppanin.

Hildan ja Tommyn avioliiton alkuvaihe kuulostaa rohkean idylliseltä: ensimmäisen lapsen synnyttyä Tommy jäi koti-isäksi ja Hilda kävi töissä perhettä elättämässä. Tommy oli kätevä sekä lapsenhoidossa että keittiöhommissa. Rakkaudella Hilda muistaa töistä paluun riemua: oli kuin hän olisi palannut kylmästä sateesta lämpimään Afrikkaan. Tommy halusi kodissa olevan trooppinen ilmasto, joten hän lämmitti asuntoa kerosiinipulloilla. Herkulliset afrikkalaisen ruoan tuoksut valtasivat lontoolaisen asunnon.  Samalla kumpikin tiesivät muuton Afrikkaan olevan vain ajan kysymys.

Teos ei ole dokumentti äärimmäisestä rasismista, vaan rehellinen dokumentti outoudesta ja erilaisuuteen tottumisesta. Lontoon metrossa Hilda ja Tommy törmäävät ei vähempään kuin silloiseen pääministeri Attleehen, joka luulee Hildan olevan ministerikollegansa Crippsin kuuluisa tytär Peggy. Pääministeri tulee puhuttelemaan Hildaa Peggynä ja Hilda joutuu korjaamaan erehdyksen. Peggyn avioliittoa ghanalaisen herra Appiah’n kanssa oli ruodittu The Daily Mirrorissa ylenpalttisesti. Hilda ja Tommy eivät ole julkkiksia, mutta huomiota he saavat Lontoon kaduilla kuin julkkikset. Valokuvat tyylikkäästä nuorestaparista kertovat omaa tarinaansa.

Hildi capsulesKertomus Hildan 56 vuoden mittaisesta suhteesta Tommyyn ja viitisenkymmenen vuoden mittaisesta asumisesta Nigeriassa on kirjoitettu analyyttisesti ja samalla sydänverellä. Jo avioliiton alkuvuosina Hilda tiesi, että Tommylla on jatkuvasti ”tyttöjä nurkan takana”. Tämän lisäksi miehellä on taipumusta uhkapelaamiseen, minkä vuoksi ahkeran Hildan on työskenneltävä tuplapäivää. Alkuaikoina Hilda katsoi miehensä puuhia sormien läpi, mutta tyttöystävien muututtua vaativammiksi ja kalliimmaksi ylläpitää Hilda päätti muuttaa omaan taloonsa kauas Ogasta ja tämän jalkavaimoista. Yhteisistä lapsista huolimatta Hilda piti mykkäkoulua ukkonsa kanssa pienen ikuisuuden keskittyen omaan uraansa ja yritystoimintaansa. Hän aloitti 1950-luvulla vaatimattomasti vaateompelijana ja jäätelötehtailijana, mutta siirtyi vanhemmiten korubusinekseen, jolla rikastui huomattavasti. Samalla hän erikoistui perinteiseen yrttilääketieteeseen ja astrologiaan. Yrttiparantajana Hilda keksi keinon lievittää anemiaa, mikä johti hänen omien Hildi-kapseleiden myyntiin ja kunniatohtorin arvon saamiseen Benin Cityn yliopistossa. Hildan tarina on sympaattinen kertomus yrittäjyydestä ja kovasta työstä.

Tommy ja Hilda ystävystyvät uudelleen vanhuusiässä Tommyn jäätyä yksinhuoltajaisäksi viimeisen jalkavaimon karattua Italiaan. Tommy haluaa olla pienistä lapsistaan pääasiallisessa vastuussa, vaikka palveluskuntaa on tarjolla. Uusia vaimoehdokkaita pyörii nurkissa, mutta Tommylla ei enää riitä energiaa kaikille onnenonkijoille. Näin Hilda tiivistää pitkän suhteensa: ”I was disappointed that this man of great intelligence and many interests in his youth was not developing himself further. He was content with the three G’s: Girlfriend, Golf and Garden.”

Hildan tapa kirjoittaa avioliitostaan ei kuitenkaan ole skandaalinkäryinen, vaikka Tommyn uskottomuudesta olisi voinut saada aikaan ilkeänkin paljastusteoksen. Ehkä Ogbe pyrkii varoittamaan tulevia nigerialaisten ulkomaalaisia vaimoja siitä mitä tuleman pitää, vaikka rakkauden kohde olisi näinkin fiksu ja filmaattinen tapaus kuin Tommy. Moniavioisuuden hyväksyminen kun ei yleensä ole helppoa eurooppalaisille.

Hilda with eldersTeoksessa on muitakin kiinnostavia juonteita kuin avioliitto. Toisen maailmansodan aikaisen Britannian henkisestä tilasta Ogbe kirjoittaa elävästi, mutta sopivan etäännyttävästi. Saksanjuutalaisesta identiteetistäkin on hyviä pohdintoja: hän pitää luonnollisena omaa nuoruuden kiinnostustaan afrikkalaisiin opiskelijoihin, sillä molemmat hän ja Tommyn kaltaiset elivät yhteiskunnan reunoilla valtaväestön tunnistamatta heidän kieltään tai tapojaan. Nigeriassa ulkopuolisuuden tunne ei yllättävää kyllä ollut hänelle yhtä kaikenkattavaa kun Britanniassa – Tommyn suku otti valkoisen vaimon vastaan avosylin. Hildaa ei pakotettu muuttumaan afrikkalaiseksi, vaan lähipiiri otti vastaan valkoisen naisen tuomat uudistukset uteliain mielin. Vanhemmilla päivillä Hilda meni mukaan nigerialaisten ulkomaalaisten vaimojen klubin (Nigerviwes) toimintaan, josta hän raportoi myös huumorimielellä. Hänen mukaansa ei ole kolkkaa maailmassa, jonne nigerialaiset miesopiskelijat eivät olisi löytäneet ja naineet siellä paikallisia.

Suosittelen teosta erityisesti etnografian ystäville ja niille, jotka kamppailevat kahden kulttuurin suhteissa tai liitoissa. Uskoisin, että viisaus monikulttuuristen suhteiden kentällä kasvaa vain pitkästä elämänkokemuksesta. Tämä kertomus oli harvinaisen realistinen ja anteeksiantava. Hilda Ogbe on elänyt Nigeriassa rikkaan ja merkityksekkään elämän huolimatta ukkonsa edesottamuksista.

 

 

Pitkä matka peijaisiin

taiye-selasi-portr_2521212bGhanalais-nigerialaisen Taiye Selasin  Ghana Must Go (2013) on hämmentävä esikoisromaani: sen kypsyys ja syvä viisaus antavat vaikutelman pitkän kirjailijanuran luoneesta tekijästä. Romaanin nimi on jo omanlaisensa arvoitus: miksi Ghanan pitää poistua? Mikä ghanalaisuudessa mättää? Häpeävätkö romaanin päähenkilöt etnistä taustaansa? Onko Ghanassa luurankoja kaapissa tai koiria haudattuna?

Selasi vie lukijansa pitkälle matkalle Yhdysvaltojen, Nigerian ja Ghanan välillä. Matka kestää yli neljäkymmentä vuotta 60-luvun lopulta näihin päiviin saakka. Tarinan keskiössä on Bostonin alueella asuva Sain nelilapsinen perhe, jonka kirurgi-isä Kweku on jättänyt silloin, kun isää olisi tarvittu eniten. Sain perheessä äiti Fola on hoitanut arjen pyörityksen perinteiseen malliin unohtaen oman uransa, keskittyen aviomiehensä unelmaan. Huippukirurgin tulot ovat riittäneet talouden pyörittämiseen siihen päivään saakka, kun Kweku saa potkut sairaalasta tekaistuun virkavirheeseen viitaten. Kweku ei uskalla kertoa kokemastaan vääryydestä vaimolleen, vaan teeskentelee töissä käyvää kuukausitolkulla. Lopulta Kweku pakenee Ghanaan jättäen vaimonsa vastuuseen lasten kasvavista menoista, mukaan lukien collegemaksut neljälle. Fola ottaa avioeron ja selviää kaikesta hammasta purren.

Ghanassa Kweku ottaa viidenkympin villityksessä toisen vaimon, nuoren kouluttamattoman Aman, jonka pääasiallinen tehtävä on lämmittää miehen sänkyä. Uusi avioliitto on täysin erilainen kuin ensimmäinen. Nuori vaimo on vähään tyytyväinen eikä riitele koskaan. Vanhoilla päivillään Kweku keskittyy ekologisen puutalon rakennuttamiseen ja muihin elämän pieniin iloihin. Jossain taka-alalla kalvaa kuitenkin ikävä ensimmäistä vaimoa ja aikuisia lapsia.

Tarina lähtee liikkeelle Kwekun kuolemasta ja avautuu spiraalinomaisesti. Tässä liikutaan kohti isän hautajaisia ja yritetään paikata dysfunktionaalisen perheen haavoja pienin elein. Kerroksellisuus ja tajunnanvirta vaativat lukijalta keskittymistä – tätä ei lueta yhdeltä istumalta, vaan mielellään hitaasti pureskellen. Itselleni suurin ahaa-elämys oli kerrontatekniikassa: se on samaan aikaan ilmavaa ja tiivistä. Ihailen Selasin tapaa kuljettaa useampaa aikakerrosta samanaikaisesti mukana. Muistaminen ja unohtaminen ovat dialogissa keskenään.

Temaattisesti Selasi ottaa kantaa sukupuolten väliseen työnjakoon ja myyttiin moniavioisesta afrikkalaisesta miehestä. Kwekun hahmo on riittävän monisärmäinen kaatamaan stereotypioita. Mies ei ole kroonisesti uskoton hamesankari, vaan pikemminkin vetäytyvä nörtti, jolle yhdenkin naisen pyörittäminen on joskus liikaa. Hänen todellinen intohimonsa ja lahjakkuutensa liittyy arkkitehtuuriin ja taiteisiin, mutta on valinnut lääketieteen miellyttääkseen sukuaan. Avioliitto Folan kanssa ei ole alun perin onneton, mutta pariskunta ajautuu elämään rinnakkaisia elämiä lasten kasvaessa. Aikuiset lapset ovat yrittäneet vuosikausia mieltää isänsä todellisena paskiaisena, mutta hautajaismatkan aikana he joutuvat tutustumaan isäänsä ja tämän kotimaahan uudelleen.

Teoksen kaikki henkilöt ovat monisärmäisiä – jokaisesta jää vahva muistijälki. Oma lempihahmoni on äiti-Fola, joka lasten vartuttua muuttaa suutuspäissään Ghanaan kertomatta kenellekään uudesta osoitteestaan. Kwekukaan ei tiedä, että hänen eksänsä pitää kukkakauppaa samassa kaupungissa hänen kanssaan. Nigerialaisella Folalla ei ole muuta yhteyttä naapurimaahan kuin puolighanalaiset lapset. Hän elää steriiliä länsimaisen oloista elämää yksin isossa talossa palveluskuntansa kanssa. Accrassa on tyyntä ja rauhallista verrattuna Lagosin hälyyn ja kaaokseen. Selasi maalaa potrettia kaupungista, joka tuntuu melkein hipsteriltä ja ehdottomasti vierailun arvoiselta.

Kirjan nimen arvoituskin aukeaa loppumetreillä. Se viittaa konkreettisiin historiallisiin tapahtumiin 1980-luvulla yhtä lailla kuin perheenjäsenten vaihteleviin tunnetiloihin. Ghanan postkoloniaali historia on näyttämönä tapahtumille, mutta Selasi operoi historiallisilla faktoilla säästeliäästi. Nigerian ja Ghanan naapuruussuhteista käydään vääntöä, johon lukija voi halutessaan keskittyä. Romaani kuitenkin aukeaa niillekin, jotka eivät Länsi-Afrikan lähihistoriasta paljoa tiedä.

Selasia lukiessa mieleeni pompahti kaksi samantyyppistä kertojaa, intialainen Kiran Desai (erityisesti teos The Inheritance of Loss) ja irlantilainen Anne Enright (erityisesti teos The Gathering). Kaikilla daameilla on taito rakentaa ikimuistoista jälkeä melko pienistä aineksista. Selasien hautajaiskeikalla yllättivät raikkaus, tuoreus ja elämänilo. Suosittelisin teosta erityisesti niille, jotka ovat äskeittäin menettäneet läheisen. Tämä teos nimittäin voi auttaa suruprosessissa yllättävällä tavalla.

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.