Korporaatio Jumalan asemassa

Teos: Aki Virtanen: Merenneitomurhat (Myllylahti, 2021)

Tänä vuonna on tullut ansiokkaasti arvioitua Myllylahden uutuuskirjoja: nyt on työn alla jo kolmas, ja kahta arviota pukkaa tämän jälkeenkin. Ehkä en muuten bongaisikaan kotimaisia esikoisdekkareita, ellen saisi niistä välillä arvostelukappaleita.

Aki Virtasen Merenneitomurhat kiinnosti jo ennen lukemista siksikin, että osa sen tapahtumista sijoittuu Haminan ja Kotkan saaristoon, fiktiiviselle Sokkasaarelle, jossa kaukaisesta sijainnistaan huolimatta on edelleen palveluja ja pysyviä asukkaita. Olen jo pitkään haaveillut reissusta tuohon saaristoon, ja myös tuon vesistön Venäjän-puoleiset saaret kiinnostavat. Kuitenkin toteutus sakkaa ilman autoa, tai tuntuu liian vaivalloiselta. Onneksi on kirjoja, jotka kertovat noistakin maisemista…

Teoksen pääjehu on rikoskomisario Jukka Tuusola, joka on tehnyt pitkän uran rauhanturvaajana Afganistanissa ja Kosovossa. Ura on ollut menestyksekäs ja edennyt jopa FBI:n erityiskoulutukseen, mutta paluu maailman miinakentiltä on tehnyt miehestä varjon entisestä itsestään. Vaimon hän on löytänyt sairaalan kuntoutusosaston lääkäristä, avioliitto on ollut aikansa onnellinen, mutta keski-iässä Jukkaa kiinnostavat enemmän päihteet kuin vaimo. Hän on koukussa opioidilääkkeisiin, ja tämän päälle kuluu alkoholia lähes päivittäin. Työura saattaa loppua pian, ellei mies saa koottua itseään.

Jukka nousee päihdehuuruisesta unestaan, kun Sokkasaaren aallonmurtajalta löytyy nuoren venäläisnaisen ruumis. Keissi alkaa kiinnostaa häntä enemmän kuin viina, sillä siinä näkyy selvästi yhteyksiä Venäjän suuryrityksiin ja niiden yritykseen hiljentää toisinajattelijoita. Factumo Corporation harjoittaa pimeää kaivosteollisuutta Kongon demokraattisessa tasavallassa, ja siellä on tapettu kokonaisia kyliä, jotka protestoivat pyhien heimomaidensa tuhoa. Pieni pietarilainen aktivistiporukka on käynyt paikan päällä todistamassa Factumon aikaansaamaa tuhoa. Yllättävästi näihin nuoriin on puhjennut vesikauhu, ja jossain Berliinissä lymyilee mies, jolla on salkku täynnä samalta alueelta kerättyjä ebola-ampulleja.

Nuori Natalia, anarkismille omistautunut entinen kasvatustieteen opiskelija, ei ole ainoa, joka menettää henkensä merenneitomurhissa. Muiden uhrien yhteys tähän ensimmäiseen tapaukseen onkin etsittävä kissojen ja koirien kanssa.

Onhan tässä kirjassa riipivää ajankohtaisuutta samalla tavalla kuin tv:ssä talvella pyörineessä Ivalo-sarjassa. Osittain teos onkin enemmän kansainvälinen trilleri kuin perinteinen dekkari.

Pidin kirjassa matkakuvauksista Pietariin ja Moskovaan, mutta koin, että Afrikka-yhteys jäi todella pinnalliseksi, ja olisin halunnut siihen lisää lihaa luiden päälle. Toisaalta Sokkasaaren kyläyhdistyksen mysteeriojuttujen keruuprojekti toi kirjaan sopivaa paikallista twistiä, ja himpun verran huumoria. Sitä olisi voinut olla enemmänkin, mutta se ei ehkä sovi kansainvälisen trillerin tyylilajiin.

Näitä päihdeongelmaisia, traumatisoituneita, eronneita tai eron partaalla liikkuvia keski-ikäisiä poliisimiehiä on kotimaisissa dekkareissa päähenkilöinä niin monia, että menen niissä sekaisin, eikä tuttavuuteni Jukka Tuusolan kanssa syventynyt vielä niin, että muistaisin hänet samantyyppisten hahmojen merestä. Tämän vuoksi olen viime aikoina alkanut preferoida dekkareita, joissa rikoksia ei ratkaise poliisi. Poliisivetoisuus ei kuitenkaan ollut tämän teoksen heikkous, mutta erottautuminen genren sisällä on kirjailijalla vielä hakusessa.

Kirjassa elettiin poikkeuksellisen koleaa toukokuuta kuten me täällä nyt, joten fyysiset tunnelmat ainakin täsmäsivät omiini. Parhaiten tulen tästä muistamaan juuri kylmän Suomenlahden virtausten, kalastajien havaintojen ja saariston geopolitiikan kuvauksen. Jo pelkästään paikallisuuden kuvauksena teos on onnistunut, joten ainakin kaltaiseni saarihullut tulevat innostumaan teoksesta.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Tammilehdon tummemmalta laidalta

Teos: Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti, 2021)

Viime aikoina ADHD-puoli itsessäni on suosinut äänikirjaa painetun tekstin sijaan, ja osasyynä tähän on ollut myös korona. Näin ollen lukupinoa on kertynyt jopa niistä vähäisistä arviokappaleista, joiden saaminen ilahduttaa aina.

Tommi Laihon esikoisteos Uhanalaiset oli minulla työn alla yli kuukauden, vaikka kyseessä on varsin vetävä ja napakka dekkari. Kirjassa seikkaillaan nykyajan Itä-Helsingissä, metrolinjan varrella Kulosaaresta Myllypuroon. Yksi keskeinen tapahtumapaikka on anonyymin hyväntekijän aikaansaama, vastikään istutettu tammilehto, jonka symboliikka pääsee myös onnistuneisiin kirjan kansiin. Toinen tärkeä paikka on Kulosaaren siirtolapuutarha, jossa rikosjuonta vatvotaan moniäänisesti.

Teoksen päähenkilö on Karita Haapakorpi, keski-ikäinen leskeksi jäänyt rikoskomisario, jonka ainoa, jo täysikäinen poika Viljami on ajautunut pahoihin porukoihin. Äiti ja poika eivät ole nähneet toisiaan kahteen vuoteen, ja Karita kuulee pojastaan lähinnä kummitäti Aminan kautta, jolla on tähän hatara yhteys. Amina on somalitaustainen nuorisopsykiatri, joka on välillä työskennellyt myös poliisin profiloijana. Karita tarvitsee ystävänsä tukea usein myös lääketieteellisesti, sillä hän kärsii vaikeasta paniikkihäiriöstä.

Huoli mahdollisesta rikosaallosta nousee Myllypuron selviytymisasemalla, jossa Amina kohtaa nuoren Ganjaksi kutsutun maahanmuuttajamiehen, jolla on ollut itsetuhoista oireilua. Ganja on saanut itsemurhaan kannustavia viestejä tuntemattomalta taholta, ja samaan aikaan paljastuu muitakin tapauksia, joissa kuolinsyy on epäilyttävä. Muutenkin Itä-Helsingin itsemurhatilastot alkavat osoittaa hälyttäviä merkkejä.

Kaksikon tueksi saapuu Karitan siskon mökkinaapuri siirtolapuutarhasta, tilastotieteilijä-Juha, joka on ottanut aikalisää omistautumalla istutuksilleen. Kolmikko kohtaa pohtimaan itsemurhien suman todennäköisyyksiä vapaa-ajallaan nautinnollisille piknikeille, ja pian Aminan ja Juhan välille syttyy kipinä. Monikulttuurinen suhde ei ole tarinan keskiössä, mutta antaa sille omat mausteensa.

Nuorisokulttuurin ja Itä-Helsingin puheenparren kuvaus tuntuu kirjassa autenttiselta, mutta paikkoja kuvataan ulkopaikkakuntalaisen oloisella pikkutarkkuudella.

Kirjasta on jo tekeillä TV-sarja, ja koinkin kerronnan runsaan visuaaliseksi. Pääasiallinen murha, jota tässä kuvataan, tulee olemaan karmivaa nähtävää ruudulla, mutta ei tässä kuitenkaan mässäillä kauhuefekteillä. Paikoitellen koin Laihon kirjoitustyylin jopa piirun verran liian yhteiskunnallisen pohdiskelevaksi, varsinkin, kun käsiteltiin median roolia moraalipaniikin levittäjänä.

Voisin lukea Karitan ja Aminan seikkailuista toisenkin osan. Jos tämä on sarjan aloitusosa, oli hyväkin, ettei päähenkilöiden taustoista vielä paljastettu kaikkea. Minua jäi esimerkiksi askarruttamaan, miksi Amina tuntui olevan niin yksin maailmassa, ja mitä hän oli tehnyt raivatakseen itselleen oman tilan, jossa somalikulttuuri ei näyttänyt määrittelevän paljoakaan hänen valintojaan. Afrikassa hän oli reissaillut, mutta kirjassa ei kerrottu, missä merkeissä.

Koska luin kirjaa hitaasti, jouduin kertaamaan alkupuolen tapahtumia moneen otteeseen, ja muutenkin rikosjuoni pysyi loppuun saakka yllätyksellisenä.

Kiitos Myllylahdelle kirjayllätyksestä. Pidän Kimmo Kivilahden suunnittelemasta raikkaasta kansidesignista paljonkin, ja olisin bongannut sen tyypillisempien dekkarikansien keskeltä kirjakaupassa.

Dourojoen murhamysteerio

Teos: Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti (Myllylahti, 2018)

Anu Patrakka on keski-ikäisenä Portugaliin muuttanut ”downshiftaaja”, joka on lyhyessä ajassa julkaissut kaksi Porton kaupunkiin sijoittuvaa dekkaria. Minulle on suositeltu tätä sarjaa, koska myös minulla on pitkään ollut juuri Portugaliin liittyviä muuttohaaveita. No, juuri nyt en voi ”downshiftata” minnekään, mutta pidän maata vanhuuteni haavemaana.

Teos miellytti minua kaikin puolin kulttuurisena kuvauksena. Teos kuvaa tämän päivän portugalilaista yhteiskuntaa sisältä päin, myös sen kipukohdista käsin, kuten vähävaraisten, vanhusten ja syrjäytyneiden näkökulmista, ja kertoo arjen selviytymisestä. Erityisen kiinnostavaa olivat asumiseen liittyvät yksityiskohdat: Portugalissa kun on edelleen voimassa laki, ettei ennen vuotta 1974 tehtyjä vuokrasopimuksia voi muuttaa, ja siksi joidenkin köyhien ikäihmisten asuminen saattaa olla todella edullista. Teos kuvaa tuollaisen tyhjenevän rappiotalon todellisuutta tilanteessa, jossa ahne ja vastuuton omistaja vain odottaa sen asukkaiden kuolemista, jotta voisi rakennuttaa tilalle uuden, kalliin kiinteistön.

No, sitten itse dekkarijuonesta. Kirjassa kuvataan asuntoonsa linnoittautuneen dona Constancan viimeisiä aikoja, ja hänen kurjaa kohtaloaan laiskanlinnan vankina. Olin hirveän ahdistunut tästä juonesta, vaikka se olikin koukuttava. Kirjassa kuvataan lähes liikuntakyvyttömän, ylilihavan vanhuksen elämää viidennessä kerroksessa, talossa, jossa ei ole hissiä. Ruumiillisuus on kaikenkattavaa, ja kuvaus on paikoitellen jopa inhorealistista. Mikään naisen sairaudessa ja yksinäisyydessä ei ole vierasta suomalaisesta näkökulmasta, paitsi se, että meillä ei taida enää olla kovin paljoa hissittömiä taloja. Eikä aivan noin huonokuntoisia kämppiä, mitä tässä kuvataan. Tavallaan teos siis kertoo vanhusten heitteillejätöstä, siitä huolimatta että uhrilla käy asunnossa siskontyttö ja naapurin rouva auttamassa.

Mutta hieman vähempi lihavan ruumiin ja pursuavan ihran kuvaus olisi riittänyt, enkä sano tätä edes feministisestä tai kehopositiivisesta näkökulmasta. Muuten Dona Constancan elämäntarina oli kekseliäs, ja myös naapurissa asuvan Filomenan kohtalo keski-ikäisen narkkaripojan asuinkumppanina kosketti.

Kirjan päähenkilö, rikoskomisario Rui Santos, on leppoisa, keski-ikäinen sinkkumies, joka ylläri ylläri, ei ole viinaanmenevä. Hänellä riittäisi enemmän vientiä työpaikan naisten keskuudessa kuin mihin rahkeet riittävät. Poliisien yksityiselämää teoksessa kuvataan sopivasti, ja mukaan mahtuu ainakin yksi suomalaistaustainen hahmo. Minusta oli jopa virkistävää, että teoksen poliisit olivat suht ”normaaleja” ihmisiä, sillä viime aikoina lukemissani skandidekkareissa poliisihahmot ovat enimmäkseen olleet juoppoja, entisiä narkkareita, autisteja ja/tai syvästi traumatisoituneita menneisyytensä vuoksi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 37/196: Portugali. Minulla on kiinnostusta myös portugalilaisten syntyperäisten kirjoittamaan nykykirjallisuuteen, joten saatan vielä vaihtaa tämän kohdan teoksen, mutta ainakaan Patrakan dekkarista ei jäänyt fiilistä, etteikö kirjailija olisi tuntenut maata, josta kirjoitti.

Pysähdyksiä ylösnousemuksen satamassa

pimea-jaaTeos: Tuire Malmstedt: Pimeä jää (Myllylahti, 2018), 300 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus eteen tulee kirjoja, joiden synnystä ei voi olla kateellinen. Kun hyvä kirja edustaa eri genreä kuin mihin itse panostat ja pitää sisällään teemoja, joista et itse tiedä paljoa, silloin sen lukeminen ei johda siihen ikävään tilanteeseen, jossa alkaa vertailla omaa heikkolahjaisuuttaan kirjailijan lahjoihin. Ei silloinkaan, jos kirjailija on tuttu henkilö ja joku, joka on tallannut kanssasi samoja polkuja.

Tällainen onnenkantamoinen sattui kohdalleni, kun luin esikoiskirjailija Tuire Malmstedtin dekkaria Pimeä jää. Jo ennen kirjan julkaisua sain kuulla, että kirjailija on lapsuuden toverini, naapurintyttö, jonka olen viimeksi nähnyt 12-vuotiaana.

Pimeä jää on teos, jonka olisi suonut julkaistavaksi minkä tahansa, myös suuremman kustantamon toimesta. Se on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana kerännyt loistavaa palautetta. Teoksessa on paljon elementtejä, jotka tuntuvat kuin minua varten räätälöidyiltä: on itäsuomalaisuutta, saaristolaisuutta, folklorea, juuria Venäjälle merten taa, uskonnollisuutta. Varsinkin teoksen tapahtumapaikka, Oravin saari Saimaalla, on harvinaisen kiehtova valinta.

Dekkarin päähenkilö Isa Karos on traumatisoitunut poliisi, jonka taustaan liittyy paljon surua ja menetystä. Hänen uudella työparilla Niilaksella ei tunnu menevän paljoa paremmin, ja molempien taustoihin liittyy psyykkistä epävakautta. Kirjaa luonnehditaankin enemmän psykologiseksi trilleriksi kuin dekkariksi, mutta itse luin sitä dekkarina siksi, että se on kuitenkin poliisivetoinen. Ihmismielen syvimpiin onkaloihin tässä sukelletaan, ja pohditaan myös ylisukupolvisia traumoja.

Teoksessa on kolme aikatasoa: 1800-luvun lopun Alaska ja Venäjä, 1940-60-lukujen Naarajärvi ja 2010-luvun Savonlinna. Kuinka alaskalaiset vaikutteet sitten päätyvät Savoon, sitä voi lukija jo etukäteen pähkäillä. Tlingit-intiaanien satuihin ja legendoihin pohjautuva kerronta on lumoavaa, ja nuoren Naalnish-pojan pakotarina koskettaa. Tarinassa alkuperäiskansan uskomusten ja ortodoksisen ”oikeauskoisuuden” kerrostumat limittyvät, ja hyvä ja paha ottavat mittaa toisistaan molemmissa. Koin jääväni tuon tarinan vangiksi, ja alkoi kiinnostaa enemmänkin tuollaisten pakomatkojen taustat.

Jo kirjan nimestä voi päätellä, ettei teos ole kevyt kotoiludekkari. Kirjassa etsitään sarjamurhaajaa, jonka kohteena ovat alakouluikäiset tytöt. Lapsenmurhaan liittyy raskasta symboliikkaa, ja jopa pienessä yhteisössä rikosten ratkaisu osoittautuu harvinaisen vaikeaksi rastiksi. Saaren asukkaat eivät tunne toisiaan läheskään niin hyvin kuin uskovat tuntevansa, ja tapahtumien aikana ilmapiiri kiristyy tyypilliseksi suomalaiskansalliseksi kyräilyksi. Malmstedt onnistuu saarensa kuvaamisessa erinomaisesti siksikin, ettei hän rakenna Oravista idyllistä puuhamaata.

Monissa muissa lukemissani saariaiheisissa dekkareissa huomio keskittyy turismiin, ja paikkojen kuvailussa mennään täysin överille tasolle. En esimerkiksi ole pitänyt yhdestäkään ruotsalaisdekkarista, jossa liikutaan Tukholman saaristossa. Tässä Oravi on yksi paikka muiden joukossa, eikä kirjailija jää sen uskomattoman ainutlaatuisuuden vangiksi. Lisäksi vähemmän idyllinen Naarajärvi tuo kerrontaan sopivaa rosoisuutta ja tasapainoa.

En osannut arvata murhaajaa, ja muutenkin luin teoksen spekuloimatta liikaa vaihtoehdoilla. Juoni oli koukuttava, ja myös sivuhenkilöt tuntuivat juurevilta persoonilta. Dekkariksi teos on runsas ja monitasoinen, eli mitään helppoa pääntyhjennysviihdettä se ei tarjoa.

Jos mietitään Nordic Noir-genren kansainvälistä menestystä, niin tässä olisi loistava ehdokas käännöskirjaksi ja tv-sarjaksi. Intiaaniteeman käsittelyssä on samaa charmia kuin esimerkiksi tanskalaisen Peter Hoegin tavassa kertoa Grönlannin inuiiteista. Kirjan uskoisi myös kasvattavan ulkomaisten lukijoiden kiinnostusta Saimaan saariin ja niiden ainutlaatuiseen luontoon.

Onneksi kyseessä on sarjan aloitusteos, joten meillä on mitä odottaa Saimaan suunnalta. Tulevilta teoksilta toivon monimuotoisuutta, ja sitä, etteivät päähenkilöiden henkilökohtaisen elämän traumat ja haasteet saa liian suurta roolia. Mitään kepeää kotoilu- ja mökkeilykuvausta en Malmstedtiltä odota, mutta tämän järeän aloituksen jälkeen on mahdollista valita myös toisenlaisia tunnelmia. Kirjailijalla näyttää myös olevan täysi potentiaali siirtyä historiallisen fiktion tekijäksi, jos genren vaihto joskus kiinnostaa.

Pimeän jään lukeminen oli minulle toivoa antava, voimaannuttava kokemus, jossa eri elementit ja tasot tukivat harmonisesti toisiaan. Vaikka kyseessä on keskivertoa rankempi dekkari, se ei kuitenkaan jäänyt vellomaan synkissä vesissä. Minulle, humanistihippilukijalle, myös rikosten tutkinnan tarkkuuden taso oli sopiva, eli arvostin sitä, ettei patologialla ollut liian suurta osuutta juonessa.

Runollisuus, sadut ja tarinat olivat minulle kirjan parasta antia, ja olisin voinut lukea Naalnishin ja Kalevin vihkoja enemmänkin. Mitään lukukokemuksesta ei kuitenkaan jäänyt puuttumaan, kyseessä oli harvinaisen kypsä, ryhdikäs ja loppuun saakka toimitettu esikoisteos.

Poltettujen sukkahousujen muistolle

rousu joko ollaan perilläViime postauksessa etsin Irlantia kaikkialla; nyt on oivallisten matkakirjojen vuoro. Nina Rousun omaelämäkerrallinen teos Joko ollaan perillä? (Myllylahti, 2018) saapui juuri sopivaan saumaan, tilanteessa, jossa editoin omia matkamuistelmiani. On virkistävää ja jännittävää löytää ikätoverini, todellisen maailmanmatkaajan teos elämästä, jota todella on eletty tien päällä välittämättä eläkekertymistä.

Nina Rousu on tällä hetkellä Intian Delhissä asuva brittidiplomaatin vaimo, joka päätti kirjoittaa tämän teoksen eläessään työttömänä Lontoossa. Kirja kattaa hänen aikuisikänsä matkat aina 19-vuotiaasta au pairista nykyhetkeen. Au pair-jakson ja suuremman maailmalle lähdön väliin hänen elämässään oli pidempi jakso, jolloin hän eli ”normi-ihmisen” aikataulutettua kalenterielämää Suomessa. Moni maan vaihto on hänen elämässään tapahtunut miltei sattumalta, tai ainakin kovin lyhyen harkinnan tuloksena.

Teos on nopeatempoinen, ja kronologisesti kerrottu. Kirjassa vaihtelevat intensiteetit eri maiden välillä, mutta ehdottomasti kiinnostavimpia ovat luvut, jotka kertovat elämästä Mosambikissa ja Ugandassa. Pidin Uganda-osiosta niin paljon, että olisin halunnut lukea erillisen teoksen vain tuosta elämänjaksosta. Erityisen hauskoja olivat Rousun havainnot ugandalaisesta median ja mainonnan maailmasta, ja mukaan mahtui myös osuvaa poliittista analyysia.

Ennen perheen perustamista Rousu elää muun muassa matkaoppaana ja sukellusopettajana useassa maassa, joista ehdottomasti kiinnostavimmalta kuulosti Omanin sulttaanikunta. Aivan kaikista kohteista en syttynyt, ja jäin miettimään, olisiko tarinasta voinut jättää jotain pois.  Teos paranee toisessa puoliskossa, mutta väliin mahtuu ”löysempää” kerrontaa, joka ehkä kiinnostaa eniten juuri himomatkailijoita. Rousulla ei selvästikään ole kovin intohimoista suhdetta kaikkiin elämänsä maihin, ja vähemmän kiinnostavista maista kertominen jää vaisuksi.

Kirjan sävy on kauttaaltaan humoristinen, ja kertoja on kova koheltamaan. Varsinkin hänen sosiaalinen nousunsa rennosta rantapummista diplomaatin vaimoksi on koomista, koska hän ei tunne etikettiä. Diplomaatinrouvien kerhot ovat oma maailmansa, jossa ystävystytään usein komennon vaiheen mukaan. On varmasti myös rasittavaa elää riippuvaisena puolisonsa urakehityksestä, henkilönä, jonka toiveet seuraavasta asuinmaasta eivät tule kovin hyvin kuulluksi. Vaikka teos kertoo taloudellisesta huolettomuudesta, sen kertoja on kuitenkin tietyllä tavalla prekaarissa asemassa.

Kirjoittaminen on parhaimmassa tapauksessa voimaannuttavaa, ja tässä teoksessa kirjailija on pyrkinyt kertomaan itselleen hauskan elämän, eli löytämään hauskuutta myös vaikeuksien keskellä. Paikoitellen minua rasitti puhe prinssin löytämisestä, ja onnellisuuden  mantra, joka korostuu varsinkin loppua kohti. Onnellisuuden etsimisessä ei toki ole mitään vikaa, mutta se lilluu sillä itsekeskeisellä jooga-smoothieblender-osastolla, jota kirjoittajalla on myös paikoitellen kyky ironisoida. Tequilan kaataminen superterveellisiin vihersmoothieihin on tietty omanlaisensa selviytymisstrategia, mitä kaikki kotoilua ja terveysintoilua harrastavat eivät ole vielä hoksanneet.

Tämä teos on runsaudensarvi, ja uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita. Minua kiinnosti eniten perhe-elämän kuvaus Afrikassa, ja Afrikan valo tarttui kirjasta miltei maagisella tavalla. Jäi jopa harmittamaan, että perheen piti muuttaa pois Ugandasta ja Keniasta, joiden elämäntapa ja kulttuuri tuntui sopivan varsinkin Ninalle.

Rousu on ollut poissa Suomesta kriittisen ajan, jonka aikana maassamme on tapahtunut asenneilmapiirin muutosta. Hän ei kommentoi Suomen politiikkaa, vaikka kuvaa kolmen vuoden äskettäistä jaksoa Westendissä. Tässä kirjassa on kuitenkin paljon sellaista ainesta, jolla saadaan persut pahoittamaan mielensä. Toki se, että kirjailijan puoliso on valkoihoinen britti ja lapset vaaleatukkaisia saattaa vähän helpottaa kirjan vastaanottoa. Jos kirjassa olisi kuvattu suhteita afrikkalaisiin miehiin, tätä varmasti poltettaisiin jo roviolla. Rousu kuvaa hyvin vieraantumista suomalaisesta elämänmenosta, eikä se mielestäni ollut ylimielistä. Brittimenokaan ei saa tässä aikaan suitsutusta, vaan Suomi ja Britannia tuntuvat molemmat käytännöllisinä asemina, joissa voi käydä lataamassa akkuja.

Suosittelen kirjaa vauhdin ystäville, ja niille, jotka kaipaavat kevyttä, hauskaa ja valoisaa tarinaa. Kirja taatusti ilahduttaa varsinkin meitä, jotka olemme eläneet pidempiä jaksoja ulkomailla, mutta suosittelen sitä varsinkin niille, jotka eivät ole käyneet perheensä kanssa muualla kuin all inclusive-hotellissa, jossa on Bamse-klubi. Ja bakteerikammoiset voivat myös hakea teoksesta siedätyshoitoa.

Matkailu lasten kanssa on parasta, mitä itse olen tehnyt, ja sain tästä kirjasta merkittävää hengen vahvistusta. Ei ole väliä, jos joudun vanhana ruotuvaivaiseksi kunnan elätiksi, koska olen kuitenkin käynyt suht jännittävissä paikoissa.

Ja varoituksen sanana vielä: tämä kirja saattaa saada jossain lukijassa aikaan äkkikäännöksen. Toivottavasti näin käy.

Kuvat olivat hieno lisä teokseen, mutta eivät näkyneet kunnolla e-versiossa Ipadilla.

 

 

 

 

 

Murha sielunmetsästysseurassa

Tähtinen Synnin palkkaRake Tähtinen on dekkaristi, jonka teokset sijoittuvat Uudenkaupungin ja Rauman maastoon  – pikkukaupunkilaiseen sielunmaisemaan, jossa karaoke raikaa ja kermamunkit maistuvat. Sarjan pääjehu on konstaapeli Laatikainen, reipas ja humoristinen nelikymppinen sinkkumies, joka pitää kylmästä kaljasta ja kuumista naisista. Luin sarjan uusimman teoksen, Synnin palkan (Myllylahti, 2017) siksi, että se kertoo vapaiden suuntien pienestä seurakunnasta, Bethanielista. Luen nykyään kaiken uskonlahkoja käsittelevän kaunokirjallisuuden, se on minun erityisalueeni, heikkouteni ja fetissini. En pyydä anteeksi sitä.

Kun Bethaniel-seurakunnan vastuunkantaja Eveliina katoaa, poliisi ei ensiksi meinaa ottaa katoamisilmoitusta todesta. Eveliinan aviomies Hannu vaikuttaa kontrollifriikiltä peräänkatsojalta, jonka tajuntaan ei mahdu se mahdollisuus, että Bethanielin kuoroharkat saattaisivat joskus venähtää seuraavaan päivään saakka. Siveä, lapseton pariskunta tuntuu elävän kokonaan seurakunnalleen. Heillä ei ole ei-uskovia ystäviä, ja töissäkin Eveliina on käyttäytynyt aina pidättyväisesti. Hän on muuten hyvä työntekijä päiväkodissa, mutta uskonnolliseen kasvatukseen johtajan on pitänyt puuttua kovin ottein.

Kirjan lukemista aloittaessani mieleeni tuli heti Patrick Tiaisen perustama Pietarsaaren Uskon Sana-seurakunta, joka tosin on massiivisempi kuin tässä kuvattu Bethaniel. Muutenkin tuntuu, että näitä uuskarismaattisia kirkkoja sikiää enemmän maan länsiosissa (varsinkin rannikolla) kuin keski- ja itäosissa. Bethaniel koostuu vain kahdeksastakymmenestäviidestä jäsenestä, jotka ovat aikanaan eronneet helluntaiseurakunnasta. He maksavat uskollisesti kymmenyksistään pastorinsa palkan, ja moni heistä kuuluu ”vastuunkantajiin”, joilla on kirkkoon omat avaimet.

Tähtinen on varmasti tehnyt huolellisen taustoituksen kirjaa aloittaessaan, sillä seurakunnan meininki tuntuu kielenkäyttöä myöten uskottavalta. Siinäkin mielessä kirja kiinnosti, että olen itse juuri opiskelemassa sielunhoitoa – ja olen erityisen kiinnostunut sielunhoidon menetelmistä ja ongelmakohdista varsinkin ev.lut. kirkon ulkopuolella. Bethanielin meininki lähestyi jo lestadiolaisten hoitokokouksia, ja seurakuntalaisten tapa antaa toisilleen synninpäästöjä tuntui hyytävän ahdistavalta.

Ihan yhtä kammottavia viboja en tästä ammentanut kuin esimerkiksi Åsa Larssonin Kiiruna-dekkareista, joista osassa käsitellään vapaiden suuntien kristillisyyttä. Henkilöiden pahuus ei tässä kietoutunut niin kiinteästi kristillisiin symboleihin kuin joissain muissa lukemissani uskontoa käsittelevissä dekkareissa/trillereissä (joissa murhat saattavat tapahtua itse kirkkorakennuksessa). Tähtinen halusi kai korostaa, että uskovaisten parissa ilmenee aivan samoja inhimillisiä lainalaisuuksia kuin kaikkien muidenkin, eikä pahan tekeminen liity aina uskonnolliseen identiteettiin.

Kirjassa ilahdutti erityisesti, että siinä luettiin kotimaisia dekkareita, kuten Max Manneria ja viitattiin Facebookin dekkariryhmään (jonka keskusteluja itsekin seuraan ja jonka ilmapiiristä olen tykännyt). Tuntui, että kirjassa tervehdittiin erityisen lämpimästi uskollisia dekkarifaneja.

Laatikaisen vilkkaasta seksielämästä voisin napista, mutta en napise, koska hänen tuorein lyhytaikainen Linda-rakkaansa oli lopulta rakennekynsiensä takana syvästi ajatteleva ja tunteva tapaus. Noin yleensä ahdistun, jos seksuaalisesta kanssakäymisestä käytetään nimitystä ”vaakamambo”, mutta tätä kirjaa lukiessani nauroin. Kirjassa on aineksia huonoimman seksikohtauksen palkinnon saajaksi, mikä ei ole kirjalle koskaan dismeriitti. Minusta ainakin on vapauttavaa, että kirjailijat uskaltavat revitellä seksillä silloinkin, kun se saattaa lukijoita nolostuttaa. Huono seksikohtaus on mielestäni aina virkistävämpää kuin ei seksiä lainkaan.

Synnin palkka oli jo toinen Uuteenkaupunkiin sijoittuva dekkari, jonka olen lukenut – ensimmäinen oli Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat.  Tykkään nykyään lukea dekkareita erityisesti minulle vierailta paikkakunnilta, sillä olen saanut tarpeekseni Seppo Jokisen ja Markku Ropposen tuotannosta (kaikella kunnioituksella molemmille herroille). Tällaiset lukukokemukset kannustavat lähialuematkailuun, ja varsinkin Varsinais-Suomi/Satakunta-akseli on minulle niin outoa aluetta, että jo olisi aika lähteä näitä puutalovoittoisia pikkukaupunkeja koluamaan. En siis ole tainnut koskaan käydä Uudessakaupungissa ja Raumallakin olen käynyt vain asemalla ja laivasatamassa.

Kelle kirjaa suosittelisin? Tietysti uskollisille dekkariaddikteille, mutta myös ihmisille, jotka etsivät hengellistä identiteettiään. Kirja voi tarjota hyvän peilin uskonnoista irtautuville ja myös niitä lähestyville. Itse olen tällä viikolla tuutannut YouTubesta apinanraivolla vapaiden suuntien uusinta hengellistä musiikkia vain koska olen kokenut, että siellä puolella on lahjakkaita muusikkoja, jotka usein jäävät varjoon siksi, että ovat uskovaisia. Tämä ei välttämättä johda siihen, että pyrkisin heti huomenna helluntaikasteelle, mutta olen kokenut tärkeäksi vapaisiin suuntiin tutustumisen. Kirjojen ja ”elävien kirjojen” kautta.

Terapeutti ilman kenkiä

IMG_1808Viikonloppuun oli mahdutettava pääntyhjennysdekkari, ja e-kirjastosta löysin Maarit Nurmen esikoisteoksen Epäilyksen alla (Myllylahti, 2017). Se on kompakti, ihmissuhdepainotteinen teos, jonka keskiössä on keski-ikää lähestyvä seksuaaliterapeutti Hanna Udd. Jos perinteistä ”suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä”- sanontaa voi laajentaa, niin tässä teoksessa terapeutti vaikuttaa kengättömältä, ja ammatti-identiteetiltään horjuvalta rajatapaukselta.

Terapeutti-Hanna on naimisissa rikoskomisario Andersin kanssa, mutta mies on viime aikoina alkanut viihtyä ylitöissä aivan liikaa. Hanna työroolissaan joutuu enimmäkseen auttamaan puolisoja, jotka epäilevät kumppaniaan uskottomuudesta, ja tästä johtuva vainoharhaisuus saa Hannan myös tutkimaan Andersin puhelinta ja taskuja. Hanna jopa luulee, että hänen miehellään on suhde hänen asiakkaansa vaimon kanssa, sillä asiakkaan kertovat koordinaatit täsmäävät Andersin kiireiden kanssa. Hanna kuitenkin on avioliitossaan melko kädetön ja sokea. Kuinka hän kuvittelee pystyvänsä auttamaan muita?

Ylipäänsä tässä kuvatun yksityisen terapeutin työstä tuli nuhjuinen ja suojaton olo. Asiakkaiden vastaanottaminen yksin asunnossa, jossa ei ole tarvittavia turvajärjestelyjä, tuntuisi riskaabelilta bisnekseltä. Monet ensikertalaiset saattavat myös samastaa seksuaaliterapeutin työn seksityöhön, ja ottaa terapeutin ainakin fantasioidensa kohteeksi. Työolosuhteiden kuvaus olikin tässä kysymyksiä herättävää: mikä saa ihmiset investoimaan kalliisiin yksityisiin koulutuksiin, jos työn arki on näin epävarmaa ja turvatonta?

Pidin kirjan henkilögalleriasta ja yllätyksellisestä juonesta, mutta luin paikoitellen kökköä kieltä. Esimerkiksi sivuhenkilöiden ensiesittelyssä ei paljon mielikuvitusta käytetty, heistä kerrottiin usein ensi kättelyssä asuinpaikka, siviilisääty ja ammatti aivan kuin he olisivat olleet Hullunkuriset perheet-korttipakasta. Toisaalta esimerkiksi Vänskän, yksinäisen ja masentuneen homoseksuaalin urheiluhierojan ääni tuntui kökköydessään autenttiselta siksi, että hän oli lapsena kokemansa surun ja hylkäämisen vuoksi jäänyt tunnetasolla ikuisen teinin asemaan.

Kirja käsittelee ihan ansiokkaasti homofobiaa ja kaappihomojen kaksoiselämää, mutta varsin synkissä vesissä tässä uidaan, kun teoksen julkaisuvuosi on kuitenkin 2017.  Kirjailijan johtopäätökset kaapista tulemisen vaikeudesta ovat varsin pessimistiset, ja mahtuuhan teokseen aivan harvinaisen luupäinen homofobinen pappikin. Olisi kiinnostavaa kuulla seksuaalivähemmistöjen edustajien näkemyksiä henkilöiden uskottavuudesta.

Dekkarina teos tuntuu onnistuneelta siksi, ettei siihen ole tungettu liikaa henkilöitä eikä turhaa maisemamaalausta.  Teokseen mahtuu myös kunnon rikollisuutta ja makaaberia veren roisketta, eli kyse ei ole aivan pehmosta ihmissuhdedekkarista.

Teoksen kansikuva ei valitettavasti houkutellut ainakaan tätä lukijaa, ja vastaavaa murinaa olen toistuvasti ilmaissut Myllylahden teoksista.

 

 

 

Europolissa, Elizabeth puhelimessa

IMG_1792Minulla on täällä WordPressissä salainen blogin alku nimeltä Raqqan morsian. Olen ilmeisesti jossain vaiheessa eläytynyt vahvasti netissä liikkuviin videoihin naisista, jotka ovat rekrytoituneet ISIS:iin ja miettinyt jotain dekkarin tapaista kirjoitusprojektia aiheesta. Onneksi into lopahti nopeasti ja siirryin kohti pienempiä kotimaisia aiheita. Minulla ei pää kestä terrorismin tutkimista tai siitä kirjoittamista.

Marko Immonen on uppoutunut ISIS-aiheeseen uudessa dekkarissaan Murhapaikanhakijat (Myllylahti, 2017). Kirja on varsin järeä, ja tekstistä huomaa, että taustatöitä on tehty ehkä muuallakin kuin nojatuolin mukavuudesta käsin. Teoksen päähenkilö, keski-ikäinen kemisti Jaakko Puustinen on kyllä aika ammattilainen asioidensa sössimisessä. Erokriisiä poteva mies on alkoholisoitumassa kovaa vauhtia, ja sekaantuu ISIS:iin erään kostean ryyppyreissun lopputulemana.

Toimintaa ja vauhtia tästä teoksesta ei puutu, ja kun Europolin Elizabeth ottaa Jaakon erityisen huomion kohteeksi, on hunaja-ansa viritetty aika mallilleen. Jaakko itse on jonkun asteinen rasisti kaapissa, jonka muslimeihin liittyvä kielenkäyttö on ronskia, ja jonka ryyppykaveri on perussuomalaisten kansanedustaja (joka etäisesti muistuttaa Teuvo Hakkaraista). Kirjan nimikin viittaa Hommaforumin tai Rajat kiinni-porukoiden kielenkäyttöön. Toisaalta  teoksen kiltti poliisi Sami on syyrialainen, ja kärsii kenttätyössään rasistisesta huuteluista Lahden kaduilla joka päivä.

Tiesin jo teoksen aloitettuani, että sen tyyli oli minulle liian vauhdikas. Aihe kiinnosti sen ajankohtaisuuden vuoksi, ja siksi olin valmis poistumaan mukavuusalueeltani. Olen varma, että teos avautuu aivan eri tavalla sellaiselle lukijalle, joka pitää toiminnan lisäksi säntillisistä rikostutkimuksista ja oikeusdraamoista. Teos avaa varsinkin Interpolin ja kansallisten poliisivoimien yhteistyötä tai sen puutetta, ja terrorismin lisäksi kansainvälistä asekauppaa ja ihmissalakuljetusta.

Teoksessa matkustetaan paljon, varsinkin Keski-Eurooppaan, mutta myös Syyriaan ja Kreikkaan. Matkustaminen ei ole tässä kuitenkaan se keskeinen ”pointti”, eivätkä päähenkilöt reissaa kokeakseen jotain ainutlaatuista tai uutta. Helsingin lisäksi keskeisin tapahtumapaikka on Munchen, jossa terroristijahti käy kuumimmillaan. Kovin julmia iskuja tässä ei kuvailla, koska osa niistä epäonnistuu.

Jaakkoa ja Samia lukuunottamatta minulla oli vaikeuksia päästä hahmojen ihon alle.  Jaakon henkilökohtainen aviokriisi toi kerrontaan inhimillisyyttä, mutta tuntui samalla hyvin tunkkaiselta (jota myös hahmot itse kommentoivat). Varmasti kirjoittamisen vaikeus tässä on ollut siinä, että ISIS:iin liittyneistä on lopulta olemassa hyvin vähän todisteaineistoa tai analyyseja. Itse en ainakaan ole pystynyt kunnolla samastumaan niihin tarinoihin, joita olen muutamista, kuten Lontoon Jihadi Johnista ja brittiläisistä naissotureista lukenut.

Immonen jättää uskonnollisuuden ruotimisen aika minimiin, tai toteaa, etteivät ISIS:iin liittymisen motiivit ole kaikilla olleet uskonnolliset, ainakaan siinä merkityksessä kuten keskivertosuomalainen uskonnollisuuden ymmärtää. Vääräuskoisille valehtelusta ja heidän pettämisestään tässä on tarinaa, varsinkin suomalaisesta lähiökontekstista käsin. Pimeät juoppotaksit ja muut yritykset huijata sinisilmäistä valtaväestöä kai kuuluvat ainakin pääkaupunkiseudun todellisuuteen.

En tiedä, kuinka paljon muissa Euroopan maissa kirjoitetaan ISIS-aiheisia dekkareita; suomalaisista lukemistani tämä oli nyt toinen. Molempia, tätä ja Risto Isomäen Haudattua uhkaa, vaivasi maailmankuvan perimmäinen synkkyys, sillä aiheesta on vaikea kirjoittaa kevyesti tai humoristisesti. Immonen tosin onnistuu dialogin tasolla yhyttämään avainhenkilöihin ripauksen huumoria. Dialogin runsaus pelastaa romaanin liialta maailmantuskalta.

”Juttu versoi jo liian korkealle, kasvoi kuin Jaakon pavunvarsi” on kirjailijan oma itseironinen tuomio tekstilleen. ”Vittu mikä kesäduuni. Olis pitänyt mennä Heselle” tiivistää Sami laskujohteisen poliisiuransa.

Omista rajoitteistani huolimatta uskon teoksen saavan paljon lukijoita, ja näkisin sen kuuluvan Myllylahden varsin kirjavan tuotannon tämänhetkisiin kärkiteoksiin. Toivoisin myös, että teos herättäisi muunkinlaista keskustelua kuin ahdistunutta pelkopuhetta Hommaforumilla. Tässä kun avataan Euroopan tuoreen pakolaiskriisin taustoja aika ronskilla otteella. Valistunut kansalainen tosin on jo aiheesta lukenut muualtakin kuin dekkareista, mutta voi olla, että joku lukee näistä ison rahan kuvioista tästä teoksesta ensimmäistä kertaa.

 

 

Kamalan kälyn kosto

Kasarinostalgiaa ja vinksahtanutta sukukronikkaa. Pikkukaupungin juoruja ja vanhentuneita rikoksia. Kolmenkymmenen vuoden hiljaisuus ja muistin petolliset aukot. Alkoholistiäiti ja äidin kunniallinen käly. Ylipäänsä käly, kaunokirjallisena hahmona (tunnistavatko nuoremmat lukijat koko sanaa?). Näistä aineksista Marjut Pettersson kutoo erikoisen dekkarin, Niin kuin sinä sen muistat (Myllylahti, 2017).

Kirjassa liikutaan Uudessakaupungissa, työväenluokkaisissa ympyröissä autotehtaan varjossa. Nuoren Kitin isä hylkää perheensä ja äiti löytää uuden miehen, italialaisen Antonion, joka on tuore leski ja kahden pojan, Tonin ja Ronin, isä. Ja vaikka Kiti menestyy koulussa, hän kokee jäävänsä uusperheessä lapsipuolen asemaan. Hän alkaa jo alaikäisenä paeta alkoholinhuuruiseen maailmaan. Pian ylioppilaaksi päästyään hänelle syntyy avioton tytär Sini, josta hän ei ole kypsä huolehtimaan. Kiti karkaa maailmalle, ja tytön huoltajaksi tulee käly-Mona.

Mona on jäänyt leskeksi odottaessaan esikoistaan, ja sekusten, Sinin ja Iriksen ikäero jää pieneksi. Tonin kuolema auto-onnettomuudessa on sukusaagassa suuri tragedia, ja nuorta miestä muistellaan suureleisesti. Mona kasvattaa tyttöjä siskoksina ja rakentaa identiteettiään pelastavana enkelinä ja marttyyriäitinä. Kitin yhteys tyttäreensä katkeaa alkoholismin syvetessä, mutta hän palaa tämän 18-vuotissynttäreille. Kälyjen kohtaaminen ahdistaa, eikä Kitillä ole voimia kohdata sukua selvin päin.

Teos rakentuu takaumien ympärille, ja lopulta kaikki kulminoituu niihin karmeisiin kasarihäihin. Monan ja Tonin rakkaustarinassa on jotain samaa pyrkyryyttä ja tunkkaisuutta kuin juuri lukemassani Elena Ferranten romaanissa. Tässäkin taustalla vaikuttaa napolilainen suku, joka ei kuitenkaan pääse häihin paikan päälle. En kokenut hääteemaa millään muotoa Ferranten kopioimisena, ja italialaisuuskin on tässä suht ohutta. Jos Pettersson on saanut Ferrantelta vaikutteita, se on vain tekstin eduksi. Ainakin muistin ja muistelemisen tarkkuudessa on samoja viboja. Dekkariksi teos on kielellisesti rikas ja kunnianhimoinen.

Kerrontatekniikkana Kitin puhuttelu toisessa persoonassa tuntui paikoitellen puuduttavalta. Tosin tässä ehkä etsitään kaikkitietävää kertojaa, joka varjostaa alkoholistin horjuvia liikkeitä. Kuitenkin addiktiksi Kiti on harvinaisen skarppi. Hän ei edusta pahinta naisalkoholistin stereotypiaa, pubiruusua, vaan on vielä jotenkuten työn syrjässä kiinni freelancer-toimittajana. Pettersson kaivaa hänestä monia inhimillisiä kerroksia itseinhon alta.

Paikoitellen teoksessa oli saippuaoopperamaisia piirteitä, vaikka niihin viitataankin (itse)ironisesti. Toisaalta 70-80-lukujen ajankuva tuli hienosti esiin: Wunderbaumit, Mennenit ja Stop-pastillit peittävät paheellisempia lehahduksia, ja tyrkkyputken liftarityttöjen permanenteissa tuulahtaa Revlon Flex. Mona on lukenut postimyyntikatalogien vauvantarvikesivut puhki ennen kuin tulee raskaaksi. Suorittajaäidin ja hulttioäidin epäreilu valta-asetelma nousee jopa kiinnostavammaksi elementiksi kuin ikivanhat rikokset.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin”.  Aika monessa tänä vuonna lukemassani teoksessa on niin tehty, mutta nämä häät jäävät mieleeni poikkeuksellisen makaabereina.