Abessinialaisen auringon alla

imageJa taas on modernin klassikon aika. Kirjaston kierrätyskorista löytyi minulle aiemmin tuntemattoman brittiläis-nigerialaisen Diran Adebayon esikoisromaani Some Kind of Black (Virago, 1996). Adebayo (s.1968) kuului opiskellessaan Oxfordissa samaan kaveriporukkaan kuin Monica Ali ja Hari Kunzru. Hän julkaisi kolmikymppisenä kaksi romaania, jonka jälkeen hän näyttää toimineen enemmän kulttuurivaikuttajana ja toimittajana. Monet häntä nuoremmat monikulttuuristaustaiset brittikirjailijat, kuten Zadie Smith, ovat saaneet hänen teoksistaan vaikutteita ja kummastakin romaanista on otettu monia painoksia.

Some Kind of Black kertoo lontoolaisista sisaruksista, Delestä ja Daposta, joiden side on tiivis vielä nuorina aikuisina. Isoveli Dele on romaanin tapahtuma-aikana valmistumassa lakimieheksi Oxfordista, vaikka laki ei kiinnosta häntä pätkääkään. Pikkusisko Dapo on joutunut lykkäämään yliopiston aloittamista johtuen vakavasta sirppisoluanemiasta. joka pitää häntä pitkiä jaksoja sairaalassa. Sairauden käsittely on siksikin mielenkiintoista, että sirppisoluanemia on ”rodullistunut” sairaus, jonka kantajista n. 80% on afrikkalaista tai afroamerikkalaista alkuperää.

Sisarusten vanhemmat ovat muuttaneet Nigeriasta Britanniaan opiskelemaan, jääneet ja menestyneet suhteellisesti – isä on tehnyt uransa pikkuvirkamiehenä ja äiti sihteerinä. Vanhemmille siisti sisätyö ja sen luoma prestiisi ovat itseisarvoja. Isällä on jyrkät konservatiiviset perhearvot ja hän on ylpeä Tory-puolueen kannatuksestaan. Vanhemmat ovat hartaita adventisteja, jotka noudattavat sapattisääntöä ja raahaavat vastahakoisia lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin sopivaa puolisoa vilkuilemaan. Varsinkin Dele on vieraantunut perheensä arvoista, mutta pystyy vielä tiettyyn pisteeseen saakka esittämään kuuliaista poikaa.

Teoksen draama keskittyy pidätystapaukseen, jossa molemmat sisarukset ovat sattumalta. He joutuvat poliisiväkivallan kohteiksi, ja koska Deleltä ja hänen ystävältään löytyy pieniä määriä ruohoa, myös Dapoa epäillään huumekaupasta. Dapo joutuu poliisin hakkaamisen jälkeen koomaan, ja hänen tapaustaan aletaan käsitellä kansalaisoikeuskysymyksenä. Dele joutuu esiintymään kiihkeissä aktivistikokouksissa siskonsa puhemiehenä, vaikka hän kokee roolin vaikeaksi. Aktivistien intohimo ei kuitenkaan kohdistu verta ja lihaa olevan, vaikeasti sairaan Dapon parantumiseen, vaan keissin käyttämiseen poliittisena välineenä. Eri suuntauksia edustavien ”kolmasmaalaisten”, marxistien, muslimien ja muiden taistelijoiden kohtaamiset esitetään tässä varsin koomisessa ja kriittisen analyyttisessa sävyssä. Nuubialaiset, abessinialaiset, rastafarit ja muut ”supernegrot” ovat tottuneita taistelemaan paikastaan auringon alla, mutta samalla ei voida olettaa, että pariskunta, jotka nimeävät lapsensa Kwameksi ja Nefertitiksi osaisivat sijoittaa Etiopian (luvatun maan) Afrikan kartalle.

Delellä riittää vientiä naismaailmassa, mutta jokainen kohtaaminen johtaa noloihin tilanteisiin. Hän ei tiedä, seurustelisiko valkoisen vai mustan naisen kanssa, eikä tyttöystävän rodulla ole oikeastaan suurta väliä hänelle itselleen, vaikka ympäristö esittääkin paineita ja odotuksia. Kuilu Lontoon huumehöyryisten klubien ja Oxfordin viinibaarien välillä on valtava, ja hän joutuu luomaan itselleen lukuisia identiteettejä selviytyäkseen ja saadakseen edes joskus seksiä. Tyttöystäväkandidaatit ovat kaikki omalla tavallaan amatsoneja ja vaikeasti valloitettavia tapauksia.

Kielellisesti teos on vaativa, ellei lukija ole viettänyt aikaa kuvatuissa piireissä. Nautin suunnattomasti afrokaribialaismurteiden kirjosta, mutten ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Adebayon tyyliin ei kuulu kulttuurien tulkkaaminen ulkopuolisille lukijoille, ja ymmärtäisin sen poliittisena strategiana. Teoksen julkaisuvuotena olisin tuskin ymmärtänyt tämänkään vertaa, nyt taas ymmärrän varsinkin länsiafrikkalaisia koodeja. Dele ja Dapo ovat selvästi itsekin koodien tulvassa sekaisin, eivätkä he puhu äidinkieltään yorubaa hyvin johtuen siitä, ettei heitä ole koskaan lähetetty vanhempiensa kotikyliin ”koulutettaviksi”. ”Koulutukseen” yleensä joutuvat vain huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen sortunut jälkikasvu (Delen ja Dapon huumesotku unohdetaan siskon sairastumisen tohinassa). Menestyneimmät perheet taas ovat muuttaneet kokonaisina isoihin palatseihin Lagosin eliittialueille, mutta tähän onneen Dapon ja Delen vanhemmat eivät ole yltäneet.

Pidin teoksesta yhtä paljon kuin olen pitänyt Hanif Kureishin ja edellä mainittujen Monica Alin ja Zadie Smithin teoksista. Adebayo kuvaa Lontoon etnisiä alakulttuureja suuremmalla tarkkuudella kuin Kureishi, ja ehkä Zadie Smith on ottanut tästä tarkasta katseesta mallia. Kureishin ja Alin teokset ovat mielestäni olleet populistisempia eli  selkeästi laajoille yleisöille suunnattuja. Kureishi ja Ali ovat myös rimpuilleet ulos ”etnisen” kirjailijan ennaltamäärätystä roolista. Pidin tästä siksikin, että se sisälsi nostalgisen aikamatkan 90-luvulle. On myös hyvä strategia, että Adebayo on valinnut päähenkilöksi itseään nuoremman henkilön, sillä muuten kirjailijan ja päähenkilön biografioissa saattaa olla yhtäläisyyksiä.

Some Kind of Black on monella tapaa täydellinen romaani: se on tasapainoinen sekoitus komiikkaa ja draamaa, yksityiselämää ja politiikkaa, korkea- ja alakulttuuria, toimintaa ja sisäisiä maailmoja. Aiheen ja aika-akselin rajaus on sopiva, juoni on hyvin soljuva, ja kirjailija on onnistunut saamaan reiluun pariinsataan sivuun lukuisia kiehtovia maailmoja. Hänen toinen romaaninsa My Once Upon a Time (2001) on ollut Lontoon tulevaisuuteen sijoittuva ”musta” utopia, jossa on käytetty paljon yoruba-heimon mytologiaa (tämäkin lupaavan kuuloinen teos). Tämän jälkeen hän on lähinnä julkaissut novelleja. Tavallaan harmi, että lupaava kirjailija on ”kadonnut”, ja jäänkin odottamaan comebackia.

Sulttaanin (v)ihastus

kunnia-shafak_elif-22089069-3274465125-frntlViime aikoina lukuhistoriassani näkyy selkeä piirre: olen tarttunut hyvin hitaasti, miltei vastahakoisesti, minulle vahvasti suositeltuihin teoksiin. Turkkilaisen Elif Shafakin (s. 1971) teoksia on minulle tungettu lähes joka ovesta, ja olen takuulla googlaillut hänen biografiaakin moneen otteeseen. Nuorena breikannut komeetta, joka on kunnostautunut sekä kirjailijana että tutkijana. Luultavasti syy, miksi olen tähän asti onnistunut olemaan häntä lukematta, liittyy kateuteen. Yleensä tavalliset kuolevaiset kun eivät onnistu yhdistämään näitä kahta uraa samanaikaisesti. Tutkijat saattavat ”heittäytyä” kirjailijaksi, mutta eivät yleensä julkaistuaan proosaa tutkimusmaailmaan palaa. Nuori Elif Shafak julkaisi menestysromaanejaan ja kirjoitti vaativan väitöskirjan naisista islamilaisessa mystiikassa samaan aikaan. Edelleen hän toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa ja kirjoittaa fiktiota. Ihmemimmi.

Shafakin ja Orhan Pamukin menestystarinoissa on jotain yhteistä: molemmat kirjailijat kirjoittavat äidinkielellään turkiksi, ja moni heidän kertomuksistaan tapahtuu ainakin osittain Istanbulissa. Molempia on syytetty (kyseenalaisin perustein) islamin tahraamisesta ja molemmat ovat joutuneet asumaan pitkiä aikoja kotimaastaan poissa. Kirjoitustyyleissäkin on jotain yhteistä, tosin Shafakin kieli vaikuttaa himpun verran arkisemmalta. Heidän lukemisensa yhdessä olisi varsinainen aistien ilotulitus ja samalla syvällinen johdanto turkkilaiseen kulttuuriin, myös vähemmistöjen näkökulmasta.

Kunnia (Gummerus 2013, suom. Maria Erämaja) alkoi hänen romaaneistaan kiinnostaa, koska se sijoittuu Kurdistanin ja Istanbulin lisäksi 1970-luvun Lontooseen.  Se on kiinnostava kannanotto keskusteluihin islamilaisen maailman kunniamurhista, mutta myös paljon muuta. Rakkaustarina ja perhedraama. Kitkeränsuloinen siirtolaisromaani, jota voi lukea dekkarina tai psykologisena trillerinä, vaikka rikoksen ratkaisuun ei keskitytäkään.

Kunniaväkivallan käsite on hyvin kyseenalainen, sillä murhia ja väkivaltaa tekevät kuitenkin yksilöt, joiden tekoja pitää ruotia yksilöinä, ei ensisijaisesti patriarkaalisen ja naisia sortavan kulttuurin edustajina. Kun veritekoja selitetään kulttuurilla, silloin rikokset tavallaan lieventyvät tai tulevat helpommin sulatettaviksi. Luulisin, että Shafakin tarkoituksena on esittää kunniamurha huonosti harkittuna, epärationaalisena tekona, joka ei olennaisena osana kuulu kurdien kulttuuriin. Uhrin isosisko on aikoinaan pakotettu hirttäytymään rakastuttuaan väärään mieheen, mutta uhri kuolee melkein randomilla. Kukaan suvusta ei painosta nuorta miestä tappamaan ketään, vaan hän on saanut oppia fundamentalistiseen perhekulttuuriin muunmaalaisilta uskonnollisilta fanaatikoilta. Tässä ei ainakaan ole klaania, joka päättää poistaa avioeroa punovan naisen päiviltään. Kunnian käsite monimutkaistuu ja muuttuu melkein joutavanpäiväiseksi teoksen perheen kokemusten kautta. Häpeää käsitellään monisyisemmin kuin kunniaa.

Monissa hyvissä romaaneissa päähenkilöt ovat kaksosia, niin tässäkin. Pembe ja Jamila ovat omalla tavallaan päiviensä loppuun saakka perinteisiä naisia, jotka uskovat perhearvoihin ja naisen paikkaan kodin sydämessä. Jamila ei vaan löydä miestä, vaan jää kotikyläänsä kätilöksi, rooliin joka kyläyhteisössä on puolipyhä. Pembe lähtee ensimmäisen hänestä kiinnostuneen turkkilaisen miehen matkaan, sillä hän haluaa maailmalle. Kumpikaan ei saa koulutusta mihinkään ammattiin, mutta molemmat ovat kielellisesti lahjakkaita ja hyviä kirjoittamaan kirjeitä. Kaksosten telepatia merten välillä on koskettavaa. Kätilö-Jamila on henkilö, jonka elämästä olisin halunnut lukea enemmänkin, sen verran jännittävältä hänen työnsä ja elämäntapansa tuntui.

Pemben avioliitto ja perheen muutto Lontooseen on kuvattu realistisesti maahanmuuttajista heikoimpien näkökulmasta. Perhe asettuu asumaan rähjäiseen Hackneyn kaupunginosaan ja selviytyy juuri ja juuri isän palkalla keksitehtaalta. Vaikka Pembe rakastaa lapsiaan ja huolehtii heidän perustarpeistaan, he ovat monella tapaa heitteillä. Monissa Britanniaan sijoittuvissa siirtolaiskirjoissa maahanmuuttajaperheet ovat kunnianhimoisempia. Jopa Monica Alin Brick Lanessa, jossa myös liikutaan Itä-Lontoossa, vanhemmat ovat tavoitteellisempia kuin tässä. Ehkä Shafakin pointti ei ole samalla lailla siirtolaisuuden sosiaalihistoriassa kuten esimerkiksi Alin ja Zadie Smithin menestysteoksissa selkeästi oli, mutta hyvin hän kartoittaa sellaisten nuorten sekaannusta, joiden vanhemmat eivät ole täysin uuden maan kartalla. Erityisesti perheen kuopuksen Yunusin seikkailut punkkarien valloittamissa hylkytaloissa olivat humoristisia ja toivat muuten raskaaseen juoneen pisaran iloa.

Turkkilaista ja kurdien ruokaa lukija saa maistella monipuolisesti. Britanniassa Pembelle suurin kulttuurishokki on tavata naisia, jotka eivät osaa kokata aviomiehilleen. Tosin lopulta hän ihastuu mieheen, joka on ammatiltaan kokki. Rakkaus kehittyy pitkälti ruokamuistojen ympärille. Pembe toivoo tekevänsä heilalleen sulttaanin ihastusta, liharuokaa munakoisopyreellä (takuulla menee kokeiluun meidän kotikeittiössämme!). Esikoispoikaa Iskanderia hän kutsuu myös sulttaaniksi, mikä raivostuttaa muita sisaruksia. Äidin suhtautuminen esikoispoikaansa on hirveässä ristiriidassa ympäröivän kulttuurin kanssa, kun taas nuoremmat sisarukset välttyvät liialliselta huomiolta. Draaman loppuvaiheessa äiti pakeneekin keittiöönsä romanttisiin kuvitelmiinsa ja häpeäänsä siitä, että on rikkonut kulttuurinsa kirjoittamattomat säännöt.

1970-luvun lopun muistan jokseenkin erilaisena kuin mitä tässä kuvataan, olenhan kasvanut Euroopan syrjäseudulla. Mielenkiintoista oli huomata, kuinka moninainen Lontoo oli jo tuossa vaiheessa. En tiedä, liioitteleeko Shafak brittien avoimuutta muille kulttuureille tuossa vaiheessa, onko tekstissä joitain epätarkkuuksia tai anakronismejä. Omien muistikuvieni mukaan kukaan tuntemani britti ei vielä 80-luvullakaan tiennyt, mitä kuskus on. En muista nähneeni violettitukkaisia tyyppejä, joiden kasvot olivat täynnä lävistyksiä – punkkareita kyllä, mutta he näyttivät erilaisilta. Punk-kulttuurin kuvaus oli kiinnostavaa, mutta joku nuorisokuvauksessa vaikuttaa liioitellulta. Välillä tuntui, että Shafak kuvaa Lontoota tänä päivänä, mutta tarinan kannalta se ei lopulta haitannut.

Kiitän Shafakia erityisesti loppuun asti koukuttavasta juonesta, josta ei kannata lukea paljastuksia etukäteen. Pidin teoksesta erityisesti juonen ja päähenkilöiden kannalta ja monta hahmoa jäi oikeasti ikävä. Vaikka teos on kirjoitettu arkikielellä, se vaatii lukijalta paljon keskittymistä. Itsekin luin sitä viikon ajan, vaikka yleensä näin vetävää tekstiä ahmin yhdeltä istumalta. Vielä tärkeämpi kiitos kirjailijalle kuuluu siitä, ettei hän jättänyt lukijaansa epätoivoisiin tai synkkiin tunnelmiin siitä huolimatta, että sisältö oli raskas. Kunniaväkivallasta kirjoittaminen kun yleensä johtaa tietynlaiseen tirkistelyyn tai orientalistiseen kauhisteluun huolimatta siitä, onko kirjailija ulkomainen vai kyseisen kulttuurin edustaja. Tässä aiheeseen löydettiin sopiva balanssi.

 

Hupparimuslimana pissisten keskellä

SU%20K~1Jossain iltapäivälehdessä oli eilen kysely teinien uusiosanoista, johon vastaamalla pystyi kertomaan, kuinka pahasti on pudonnut veneestä. Oma tulokseni oli 12/21, eli taidan olla vielä semisti kärryillä.  Updeitatakseni varsinkin pääkaupunkiseudun teinislangia luin Johanna Holmströmin esikoisromaanin Itämaa (2013), joka kertoo kahden suomenruotsalais-marokkolaissisaruksen Leilan ja Samiran tarinan kasvukipujen ja kodin ankaran uskonnollisuuden keskellä.

Ruotsiksi romaanin nimi on Asfaltsänglar. Se viittaa mediakeskusteluihin naapurimaamme muslimitytöistä, jotka ovat kuolleet parvekkeelta hypättyään tai sieltä heitetyksi tulleina. Suomenkielisen kirjallisuuden puolella Anja Snellman ehti kirjoittaa Parvekejumalat jo kolme vuotta sitten, ja ehkä siksi kustantaja ei halunnut toista samansuuntaista nimeä. Teoksissa on paljon yhteistä, mutta Holmström kääntää juonen kuvaamaan suomalaisia, jotka omaksuvat maahanmuuttajien kulttuurin ja uskonnon ja näin vaihtavat identiteettiä. Molemmat romaanit avaavat hienolla tavalla itähelsinkiläisen nuorison mielenmaisemaa ja kieltä, ja molemmissa on traaginen loppu. Snellman kuvaa somaliperheen elämää välillä varsin lyyrisellä kielellä, kun taas Holmström tukeutuu vahvemmin arkiseen kuvaukseen ja nuorten some-painotteiseen slangiin. Luulisin Itämaan puhuttelevan eritoten nuorta lukijakuntaa, ja välillä luulinkin lukevani nuortenromaania (tosin ensi kosketuksena muslimikulttuureihin tämä kertomus voi olla nuorelle lukijalle liian äärimmäinen).

Kiinnostavinta Itämaassa olikin suomenruotsalaisuus ja sen kautta lukijan oletus hyväosaisuudesta ja liberaaleista, suvaitsevaisista arvoista. Leila ja Samira ovat käyneet suomenruotsalaisia kouluja ja tottuneet kohtaamaan hyvin toimeentulevien perheiden poispilattuja Lindoja ja Sebastianeja, sekä muslimiksi kääntyneen Sarah-äitinsä vanhoja kavereita, Lill-Babseja ja Gunilloja. Äiti on marokkolaisen miehen naituaan aluksi alkanut varovaisesti ramadanmuslimiksi, mutta avioliiton kriisin ja kulttuurien välisten paineiden vuoksi hän on myöhemmin löytänyt lohtua salafistien rukoushetkistä ja globaalista virtuaaliummasta, etsien tukea eritoten tyttöjen kasvatukseen korrektilla tavalla. Samalla hänen urakehityksensä matkatoimistossa on pysähtynyt, sillä hartaana muslimina hän ei mielellään olisi työtehtävissä, joissa  joutuu kasvotusten kohtaamaan vieraita miehiä. Perhe kärsii taloudellisesti ääri-islamista ja vanhempien rakoilevasta liitosta. Isä päätyy bussikuskiksi ja asuu jo ainakin osan ajasta vaimostaan erillään. Isän television katselu ja kaljanjuonti kun alkaa olla äidille sietämätöntä syntiä.

Isosisko Samira ei enää kestä äitinsä uskonnollisuutta, vaan on jo lukioikäisenä muuttanut turva-asuntoon väärennetyllä identiteetillä; Leila taas yrittää pärjätä koulun ja kodin ristipaineissa pukeutumalla pojaksi ja harrastamalla parkouria. Tyttöjen äiti hyväksyy alussa pojaksi maastoutumisen, sillä huppu päässä tytär ei herätä vieraiden miesten himoja, mutta tyttären saatua ensimmäiset kuukautiset kunnon muslimitytöksi pukeutumisen pitäisi lopulta alkaa. Leila kokee vierautta äidin ja hänen suomalaisten taikinaihoisten käännynnäisystäviensä seurassa, sillä tätijengi on luopunut islamiin palattuaan kaikesta sellaisesta naiseudesta, joka viittaa muotiin, eroottisuuteen tai kevytmielisyyteen. Vain yksi mammoista uskaltaa vielä käyttää kajalia silmäkulmissaan Profeettaa (PBUH) mukaellen, muut antavat viiksikarvojen kasvaa, sillä heille kaikki Luojan luoma on koskematonta ja pyhää. Holmström avaa ja problematisoi monisyisesti juuri suomalaista käännynnäismentaliteettia, jonka mukaan kaikki tehdään ”vimpan päälle” huijaamatta missään yksityiskohdassa, kuten luterilaisessa malliesimerkissä. Tätijengissä on paljon koomista, mutta myös paljon pelottavaa. Myös konfliktit sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa nostetaan reippaasti pöydälle.

Kirja sopii kaikille, joita kiinnostaa islamiin kääntyminen (tai tarkemmin: siihen palaaminen), tämän päivän koulumaailma ja nuorison ongelmat, lähiömaisemat ja kysymys kahden kulttuurin yhteensovittamisesta. Itämaan perheen tilanne ei anna suurta toivoa. Genreen laajemmin perehtyneenä minussa heräsi kysymys, olisiko Suomessa jo tilaa kevyemmille ja koomisemmillekin monikulttuurisuus- ja uskontokuvauksille (tyyliin Monica Ali: Brick Lane, Bend it Like Beckham-elokuva). Itämaassa nimittäin oli jo ainesta humoristisempaankin kuvaukseen, mutta äitihahmon mustavalkoinen ankaruus jyräsi alleen tytärten ironian ja pilkan.

Ravintola mukavuusalueella

KeltaistenSitruunoidenRavintolaKajsa Ingemarsson on Ruotsin myydyimpiä kirjailijoita, ja viimeksi lukemani  Keltaisten sitruunoiden ravintola (2007, alkuperäinen Små citroner gula, 2004) oli maan vuoden 2005 myydyin teos. Kirja on odottanut minua hyllyssä vuosikausia. Olen joskus haukannut siitä palasen, mutten muista mihin asti pääsin ensi lukukerralla. Tämä on jo pahanenteinen merkki, mutta Euroviisujen semifinaalia katsellessani tarvitsin kevyen ja helppolukuisen opuksen, johon paeta tylsien biisien ajaksi. Loppu meni unettomana ja töitä vältellessä. Kirja oli nopeasti luettava ja ilmavasti kerrottu.

Aloitetaan kehuista: teos on paljon viihdyttävämpi kuin tänne taannoin arvioimani Monica Alin In the Kitchen, joka myös kertoo ravintolamaailmasta. Vaikka tämä on höyhenenkevyt, tässäkin on politiikkaa ja sosiologista kuvausta globalisoituvasta työmaailmasta, harmaasta taloudesta ja työpaikkojen valumisesta halpatuontimaihin. Ruotsalainen arki näyttäytyy aika samanlaisena kuin suomalainen: on pikkupaikkakuntia ja lähiöitä, joissa syödään lankkupihviä ranskalaisilla (ja hienointa siellä on persiljanippu pihvin päällä) ja sitten on hipstereiden alueita, joilla vuohenjuusto on jo so last season. Tämä on tyypillinen ravintolanperustamissaaga, johon on vatkattu sekaan kolmikymppisten uraihmisten ihmissuhdesotkuja. Tässä seikkaillaan Tukholman ja pikkukaupunki Länningen välillä, jossa kukaan ei käytä tryffeliöljyä salaatinkastikkeena.

Päähenkilö Agnes menettää työpaikkansa Tukholman elitistisimmän ranskalaisen ravintolan hovimestarina sen omistajan yritettyä raiskata hänet. Hän on niin tossukka, ettei saa ilmoitettua rikosta poliisille (tämä ehkä oli se ”trigger”, mikä sai minut keskeyttämään lukemisen ensi kerralla). Agnes on kiltti ja tunnollinen puurtaja, joka on elättänyt renttupoikaystävääkin vuosikausia, ja samana päivänä potkujen kanssa hän tulee myös jätetyksi. Tukholman ravintoloiden työtilanne on surkea, työkkärin palveluissa hänen ammattitaitoaan ei osata arvostaa ja hän päätyy kantamaan kaljaa Pastakeisari-nimiseen lähiösyöttölään, jossa harvat asiakkaat tilaavat aterioita. Pulasta hänet pelastaa entinen työkaveri Kalle, joka on avaamassa uutta Välimeren alueen mutkattomiin ruokiin keskittyvää ravintolaa. Agnes pääsee suunnittelemaan sen ruokalistoja ja sisustusta ja ylenee heti salipäälliköksi.

Parisuhdeosasto on tässä romaanissa nolointa ja köykäisintä- siitä ei todellakaan jää mitään käteen, eivätkä edes Agnesin ja hänen parhaan sinkkuystävänsä Lussanin bänkseihin liittyvät vitsit ole hauskoja (Tobias jättää Agnesin mahtavien melonien vuoksi; Lussania arvioidaan kuin rotunautaa lihatiskillä – hohhoijaa). Sen sijaan Agnesin suhdetta vanhempiin ja kotikulmilla asuvaan siskoon ruoditaan kohtuuraikkaasti. Varhaiseläkkeelle jääneiden vanhempien elämää alkaa täyttää puutarhablogin pitäminen, josta he saavat yllättävää lisäenergiaa. Agnes ei suhtaudu äitinsä tarjoamaan kotiruokaan snobahtavasti, vaan käy uskollisesti kotona syömässä vähintään kerran kuussa. Agnes onkin hahmona ennalta-arvattava, vakavamielinen ja juurilleen uskollinen. Ns. tavislukijan (kuka hän onkaan) on helppo samastua häneen, sillä hän kulkee koko teoksen läpi jalat maassa. Tämä ehkä selittää huikeat myyntiluvut. Ihmiset kaipaavat uskottavia ja maanläheisiä tarinoita.

Ruoka-aiheiseksi kirjaksi ruoan kuvaus on tässä maltillista. Se voi olla hyväkin asia, sillä Ingemarsson ei ainakaan lipsahda ruokapornon puolelle. Vaikuttaa, ettei kirjailija itse edes ole pahin mahdollinen foodie, sillä ei hän kuvaa ruoan valmistamista kovinkaan sensuellilla tavalla. Tässä tehdyistä ruoista minun alkoi tehdä mieli vain yksinkertaista tomaatti-valkosipulibruschettaa. Itse asiassa tässä tehdään drinksuja ja juodaan viiniä enemmän kuin syödään.

Kuten mm. Liza Marklundin kirjoissa, myös tässä tuotesijoittelu on ärsyttävää: minua ei lukijana kiinnosta tietää, että joku pukee päälleen Filippa K:n farkut tai että jonkun olohuone näyttää ROOM-sisustusliikkeestä hankitulta. Ingemarsson ei tosin tuotteista henkilöitään samalla intensiteetillä kuin Marklund, mutta merkkituotteiden sirottelu kaunokirjalliseen teokseen latistaa aina tarinaa ja kiinnittää huomion epäolennaiseen.

Kirjasta on äskettäin tehty Ruotsissa leffaversio, jonka uskon toimivan paremmin kuin romaani. Onhan Ingemarsson itsekin mm. näyttelijä entiseltä ammatiltaan ja hänen kirjoitustyylinsä pohjautuu vahvasti dialogiin. Pidän hänen muita teoksiaan silmällä, mutta faniklubiin en ole heti kättelyssä liittymässä.

Imperial-hotellin tahmeat pinnat

in_the_kitchenBangladeshiläis-brittiläisen Monica Alin kaksi ensimmäistä teosta (Brick Lane ja Alentejo Blue) olivat mahtavia lukunautintoja, joten tartuin innosta hihkuen hänen kolmanteen romaaninsa In the Kitchen (2009) jo pari vuotta sitten. Olen pitänyt teosta agendallani vaihtelevalla menestyksellä siitä lähtien, mutta koskaan en ole saanut luettua enempää kuin muutaman kymmenen sivun kerralla.

Aihepiiri huomioon ottaen – Lontoon laittomat siirtolaiset ja heidän haavoittuva asemansa työmarkkinoilla – sen olisi pitänyt olla minulle räätälöity teos. Olen tässäkin blogissa itseäni toistaen ruotinut useaa juuri tuohon aiheeseen liittyvää kaunokirjallista teosta. Paperittomat ovat läntisen Euroopan sykkivä omatunto; heidän kohtalonsa meidän kohtalomme. Lähetämme jokaiselle karkotuslennolle palan itseämme.

Valitettavaa kyllä, In the Kitchen ei onnistunut puhuttelemaan minua. Romaanissa on kaikki menestykseen tarvittavat ainekset: paperittoman miehen mystinen kuolema, ihmiskauppaa, kähmintää, poliittista välistävetoa, muuttuvan yhteiskunnan analyysia, saattohoitoa, mielenterveyden rakoilua, huonoa seksiä, hyvää tahtoa. Paperittomien asemaa ruoditaan tarpeeksi monesta näkökulmasta, eikä kukaan henkilöistä ole puhdas pulmunen. Päähenkilö, Imperial-hotellin pääkokki Gabriel Lightfoot ei varsinkaan ole siveyden sipuli: auttaakseen ihmiskauppiaiden käsiin jäänyttä nuorta, kielitaidotonta Lenaa hän löytää itsensä tytön kanssa samasta sängystä ilta toisen jälkeen.

Imperial-hotelli on menneiden aikojen haalistunut ylpeys, joka nykypäivänä toimii melkein kokonaan laittomien siirtolaisten orjatyön voimin. Palkkalistalla on muutamia brittiläisiä tai länsieurooppalaisia ”dinosauruksia”, jotka ovat laitostuneet taloon. Paikassa pidetään paljon firmojen tilausjuhlia, ja on myös nuhjuisten imurikauppiaiden suuressa suosiossa. Menyyt ovat perinteisiä, suuria riskejä vanha instituutio ei uskalla ottaa. Hotellin puolella, erityisesti huonepalvelun puolella, tehdään kyseenalaisia busineksia. Myös hotellin minibusseja käytetään laittomien siirtolaisten kuljetuksiin salaiseen maaorjuuteen uudentyyppisille plantaaseille.

Gabriel suunnittelee oman ravintolan avaamista, jonne hän rekrytoisi osan Imperialin henkilökunnasta reilummin työehdoin. Suunnitelmia kuitenkin hidastaa hänen sekava elämäntilanteensa: ero pitkäaikaisesta tyttöystävästä, isän viimeinen aika syöpäpotilaana ja Lena-sotku, jota hän pyrkii piilottelemaan parhaansa mukaan. Varsinkin teoksen loppuosa kuvaa kokin henkistä tyhjyyttä ja mielen hajoamista monien unikuvien, flashbackien ja päättömien harhailujen muodossa.

Tämä oli vain hurjan raskassoutuinen, sekava teos. Aihepiiriltään poliittisessa myrskyn silmässä, taiteelliselta toteutukseltaan ontuva. Ravintolamaailman kuvaus toimii paremmin sosiologisena raporttina kuin kertomakirjallisuutena. Varsinkaan kokkausten kuvauksia lukiessa ei tule nälkä – selvästi Ali protestoi viime aikoina suuressa huudossa ollutta ”sensuellia” lähestymistapaa ruokaan vastaan, mutta hektisyydessään ja kurjuudessaan tässä teoksessa tehdään vastapäiset överit. Kaipa teos etsii enemmän Gordon Ramsay-tyylistä estetiikkaa, mutta verrattuna Kurjiin kuppiloihin, tässä ei koskaan kohdata valaistumista, parannusta tai onnistumista.

Toinen suuri ongelma on ryppyotsaisuus. Verrattuna vaikka Brick Lanen räiskyvään huumoriin ja karikatyyrisiin hahmoihin, tässä teoksessa ei paljoa naureta eikä panna itseään likoon. Luulen, että Monica Ali on pyrkinyt vakavoitumaan esikoisromaanin aiheuttaman kritiikin vuoksi: monen vuoden ajan hän sai osakseen vihamielisiä uhkauksia maanmiehiltään ja monikulttuurisesti sensitiivisiltä briteiltä. In the Kitchenissä ei sitten olekaan bangladeshilaisia hahmoja, vaan enemmän perusbrittejä, afrikkalaisia ja itäeurooppalaisia. Missään nimessä en odota, että Ali palaisi kirjoittamaan Brick Lanelle eeppistä jatkoa, mutta odottaisin häneltä paluuta rohkeampaan kerrontaan. (Alin uusin teos Untold Story on spekulatiivinen fiktio prinsessa Dianan uudesta elämästä Amerikan Keskilännessä. Tämä varsinkaan ei kutkuta.)

Kahlasin romaanin loppuun vuoden ensimmäisinä tunteina oudosta velvollisuudentunnosta ja muun lukemisen puutteesta. Nyt minulla ainoa uudenvuodenlupauksen kaltainen onkin, etten tuhlaisi aikaa huonoihin kirjoihin.

Siskoista ja niiden veljistä

Tällä viikolla luin kauan aikaa sitten hamstraamani Rosamund Luptonin bestsellerin Sister (2010). Teos on arvioiden mukaan ”kaunokirjallinen trilleri” (mitä genre tarkoittaakaan), se on saavuttanut Stieg Larssonmaisen menestyksen ympäri maailmaa, enkä ihmettele, miksi. Kirjailija on nelikymppinen lontoolainen kotiäiti, jolla on aiempaa kokemusta käsikirjoittamisesta, mutta esikoisromaani syntyi ensisijaisesti perhepoliittisista syistä: Lupton halusi kokeilla romaanin kirjoittamista tasapainottaakseen perheen taloutta ja aviomiehen kohtuutonta työtaakkaa. Olen lukenut hänen haastattelujaan ja tykästynyt maanläheisen kirjailijan tapaan kertoa työstään.

Romaanissa viimeisillään raskaana oleva 21-vuotias taideopiskelija Tess katoaa Lontoossa, eikä hänen New Yorkissa asuva isosiskonsa ole vastaamassa sisaren viimeisiin puheluihin. Ensimmäinen tunnetila on syyllisyys. Sisarusten välit ovat tiiviit, he ovat viikottain yhteydessä, mutta Tessin kadottua Bea-sisko ymmärtää, ettei lopulta tiennyt Tessin arjesta paljoakaan. Kuultuaan siskon katoamisesta hän lentää takaisin kotiin auttamaan poliiseja etsintäoperaatiossa, majoittuu siskonsa asuntoon ja tutustuu hänen lähipiiriinsä. Sisko löytyy pian kuolleena Hyde Parkin raunioituneesta vessarakennuksesta, eikä Bea suostu uskomaan kuoleman olleen itsemurha, mihin poliisit ja lähipiiri vankasti viittaavat.

Romaani koostuu monista päällekkäisistä elementeistä: perhe- ja sisarussuhteiden lisäksi se käsittelee mm. uusinta geeniteknologiaa, laittomien siirtolaisten asemaa ja huumekauppaa. Siinä on vähän kaikkea kaikenlaisille lukijoille, mikä tekee romaanista lähestyttävän. Tessin ja Tessin kuolleena syntyneen vauvan lisäksi romaanissa haudataan jo kauan aikaa sitten kuollutta Leo-veljeä, joka meni pois yhdeksänvuotiaana perinnölliseen tautiin. Oikeastaan perimmäinen kysymys kirjassa on: onko meillä oikeutta manageroida jälkipolviemme tulevaisuutta, ja millä ehdoilla niin teemme?

Romaanin rakenne ja juoni ovat mielenkiintoisia: teos on kirjoitettu kirjemuodossa kuolleelle siskolle, ja käänteet ovat yllättäviä. Lupton on saanut kohtalaisen pienistä aineksista suurta jännitystä aikaan. Loppuratkaisu ei ole ennalta-arvattava, lukija joutuu tekemään työtä ongelman ratkaisemiseksi.

Ainoa miinustekijä kirjassa oli liian simppeli kieli, Lupton on tunteiden ja arkirealismin taitaja. Stieg Larssonia en ole koskaan lukenut, mutta kerronta muistuttaa toista ruotsalaista dekkaristia, Liza Marklundia. Lupton kuvaa Bea-siskon ja poliisien arkea minuutintarkasti, kertoen millaisia keksejä sihteeri pinoaa tarjottimelle millaisia kuulusteluja varten. Onneksi  teoksessa ei kuitenkaan ole paljoakaan ”tuotesijoittelua” kuten monissa ruotsalaisissa dekkareissa.

Muistin sitten toisenkin tänä vuonna lukemani brittiromaanin myös siskosta ja sen veljestä, Sarah Winmanin When God Was a Rabbit (2011). Lupton ja Winman ovat saman ikäluokan esikoiskirjailijoita ja ovat rakentaneet romaaninsa samantyyppisistä aineksista eri tyylilajeihin nojautuen. Winmanin teoksessa tapahtuu kaikenlaista vinksahtanutta siskon ja veljen välillä 35 vuoden ajan, siinä keskitytään enemmän lapsuuden muistoihin, kuten kysymykseen voiko lemmikkikania kutsua Jumalaksi. Winmaninkin teoksessa veli katoaa, mutta ei kuole. Winmanin kirjassa painopiste on elämän ihmeellisyyden juhlimisessa; Luptonin teos on järkälemäinen surukirja.

Siinä missä Sister kiitää eteenpäin kuin juna, Winman on onnistunut rakentamaan suloisen sisäpiirin maailman poeettisista aineksista. Winmanin teoksessa olennaista on kieli, ei niinkään tapahtumien looginen kulku. Kanikirjassa ihanaa olivat vinksahtaneet henkilöhahmot ja Cornwallin luonnon kuvaus; Luptonin teoksessa emotionaaliset lataukset ja jännityksen rakennus.

Tykkäsin molemmista eri syistä. Suosittelen Luptonin kirjaa niille, jotka haluavat intensiivisen lukuelämyksen  ja sydämen tykytyksiä. Winmanin teosta suosittelen taiteellisille hifistelijöille, taivaanrannanmaalareille ja niille, joille kuva on tärkeämpi kuin sana.

Kummatkin romaanit on suomennettu, muiden bloggauksista päätellen Luptonin suomennus on juosten kustu susi, lukemani pätkät Winmanin suomennoksesta inspiroivat suuresti.

PS: Olen yrittänyt jo yli vuoden tavata Monica Alin teosta In the Kitchen, jossa myös tapahtuu murha Lontoossa enkä tunnu koskaan pääsevän 70 sivua pidemmälle. Ehkä otan nyt lukuhaasteen ja linkkaan sen näihin lukemistoihin.