Yksisarvisterapeutin viemää

ääniäTeos: Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä (Karisto, 2018)

Paul on keski-ikäinen filosofian lisensiaatti, joka ei ole tehnyt päivääkään ”alan töitä”, vaan elättänyt itseään duunarina kirjapainossa. Kun hänet irtisanotaan töistään, alkaa nousujohteinen ura taloyhtiön puheenjohtajana. Paul saa asennettua asuintalonsa rappukäytäviin valvontakamerat, joiden seurantaan hänellä on oikeus oman koneensa välityksellä. Ja vaikka Paulilla hommia riittää, ei hän voi kieltäytyä te-viranomaisten pakottamista aktivointikurssista, jonne kaiken kukkuraksi päätyy naapurin murheenkryyni, juoppo herra Korttanainen.

Jukka-Pekka Palviainen voisi olla ”man litin” nouseva tähti, jos sellainen genre olisi olemassa. Luin hänen aiemman miesvetoisen teoksensa, jossa päähenkilö oli lievästi kehitysvammainen mies; nyt puikoissa on syrjäytymisvaarassa oleva akateeminen oman polkunsa kulkija, jonka sopeutumattomuus yhteiskuntaan johtuu pääasiallisesti sosiaalisista syistä. Hahmon luomisessa Palviainen iskee naulan kantaan, sillä maamme aktivointikurssit ovat täynnä meitä akateemisia toistaitoisia, joilla ei ole kykyä sopeutua tämän päivän työelämän vaatimuksiin. Aika usein se turhautunut pitkäaikaistyötön, joka pilkkaa aarrekartan luomista, on juuri filosofian, politiikan tutkimuksen tai kirjallisuuden ikuinen opiskelija. Kaikkihan me tiedämme, ettei näiltä aloilta valmistuta mihinkään tuotannolliseen.

Kirjassa Paul kamppailee mutkikkaan äitisuhteensa kanssa, ja kokee ennen näkemätöntä vientiä naismarkkinoilla. Hän käy treffeillä te-kurssin naimisissa olevan vetäjän kanssa, ja tulee temmatuksi suhteeseen naapurin yksisarvisterapeutin kanssa. Veronica edustaa sopeutumattomien toista ääripäätä, ylitsepursuavaa ekstroverttiutta. Hän pystyy ylläpitämään monialaista terapiayritystään perintörahojen turvin; enimmäkseen hän tarjoaa palveluja ystävilleen lahjana tai vaihtotaloudessa.

Paulin neuroosit selittyvät osittain äitisuhteella, koska mies on elänyt vapaan kasvatuksen sen äärimuodossa. Äiti Birgit on ollut miehiä nielevä kuvaamataidon lehtori, joka on joutunut välillä mielisairaalaan lataukseen. Äidin ja pojan symbioosi on ollut tiivis, eikä Paul ole halunnut avautua kotiongelmistaan huostaanoton pelossa. Tässä kuvataan ilmeisesti 70-80-lukujen aikaa, jolloin lataamossa käyvä opettaja sai edelleen pitää työnsä. Vaikka perheen tarinaan liittyy myös jotain traagista, omasta näkökulmastani Palviainen kuvaa myös kadotettua vapauden vyöhykettä – yhteiskuntaa, jossa isoveli ei valvonut joka mutkan takana.

Kirjan hahmot ovat kaikki vinksahtaneita, mutta sympaattisia. Itse nauroin makeimmin te-byrokratian koukeroille, kun taas kerrostalokyttäyksestä jopa ahdistuin. Palviaisen huumori on kuitenkin lempeää, eli siihen voi monenlainen lukija samastua. Teos on kauttaaltaan yhteiskunnallinen, mutta ei erityisen poliittisesti kantaaottava. Joitain samoja juonteita oli tässä ja Ossi Nymanin romaanissa Röyhkeys, mutta Nymanin luoma mieskertoja oli paljon syvemmällä työttömyytensä suossa ja hänellä oli poliittista sanomaa. Minua jopa kiinnostaisi koota antologiaa työvoimapoliittisten toimenpiteiden kuvauksesta nykykirjallisuudessa, sen verran monta kyykytyskurssikuvausta olen viime aikoina lukenut. Itse en ole omista kokemuksistani kirjoittanut muuten kuin tässä blogissa. Juttujani on luettu paljon, ja ehkä senkään takia en saa töitä. Kunnolliset työttömät kun eivät pure kättä, joka heitä ruokkii. Heidän pitäisi olla kiitollisia siitä, että joku entinen työtön tulee valistamaan heitä sadannen kerran ruokaympyrän elementeistä.

Paulin hahmossa jäin kaipaamaan sitä syvää akateemisuutta, mikä monissa alan tyypeissä edelleen piilee, vaikka viimeisestä Kristevan ja Deleuzen ristiin lukemisesta olisi jo parikymmentä vuotta. Olisin pitänyt hahmoa uskottavampana, jos hän olisi droppaillut enemmän nimiä ja vaikeita käsitteitä. Teoksen nykyisyydessä hän jäi liian selkokieliseksi, eli hänestä sai jopa kouluja käymättömän vaikutelman. Varsinkin miehen kirjoittama blogi oli epäuskottava, koska se vaikutti lähes kehityshäiriöisen aikaansaannokselta. Yleensä akateemiset neurootikot saavat aikaan huomattavasti ilkeämpää ja kärkevämpää tekstiä.

Ääniä kerrostalossa on nopealukuinen ja vauhdikas teos, joka toivon mukaan ilahduttaa myös muita kuin pitkäaikaistyöttömiä. Palviaisen tyyli on makuuni hieman liiankin helppolukuista, mutta toisaalta nämä teokset voivat houkutella lukemisen maailmaan myös sellaisia, jotka lukevat vähemmän. Pienen ihmisen ja hänen merkityksekkään arkensa puolustajana Palviainen on omillaan, ja uskon tämän teoksen kautta hänen saavan uusia faneja.

 

 

Mainokset

Laimeaa naapurikyttäämistä

vieras-talossaTom ja Karen, Brigid ja Bob ovat kaksi kolmikymppistä lapsetonta pariskuntaa, jotka asuvat samalla kadulla New Yorkin osavaltion suburbiassa. Kumpikaan pari ei haaveile suurista, talolainat on maksettava ja perillisiä hankittava, jos Luoja suo. Karen tekee kotoa käsin kirjanpitäjän hommia, kun taas Brigid on päätoiminen kotirouva ja neulontablogin pitäjä. Tom on tilintarkastaja, ja Bob hautaustoimistokartellin pomo. Naurettavat ammatit, joista saisi hulvatonta Hullunkuriset perheet-henkistä komediaa.
Amerikkalainen Shari Lapena on breikannut psykologisten trillereiden kirjailijana, ja luin hänen esikoisensa Hyvä naapuri mielenkiinnolla, vaikka se ei aihepiiriltään koskettanut syvimpiä vesiäni. Tätä seuraava romaani Vieras talossa (Otava 2018, suom. Antti Saarilahti) viittaa jo otsikon tasolla temaattiseen jatkumoon: taas ollaan jossain pikkusieluisten, keskiluokkaisten asuinalueella, jossa luottamus naapurustoon on vähissä. Naapurit kyttäävät toisiaan, mutta jos ystävyyksiä valkoisten aitojen yli on, ne ovat lähtökohtaisesti feikkejä.

Tässä teoksessa Karen on jäänyt kiinni liikenneturvan vaarantamisesta ja ylinopeudesta onnettomuudessa, jossa on vain yksi uhri, hän itse. Hän joutuu sairaalaan, jossa hänellä todetaan lähimuistiin liittyvä muistinmenetys. Ajoreissulla hän on kokenut jotain niin traumaattista, ettei hänellä ole illan tapahtumista hataraakaan muistikuvaa. Karenin mies Tom on ymmärtäväinen ja vaimoaan tukeva – ainakin siihen saakka, kun ovea kolkuttavat poliisit.

Teos on ontuva monessa suhteessa, ja puhuttelee vain ihmissuhteiden tasolla. Se ei oikein vakuuta psykologisena trillerinä eikä dekkarina – dekkarina itse luin tätä mieluummin kuin trillerinä. Kuitenkin rikoksen ratkaisu on teoksessa löysää ja ennalta-arvattavaa, eikä poliiseihinkaan tutustuta henkilöinä. Yhteiskunnallisia teemoja ei teoksessa esiinny lainkaan, siinä ei ole ainuttakaan herkullista sivuhenkilöä, eikä päähenkilöillä ole merkittävää historiaa. Kukaan ei harrasta mitään, paitsi Brigid neulebloggaamista, ja tyyppien kulinaarinen makukin on lattea. Ja vaikka poikkinaimista esiintyy, seksiäkään ei kuvata muuten kuin moralistisesta näkökulmasta. Lukijana en kiintynyt kirjassa mihinkään enkä keneenkään.

Miksi sitten luin tämän kirjan? Hyvä kysymys. Luin sen, koska halusin nähdä, voiko näin kevyillä eväillä saada mitään mielenliikutusta aikaan. Luin sen, koska halusin lukea jonkun uutuusteoksen, eikä minulla ollut siinä hetkessä saatavilla muuta.

Kirja on selkokielisyydessään aivan omaa luokkaansa. Kieli on niin simppeliä, että sitä voi lukea useita sivuja tarttumatta mihinkään. Henkilöillä ei ole lainkaan omaleimaisuutta puheessaan, eivätkä he tarkkaile ympäristöään mistään erityisestä näkökulmasta. Paitsi ehkä Brigid tarkkailee naapureitaan kateuden ja mustasukkaisuuden värittämänä, mutta siihenkään ei liity mitään lukijaa kutkuttavaa – ei kultteihin tai rituaaleihin liittyviä omituisuuksia, ei uskonnollista twistiä, ei paikallishistoriaa.

Naapurikyttäämisestä olisi toki voinut saada aikaan mainion trillerin tai dekkarin, mutta usein tällaisissa hankkeissa on mukana huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tästä kirjasta tuli mieleen ”poliittinen korrektius” Trumpin faktojen jälkeisenä aikakautena – kirjoitetaan kirjoja, joista on pyyhitty pois kaikki kantaaottavuus, luodaan suht simppeleitä maailmoja kuluttavalle valkoiselle alemmalle keskiluokalle, jotka viihdyttävät, mutta eivät nosta häiritseviä kysymyksiä. Kaikki hahmot ovat tietysti valkoihoisia, ja köyhien asuinalueella käydään kääntymässä kohtalokkain seurauksin.

Ei jatkoon. En suosittele tätä teosta edes vitsinä kenellekään, koska se tuntuu turhalta ajanhukalta. TLC-kanavan tositeeveeohjelmat sairaalloisesti ylilihavista tai mormonien moniavioisuudesta ovat huomattavasti nyansoituneimpia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta kuin tämä teos.

Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Doulien ja kissojen ihanuudesta

saunaihoHeidi Mäkinen on minulle takavuosilta tuttu bloggari, jonka kanssa on joskus tullut vaihdettua ajatuksiakin. Kuulin hänen kirjaprojektistaan jo jokunen vuosi sitten, ja pidin sen nimeä ihmeellisen hauskana. Nyt Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto, 2016) on vihdoin julkaistu, ja tunnen suurta riemua esikoisromaanin vuoksi. Mikä upea kansi, mikä kerronnan draivi – ja kaiken lisäksi teos sijoittuu maailman napaamme Tampereelle!

Kirja luultavasti puhuttelee enemmän nais – kuin mieslukijoita, on humoristinen ja käsittelee urbaanien naisten parisuhdepulmia. Olisiko se siis chicklitiä? Mene ja tiedä. Ihan tyypilliseen chicklitin kaavaan se ei mahdu, vaikka toinen päähenkilöistä, 35-vuotias sairaanhoitaja Sini shoppaileekin häämekkoja ilman sulhasta. Sinissä on ripaus Bridget Jonesia, mikä tosin ei häiritse lainkaan, sillä hän on muuten aivan omalaatuinen tapaus. Kuoroharrastuksensa kautta hän tutustuu itseään reippaasti vanhempaan Eevaan, joka on konttoristi ja tuore leski. Eeva kuuluu siihen vähemmistöön, jolle leskeksi jääminen on suuri vapautumisen ja ilon aihe. Valitettavasti uutta onnea varjostaa rintasyöpä, mutta Eeva ei aio vielä kuolla, kun nuoruuden heilakin on jäämässä leskeksi. Sinin ja Eevan tuttavuus syvenee ystävyydeksi, kun naiset huomaavat asuvansa samassa talossa. Ystävyyden teema on kirjassa vahvempi kuin parisuhteellisuus.

Kirjan todellinen yllättäjä on Eevan kissa Kyllikki, joka ottaa kolmannen kertojan paikan. Syömishäiriöstä kärsivä, harhainen kissa on hulvaton hahmo, joka joutuu myös välillä Sinin ruokittavaksi. Kissassa on mielestäni jotain hauskaa japanilaisuutta, tai Japani-henkiseksi sen kuvittelin luettuani äskettäin Takashi Hiraiden Kissavieraan. Tai sitten kissa potee Neuvostoliitto-nostalgiaa lukien Bulgakovin teosta Saatana saapuu Moskovaan. Kissa tuntuu myös kaikkitietävältä kertojalta, mikä on varsin haasteellinen kaunokirjallinen ilmaisutapa. Outouttamisen elementti toimii tässä muuten melko arkisessa tarinassa kuin häkä. Ainakin itselleni se jäi kirjasta vahvimmin mieleen nyt, kun kirjoitan arviota jo kuukausi lukemisen jälkeen.

Tampereen Rauhaniemen kansankylpylä nousee kirjan nimeä mukaillen elämänilon pyhäköksi. Saunaiho-sanonta on taas Eevan lapsuusmuisto, savolaisen mummon sananparsi.  Kirjassa onkin jotain savolaista lupsakkuutta, eli savolainen näkökulma tamperelaisuuteen on toinen outoutuksen taso. Uskoisin myös, että nimi toimii mahtavana myyntivalttina, sillä ainakin itse tarttuisin itselleni tuntemattoman kirjailijan teokseen vain näin oudon nimen perusteella.

Teos muistuttaa myös doulien ihanuudesta. Se, joka ei tiedä doulan ”ammatista”, on jäänyt paljosta paitsi. Jos doulaksi pyydetään, ei tosiaankaan voi potea kuolemanpelkoa. Tämä teos on omiaan herättämään elämänilon juuri tällaisena harmaana talvipäivänä, kun sukkahousujen pukemisessakin voi mennä tunti-pari. Se jättää vahvan tunteen, että maailma voi olla parempi paikka kuin luulemme, vaikka Helsingin toreilla taas huudettiinkin suvakkihuoraa Suomi-neitomme kunniaksi. Heidi Mäkisen maaginen maailma on ihastuttavan kaukana kaikesta siitä moskasta, joka normiarjessani saa verenpaineeni nousemaan.

Yes in my backyard

kadonnutOpiskelukiireiden keskellä olen tänä keväänä enimmäkseen rentoutunut psykologisten trillereiden parissa. Sari Kaarniranta oli minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka teos Kadonnut vierelläni (Myllylahti, 2011) vaikutti lupaavalta arkiselta jännitykseltä, jossa ei kuitenkaan olisi liikaa väkivaltaa.

Teoksen asetelmassa on jotain samaa viimeksi lukemani Taivaanmerkit-romaanin kanssa: myös tässä teoksessa päähenkilöt ovat keski-ikäisiä, korkeasti koulutettuja ja perheellisiä, mutta tässä eletään pohjoisemmassa Suomessa ja perheiden elämäntapa on perinteisempi. Tässä kuvataan hyvinvoivaa keskisuuren kaupungin asuinaluetta, jossa vanhempien omakotitalojen keskelle nousee uusia huippuvarusteltuja kartanomaisia pytinkejä. NIMBY-ilmiökin näillä nurkilla on tuttu, tosin naapuri-idylliä eivät edes uhkaa maahanmuuttajat, koska heitä ei niillä main esiinny.

Heta on äitiyden maailmaan kadonnut taideterapeutti, jonka elämään ei tätä nykyä kuulu paljoa. Pelastaakseen avioliittonsa hän on aloittanut miehensä kanssa pariterapian, jonka tarkoituksena on saada suhteen alkuajan kipinä takaisin. Kaksosten syntymän aiheuttama univaje on kuitenkin hänellä niin kroonista, että hän välillä on huolissaan myös mielenterveydestään. Hän on myös viime aikoina peilannut onnistumistaan äitinä ja vaimona naapurin Katiin, tehokkaaseen uranaiseen, joka on onnistunut vaihtamaan tylsän keski-ikäisen ukkonsa nuoreen jääkiekkoilijaan, joka harrastaa myös keramiikkaa. Ystävyyssuhde on ollut Hetalle välillä ainoa kosketuspinta äitiyden ulkopuoliseen maailmaan. Kuitenkaan hänellä ei ole viime aikoina ollut voimavaroja edes naapurissa käyntiin. Siksi hänelle tulee shokkina kuulla Katin katoamisesta, varsinkin, kun hän huomaa, että ennen niin täydellisellä naapurilla on roikkunut joulukoristeet pihalla huhtikuuhun saakka.

Katin perhettä muuttavat pyörittämään hänen eläkkeellä olevat vanhempansa, mutta uusi mies ja eksä pyörivät edelleen kuvioissa. Myös Katin ulkomailla kauan asunut sisko palaa kotikonnuille pelastamaan yksin jääneitä lapsia. Läheiset eivät usko Katin kuolleen, vaan etsivät selityksiä perheen äidin poissaololle ”tempauksista”, joita hän on tehnyt aiemminkin elämässään. Heta taas uskoo jonkun lähipiiristä tai naapurustosta joko tehneen pahaa Katille tai auttaneen häntä katoamaan maan ääriin. Hetassa nousee piilevä salapoliisi, Miss Marplen geenit, jotka osittain auttavat häntä nousemaan synnytyksen jälkeisestä masennuksestaan.

Heta käy läpi Katiin liittyviä ristiriitaisia tunteitaan, sillä hän on epäillyt myös suhdetta miehensä ja Katin välillä. Toisaalta hän epäilee naapurissa asuvan sinkkumiehen, paikallisen papin, olevan salasuhteessa Katin kanssa, sillä Kati ja pappi lenkkeilevät yhdessä joka aamu. Katin seksuaalisella vetovoimalla ei tunnu olevan mitään rajoja. Samalla Heta huomaa, ettei tiedä kovinkaan paljoa naisesta, jota on pitänyt parhaana ystävänään. Ystävyys, joka on muodostunut naapuruuden ja äitiyden pohjalta, on perustunut arkiseen pullapussien jakamiseen, mutta Katin salaisuudet ulottuvat jonnekin kauas tämän hyvinvointivyöhykkeen pikkusieluisuudesta.

Suuri osa teoksen jännityksestä ja kauhusta tapahtuu uupuneen Hetan korvien välissä. Ulkoinen kauhu keskittyy muutamiin ristiriitaisiin merkkeihin, pitsialushousuihin metsässä, ulko-ovelle kuolleisiin korppeihin ja muihin melko tyypillisiin tehokeinoihin. Itse en oikeastaan lukenut tätä kauhuromaanina, vaan pikemminkin ihmissuhdekuvauksena. Ystävyyssuhteen käsittely olikin tässä antoisampaa kuin parisuhdekuviot – pikkulasten vanhempien seksin puute kun ei ole uutisarvoltaan kummoinen asia. Se intensiteetti, jolla Heta perehtyi kadonneen ystävänsä menneisyyteen ja suvun kipeisiin salaisuuksiin, oli romaanin varsinainen ”pihvi”. Hän sai uupumuksensa keskellä jotain uutta ajateltavaa, joka ei liittynyt hänen omaan napaansa, ja näin hän sai myös mahdollisuuden kasvaa ihmisenä.

Molemmalla naapurin rouvalla on siis omanlaisiaan mielenterveydellisiä haasteita, ja Kaarniranta osoittaa niiden tavallisuuden jokaisessa naapurustossa, kaikissa tuloluokissa. Katoamisen ilmiö osoittautuu tässä moniulotteisena, eikä omaisten tunteissa vellota tositeeveemäisen melodramaattisesti. Vaikka romaani oli melko arkinen ja vaikka uskoisin teoksen puhuttelevan eniten juuri pienten lasten äitejä, siinä oli psykologista kypsyyttä, joka ylitti perinteiset äippärinkien puheenaiheet.

Osallistun tällä postauksella myös Helmet-haasteeseen (jonka olen välillä kokonaan unohtanut), josta kuittaan kohdan 15: ”Kirjan kansi oli mielestäsi ruma”.

Lähiödraamaa älyköille

taalta-yhteismaalleSteve Sem-Sandbergin Täältä Yhteismaalle (Like, 2006, suom. Arvi Tamminen) on ollut sängynaluskirjanani jo pitkään, ja huolimatta elegantista kerrontatyylistä en aiemmin päässyt tekstissä prologia pidemmälle. Nyt olen karsimassa pohjoismaisen kirjallisuuden osastoani rankoin ottein, ja myös kaksi Sem-Sandbergin teosta saavat pian uuden kodin. Aloitin helpommasta; vaikeampaa tuskin saan luettua. Sem-Sandberg tunnetaan Saksaan ja Itä-Eurooppaan sijoittuvista historiallisista romaaneista, joissa näyttää olevan myös ripaus spekulatiivista fiktiota.

Täältä Yhteismaalle on elegia 1960-luvun lopun tukholmalaiselle lähiömaisemalle, hyvinvointivaltion kasvulle ja yhteiskunnan muka-demokratisoitumiselle, joka ei kuitenkaan suju kuin Strömsössä. Venby on esikaupunki, jossa paikallisten mukaan asuu vain parempaa väkeä, ja heillä on valtava draivi suojella jälkikasvuaan rakenteilla olevien jättilähiöiden epäsosiaaliselta ainekselta. Erityisen epäilyttäviä ovat sieltä tulevat poikapuoliset henkilöt nimeltään Goran, Nikis, Ashok ja Pentti. Lähiönuoria suunnitellaan sijoitettavaksi Venbyn porvarilliseen kouluun, minkä jälkeen sinikeltainen idylli tuhoutuu lopullisesti.

Teos on kiinnostavalla tavalla kollektiivinen, yhteisöllinen kronikka – sillä ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan näkökulmat vaihtelevat. Yhteismaa on alueen keskellä oleva myyttinen jättömaa, jonka halki lapset haluaisivat kaivaa tunnelin. Siihen liittyy monia maagisia uskomuksia, ja sen vierellä asuu taloonsa linnoittautunut Disa-mummo, jolla on tapana esitellä ikkunassaan neuloilla kidutettuja nukkeja. Vanhemmat haluaisivat pitää lapset poissa sottaisista leikeistä epäilyttävällä alueella, mutta lapsia ei saa sieltä pois kirveelläkään. Tunnelin kaivamisprojekti muistuttaa minua Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanista Harjukaupunkimme salakäytävät (2010), jossa lapsuuden tunnelifantasiat vietiin vielä paljon pidemmälle. Tyylillisestikin kertojilla on jotain yhteistä.

Venbyn porvarillisia perheitä ei ainakaan voi tasapaksuudesta syyttää. Kaikilla tuntuu olevan omat tragediansa ja pakkomielteensä. Jokaisen katon alla piilee jonkunlainen onnettomuus tai aikapommi, joka odottaa räjähtämistään. Ummehtuneen yhteisön syytökset kohdistuvat kommunistiopettaja Lenaan, jota syytetään 19-vuotiaan Augustin viettelemisestä sillä aikaa, kun tämän itäsaksalainen mies on kateissa. Lenaa pidetään syntipukkina kaikkeen epäsiveellisyyteen, joka arvoiltaan puhdasta, vanhan ajan yhteisöä uhkaa. Samalla muutkin naapurit naiskentelevat keskenään, ja ne aikuiset, joita ei naitata piiloutuvat pulloon. Tämän päivän ruotsalaiset draamakomediat Solsidan ja Molanderin perhe ovat aika kevyttä keittoa verrattuna  tämän romaanin ideologisiin vääntöihin. Tosin Sem-Sandbergin käsissä komedia synkistyy syväksi tragediaksi yhdellä sormen napsauksella, enkä tiedä, olisiko teoksesta suurten massojen viihteeksi.

Kiinnostavin hahmo oli minusta koulun vahtimestari Jäger, joka käy töissä vain huvikseen, sillä hän on rikastunut rahapeleillä. Hän on naimisissa nuoren Susannen kanssa, joka kirjoittaa filosofian gradua Leibnizista. Vapaa-ajallaan pariskunta polttaa pelirahoja mm. Karibian risteilyillä. Jäger on porvarillisten naapurien hyväksymä työväenluokan sankari, jolla on kykyä vaurastumiseen ja sosiaaliseen nousuun, ja joka on tyyppinä mahdollisimman paljon Amerikkaan päin rähmällään. Jäger ei ole kuitenkaan ostanut nuorta vaimoaan rahalla, vaan vaimo on aidosti kiintynyt vähäpuheiseen mieheensä.

Teoksessa vilisee vammaisia, kuolemansairaita tai vakavasti addiktoituneita hahmoja. Naapuruston pahoinvoinnin mykäksi silminnäkijäksi nousee autistinen yhdeksänvuotias Leonard, jonka annetaan nähdä enemmän kulissien taa kuin kenenkään muun, pidetäänhän häntä älyllisesti vajaana ja mitään ymmärtämättömänä. Leonard kuitenkin passitetaan viikoiksi sisäoppilaitokseen, jossa hänen henkinen hätänsä syvenee. Pojan hahmo on riipivän surullinen ja kertoo ehkä enemmän tuon ajan ja kuvatun naapuruston asenneilmapiiristä kuin mikään muu.

Sem-Sandberg on leimallisesti kokeileva kirjailija. Esimerkiksi konventionaalista keskustelua romaanissa on vain nimeksi; keskustelut ovat kirjattu enimmäkseen välimerkittömällä tajunnanvirralla. Teoksessa on myös paljon pikkutarkkoja lehtileikkeitä ja muita siteerauksia postmodernin pastissin ystäville. Teos ei ollut vaikealukuinen eikä raskassoutuinen, mutta jatkuva perspektiivien vaihtuminen vaatii lukijaltaan maksimikeskittymisen. Vaikka teos käsittelee perhe-elämää ja ihmisten arkisinta arkea, se on yllättävän akateeminen ja historiallisesti syvääluotaava. Teos sopii siis kaikille, jotka pitävät Solsidanista, mutta ovat jo kyllästyneet Ove Sundbergin säästövinkkeihin. Näillä hahmoilla on muutakin annettavaa eivätkä ole niin ennalta-arvattavia.