Rumuus on katsojan silmissä

Teos: Piia Leino: Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Sarianna on helsinkiläinen kaupan kassa, tiedotusopin opinnot keskeyttänyt väliinputoaja, jonka elämä on jämähtänyt valjuun merkityksettömyyteen. Kassalla työskennellessään hän on tottunut saamaan ilkeitä kommentteja vaatimattomasta ulkonäöstään, ja jos hän joskus päätyy baariin, hän on tottunut näkymättömän statistin rooliin. Äidiltään hän on oppinut peruspessimistisen elämänasenteen, eikä äidillä ja tyttärellä tunnu olevan muuta kommunikaation kanavaa kuin leipominen.

Eräänä päivänä marketin miespuolinen asiakas tunkee Sariannalle käyntikortin ja yhteydenottopyynnön viihdealan lupaavasta työmahdollisuudesta. Käy ilmi, että häntä halutaan tositeeveeohjelmaan, jossa kaunottaret ja pedottaret kilpaavat muikeasta rahapalkinnosta thaimaalaiselle paratiisisaarella. Vaikka Sarianna suhtautuu Henry Laasasen kirjoituksiin naisten seksuaalisesti pääomasta kriittisesti, jokin hänessä kaipaa elämään jännitystä ja käänteentekevää muutosta. Hän päätyy koekuvauksiin, ja tulee valituksi kuuden ”beastin” tiimiin.

En ole paljoa seurannut näitä Viidakon tähtösiä, mutta ymmärtääkseni teoksen asetelma on kooste monen reaalimaailman ohjelman ällöttävimmistä piirteistä. Ja koska kyseessä on kotimainen tuotanto, tarjottu luksus ei ole koskaan aivan sitä, mitä tytöille on luvattu. Tuottajat ovat aitoja koijareita, joiden luotettavuus on koetuksella ohjelman teon joka rastilla. Myös matkavakuutusten suhteen diili kusee alle.

Kirjassa harrastetaan noloa, mutta omalla tavalla vapauttavaa seksiä ruman kassan ja ohjelmaan osallistuvan hottiksen exän välillä bangkokilaisessa hotellissa, ja aktia arvioidaan seuraavassa jaksossa suttuisten videotallenteiden välityksellä. Käy ilmi, että samaan aikaan toisaalla filmataan vastaavaa sarjaa miehistä nimeltä Friikit ja Apollot.

Satiirina teos tuntuu liian alleviivaavalta, eikä Leino ole paljoa käyttänyt kekseliäisyyttä juonen kehittelyssä. Kirjaa lukiessa tuntui vain, että seuraisi viittä tropiikkiaiheista kissatappeluohjelmaa samaan aikaan, joissa kaikissa kekkuloisi Martina Aitolehti. Toki säästin tässä aikaa, sillä itse sarjojen seuraamiseen olisi mennyt kauemmin kuin teoksen 7 tuntia (tai 6 nopeutetulla tempolla) . Mutta noustakseen viihteestä kaunokirjallisuudeksi teokseen olisi kaivattu paljon absurdimpia juonenkäänteitä kuin mitä siinä nyt tapahtuu.

Tämä teos oli kepeä välipala, mutta tunnustan, etten olisi koskaan lukenut tätä painettuna kirjana, en edes kirjastosta haettuna.

Joku kaukaa haettu yhteys löytyi Ruman kassan ja japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan tytön välillä, vaikka viimeksi mainittu teos oli huomattavasti oudompi ja myös radikaalimpi kapitalismikritiikissään. Ruman kassan Helsinki-osuudessa oli vastaavaa alakuloista tenhoa, mutta Thaimaa-osuus jotenkin lässähti. Silti tämän yhteyden kautta Leinon teoksen pisteet kohosivat mielessäni piirun verran, sillä lähikaupan naisten tarinoita ei kai koskaan ole kerrottu liikaa.

Ihminen on hyllyttävä eläin

Teos: Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Keiko on 36-vuotias lähikaupan nainen, yliopiston käynyt sinkku, joka vedoten fyysiseen heikkoutensa ei ole koskaan siirtynyt elämässään ”oikeisiin” töihin tai perhettä perustamaan. Hän asuu Tokion liepeillä puutteellisessa yksiössä, jossa on torakoita ja syö enimmäkseen riisiä ja keitettyjä vihanneksia. Töistä hän saa pienen palkkansa päälle lommotölkkejä, mutta hävikkiruoan kotiin viemisestä on tiukat säännökset.

18 vuoden uskollinen palvelus Smile Marketissa ei tunnu kantavan hedelmää. Keikoa pidetään outona lintuna siksikin, ettei hän osoita kiinnostusta edes satunnaiseen seksiin, ei miehen eikä naisen kanssa. Hän tuntee termin aseksuaali, mutta ei ole kiinnostunut määrittelemään itseään niin. Vanhemmat ja ”normaalisti” elävä pikkusisko ovat jo luopuneet naisen liiallisesta ohjeistamisesta. Hän taitaa olla toivoton tapaus, josta jossain vaiheessa on tuleva pelkkä taakka yhteiskunnalle.

Toisaalta Keiko pitää aidosti työstään, hän vaan ei saa siitä kiitosta. Pomot ovat kaikki häntä nuorempia miehiä, ja vaihtuvat tiheämmin kuin mitä Keiko ehtii heidän nimiään oppia. Osa-aikaisten apulaispäällikkö on naimisissa oleva rouva; konservatiivisessa yhteiskunnassa tällaista asemaa ei voida antaa naimattomalle Keikolle, vaikka hän on palvellut myymälää pisimpään. Uusin pomo käyttää alaisistaan pidäkkeettömästi termiä roskasakki, ja Keiko on oppinut lukemaan halveksunnan tämän silmien muodosta.

Tässä asetelmassa tapahtuu muutos, kun kauppaan ilmaantuu Keikoakin omituisempi miestyöntekijä Hokkaidolta, Shiraha. joka uskoo biologiseen determinismiin ja luonnonvalintaan. Miehellä on jatkuva haku päällä naisten suhteen, vaikka hänellä ei ole varaa tarjota näille edes kupposta teetä. Vaikka Keiko ei rakastu, mies saa hänet hämmilleen ja pohtimaan uudelleen paikkaansa yhteiskunnassa, jossa poikkeuksellisille tapauksille on liian vähän elintilaa. Onko siis ok, jos hedelmällisessä iässä oleva nainen saa enemmän kicksejä nuudelien hyllyttämisestä kuin vauvahaaveista?

Teos on ilkikurinen satiiri ”elämään eksyneistä” tyypeistä, jonka kaltaisia löytyy kaikista edistyneistä kapitalistisista yhteiskunnista. Toki siinä on japanilaiset mausteet, mutta vastaavia tarinoita löytyy myös suomalaisista ekstraajista. Kaupan alan työolosuhteet ovat huonontuneet globaalisti, ja ammattiylpeys on katoava luonnonvara. Näkyyhän se jo naapurimaamme ministerin kommenteista ”kassatyttöjen” pätevyydestä poliittisella uralla.

Luin kirjan parissa tunnissa, ja pidin varsinkin sen runsaista dialogeista. Toki romaanina sen aika-akseli on lyhyt, ja tapahtumatkin aika ennalta-arvattavat, mutta teoksen vahvuus piilee yhteiskunnallisessa sanomassa. Tyylillisesti Muratan kieli muistuttaa minua Banana Yoshimotosta, kirjailijasta, jota fanitin 1990-luvulla. Tämäntyyppinen nuorten aikuisten kepeämpi kirjallisuus on tervetullutta, ja ilahduttaa varmasti monenlaisia lukijoita. YA-kirjaksi en kuitenkaan teosta luokittele, koska Japani ei ole Suomen kaltainen yhteiskunta, jossa 36-vuotias jonninjoutavan alan maisteri voisi vielä viihtyä nuorten aikuisten kuntoutuspajoilla yhteiskunnan piikkiin.

Minulla on työn alla myös toinen arvio japanilaisesta naiskirjallisuudesta. En oikein saanut otetta Noriko Morishitan teoksesta Tyttö ja teeseremonia (2019), vaikka sen päähenkilöllä oli samansuuntaisia pulmia elämässään. Ehkä siinä kuvatut ongelmat olivat kuitenkin liian elitistisiä, kun taas tässä teoksessa puhuttiin oikeasti hengissä selviytymisestä niukoissa oloissa.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka jo objektina toi keväisen tuulahduksen kotiini.

 

Uppoavan laivan ritarikunta

kuusistoTeos: Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Meri Kuusisto on kirjailija, jonka esikoisteokseen Amerikkalainen (2014) ihastuin päätäpahkaa, ja jonka toista teosta Toivo Pesän muistelmat (2016) en tajunnut lainkaan. Nyt löysin hänen uusimman teoksensa Vuosi tavaratalossa, johon lähdin tutustumaan pienellä varauksella. Kirjan teema, myyjien työolosuhteet ja legendaarisen tavaratalon joutsenlaulu, toki kiinnostivat.

Romaanin päähenkilö Franz on entinen autokoulun opettaja ja uranvaihtaja. Hän päätyy tavaratalon harjoitteluohjelmaan, jossa vuoden aikana on tarkoitus tutustua yritykseen perinpohjaisesti. Franz on jo 38-vuotias, hänellä on takanaan yliopisto-opintoja, mutta elämä tuntuu jumittavan paikoillaan. Suhde vanhempiin ja veljeen on etäinen, veli on tyypillinen menestyjä, joka onnistuu työn ohella rakentamaan perheelleen omakotitaloa.

Tavaratalossa on värikkäitä myyjäpersoonia, joista moni on Franzin lailla epäonnistunut aiemmin valitsemillaan poluilla. Mukaan mahtuu entisiä professoreita ja konkurssin tehneitä elämäntaparunoilijoita. Toki köörissä on mukana pinnallisia rasvaprosentin mittaajia ja stailisteja, ja pelottavan maineensa ansainnut Madame, jolla on täysi monopoli naisten vaateosaston arkeen. Franz suorittaa kuukausiaan eri osastoilla pikku partiolaisen lailla, ja löytää pian henkilökunnan tekopirteyden salaisuuden.

Vuosi tavaratalossa on satiirinen teos, jossa kuitenkin on yllättävän paljon kosketuspintaa työelämän realiteettien kanssa. Jonkunsorttista spiidiä on vedettävä, tulipa se purkista tai triathlon-radalta. Tavaratalon johtajan poika Joel hakee vitamiinejä kirkkaamman tulevaisuuden visiointiin Dubain sisälasketteluradoilta. Kuihtuvasta tavaratalosta halutaan luoda uudenlainen elämysmaailma, jossa arjessaan uupuneet voivat käydä lepäämässä unikapseleissa, ja joissa jokainen myyjä on vastuussa uniikin panoksensa antamisesta. Ilmapiiri työpaikan kehittämiskokouksissa on väkinäinen ja epätoivoinen, mutta eteenpäin silti mennään, myös robottien voimalla.

Toki tähän käsikirjoitukseen kuuluu, että Franz kipuilee seksuaalisen suuntautumisensa kanssa, ja vasta keski-iän kynnyksellä uskaltaa tulla kaapista ulos. Homo Stockan vaatemyyjä kuitenkin on aika kulunut klisee. Franzilla toki on myös naispuolisia ihailijoita, ja hän joutuu kiusalliseen neliödraamaan, kun häntä vanhempi energiahoitaja Anita alkaa vikitellä häntä. Oikeasti Franz on rakastunut Anitan tyttären poikaystävään Syksyyn, joka on syy tämän potkuihin autokoulusta.

Suhdesoppaa kirjaan mahtuu lähes yhtä paljon kuin piripäissä sekoilua työpaikalla, enkä osaa sanoa, kummalle lämpenin enemmän. Ehkä suhdesopalle, jossa tyypeistä kuitenkin paljastui inhimillisempiä piirteitä. Franzille tavarataloon työllistyminen on kuitenkin siinä mielessä positiivista, että hänen sosiaalinen elämänsä lähtee sen kautta uuteen nousuun.

Ymmärtääkseni Kuusiston keskeisin teema on ollut yhteiskunnasta syrjäytyminen, ja tuosta näkökulmasta Vuosi tavaratalossa antaa näille pudokkihahmoille toivoa. Satiirin/parodian näkökulmasta odotin hieman rankempaa revittelyä, varsinkin kun kyseessä oli työttömien aktivointiohjelma (tosin palkallinen, ei 9 e karkkirahalla käyvä). Tässä ei ehkä täysin päästy asian ytimeen, eli kysymykseen, kuinka ahtaalle työtön harjoittelija voidaan Sipilän Suomessa panna. Franzilla oli kuitenkin harjoittelunsa aikana varaa ostaa brie-patonkeja ja satiinilakanoita, eli hänen kärsimyksensä olivat enemmän henkisiä kuin materiaalisia.  Toisaalta yksi pudokeista tekee itsemurhan, ja muillakin saattaa olla jopa Franzia vaikeampaa.

Kirjassa on paljon hyvää tahtoa, pienempien oikeuksien puolustamista, ja yhteiskunnallista pohdintaa kuluttamisen merkityksestä. Se ei ole pelkkää kevyttä viihdettä, vaikka paikoitellen se junnaa sillä tasolla. Työelämän kuvauksena se on kepeän makaaberi, ja uskon sen varsinkin puhuttelevan niitä, jotka työskentelevät alalla.

Suosittelen tämän kirjan lukemista yhdessä Sami Rajakylän työläistrilogian kanssa, ja varsinkin teoksen Pankkipoika (2016), jossa kuvataan automarketin oheisen pankin virkailijan mehevää arkea. Molemmissa teoksissa oli samansuuntaisia kerronnallisia haasteita, mutta ne kertovat hienosti kuluttajakansalaisuuden kahdesta eri päästä. Lähiön marketelämä ja keskustan tavaratalon hifistely eivät lopulta työntekijän näkökulmasta ole kovin kaukana toisistaan.