Parhaat bileet ovat aina Palokassa

Teos: Mika Lätti: Wallu Valpio – elämäni tie. (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukijat: Aku Laitinen ja Wallu Valpio

Minulla meni pitkälle 00-luvulle tiedostaa, millainen julkkis on Wallu Valpio, ja tämänkään jälkeen en ole kovin montaa kertaa miekkoseen törmännyt. Muistan hänen kertoneen iltapäivälehdille, että hänen lapsensa olisi siitetty Palokassa ja että hän noin kymmenen vuotta sitten esiintyi Elämä pelissä-ohjelmassa, jossa hänen siideripitoista dieettiään esiteltiin inhorealistisesti.

Valpio ei edusta minulle turhan julkkiksen stereotypiaa siksi, ettei hän ole esiintynyt omassa julkkiskuplassani samalla intensiteetillä kuin Tuksu, Tauski ja erilaiset bikinifitness-tähtöset. Pari vuotta sitten luin camp-hengessä Antto Terraksen elämäkerran Tauno Peltosesta, ja nyt ajattelin tempaista Mika Lätin Wallu-kirjan samassa hengessä.

Tai oikeastaan minua kiinnosti tietää, mikä on Valpion yhteys Keski-Suomeen. Olen melkein hänen ikätoverinsa, ja asunut 6 vuotta nuoruutta Palokassa: löytyisikö kirjasta mahdollisesti yhteisiä tuttuja?

Valpio syntyi Jyväskylässä nuorille vanhemmilleen v. 1973, ja Leena-äiti jäi varhain pienen poikansa yksinhuoltajaksi lapsen isän ajauduttua alkoholismiin. Leenan vanhemmat asuivat mummonmökissä Palokassa, ja varsinkin Simo-pappa on kertomuksessa vahva hahmo. Tämä sosialidemokraatti postinkantaja edusti järjestystä ja järkeä, ja osa hänen luonteenpiirteistään on periytynyt tyttärenpojalle, vaikka tätä on vaikea uskoa.

Jani-Petteri on Wallun syntymänimi, ja tällä nimellä hänet tunnettiin Jyväskylässä. Hän kasvoi useassa osoitteessa kaupungin keskustassa, ja kävi Cygnaeuksen koulua. Videovuokraamojen ja varhaisten tietokonepelien maailma muokkasi nuoren miehen mieltä, ja tähtihetkiä koettiin eräänä jouluna, kun Commodore 64 saatiin kytkettyä Palokan mökin Saloraan.

Toinen episodi, joka minua kirjassa kiinnosti, liittyi Valpion lyhyeen opiskelujaksoon Suolahden opistolla, joka keskittyi mm. nuoriso-ohjaajien koulutukseen. Valpio hakeutui alalle työskenneltyään Aseman lasten Walkers-kahvilassa, ja varmasti oli alaan hyvinkin perehtynyt. Meininki sisäoppilaitoksessa oli kuitenkin villiä, ja Wallu tuli tilapäisesti erotetuksi koulusta jäätyään kiinni kannabisin hallussapidosta. Tämän jälkeen hän erosi itse tuottaen pettymyksen äidilleen, joka oli rahallisesti tukenut näitä opintoja.

Ajatus opiskelijaelämästä Suolahden kaltaisella peräkylällä kuulostaa minusta surkuhupaisalta, koska olen asunut siellä. Valpio saa opiston meiningin kuulostamaan legendaariselta, eli hän ei ainakaan kuvaa takahikiän kahden pubin elämää huonossa valossa. Yhtä hyvää PR-työtä hän tekee Palokalle. Eli Keski-Suomi-trippinä kirja on varsin onnistunut.

Kirjan toisen puoliskon tahti on niin maaninen kuin oli Valpion elämäkin 00-luvulla ja 10-luvun alkupuolella. Suuri osa kertomuksesta liittyy taloudelliseen riskinottoon tapahtumatuottajana. Parisuhderintamalla tulee selväksi, että Valpio arvostaa naisissa eniten sihteerityylistä pukeutumista ja nailonsukkahousujen käyttöä.

Olen lukenut paljon huonompiakin julkkiselämäkertoja, joten voin suositella teosta ainakin 70-luvulla syntyneille lapsuusnostalgian näkökulmasta. Rockpiirien kuvaus ei varsinaisesti päässyt yllättämään, mutta siihen liittyi enemmän rehellisen työn kuvausta kuin oletin. Yksityishenkilönä musatuotannon ja rosoisen julkisuuskuvan takana kirja kuvaa levottoman kompleksista miestä, jolla on vasemmistolaisia poliittisia visioita ja jolle itseoppineen intellektuellin rooli lankeaa luontevasti.

Swingaten valtamerten yli

Teos: Zadie Smith: Swing Time (Penguin, 2017)

Äänikirjan lukija: Pippa Bennet-Warner

Viikonloppu meni lapsen valmistujaisia emännöidessä, ja samalla harjoittelin äänikirjan kuuntelua tosi tohinan keskellä. Zadie Smithin Swing Time oli ikuisuuden mittainen kuunneltava, mutta sen monipolvinen ja viipyilevä kerronta sopi hyvin äänikirjan formaattiin. Olenkin ilmeisesti nyt lukenut Smithin joka romaanin, mutta en esseekokoelmia. Tuotantoon minulla on ollut jakautunut suhde; pidin aikanani White Teethistä, mutta ihan joka teos ei ole kolahtanut samalla intensiteetillä.

Swing Timessa on nimetön kertoja, jamaikalaisen äidin ja työväenluokkaisen valkoisen britti-isän tytär, joka kasvaa Pohjois-Lontoon lähiössä 1980-luvulla. Teos alkaa vuodesta 1982, jolloin kertoja on alakouluikäinen. Hän käy parempaa koulua kuin valtaosa naapuruston maahanmuuttajataustaisista lapsista, sillä hänen äitinsä on eteenpäin pyrkivä, tiedostava feministi. Tytön isoäiti on aikanaan tullut Britanniaan siivoojaksi, ja äiti on kasvanut sukulaisten hoivissa Jamaikalla. Kun hän on vihdoin päässyt pois kotisaareltaan, hän vannoo, ettei tule koskaan vedetyksi takaisin tuohon kulttuuriin.

Kirjassa tutkitaan äidin ja tyttären kompleksista suhdetta, ja myös kasvavien tyttöjen ystävyyssuhteita. Kertojan äiti ei haluaisi tyttärensä keskittyvän tanssikouluun, vaan toivoisi tälle akateemista uraa. Kuitenkaan tytöltä ei voida kieltää lähikirkossa pidettäviä, halpoja tanssitunteja, joihin myös yhteiskunnan tuilla elävien perheiden lapset pääsevät. Äiti ei kuitenkaan suostu ostamaan tyttärelleen klassisia balettitossuja, joissa on pinkit satiininyörit. Tyttö saa kissan alavatsan väriset tossukat, joihin isä ompelee kuminauhat nilkan tueksi. Isä on silmittömästi rakastunut vaimoonsa, mutta ei jaa tämän kanssa kunnianhimoa. Lopulta isä päätyy tanssituntien huoltajaksi, koska äiti kokee koko harrastuksen ajan hukkana.

Tytön paras ystävä Tracy on lahjakas tanssija, joka dominoi tanssiharjoituksia. Kertoja haluaisi osallistua tämän kanssa musikaalien koe-esityksiin, mutta äidin toleranssin raja ylitetään tässä. Esiteineinä tyttöjen polut erkaantuvat, kun Tracy jatkaa tanssin opiskelua oikeassa tanssikoulussa. Kertoja pakenee ankaria kotiolojaan Camden Townin goottipiireihin, ja löytää musikaalisen lahjakkuutensa. Lopulta hän päätyy töihin musiikkiteollisuuteen: alussa hän on töissä paljon MTV:tä muistuttavalla tv-kanavalla, ja pian hänet bongataan sieltä Aimee-nimisen supertähden henkilökohtaiseksi assistentiksi.

Kirjan nykyisyydessä kertoja on saanut potkut töistään, ja hän elää terrorismia pelkäävässä Lontoossa vuonna 2008. Ennen tätä hän on kiertänyt maailmaa Aimeen kiertueilla, ja asunut lyhyen ajan Gambian maaseudulla, jonne on rakennettu tyttökoulua supertähden rahoilla. Vaikka Aimee profiloituu tarinassa australialaiseksi, hänen tarinassaan on paljon yhtäläisyyksiä Madonnan kanssa. Vanheneva poptähti adoptoi lapsia kehitysmaista, ja haluaa vaikuttaa noiden maiden paikallisiin oloihin. Kertoja lähtee Gambiaan velvollisuudesta, ilman suuria odotuksia, mutta päätyy paikan päällä käsittelemään työsuhteensa lisäksi äitisuhdettaan, sillä Aimee ja kertojan äiti ovat molemmat yhtä vahvoja naisia, jotka saavat ihmiset tanssimaan oman pillinsä tahdissa.

Innostuin kirjassa eniten Gambia-osuudesta, koska en muista lukeneeni ainuttakaan tuohon maahan sijoittuvaa romaania. Sen sijaan olen kuullut maasta paljonkin, eli kirjassa kuvattu kulttuuri ei ollut aivan vierasta. Kertoja tutustuu varsinkin nuoreen mieheen, Laminiin, johon Aimee iskee silmänsä heti maahan tultuaan. Gambialaiset eivät kuitenkaan suhtaudu megatähden vierailuun maassaan kritiikittä, vaan jotkut perheet päätyvät jopa vetämään lapsensa pois hyväntekeväisyysprojektista.

Kertoja ei löydä Gambiasta kaukaa hukassa olleita afrikkalaisia juuriaan, mutta viettää hankalia hetkiä muun muassa Kunta Kinten historiallisilla monumenteilla ja muissa orjuusaiheisissa nähtävyyksissä. Hän yrittää tutustua paikalliseen kulttuuriin työnantajansa ilmastoidun keinotodellisuuden ulkopuolella, mutta saa jatkuvasti palautetta naiiviudestaan. Äidin feministinen kasvatus nostaa päätään hänen tutkiessaan kulttuuria, jossa naiset tekevät kaikki raskaat työt ja miehet keskittyvät joko rukoilemiseen tai valkoisten naisten vikittelyyn. Kirjassa käsitellään myös paikallista ääri-islamin nousua, ja siihen liittyvää länsimaisen koulutuksen kritiikkiä.

Kuuntelin kirjaa neljässä osassa, ja vaikka se ei tuntunut kielellisesti vaikealta, paikoitellen pitkästyin jaaritteleviin osuuksiin. Tanssin ja elokuvan ystäville teos tarjoaa historiallisia helmiä, joille en itse niin lämminnyt. Feministisen kritiikin osiosta pidin, mutta se toisti itseään pahimmin. Kertojan äidin lähes karikatyyrinen hahmo alkoi jo ärsyttää, ikuisissa Birkenstock-sandaaleissaan. Kerronnallisesti teos poukkoilee eri vuosikymmenten välillä, mutta minua epälineaarinen kerronta ei vaivannut.

Laajuudeltaan tämä teos on yhtä eeppinen kuin White Teeth, mutta henkilöhahmoja on hieman vähemmän. Teosta on verrattu muun muassa Elena Ferranten Napoli-sarjaan, mikä ei ole kaukaa haettua. Voinkin kuvitella, kuinka 1980-90-luvuilla Lontoossa kasvaneet lukijat löytävät teoksesta itsensä, koska minullekin, tuon ajan turistille, teos tuntui osittain omakohtaiselta.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 66/196: Gambia.

Suurvisiirin tuntemattomat puolet

IMG_1842Ihmisen täytyy olla joko camp-henkinen tai täysin kajahtanut lähestyäkseen Tauski Peltosesta kirjoitettua elämäkertaa. Itse latasin sen eilen illalla e-kirjastosta muun lukemisen puutteessa, eli tarjonta siellä rajoittui taas sataan Enni Mustoseen ja tähän. Teoksen Tauski-elämä ja teot (2017) on kirjoittanut Antto Terras ja sen on kustantanut LIKE. Rohkea veto molemmilta.

Mitä tiesin Tauskista ennen kirjan lukemista? Tunsin värikkäästä saagasta vain loppupäätä, sillä ilmeisesti en ole 90-00-luvuilla lukenut keltaisia lehtiä ahkerasti lainkaan. Tauski on hiipinyt tietoisuuteeni vasta viime vuosina, kun hän kävi keikkailemassa edellisen asumukseni lähipubissa. Kerran olin jopa matkalla hänen pubikeikalleen, mutta onneksi he ilmoittivat ”sairaskohtauksesta” johtuvasta peruutuksesta. Tuolloin Tauski oli jäänyt koneesta Antalyassa huonovointisuutensa vuoksi. Ilmeisesti ainakin 10 vuoden aikana Tauskin keikkojen jännitys on keskittynyt siihen, saapuuko artisti paikalle ja missä kunnossa. Olen myös lukenut lööppejä perheväkivallasta ja huoltajuuskiistoista. Siinä kaikki.

Kirjasta ensimmäinen välittynyt viesti oli, että Tauskin kaltaisen miehen paikka ei ole tämän päivän feministisessä viherpiipertäjä-Suomessa. Turkissa hän on viihtynytkin, ja hankkinut sen vaatekaupoista suurvisiirin keikkakuteet. Kolme ex-vaimoa, joista kaikki juonittelevat keskenään miehen selän takana, kuulostaa muunnetulta haaremilta. Pesän jatkajaksi on sitten etsitty ulkomaista morsianta, joka olisi kiltimpi ja tottelevaisempi. Autot, talot ja muskeliveneet ovat päämäärä, iskelmämusiikki keino saada menestystä ja vaikutusvaltaa.

Musikaalisen uran saaga on miltei koomisempi kuin avioliittojen. Vaikka hän pääsi tekemään ensimmäisen levysopimuksensa Fazerin kanssa 24-vuotiaana, hän ei koskaan saanut kunnon hittejä esittääkseen.  90-luvulla hän päätyi kirjoittamaan omia biisejään, joista kai tunnetuin ”Sinä vain” sai odottaa pöytälaatikossa vuosia ennen julkaisua. Poptorille tehdyt ”rekkakuskilevyt” myivät, mutta samalla dumppasivat Tauskin sekunda-artistien kastiin. Matin ja Tepon toimiminen uusien tulokkaiden portinvartijoina tuntui myös absurdilta, ottaen huomioon heidän oman tuotantonsa tason.

Teoksen lempiepisodini liittyvät tietysti ulkomaisiin morsiamiin. Missikisan tuomarina Tauski pääsee kuumien kisujen kera Israelin Eilatiin, mutta siellä suomineidot kalpenevat paikalliselle tarjonnalle. Tauski rakastuu tulisesti naissotilas-Ornaan, ja hänet jo esitellään suvulle vävypoikana. Kiihkeä kosija saa jopa morsiamen matkaamaan Suomeen, mutta tämän jälkeen romanssi hiipuu. Hieman samanlaista kaavaa noudattavat romanssit gambialaisten neitojen kanssa, vaikkakaan siellä suhdetta ei saa korkattua ilman avioitumista. Saffiatou suostuu naimisiin, mutta lemmenloma Suomeen kestää neljännellä rouva Peltosella tasan viikon.

Mitä kirjasta sitten sai irti, muutakin kuin Seiska-tason suhdesoopaa? Ainakin teos kertoo Tauskin oppimisvaikeudesta ja paniikkihäiriöstä, jotka selittänevät kouluja käymättömyyttä ja uravalintaa. Yksityisyrittäjyys on vielä joskus maailman aikaan ollut pelastusrengas niille levottomille pojille, joiden suvuissa oli pääomaa. Tässäkin kerrotaan Tauskin mukanaolosta suvun bisneksissä nuorena miehenä – ennen alkoholisoitumistaan hän on ollut täysverinen työnarkomaani. Kertomus raisiolaisen farkkuliikkeen toiminnasta oli helmi, ja avasi myös Tauskin kyvyistä uuden puolen.

Kirja on kirjoitettu kauttaaltaan huumorilla, mutta kohdettaan kunnioittaen. Mistään suuresta sensaatioteoksesta tässä ei ainakaan ole kyse, ja varsinkin tämän vuosikymmenen pahimmat lööppikohut tässä ohitetaan kepeästi. Tämä on ihmisen kokoinen teos, joka ottaa vahvasti huomioon olosuhteet ja kontekstin. Saa nähdä, kuinka kauan Suomi-iskelmäteollisuus voi jatkaa, jos tuotantosuhteet ovat niin nuhjuiset ja kämäiset kuin mitä tässäkin teoksessa kuvataan.

Luin teoksen suuremmalla mielenkiinnolla kuin olisin lukenut jonkun nousujohteisen poliitikon tai urheilijan oma/elämäkerran, enkä siksi, että olisin saanut kicksejä päämiehen epäonnistumisista. Ehkä kirjan päivänvaloon saaminen on merkittävää siksi, että Tauski itse ei kykenisi sitä kirjoittamaan. Itselleni teki hyvää lukea elämäkerta henkilöstä, joka ei arvosta kirjasivistystä ja jonka elämään ei kuulu millään muotoa kirjallisuus tai muukaan kulttuuri, iskelmämusiikin ulkopuolella. Sillä yleensä välttelen tällaisia henkilöitä, mutta kuitenkin kirjoitan fiktiota heistä. Tarvitsen peilejä, joiden kautta punnita hahmojeni uskottavuutta.

Suosittelen teosta kaikille riskinottajille ja huumorintajuisille Tauski-faneille.

 

Sanadiilerin uusi elämä

IMG_1553Afrikkalainen skifi: harvinaista, kiinnostavaa, vähän vaikeaa. Hyllyssäni on muutama genreen kuuluva teos, joita en ole saanut loppuun. Nyt uusimpana eteeni pompahti eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin teos Zoo City (alk. 2010, Aula&co 2016, suom. Tytti Viinikainen), joka on saanut mm. Arthur J.Clarke-palkinnon ja tänä vuonna myös Suomessa Tähtivaeltaja-palkinnon.

Teoksessa eletään vuotta 2011 Johannesburgissa. Uutena alakulttuurina ovat ”eläimelliset”, eli ihmiset, jotka elävät symbioosissa jonkun villieläimen kanssa. Päähenkilö Zinzi December on entinen ”sanadiileri” eli vapaa toimittaja, nykyinen tavaroiden etsijä, jonka läheinen on laiskiainen. Tavaroiden etsijänä hän tekee paljon keikkaa yksinäisten vanhusten luo, mutta työ vie myös henkiparantajien ja puoskareiden pariin. Naisen työllistyminen on vaikeaa siksikin, että hän on äskettäin vapautunut vankilasta ja kamppailee huumeriippuvuutensa kanssa. Muutto rähjäiseen, vaaralliseen Zoo Cityyn kerrostaloon, joka on nähnyt parhaimmat päivänsä, on ironinen elämäntapamuutos henkilöltä, joka entisessä elämässään on ollut hyvin trendikäs lifestyle-toimittaja.

Jo musiikillisesti teos on antoisaa luettavaa, sillä tässä sukelletaan maan musiikkiteollisuuteen. En vieläkään osaa hyvin määritellä crunk rap:iä, kwaitoa tai maskandi folk:ia, mutta ainakin minua on nyt informoitu niiden olemassaolosta. Nuorten orpojen ja slummien kasvattien toiveet supertähteydestä ovat tapetilla, ja joillekin menestys merkitsee sitä, että pääsee huumevierotukseen yksityiselle klinikalle, ei metodistikirkon kellariin. Zinzi etsii kadonnutta teinitähteä Songweraa, goottipunkkaribarbiprinsessaa, joka on lopettanut mielialalääkkeiden käytön ja voi siksi olla vaaraksi itselleen ja muille.

Teoksessa on rikollisuutta ja hämäräbisneksiä monella tasolla. Itseäni kiinnosti eniten Afrikan sisäinen pakolaispolitiikka ja rajanylitykset. Toinen avainhenkilöistä on Zinzin poikaystävä, kongolainen Benoit, joka paljastuu perheelliseksi turvapaikanhakijaksi ja entiseksi lapsisotilaaksi. Zinzi on enemmän kiintynyt mieheen kuin laiskiaiseensa eikä pysty eliminoimaan mustasukkaisuuttaan kadonnutta perhettä kohtaan. Perheen mahdollinen löytyminen pakolaisleiriltä Burundista herättää myös ristiriitaisia tunteita. Myös zimbabwelaisten hankalaa roolia käsitellään, saahan Zinzi itsekin lopulta naapurimaan pakolaisen väärennetyt paperit. Yleinen pan-afrikkalaisuus ja muiden maiden siirtolaisten ja pakolaisten tuomat extravibat kaupunkikulttuuriin olivat vahvasti läsnä kaikkialla.

Teoksessa oli muutamia kohtia, jotka kertoivat Etelä-Afrikan köyhien todellisuudesta akuutin kuvottavalla tavalla. Tuberkuloottinen mies, joka möi ysköksiään niille, jotka tarvitsivat lääkärinlausuntoa työvoimaviranomaisia varten, oli aikamoinen tapaus. Etelä-Afrikan valtion byrokraattinen viidakko työllisti myös lukutaitoisia köyhiä naapureiden lomakkeiden täyttäjinä (normikauraa myös Suomessa). Ei varmasti ollut mitään ongelmaa, johon metodistikirkon kellarin vapaaehtoiset eivät olisi yrittäneet löytää ratkaisua, mutta akuutein ongelma heillä oli pakolaisten hätämajoitus. Kuten Suomessakin, myös J’burgin kirkonrotat saivat yllättävän hipstereitä voileipälahjoituksia trendikahviloista päivän päätteeksi.

Mitä kummempia toteemieläimiä kirjassa vilisi teemaan kuuluen, mutta lopulta zoologinen viritys jäi hieman varjoon Zinzin muun henkilöhistorian dominoidessa juonta. Hänen kotitalonsa Elysium Heightsin pihalla tosin pidettiin karhunkaatajaiset, ja aika moni henkilö tuli muutenkin eläinten puremaksi tai raatelemaksi. Ihmisen kanssa symbioosissa olleiden eläinten puremat parantuivat erityisen huonosti. Vastaavia symbioottisia yhteisöjä löytyi muualtakin maailmasta, ja heillä tuntui olevan henkiyhteys toisiinsa.

Vaikka Beukesin teksti pitää sisällään painavaa yhteiskunnallista analyysiä ja kauhua, kirjassa on myös aidon nautinnollisia osuuksia. Kahviloiden, baarien ja klubien kirjo on runsasta, ja surullisella lemmenparilla on huikean hienot maisemat illallistreffeillään kerrostalon katolla. Pidin varsinkin siitä, että skifi-kirjaksi tässä elettiin myös paljon ns. tavallista arkea.

Teos jätti minut pakahtuneeksi, enkä pystynyt yhdellä lukukerralla prosessoimaan kaikkia romaanin tasoja. Matkakuumettakin teos herätti, vaikka olen piinallisen tietoinen siitä, etten tavallisena turistina koskaan pääsisi lähellekään Elysium Heightsin kattoterassia. Teos vaatii myös suomennoksena lukijaltaan tarkkaavaisuutta ja halua avata pieniä yksityiskohtia, mutta voin taata, että takaosan sanaston konsultointi ja lievä googlaus ovat sen arvoisia.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.