Täysillä elämistä hautausmaalla

Teos: Kai Sadinmaa: Kuolleiden kirja: eli kuinka kävelin Suomen suurimman hautausmaan halki ja opin kaiken hautaamisesta, rakkaudenkaipuusta ja puista. (Into, 2019)

Helsingissä olen vieraillut lähinnä Hietaniemen hautausmaalla, enkä ennen tätä viikonloppua tiennyt, kuinka paljon suuria julkkiksia on Hietaniemen sijaan haudattu Malmin hautausmaalle. Muutenkin hautausmaaurheilu on minulla viime aikoina vähentynyt, kun vielä noin kymmenen vuotta sitten tapanani oli hengailla myös sellaisissa kalmistoissa, joissa ei lepää sukulaisia.

Nyt Kai Sadinmaa onnistui herättämään minussa uuden innostuksen kuoleman kulttuurihistoriaan varsinkin kukkien ja puiden tasolla. Voihan varsinkin eteläisen Suomen hautausmailla bongailla varsin eksoottisia puita, joita ei monilla kasva omilla pihamailla. Ymmärtääkseni kovia kokeneella pappi Sadinmaalla oli taannoin duunikin erityisenä hautausmaapappina, joten kirjan kirjoittaminen on sujunut jouhevasti päivätyön ohella. Hänellä voisi myös olla kykyjä kasvitieteilijänä, niin hienosti hän kuvaa mongolianvaahteroita, japaninmagnolioita, serbiankuusia ja tervaleppäkujia.

Pääpaino teoksessa on kuitenkin valittujen henkilöiden elämäntarinoissa, joiden galleria on ilahduttavan monipuolinen. Eniten tiesin etukäteen suurten iskelmätähtien, kuten Laila Kinnusen, Tapio Rautavaaran ja Olavi Virran vaiheista, mutta Sadinmaa on myös kiinnostunut menneiden aikojen kohujulkkiksista kuten Tabe Slioorista ja Monsieur Mossesta. Täysin uutta tietoa sain muun muassa vasemmistolaisista aseistakieltäytyjistä Arndt Pekurisesta ja Aarne Selinheimosta, joiden tarinoihin mahtui tragediaa muillekin jakaa.

Laila Kinnusen traaginen elämä saa teoksessa uusia tulkintoja, kun Sadinmaa käsittelee sitä sotalapsiteeman kautta. Luin äskettäin ruotsinsuomalaisen Anna Takasen hienon muistelmateoksen Sinä olet suruni, joka kertoo Takasen isän vaiheista kahden maan kansalaisena. Yllättävää kyllä, opin sotalasten lähettämisen poliittisista motiiveista enemmän Sadinmaan kertomana, mutta teosten välille syntyi hedelmällinen yhteys.

Sadinmaa tunnetaan tulenkatkuisesta, kiivaasta kirjoitustyylistään, josta itse pidän, mutta ymmärrän myös kriitikkojen näkemyksiä. Tässä teoksessa näkökulma on huomattavasti leppoisampi, ja syvällisemmän filosofinen kuin vaikka hänen kymmenen käskyn teoksessaan (taitaa olla ainoa, jonka olen häneltä aiemmin lukenut kokonaan). Voin hyvin kuvitella, että ulkoilmapainotteinen työ on tehnyt poliittisesti aktiiviselle papille hyvää niin kirjoittajana kuin henkilökohtaisessa elämässä.

Teokseen mahtuu myös nykypäivän kohtaamisia seurakuntalaisten ja seurakunnan työntekijöiden kanssa, mutta painotus teoksessa on kulttuurihistoriassa. Jäin itse asiassa kaipaamaan teoksessa sielunhoidollista aspektia, mutta ymmärrettävistä syistä tämä puoli papin työstä on niin vaitiolovelvollisuuden sitomaa, ettei noista kohtaamisista voi kirjoittaa muistelmia. Itselleni hautausmaa on aina ollut sosiaalinen paikka, jossa usein törmää myös tuttuihin ja sukulaisiin. Hautausmaapapit ovat tervetullut uusi lisä seurakuntatyössä, sillä kohtaamisen kynnys madaltuu huomattavasti, kun siirrytään kirkkoherranvirastosta raittiiseen ilmaan.

Kirja varmasti saa aivan uudet ulottuvuudet, jos sitä käy lukemassa Malmin hautausmaalla livenä. Se on kirjoitettu matkaoppaan tyyliin niin, että lukija voi seurata Sadinmaan askeleita kortteli korttelilta. Samalla se kannustaa myös hautausmaiden omaehtoiseen tutkimiseen muuallakin kuin Malmilla ja Helsingissä. Monikulttuurisuus ja uskontojen kirjo pääsee myös teoksessa hyvin esiin, ja Sadinmaa nostaa aiheellisesti framille myös tulevaisuuden haasteet hautausmaiden suunnittelussa väestön monimuotoistuessa.

Lukukokemus oli jopa meditatiivinen, ja äänikirjan toteutuksessa musiikilliset efektit elävöittävät tekstiä. Sen verran runsaasta tripistä oli kyse, että teos vaati useamman miettimistauon lukujen välillä.

Pohdin tässä teologian opintojen aloittamista avoimessa yliopistossa, ja täytyy myöntää, että Sadinmaan kaltaisten toisinajattelijoiden vuoksi kiinnostukseni ev. lut. kirkkoon ei ole kokonaan lopahtanut. Kuitenkaan hengellistä kotia ei ole vieläkään löytynyt, vaikka yritin jo kerran päätyä diakoniksi. Ehkä oma hengellisyyteni ei sitten kaipaa kotia eikä vahvaa yhteisöä, ja oma roolini voisikin olla niiden parissa, joille seurakuntaan sitoutuminen on ollut tavalla tai toisella hankalaa. Tähän porukkaan kun taitaa kuulua enemmistö jopa kirkkoon kuuluvista.

 

 

4 x Sarenbrant

Teokset: Sofie Sarenbrant: Avoimet ovat, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki (WSOY, 2019-2020)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Helle ylikuumentuneessa yksiössä johti siihen, että päädyin lukemaan tuoretta dekkarisarjaa oikeassa järjestyksessä ja koukutuin esimerkillisesti. Tällaista kokemusta minulla ei ole ollut dekkareiden suhteen aikoihin; toissa vuosikymmenellä luin Åsa Larssonia samalla innolla, mutta tällöin lukukertojen välillä oli aina noin vuosi. Tuolloin ei ollut suoratoistopalveluja, ja dekkaritkin hankin enimmäkseen kaupoista, varsinkin Tukholman legendaarisesta Pocket Shop-ketjusta.

Sarenbrantin teoksista minulla oli ennakkokäsitys, että ne saattaisivat olla liiankin kepeitä tai viihteellisiä makuuni. Sekään, että kustantaja mainostaa Emma Sköldin hahmoa vastapainona synkille keski-ikäisille, viinaanmeneville mieskomisarioille, ei automaattisesti herättänyt kiinnostustani. Kansikuvat olivat kutsuvia, ja eniten teoksista kiinnosti kolmasosa, Kerjäläinen, joka kertoo romanikerjäläisten sarjamurhista Tukholmassa.

Emma on poliisin tytär, jonka uravalinta ei välttämättä ollut isä-Eivartin mieleen. Vanhemmat Eivart ja Marianne ovat perinteisen työnjaon omaava pariskunta Saltsjöbadenissa, joiden idyllisestä asumisesta tulee vähän Solsidan-sarja mieleen. Isosisko Josefine on Emman elämän keskeinen tukipilari, ja kaksikko lähenee entisestään, kun Emma tulee raskaaksi uuden miesystävänsä, kiinteistövälittäjä-Kristofferin kanssa.

Yksityiselämän sotkuja teoksiin mahtuu keskivertodekkaria enemmän, mutta ne liittyvät olennaisella tavalla rikosjuoniin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa keskittyvät Emman traagiseen perhe-elämään. Osasto 73 on paljon muutakin kuin dekkari, ja sen tarina ahdisti minua erityisen paljon, vaikka tiesin Emman selviävän hengissä – eihän muuten olisi voinut odottaa jatko-osia sarjalle.

Sekä Emmalla että Kristofferilla on takertuvat, henkisesti häiriintyneet ex-puolisot, ja varsinkin Hillevin hahmo on uskottava. Samalla käy ilmi, ettei Emma tunne kovin hyvin puolisoaan siinä vaiheessa, kun raskaustesti osoittaa plussaa. Kristoffer ei ehkä olekaan kovin haltioissaan vauvauutisesta, eikä hänellä ole edes kiire muuttaa yhteen Emman kanssa. Mies ei muutu raskauden edetessä, vaan vaatii työnarkomanian vastapainoksi säännöllisiä kosteita iltoja. Romaaneissa käsitellään onnistuneesti yksinäisyyden teemaa parisuhteissa, myös muiden näkökulmista kuin Emman.

Romaanien rikoskeissit ovat niin erilaisia, että niitä voi huoletta ahmia ilman, että ne sekoittuisivat toisiinsa. Sarenbrantin vahvuus dekkaristina piilee siinä, ettei hän tunge yhteen teokseen valtavaa määrää henkilöitä. Jokainen hahmo tulee hyvin esitellyksi, ja yleensä hänestä piirtyy kattava psykologinen profiili. Näiden kirjojen kyydissä pysyy mukana hieman hajamielisempikin lukija, eikä hänen tarvitse juonen ymmärtämiseksi piirrellä kaaviota henkilöistä ja heidän suhteistaan. Tällaista työtä olen joskus tehnyt, myös kotimaisten dekkareiden saralla. Sarenbrant mainitsee myös kiitossanoissaan monia ruotsalaisia kollegojaan, joista mieleen jäi varsinkin supersuosittu Camilla Grebe. Greben teokset ovat kompleksisia järkäleitä näihin teoksiin verrattuna. Pidän molemmista, mutta en pystyisi lukemaan kuin yhden Greben vuodessa. Nämä teokset selätin viikonlopussa.

WSOY on tehnyt kummallisen päätöksen aloittaa sarjan kustantaminen sen kolmannesta osasta. Ruotsissa tätä suosittua sarjaa on tullut jo 8 osaa, ja tämän lisäksi tuotteliaalla Sarenbrantilla on muita yksittäisiä teoksia. Jos hyvin käy, saatan lukea ruotsiksi ainakin nuo kaksi ensimmäistä osaa, joita todennäköisesti en koskaan saa käsiini suomennettuina.

Kirjat siis käsittelevät asuntonäyttöihin liittyviä murhia, Emman omaa, turvatonta aikaa sairaalassa koomapotilaana ja siitä kuntoutujana, romanikerjäläisiin liittyvää poliisiväkivaltaa ja Bromman rikkaidenrannan asuntomurtoja. Monikulttuurisuudella ja varsinkin epätyypillisellä, puolilaittomalla siirtolaisuudella on suuri rooli kahdessa jälkimmäisessä teoksessa. Tykkäsin varsinkin sosiaalisen median paikallisen fb-sivuston toiminnan kuvauksesta teoksessa Syntipukki. Ruotsalaisten naapurikyttien somekäyttäytyminen kun saattaa olla astetta hysteerisempää kuin suomalaisten, joiden pääintressi saattaa edelleen paikallisfoorumeilla olla raportointi karanneista kissoista.

En ole edelleenkään ruotsalaisten dekkareiden suurkuluttaja, ja moni varsinkin kevyemmän sarjan naisdekkaristi on jäänyt minulta paitsioon. Camilla Läckberg ja Viveca Sten eivät ainakaan kolahtaneet. Nyt olen Sarenbrantin suhteen jo hyvin kärryillä, ja matkalla kohti kestävämpää faniutta.

Kiitos Jeesus tiskikoneesta

Teos: Katja Kärki: Jumalan huone (Bazar, 2019)

Tammikuu on puolessavälissä, ja jo nyt minulla on edessä ensimmäinen vuoden uutuuskirja. Kiitos Bazarille ennakkokappaleesta, päätin kysyä sitä, koska oli ikävä Pohjois-Karjalaan. Tämä teos tulee kirjakauppoihin 29.1., mutta sitä saa ruotia jo ennen julkaisupäivää.

Romaani Jumalan huone kertoo Martikaisen suvun vahvoista naisista, jotka ovat kaikki omalla tavallaan hukassa Jumalasuhteensa kanssa. On Elsa, joka lähtee lukion jälkeen klaanin rajusta sylistä henkselit paukkuen, on Maria-täti, joka sinnittelee sen reunoilla ja on Aili-isotäti, joka villin nuoruuden jälkeen päätyy yhteisön vaikuttajaksi, taivaan portinvartijaksi. Miesten syntejä ei syynätä läheskään yhtä tarkasti kuin naisten, ja siksi he harvemmin lähtevät, elleivät ole ”ruotsintautisia”.

Teos kertoo minulle tärkeistä paikoista, Lieksasta ja Jyväskylästä, ja lestadiolaisuus lukuunottamatta sen maailma on minulle kauttaaltaan tuttua. Varsinkin himomarjastaminen. Ja leipominen, pakastimien täyttö kansalaishyveenä. Naiseuden yltiöpäinen suorittaminen. Tällaista oli 70-80-luvuilla myös ei-uskovissa kodeissa. Varmasti moni lähestyy tätä teosta tuttuuden kautta, vaikka ei olisi kokenut seurakunnan vanhimpien puhuttelua.

Kirjan aika-akseli on pitkä, se pitää sisällään melkein vuosisadan, ja osoittaa lestadiolaisen liikkeen ”tunkkaistumisen” eli opin muuttumiseksi koko ajan sitä ahdasmielisemmäksi, mitä modernimpaan yhteiskuntaan siirrytään. ”Elävä usko” tappaa ihmisistä ilon, älyn ja uteliaisuuden, eikä heillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin oman mahan sisältö, olipa siellä täytekakkua tai vauva. Kirjassa syödään koko ajan ja tolkuttomasti, koska se on ainoa nautinto, joka tämän opin mukaan ei ole syntiä.

Olin alkuosassa jopa pitkästynyt, koska Elsan ensimmäisessä kertomuksessa ei paljoa muuta tapahtunut kuin marjastamista ja navettahommia. Maalaisarjen kuvausta kirjaan mahtuu paljon, ja ymmärrän, miksi Kärki on niin valinnut: pelkkää lestadiolaisuuden angstia kun on liian raskasta lukea. Puoltaväliä kohti teos todella levittää siipensä, ja varsinkin kuvaukset Elsan ja Marian seikkailuista ”maailmassa” ovat huikeita. Koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut arjen askareiden kuvauksessa, varsinkin, kun marjastamista ja navettahommia on useassa kohdassa. Toisaalta kuvaukset työelämästä, kuten maahanmuuttajien kielenopetuksesta, ovat avaavia.

Martikaisen suvulla riittää salaisuuksia koko Karjalalle jakaa, ja osa niistä liittyy ylirajaiseen historiaan. Jossain taustalla lymyilee loikannut desantti Sergei, joka osasi rakastaa Marian äitiä hellemmin kuin raaka ja karkea Mauri. Elsa haluaisi kusta isoisänsä haudalle, eikä Maria haluaisi tämän kanssa samaan taivaaseen. Ruotsiin muuttanut Paavo-eno ei tiedä tehneensä itsemurhaa, mutta saa myöhemmin yhteyden siskoonsa Mariaan. Sukulaissuhteet ovat monimutkaisia, ja lukija joutuu pinnistelemään niiden selvittämisessä. Koska tyypeillä on eri vanhempia kuin uskotaan, koko ajan tulee epäilys, sekaantuuko joku velipuoleensa tai serkkuunsa.

Tämä oli räväkämpi kertomus kuin muut lukemani lahkolaiskuvaukset (mm. Pauliina Rauhala, Ben Kalland, Terhi Törmälehto), ja uskon myös, että se saattaa herättää pahennusta. Toisaalta hahmojen kaikki pahat teot eivät johdu uskosta, vaan myös sodan traumoista – tai silkasta ilkeydestä, jota ei aina tarvitse psykologisoida. Suurin uskontokritiikki esitetään kollektiivista syntien anteeksiantoa kohtaan, mikä johtaa myös siihen, että lapset joutuvat kasvamaan aikuiseksi insestiin taipuvaisten sukulaistensa kanssa senkin jälkeen, kun hyväksikäyttö on paljastunut.

Luin muita blogiarvioita teoksesta ja koen olevani vastarinnan kiiski, koska pidin ehdottomasti eniten Elsan ”rappioelämän” kuvauksesta Jyväskylässä. Muut bloggarit eivät näytä tuosta osiosta pitäneen, koska siinä kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Opiskelijaelämän kuvaus on valovuosien päässä omista kokemuksistani, ja luin aivan hoomoilasena, että tuliko Jyväskylään jossain vaiheessa jopa kansankeittiö. Vaihtoehtonuorten mellastaminen oli raikasta ja loi loistavan kontrastin Lieksa-Nurmes-radanvarren ilottomaan, paikalle jämähtäneeseen meininkiin.

Jumalan huone noudattaa kirjoittajakoulussa oppimaani mottoa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken.” Teemoja uskonnon, sukusalaisuuksien, lasten hyväksikäytön ja naisten aseman lisäksi ovat muun muassa monikulttuurisuus ja homofobia, eli kantaaottavuutta tästä ei ainakaan puutu. Jäin pohtimaan tämän teoksen antia myös ajankohtaisten Oulun tapahtumien valossa, mutta en pysty ilmaisemaan monimutkaista ajatusvyyhteä tässä tilassa. Jotain nuorten haavoittuvuudesta siinä tilanteessa, kun on kasvettu totaalisessa ”pussissa”, mielessäni kuitenkin on.

Luin teoksen kahdessa päivässä, ja se tuntui suurelta urakalta. Tälle teokselle kannattaa antaa aikaa, mutta suositukseni on lämmin siksikin, että elämyksiä se tarjoaa aivan kaikenlaisille lukijoille. Kuten muidenkin vastaavien lahkoaiheisten teosten, myös tämän kanssa jään sydän pamppaillen odottamaan kommentteja Rauhanyhdistysten sisällä. Vaiennetaanko tämä teos, vai käykö tällekin kuin Pauliina Rauhalan teoksille, joita lestadiolaiset tilasivat nettikaupat tyhjiksi, kun eivät kehdanneet oman kylän kirjakaupasta teosta ostaa?

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 49: ”Vuonna 2019 julkaistu kirja.”

Komeita kaikuja Koskenkorvalta

vasantolaSuomessa on monia kolkkia, jotka tuntuvat minulle uppo-oudoilta. Yksi sellainen maakunta on Etelä-Pohjanmaa, toinen Kainuu, mutta Kainuuseen olen tutustunut paljonkin kirjojen välityksellä, ja jonkun verran ihmistenkin. Kun arvioin kirjoja pohjalaisuudesta, koen aina olevani puun ja kuoren välissä: pelkään sanovani jotain sopimatonta vain, koska en kulttuuria ymmärrä. Tosin kotiseutuhenkiset murrekirjat ovat oma genrensä, ja sitten on kirjallisuutta, joka yrittää avata vierasta kulttuuria ulkomaailmalle.

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) kuuluu kirkkaasti jälkimmäiseen genreen, enkä muista koskaan lukeneeni näin avaraa teosta pohjalaisuudesta. Pohjalaisteosten otos ei ole kohdallani valtava, enimmäkseen olen lukenut Antti Tuuria ja viimeksi iki-ihanaa Venny Kontturia, joka vasemmistolaisena pohjalaiskirjailijana edustaa todellista marginaalia.  Vasantolan teoksessa pohjalaisten historia kietoutuu tämän päivän monikulttuurisen todellisuuteen, tarinassa, jossa on todella monta kerrosta.

Niin monta, että välillä todella sain taistella, että sain kirjan luettua loppuun. Romaani on ehdottomasti kokeneen kirjoittajan teos, ja siitä näkyy huolellinen editointi ja tarkat taustatyöt. Sen aika-akseli on miltei sata vuotta, mutta joistain takaumista ja varsinkaan viimeisestä kappaleesta en kokenut saavani tarinaan lisäarvoa. Kielellisesti teos oli rikas, juonellisesti täyteläinen ja monipolvinen, mutta rakenteellisesti se oli kovin raskas. Varsinkin kun tuntui, että lopussa toistettiin osittain ensimmäisen kolmanneksen tarinaa.

Kirja on perin pohjin työväenluokkainen kuvaus, jossa raatajina on niin miehiä kuin naisia. Siirtymä agraariyhteiskunnasta monipuolisempaan ammatilliseen kehykseen on romaanin suvulle raskas, niin raskas, että se vaatii ihmisuhreja. Miehet ovat kovin viinaanmeneviä, osa myös väkivaltaisia, eivätkä naisetkaan ole ainakaan viattomia sijaiskärsijöitä. Päähenkilö Susannan mumma on verevä, lihallinen ja kostonhimoinenkin olento, jonka salaisuuksien arkku ei tunnu koskaan ehtyvän. Kyynel jos toinenkin tirahti mumman ruumiin pesun aikana, mutta olin myös uupunut hänen tarinansa äärellä.

Vasantola taitaa miesnäkökulman kuin omat taskunsa, ja paikoitellen koin lukevani Kalle Päätaloa. Toivon, ettei tämä vertaus herätä pahennusta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun koen löytäneeni Päätalon naispuolisen inkarnaation. Työn kuvausta teokseen mahtuu runsaasti, ja varsinkin rakennusalan realiteetit aukeavat hyvin samansuuntaisina kuin Päätalolla konsanaan. Myös osa seksikuvauksista on vähintään yhtä juurevia kuin hänellä, ja ainakin yhden äärellä olin tukehtua pullaan tai kuolla nauruun mahlojen runsaassa virrassa.

Irakilaisten turvapaikanhakijoiden läsnäolo todella elävöittää tätä romaania, mutta Rajat Kiinni-ulottuvuus tuntui jopa yliammutulta. Tai kaiken surun ja murheen keskellä en olisi enää kestänyt rajakkeja liehumassa polttopulloineen ja sloganeineen. Mutta tämä johtuu omasta tilanteestani, koska olen viettänyt liikaa aikaa seuraamalla heidän edesottamuksiaan reaalimaailmassa. Voi hyvinkin olla, että toisenlaiselle lukijalle teoksen päivänpoliittinen viesti on sen parasta antia.

Uskoisin, että tämä teos tarjoaa jonkun vaikuttavan tulokulman jokaiselle lukijalle, joka siihen tarttuu, sillä niitä todella riittää. Itse samastuin eniten Susannan irtiottoon sukujuuriltaan ja 80-90-lukujen meininkiin, kun taas vähiten sytyin sotamuistoista ja tarinoista kotisynnytyksistä (nämä tarinat olen jo lukenut kymmenistä romaaneista, enkä kokenut saavani niistä enää mitään uutta).

Kirjaa lukiessani aloin todella tajuta, mitä tarkoitetaan ”viinamäen miehillä” – tuo metafora on ollut mielessäni aika abstrakti käsite ennen tätä. Omassa todellisuudessani juopot ovat aina istuneet satamissa tai puistoissa, eivätkä ole jaksaneet kiivetä mäkien päälle. Viinamäki on tässä romaanissa konkreettinen paikka, ja myös Koskenkorvan tislaamon huurut puhaltavat suoraan henkilöiden kasvoille.

Olen lukenut sen verran monta kotimaista uutuusteosta tänä vuonna, että rankkaan En palaa takaisin-romaanin ihan kärkikartiin lukemistani. Tämän teen siitä huolimatta, että olin jo jättämässä teosta kesken teemaähkyn vuoksi. Uutuuskirjoista olen lukenut aivan liian monia parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen keskittyviä yksilökeskeisiä kuvauksia, joissa ei ole mukana yhteiskuntaa ja politiikkaa  – ja vaikka niihin uppoaa lukemisen hetkellä, niistä ei jälkeenpäin jää syvää muistijälkeä. Pidän enemmän historiallisista romaaneista ja ”yhteisön kudelmista”, ja sellaisena Vasantolan teos on todellinen helmi. Ehkä se myös mursi myyttejä pohjalaisuudesta – koska kaikki sen häjyt miehet eivät olleet uskonnollisia työn sankareita eivätkä suojeluskuntalaisia. Ja parempi niin.

Hiekkaan ja lumeen hautautuneet

lumilinnaNiina Hakalahden uusin teos Lumilinna (Karisto, 2016) kietoutuu mystiikkaan. Kirjasta on vaikea tehdä tolkullista arviota, sillä en halua pilata kenenkään lukukokemusta liiallisilla juonispoilereilla. Ainoa oikea tapa nauttia teoksesta on siihen tarttuminen lukematta liikaa muiden arvioita etukäteen. Itse tein näin ja yllätyin. Jäin pitkäksi aikaa haahuilemaan talviseen lumimaisemaan, johon suodattui Arabian niemimaan aavikkopölyä. Identiteetit ja muistot hautautuivat välillä lumen ja hiekan kerroksiin, niitä myös heräteltiin henkiin, ei aina nostalgisesti, vaan pikemminkin väkipakolla.

Kirjan päähenkilöä Samia voisi joku pitää lurjuksena, vaikka hän puolustaakin oikeuttaan perhesalaisuuksiin ja yksityisyyteen, jopa parisuhteessa. Sami on kolmikymppinen menestynyt mainostoimittaja, joka viihtyy kirjastoissa ja toteuttaa itseään kalliita kauluspaitoja shoppaamalla. Samin tyttöystävä Veera on miestä vaihtoehtoisempi maailmanparantaja, sosiologian opiskelija, joka omistautuu gradun kirjoittamiselle. Kumpikaan ei täydellisesti ”kuulu” helsinkiläisen luovan luokan itseriittoiseen maailmaan: Samilla on rankka koulukotitausta, kun taas Veera tulee kovin työväenluokkaisesta kodista kaukaa Kemistä. Veeran persoonallisuus muuttuu tämän tavatessa sukulaisiaan. Veeran sisko on S-marketin kassa ja ylivilkkaiden tenavien yksinhuoltaja, jonka Linnanmäen -reissu aiheuttaa Samille harmaita hiuksia. Sami suojelee reviiriään kaikilta yllätysvierailta niin kiihkeästi, ettei pariskunnan yhteinen koti aina tunnu kodilta.

Parisuhde rakoilee, sillä Sami ei suostu avaamaan Veeralle taustojaan. Onko mahdollista, että tulipalossa perheensä menettänyt mies on täysin yksin maailmassa? Eikö missään ole tätejä, setiä tai isovanhempia? Koulukotikaveriltakin tulee yhteydenotto, mutta nämäkin kontaktit Sami mieluummin salaisi rakkaaltaan. Sami on tehnyt merkittävän luokkahypyn päästyään opiskelemaan yliopistoon koulukotitaustalla. Hakalahti kirjoittaa lastensuojelusta implisiittisen ovelasti. Samin kokemia kauheuksia ja vääryyksiä ei tässä märehditä, vaan romaanin katse suuntaa tulevaan. Onko miehen mahdollista jatkaa elämistä ilman tarinaa menneisyydestään? Onko hän valehtelija vai todellisuuspakoinen oman elämänsä käsikirjoittaja?

Kirja kasvaa hienosyiseksi trilleriksi, jossa lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään ilahduttavan paljon. Oikeastaan odotin juonelta hurjempiakin käänteitä, mutta ratkaisuna tämä kauhun tasapaino oli riittävä. Vaikeista asioista kuten huostaanotosta ja uskonnollisesta fanaattisuudesta puhutaan elegantisti, jättäen kaikille hahmoille toivoa ja kasvun mahdollisuuksia. Kerronta on hyvin taloudellista ja tiivistä, mikä saa aikaan intensiivisen elämyksen, kuten olisi joutunut lapsuuden lumisadepallon sisälle. Ihailin kirjassa eniten kielellistä herkkyyttä ja tasojen vaihtelevuutta. Vaikka tässä lopulta matkustettiin vain Kemiin ja Tukholmaan, henkisesti koin käyneeni jossain kovin kaukana, paikoissa, jotka eivät edes mahdu Suomen tämän päivän keskusteluihin maahanmuuton kustannuksista. Monikulttuurisuuskin oli vain yksi taso, jota ei erityisesti alleviivattu.

Huomaan, että olen lukenut syksyn aikana useammankin uutuusromaanin kolmikymppisten pääkaupunkiseudun menestyjien elämistä niin, että Kallion kupla alkaa vihdoin olla puhkeamassa. Tämä keskittymä ei ole yhdenkään kirjailijan ”vika”. Jos minulla olisi jotain Kallion hipstereitä vastaan, en varmasti tarttuisi heitä kuvaavaan kirjallisuuteen. Hakalahden tuotannossa ei ainakaan ole ollut ärsyttävää Helsinki-keskeisyyttä, vaan hän on onnistunut kuvaamaan useamman paikkakunnan tyyppien vaihtelevia oloja ja kohtaloita. Suosikkini hänen romaaneistaan on edelleen Uimataito (2008), joka on tyylillisesti humoristisempi ja kevyempi kuin Lumilinna. Olen lukenut hänen aikuisten teoksistaan kaikki muut paitsi Aavasaksan (2010), joka syystä tai toisesta jäi kesken. Ideaparkin myyjän maailma kiehtoi kyllä, ja oli hyvin erilainen kuin Lumilinnan tiedostavan nuorison.

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Toisenlainen kissa(ntappo)video

Kissani JugoslaviaPajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava, 2014) kuuluu syksyn must-lukemistoon, ja teokseen oli jopa haasteellista tarttua sen saaneen ylistyksen aiheuttamien paineiden vuoksi. Osaisinko sanoa siitä mitään, mitä ei ole jo sanottu?

Muuten olen itse aina iloisesti yllättynyt mistä tahansa maahanmuuttajan suomen kielellä kirjoittamasta kaunokirjallisesta teoksesta, joiden määrä ei todellakaan ole päätä huimaava edes suhteessa populaatioon. Monikulttuurisuutta käsittelevää kaunokirjallisuutta löytyy kuitenkin laidasta laitaan: on perinteisempää lähtömaan tapoja ja kulttuuria esittelevää historiallista saagaa ja rajoja rikkovaa revittelyä. Pajtim Statovci nuorena, lahjakkaana ja suomea nyansoidusti käyttävänä Aalto-yliopiston elokuvakäsikirjoituksen opiskelijana tarjoaa meille sekä perinnetietoutta että radikaalia perinteistä pois pyristelyä. Uskoisin, että teoksella on paljon annettavaa erityyppisille lukijoille – jokainen voi kuoria siitä itselleen mieluisimman ulottuvuuden.

Tapaamme nuoren Bekimin ja hänen äitinsä Eminen, jotka toimivat rinnakkaisina kertojina. Seuraamme Eminen naimisiinmenoa vuonna 1980 albaanien perinteiden puristuksessa. Nuori morsian on kuullut, että joissain häissä sulhanen tappaa hääyönä kissan näyttääkseen vaimolleen ylivoimansa ja kykynsä alistamiseen. Hänen sulhasensa Bajram on komea ja kyläläisten ihastukseksi ihan yliopisto-opiskelija, joten Eminelle povataan rikasta ja auvoisaa tulevaisuutta korkean virkamiehen rouvana. Vaikka sivistynyttä teeskentelevä mies ei hääyönä kissaa tapakaan, Eminen on alistuttava moniin nöyryytyksiin jo matkalla miehelään. Avioliitto kriisiytyy syvemmin Suomeen muutettaessa, jolloin vaimokin kokee murhanhimoa asuessaan vastaanottokeskuksen ankeissa tiloissa. Mies oli luvannut perheelleen uima-altaallista luksusasuntoa, joissa kuulemma kaikki suomalaiset ja uudet tulokkaat asuvat pohjoismaisessa hyvinvointivaltion paratiisissa.

Bajramin ja Eminen perheen kotoutuminen on vaivalloista, ja lapset oppivat häpeämään vanhempiensa neuvottomuutta esimerkiksi kaupoissa ja virastoissa. Yhteinen eurooppalainen identiteetti on puhdas illuusio. Isä ei halua kotinsa seinien sisälle mitään suomalaista, ei edes lasten kaverien muodossa. Suhde kieleenkin takkuaa: ”Suomi tuntui tunteettomalta ja värittömältä kieleltä. Sanat katkeilivat kuin hauraat ja huonokuntoiset luut.” (166)

Bekim ottaa nuorena aikuisena isästään selvän pesäeron. Vanhemmat eroavat turvakotivisiitin kautta. Isä ei halua lastensa menevän yliopistoon, vaan hankkivan kunnon duunariammatit. Bekim tekee lukio-opintoja isältään salassa. Yliopistoon hakeminen on viimeinen naula isäsuhteen arkussa. Bekimillä on muutenkin paljon traumoja lapsuudestaan ja nuoruudestaan, ja muutettuaan kotoa pois hän käsittelee niitä mm. harrastamalla holtittomia irtosuhteita nettiheilojen kanssa. Ylittääkseen henkisiä rajojaan hän hankkii lemmikiksi boakäärmeen, ja pian tämän jälkeen hänen kämppiksekseen muuttaa homobaarista löytynyt Kissa.

Kissateema on romaanissa moniuloitteinen; sitä voi joko käsitellä ilkikurisena maagis-realistisena tehokeinona tai syvällisempänä poliittisena metaforana. Baarikohtauksista tulee etäisesti mieleen Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan; samalla kissaa voi pitää edesmenneen Jugoslavian symbolina, kuten nimi ehdottaa. Titon kuolema Eminen ja Bajramin hääpäivänä merkitsee uuden ajanjakson alkua Balkanilla, lähtölaskua julmuuteen, tuhoon ja kaaokseen. Kissa sanelee Bekimille yhdessä asumisen reunaehdot, jotka eivät paljoa eroa hänen äitinsä kärsimyksistä. Vaikka eletään toista aikakautta näennäisen vapaassa urbaanissa vaihtoehtokulttuurissa, seksuaalisesti ambivalentin parisuhteen valtamekanismit eivät eroa paljoa patriarkaalisen avioliiton kuvioista.

Pidin kirjassa enemmän Eminen kertojanäänestä ja Kosovon-pään tarinoista kuin Bekimin osuudesta, koska se opetti minulle jotain uutta Balkanin historiasta ja kulttuureista. Bajram-isän hahmo tuntui masentavan stereotypiseltä, mutta uskon kirjailijalla olleen painavat syyt päätyä tällaiseen ratkaisuun. En oikeastaan osaa lukea isän harjoittamaa terroria lainkaan islamin tai etnisen toiseuden näkökulmista, vaan kohtaan vain miehen, joka ei kykene muuttamaan toimintamalliaan uudessa kulttuurissa. Tulee jopa mieleen, että suomalainen yhteiskunta usein ohittaa miesten kokemat menetykset ja tuskan investoiden vähäisen saatavilla olevan tuen naisiin, joita pidetään automaattisesti heikompana osapuolena. Tätä johtopäätöstä Statovci ei suoranaisesti tee, vaan hänen isähahmonsa kriisi tuntuu johtuvan pitkälti miehestä itsestään.

Lukisin teosta muuna kuin Suurena Maahanmuuttajaromaanina; tämä kyllä kelpaa korkealuokkaisena kaunokirjallisuutena ilman ärsyttäviä nimilappuja. Kirjan oikeudet myytiin Norjaan ja Ranskaan jo ennen sen suomenkielistä julkaisua. Vaikka teos ei maalaa Suomesta ruusuista kuvaa integraation mallimaana, Statovci viittaa tekstissä tietyn tason tasavertaisuuteen luovan tekemisen kentillä. Odottaisin hänen teksteiltään saman tason kansainvälistä huomiota kuin mitä Hassan Blasim on viime aikoina saanut osakseen.  Toimikoon Suomi siis globalisoituvan, korkeamman luokan tarinankerronnan kotimaana enenevässä määrin niille, joiden sukunimi ei lopu nen-päätteeseen.

Mahdollisuuksien torilla

Image

Lieksassa järjestettiin eilen ensimmäistä kertaa Mahdollisuuksien Tori-tapahtuma Pielisen Museolla. Sää oli kovin sateinen ja järjestäjät pelkäsivät väkikatoa. Olin itse paikalla esiintyjänä, olimme sopineet kevään draamaryhmämme kanssa, että esittäisimme yhdessä kirjoittamamme pätkän nimeltä ”Kulttuurit sekaisin” tapahtumassa. Puolet ajasta kuljin ympäriinsä Zahraksi, somalialaiseksi siskoksi pukeutuneena. Ryhmäämme ei tullut yhtään maahanmuuttajanaista, joten meidän suomalaisten piti ottaa somalinaisten roolit. Herätin taatusti kummastusta, mutta niin oli tarkoitettukin. Esitys meni hyvin, ottaen huomioon kuinka vähän me sitä harjoittelimme. Draamapätkä käsitteli seurustelua, naimisiin menoa ja lapsensaantia. Käänsimme yorubankielisen laulun suomeksi ja puimme sen paikalliseen asuun. ”Meillon perunaa, perunaa on/ Meillon voita, voita on/Pätäkkää, voita perunaa/Tehdään lisää lapsia”.

Yksi somalialainen osallistuja osasi jo niin hyvin suomea, että keksi ehdottaa laulun sanoihin ”rahan” sijasta ”pätäkän”. Hän on asunut Suomessa vasta kaksi vuotta ja osaa jo useamman synonyymin sanalle ”raha”.

Image

Sateen vuoksi kaikki esitykset siirrettiin sisätiloihin, Virsuvaaran tupaan. Tuvassa oli tiivis tunnelma, kaikki eivät aina mahtuneet sisälle ja antiikkiset lattiat olivat koetuksella. Itse pidin eniten kahden somalimiehen, Mubarikin ja Ali Kahiyen esittämistä rakkauslauluista. Romantiikkaa ja herkkyyttä oli ilmassa, ja miehet olivat harjoitelleet esityksensä viimeisen päälle. Artisteilla uskoisi olevan vientiä muuallakin kuin Lieksassa. (Valitettavasti kuvat esityksistä epäonnistuivat, koska pirtissä oli liian pimeää.)

Hanna-Riikka Räsänen ja Mahamud Abdi (joka oli myös näytelmämme pääosassa) juonsivat tapahtuman kaksikielisesti, Hanna-Riikka somaliksi ja Mahamud suomeksi. Kolmantena juontajana toimi Lieksan teatterissa Simpauttajaa esittävä Tapio Kärkkäinen. Kärkkäinen tiivisti Lieksan tilannetta hienosti omakohtaisten kokemustensa kautta: hän tunnusti, että hänen on ollut usein vaikea erottaa kadulla somalimiehiä toisistaan, mutta on iloinen siitä, että miehet moikkaavat häntä jo viidenkymmenen metrin päästä siltä varalta, ettei hän tunnista heitä. Toinen ongelma on liittynyt nimien muistamiseen. Työharjoitteluun tulleita nuoria miehiä ristitään uudelleen suomalaisittain, kuten Mubarakista tuli ”Muori” ja Vabarikista ”Vaari”. Idirisistä tuli ”Iivari” ja Mahamudista ”Mahis”. Tilaisuudessa naurettiin joka välissä näille arjen pikku käännöksille. Karjalainen huumorintaju on ehtymätön luonnonvara. Karjalaiset eivät nimittäin häpeä tietämättömyyttään muista kulttuureista, heillä ei ole tarvetta piiloutua poliittisen korrektiuden maskin taakse. He mielellään kysyvät uudelta tulokkaalta suoraan, jos on jotain, mitä he eivät ymmärrä. Näin siis toimivat monikulttuurisuuteen positiivisesti asennoituvat lieksalaiset. Toinen leiri piiloutuu nimimerkkien taakse nettiin uskaltamatta näyttää kasvojaan.

Tapahtumassa esiteltiin myös  karjalaista perinnekulttuuria, ruokaa ja käsitöitä, myös itärajan takaa. Museon puitteet tekivät tapahtumasta ainutlaatuisen. Naiset kehräsivät villaa ja ompelivat käspaikkoja tuvan nurkassa esitysten aikana. Minulle oli mieltä avartavaa käydä katsomassa tukkisavottakämppiä, joissa petipaikat olivat niin kapeat, ettei voisi kuvitella tunkevansa tämän vuosituhannen ylipainoisia ruhoja niihin. Somalipoikien kanssa naurettiin kattojen mataluudelle, moni heistä oli niin pitkä, että liikkuminen sisätiloissa oli hankalaa.

Tapahtumaan osallistui paljon vanhempaa väkeä. Tampereen Mahdollisuuksien Torilla pyörii enimmäkseen seitsemää kieltä sujuvasti puhuvia, hamppuun pukeutuvia rastapäisiä hippejä, joille monikulttuurisuus on elinehto. Lieksassa tavalliset mummot ja papat tulivat paikalle kysymään kysymyksiä, ihmettelemään, ottamaan vastaan. Kun somalit soittivat tanssiesityksensä alussa kansallislaulunsa ja pyysivät yleisöä nousemaan sen ajaksi ylös, kaikki nousivat ja vanha väki ymmärsi asian vakavuuden. Mummot kommentoivat somalinuorisolle, että laulu oli kaunis.

Näin tapahtuman aikana monien kantalieksalaisten silmissä ahaa-elämyksiä ja välähdyksiä. Myös maahanmuuttajat nauttivat museon ilmapiiristä ja karjalaisen historian yksityiskohdista. Mikään tuossa päivässä ei tuntunut päälle liimatulta, ilmassa oli aitoa innostusta ja ihmetystä.  Täällä ruuhka-Suomessa ihmiset ovat jo kyllästyneitä monikulttuurisiin tapahtumiin. Niitä tuotetaan usein vain tuottamisen vuoksi. Olen itsekin käynyt jo monta kertaa pitkästymässä ja marisemassa Maailma kylässä-festivaaleilla Helsingissä. Lieksan Mahdollisuuksien Torilla en pitkästynyt, siellä koin tekeväni jotain hyödyllistä. Tämä porukka todella puhalsi yhteen hiileen. Toivon mukaan sama tekemisen meininki jatkuu myös ensi vuonna.

Image