Kovan onnen kampaamossa

Leslie Pearse: Stolen (Penguin, 2010)

On aika kurkata lukemattomien painettujen kirjojen kasaan. Tällä hetkellä niitä on residenssissäni vain kymmeniä, joista uudempia löytöjä ehkä vain muutama. Tällä kertaa arpa osui kierrätyskirjaan, jonka olen napannut vain siksi, että takakannessa mainitaan Brighton – tuo riemukas, syntinen ja trendikäs rannikkokaupunki, jossa olen viihtynyt teininä.

Lesley Pearse on minulle uppo-outo kirjailijanimi, ja löytämäni teoksen kannet viittasivat kepeään viihteeseen. Kirja pääsi kuitenkin yllättämään, eli vietin sen parissa intensiivisiä hetkiä. Kyseessä on ihan kelpo dekkari, mutta sen voi luokitella myös psykologiseksi trilleriksi, tosin kovin toiminnalliseksi sellaiseksi. Minua tämä kirja jännitti enemmän kuin viimeksi lukemani Harriet Tycen teos, joten taisin koukuttua kunnolla.

Kirjassa seurataan kahden alle kolmikymppisen kampaajanaisen ystävyyttä muutaman vuoden ajan. Dale ja Lotte ovat olleet pitkään kämppiksiä luksusristeilyaluksella, jolla he ovat palvelleet rikkaita vanhempia rouvia. Elämä laivalla on ollut railakasta, mutta kaikelle on aikansa. Naiset ovat oppineet ulkoa Etelä-Amerikan ja Karibian alueen satamat, niiden baarit ja kliseisimmät turistikohteet, mutta työ ei lupaa suurta ammatillista tai palkkakehitystä.

Teoksessa Englannin kanaalista löytyy muistinsa menettänyt nuori nainen, joka on äskettäin synnyttänyt lapsen. Lehtijuttujen pohjalta Dalella on syytä epäillä, että nainen voisi olla Lotte. Englantiin palattuaan Lotte ei ole yli vuoteen antanut kuulla pihaustakaan itsestään. Tilanne hämmentää siksikin, että Dale työskentelee nyt Brightonin lähistöllä, josta Lotte on kotoisin ja jonne hänen oli tarkoitus palata reissun jälkeen.

Naiset tutustuvat toisiinsa uudelleen sairaalassa, jossa Lotte yrittää vaivalloisesti palauttaa kadotettua minuuttaan pienistä sirpaleista. Sairaalan kirjoihin hänellä ei ole kirjattu lähiomaisia, mutta brightonilainen homopari Simon ja Clark lupaavat huolehtia hänestä kotonaan, jossa hän on asunut aiemminkin kämppiksenä.

Lotten tarina on poikkeuksellisen karu jo lapsuudesta saakka, vaikka tämän vanhemmat ovat edelleen elossa ja naimisissa keskenään. Hän on legendaarinen kovan onnen nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, vaikka luonteeltaan hän on pidättyväinen huolehtija. Toisaalta häntä on helppo manipuloida, sillä johtuen lapsuudenkodin laiminlyönneistä hän edelleen etsii turvallista äiti- tai isähahmoa, johon ripustautua.

Viimeiseltä risteilyltä Lotten rikkinäiseen elämään löytyy pakettiratkaisu, josta hän ei voi kieltäytyä. Ystävät epäilevät Lotten langenneen uskonnolliseen kulttiin, mutta totuus on jotain vielä kummallisempaa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, elämä risteilyaluksella, Lotten kauhujen raskaus ja muistinmenetyksen jälkeinen elämä. Oikeastaan kaikista olisi voinut saada aikaan erillisen teoksen. Sivuhenkilöissä on valtavasti potentiaalia, joka jää osittain käyttämättä, sillä fokus kuitenkin on eeppisessä pakodraamassa. Lotten kaappaajien tausta selviää vasta aivan loppumetreillä, ja siinä oli aihetta useampaan trilleriin.

Vaikka teos oli kieleltään kovin arkinen, ja rakenteeltaan poukkoileva, en ainakaan kategorisoisi tätä kepeäksi chicklit-hömpäksi. Kauneusalan ulkonäkökeskeinen maailmakin jää juonen pyörityksen varjoon, mutta sairaalaelämää tässä eletään antaumuksella. Teos tuo monipuolisesti eri esiin eri ammattikuntien arkea, mutta dekkarina teos ei ole erityisen poliisikeskeinen.

Pearsen teokset herättävät ihastusta Daily Mail-lehden arvioissa, mikä ei mielestäni ole suuri meriitti. Olen kuitenkin lukenut paljon heppoisempaa viihdettä fiinimmässä paketissa, mistä ei ole jäänyt mitään käteen. Tästä teoksesta jäi käteen aito kauhun kokemus, joka jättänee syvän muistijäljen. Ainakin niin syvän, että olen valmis antamaan Lesley Pearselle uuden mahdollisuuden, jopa itse hankitun painoksen muodossa.

Ehkä kokemuksellinen ero tämän teoksen ja juuri lukemani Tycen teoksen välillä on kerronnan tavassa ja kielessä. Pearsen teoksessa on edelleen vuonna 2010 aitoja juntteja, jotka eivät häpeä avata tuntojaan homoparin kohtaamisesta Brightonin kupeessa (kaupungin, joka suunnilleen on homokulttuurin mekka) . Tycen teosten maailmassa homofobiaa olisi ilmaistu mikroaggression tai pienten kasvolihasten nytkähdysten tasolla. Pearsen teoksen työväenluokkaiset henkilöt eivät ole tyhmiä, mutta elämän valintoja tehdessään he etenevät palkkapussi edellä, tai puhtaan hedonistisesta näkökulmasta. Tycen romaanissa suurin osa hahmoista myös eli tuossa minä minä-maailmassa, mutta sen päähenkilö oli kykenevä osittain irrottautumaan siitä, ja näin tuomaan myös sen laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia näkyviksi.

Kaikilta dekkareilta/trillereistä ei kuitenkaan aina vaadita yhteiskunnallista terävyyttä, jos perustehtävä, jännityksen tai kauhun luominen, on saavutettu.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 37: ”Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Yksinhuoltaja ja rimanylittäjä

LÖYSIN SINUTTeos: Lisa Jewell: Minä löysin sinut (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Eila Pyhältö

Kesä ei olisi mitään ilman muutamaa vetävää psykologista trilleriä, mielellään britti-sellaista. Olen nyt tullut pisteeseen, jossa en enää dokumentoi kaikista näistä, ja viime aikoina näitä on myös oireellisesti alkanut jäädä entistä enemmän kesken. Elämä tuntuu liian lyhyeltä varsinkin kaavamaiselle, rahastuksen makuiselle melodraamalle.

Minä löysin sinut ainakin onnistui koukuttamaan, ja haluan kertoa jotain lukemastani, vaikka en itse lue tämän tyyppisistä teoksista arvioita etukäteen. Nämä arviot ovat enemmän muistilappuja itselleni, sillä huomaan olevani entistä enemmän kiinnostunut tästä genrestä kirjoittajana.

Romaani sijoittuu Itä-Yorkshireen, Ridinghouse Bayn idylliseen merenrantakylään, joka on toiminut mm. Pirates of the Caribbean-leffojen kulisseina. Nelikymppinen Alice Lake on muuttanut kylään Lontoon Brixtonista rauhoittaakseen perhe-elämänsä liialta trafiikilta. Aiemmin hän on ollut vaikeuksissa ihmissuhteidensa vuoksi, joita hän jälkikäteen kutsuu rimanalituksiksi. Hän on taiteilija ja artesaani, joka valmistaa vanhoista kartoista mittatilaustöitä. Kolmen ”Benetton-lapsen” yksinhuoltajana hän on tottunut saamaan paljon negatiivista huomiota koulumaailmassa, mutta boheemista elämäntavastaan hän ei ole täysin luopunut. Viiniä juodaan ystävien kanssa lähes päivittäin, lasten ruokinta onnistuu noutoruoalla, eikä vanhojen kokolattiamattojen puhdistus kuulu naisen harrastuksiin.

Lasten lisäksi perheeseen kuuluu kolme koiraa, ja koiralenkeillä rantaviivalla Alice kohtaa usein löytöaikuisia. Yksi tällainen on muistinsa menettänyt Ben Affleck-klooni, jonka lapset ristivät Frankiksi. Hyväsydäminen nainen ei voi jättää miestä tuuliajolle, vaan majoittaa tämän ystävällisesti pihamökkiin, jota normaalisti vuokrataan turisteille.

Romaanin toinen tapahtumapaikka on Lontoo, jossa vasta maahan tullut ukrainalaisvaimo Lily on kadottanut aviomiehensä Carlin. Lilyn ja Carlin ikäero on suuri, ja nuori Lily on uudessa maassa täysin miehensä armoilla. Rahoitusalalla toimivalla miehellä ei tunnu olevan henkilöhistoriaa, eikä Lily ole edes tavannut tämän äitiä. Kuitenkin naimisiin on menty rytäkällä, ja miehen kadottua Lily alkaa ymmärtää, etteivät kaikki palaset heidän nousujohteisessa romanssissaan matchaa.

Kolmas taso liittyy vuoteen 1993, jolloin rannikkokylässä on kadonnut nuoria huumehöyryisten kotibileiden seurauksena. 17-vuotias turistipoika Gray seuraa pikkusiskonsa Kerstin noloa lomaromanssia pröystäilevän, kartanonherrana esiintyvän Markin kanssa, ja muutenkin Markin tunkeutuminen perheen elämään arveluttaa.

Näistä aineksista kehkeytyy suht kompakti, hyvin kasassa pysyvä soppa, ei välttämättä maailman omaperäisin tai mieleenpainuvin, mutta kepeän lomaviihdekirjallisuuden genressä se kuuluu parempaan päähän. Erityisesti pidin Jewellin tavasta kuvata ukrainalaisten naisten toimijuutta maassa, joka kulkee kohti Brexitiä ja tiukentuvaa maahanmuuttolainsäädäntöä –  se ei tuntunut yliampuvalta eikä kliseiseltä.

Kirjan koukuttavuudesta kertoo se, että sain sen kuunneltua yhdessä päivässä. Trillerin juonen ulkopuolella nautin myös moninaisista lifestyle-pohdinnoista. Kirjan elämismaailman tuntui sopivan epäkaupalliselta, ja päähenkilö Alicen suhde kotiinsa ja lähiympäristöönsä herkullisen ristiriitaiselta. Suomessa ei varmaan menisi läpi, että pikkusieviä sisustusobjekteja kauppaava yrittäjä ottaisi asiakkaita vastaan kodissa, jota ei ole siivottu vuosiin, mutta Britanniassa tämä ei ole tavatonta. Ja varsinkin näin voi käydä fiktion maailmassa, missä tilikirjoja ei pidetä samalla tarkkuudella kuin reaalimaailmassa.

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 6. luukku

Teos: Lucinda Riley: Enkelipuu (Bazar, 2019)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Otin ilolla vastaan kirjabloggaajien joulukalenterivuoron, mutta aikaa sopivan jouluaiheisen teoksen metsästykseen jäikin yllättävän vähän. Onneksi oli Storytel-tilaus, josta onnistuin bongaamaan monta joulutunnelmaista kirjan kantta. Tänä vuonna olen lukenut muun muassa Matt Haigin Suomeen sijoittuvia joulusatuja, mutta tähän haasteeseen halusin valita aikuisten kirjan.

Lucinda Riley on brittikirjailija, joka tarjoaa joulun viettäjille tuhteja lukupaketteja, jotka saattavat riittää koko pyhien yli. Enkelipuu saattaa olla hänen kirjoistaan se, jossa vietetään joulua pisimmän kaavan mukaan, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole täysin jouluun keskittyvä tarina.

Teoksen avainhenkilö Greta Simpson on 58-vuotias muistinsa menettänyt erakko Lontoosta, joka palaa Marchmontin tilalle Walesiin joulunviettoon pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hänestä on jo tulossa isoisoäiti, sillä hänen perheessään on totuttu saamaan lapset nuorina. Paniikkikohtauksista kärsivä nainen joutuu tsemppaamaan itseään äärimmäisellä tavalla jopa läheistensä kohtaamiseksi. Monet pitävät häntä höpsähtäneenä vajaakuntoisena, mutta muistinmenetyksen syynä ei ole ennenaikainen vanheneminen.

Teoksen aika-akseli ei ollut alussa aivan selvä, mutta ilmeisesti teoksen nykyisyys sijoittuu 1980-luvun puoleenväliin. Vuonna 1945 Greta on kahdeksantoistavuotias tanssityttö Lontoossa Windmill-teatterissa, joka tuottaa eroottissävyisiä kabaree-esityksiä sodasta palanneille isänmaan sankareille.

Greta suostuu rohkeisiin rooleihin, koska hänen vuokranmaksunsa on kroonisesti myöhässä, ja uusia vaatteitakin tarvitaan treffeille amerikkalaisen sulhasen kanssa. Kohtalon oikusta hän päätyy emännäksi walesilaiseen kartanoon, vaikka hänen tarkoituksenaan oli valloittaa New York Maxin kainalossa. Max kuitenkin häipyy kuvioista jättämättä itsestään sanaakaan, ja Greta jää yksin ratkaisemaan rakkauden hedelmän kohtaloa. Ylipäänsä kirjassa eletään maailmassa, jossa naisen onni tai kohtalo on aina miehen käsissä, eikä Greta ole erityisen taitava aviomiehen metsästäjä.

Koska teoksen aika-akseli on pitkä, tässä ehditään viettää monenlaisia jouluja. Gretan kohtalona on jäädä heittopussin tai altavastaajan rooliin monessa elämän vaiheessa, vaikka hän yrittää parhaansa pienen perheensä elättämiseksi. Jossain vaiheessa hän kovettaa itsensä, ja keskittyy vain maineen, kunnian ja vaurauden kartuttamiseen lahjakkaan tyttärensä kautta. David on hänen nuoruudenystävänsä, jonka läsnäolo on ainoa pysyvä tekijä elämän karikoissa, mutta hän ei ole onnistunut arvostamaan tämän huolenpitoa tarpeeksi.

Muuten teos sijoittuu viihde- ja elokuvamaailmaan. Windmill-kabareen lisäksi siinä liikutaan Sheppertonin studioilla ja seurataan Cesca Hammondin uskomatonta uraa leffojen lapsitähtenä, brittien omana Shirley Templenä. Cescan urakiidossa on kuitenkin varjopuolensa, eikä tunne-elämältään hauras näyttelijänalku selviä elämän karikoista yhtä pontevasti kuin manageriäitinsä.

Juonellisesti teos tarjoaa reipasta pyöritystä, ja lukija joutuu työstämään varsinkin sen aikatasoja. Jouduin ainakin itse jopa laskeskelemaan hahmojen ikiä, ja koin kirjan nykypäivän paikoitellen jopa historiallisesti epätarkaksi/epäuskottavaksi, mutta se johtunee omista rajoittuneista muistoistani Britannian-matkailun suhteen. En nimittäin muista, että kukaan olisi Britanniassa 1980-luvulla tunnistanut ruokalajia nimeltä tofu, ja tässä kirjassa käydään samanmoista vääntöä kasvis- ja lihansyönnin välillä kuin mitä valtaväestö tekee nykypäivänä. Toki Lontoon hienostopiireissä on mahdollisesti rakastettu tofua jo tuolloin, eli kirjassa kuvatut muoti-ilmiöt ovat sellaisia, jotka ovat levinneet muualle Eurooppaan pitkällä viiveellä.

Kyseessä on neljäs lukemani Lucinda Rileyn teos, ja täytyy todeta, että huolimatta niiden kaupallisesta viihteellisyydestä ne eivät ainakaan tunnu toistavan itseään. Tämä teos oli selkeämmin länsimainen tarina kuin pari aiempaa lukemaani, joissa seikkailtiin Thaimaassa ja Intiassa. Seitsemän sisaren supersuosituista tarinoista olen toistaiseksi lukenut vasta yhden, mutta tuosta kirjailmiöstä olen ollut jopa innoissani. Ehkä en lukisi Enkelipuuta satumaisten joulun tunnelmien vuoksi, mutta teos tarjosi aimo annoksen sodanjälkeistä sosiaalihistoriaa.

Olen jo kuunnellut monta kirjaa Usva Kärnän lukemana, ja tässä luennassa kaupallinen mainosääni nosti päätään liiallisesti. Paikoitellen luenta kuulosti enemmän amerikanenglannilta kuin suomelta, ja varsinkin lauseiden lopun nouseva, kiekaiseva aksentti ei kuulostanut siltä äidinkieleltä, jota itse puhun. Tämän tyyppinen luenta on tavallista Disney-elokuvien dubbauksissa tai ostoskeskusten kuulutuksissa, mutta sopii huonosti kaunokirjallisuuteen. Olisin toki voinut vaihtaa kirjan tekstimoodiin, mutta halusin puuhailla muuta tarinan aikana.

Ääninäyttelijöiden/lukijoiden suhteen mielipiteet varmasti jakautuvat, ja luulisin, että niille, jotka kuuntelevat enemmän lastenkirjoja/dubattuja lastenelokuvia Kärnän tyyli saattaa olla jopa houkutteleva. Tuon ”loppukiekaisun” ymmärsin merkiksi lauseen loppumisesta, mutta se oli niin ärsyttävä, että melkein jätin kirjan kesken. Käytin liikaa paukkuja äänikirjan toteutuksen pohtimiseen, mikä harhautti minut itse juonesta. Näin on käynyt aiemminkin juuri amerikkalaisten ja brittiteosten suhteen – kotimaiset kirjat on enimmäkseen luettu vähemmän eläytyvällä/lässyttävällä äänellä, tutun monotonisella suomen kielellä.

Haasteessa ennen minua oli vuorossa Bibbidi Bobbidi Book-blogi (https://bibobook.fi/), ja huomenna kopin ottaa Kirjakko ruispellossa (kirjakkoruispellossa.blogspot.com/). Tätä kalenteria seuraamalla tulet löytämään ihastuttavia jouluaiheisia lukuvinkkejä kaikenikäisille, ja miksi ei myös lahjavinkkejä kaikille henkisille tontuille.

Taistelu antiikin Helenasta

Teos: Anna Ekberg: Salattu nainen (Minerva, 2019)

Käännös: Katarina Luoma

Louise on nainen, joka on aloittanut keski-iässä uuden elämän kahvilanpitäjänä Christiansön pienellä saarella Itämerellä, lähellä Bornholmia. Hänen elämäänsä valaisee kirjailijamies Joachim, joka yhtä lailla on halunnut jättää taakseen Kööpenhaminan kulttuuripiirit ja keskittyä olennaiseen luonnon ja meren keskellä.

Pariskunta on elänyt idyllissään parisen vuotta, kun Louise haetaan poliisin kuulusteluihin taustastaan ja identiteetistään. Naista epäillään identiteettivarkaudesta, ja hänen aviomieskin kaipaa häntä. Oikeassa elämässä hän onkin Helene, laivanvarustamon rikas perijätär, jolla on kaksi pientä lasta. On ilmeistä, että hänelle on tapahtunut jotain niin traagista, mikä on laukaissut hänessä muistinmenetyksen, mutta kuinka hän on päätynyt kaukaiselle saarelle kööpenhaminalaisen prostituoidun papereilla?

Tämän voi kirjan juonesta paljastaa, koska asetelma on selvä jo ensimmäisessä kappaleessa. Anna Ekberg on pseudonymi, jonka takaa kaksi jo tunnettua tanskalaista dekkaristia kirjoittavat, ja luin jo heidän esikoisensa Uskottu nainen. Molemmat teokset ovat järkäleitä, mutta innostuin Uskotun naisen arkkitehtuurinäkökulmasta, koska pidän tanskalaisten käsityksistä asumisesta. Tässä kirjassa vahva teema on laivanvarustusbisnes, joka ei sytyttänyt minua samalla tavalla, koska kirjan kuvaama maailma on arvoiltaan kovaa ja armotonta. Juonessa on kohtuukiinnostava kytkös toiseen maailmansotaan ja natsismiin, mutta se jää yleisen psykologisoinnin lapsipuoleksi. Helenen mielentilaa tutkitaan pitkällisesti, ja se tuntui jo liian monesta dekkarista tutulta. Varsinkin psykologiset/psykiatriset osuudet olivat jaarittelevia ja tuntui, että kirjailijat olivat lainanneet paljon alan oppikirjoista.

Miesten taistelu muistin menettäneestä Helenestä menee paikoitellen saippuaoopperan puolelle, tosin kirjailijat huomioivat tämän (itse)ironisesti. Viittauksia antiikin Kreikan tragedioihin myös viljellään. Aviomies Edmund on klassinen nilkki, kun taas Joachim on pyyteettömästi rakastunut naisystäväänsä. Helene itse on sekaisin kuin seinäkello tunteistaan ja sitoumuksistaan, ja tuntuisi tarvitsevan etäisyyttä molemmasta miehestä selvittääkseen päätään ja viime vuosien tapahtumia.

Kirjaan mahtuu myös silmitöntä raakuutta, joka kytkeytyy seksibisneksiin. Onneksi näiden osuus oli kuitenkin vähäisempi, kun kirjan draama keskittyi elävien ihmisten monimutkaisiin suhteisiin. Suhdesoppa oli minulle liian täynnä kitkeriä sattumia, mutta olisin voinut viettää enemmän aikaa alkuasetelman idyllisellä saarella.

Tekstistä näkee kyllä, että se on ammattikirjailijoiden jälkeä, mutta olin havaitsevinani siinä jopa kaavamaista draaman kaarta, ikään kuin olisi olemassa jännityksen algoritmi, jota seuraamalla rahavirrat aukeavat. Varmasti olen lukenut paljon huonompiakin dekkareita, joissa esimerkiksi umpiseksistinen äijäpoliisihahmo toistaa itseään kahdessakymmenessä osassa. Salattu nainen ei ole poliisivetoinen, ja itse rikostutkinta jää siinä minimaaliseksi psykologisen jännityksen dominoidessa juonta. Kirja kertoo myös jotain Tanskan historiasta, mikä on sen ehdoton plussa. Kuitenkaan en ole varma, muistanko teoksesta paljoa ensi vuonna – ja näin on käynyt myös Uskotulle naiselle.

Ainakin toivon, ettei tämän kaksikon seuraava teos pidä nimessään sisällä sanaa ”nainen”, sillä triptyykki olisi jo liikaa.

Laimeaa naapurikyttäämistä

vieras-talossaTom ja Karen, Brigid ja Bob ovat kaksi kolmikymppistä lapsetonta pariskuntaa, jotka asuvat samalla kadulla New Yorkin osavaltion suburbiassa. Kumpikaan pari ei haaveile suurista, talolainat on maksettava ja perillisiä hankittava, jos Luoja suo. Karen tekee kotoa käsin kirjanpitäjän hommia, kun taas Brigid on päätoiminen kotirouva ja neulontablogin pitäjä. Tom on tilintarkastaja, ja Bob hautaustoimistokartellin pomo. Naurettavat ammatit, joista saisi hulvatonta Hullunkuriset perheet-henkistä komediaa.
Amerikkalainen Shari Lapena on breikannut psykologisten trillereiden kirjailijana, ja luin hänen esikoisensa Hyvä naapuri mielenkiinnolla, vaikka se ei aihepiiriltään koskettanut syvimpiä vesiäni. Tätä seuraava romaani Vieras talossa (Otava 2018, suom. Antti Saarilahti) viittaa jo otsikon tasolla temaattiseen jatkumoon: taas ollaan jossain pikkusieluisten, keskiluokkaisten asuinalueella, jossa luottamus naapurustoon on vähissä. Naapurit kyttäävät toisiaan, mutta jos ystävyyksiä valkoisten aitojen yli on, ne ovat lähtökohtaisesti feikkejä.

Tässä teoksessa Karen on jäänyt kiinni liikenneturvan vaarantamisesta ja ylinopeudesta onnettomuudessa, jossa on vain yksi uhri, hän itse. Hän joutuu sairaalaan, jossa hänellä todetaan lähimuistiin liittyvä muistinmenetys. Ajoreissulla hän on kokenut jotain niin traumaattista, ettei hänellä ole illan tapahtumista hataraakaan muistikuvaa. Karenin mies Tom on ymmärtäväinen ja vaimoaan tukeva – ainakin siihen saakka, kun ovea kolkuttavat poliisit.

Teos on ontuva monessa suhteessa, ja puhuttelee vain ihmissuhteiden tasolla. Se ei oikein vakuuta psykologisena trillerinä eikä dekkarina – dekkarina itse luin tätä mieluummin kuin trillerinä. Kuitenkin rikoksen ratkaisu on teoksessa löysää ja ennalta-arvattavaa, eikä poliiseihinkaan tutustuta henkilöinä. Yhteiskunnallisia teemoja ei teoksessa esiinny lainkaan, siinä ei ole ainuttakaan herkullista sivuhenkilöä, eikä päähenkilöillä ole merkittävää historiaa. Kukaan ei harrasta mitään, paitsi Brigid neulebloggaamista, ja tyyppien kulinaarinen makukin on lattea. Ja vaikka poikkinaimista esiintyy, seksiäkään ei kuvata muuten kuin moralistisesta näkökulmasta. Lukijana en kiintynyt kirjassa mihinkään enkä keneenkään.

Miksi sitten luin tämän kirjan? Hyvä kysymys. Luin sen, koska halusin nähdä, voiko näin kevyillä eväillä saada mitään mielenliikutusta aikaan. Luin sen, koska halusin lukea jonkun uutuusteoksen, eikä minulla ollut siinä hetkessä saatavilla muuta.

Kirja on selkokielisyydessään aivan omaa luokkaansa. Kieli on niin simppeliä, että sitä voi lukea useita sivuja tarttumatta mihinkään. Henkilöillä ei ole lainkaan omaleimaisuutta puheessaan, eivätkä he tarkkaile ympäristöään mistään erityisestä näkökulmasta. Paitsi ehkä Brigid tarkkailee naapureitaan kateuden ja mustasukkaisuuden värittämänä, mutta siihenkään ei liity mitään lukijaa kutkuttavaa – ei kultteihin tai rituaaleihin liittyviä omituisuuksia, ei uskonnollista twistiä, ei paikallishistoriaa.

Naapurikyttäämisestä olisi toki voinut saada aikaan mainion trillerin tai dekkarin, mutta usein tällaisissa hankkeissa on mukana huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tästä kirjasta tuli mieleen ”poliittinen korrektius” Trumpin faktojen jälkeisenä aikakautena – kirjoitetaan kirjoja, joista on pyyhitty pois kaikki kantaaottavuus, luodaan suht simppeleitä maailmoja kuluttavalle valkoiselle alemmalle keskiluokalle, jotka viihdyttävät, mutta eivät nosta häiritseviä kysymyksiä. Kaikki hahmot ovat tietysti valkoihoisia, ja köyhien asuinalueella käydään kääntymässä kohtalokkain seurauksin.

Ei jatkoon. En suosittele tätä teosta edes vitsinä kenellekään, koska se tuntuu turhalta ajanhukalta. TLC-kanavan tositeeveeohjelmat sairaalloisesti ylilihavista tai mormonien moniavioisuudesta ovat huomattavasti nyansoituneimpia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta kuin tämä teos.

Lempeää ironiaa muistinmenetyksestä

Moriarty IILiane Moriarty-rasti nro 3: What Alice Forgot (Penguin, 2010), saatavilla myös suomeksi, Nainen, joka unohti (WSOY, 2016, suom. Helene Bützow).

Alice on 39-vuotias ruuhkavuosia viettävä kotiäiti, joka jakaa aikansa koulun vapaaehtoistöiden ja kuntosalin välillä. Eräänä kohtalokkaana perjantaina hän kaatuu steppitunnilla, iskee päänsä ja unohtaa viimeiset 10 vuotta elämästään. Hän palaa aikaan, jolloin hän odottaa ensimmäistä lastaan ymmärtäväisen ja romanttisen Nickinsä kanssa – miehen, jonka kanssa voi laiskotella aamuisin ikuisuuksia ja joka sotkee ainoan työpaitansa maapähkinävoilla, kun heillä ei edes ole pesukonetta. Miehen, jonka kanssa voi jopa turvallisesti lihoa, sillä piknikit hänen kanssaan ovat yhtä nautinnollisia kuin orgasmi.

Ja mitä sitten kävi unelmille? Miksi onni ei lähtenytkään kukkimaan kehityskelpoisessa historiallisessa kaupunkitalossa, joka on jokaisen seikkailullisen sisustajan unelma?

Muistinmenetyskirjoja ja -leffoja on niin paljon, etten uskonut löytävän aiheesta mitään uutta juonnetta. Mutta yllättävää kyllä, Moriartyn teksti koukuttaa alkuasetelmasta saakka, ja tavallisten ihmisten omituiset kuviot yllättävät kappale kappaleelta. Alicen lisäksi kertojia ovat hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tilanteesta syväanalyysia terapeutilleen ja perheen adoptoitu isomummo Frannie, joka pitää blogia vanhusten palvelutalon elämästä ja siinä sivussa myös Alicen perheen kriisistä.  Frannie on ehdottomasti lempihahmoni, jonka kautta tilanne karnivalisoituu entisestään.

Kuinka käy muistinsa menettäneelle Alicelle, joka on jo valmiiksi keskellä avioerodraamaa ja huoltajuuskiistaa? Voisiko perhe vielä palata yhteen? Ja jos ei, onko hänellä työttömänä tyhjäntoimittajana ja mahdollisesti vammautuneena yksilönä mitään mahdollisuutta saada edes lastensa yhteishuoltajuutta?

Moriartyn teokset tuntuvat kauttaaltaan olevan sukuromaaneja, ja niiden ylisukupolvinen ote takaa sen, että hyvin eri-ikäiset lukijat saattavat teoksista kiinnostua. Pidän tästä strategiasta, vaikka se saattaakin luoda konservatiivisia onnellisuuskuplia. Yleensä päähenkilöillä ei mene loistavasti ydinperheessään, mutta suku on se voimavara, jonka kautta he pääsevät uudelleen etsimään itseään. Teoksissa käsitellään paljon avioeroa, yksinhuoltajuutta, parittomuutta, sinkkuutta ja lapsettomuutta, mutta ei varsinaista syrjäytymistä.

Nainen, joka unohti kuuluu niihin romaaneihin, joita on vaikea analysoida tekemättä liiallisia juonipaljastuksia. Uskon teoksen koukuttavuuden piilevän siinä, että sen kautta lukija voi itse myös peilata omaa muutostaan, vanhenemistaan ja niitä sovinnaisia ratoja, joille monet ajautuvat haluamattaan. Ainakin itse olisin kauhuissani, jos joutuisin katsomaan nelikymppisen elämäntilannettani uusin silmin.

Teoksen kansikuva vaikutti poikkeuksellisen imelältä, mutta pinkillä ilmapallolla on juonen kannalta keskeinen merkitys. Teoksesta on myös tekeillä leffa, jonka pääosassa tulee olemaan Jennifer Aniston.

 

 

 

 

 

 

Polttareissa ystävyys punnitaan

IMG_1572Mitä tehdä, kun sinut kutsutaan sellaisen ystävän polttareihin, jota et ole nähnyt kymmeneen vuoteen ja jonka kanssa on erottu ikävissä tunnelmissa? Velvoittaako lapsuudenystävyys? Voiko kutsusta kieltäytyä? Mikä polttareiden perimmäinen merkitys on?

Brittiläinen Ruth Ware vie teoksessaan Synkän metsän siimeksessä (Otava, 2017, suom. Oona Nyström) sekalaisen seurueen juhlimaan ystävänsä Claren naimisiinmenoa mökille korpeen. Kuten arvata saattaa, mökkeily ei ole tutuinta puuhaa varsinkaan lontoolaisille, jotka eivät ole tottuneet erämaan pimeyteen marraskuussa. Tässä loma-asunto sijaitsee Newcastlen lähistöllä paikassa, jonne ei aina pääse autolla. Metsässä voi tavata kettuja, pöllöjä ja päästäisiä, jotka ovat ystävällisempiä kuin mökkinaapurit, joista jonkun epäillään sytyttäneen tontin alkuperäisen rakennuksen tuleen.

Kirja kertoo menestyneistä pari-kolmekymppisistä, joiden hauskanpito ei enää ole täysin spontaania. Kauhu rakentuu sosiaaliselle piinalle, kun osa porukasta tapaa toisensa ensimmäistä kertaa, eikä yhteistä jaettavaa välttämättä löydy. Kaaso Flo on porukasta ainoa, joka ei ole työelämässä; hänen epäillään olevan mielenterveyskuntoutuja. Varsinkaan hän ei osaa rentoutua, vaan pitää kiinni vaivaannuttavasta ohjelmasta, johon kuuluu paljon tutustumisleikkejä ja jopa spiritismiä. Morsianta ei kaason mukaan saisi pettää edes muita aikaisemmalla nukkumaanmenolla, sillä hän on ”ansainnut” kaikkien aikojen bileet.

Kirjan kertoja on 26-vuotias Leonora, dekkarikirjailija, joka jo melkein elättää itsensä teoksillaan. Hän kärsii valikoivasta muistista suhteessa nuoruuteensa ja muistinmenetyksestä suhteessa kauhujen viikonloppuun. Claren seurassa hän huomaa taantuvansa siksi änkyttäväksi ekaluokkalaiseksi, jonka luokan kuningatar ”pelasti” piireihin. Clare on aina ollut huomion jakamaton keskipiste, se tyttö, jolle annettiin kaikkien koulunäytelmien pääroolit. Leonoraa tosin helpottaa kuulla, etteivät kaikki muutkaan polttarivieraat tiedä, miksi ovat paikalla.

Minua asetelma ja juoni koukuttivat, ja olihan brittien mökkitouhuilu huvittavaakin, vaikka uusavuttomuus ei ollut varsinaisena teemana. Kännisekoilukin oli lopulta aika pliisua, vaikka kiintiöhomo-Tomilla oli tarjottavana kokaiinia tequilashottien piristeeksi. Henkilöhahmoissa oli ennalta-arvattavaa mustavalkoisuutta, mutta sen voi antaa anteeksi, jos etenee juoni ja toiminta edellä.

Kirjassa viljellään puhekieltä ja pohjoisen murretta, ja kirjoitusteknisesti teos tuntui viihteelliseltä. Trilleriksi ja dekkariksi se on suht virtaviivaista ja helppoa luettavaa, joka vetoaa enemmän tunteisiin kuin älyyn. Uskon, että varsinkin nuoremmille lukijoille se tarjoaa helpon samastumispinnan, sillä moni meistä on joutunut tahtomattaan bileisiin, joissa kaikki eivät haluaisi olla.

Olisin pitänyt teoksesta enemmän puhtaan psykologisena jännityksenä tai jopa chikclit-teoksena kuin murhadraamana. Toisaalta arvostin melko suppeaa tapahtumisen horisonttia, suljetun tilan kauhua, josta tuli mieleen Agatha Christien parhaat. Kaverikutsujen asetelmasta tuli jopa mieleen aikuisten Viisikko, varsinkin, kun kuuden hengen seurueesta yksi äänesti jaloillaan jo ensimmäisenä aamuna.

Tuoreimmista brittitrillereistä, jotka ovat saaneet suuren suosion myös Suomessa, olen lukenut monia. Jostain syystä minuun ovat vedonneet enemmän teokset, joissa rikokset eivät kohdistu lapsiin. Synkän metsän siimeksessä ei ollut aivan niin piinaava kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa (edelleen ykkössuosikkini tämän genren sisällä), mutta toisaalta siinä lähdettiin pois suur-Lontoon mukavuusalueelta. Aion ehdottomasti seurata Ruth Waren tuotantoa, ja lukisin teoksia mieluummin englanniksi. Käännöksessä tuskin oli mitään häikkää, mutta tuntui, että tässä oli sen tyyppistä huumoria, joka ei luontevasti käänny vieraalle kielelle.

Antaisin kirjan lahjaksi häähullujen uhreille, ja kaikille niille, jotka ovat joskus jääneet kutsumatta häihin köyhyyden tai parittomuuden vuoksi, tai vaikka siksi, että heillä on lapsia. Briteillähän hääpönötys on perinteikkäämpää kuin meillä, ja siksi he osaavat myös nauraa sille statuksen tavoittelulle, josta koko hömpötyksessä usein on perimmiltään kyse.