Antiloopin lempeästä viisaudesta

Teos: Jari Vainio: Viidakkotohtori. Dokoto Jalin päiväkirjat (Johnny Kniga, 2021)

Äänikirjan lukija: Martti Suosalo

Luin nyt putkeen kaksi suomalaisen kirjoittamaa Afrikka-kuvausta, jotka komppaavat hyvin toisiaan, vaikka ovat eri aikakausilta. Jari Vainio lähti lääkärin hommiin Sambiaan 28-vuotiaana vuonna 1987, kun HIV-epidemia oli vaarallisessa nousussa, mutta maan hallitus edelleen kielsi koko ilmiön. Hän päätyi Mosambikin rajalle katolisen kirkon ylläpitämälle puskaklinikalle, jossa tautia hoidettiin hallituksen linjaa uhmaten.

Dokoto Jali viihtyi maassa kuutisen vuotta, ja ymmärtääkseni miehen myöhempäänkin uraan on liittynyt kehitysmaajaksoja ja erikoistumista trooppisiin sairauksiin. Kylmän sodan aikana Sambia taisi olla aika kommunistisvetoinen maa, mutta tarinan aikana tämä itäinen tuki loppuu ja maa siirtyy IMF:n uusliberaaliin regiimiin. Vainio ei tarinassaan keskity näihin globaaleihin taloustrendeihin, mutta itäblokkipainotteisuus näkyy siinä, että suuri osa Jarin työkavereista ovat puolalaisia. Tosin puolalaiset perustivat puskaklinikan jo vuonna 1911, jolloin maa ei ollut kommunistinen.

Kovin paljon Dokoto Jalilla ei ollut vapaa-aikaa klinikkaa palvellessaan, mutta jos sitä oli, niin hän käytti aikansa luonnon tutkimiseen ja klassikkokirjallisuuden lukemiseen. Alueella ei näkynyt televisio, vaan sitä saattoi joskus ihmetellä Lusakan-reissuilla. Vapaa-aikaa piti järjestää ulkomaan lomien muodossa, ja Jari tapasi käydä mm. Keniassa ja Lontoossa. Naapurimaassa Mosambikissa käytiin sisällissotaa, jolla oli vaikutuksia myös klinikan arkeen, eikä muissakaan lähialueen maissa, kuten Zimbabwessa, ollut kovin turvallista.

Paikallisten ihmisten näkökulmasta Jarin palvelusjakson kohokohta oli varmasti hänen vanhempiensa vierailu kylässä, mikä sai aikaan vieraanvaraista juhlimista. Jarin vanhemmat eivät olleet kovin tottuneita maailmanmatkaajia, mutta sambialainen elämänmeno sopi heille mainiosti.

Kiinnostavaa kirjassa ovat lääketieteeseen liittyvät eettiset kysymykset silloin, kun resurssit ovat vaatimattomat ja on tehtävä hoitoon liittyviä proriteettivalintoja. Vanhojen lääkkeiden dumppaaminen kehitysmaihin on tunnettu ilmiö, mutta joku raja tähänkin on vedettävä. Vainiolle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon hänen klinikallaan kierrätettiin varusteita, ja kuinka antiikkisia välineitä siellä käytettiin. Kuitenkaan tämä ei ole kaikista alkeellisin lukemani tarina kehitysmaan lääketieteestä, vaan esimerkiksi Afganistaniin sijoittuvat tarinat ovat olleet vielä haasteellisempia. Tässä katoliset nunnat todella pyrkivät kehittämään omaa työtään esimerkiksi opiskelemalla Britanniassa. Jotain erikoissairaanhoitoakin yritetään soveltaa paikallisiin oloihin, ja ihmiset osaavat jo hakea apua psyykkisiin ja neurologisiin vaivoihin. Resurssipulassa myös Jari suosittelee joillekin psykiatrisille potilaille vaihtoehtohoitoja, sillä väärä lääkitys ei yleensä johda kuin syveneviin ongelmiin.

Tämä on humoristisempi teos kuin Walleniuksen Kenian saaga, ja ehkä kirjoittajien ikäero vaikuttaa tyyliin. Vainio kertoo nuoruudestaan kolmenkymmenen vuoden viiveellä, mikä saattaa lieventää kertojan maailmantuskaa. Toisaalta suuri osa havainnoista tuntuu autenttiselta päiväkirjan merkinnöiltä omalta ajaltaan.

Tykkäsin varsinkin katoliseen kirkkoon liittyvästä huumorista, joka onnistui mainiosti vierittämään nunnilta etäistä sädekehää. Tämän tarinan nunnat ovat ihan tavallisia työkavereita, jotka saattavat juoda liikaa jouluna ja päätyä hihittelemään katuojaan. Jarin läheisin ja eniten oppinut työkaveri sattuu olemaan nimeltään Teresa, ja mies ihmettelee, jääkö hän koskaan eläkkeelle. Toisaalta nunnien lomailu aiheuttaa klinikalla kohtuutonta työtaakkaa sinne jääville, sillä uusien työntekijöiden rekrytointi ei ole kovin helppoa. Välillä klinikalla käy vapaaehtoisia ja harjoittelijoita varsinkin Suomesta ja Irlannista, mutta jo klinikan syrjäinen sijainti tekee työhön sitoutumisen haasteelliseksi.

Tästä tarinasta ei todellakaan puutu sitoutumista, vaan Vainio tuntuu oppineen lähes täydellisesti paikallisen elämänasenteen. Omista ihmissuhdekuvioistaan hän ei tässä avaudu, mutta luulen, että sinkkuelämän syy johtuu pitkälti HIV-epidemiasta. Myös Walleniuksen Kenian-tarinassa HIV on edelleen suuri riskitekijä, mutta ei enää merkitse automaattista kuolemantuomiota. Wallenius päätyy samassa ajassa pysyvään parisuhteeseen työkaverinsa kanssa, mutta dokoto Jalilla on enimmäkseen nunnia työkavereina, joiden kanssa ei ymmärrettävästi kehity sutinaa.

Tämä on todella aistivoimainen, hauska ja informatiivinen teos, joka toimii niin työnkuvauksena, matkakirjana (silloin kun kertoja poistuu kotikylästään) kuin myös lähihistoriallisena dokumenttina. Kirjoittajalla on selkeitä kaunokirjallisia lahjoja, jotka kuvastuvat muun muassa luontokuvauksessa.

PS: Pahoittelen kirjan kannen tuplaantumista postauksessani. WordPress ei juuri nyt anna minun deletoida toista kuvaa.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Meritangoa pilsnerin voimalla

Teos: Joni Skisftesvik: Finlandia City (WSOY, 2018)

Joni Skiftesvikin tuotannossa meri on keskeinen elementti, ja nuorena poikana hänellä oli tapana käydä kuokkavieraana läheisen sataman ulkomaisissa laivoissa. Pojan kielitaito ei vielä alakouluikäisenä ollut kummoinen, mutta kerran kun eräs merimies tuli kysymään koltiaiselta tietä lähimpiin lyhyttavaramyymälöihin, tämä onnistui neuvomaan merimiehelle tien ”Finlandia cityyn”.

Finlandia City on rinnakkaisteos hänen aiemmalle, palkitulle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. Kun aiempi teos lähti liikkeelle kirjailijan seniorivuosista ja keriytyi kohti lapsuutta ja nuoruutta, tässä teoksessa koko huomio on 1950-60-luvun kasvuvuosissa.

Kirjassa eletään Haukiputaalla, Kurtinhaudan kyläyhteisössä, jonne eksyy tavallista enemmän ”löysää” väkeä työtä etsimään ja riitaa haastamaan. Kasvavalla Jonilla on lähiympäristössään kavalkadi tulevien kirjojen materiaalia, varsinkin huru-ukkoja, helluntaisaarnaajia, povaajia, viinatrokareita ja kaikenlaisia karkulaisia.

Romanitaustaisia hahmoja kirjassa on monia, ja erään Topi-pojan vanavedessä pojat oppivat juomaan pilsneriä Jonin tädin pitämällä kioskilla. Topi on taitava tangolaulaja, jonka Skiftesvik muistaa myöhemmin, kun kohtaa Rainer Frimanin kustantajan saunaillassa. Kaikki ihmettelevät Frimanin päätöstä lopettaa laulajan ura, mutta hän sanoo kyllästyneensä laulattamaan humalaisia valkolaisia. Tämä muistuttaa Skiftesvikiä lapsuuden maisemista, ja niiden valta-asetelmista. Miksi kukaan ei uskonut (eikä taida nykyäänkään uskoa) Topeihin ja Rainereihin vaikka tilintarkastajina?

Kirja on aivan yhtä aistivoimainen ja tenhoava kuin edeltäjänsä, ja pystyn eläytymään näihin muistoihin suvereenisti, vaikka edustan seuraavaa sukupolvea. Historiallisesti kiinnostavimmat tapaukset liittyivät vasemmistolaisiin käpykaartilaisiin toisen maailmansodan aikana, ja heidän vaarallisiin merimatkoihinsa lahden toiselle puolelle. Näistä en tiennyt mitään etukäteen, eli romaani tarjosi minulle uuden näkökulman sotaan. Jonin lapsuudessa myös saksalaisten sotareissu vaikutti ihmisten arkeen, sillä monilla naisilla oli saksalaisten kanssa tehtyjä mukuloita. Ehkä myös häneen itseensä kohdistuva epäilys johtui saksalaisista: vaikka hänen vanhempiensa tarinaan ei liittynyt vastaavaa dramatiikkaa, ja pariskunta jopa yritti elää yhdessä, paikallisella tasolla epäiltiin kaikkia, joilla oli ollut suhteita ulkomaalaisten kanssa.

Ainoa asia, joka hieman ärsytti oli Skiftesvikin tapa viitata moniin aiempiin teoksiinsa, ja lainata niistä pitkiä pätkiä. Tämä siksi, etten ole lukenut aiemmista teoksista kuin tuon toiseksi viimeisen. Koska teos on muutenkin tiivis, pitkät viittaukset aiempaan tuotantoon tuntuivat hieman laiskalta kirjoittamisstrategialta. Toisaalta niistä saa fiiliksen, että Skiftesvik todella haluaa kertoa lukijoilleen, millaisista tosi elämän aineksista hänen fiktionsa on syntynyt.

Tämän ikäluokan kertojista minulla usein menee Tuuri ja Skiftesvik sekaisin, ja ilokseni huomaan, että heidän uusin tuotantonsa on kolahtanut minuun. Pidän meritarinoista, ja pidän myös pohjalaismeiningistä, kun se on minulle aidosti erilaista ja eksoottista. Skiftesvikin tuotannossa riittäisi kahlaamista, kun taas Tuuri-opinnoissani olen jo päässyt pidemmälle.

Muistelmateokseksi Skiftesvikin kerronta on ilmavaa ja ytimekästä, eli se voi inspiroida myös niitä, jotka karttavat oma/elämäkertoja. Työväenluokan historiikkina se loistaa monisyisenä ja humaanina. Kiinnostavalla tavalla siinä on myös joitain yhtymäkohtia vasta lukemaani Liisa Jaakonsaaren teokseen, jossa liikuttiin samoilla ”hoodeilla”.

Sosialidemokratiaa keskipitkämatkalaisille

Teos: Liisa Jaakonsaari: Tarkoitus (Kirjapaja, 2018)

Demarinaisten muistelmat, jihuu! Liisa Jaakonsaari kuuluu demaripoliitikoista siihen siipeen, josta tiedän varsin vähän. Ehkä tietämättömyys johtuu myös siitä, että hän on istunut niin pitkään Brysselissä, ettei häntä pahemmin ole näkynyt kotimaan medioissa. Jaakonsaaresta tulee ensimmäisenä mieleen 80-90-luvuilta työllisyyden hoito ja pitkät ay-riihet, raskaat rakenteelliset keskustelut, ja, anteeksi, haukotus. Tärkeämpää hänen poliittisessa urassaan on kuitenkin aina ollut kansainvälisyys, ja myös sellaisten suhteiden luominen, joista ei ole suuremmin hehkutettu valtakunnanmedioissa.

Hänen teoksensa on kaikkea muuta kuin tylsä, ja kirjoittajana hän suosii tiivistä, lakonista tyyliä. Lukiessani hänen lapsuuden ja nuoruuden muistoistaan Kempeleestä ja Oulun seudulta olin paikoitellen tikahtua nauruun. Jaakonsaaren perheessä vanhemmat eivät olleet samasta puusta veistettyjä, sillä äiti oli aktiivi metodisti ja sosialidemokraatti, ja isä edusti tiukempaa ateistista sosialismia. Äiti oli karjalainen, isä paikallisia kempeleläisiä, ja he saattoivat olla myös eritahtisia mentaliteeteiltaan. Liisan kasvutausta on huikean herkullinen, erityisesti uskonnollisesta näkökulmasta, koska hän avaa erinomaisesti niitä syitä, miksi vakaumuksellisimmat sosialistit eivät enää halunneet kuulua ev.lut.kirkkoon.

Teos ei ole lineaarinen omaelämäkerta, vaan klassisella tavalla poliittiset muistelmat. Siinä asioita käsitellään teemojen kautta, ja Jaakonsaaren yksityiselämä jää taka-alalle. Luen kyllä aviomies Seposta, joka jossain vaiheessa suivaantui, kun perheen ovelle tuli valtava määrä kiusalla tilattuja Anttilan postimyyntipaketteja. Mutta teos ei ole samalla tavalla koskettava henkilökohtainen rakkaustarina kuin äskettäin lukemani Tellervo Koivisto-teos. Tämä vaatii jo jonkinasteista ymmärrystä sosialidemokratian historiasta, ja sen sisäisten faktioiden syntysyistä.

Tunnistin kirjasta myös monia tuttuja hahmoja, jotka myöhemmin vetäytyivät sos.dem. nuorisopolitiikasta luomaan muuta uraa, kuten yhden väitöskirjan ohjaajistani, edesmenneen professori Jukka Paastelan. En ole lukenut Paastelan nuoruudenaikaisia kirjoituksia, mutta tämän kunniamaininnan jälkeen aion niin tehdä. Uskoisin myös, että teos antaa kimmokkeita lukijoilleen tarttua myös siinä vinkattuihin kansainvälisiin hittikirjoihin, kuten Naomi Kleinin ja Thomas Pikettyn tuotantoon. Edellämainittu oli minulle joskus kotijumalatar, ja jälkimmäistä olen yrittänyt tankata, hitaasti ja vaivalloisesti. Jaakonsaaren vinkkaamat kirjat ovat oikeasti haasteellisia, ja otan kiitollisena vastaan varsinkin taloustieteelliset vinkit.

Eniten kirjassa kutkutti Jaakonsaaren todellinen kosmopolitismi, joka alkoi jo nuorena lukiolaistyttönä, kun hän omin avuin hommasi itselleen kesätyöpaikan Berliinistä. Hänen tyyppistään ”kansainvälisyyttä” ei tarvitse alleviivata, koska se on opittu jo lähes äidinmaidosta. Ehkä perheen metodistinen tausta ja äidin puolen siirtolaisuushistoria vaikuttivat myös kasvavan Liisan maailmankatsomuksellisiin valintoihin. Kirjan nimikin tulee Dalai Lamalta, ja ylipäänsä Jaakonsaari kannattaa gandhilaista sosialismia. Aasialaiset opit luimuilevat miellyttävästi taustalla, kun etsitään ”liimaa” eurooppalaiselle identiteetille.

Politiikan moniottelijan uralla on ollut kaksi merkittävää vaihetta: työministerin rooli 90-luvulla ja sen jälkeinen ura meppinä. Työministerin roolia hän ei valinnut, mutta suoriutui siitä varmasti kunniakkaammin kuin tämän päivän Jari Lindström. MEP- elämään mahtuu monenmoista eksotiikkaa, kuten toimistotupakoinnista johtuvaa ihosairautta ja jännittäviä keskusteluja brysseliläisten teinien kanssa puistonpenkeillä. Mutta tärkein viesti minulle kirjassa oli tämä:

”Ihmisten vapaa liikkuminen on rauhan ohella EU:n suuria saavutuksia. Tämä koskee niin suomalaisia, jotka haluavat opiskelemaan Euroopan yliopistoihin tai muuttaa eläkepäiviksi Espanjan aurinkorannikolle, kuin puolalaisia ja virolaisia, jotka haluavat Suomen työmarkkinoille.

Rajat kiinni-huutelijat eivät ymmärrä, mitä kaikkea rajojen sulkemisesta todella seuraisi.”

Näin puhuu parlamentarismin airut, nainen, joka ei varmasti ole poliittisen uransa aikana sortunut yhteenkään populistiseen eleeseen. Tällaiseen sanaan on helpottavaa turvautua, näinä hankalina aikoina.

Mankell elämän arkeologina

Teos: Henning Mankell: Juoksuhiekka (Otava, 2016) 

Suomennos: Tuula Kojo

Kun kuulin Henning Mankellin poismenosta reilu kolme vuotta sitten, luin hänen alkutuotantoonsa kuuluvan historiallisen romaanin Isidorin tarina. Mankellin teoksia olen lukenut ennen tätä mahdollisesti neljä; en ole vannoutunut fani, vaikka yksi niistä, Nimeltään Tea Bag,  on tehnyt valtavan vaikutuksen. Juuri nyt etsinnässä on Wallander-sarjan alkupään teos Riian verikoirat. Se varmaan tulee eteen jollain kirpparikierroksella, jos vähääkään jaksan vaivautua. 

Nyt taas eteeni pomppasi hänen muistelmateoksensa Juoksuhiekka, joka on kirjoitettu syöpädiagnoosin jälkeen ja hoitojen aikana tilanteessa, jossa potilas jo tiesi ajan hänen kohdallaan olevan rajallinen. Kuitenkaan se ei ole perinteinen syöpäteos, jossa pohditaan vain sairautta ja suhdetta omaisiin.

Mankell pohtii paljon identiteettiä oman kasvutarinansa kautta – onko elämässä käännekohtia, joiden kautta ihminen kokee kirkkaammin olevansa oma itsensä? Kirjassa käydään hänen synnyinsijoillaan Itä-Götanmaan Härjedalenissa, varsin työväenluokkaisessa maisemassa, jossa kuitenkin ihmisten arkea sulostuttavat jo laaja elokuvatarjonta ja levykokoelmat. Tästä juurevasta maisemasta hän lähti maailmalle ainakin pariin otteeseen, ensin merille, sitten Pariisiin, ennen kuin palasi Ruotsiin ja alkoi radikaaliksi vasemmistolaiseksi teatterimieheksi. Nämä alaikäisen irtiotot kodin turvallisesta ilmapiiristä muokkasivat häntä siinä missä myöhemmät pidemmät reissut Afrikkaan. 

Teos on kirjoitettu esseistiseen muotoon, ja jokaista kappaletta voi lukea itsenäisenä tekstinään. Kappaleiden välillä on jonkin verran toistoa, ja varsinkin Mankellin suuri kiinnostus geologiaan ja arkeologiaan nostaa päätään moneen otteeseen. Hän oli elämänsä lopussa erityisen huolissaan ydinjätteiden kohtalosta, ja yritti päästä vierailulle Olkiluodon Onkaloon, mutta tämä kiellettiin häneltä liian julkisuuden pelossa. Lopulta hän pääsi vastaavaan laitokseen Ruotsissa, eikä käynti lopulta järkyttänyt häntä. Luolat, onkalot ja muut maanalaiset kolkat ovat olleet hänen pakkomielteensä, ja negatiivisen jätteen lisäksi hän kirjoittaa perusteellisesti luolamaalausten ikiaikaisesta historiasta. Näin hän kirjoittaa ydinjätteistä: 

 ”Tiedämme, että yhteiskunnat ja sivilisaatiot eivät siivoa jälkiään. Mutta koskaan aiemmin kukaan ei ole jättänyt jälkeensä roskia, jotka kaikessa hiljaisuudessa pysyvät vaarallisina tuhansia vuosia.”

Aikamme on täynnä mykkiä varoituksia sivilisaation tuhosta, ja vaikka Mankell ei dekkarikirjailijana ollut pahimpia apokalyptisia visionäärejä, hän on privaattihenkilönä seurannut aikaansa ja varmasti myös skifikirjallisuuden visioita. 

Parasta kirjassa ovat muistot pienistä kohtaamisista tuntemattomien ohilukijoiden kanssa – henkilöiden, joihin Mankell ei koskaan tutustunut lähemmin, mutta jotka siitä huolimatta ovat jättäneet jälkensä häneen. Hän muistelee mosambikilaista Rosa-tyttöä, jonka hiljaista AIDS-kuolemaa hän todisti majassa, jossa oli pelkkä maalattia, mutta yhtä syvän jäljen häneen jättivät monet Euroopassa kohdatut katutaiteilijat, kerjäläiset ja pikkurikolliset. Ennen Afrikan-vuosiaan hän vietti paljon aikaa muun muassa Kreikassa, Portugalissa ja entisessä Jugoslaviassa, ja näiden pitkien retkien jälkeen häntä usein odotti ruotsalaisen laitosteatterin säntillinen pesti.

Teoksessa painottuu enemmän Mankellin dramaattinen ura kuin ura kirjailijana. Varsinkin vuodet teatterinjohtajana Mosambikissa tuntuvat merkityksellisiltä, ja noista olisin halunnut lukea erillisen teoksen tai nähdä dokumentin. Maputossa hänen ohjaamansa teatteri tuntui keskittyvän eritoten eurooppalaisten klassikkojen uudelleentulkintaan. Lysistraten tuottaminen paikallisten, teatterin historiaa vähän tuntevien työläistaustaisten näyttelijöiden keskuudessa oli yksi hänen taiteellisen uransa kohokotia, varsinkin kun se tapahtui maan itsenäistymisen suurimmissa kuohuissa.  

Juoksuhiekka on koskettava ja kantaaottava teos, joka ei sorru sentimentaalisuuteen. Se on ateistin sielunmessu, joka kunnioittaa myös uskovia, varsinkin kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Luolien ja onkaloiden jälkeen Mankellin lempipaikkoja ovat kirkot ja katedraalit, joihin tiivistyy ihmiskunnan lyhytkestoinen ja niin helposti tuhottava muisti. Erityisen kiinnostavia ihmiskunnan historiassa ovat rakennusprojektit, joiden kesto on ylittänyt useamman sukupolven – eli ihmisten sitoutuminen tekemään jotain, jonka lopputulosta he eivät tule elinaikanaan näkemään. Toki Kiinan muuria ei ole rakennettu idealistisin vapaaehtoisvoimin, mutta ehkä joissain Euroopan kirkkoprojekteissa on mukana ollut muitakin kuin orjia. 

Toivon, että kirjan lukevat muutkin kuin Wallander-fanit. Tämän voi hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut Mankellilta ainuttakaan teosta aiemmin. Erityisesti suosittelen teosta niille, joille kuoleman kohtaaminen on haasteellista ja niille, jotka kaipaavat muuta kuin uskonnollista viitekehystä omaan surutyöhön.  

Teos kuittaa maahaasteessani kohdan 3/196: Ruotsi. 

Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Köyhyydestä, kahviloista ja uhkapeleistä

IMG_1904Nuoruuteni Pariisi, by Ernest Hemingway. Ihana kirja Tammen Keltaisesta kirjastosta (Tammi, 1964, suom. Jouko Linturi) ja niin kliseinen, että päätä huimaa. Ohuehko, helppolukuinen teos, jota olen tavannut hyvin pienissä osissa jo kahden kuukauden ajan. Kirja on todella kiinnostava kulttuurihistoriallisesti, ja muistuttaa kaikista muista Pariisissa 1920-luvulla pesineistä kulttuuri-ikoneista, mutta tuntui kauttaaltaan, että olisin tämän leffan nähnyt jo tuhat kertaa. En ole lukenut teosta aiemmin, ja ainoan Hemingwayni suomeksi tätä ennen luin yläasteella, kun pakkopullana oli Vanhus ja meri. 

Hemingway kuului olennaisena osana englantilaisen filologian opintoihini, ja varmasti olen jotain hänen teostaan tankannut Jyväskylän Hemingway-pubissa, joka myös oli suuri S-etukorttiklisee, tyhjine kulissikirjoineen ja pompöösine nahkasohvineen. Lempparini hänen teoksistaan oli The Sun Also Rises, mutta olen myös viettänyt mahdotonta pitkästymistä hänen parissaan. Miehisten aktiivilauseiden opettelu toki etenee häntä lukiessaan, mutta onneksi ei joka miehen (tai naisen)  tarvitse kirjoihinsa tunkea pätkiä kalastuksesta, metsästyksestä, härkätaisteluista ja uhkapeleistä.

Nuoruuteni Pariisissa keskeisenä harrastuksena ovat uhkapelit, koska nuori Hemingway ei saa kicksejä kalastamisesta Seinen tyynessä jokimaisemassa. Hän voi kalastaa vain suurilla vesillä, mielellään Atlantilla tai Karibianmerellä. Sen sijaan tässä tuhlataan vähäisiä palkkioita hevosurheiluun ja pyöräkisoihin. Peliriippuvuus vaikuttaa nuorella Hemingwaylla olevan suurempi ongelma kuin alkoholi, ja hän raahaa areenoille myös vaimoaan, joka lähtee mukaan voiton takaaman ravintolaillallisen toivossa.

Köyhyys on kuitenkin suhteellista, ja tässä eletään boheemia, jopa pittoreskiä köyhyyttä, joka helpottuu, kun on taas varaa tilata ostereita hieman paremmassa kuppilassa. Hemingway ei nuorena saanut tarinoitaan myytyä kuin saksalaisille lehdille ja kustantajille, ja palkkioiden odottelu naapurimaasta riisti nuorenparin hermoja. Asuminen oli ankeaa, mutta jostain aina löytyi varaa vedellä laimennettuun viiniin kulmakuppilassa.

Kirjassa kohdataan enimmäkseen kirjallisia suuruuksia, kuten Joycea, Gertrude Steinia, Scott Fitzgeraldia ja tietty iki-ihanaa kirjakauppiasta Sylvia Beachia. Todella harvoja ranskalaisia hahmoja mainitaan nimeltä, vaan he ovat enimmäkseen statisteja suurten angloamerikkalaisten kirjallisten tähtien universumissa.

Yksi kiinnostava hahmo on myös runoilija Ezra Pound, joka on tyyppinä yhteisön sielu ja jopa sosiaalityöntekijä. Pound ottaa kaikki nuoret narkkarirunoilijat siipensä alle ja hommaa nämä omalla kustannuksellaan vierotukseen, mutta hankkii heille myös tarvittaessa oopiumia, jos he eivät pääse eroon vierotusoireistaan.

Ihmisten ongelmat, joita tässä kuvataan, ovat hyvin samansuuntaisia kuin lähes vuosisata myöhemmin, ja verrattuna Hemingwayn suuriin romaaneihin tässä kuvataan uskollisesti myös aivan tavallista arkea. Ruoka-, juoma- ja kahvilakuvaukset edustavat parhautta, ja varsinkin köyhien pariisilaisten arkiruoat alkoivat kiinnostaa. Kirjan perusteella voisi hyvinkin rakentaa unelmien matkan Pariisiin, vaikka kovin moni tässä mainituista kahviloista tuskin on enää pystyssä.

Luultavasti tämä on toiseksi paras lukemani Hemingwayn teos. Varsinkin, kun luen sitä täysin vapaasta tahdosta.

Aloitettuani tämän teoksen päädyin kirjoittamaan omasta seikkailustani Pariisiin 18-vuotiaana. Siinä kävi niin, etten ole kaupunkiin koskaan sen jälkeen palannut, koska olen pelännyt lumouksen särkymistä. Pariisi ei millään muotoa ole elämäni kaupunki, eikä ranskalainen kulttuuri lähimpänä sydäntäni, mutta kaupunki silti teki minussa taikatemppuja ja sai aikaan suuren käänteen elämäni suunnassa. Ja ehkä nyt keski-iässä olisin jo valmis altistumaan sen hengelle uudestaan.

Kiitos ystävälleni Paulalle tämän teoksen lahjoituksesta, koska en olisi siihen muuten juuri nyt tarttunut. On myös hyvä edes kerran vuodessa lukea yksi Keltaisen kirjaston klassikko, ja kukapa tietää, jos tämän kokemuksen jälkeen  vihdoin lukisin Joycen Odysseuksen, joka on ollut kesken jo 25 vuotta.

Poltettujen sukkahousujen muistolle

rousu joko ollaan perilläViime postauksessa etsin Irlantia kaikkialla; nyt on oivallisten matkakirjojen vuoro. Nina Rousun omaelämäkerrallinen teos Joko ollaan perillä? (Myllylahti, 2018) saapui juuri sopivaan saumaan, tilanteessa, jossa editoin omia matkamuistelmiani. On virkistävää ja jännittävää löytää ikätoverini, todellisen maailmanmatkaajan teos elämästä, jota todella on eletty tien päällä välittämättä eläkekertymistä.

Nina Rousu on tällä hetkellä Intian Delhissä asuva brittidiplomaatin vaimo, joka päätti kirjoittaa tämän teoksen eläessään työttömänä Lontoossa. Kirja kattaa hänen aikuisikänsä matkat aina 19-vuotiaasta au pairista nykyhetkeen. Au pair-jakson ja suuremman maailmalle lähdön väliin hänen elämässään oli pidempi jakso, jolloin hän eli ”normi-ihmisen” aikataulutettua kalenterielämää Suomessa. Moni maan vaihto on hänen elämässään tapahtunut miltei sattumalta, tai ainakin kovin lyhyen harkinnan tuloksena.

Teos on nopeatempoinen, ja kronologisesti kerrottu. Kirjassa vaihtelevat intensiteetit eri maiden välillä, mutta ehdottomasti kiinnostavimpia ovat luvut, jotka kertovat elämästä Mosambikissa ja Ugandassa. Pidin Uganda-osiosta niin paljon, että olisin halunnut lukea erillisen teoksen vain tuosta elämänjaksosta. Erityisen hauskoja olivat Rousun havainnot ugandalaisesta median ja mainonnan maailmasta, ja mukaan mahtui myös osuvaa poliittista analyysia.

Ennen perheen perustamista Rousu elää muun muassa matkaoppaana ja sukellusopettajana useassa maassa, joista ehdottomasti kiinnostavimmalta kuulosti Omanin sulttaanikunta. Aivan kaikista kohteista en syttynyt, ja jäin miettimään, olisiko tarinasta voinut jättää jotain pois.  Teos paranee toisessa puoliskossa, mutta väliin mahtuu ”löysempää” kerrontaa, joka ehkä kiinnostaa eniten juuri himomatkailijoita. Rousulla ei selvästikään ole kovin intohimoista suhdetta kaikkiin elämänsä maihin, ja vähemmän kiinnostavista maista kertominen jää vaisuksi.

Kirjan sävy on kauttaaltaan humoristinen, ja kertoja on kova koheltamaan. Varsinkin hänen sosiaalinen nousunsa rennosta rantapummista diplomaatin vaimoksi on koomista, koska hän ei tunne etikettiä. Diplomaatinrouvien kerhot ovat oma maailmansa, jossa ystävystytään usein komennon vaiheen mukaan. On varmasti myös rasittavaa elää riippuvaisena puolisonsa urakehityksestä, henkilönä, jonka toiveet seuraavasta asuinmaasta eivät tule kovin hyvin kuulluksi. Vaikka teos kertoo taloudellisesta huolettomuudesta, sen kertoja on kuitenkin tietyllä tavalla prekaarissa asemassa.

Kirjoittaminen on parhaimmassa tapauksessa voimaannuttavaa, ja tässä teoksessa kirjailija on pyrkinyt kertomaan itselleen hauskan elämän, eli löytämään hauskuutta myös vaikeuksien keskellä. Paikoitellen minua rasitti puhe prinssin löytämisestä, ja onnellisuuden  mantra, joka korostuu varsinkin loppua kohti. Onnellisuuden etsimisessä ei toki ole mitään vikaa, mutta se lilluu sillä itsekeskeisellä jooga-smoothieblender-osastolla, jota kirjoittajalla on myös paikoitellen kyky ironisoida. Tequilan kaataminen superterveellisiin vihersmoothieihin on tietty omanlaisensa selviytymisstrategia, mitä kaikki kotoilua ja terveysintoilua harrastavat eivät ole vielä hoksanneet.

Tämä teos on runsaudensarvi, ja uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita. Minua kiinnosti eniten perhe-elämän kuvaus Afrikassa, ja Afrikan valo tarttui kirjasta miltei maagisella tavalla. Jäi jopa harmittamaan, että perheen piti muuttaa pois Ugandasta ja Keniasta, joiden elämäntapa ja kulttuuri tuntui sopivan varsinkin Ninalle.

Rousu on ollut poissa Suomesta kriittisen ajan, jonka aikana maassamme on tapahtunut asenneilmapiirin muutosta. Hän ei kommentoi Suomen politiikkaa, vaikka kuvaa kolmen vuoden äskettäistä jaksoa Westendissä. Tässä kirjassa on kuitenkin paljon sellaista ainesta, jolla saadaan persut pahoittamaan mielensä. Toki se, että kirjailijan puoliso on valkoihoinen britti ja lapset vaaleatukkaisia saattaa vähän helpottaa kirjan vastaanottoa. Jos kirjassa olisi kuvattu suhteita afrikkalaisiin miehiin, tätä varmasti poltettaisiin jo roviolla. Rousu kuvaa hyvin vieraantumista suomalaisesta elämänmenosta, eikä se mielestäni ollut ylimielistä. Brittimenokaan ei saa tässä aikaan suitsutusta, vaan Suomi ja Britannia tuntuvat molemmat käytännöllisinä asemina, joissa voi käydä lataamassa akkuja.

Suosittelen kirjaa vauhdin ystäville, ja niille, jotka kaipaavat kevyttä, hauskaa ja valoisaa tarinaa. Kirja taatusti ilahduttaa varsinkin meitä, jotka olemme eläneet pidempiä jaksoja ulkomailla, mutta suosittelen sitä varsinkin niille, jotka eivät ole käyneet perheensä kanssa muualla kuin all inclusive-hotellissa, jossa on Bamse-klubi. Ja bakteerikammoiset voivat myös hakea teoksesta siedätyshoitoa.

Matkailu lasten kanssa on parasta, mitä itse olen tehnyt, ja sain tästä kirjasta merkittävää hengen vahvistusta. Ei ole väliä, jos joudun vanhana ruotuvaivaiseksi kunnan elätiksi, koska olen kuitenkin käynyt suht jännittävissä paikoissa.

Ja varoituksen sanana vielä: tämä kirja saattaa saada jossain lukijassa aikaan äkkikäännöksen. Toivottavasti näin käy.

Kuvat olivat hieno lisä teokseen, mutta eivät näkyneet kunnolla e-versiossa Ipadilla.

 

 

 

 

 

Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.