Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Posotusta, pimputusta, pompotusta

Teos: M. A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Tuomas Nevanlinna

Pari viikkoa sitten kuuntelin Lasse Lehtisen tuoretta ruokamuistelmateosta, jossa kerrottiin muun muassa legendaarisesta Bulgarian Sofian itäblokkilaisten nuorisofestarista, jonne osallistui Suomesta jopa 600 hengen delegaatio. Seurue matkusti paikalle omalla erikoisjunalla, ja muutenkin reissuun liittyi varsin koomisia piirteitä. M.A Numminen oli valittu Suomea edustamaan silmäätekevien gaalailtaan, mutta hänen koneellisen musiikin esityksensä keskeytettiin agendaan sopimattomana. Tästä muistelosta intouduin kaivamaan esiin Nummisen oman tuoreen omaelämäkerran ensimmäisen osan, joka kattaa ajan 1960-luvun alkupuolelta vuoteen 1989. Lehtisen kirjasta en saanut aikaan blogitekstiä ainakaan vielä, vaikka siinä oli minulle paljon kiinnostavaa ruokasisältöä. Molempia teoksia vaivaa runsaudenpula ja ulkokohtainen tapahtumakeskeisyys.

Nummisesta minulla on enemmän omakohtaisia muistoja kuin Lehtisestä, ja varsinkin tarinointi hänen urastaan lastenmuusikkona kolahti. Mieshän päätyi levyttämään lastenlauluja lähes vahingossa YLE:n radiotoimituksen pyynnöstä, mutta innostui asiasta ja kiersi maan lastentapahtumia ja kouluja pienen ikuisuuden. Myös hänen kiinnostuksensa ruotsinsuomalaisten lasten kielenopetukseen on ollut pitkälinjaista, ja paljastaa miehestä vakavampaa akateemista puolta.

Muistan myös kuulleeni Nummista keikalla jossain yhteiskuntatieteiden häppeningissä. Hän opiskeli 60-luvulla sosiologiaa tosissaan, ja jatkoi alan julkaisujen seuraamista muusikon uran kiireiden keskellä. Jossain vaiheessa hän pääsi myös osallistumaan musiikkisosiologien konferensseihin maailmalla. Suomessa taas hän on ollut erityisen tervetullut puhuja äidinkielen opettajien päivillä, johtuen suomen kielen käytön innovatiivisuudestaan. Vastaavaa kulttimainetta hän on kantanut kirjastoalan ihmisten parissa, joille hän teki joskus pari nimikkobiisiä.

Kyseessä on teos, jota kannattaa lukea pienissä erissä. Itse kuuntelin tätä kolmessa osassa, ja nämä pätkät tuntuivat liian pitkiltä. Ongelmana tekstissä on kiireisen kalenterin kertaaminen, joka olisi voinut käydä läpi reippaan editoinnin. Tämä tapahtumakeskeisyys ei taas jätä paljoa tilaa sisäiselle elämälle, eli emme saa kuulla paljoakaan suuren taiteilijan epävarmuuden hetkistä tai kriisivaiheista.

Toki kirjassa kerrotaan rankasta bilettämisestä, huumekokeiluista, vaimon vaihtamisesta suuren rakastumisen vuoksi nelikymppisenä, mutta huolimatta värikkyydestä teos on jollain tasolla liiankin korrekti. Se ei täysin täyttänyt laatuvaatimuksiani siitä, millaista on kiinnostavaa omaelämäkerrallista kirjoittamista. Usein kiinnostavimmat muistelmat keskittyvät johonkin perin mitättömään tai arkiseen, ja löytävät merkitystä muualta kuin menestyneen ihmisen tähtihetkistä.

Ymmärrän Nummisen tavan olla juoruamatta läheisistä yhteistyökumppaneistaan, ja rakkauselämään liittyvään tahdikkuuden, mutta tämä toimintakeskeinen tykitys ei näytä Nummisen yksityisempiä kasvoja.

Moni ns. boomer-sukupolven viimeaikainen oma/elämäkerta on jäänyt minulta kesken, johtuen siitä ärsytyksestä, joka tulee maailmasta, jossa kaikki järjestyy tietyn eliittiryhmän taiteilijoille kuin Manulle illallinen, ja jossa tunnetaan ihan kaikki keskeiset vaikuttajat, alkaen istuvasta presidentistä. Tästä näkökulmasta Nummisen teos on esimerkkitapaus: vaikka kirjassa mainitaan joitain epäonnistumisia/bumerangeja, miehen elämä on niin kiireistä, etteivät ne paina hänen elämänsä vaa’assa. Toinen asia, joka ärsytti, oli suurimman osan naisista esittely ”sen ja sen vaimona”.

En silti olisi jaksanut saattaa tätä järkälettä loppuun, ellen olisi jäänyt lukijana/kuulijana plussan puolelle. Ehkä kirjan tärkeintä antia jälkipolville on rehellinen arvio 60-70-lukujen kulttuuriradikaalien roolista ja syvistä poliittisista kuiluista vasemmiston kentillä. Nummisen arviossa taistolaisuudesta on lähes uskonnollisia piirteitä, tai hän koki joidenkin ystäviensä huumorintajun kadonneen lähes tyystin heidän liityttyään tuohon liikkeeseen. Itse en olisi osannut sijoittaa Nummista niin maltilliseen vasemmistolaissiipeen kuin mitä tässä kuvataan, tai positioon, joka ei selkeästi kannattanut valittua linjaa.

Muistelmille on luvassa jatkoa, joka alkaa strategisesti itäblokin hajoamisen prosessista. Toivon mukaan niissä olisi enemmän myös yksityiselämän pohdintoja, ja vähemmän keikkakalenterin yksityiskohtaista penkomista. Tässä ensimmäisessä osassa ulkomaan keikkojen kuvaukset olivat toki hohdokkaita, ja pitäisin New Yorkia Nummisen kaltaisen monilahjakkuuden henkisenä kotina.

Uusrahvaanomaisuuden tyylilajin esittelystä annan artistille täydet pisteet, sillä tässä esitetään täydellinen vaihtoehto lapuanliikkeen toiselle tulemiselle. Termi oli minulle uusi, ja se todella keksittiin kriitikkopiireissä Nummisen 70-luvulla omaksumalle tyylille. Tämä myös selittää Nummisen valtavan suosion Ruotsissa, josta en myöskään ollut ennen kirjan lukemista tietoinen.

Heroinistista kotileipuriksi

Teos: Lesley-Ann Jones: John Lennon-rocktähden elämä, rakkaudet ja kuolema (Aula & co, 2021)

Suomennos: Juha Ahokas

Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää

Kuuntelin männä viikolla virkatessani maanisesti öiseen aikaan silmät ristissä tuoreen John Lennon-elämäkerran, ja se jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni, vaikka en pystynyt omaksumaan sitä kokonaisuutena näin hätäisesti läpi käytynä.

Uskallan väittää, että The Beatles-tuntemukseni on ikäluokkani edustajana keskivertoa laajempi, mutta en muista lukeneeni heistä aiemmin kokonaista teosta. Vannoutunut fani en ole ollut, mutta elin muutaman vuoden tosi fanin kanssa, ja tämä lisäksi myös lapsuudenkodissani bändiä kuunneltiin usein. Olen tottunut pitämään The Beatlesia musikaalisena esikuvana, järkyttävän muuntautumiskykyisenä jättiläisenä, jonka biiseistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.

Muistan myös kuulleeni Lennonin kuolemasta 8-vuotiaana, mutta olin liian nuori ymmärtääkseni tapahtumaa yhden rock-aikakauden päätöksenä. Varmaan eniten olen ollut innoissani The Beatlesista lukioikäisenä, mutta innostukseni liittyi enemmän biiseihin kuin henkilöhistoriaan. En koskaan valinnut bändistä suosikkijäsentä, mutta John Lennonin tarina on kiinnostanut eniten, varsinkin bändin hajoamisen jälkeinen aika.

Kirjaan nyt ylös joitain asioita, jotka askarruttivat minua tässä kirjassa tai joista en tiennyt tähän mennessä.

Teoksessa käydään läpi Lennonin kompleksista äitisuhdetta. Lapsena John muutti asumaan tätinsä luo, koska nuori äiti Julia ei kyennyt takaamaan pojalleen kunnollista asumista. Suhde äitiin ei koskaan katkennut, mutta siihen liittyi piirteitä, jotka saattoivat vaikuttaa kasvavan pojan mielenterveyteen. Teini-ikäisenä John alkoi viettää aikaa äitinsä nurkissa, koska tämän elämäntapa oli rennompi ja boheemimpi kuin tiukkapipoisen tädin. Äidillä oli taatusti vaikutus siihen, että poika uskalsi unelmoida täyspäiväisestä muusikon urasta. Lähtökohdat molemmissa talouksissa olivat kuitenkin vaatimattomat, ja itsensä elättämisen eetos meni taiteen arvostamisen edelle. Perheen ja suvun köyhyys oli kuitenkin vähäisempää kuin oletin.

En tiennyt/muistanut, että ennen maailmanmainettaan The Beatles musisoi jopa kolmen vuoden aikana Hampurin musiikkiklubeilla. Tähän periodiin liittyvät tarinat ovat ehkä raflaavimpia, sillä vieraassa maassa nuoret miehet joutuivat todella testaamaan rajojaan. Asuinolosuhteet olivat surkeat, ja amfetamiinijohdannaisia kului pelkästään hereillä pysymiseksi ylipitkinä työpäivinä. Vaikka keikkamuusikon työ oli kaukana taiteellisesta vapaudesta, bändi alkoi saada paikallisia faneja ja tukijoita, joista osa pysyi projekteissa mukana myöhemminkin.

Lennonille bändin kasvava kaupallisuus ja brändäys oli vaikea pala niellä, ja hänen kapinallisuutensa ilmeni monella tasolla. Varsinkin USA:n keikoilla bändin oli mahdollista laulaa ja soittaa mitä tahansa fanien melutason takia, ja välillä Lennon käytti tätä tilannetta hyväksi. Vaikka Lennon lopulta päätyi asumaan New Yorkiin vuosikymmeneksi, hän onnistui jo ennen tätä polttamaan siltoja amerikkalaisen median kanssa. 1970-luvulla hän oli presidentti Nixonin mustalla listalla, ja FBI kuunteli hänen puhelujaan. Lennonilla oli poliittista vaikutusvaltaa ehkä enemmän bändin hajottua, ja varsinkin hänen rauhanaktivisminsa oli jatkuvan syynin alla.

Hurjin episodi kirjassa sijoittui 60-luvun loppuun, jolloin John ja Yoko hakivat inspiraatiota heroiinista ja joutuivat vierottamaan itse itsensä aineesta. Uusperheen tilanne oli muutenkin haasteellinen, ja Onon Keiko-tyttären huoltajuuskiista ja sitä seurannut kidnappaus vaikuttivat myös Lennonin elämän valintoihin. On myös monella tapaa ironista, että ensimmäistä perhettään laiminlyönyt Lennon muuttui miehenä, isänä ja elämänkumppaninsa Onon tavattuaan.

On päivänselvää, että totaalisen symbioottinen parisuhdearki, jota John ja Yoko elivät vuosikausia, on kuormittavaa mielenterveydelle. Lennon taipui 70-luvulla leipää leipovaksi koti-isäksi, ja kertoi kokeneensa tasapainoista onnea tässä roolissa, mutta tässä vaiheessa pariskunta oli jo eriytynyt piirun verran. Ono kävi tuolloin töissä kodin ulkopuolella, tosin nämä työt koostuivat pitkälti miehensä omaisuuden hallinnasta. Onolla oli enemmän bisnesosaamista kuin miehellään, vaikka hänen taiteensa ei ollut kovin kaupallista.

Kummallisesta sivusuhteesta kiinalaistaustaisen avustaja May Pangin kanssa en muista lukeneeni ennen, tai aihe ei ole kiinnostanut. Omituista tässä oli Yokon rooli jopa miehensä seksielämän organisoijana.

Kirja ei varsinaisesti korosta Lennonin elämän ylilyöntejä, mutta Jones pyrkii rehellisyyteen miehen persoonan pimeämpien puolten kanssa. Lennon oli käytökseltään piikikäs ja haastava jo ennen rocktähteyttä, joten kaikkea persoonan kehitystä ei voi laittaa kuuluisuuden piikkiin. Bändin menestyksen huippuvuodet olivat silkkaa hullunmyllyä kaikille sen jäsenille, mutta Lennonin persoonaa menestys hajotti eniten.

Kiinnostavaa oli myös kuulla Lennonin ja Onon terapiakokeilusta, jossa vetäydyttiin kuukausiksi kalifornialaiseen retriittiin etsimään sisäistä lasta. Vaikka tätä on arvioitu myöhemmin rahanahneen ”gurun” puoskaroinniksi, se kertoo kuitenkin Lennonin halusta selvittää menneisyytensä solmuja.

Kirja herätti minussa monia kysymyksiä luovuudesta, varsinkin luovan toiminnan reunaehdoista tilanteessa, jossa henkilöt ovat maailmankuuluja artisteja, joilla on omat henkivartijat. Ihmetyttää myös se, että huolimatta bändin loppuajan ristiriidoista he saivat aikaan uskomattoman priimaa kamaa. Lennonin soolouran ja levytyksiin Onon kanssa en ole perehtynyt syvällisesti, joten tämä kirja antoi paljon vinkkejä tuon jakson avaamiseen.

Näin maalaisena/maakunnan kasvattina on todettava, että Yoko Ono saattaa olla ensimmäinen performanssi/käsitetaiteilija, josta olen kuullut. Tässä teoksessa hänen rooliaan tutkitaan myös kriittisesti, mutta vähättelemättä hänen osallisuuttaan toimijana maailmanhistoriassa. Itse olen aina ihaillut häntä myös sen uran vuoksi, jota hän teki jo ennen Lennoniin tutustumista.

Kirjassa on kiinnostavia, kirjailijan omia biisilistoja, jotka on taustoitettu perusteellisesti. Näihin tutustumalla voi tällainen maakunnan perustason pubivisan Beatles-tietäjä nostaa huikeasti osakkeitaan seuraavalle kierrokselle. Pidin muutenkin kirjailijan äänestä ja otteesta, hän on pitkän linjan musiikkitoimittaja, eikä tämä teos ole hänen ainoa kirjoittamansa rock-elämäkerta.

Kolmannen linjan kattotasanteella

Teos: Piritta Porthan: Meitä oli kaksi (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikolla löysin sattumalta tuoreen esikoisromaanin, jossa päähenkilön, nuorehkon äidin mielenterveys rakoili (Elina Jokinen), ja sama tematiikka jatkuu nyt Piritta Porthanin esikoisessa. Jokisen romaanin tapahtumapaikat olivat syvällä maakunnissa, kun taas Porthanin teoksessa eletään Helsingissä ja reissataan reippaasti ympäri Eurooppaa. Mutta molemmissa teoksissa on ulkoisesti menestynyt päähenkilö, joka on sisäisesti hajoamispisteessä.

Romaanissa nuori Iiris on kadottanut kaksossiskonsa Hertan Ruisrockissa kesänä ennen opiskelujen alkua Sibelius-Akatemiassa. Herttaa on etsitty perusteellisesti, ruumista ei ole löytynyt, mutta muutaman vuoden päästä tyhjä uurna haudataan Hietaniemen hautausmaalle. Tragedian vuoksi Iiriksen vanhemmat muuttavat pysyvästi Rhodokselle, ja Iiris ripustautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä, jonka kanssa saa lapsen jo opintojen alkuvaiheessa.

Iiris ei saa vakavaan masennukseensa apua virallisia kanavia pitkin, mutta hän löytää keinon päästä elämässään eteenpäin sairaudesta huolimatta. Identtisenä kaksosena sisaren menetys muokkaa hänen persoonaansa radikaalisti, ja tämä vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Hänen arkiminänsä on sovinnainen, arkirutiineja arvostava. Perheessä hänen vastuullaan on ekologisen pyykkietikan ja pesupallojen hankinta. Mutta tämä elämä ei riitä hänelle, vaan hän kaipaa suurempaa huomiota kuin mikä on hänelle arkiroolissaan mahdollista.

Arjessaan Iiris opettaa musiikkia yläkoulussa, ja ottaa kasvatustehtävänsä vakavasti. Hän on myös perheensä ensisijainen elättäjä, sillä it-alalla toimiva aviomies Kristian on omistautunut oman, tulevan applikaationsa kehittämiseen. Mies siis kieltäytyy palkkatyöstä, ja elää satunnaisilla keikkatuloilla. Iiris vertaa perheen valta-asetelmaa lapsuutensa kotiin, jossa isä oli maailmaa kiertävä jazzmuusikko. Perheiden tilanteessa on paljon yhteistä, vaikka jopa Iiriksen isä pyrki olemaan kotona edes juhlapyhinä. Kristian taas pakenee joogaan niinä harvinaisina hetkinä, kun yhteistä kotiarkea on. Hän myös potee ristiriitaista ilmastoahdistusta, ja pyrkii rajoittamaan vaimonsa ja tyttärensä ruokavaliota silloinkin, kun ei ole kotona.

Romaanin varjonarratiivi liittyy ekologiseen yhteisöön, Tarotin tähtiin, jossa on luovuttu yksityisomaisuudesta ja länsimaisista mukavuuksista. Tämä kertomus oli sen verran yliampuva, että kaikessa karmeudessaan se toi romaaniin myös humoristisen näkökulman. Toisaalta se vahvisti stereotypiaa, jonka mukaan yhteisöasumisessa on aina seksuaalisen kokeilun aspekti.

Minua tämä teos valaisi persoonallisuushäiriöiden mahdollisista syntytekijöistä, vaikka Porthan ei sorru liian psykologisoivaan kielenkäyttöön. Tulkinnat kaksostyttöjen mielentiloista jäävät pitkälti lukijan vastuulle. Sosiaalisen median rooli huomiohakuisen käyttäytymisen eskaloijana on yksi keskeinen teema.

Rakenteellisesti teos on rönsyilevä, ja koin joidenkin juonenkäänteiden olevan turhia. Iiriksen taiteilijaminän seikkailuissa oli myös koomisia kliseitä, kuten 27-kuolemankultin palvonta ja Instagram-kuvien ottaminen Pariisissa Jim Morrisonin haudalla. Toisaalta juuri tällaisia tempauksia tehdään somessa katsojaluvun lisäämiseksi, sillä moni seuraaja ei halua tietää Pariisista muuta kuin popkulttuurin pinttyneimmät kliseet.

Romaanissa on paljon YA-kirjallisuuden elementtejä, mutta se voi myös kiinnostaa psykologisten trillereiden ystäviä. Siskon katoamisen tarina ei tässä saavuta äärimmäisen kauhun aspektia, mutta Iiriksen sisäisessä maailmassa riittäisi ihmeteltävää useampaankin romaaniin.

Pyrin tässä arviossa olla tekemättä liikoja juonipaljastuksia, sillä romaanin vahvuus piilee sen yllätyksellisyydessä. Heikkoutena pidin popkulttuurin ja somekulttuurin ilmiöiden liiallista läsnäoloa, mutta tämä johtuu omista tämänhetkisistä mieltymyksistäni. Olen lukenut liian monia teoksia, joissa päähenkilö rakentaa vaihtoehtoista minuutta Instagramin ja blogimaailman kautta. Ehkä tässä silti poikettiin tavallisimmasta tarinasta siinä, ettei päähenkilö leimallisesti pyrkinyt rikastumaan toiminnallaan, vaan pääsemään ikoniseksi julkkikseksi keinolla millä hyvänsä.

Jos lukija ei kuulu alle kolmikymppisten kohderyhmään, teos voi silti kiinnostaa muun muassa laajemman maailmantuskan teeman vuoksi. Teos tarjoaa siis pohdittavaa monenlaisille yleisöille, ja helsinkiläisen arjen kuvauksenakin se on osuva.

HELMET-haasteessa hyppään nyt kohtaan 9: ”Kirjailijan etu-ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella”.

Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.

Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.

Goottilaisen variksen jalanjäljissä

Teos: Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala, 2015)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Patti Smithin kirjoista olen kuullut hehkuttavaa ylistystä jo pitkään, mutta joku minussa on saanut vastustamaan näitä teoksia, jotka pursuavat pelkkiä taiteen ja kulttuurin legendoja. Mutta tässä vaiheessa, kun Yhdysvalloista tulvii lähinnä älyvapaita, masentavia ja ahdistavia uutisia, voi olla lohdullista lukea toisenlaisista ajoista.

Patti Smith (s.1946) on Trumpin ikätoveri, jonka iso osa aikuiselämästä on kulunut New Yorkissa kuten istuvalla presidentilläkin. Monilahjakas nainen on kunnostautunut monella taiteen alalla, ja tuntenut elämässään lähes kaikki merkittävät kulttuurialan vaikuttajat. Elämän yliopistona toimi Manhattanin Chelsea Hotel, jossa nuori Patricia eli kiihkeästi ensimmäisen elämänkumppaninsa Robert Mapplethorpen kanssa. Ihan kakaroita keskittyy tuohon aikaan, vaikka siinä on myös fragmentteja pariskunnan lapsuudesta.

Patti Smithistä olisi voinut tulla aivan tavallinen alakoulun opettaja, ellei olisi tullut vahingossa raskaaksi 19-vuotiaana ja tämän vuoksi erotetuksi collegesta. Ensimmäisen lapsensa hän antoi adoptioon ja pian tämän jälkeen matkusti Philadelphiasta New Yorkiin ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevasta. Alkuaikojen taiteilijanura oli välillä niukkaa, välillä rutiköyhää, mutta Smithin ja Mapplethorpen symbioottinen suhde johti lopulta päämäärätietoiseen tekemiseen, yhdessä ja erikseen.

Pattin ja Robertin suhde oli romanttinen, muttei leimallisesti eroottinen. Ehkä nuorelle Pattille arkielämä luovuutta pursuavan, lupaavan kuvataiteilijan kanssa oli tärkeämpää kuin uskollinen parisuhde ja perheen perustaminen. Viittauksia Robertin latenttiin homoseksuaalisuuteen oli nähtävissä jo miehen varhaisissa töissä, mutta Patti alkoi nähdä selviä merkkejä miehen sivusuhteista toisiin miehiin vasta parin muuttaessa tuohon hotelliin, jossa vapaa rakkaus oli muutenkin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän kirjassa kuvataan päihteiden käyttöä. Patti Smith itse ei ole addiktiivinen persoona, ja huumeisiinkin hän tutustuu vain vahingossa. Samaan aikaan hänen kumppaninsa käyttää säännöllisesti LSD:tä ja kannabista. Eniten käytössä naista harmittaa aikataulujen venyminen ja hitaus, se, että miehellä voi huumepäissään kestää puoli päivää pelkkien asusteiden valintaan.

Patti itse on taiteentekijänä kurinalainen proletääri, joka käy jossain töissä läpi tämän glamoröösin elämänvaiheen. Suurin osa Chelsea Hotelin asukkaista ei näin tehnyt, mutta Pattilla on pragmaattisen selviytyjän geenit. Onnella ja sattumallakin on osansa pelissä, tai kuten hän sanoo: ”satuin vaan saamaan yhden parhaista hevosista.”

Goottilainen varis oli itse Salvador Dalin kuvaus nuoresta taiteilijasta, jota hän oppi pitämään kunnianimekkeenä. Tämän teoksen perusteella saan vaikutelman, että kuvataide oli nuorelle Smithille se varsinainen intohimon kohde, jolle hän uhrasi enemmän aikaa kuin kirjoittamaan ja musisoimaan oppimiselle. Smithin tie kohti punkin papittaren asemaa ei ollut alkuvaiheessa itsestäänselvä, vaan musahommia aloitellessaan hänelle tuli yllätyksenä, että kitara pitää virittää.

Kirjassa on jännää vuoropuhelua esineiden maailman kanssa, joka alkaa jo Smithin varhaisesta lapsuudesta. Hän kiintyi jo lapsena roskiksista löytämiinsä katolisiin patsaisiin ja muihin uskonnollisiin reliikkeihin, ja suhteessaan Robertiin läheisyyttä ilmaistiin monenlaisten amulettien välityksellä. He myös tekivät koruja omaan käyttöön ja myyntiin, ja tällaisen pajan pitäminen oli melko työlästä Chelsea Hotelin pienimmässä ja halvimmassa huoneessa.

Koin teoksen sivistävänä, koska siinä vilisee paljon minulle tuntemattomia taidemaailman hahmoja, varsinkin Smithin omalta ajalta. Teoksen historiallisiin kerrostumiin oli helpompi samastua, sillä 1800-luvun goottilaisromantiikka miellyttää minunkin silmää ja korvaa.

Laitoin heti Smithin uusimman teoksen, Apinan vuoden, varaukseen, sillä oletan sen pitävän sisällään enemmän rock-elämäntavan kääntöpuolta. Tämä teos on kuvaus tietynlaisesta viattomuudesta ja idealismista, luovuuden alkukehdosta, jota pahat inhimilliset impulssit, kuten kateus ja ahneus, eivät vielä päässeet pilaamaan. Tästä kirjasta pidin sen elämäniloisuuden ja leikkisyyden vuoksi. Kateellisuutta voi toki kukin tahollaan kokea siitä päivittäisestä näkymästä, joka ulottui Pattin kantapöytään Chelsea Hotelin aulassa, mutta tuo oli yhden amerikkalaispolven eliittisiiven rajoitettu näkymä, ja lumottu maailma, jota emme voi millään taikapillillä puhaltaa takaisin.

Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

LaihoTeos: Samuli Laiho: Lasiseinä (LIKE, 2020)

Tampereella v. 1969 syntynyt Samuli Laiho on jäänyt minulle tuntemattomaksi muusikoksi ja näyttelijäksi, vaikka kaiken logiikan mukaan minun pitäisi hänet jostain kokoonpanosta tunnistaa. Sain nyt käsiini hänen toisen romaaninsa, Lasiseinän, joka kiinnosti minua takakannen kuvauksen perusteella Kontula-kuvauksestaan ja kuvauksesta äidin alkoholismista.

Laiho oli 21-vuotias rokkikukko äitinsä Eevan kuollessa alkoholismiin 41-vuotiaana. Hän oli juuri päässyt muuttamaan ensi kertaa äitinsä nurkista Ostostien kaksiosta, jossa äiti oli siihen mennessä tottunut asumaan olohuoneen nurkassa. Laihon äiti oli nuorena ollut tanssija Tampereen teatterissa, mutta tavattuaan miehensä, näyttelijä Pekka Laihon hän siirtyi järkevämpiin tapoihin elättää perhettään. Äidillä ei ollut koulutusta millekään alalle, ja avioeron jälkeen tämä kostautui hänen elämässään syvenevänä näköalattomuutena.

Romaani on rehellistä autofiktiota, jossa ihmisistä puhutaan heidän omilla nimillään. Siinä ei erityisesti keskitytä Kontulan lähiön sosiaalisiin ongelmiin, eli se ei ole vastaavantyyppinen yhteisöllinen kudelma kuten vaikka Noora Vallinheimon tai Hanna-Riikka Kuisman viimeaikaiset kuvaukset Turusta tai Porista. Kasvavan Samulin perhe ehtii asua Tampereella, Espoossa ja Kontulassakin kahdessa osoitteessa, eikä kertoja varsinaisesti koe juurtumista mihinkään näistä kasvuympäristöistä. Kiinnostavaa Kontula-kuvauksessa on se, ettei rosoinen lähiö tunnu 1980-luvulla riistävän alkoholisoituneen yksinhuoltajan pojalta etenemisen mahdollisuuksia, vaan häntä tunnutaan tuettavan niin koulussa kuin nuorisotalolla, jossa hän aloittelee muusikonuraansa. Lähiökuvaukset siis riippuvat vahvasti siitä, mille vuosikymmenelle ne sijoittuvat, ja toki 1990-luvun nuorilla, laman lapsilla, ne tuntuvat olevan huomattavasti synkempiä.

Ihastuin tähän kirjaan eri syistä kuin mitä alkuasetelman vaiheilla luulin. Äidin ja pojan tarina oli koskettava, paikoitellen jopa itkettävä, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, sillä kyllä äiti-ihmisten juomista on jo ehditty muutama vuosikymmen käsitellä melko avoimesti. Tässä tarinassa äiti menehtyy nuoressa iässä, eikä ehdi edistyä ns. loppuluisun tasolle – vielä viimeisillä voimillaankin hän jaksaa käydä töissä teollisuussiivoojana, ja suhde poikaan säilyy lempeänä, vaikka ongelmallisena.

Innostuin romaanin Tampere-osioista pidäkkeettömästi, koska niissä päästään mieliaiheeseeni, karjalaisten evakkojen kohtaloihin ja sodanjälkeiseen asutuspolitiikkaan. Kirjassa Keinosen perhe, eli Eevan vanhemmat, saavat sodan jälkeen ensimmäisen oman asuntonsa Tampereen Riihitieltä, ja tuossa yksiössä he asuvat uskollisesti, vaikka pahimmillaan saman katon alla asuu 7 henkilöä. Suku on Karjalan Kannaksen Hiitolasta, mutta osa heistä juurtuu Tampereelle Nekalan kulmille.

Kirjassa vieraillaan Riihitie 11:ssä useaan otteeseen, ja Laiholle tärkeä kiinnike on mummolan porstuan tuoksu. Visiitit mummolaan jäivät hänelle mieleen eheyttävinä, vaikka sielläkin päässä oli ryyppääviä enoja, jotka tulivat hakemaan saataviaan keskellä yötä. Laiho pohtii äidinpuolisen sukunsa addiktion historiaa, joka ei leimannut kaikkia sisaruksia. Samuli-poika ei koskaan tavannut isoisäänsä, joka oli jättänyt Irma-vaimonsa Jeesuksen vuoksi ja karannut perhe-elämän taakkaa asumaan helluntailaisten pariin Poriin.

Onko sitten fanaattinen uskoon hurahtaminen myös omanlaisensa addiktio, pakopaikka elämän realiteeteilta, aivan samalla lailla kuin pullo? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman vahvaa ulkopuolista auktoriteettia, joka säätelee elämää lähes samalla ankaruudella kuin päihteet?

Riihitien mainitsen taas erityisesti siksi, että kyseessä on nyt neljäs lukemani tuota tietä kuvaava kaunokirjallinen teos. Ja uskoisin, että dekkariosastolta niitä tulee löytymään vielä lisää. Asuin itse Nekalassa äskettäin viiden vuoden ajan, eli valtaosa blogini teksteistä on kirjoitettu n. 400 m päästä Riihitieltä. Minua kiinnostaa vanhojen puutaloyhteisöjen sosiaalinen historia, ja tässä teoksessa päästiin nekalaisten juurien kuvauksessa pisimmälle, ylisukupolvisuuden analyysiin.

Laihon romaanissa valtaosa tapahtumista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mutta kertojan elämää leimaavat levottomuus, juurettomuus ja nopeat päätökset elämän suunnan muuttamisesta. Teos valaisee myös ansiokkaasti taiteilijaperheiden vaikeita elinoloja alati muuttuvan talouden suvannoissa. Tarinaan mahtuu myös leipäjonoa, vaikka perhe asuu trendikkäästi Jätkäsaaressa ja vaimo opiskelee sisustajaksi.

Tämä ei ole sellainen hyvän mielen romaani, joka tarjoaa eskapismia vaikeasta arjesta, eikä edes nostalginen historiallinen romaani, joita moni nyt metsästää äitienpäivälahjoiksi. Mutta äitiydestä ja isoäitiydestä teos kertoo ehkä enemmänkin kuin isyydestä tai maskuliinisuudesta. Koin, että kirjailijana Laiho kertoo tarinaansa huomattavasti pienemmältä paikalta kuten vaikka esikuvansa Karl Ove Knausgård, jonka tuotannon kotimaisiin produktioihin hän on osallistunut.

Rakenteellisesti koin romaanin vähän liiankin itseään toistavana, mutta toisteisuutta voi myös pitää tyylikeinona. Tarina vaatii myös keskittymistä, koska se ei etene lineaarisesti. Yhteiskunnallisiin pohdintoihin se päätyy loppuvaiheissa, kun alkuosassa näkökulma on vahvemmin lapsen ja nuoren aistien ja välittömien  tunnelmien virittämä.

Romaanin suurin vahvuus on siinä, että se tarjoaa sielun ravintoa moninaisille yleisöille. Vaikka näkökulma teoksessa on keski-ikäisen ja keskiluokkaistumista kohti pyrkivän taiteilijamiehen, se kertoo elämästä, jossa kategoriat ja positiot eivät ole missään vaiheessa olleet ennaltamääriteltyjä. Kirjaan voi siis ihastua, vaikka ei ymmärtäisi mitään kitaransoitosta, ei osaisi määritellä autofiktion syvintä olemusta tai ei omaisi karjalaisia tai nekalalaisia juuria.

 

Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.