Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.

Katoavien kadunnimien kaupungissa

Teos: Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into, 2018)

Unkari kuuluu Euroopan maista niihin, joita minun on vaikein ymmärtää, ainakaan nykypolitiikan näkökulmasta, ja siksi otan ilomielin vastaan teoksia, jotka avaavat minulle maan ahtaan nationalismin ja uusfasistisen kehityksen syntysyitä. Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat pitää sisällään paljon muutakin kuin poliittista analyysia, mutta siinä liikutaan myös kaupungissa, jossa kuulapäät edustavat jo mainstreamia, ja jossa romanien potkiminen öiseen aikaan on yleisesti hyväksytty kansanhuvi.

Romaanin päähenkilö Paul Herzog on 45-vuotias kirjallisuudentutkija, joka päätyy Budapestiin Fulbright-professoriksi, ja remontoimaan veljensä kanssa ostamaa kerrostaloasuntoa. Asunto on sama, josta miesten isoäiti Elizabeth on lähtenyt lapsena merten taa, ja se on osittain edelleen alkuperäisessä kuosissaan. Lattialautojen alta löytyy aarteita, ja koristestukkot puhuvat omaa kieltään yksinäiselle ja herkälle miehelle aina, kun silmä välttää. Jo talossa asuminen saa Paulissa aikaan aistiharhoja, hän sekoaa sen kerroksissa, ja kuulee epätodellisia ääniä naapurien asunnoista. Remonttimiesten toimissakin olisi parantamisen varaa, mutta Paul ystävystyy nuoren rakennussiivooja Veran kanssa, jonka kautta hän pääsee kurkistamaan lähemmin kuulapäiden todellisuuteen.

Talossa edelleen muistetaan Paulin isoäidin perhe, vaikka nämä muuttivat maasta pois ennen toista maailmansotaa. Nuori Elizabeth palasi Unkariin 50-luvulla tekemään mystisiä taidekauppoja, joilla oli kytkös Syyskuun jumaliin, älykköjen salonkiin, jolla oli tapana tavata Tonavan saarella sijaitsevassa huvilassa. Paul tulee teleportatuksi noihin kokouksiin iäkkään juutalaisen naapurinsa Ishmael Gabórin toimesta, eikä hänen käsityksensä Euroopan historiasta ole enää ensi istunnon jälkeen sama. Värikkäiden riisipaperilyhtyjen alla tapahtuu kummia, ja ensyklopedian kansallissankarit saavat kunnon pöllytystä romaanin mystisessä juonessa.

Olen yrittänyt lukea jotain Henrikssonin teosta aiemminkin, ainakin Moby Dollia, ja koin sen olevan minulle ”liian spefiä”. Syyskuun jumalat taas oli minulle ”sopivasti spefiä”, koska siinä pelattiin historiallisilla rinnakkaisilla todellisuuksilla. Lukija voi spekuloida, mitkä romaanin kerrokset ovat Paulin päänsisäisiä harhoja, ja mitkä kollektiivisia kansallisia muistinmenetyksiä. Budapest on alati muuttuva, turbulentti kaupunki, jossa kadunnimet saattavat muuttua yhdessä yössä, ja jossa kaikkien häpeämästä kommunisminaikaisesta ”Terrorien talosta” tulee yhtäkkiä fasistihallinnon funktionaalinen päämaja. Ulkomaiset luennoitsijat eivät enää ole tervetulleita, vaan saavat potkut omilta kursseiltaan – tämä detalji tuntui jo hyvin todennäköiseltä, jos Unkarin viime aikaisiin uutisiin on luottaminen.

Vaikka romaani on myös omaperäinen rakkauskirje Budapestille, sitä lukiessa tuli myös tukala olo. Ainakaan Henrikssonia ei voi syyttää turistimainoksena toimimisesta, sillä se sisäänpäinkääntyneisyys ja ksenofobia, jota hän kuvaa, on luultavimmin romaanin realistisin kerros. Istuvan hallituksen mainokset perhepolitiikasta ja syntyperäisten työpaikoista tuntuvat todennäköisiltä. Jopa Paulia, jolla kuitenkin on vahvat juuret maahan, erottaa paikallisista ihmisistä kielimuuri, eli tässä kuvataan kansaa, joka on jätetty oman onnensa nojaan kehittelemään sakeita muukalaisvihamielisiä sloganeitaan. Toki fasismille on olemassa vastavoimia, mutta yliopistosta potkut saaneet professorit ja entiset opiskelijat eivät muodosta tarpeeksi koherenttia vastarintaa oligarkkien palvojille.

Kaiken hankalan ja raskaan keskellä tässä romaanissa on kuitenkin elämäniloa ja upeita tunnelmakuvia. Madame Stella Steinerin viherhuoneesta löytyy keidas myös muistinsa menettäneille, Kamelianainen herää henkiin pinkillä shampanjalla elvytettynä, kellariravintoloiden kansanmiehet hämmentyvät, jos heidän seuraansa liittyy ulkomaalainen, ja eläkeläisillä on aina enemmän syitä osoittaa mieltään kuin nuorilla. Puistojuoppous on joskus ainoa keino järjissä pysymiseen, mutta puistoissakin pretzeleitä myyvät tyypit, jotka tietävät kaiken romanien lisääntymisestä heidän puolestaan.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden on vaikea päästä sisään spekulatiivisen fiktion maailmaan. Itse luen spefiä maltillisesti, muutaman teoksen vuodessa, ja tämä teos edustaa minulle tuon genren parhaimmistoa. Itselleni kirjan ”pihvi” ei kuitenkaan tällä kertaa ollut spefissä, vaan Unkarin lähihistorian mielikuvituksellisessa luennassa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 15/196: Unkari. HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 16: ”Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.”

Vuosisadan ikätoverilla on asiaa

VodolazkinTeos: Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä (Into, 2018)

Käännös: Elina Kahla

Mistä sain: E-kirjastosta

Seikkailuni venäläisen nykykirjallisuuden parissa jatkuu. Jelena Tsizovan Naisten ajan luin samana päivänä; Jevgeni Vodolazkinin teosta Lentäjä olen tavannut jo yli viikon. Kummatkin teokset kertovat Neuvostoliitosta, sijoittuvat Pietariin ja ovat kovin erilaisia laajuudeltaan ja tyyliltään. Tzisovan matkassa olin hämmentyneen virkistynyt,  Vodolazkinin proosaa oli helpompi lukea, mutta samalla romaanin valtava teema hieman uuvutti.

Kyseessä on sekoitus historiallista romaania ja spekulatiivista fiktiota, joka käsittelee neuvostoaikojen tieteellisiä kokeita ihmisruumiiden jäädytyksestä ja mahdollisesta myöhemmästä herättämisestä eloon. Teoksen päähenkilö on vuonna 1900 syntynyt ”vuosisadan ikätoveri” Innokenti Petrovitsh Platonov, joka joutuu 1920-luvulla Solokan saarelle vankileirille, ja saa mahdollisuuden liittyä ”Lasaruksiin”, jäädytyskokelaisiin, jotka saavat viimeiset kuukautensa syödä kunnon ruokaa ja oleskella.

Romaani on ajallisesti monitasoinen ja alkaa miehen sulatuksesta vuonna 1999, jolloin valta maassa on vaihtunut ja mies on edelleen lääketieteen koekaniini pietarilaisella klinikalla. Miestä hoitaa saksanvenäläinen lääkäri Geiger, joka lopulta onnistuu järjestämään tälle asumisen lapsuutensa kodissa Pietarin keskustassa. Samalla miehen ympärille rakentuu valtava mediajulkisuus, ja hän pääsee myös puhumaan kokemuksistaan televisiossa.

Innokentin mieli ja mentaliteetti on vanhan miehen, mutta hän osoittautuu fyysisesti noin kolmikymppiseksi. Miehen terveys vaatii kuitenkin varotoimia, eikä hän varsinkaan ole tottunut uuden ajan bakteerikantoihin. Uudessa maailmassa hän etsii epätoivoisesti nuoruuden rakastettuaan Annaa, joka oli miestä muutaman vuoden nuorempi ja asui vallankumouksen jälkeen perheensä kanssa samassa kommunalkassa kuin Innokentin perhe. Anna löytyy huonossa kunnossa geriatriselta osastolta, jossa tätä hoitaa pojantytär Nastja. Toki Innokenti on järkyttynyt rakastettunsa tilasta, mutta siirtää orastavat tunteensa pojantyttäreen, joka on vielä sinkku ja opiskelija.

Kirjan terävämmät havainnot liittyvät 1990-luvun kommunismin jälkeiseen todellisuuteen kuin vankileireille tai vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Innokentin lapsuuden muistoissa on charmia,  koska hän muistaa eniten vierailuja ystävien ja sukulaisten datshoille kesälomille. Kirjassa reissataan ainakin suomalaiseen Kuokkalaan, sadunomaiseen paikkaan nimeltä Siiverska ja rikkaan professorin huvilalle Krimille. Pojan isä on huoleton hummailija, joka tulee ammutuksi Varsovan asemalla keskellä vallankumousta. Perhe saa jatkaa asumista vanhassa kodissaan, vaikka kuuluu siihen porukkaan, jonka luo tehdään etsintöjä ja joita kuulustellaan epäillyistä neuvostovastaisista toimista. Kotiin tehdään ”tiivistämistoimenpide”, ja sen muihinkin huoneisiin majoittuu kyseenalaisia hahmoja.

Innokenti muistelee eniten naapuriaan Zaretskia, makkaratehtaalla töissä ollutta ilmiantajaa, jolla oli tapana varastaa makkaranpätkiä piilottamalla niitä housuihinsa. Zaretski on kommunismin tyypillinen hyötyjä, karkea, siivoton tarkkailija, joka tyytyy elämässään päivittäiseen vodka-annokseensa ja makkaransyöntiin. Zaretski tulee tapetuksi kadulla makkara housuissaan, ja talon asukkaita kuulustellaan murhasta.

Kirjassa on paljon muitakin absurdeja ja outoja episodeja, jotka naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Uskonnon merkityksestä neuvostoaikana on monisyisiä pohdintoja, koska päähenkilöt tuntuvat viettävän puolet ajastaan hautausmailla ryypiskellen. Innokenti muistelee vanhaa oppimaansa ortodoksista katumuskanonia, ja viettää aikaa autuaan Ksenian kappelissa muistelemassa äitiään, joka on kuollut suruun odotellessaan poikansa kuolinviestiä vankileirillä.

Innokenti on erikoinen persoona, joka epäilee olleensa joskus taiteilija. Kirjan nimi ei siis viittaa päähenkilön lentäjän uraan, vaan muistikuviin aikaisista lentäjäsankareista, joita hänellä oli tapana käydä katselemassa ennen vallankumousta. Kuvataiteilijaksi hän on kuitenkin hyvin auditiivinen tyyppi, joka eniten muistaa menneisyydestään äänimaisemia. Äänien muuttuminen 1920-luvulta 1990-luvulle hämmentää häntä enemmän kuin muut muutokset, esimerkiksi se, ettei kaduilla enää huudeta asioita kaupatessa, on hänelle ihmetyksen aihe. Musiikissa melodiat ovat latistuneet, ja ainoa merkittävä asia on rytmi. Television talkshow’t edustavat hänelle kollektiivista idiotiaa, ja toimivat merkkinä vanhan venäläisen sivistyksen asteittaisesta rappiosta.

Innokentin ja bisnes-orientoituneen nuoren Nastjan suhteessa on myös paljon makaaberia, ja vaimo tuntuu olevan hänelle enemmän manageri kuin rakastettu. Vaimon raskaaksi tuleminen ”vuosisadan ikätoverin” kanssa on myös riskibisnes, mutta Nastjaa kiinnostanee koko projektissa eniten bisnes ja sen tuoma kuuluisuus.

Lentäjä on romaanina runsaudensarvi, josta riittäisi aineksia useampaan romaaniin. Katselin sen saamia arvioita Goodreadsissa, ja se tuntui saaneen enemmän ylistystä ulkomailla kuin venäläisiltä lukijoilta. Ennen kirjailijanuraansa Jevgeni Vodolazkin (s.1964) on toiminut kriitikkona ja keskiaikaisen venäläisen kirjallisuushistorian tutkijana, ja hän on nyt keski-iässä breikannut kansainvälisesti varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Englanniksi käännettyjä romaaneja on kolme, ja kaikki vaikuttavat ilahduttavan erilaisilta. Historiallisen fiktion taitajana hän vaikuttaa laaja-alaiselta, ja kaksi muuta käännettyä teosta ovat luultavasti kuivempia ja vaikeampia kuin tämä ”hittikirja”, jossa on populistisia ja myös elokuvallisia vivahteita.

Venäläiset arvostelijat dissasivat Lentäjää siksi, että sen aika-akseli loppuu strategisesti Jeltsinin aikoihin, eli siinä esitetty yhteiskuntakritiikki strategisesti ohittaa Putinin aikakauden suuret ongelmat. Mutta ulkomaiselle lukijalle teos esittäytyy toisenlaisena, ja uskoisin, että Vodolazkin on työstänyt teostaan niin, että se olisi ymmärrettävä myös kulttuuri- ja kielirajojen yli.

Olihan tämä komea yhteenveto 1900-luvusta, ja täynnä viitteitä suuriin venäläisiin kertojiin. Ainakin häntä on verrattu Dostojevskiin ja Bulgakoviin, ja itse löysin vankileirien kuvauksista myös palan Solzhenitsyniä. Yleensä en lue romaaneja, joissa tieteellisillä kokeilla olisi näin suuri rooli, enkä viehäty varsinkaan skifistä, jossa tehdään mittavia ihmiskokeita laboratorioissa. Mutta tätä kirjaa voi lukea sujuvasti myös tavallisena historiallisena romaanina, jonka keskiössä on muisti, vallanvaihdokset ja muistamattomuus.

 

Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Orpolapsen historiallisesta muistista

IMG_1796Tänä vuonna on julkaistu erilaisia Suomi 100-muisteluteoksia, joissa keskiössä on ollut sukupolvien eri käsitykset historiasta. Olen selaillut ainakin Petri Tammisen Suomen historiaa ja Jyrki Lehtolan Suomi 100. Molemmat hauskoja ja viihteellisiä, mutta en saanut sytykettä lukea niitä loppuun. Suomi100-hypetys oli jo niin nähty tammikuussa, mutta vuoden 1918 muistaminen on minulle edelleen ajankohtaista.

Eero Ojanen ja Risto Lindstedt ovat julkaisseet aiheesta kirjeenvaihtoteoksen 1918. Matkoja muistin rintamilla (Kirjapaja, 2017), joka antoi uutta ajattelemisen aihetta. Sain käsityksen, että kirjoittajapari oli tutustunut toisiinsa sattumalta Helsingin rautatieaseman Pullman Barissa, ja aloittaneet kirjaprojektin toisiaan hyvin tuntematta. Näinkin voi siis työskennellä, ja tällaisesta työskentelytavasta voi syntyä erityisen hieno hedelmä.

Kirjan kirjoittamisen aikana (2014-2016) maassa tapahtui merkittävää poliittisten mielipiteiden polarisoitumista, joka tosin ei kulje samalla logiikalla kuin sata vuotta aiemmin. Välillä kuulee silti karkeita vertauksia ja profetioita uuden sisällissodan syntymisestä. Tässä teoksessa sen tyyppisiä uhkakuvia ja pelkoja pyritään liennyttämään. Tosin kirjoittajat ovat pitkälti samanmielisiä historiantulkinnoissaan,  joten suurta draaman kaarta teos ei piirrä. Kirjeenvaihtokavereiden levollinen tyyli kuitenkin ilahduttaa ja lohduttaa näinä hektisinä aikoina. Se laittaa itse kunkin pohtimaan oman some-suoltamisensa mielekkyyttä, ja pohtimaan kasvottoman vihapuheen luonnetta.

”Kansakunnan muisti on aina puoliorpo” on teesi, joka sekä oikeuttaa menneiden kauhujen muistamisen ja myös kehottaa meitä suhteuttamaan muistelutyömme ainutlaatuisuutta. Kansalaissodasta on kirjoitettu yli 200 fiktiivistä teosta, ja julkaisemisen tahti on viime aikoina vilkastunut. Itse tein nuorempana tutkimusta muistin politiikasta muualla kuin Suomessa, mutta jonkunlainen hatara suhde kansalaissodan tapahtumiin on minulla muodostunut vasta keski-iässä asuttuani Tampereella ja kiinnostuttuani sukututkimuksesta (eikä näillä kahdella asialla ole yhteyttä toisiinsa). Tässäkin blogissa olen lukenut ainakin muutaman 1918-aiheisen romaanin, viimeksi Heidi Köngäksen Sandran. Yhtä elävää ja aktiivista suhdetta minulla ei ole tuohon aikaan kuin tämän teoksen kirjoittajilla, jotka ovat eläkeikää lähestyviä historian harrastajia. Ojanen on filosofi ja Lindstedt eläköitynyt Suomen Kuvalehden toimittaja.

Kirjassa kerrotaan muutamista varsin kiinnostavista hahmoista, tavallisista ihmisistä, joiden elämää sota muutti tai joiden elämä päättyi varsin absurdeissa oloissa.  Kiinnostavin tapaus oli Rutasen Vilho Hankasalmelta, joka kieltäytyi liittymästä puna-armeijaan ja piileskeli maan alla melkein koko sotavuoden. Hänestä tuli myöhemmin itseoppinut asianajaja ja kunnallispoliitikko, ja hänen historiaansa on arvostettu paikallisesti niin paljon, että hänen kunniakseen pidettiin seminaari v. 2015. Tässä kirjassa kysytäänkin, miksi pasifistien ja sovittelijoiden historiaa ei ole surtu tai juhlittu samalla tavalla kuin marttyyrien, uhrien tai sankareiden.

Toinen tärkeä hahmo oli Ida Maria Karke (myöh. Saarinen), joka liittyi Forssassa puna-armeijan keittäjäksi, vangittiin ja selvisi vankileiristä tullakseen 73-vuotiaana esikoiskirjailijaksi teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia (Otava, 1973). Tästä kirja-aarteesta olisin valmis maksamaan, jos se divarissa eteen tulisi.

Kirjan tunnelma on levollinen ja pasifistinen, ja uskon sen ilahduttavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvemmin lukevat historiallisia tietokirjoja. Onhan kirjeenvaihtokin sinänsä uhanalainen laji. Näissä kirjeissä oli ilmavuutta, lempeyttä ja esseenomaista paloa. Se antaa tilaa lukijan omille ajatuksille ja havainnoille, eikä väännä asioita rautalangasta.

Ehkä ainoa ongelma kirjeenvaihdon suhteen on, että kirjoittajat ovat suurimmassa osin samanmielisiä. Eeron kirjeissä on tiedollisempi ote, kun taas Risto revittelee tunnepuolella, ja kulkee jopa kohti hengellisyyden siemeniä. Henkilöiden välille ei synny suurta jännitettä, mutta sitten on muistettava, ettei tämä teos ole romaani tai näytelmä.

Kirja kannattaa lukea jo sen lukuvinkkien vuoksi, joita ei ole googlaamalla helppo löytää. Tästä voi aueta monia polkuja kohti historiallista itseymmärrystä, ja ainakin se tarjoaa ajatusleikkejä sen suhteen, onko mikään oikeastaan muuttunut sadan vuoden aikana.

 

 

 

 

 

Nainen ja monitoimikirves

IMG_1658Mökkikirjoja tehtaillaan varmaan Ruotsissa yhtä tiiviiseen tahtiin kuin Suomessa. On idyllisiä mökkikirjoja ja klaustrofobisia trillereitä, joissa kauhu keskittyy suljettuihin yhteisöihin ja saariin, joilta on vaikea päästä pois. Tänäkin vuonna olen lukenut ainakin viisi mökkikirjaa, joista kaikki eivät olleet dekkareita tai trillereitä, vaan jännittävää kaunokirjallisuutta. Suomalaisista tulee mieleen ainakin teokset Philip Teiriltä, Karoliina Timoselta ja Aino Kiveltä.

Ruotsalainen Caroline Eriksson sijoittaa mökkikauhunsa ilmeisen fiktiiviselle Marhemin kylälle, jossa on mystinen Maran-järvi. Järvellä on pieni saari, jolla ei ole asutusta. Nainen, mies ja nelivuotias tyttö Smilla lähtevät veneretkelle järvelle, päätyvät saareen, mutta Greta ei halua rantautua. Alex ja Smilla lähtevät tutustumaan saaren luontoon ja leikkimään merirosvoleikkejä. Greta hukkaa ajantajunsa veneen kannella, ja huomaa illan tullen, ettei perhettä näy enää missään.

Romaanin alku olikin suht tehokas, ja muistutti minua asetelmaltaan hieman brittiläisen S.K. Tremaynen Jääkaksosista, joissa myös toinen lapsista katoaa kaukaisella skotlantilaisella saarella. Myös Maran-nimi alkoi mielikuvituksessani viitata jonnekin Brittein saarille. Toisaalta osa hahmoista, varsinkin Alex, tuntuivat niin feikeiltä, että mielsin tarinan jonnekin Jenkkilän takahikiälle. Mökkikylän lisäksi suunnilleen ainoa tapahtumapaikka on ostoskeskus, jossa Greta ja Alex ovat aikanaan kohdanneet töissään kosmetiikkamyyjinä. Romaanin eroottisista virityksistä tuli mieleen joku köyhän naisen Fifty Shades of Grey. Oikeastaan minun oli vaikea uskoa, että teos oli ruotsalaisen kirjoittama, sillä yleensä ruotsalaiset onnistuvat ymppäämään jonkin tason yhteiskuntakritiikkiä mihin tahansa genreen. Tässä ei ollut yhteiskuntaa, ei kulttuuria eikä historiaa. Kirjan konteksti oli todella ohut, kukaan ei kuunnellut edes musiikkia.

Eriksson todella on ruotsalainen sosiaalipsykologi, eikä amerikkalainen ruotsalaisilla juurilla. Romaanin Gretan mielenterveysongelma viittaa dissosiaatioon, jossa joku lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtunut trauma laukaisee muistinmenetystä ja persoonan pirstaloitumista. Uskon, että hänen mielentilansa kuvaus on jollain tasolla autenttisen oloista, mutta sitä oli tuskaista lukea. Harhakuvia, varjoja, painajaisia ja flashbackeja oli liikaa, ja vaikka kolmen naisen kokemukset väkivaltaisesta parisuhteesta ja uskottomuudesta komppasivat toisiaan, lopputulos oli lähinnä masentava. Näin mustavalkoisia kertomuksia naisten alistamisesta on varmasti kirjoitettu eniten 1970-luvulla, kun toisen aallon feminismi alkoi soluttautua populaarimpaan kulttuuriin. Minä en tiedä, missä Eriksson on ollut viime vuodet, mutta ei varmaan ainakaan sukupuolentutkimuksen luennoilla.

Tai siis on hyvinkin mahdollista, että kaikkialta maailmasta löytyy miestensä hakkaamia psykologeja ja muita ammattiauttajia, ja tälle ironialle romaani pitkälti pohjautuu. Kaiken kukkuraksi tässä rikotaan härskisti psykologin vaitiolovelvollisuutta, mutta Eriksson haluaa kai osoittaa, että tiukan paikan tullen psykologikin on vain ihminen.

Kirja saattaa avautua eri lailla sellaisille lukijoille, jotka ovat todella kiinnostuneita erikoisemmista mielenterveyden häiriöistä. Itse en pitänyt teoksessa muusta kuin tyhjentyneen lomakylän umpimielisestä tunnelmasta alkusyksyn ensimmäisinä viikkoina. Onneksi se sijoittui edes sopivaan vuodenaikaan, jossa kaikki ärsyttävästi toivottelevat toisilleen ”ihanaa paluuta arkeen”.

Kamalan kälyn kosto

Kasarinostalgiaa ja vinksahtanutta sukukronikkaa. Pikkukaupungin juoruja ja vanhentuneita rikoksia. Kolmenkymmenen vuoden hiljaisuus ja muistin petolliset aukot. Alkoholistiäiti ja äidin kunniallinen käly. Ylipäänsä käly, kaunokirjallisena hahmona (tunnistavatko nuoremmat lukijat koko sanaa?). Näistä aineksista Marjut Pettersson kutoo erikoisen dekkarin, Niin kuin sinä sen muistat (Myllylahti, 2017).

Kirjassa liikutaan Uudessakaupungissa, työväenluokkaisissa ympyröissä autotehtaan varjossa. Nuoren Kitin isä hylkää perheensä ja äiti löytää uuden miehen, italialaisen Antonion, joka on tuore leski ja kahden pojan, Tonin ja Ronin, isä. Ja vaikka Kiti menestyy koulussa, hän kokee jäävänsä uusperheessä lapsipuolen asemaan. Hän alkaa jo alaikäisenä paeta alkoholinhuuruiseen maailmaan. Pian ylioppilaaksi päästyään hänelle syntyy avioton tytär Sini, josta hän ei ole kypsä huolehtimaan. Kiti karkaa maailmalle, ja tytön huoltajaksi tulee käly-Mona.

Mona on jäänyt leskeksi odottaessaan esikoistaan, ja sekusten, Sinin ja Iriksen ikäero jää pieneksi. Tonin kuolema auto-onnettomuudessa on sukusaagassa suuri tragedia, ja nuorta miestä muistellaan suureleisesti. Mona kasvattaa tyttöjä siskoksina ja rakentaa identiteettiään pelastavana enkelinä ja marttyyriäitinä. Kitin yhteys tyttäreensä katkeaa alkoholismin syvetessä, mutta hän palaa tämän 18-vuotissynttäreille. Kälyjen kohtaaminen ahdistaa, eikä Kitillä ole voimia kohdata sukua selvin päin.

Teos rakentuu takaumien ympärille, ja lopulta kaikki kulminoituu niihin karmeisiin kasarihäihin. Monan ja Tonin rakkaustarinassa on jotain samaa pyrkyryyttä ja tunkkaisuutta kuin juuri lukemassani Elena Ferranten romaanissa. Tässäkin taustalla vaikuttaa napolilainen suku, joka ei kuitenkaan pääse häihin paikan päälle. En kokenut hääteemaa millään muotoa Ferranten kopioimisena, ja italialaisuuskin on tässä suht ohutta. Jos Pettersson on saanut Ferrantelta vaikutteita, se on vain tekstin eduksi. Ainakin muistin ja muistelemisen tarkkuudessa on samoja viboja. Dekkariksi teos on kielellisesti rikas ja kunnianhimoinen.

Kerrontatekniikkana Kitin puhuttelu toisessa persoonassa tuntui paikoitellen puuduttavalta. Tosin tässä ehkä etsitään kaikkitietävää kertojaa, joka varjostaa alkoholistin horjuvia liikkeitä. Kuitenkin addiktiksi Kiti on harvinaisen skarppi. Hän ei edusta pahinta naisalkoholistin stereotypiaa, pubiruusua, vaan on vielä jotenkuten työn syrjässä kiinni freelancer-toimittajana. Pettersson kaivaa hänestä monia inhimillisiä kerroksia itseinhon alta.

Paikoitellen teoksessa oli saippuaoopperamaisia piirteitä, vaikka niihin viitataankin (itse)ironisesti. Toisaalta 70-80-lukujen ajankuva tuli hienosti esiin: Wunderbaumit, Mennenit ja Stop-pastillit peittävät paheellisempia lehahduksia, ja tyrkkyputken liftarityttöjen permanenteissa tuulahtaa Revlon Flex. Mona on lukenut postimyyntikatalogien vauvantarvikesivut puhki ennen kuin tulee raskaaksi. Suorittajaäidin ja hulttioäidin epäreilu valta-asetelma nousee jopa kiinnostavammaksi elementiksi kuin ikivanhat rikokset.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin”.  Aika monessa tänä vuonna lukemassani teoksessa on niin tehty, mutta nämä häät jäävät mieleeni poikkeuksellisen makaabereina.

Onko minulla tekijänoikeus elämääni?

imageVirpi Hämeen-Anttilan viimeaikaisessa tuotannossa näkyy todella muutosvoimaisuus, sekä temaattisesti että kielellisesti. Jos olisin saanut käsiini Tapetinvärisen  ( Otava, 2012) ilman tekijän nimeä, olisin arvannut kirjoittajaksi jotain angstisempaa naiskirjailijaa, ehkä Anja Snellmania, Pirjo Hassista tai Kreetta Onkelia. Hämeen-Anttilan tuotantoon olen toistaiseksi liittänyt tietynlaisen porvarillisen kepeyden. Kepeys ei sinänsä ole huono asia, sillä välillä tarvitsemme elegantteja pään tyhjentäjiä. Välillä taas muuta. Tapetinvärinen on järeä teos epämukavista lapsuuden ja nuoruuden muistoista, jotka eivät mahdu mihinkään valmiiksi tarjottuun yhteiskunnalliseen muottiin. Sitä ei voi syyttää porvarillisuudesta eikä kepeydestä.

Kertoja on nimetön viisikymppinen kirjailija, joka on pannut paljon muistoja telakalle pystyäkseen muokkaamaan aikuiselämästään tolkullisen ja siedettävän. Hän tulee ilottomasta virkamiesperheestä, jossa isä dominoi arkea arvaamattomalla käytöksellään ja äiti sairastuu ahdistuneisuuteen ja elämänpelkoon. Perheen juuret ovat kuitenkin työväenluokkaiset, eikä suuresta kulttuuriperimästä voida puhua. Vanhemmilla ei ole mallia selviytyä kaupunkilaiselämästään, ja he ovat molemmat kuin ankkoja kuivalla maalla. Äiti suorittaa äitiyden ulkoisia velvoitteita kiltisti, mutta ei ole lapsilleen emotionaalisesti läsnä. Koska perheessä ei ryypätä, ei lyödä eikä käytetä lapsia seksuaalisesti hyväksi, perheen pahoinvointi jää ulkomaailmalta huomaamatta. Perheessä on suhteellista köyhyyttä siitä huolimatta, että molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja kasvaa naiseksi itse tehdyissä, epämuodikkaissa vaatteissa, ja löytää jo alaluokilta ainoaksi tukipilariksi Taimi Mähösen, toisen kömpelön ja ruman tytön, joka on kuitenkin kapinallisempi ja äänekkäämpi. Jo se, että ystävän nimi on Taimi ja tämän veli on Aarre, kertoo perheen omituisuudesta: molemmat nimet on poimittu virsistä.

Taimi alias Mimi alias Anna Hopea ovat kaikki kolme myyttisiä hahmoja, joiden olemassaolo maailmassa on epävarmaa. Kertoja löytää Anna Hopean, pienkustantamon nousevan tähden, kolmenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen mummonmökistä Tuusulasta, jossa tämä elää omituisen hovinsa ympäröimänä. Kertoja syyttää Mimi-Annaa hänen nuoruuden päiväkirjojensa varastamisesta ja niiden valjastamisesta novelleihin, ja tässä prosessissa hän kokee oman mielensä hajoamisen. Hämeen-Anttila kysyy kirjassa tärkeitä kysymyksiä muistista, muistoista ja läheisten ihmisten kokemusten käyttämisestä kaunokirjallisena polttoaineena. Mikä on varastamista, mikä lainaamista, mikä viittaamista ja missä menee kielletyn ja sallitun raja?

Rankasta teemasta huolimatta teoksessa viljellään hyvää ajankuvaan liittyvää huumoria. Olen itse kymmenisen vuotta nuorempi kuin kertoja, mutta tunnistan paljon   ilmiöitä ja asioita, jotka naurattivat. Surkean patakampauksen sai usein maksusta kmapaajaltakin, sillä lyhyiden kampausten leikkaamisen taito oli monilla kampaajilla todella ruosteessa. Tuskin kaikilla oli mitään koulutustakaan, vaan pelkkää yrittäjähenkeä. Kliseiset ”Kulta-aika lapsuuden”-albumit, joihin äidit pystyivät satuilemaan täydellisen perheidyllin, olivat todellisia kammotuksia. (Minulla oli reaalisosialistinen  vauva-albumi, jossa ei ollut ainuttakaan korulausetta. Kuuluin siis eri ikäpolveen. Tyttäreni albumissa oli taas aivan uskomattoman suloinen kuorrutus päällä. Kapitalismi oli palannut.) Hymy-lehden tapa kirjoittaa SEKSISTÄ on takuulla ollut vielä 70-luvulla kauhistus, kun muistan, kuinka outo sana se oli vielä 80-luvun alussakin. Pidin paljon kaikista näistä hassuista arkisista huomioista, jotka toivat introspektiiviseen psykologiseen tutkiskeluun lihaa luun päälle.

Teoksen jännittävyys piilee epäluotettavassa kertojassa, jonka oma huolella rakennettu julkisivu alkaa hämmentävästi murtua vähän joka nurkasta. Unen ja todellisuuden rajamaat ovat tässä kiinnostavampia kuin hahmojen faktuaaliset elämäkerrat. Kylmää hikeä pukkasi monessa kohtaan, varsinkin kohtaamisissa uskomattomien sivupersoonien Pierrotin, Heron ja Kiven kanssa.

Koin, että Tapetinvärinen on toistaiseksi taiteellisesti kunnianhimoisin lukemani teos Hämeen-Anttilalta, niin erikoinen, että joudun lukemaan sen uudestaan ymmärtääkseni sen syvempiä säikeitä. Tässä oli paljon raakaa, rehellistä, haasteellista ja keskeneräistä ainesta, jotka aiheuttavat lukijassa sopivaa levottomuutta.

Silti pidin enemmän viime viikolla lukemastani teoksesta Toisen taivaan alla. Tai sen kysymykset tuntuivat minulle juuri nyt ajankohtaisemmilta. Kaunokirjallisesti ilahduin ja yllätyin tästä todella. Molemmat teokset edustavat parhautta omissa maailmoissaan.

Swarowskin kristalleista syvällisesti

imageJuha Siro on yksi paikallisista luottokirjailijoistani, jonka teoksiin olen herännyt viiveellä. Nyt olin iloinen, että löysin hänen viimeisimmän teoksensa Idolin (LIKE, 2016) uunituoreena Nekalan kirjastosta. Idoli on hänen identiteetistä ja muistista kertovan trilogiansa päätösosa; aiemmistakin osista löytyvät arviot tästä blogista.

Teos kertoo entisestä Amerikan-mallista Mariasta ja elähtäneestä Suomi-iskelmätähdestä Tuomaksesta, joka tätä nykyä saa huomiota keltaisessa lehdistössä lähinnä törttöilyjensä vuoksi. Asetelma voisi tuntua kliseiseltä tai liioitellun koomiselta, varsinkin kun Mariaa kuvaillaan naisena, joka pukeutuu mielellään Swarowskin kristalleilla koristeltuihin kenkiin. Itselleni tulee sanasta Swarowski automaattisesti mieleen Johanna Tukiainen, mutta Siro ei esitä Marian pinnallisia nuoruuden haaveita parodisesti. Maria on introvertti, mutta suht tasapainoinen aikuinen, joka ei mahtaile Amerikan-vuosillaan, vaan elää siistiä ja hiljaista sinkkunaisen elämää. Tuomas tulee hänen elämäänsä rytinällä ja rikkoo huolella rakennetun turvakuplan. Hän on hurmaava renttu, joka kaipaa ruokkimista, paijaamista ja oikukkaan taiteilijaelämän ymmärtämistä.

Marian elämän haudatut koirat eivät liitykään miessuhteisiin, vaan muiden läheisten kuolemiin. Hän muun muassa pohtii sovinnon tekemisen mahdollisuutta kuolleiden kanssa. Los Angelesin tapahtumia Siro kuvaa aistivoimaisesti, ja bling blingin alta paljastuukin tavallisen traagisia ihmiskohtaloita. Pidin Amerikka-osuudesta eniten, varsinkin kun opin jotain uutta: sen, että Kalifornian osavaltiossa itsemurhalla uhkaaminen on rikos. Myös Marian viimeinen aika syöpään kuolevan äidin rinnalla oli koskettavaa, kun äiti pakeni kipujaan kuvitteellisiin voimaviesteihin Siriukselta. Siriuksesta tulee Marian oman hulluuden mittari: hän peilaa elämän käänteitään äidin New Age-uskomuksiin.

Vaikka Tuomas pukeutuu huonosti, käyttää paakkuista puuteria eikä jaksa pestä vanhoja hiuslakkoja pois kuontalostaan, on hänellä jotain annettavaa turvallisuushakuiselle naiselle. Suhde on kasvun paikka, jonka kautta Maria oppii kartoittamaan omia halujaan ja haaveitaan.   Tuomas on itsekeskeinen ja sitoutumiskammoinen, mutta pyrkii silti suhteissaan totuudellisuuteen. Hänestä löytyy syvyyttä, vaikka biisien sanat ovat pelkästään noloja. Teos ei varsinaisesti vastaa kysymykseen, miksi naiset rakastuvat renttuihin, sillä Maria tutkiskelee miesystäväänsä aivan muilla kriteereillä kuin rakastunut nainen. Hänelle tosin riittää, että kotona on joskus joku häntä odottamassa. Tuomakselle tosin Marian hyvällä maulla sisustettu kaupunkiasunto on huoltola, josta tulee vankila.

Muistin ja identiteetin suhteen Siro on perehtynyt akateemisiin narratiivisuusteorioihin ja kokee saaneensa inspiraation kirjoittamiseen Vilma Hännisen väitöskirjasta. Hieno kunnianosoitus yhteiskuntatieteiden tutkijalle, ja hieno esimerkki tieteen ja taiteen vuoropuhelusta. Elämässä onkin usein vaiheita, jolloin ihminen kokee olevansa keskellä suurta kertomusta, joka kirjoittaa häntä. Tässä kai tutkitaan kertomuksesta pois hyppäämisen mahdollisuutta, tai vaihtoehtoisen polun löytymistä muusta kuin ”vuosisadan rakkaustarinasta”.

Trilogian osista Idoli on tyylillisesti populaarein, mutta kai idolin myytin murtamiseen tarvitaankin populaaria otetta. Helppolukuisuus ei kuitenkaan merkitse pinnallisuutta, vaan tässä on luotu tavallisen ihmisen tavallisista unelmista itsetutkiskelevaa pientä draamaa. Marian maailmaan mahtuvat Mikki Hiiri, Elvis, Duran Duran ja Billy Idol, hän antaa läheisilleen lahjaksi Finlandia-palkinnon voittaneita kirjoja ja katsoo jouluaattona ikävissään Lumiukko-piirretyn miljoonannatta uusintaa. Toisaalta hän arvostaa myös Charles Bukowskin rakkauskäsitystä, eli on altistamassa mieltään muullekin kuin valtakulttuurille. Myös Tuomaksen hahmossa oli kehityskelpoisuutta, vaikka hän tuskin kehittyy siistin naisen siistiksi sohvapuudeliksi.

Siron teokset ovat arkisen aistivoimaisia, joten suosittelen tätä kaupunkilaisille nautiskelijoille, jotka eivät ole väsyneet vakoilemaan vieraiden pöytien keskusteluja.

 

 

Omanlajisensa tiedustelumatka

eino-205x300Matti Röngän tuotannon makuun olen päässyt vasta tänä syksynä, ja heti ensi lukeman jälkeen mieltäni alkoi kutkuttaa hänen uusin romaaninsa Eino (Gummerus, 2015), joka onkin perinteinen romaani, ei dekkari. Einosta on kuulunut huhuja monilta kirja-aiheisilta rintamilta jo kesästä saakka, ja nyt teos tuli hankittua pukinkonttiin tarkkaharkintaisesti kotimaisten uutuuskirjojen merestä.

Niin. Kaikkihan tietävät, että luen useimmat lahjaksi ostamat kirjat varovaisesti ennen niiden paketointia – tämä on jonkunlainen ammattitauti, tai köyhän bloggarin säästövinkki. Luen myös lahjoittamani lasten- ja nuortenkirjat, ihan kaikki. Se ei toivon mukaan tee lahjasta vähemmän arvokasta, sillä kirjat kuitenkin hankin ensisijaisesti lahjan saajan makua arvaillen. Mielestäni myös yksi painettu kirja ansaitsee useamman kuin yhden lukijan. Kirjojen liikkuminen kodeista toisiin ilman rahallista vaihtoa on aina hyvän elämän merkki.

Eino on kursailematon äijäkirja, sen uskallan sanoa jo alkumetreillä. Se on herkkä ja tunteikas äijäkirja, jossa kolme sukupolvea kohtaavat, ei saumattomasti, eikä välttämättä toisiaan aukottomasti ymmärtäen (hyvin harvoinhan avoin sielujen sympatia esimerkiksi isän ja pojan välillä on mahdollista, itse asiassa se tuntuu melkein luonnottomalta). Heikkisten suku vaikuttaa itäsuomalaiseksi suvuksi jopa vähäpuheiselta. Pääasiallinen tapahtumapaikka on fiktionaalisella Leppäkosken kylällä Koillis-Savossa. Puhumista ja tunteiden vatvomista on paettu yrittämiseen, ja Einon perustama kuljetusalan firma on työllistänyt kaupungista palanneet pojan ja pojanpojan. Ysikymppinen Eino ei ole tyypillinen patriarkka, joka sanelee, mitä jälkipolvien tulisi tehdä. Tyyppinä hän on jopa vetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä. Vasta muistisairauden kolkuttaessa ovelle hän alkaa systemaattisemmin muistella elämänsä seikkailuja.

Romaanin kehyskertomuksena toimii 40-luvun lopussa tehty tiedustelureissu Neuvostoliittoon, jonnekin Vienan Karjalan suuntaan, jossa Einon kuuluu dokumentoida armeijan kasarmien toimintaa ja yleisiä elinoloja. Eino ei ole ollut erityinen sotasankari eikä Lapuan liikkeen kannattaja ennen sotaa, mutta hänen isänsä aiempi kuuluminen suojeluskuntaan tekee hänestä kyläyhteisössä mahdollisen kandidaatin salaiseen tehtävään. Eino houkutellaan tehtävään lähinnä helpon rahan toivossa. Palkkaa hänelle maksetaan Ranskan frangeissa, tosin maksatus tapahtunee vasta onnistuneen reissun jälkeen. Mies kuljetetaan luottomiesten voimin Ilomantsiin, josta hän hiihtää rajan yli. Reissu venyy puolen vuoden mittaiseksi odysseiaksi, josta suurin osa ajasta menee piilotettuna toipilaana suomensukuisen yksinhuoltajaäidin Nastin torpassa.

Nasti on sen verran verevä henkilöhahmo, että olisin halunnut lukea hänestä enemmän. Nastin talous kuuluu elimellisesti Punaisen sarastuksen kolhoosiin numero 31, ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta hän elää täysin kolhoosin johtajien mielivaltaisessa diktatuurissa. Miehen ja naisen välillä on luonnollista eroottista vetovoimaa, vaikka kumpikin on ainakin nimellisesti tahoillaan naimisissa. Reissu muokkaa Einoa persoonana enemmän kuin sotakokemukset, eli hän on sotaveteraanin lisäksi myös jotain muuta nimeltä mainitsematonta. Vakoilijan identiteetti on kielletty puheenaihe, eikä Einolle tule edes selväksi, mihin hänen kaivamiaan tietoja lopulta käytetään.

Myös pojanpoika Joonas on tiedustelumatkalla ukkinsa menneisyyteen. Einon ainoa elämänneuvo pojanpojalle on, ettei naisia, eikä keitään muitakaan ihmisolioita, saa johtaa harhaan. Tällä hän ilmeisesti viittaa omaan avioliittoonsa, joka kesti hautaan saakka, vaikka Eino ei ollutkaan vaimolleen tunteistaan rehellinen. Joonas vaikuttaa vastuuntuntoiselta, jopa perinteitä kunnioittavalta nuorelta mieheltä, joka samalla unelmoi sukellus- ja surffausvälivuosista Balilla. Einon ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää nuorempia sukupolvia, sillä nämä eivät enää nouse kapinaan koulun keittiölle testamentatuista, fasistisista Lotta Svärd-lautasista, vaikka ovatkin usein tatuoituja.

Teoksessa ansiokkainta oli ajan kerrosten saumaton vaihtelu. Eino onnistuu kertomaan tarinaansa niin, ettei kuulijan tai lukijan tarvitse tehdä suurta työtä päästäkseen samalle aaltopituudelle. Tarina on syvälle savolaiseen peltoon juurtunut, mutta samalla universaali. Minulle vannoutuneena Karjala-friikkinä Einon vakoilutarinassa ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia – olisin ehkä halunnut lukea romaanin pelkästään noista kuudesta kuukaudesta, jotka Eino vietti rajan takana. Samalla uskon, että teos saattaa koskettaa syvemmin toisenlaisia lukijoita kuin itse olen. Teksti on perinpohjin tavallista, arkista ja lakonista, eli tässä on tavoitettu savolaisen tervaskannon mielenmaisema. Teos puhuttelee niitä, joilla sukupolvien välinen dialogi on vaikeaa, keskeneräistä tai kuoleman vuoksi pakolla keskeytynyttä. Uskoisin myös, että teos puhuttelee niitä, jotka eivät välttämättä lue kovin montaa romaania vuodessa. Tätä teosta kuuluu lukea hitaasti, jokaista sammalta ja juurentynkää makustellen.

Olen viime aikoina lukenut lähinnä humoristista kirjallisuutta vanhuudesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Humoristinen ote vaikeisiin perhepoliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin tuntuukin helpommalta kuin vakavampi, realistinen genre. Einoa lukiessani naurahdin muutaman kerran ukin kommenteille nykymenosta, esimerkiksi omaisten mahdollisuudesta seurata vanhuksen päivää työpaikan päätteeltä. WILMA-ohjelmahirvitys on siis ilmeisesti arkipäivää myös joissain hyvin varustelluissa palvelutaloissa anno domini 2015!

Eilen illalla televisiossa alkanut Punainen kolmio-draama Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kyllä tavallaan komppaa Einon lukukokemusta, vaikka tässä ei kerrotakaan julkisuuden henkilöistä, vaan tuiki tavallisista ihmisistä. Hertasta kertovan sarjan aloitusosa veti minulta jalat alta. Samalla tuli mieleen, että Einonkin tarina voisi toimia hyvin elokuvan tai tv-sarjan muodossa.

PS: Kiitos Jenni Noposelle kauniin vähäeleisestä, mutta silti syvällisestä kannen suunnittelusta.