Kun stalkkerit stalkkaavat toisiaan

Teos: Lisa Jewell: Joka askel jonka otat (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Melville Heights on takakireä hienostoalue Englannin Bristolissa, jonka ydin koostuu kadusta, jolla on 25 värikästä viktoriaanista taloa. Halutut talot ovat vain harvoin tarjolla, ja niiden omistajiin kuuluu lähinnä kontrollifriikkejä keski-ikäisiä kuntoilijoita, jotka eivät erityisesti pidä toisistaan.

Tavallinen kansa asuu kivenheiton päässä Melvillessä, jossa bussipysäkin päättäri ja paikallinen juottola Weaver’s Arms sijaitsevat. Välillä lähiön katkeroituneet kylähullut kiipeävät kukkulalle stalkkaamaan näitä valittuja rikkaita, mutta myös rikkaat voivat korkeuksistaan stalkata vähäisempiä veljiä ja siskojaan edistyneillä laitteillaan.

Lisa Jewell on pitkän linjan chicklit-kirjailija, joka muutama vuosi sitten vaihtoi genreä psykologisiin trillereihin. Tämän jälkeen kirjailijalla on ollut nostetta, ja teoksille on löytynyt lukijakuntaa myös Suomesta. Itse olen lukenut hänen trillerejään nyt kaksi ja puoli kappaletta. Pidän niiden henkilöistä ja teemoista, mutta tyyli tuntuu paikoitellen liian junnaavalta/arkisen seikkaperäiseltä. Toisaalta ne antavat uskottavan oloista perspektiiviä Britannian nykyoloihin.

Tämä teos keskittyy arkisen vainoamisen/stalkkaamisen ilmiöön, ja moninaisiin syihin ryhtyä stalkkaajaksi.

Huomion keskipisteenä on paikallisen yläkoulun rehtori Tom Fitzwilliam, joka on saapunut pelastamaan opinahjon massaoppilaspaolta. Tom on karismaattinen viisikymppinen kielimies, joka lähtee mielellään Espanjan luokkaretkien valvojaksi. Naisilla ja myös teini-ikäisillä oppilailla on tapana ihastua Tomiin niin, että aina joku heistä jää pakkomielteisesti seuraamaan häntä. Näin on käynyt jo monessa maakunnassa, sillä Fitzwilliameilla ei ole ollut tapana asettua aloilleen minnekään.

Tomin pauloihin lankeaa myös 26-vuotias Joey Mullen, joka asuu vuokralla isoveljensä luona sinisessä talossa. Työ lasten sisäleikkipuistossa on surkeaa ja alipalkattua, eikä maalaripoikaystävä-Alfien äkillinen vauvakuume lämmitä seikkailijaluonnetta. Jännitystä elämään tuo vipinä naapurin varatun miehen kanssa, vaikka se tapahtuisi vain lähikaupassa viinipulloa hakiessa.

Samaan aikaan Tomia stalkkaa yksinhuoltajaäiti Francis, joka on saanut päähänsä, että perheen kotona järjestetään eliitin salaisia menoja. Francisin stalkkaamisen on näkyvää ja vaivaannuttavaa: hän suorastaan majailee Fitzwilliamien talon edustalla välittämättä peittää jälkiään.

Tomin teini-ikäinen poika Freddy on aina ollut omalaatuinen, ja kuutta vierasta kieltä sujuvasti puhuvana hän haaveilee vakoilijan urasta MI5:ssä. Urasuunnitelma varten hän on hankkinut alan välineistöä, joten hänellä saattaa olla enemmän tietoa Francisista kuin Francisilla hänen perheestään. Kiinnostusta lisää myös Francisin tytär Jenna, joka ei ole yhtä kajahtanut kuin äitinsä, vaan hottiksen maineessa. Huolimatta suosiostaan koulussa Jenna kokee kovia kotona, eikä enää pärjää äitinsä kanssa kahdestaan.

Moni tällä hienostokadulla voi huonommin kuin antaa ymmärtää. Myös Joeyn perhepiirissä on salaisuuksia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen yllättävällä tavalla.

Vaikka tämä romaani on kirjoitettu ennen koronakriisin puhkeamista, se sivuaa salaliittoteorioita ja niiden ympärille kasvaneita nettiyhteisöjä. Nettikirjoittelun ruotiminen jäi tässä aika vähäiseksi, mutta teos antoi vihiä siitä, kuinka kollektiiviset harhat leviävät ja voivat pahimmillaan yllyttää väkivaltaan.

Kirjassa kuvattu henkinen pahoinvointi tuskin vähenee lockdownien aikana, vaan teos tuntuu enemmän ajankohtaiselta kuin vuonna 2017, johon tarina sijoittuu.

Tämä oli minulle sopiva viihdekirja juuri nyt, mutta brittiläiset psykologiset trillerit ovat genre, johon suhtaudun kovin ailahtelevasti. Pinossa on myös kesken jääneitä kustantajien arvostelukappaleita. Jewellin kirjat ovat edustaneet tässä tuotannossa parempaa päätä.

Keravalaisen keräilykulttuurin ytimessä

RimminenMikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010)

Kuluneen viikon suurin dilemmani oli, lähteäkö junalla Helsinkiin altistamaan itseäni koronavirukselle julkisessa tilaisuudessa, jossa oli 80 osallistujaa. Samaisena torstaina, kun olin matkustanut, ohjeistuksia tilaisuuksien välttämisestä muutettiin, ja matkaan liittyi senkin vuoksi lievää syyllisyyttä. Mutta ainakin sain hamstrattua kirjoja mahdollisten karanteenipäivien iloksi hovihankkijaltani eli Kampin ostoskeskuksen kierrätyshyllyiltä. Vastaavasti olen käynyt myös Pirkkalan ja Metso-kirjaston hyllyillä, joten luettavaa pitäisi nyt riittää ainakin kahdeksi viikoksi.

Helsingistä matkaan tarttui teoksia, jotka ovat joskus jääneet kesken, mutta jotka alkoivat kutkutella uudestaan. Toinen tällainen Pekka Hiltusen teoksen jälkeen oli Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Tämä teos sai Finlandia-palkinnon aikanaan, ja sen luennassa taisin alun perin hyytyä mielestäni vähän liiankin kekseliääseen kielenkäyttöön.

En ole saanut Rimmiseltä luettua aiemmin loppuun mitään, jopa supersuosittu Pussikaljaromaani on jäänyt minulta kesken. Nyt Nenäpäivä lähti liikkeelle jouhevasti, ja lukaisin sen junamatkan aikana ongelmitta. Juna tosin oli superhidas Lapin-vuoro, joka pysähtyi tunniksi Pasilaan ottamaan mukaan makuuvaunuja.

Teos sopi mainiosti matkani mielenmaisemaan, sillä se sijoittuu vahvasti radan varrelle Keravalle, kaupunkiin, jossa en haluaisi asua ja jossa en ole varsinaisesti koskaan käynyt, tai en ainakaan muista käyneeni, vaihtaneeni vain junaa siellä. Sen sijaan kirjassa runsaasti kuvattu matka Hakaniemestä Keravalle on minulle tuttua pässinlihaa, koska vietin joskus merkittävän osan vuorokaudestani K-junissa.

Romaanin kertoja Irma on keski-ikäinen sinkkunainen, joka on työttömänä keksinyt itselleen veret seisauttavan toimen. Hän on alkanut yksityiseksi gallupien kerääjäksi keksityn toiminimen puitteissa. Hän kiertelee kyliä taloustutkimuksensa varjolla, ja jostain syystä hän keskittää voimavarojaan varsinkin yhteen Keravan nurkkaan, jonne hän tarinan alussa matkustaa vaivalloisesti bussilla.

Kerrostalossa asuu Jokipaltion perhe, jonka kotona viihtyvään Irja-rouvaan hän on poikkeuksellisen kiintynyt. Irjan olohuoneessa on pahkakelloja, ja muutenkin perheen koti on täynnä nostalgiaa tihkuvia esineitä ja matkamuistoja. Muutenkin Keravalla keräillään enemmän kuin Irman kotinurkilla Helsingin kantakaupungissa, ja Rimminen käyttää paljon paukkuja keravalaisen naapuruston kokoelmien kuvaukseen. Näin kirppisaarteiden uskollisena ystävänä arvostin Rörstrandin kastikekulhoja, vuorikristalliasetelmia ja tuoksukynttilöitä, varsinkin näinä vimmaisina konmarituksen aikoina.

Ehkä Irman informanteista osaa voisi kutsua nykykielellä syrjäytyneiksi, mutta Rimminen ei tätä termiä viljele, eikä romaani muutenkaan taivu sosiologiselle luokkaerojen kielelle. Irma itse tuntuu henkilögalleriasta erikoisimmalta siksi, että hän ilmaisee suurempaa kiintymystä näihin ventovieraisiin ihmisiin kuin ainoaan lähisukulaiseensa, aikuiseen poikaansa. Hän ei ilmaise samaa rakkautta myöskään naapureihinsa Hakaniemessä, vaan käy Keravalla osoittamassa lämpimiä tunteitaan, ja kirjaimellisesti kerjäämässä verta nenästään.

Kun Irma saa hulttiopojaltaan vaivoiksi auton, josta poika ei muuten meinaa millään päästä eroon, tarinan kierrokset kiihtyvät. Irma ei ole ajanut aikoihin, ja muutenkin keskittymiskyvyssä esiintyy puutteita, kun naisen huomio keskittyy informanttien myrskyisiin elämäntilanteisiin. Onneksi naapurin Virtasella, joka on enemmän kiintynyt lonkeropulloihin kuin naisiin, on jemmassa turhaksi käynyt pysäköintilupa, jonka Irma saa joululahjaksi hellyttävässä tervehdyksessä.

Pidin kirjasta siksi, että Rimminen osaa nähdä arjen sankarinsa muutenkin kuin yhteiskuntaluokkien tai ammattiryhmien edustajina. Tässä ei varsinaisesti tehdä luokkaretkiä eikä tarkkailla maailmaa dokumenttielokuvantekijän analyyttisin silmin. Rimminen pitää ikään kuin annettuna, että yksi ihmisen elämäntehtävistä voi olla pahkakellojen kerääminen. Hänen katseensa lähiön kerrostalon ihmisten elämään ei ole eksotisoiva tai alleviivaava, vaan lukija kokee olonsa kotoisaksi, jopa mukavaksi näiden esineiden kautta itseään ilmaisevien katoavan työväenluokan edustajien parissa.

Veijariromaanina Nenäpäivä on vähintään Arto Paasilinnan ja Tuomas Kyrön parhaiden teosten tasoa. Virkistävää myös oli, että kirjan kertoja on nainen, sillä yleensä tällaiset teokset pitävät sisällään melkein all male paneleja. Helppolukuinen viihdekirja se ei kuitenkaan ole, vaan lukija joutuu pinnistelemään itse keksittyjen tai folkloristisista kuvastoista pöllittyjen onomapoeettisten ilmaisujen suossa. Ja vielä herkullisempaa on äidin ja pojan puhelinkommunikaatio, josta voisi jo kirjoittaa yhden kotimaisen kirjallisuuden gradun.

Näissä katastrofia edeltävissä paniikkitunnelmissa Nenäpäivä oli oivallinen irtiotto, joka muistutti myös kotoilun positiivisista puolista. Päädyin tutkiskelemaan pahkakelloja netin maailmoista, koska en ole moista koriste-esinettä koskaan nähnyt. Tutkiskelin myös peikonlehtiin liittyvää muoti-ilmiötä, sillä kymmenen vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen monet mummolan perinnekasvit ovat nousseet hipsterien parissa arvoon arvaamattomiin. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli pelkästään iloa tuottava, ja voisin itsemääräämän eristysjaksoni aikana lukea jonkun muunkin teoksen Rimmiseltä, jos sellaisen satun saamaan käsiin elektronisena.

Äitiä etsimässä Etelämantereella

Teos: Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2019)

Suomennos: Outi Järvinen

Vuodenvaihteeni ei ole ollut täysin kirjaton, mutta olen viettänyt sitä olosuhteissa, joissa bloggaaminen on ollut vähän haasteellista. Flunssassa kuuntelin useamman äänikirjan, joista en jaksanut tehdä muistiinpanoja, ja näin postaukset näistä teoksista saattavat jäädä nyt välistä. Muutenkin olen ajatellut tulevana vuonna olla taloudellisempi blogin suhteen, ja keskittää energioita taloudellisesti tuottavaan toimintaan.

Lukemattomien poistokirjojeni merestä pelastin ennen kiertoon lähtöä nuortenkirjaksi luonnehtimani amerikkalaisromaanin Missä olet, Bernadette?, jonka joku teistä on saattanut nähdä elokuvateatterissa. Tämä on sen tyyppinen leffa ja kirja, jonka vanhempi ja teini voivat nauttia yhdessä, eikä sen ikäryhmä ole kiveen hakattu.

Teos kertoo varakkaasta seattlelaisperheestä, joka asuu vanhassa katolisessa tyttökodissa, jonne on aikanaan kerätty aviottomia äitejä ja muita polultaan hairahtaneita. Perheen äiti Bernadette on MacArthur-palkinnon saanut arkkitehti, jonka into ammattiin lopahti ensimmäisen takaiskun jälkeen jo kolmikymppisenä. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on kärsinyt agorafobiasta purkukunnossa olevassa residenssissään, ja hänen aviomiehensä Elgin on ollut hänen oikkujensa suhteen aivan liian pitkämielinen. Toisaalta mies on onnistunut tehokkaasti pakenemaan perhehelvettiään Microsoftin kampukselle, jossa hän elää elämänsä tärkeimmät tunnit, vaikka toimistoon ei mahdu edes kunnollista sohvaa, jossa ottaa nokoset.

Tytär Been (alias Balakrishnan) 15-vuotispäivän aattona äiti pehmenee tämän pyynnölle lähteä perhelomalle Etelämantereelle eksklusiiviselle risteilylle, jolla merenkäynti on räväkkää. Bernadettea ajatus ahtautumisesta ventovieraiden kanssa pieneen purtiloon ahdistaa ilmiömäisesti, mutta hän tekee matkajärjestelyjä siinä toivossa, että joku akuutti este ilmenisi ainakin hänelle itselleen. Työnarkomaanimiehelle kolmen viikon loma heikkojen nettiyhteyksien päässä on vielä suurempi uhraus, mutta yli-innokas sihteeri Soo-Lin on tehnyt kaikkensa loma-ajan järjestelyjen suhteen.

Molemmilla puolisoilla on sihteeri tai assistentti, työttömällä kotiäiti-Bernadettellä tämä sijaitsee Intiassa. Oikeastaan Manjula on ainoa aikuinen, jonka kanssa naisella on aito keskusteluyhteys. Manjula hoitaa ravintola- ja lääkärivaraukset alle dollarin tuntipalkalla, eikä rouva Foxin mieleen juolahda kysyä, kuinka palvelu voi olla niin edullista. Ylirajainen, globalisoitunut työmaailma esiintyy romaanissa irvokkaana, siitä huolimatta, että Bernadette pakottaa tyttärensä kuuntelemaan maailmantuskaisia raportteja kehitysmaiden naisten riistosta.

Kyseinen perhe ei kuitenkaan ole ainoa dysfunktionaalinen perhe siinä liberaalissa yksityiskoulussa, jota Bee käy. Been luokan vanhemmat ovat susia toisilleen, ja Bernadetten kiista ”hyttysten” (pilkkanimi vanhempaintoimikunnan äideistä) kanssa ottaa megalomaaniset mittasuhteet juuri siinä vaiheessa, kun naapurin ilkeä Audrey on järjestämässä tärkeää brunssia päiväkodin ”Mercedes-vanhemmille”. Audreylla itsellään on suurempi työmaa poikansa ja miehensä pitämisessä ruodussa, mutta hän itse rakastaa mallikansalaisen esittämistä terävin kyynärpäin varustettuna.

Paikoitellen teos lipsahtaa jenkkikomedioiden liioitellun melodraaman puolelle, mutta tykkäsin sen henkilöhahmoista, eikä juonikaan ollut täysin ennalta-arvattava. Seattle kaupunkina on kuvattu rehevästi, ja sen epäilyttävä ”kanadalaisuus” alkoi varsinkin kiinnostaa. Kirjassa kuvataan myös kaupungin sosiaalisia ongelmia, varsinkin kodittomuutta, ja Bernadetten nuivaa suhdetta vähäosaisiin tilanteessa, jossa hän tietää, ettei hän avioeron sattuessa pystyisi omin voimin pitämään kattoa päänsä päällä. Bernadette on monella tavalla kuilun reunalla, eivätkä hänen läheisensä ole osanneet huomata naisen syvää hätää ja epätoivoa.

Kirjassa on myös jonkin verran katolista symboliikkaa, ja varsinkin Been osallistuminen katolisen kirkon nuorteniltoihin hiertää intellektuelliäidin hermoja. Toisaalta pyhän Bernadetten hahmo on ollut naiselle nuorempana voimistava, ja pariskunta on jopa vieraillut Ranskan Lourdesissa pyhimyksen lähteellä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 44: ”Kirjassa on kirjeenvaihtoa”. Sen määrä olikin todella runsas, vaikka valtaosa kirjeistä lähetettiin elektronisessa muodossa. Myös sivuhenkilöiden keskinäinen kirjeenvaihto oli herkullista, koska Bernadette vaikutti henkilöltä, josta juoruilu ei lopu koskaan, ei edes haudan takaa.

Tumba de casa mami

Teos: Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula &co, 2019)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Maiju Saarinen

Venezuelalaisen Karina Sainz Borgon (s.1982) esikoisteos, joka kertoo maan viimeaikaisesta akuutista kriisistä, oli pitkään listallani kirjallisuuden maahaasteeseeni, mutta ehdin jo täyttää sen toisella teoksella. Tuo toinen teos, Alberto Barrero Tyszkan The Sickness sijoittui Chavezin hallinnon alkuaikoihin, jolloin maassa ei vielä koettu niin suurta puutetta ja kurjuutta kuin mitä Borgo omassa teoksessaan kuvaa. Molemmat romaanit tekivät minuun suuren vaikutuksen, vaikka luultavasti ovat kuvattu poliittisesti eri leireistä.

Romaanin kertoja on n. 25-vuotias nuori nainen, Adelaida Falcon, jonka yksinhuoltajaäiti on juuri kuollut syöpään caracasilaisessa sairaalassa. Äidin saattohoito on ollut tyttärelle traumaattinen kokemus, sillä sairaalan olot ovat olleet löyhkäävät, kaoottiset ja totaalisen puutteelliset. Kun hän sitten jää yksin asumaan äitinsä omistamaan asuntoon, hänen ympärillään alkaa käydä kuhina. Naapurusto pyrkii jollain tavalla hyötymään lesken jättämästä perinnöstä, joka ei kuitenkaan irtaimiston tasolla koostu kuin joistain suvun posliineista.

Adelaida ja äiti ovat molemmat akateemisia sinkkuja; he ovat aina asuneet kahdestaan ja sinnitelleet kuin niukkuuteen tottuneet mehikasvit. Äidin kotikylässä Ocumaressa meren rannalla asuvat hänen kaksi siskoaan, jotka eivät edes pääse vaivalla järjestettyihin hautajaisiin huonojen teiden ja rahapulan vuoksi. Adelaidalla kuitenkin liittyy tuohon rannikkokylään myös hyviä muistoja, ja ainakin nämä naimattomat tädit ovat ottaneet kaiken irti kaupunkilaisen siskonsa akateemisesta menestyksestä, sillä kukaan suvussa ei ole ennen tätä käynyt yliopistoa.

Äidin kuollessa Adelaida on kuitenkin kirjallisuuden maisterina työtön, ja elämä on luisunut pelkkään hengissä pysymiseen urbaanissa viidakossa, jossa kaikki elämän alkutekijät romahtavat päälle. Pian äidin kuoltua hänen asuntonsa sosialisoivat ”viranomaiset”, eli lihavista, militanteista työväenluokkaisista naisista koostuva armeija, joista kaikki eivät ole täysin lukutaitoisia. Nainen yrittää taistella oikeudestaan kattoon pään päällä, mutta häntä nöyryytetään monelta taholta. Lopulta hän löytää majapaikan myös äskettäin kuolleen naapurinsa, Espanjan kansallisuuden omanneen ravintoloitsijan luota, jonka poismenoa ei ole rekisteröity ja näin henkilöpaperit ovat olemassa jonkun hyödyksi. Espanjalaisen naisen luota löytyy myös runsas ruokavarasto, ja jopa pullollisia viiniä tilanteessa, jossa valtaosa taistelee yhden kananmunan ostamisesta.

Tästä siis alkaa erittäin tuskainen ja dramaattinen odysseia maasta pois pääsemiseksi. Adelaida on taistossaan hyvin yksinäinen, vaikka lähikortteereissa harrastetaan opportunistista ”solidaarisuutta”. Luokkaviha paremmin koulutettuja kohtaan on riipivää, eikä nuorella naisella ole kanttia alkaa hallituksen myötäilijäksi tilanteessa, jossa suuri osa hänen vähäisistä ystävistään on ollut tai istuu juuri silloin vankilassa. Valtion ruoka-avustuksista hyötyminen ja niiden kaupittelu mustassa pörssissä kolminkertaiseen hintaan tuntui karmivalta, mutta ei liioitellulta.

”Tumba de casa mami” on reggaeton-biisi, jonka hän kuulee ensi kertaa äitinsä hautajaisia odotellessa paikallisessa kappelissa, jossa 12-vuotiasta tytärtä kaupitellaan hautajaismenoissa korkeimmin tarjoavalle setämiehelle. Biisi jatkaa kummittelemista läpi kertomuksen, ja muodostaa tarinalle häiritsevän, dystooppisen biitin.

Huolimatta lohduttomasta kädestä suuhun-meiningistä Caracasissa on vielä yö on korkeasti kaunokirjallinen teos, joka pursuaa intertekstuaalisuutta ja viittaa maan aiempiin hyvinvoinnin aikoihin, jolloin pieniä tyttöjä vielä vietiin teatteriin ja konsertteihin ja jolloin maassa oli muitakin arvoja kuin materialistisia. Eniten teos muistutti minua viime aikojen venäläisteoksista, joissa myös muistellaan kommunalka-asumisen aikoja, vaikka lopulta tässä teoksessa vallitsee vielä suurempi sekasorto kuin Pietarissa 1910-20-lukujen vaihteessa. Muun muassa Jelena Tsizovan teoksessa Naisten aika naapuruston valtasuhteiden kuvaus oli samansuuntaista, vaikka se sijoittui myöhempään aikaan.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja koin, että olisin mahdollisesti saanut siitä enemmän irti painettuna tekstinä, vaikka se ei ollut liian monimutkainen kielellisesti, juonellisesti tai henkilögallerian suhteen. Ehkä tässä marraskuun pimeydessä teos osoittautui hieman liian rankaksi, vaikka olen syksyn aikana lukenut useamman vastaavan kuvauksen vallankumouksen jälkeisestä korruptiosta ja poliittisesta väkivallasta varsinkin Afrikan maista.

Jos etsit teosta, jossa on vahvoja naishahmoja, ja joka kuvaa naisten poliittista toimijuutta raadollisen realistisesti ilman vaaleanpunaisia laseja, tämä teos on loistavaa siedätyshoitoa. Kirjailija itse on asunut jo kymmenen vuotta maanpaossa Madridissa, ja mieleeni jäi vain kummittelemaan kysymys, olisiko Caracasista käsin kenenkään ollut mahdollista tuottaa näin monisyistä kaunokirjallista teosta viimeisen vuosikymmenen aikana.

Urbaanin irrallisuuden tutkielma

Rachel Cusk: Siirtymä (S&S, 2019)

Käännös: Kaisa Kattelus

Rachel Cusk-haasteeni jatkuu, vaikka hänen tuoreen trilogiansa ensimmäisen osan, Ääriviivat, lukeneena olin hämmentynyt, enkä täysin ymmärtänyt hänen ympärilleen syntynyttä hypetystä. Toiseen osaan siirtyessä tiesin jo, mitä odottaa ja kirjan kertoja, keski-ikäinen brittikirjailija Faye oli myös jo tuttu tyyppi. Faye, joka opettaa luovaa kirjoittamista elättääkseen poikiaan, ja joka on kirjailijana introvertti tarkkailijatyyppi.

Siirtymä vie lukijansa Lontoon vauraampiin osiin, josta Faye on onnistunut ostamaan huonokuntoisen talon puolikkaan. Yleinen viisaus on, että postikoodi merkitsee enemmän kuin talon kunto, ja Faye haluaa asua alueella, josta saa tuoreita luomuhedelmiä. Hän on eronnut ja muuttanut perheen yhteisestä kodista Sussexin maaseudulta; lasten tarkoitus on muuttaa äidin kanssa Lontooseen, mutta vasta sitten, kun talo on saatu remontoitua asuinkelpoiseksi. Astrologi on ennustanut Fayen elämään merkittävää siirtymää, ja hän on ajautunut tarkkailemaan sen luonnetta. Hän ei tiedä, onko kyseessä uusi, alkava ihmissuhde vai muu suuri muutos, mutta asiat eivät ole täysin oikealla raiteella.

Kuten trilogian aiemmassa osassa, myös kakkososassa tarkkaillaan ihmisiä, ystäviä, sukulaisia ja ohimeneviä tuttuja. Suurta päänvaivaa Fayen elämässä aiheuttaa remontti, sen kustannukset, remonttimiehet ja varsinkin kellarikerroksen pariskunta, joka on päättänyt vihata uutta tulokasta. Oikeastaan koko talo ja naapurusto huokuu huonoja viboja, ja kellarissa asuva alkoholisoitunut ”peikko” Paula myrkyttää koko korttelin pelkällä läsnäolollaan. Lähialueen talot ovat vanhoja kaupungin vuokra-asuntoja, joita alueen noustua arvostuksessa on alettu myydä omistajilleen. Sosiaaliset ongelmat pysyvät ja syvenevät, vaikka talojen omistajuus on muuttunut.

Teoksessa tuskin on juonta, eikä sen hahmoilla ole merkittävää yhteyttä toisiinsa. Tyyppien sisäinen elämä on enemmän analyysin alla kuin ulkoinen, ja keski-ikäiset hahmot ovat suurin osa elämänsä silloiseen tilaan tyytymättömiä. Faye yrittää tapailla miehiä, mutta edistyy vain jaaritteleville illallisille. Kiinnostavin episodi liittyi maaseudun kirjallisuusfestivaaleihin, ja niiden huomiohakuisiin julkisuustyrkkyihin, jollaiseksi Faye ei itseään tunnusta. Suuriegoinen kirjailija Julian, joka takoo rahaa kertomalla maailmalle, kuinka hänen isäpuolensa kasvatti häntä puutarhamajassa, oli minusta kirjan paras hahmo.

Moni kirjan hahmo kärsii yksinäisyydestä, ja Fayen kirjoittamisopiskelija Janen mukaan se on pelkoa siitä, että ihminen aiheuttaa kuolemaa pelkällä läsnäolollaan. Kuitenkaan tässä ei kuvata ihmisiä, jotka olisivat täysin yhteiskunnasta syrjäytyneitä. Lontoo pyörii pitkälti äskettäin maahan tulleiden siirtotyöläisten halvalla työvoimalla, ja myös Fayen luona remonttia tekee puolalainen Pavel, joka avautuu elämänsä haasteista. Toki Pavelilla on takataskussaan myös Fayen romaanin puolannos, mikä tuo asiakassuhteeseen uutta syvyyttä.

Siirtymä on kelpo tutkielma urbaanista irrallisuudesta, keski-iän melankoliasta, voimattomuudesta ja muutospaineista. Tietyllä tasolla se kertoo myös kohtalouskosta tai oman rajallisuuden tunnustamisesta. Kirjailija-kertoja ei odota loppuelämältään suuria, mutta näyttää saavan enemmän irti opettamistyöstään kuin itse kirjoittamisesta. Muutto ja talon remontti ovat suurempia kriisejä kuin mitä hän on valmis myöntämään, ja vaikuttavat lamaannuttavasti hänen minäkuvaansa.

Vaikka en ymmärtänyt tämänkään teoksen perimmäistä viisautta, olen edelleen utelias seuraamaan Fayen vaiheita, sillä haluan tietää, kuinka elämä noidutun oloisessa osoitteessa jatkuu, ja paranevatko välit alakerran naapureihin. Cuskin kuvaama Lontoo ei varsinaisesti herätä minussa kaipuuta tuohon maailmannapaan, joka joskus edusti minulle korkeinta sivistystä. Hänen Lontoonsa tuntuu väsyneeltä, ironiassaan loppuunpalaneelta. Ehkä siksi hänen kirjansa, joissa liikutaan Britannian rajojen ulkopuolella, ovat pitäneet sisällään suurempaa elämäniloa ja aistillisuutta.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 31: ”Kirjassa matkustetaan metrolla”.

Yrittäjänä moottorisängyssä

Teos: Mirjami Lohi: Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018)

Väliin taas vähän kevyempää, eli ilottelua naisyrittäjyyden maailmasta. Yksi chicklitin peruselementtejä ovat menestyneet naisyrittäjät, jotka kekseliäisyydellään saavat aikaan ihmeitä lähipiirissään. Tulee pieniä suklaapuoteja, kirjakauppoja jokilaivoilla, joogastudioita Balilla, ja mitä tahansa sydäntä lämmittävää huttua meille ikuisille unelmoijille.

Mirjam Lohi ampuu Rouva Suominen-teoksessaan sopivasti chicklit-kliseiden ohi, pysyen edelleen genren sisällä. Teoksen päähenkilö on 46-vuotias Sointu Suominen, kiinteistövälittäjäksi ruvennut entinen psykologi, joka haluaa kovasti välittää nykyajan eksyneille ihmisille kodin lempeää turvaa. Sointu on pesunkestävä porvarisrouva, jolle hyvä maku, design ja täydellisten kutsujen emännöinti ovat kaikki kaikessa, ja hän todella välittää siitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat.

Sointun mies Sampo takoo perheelle elatusta turvallisuusalalla, ja perheen arki on erittäin turvallisuushakuista. Sointu on kuitenkin saanut vision onnellisuudesta meren rannalla perheen lomaillessa kerran Jyllannissa, ja tätä onnea lähdetään onkimaan Itä-Helsingin Aurinkolahdelta. Onnellisten ihmisten taloyhtiössä naapurien kierto on kuitenkin vähän liian nopeaa, eivätkä kaikki poislähtijät tilaa välityspalvelua naapurin muijalta, tämän suureksi harmiksi.

Eniten minua nauratti kirjassa Sointun blogi, joka tyhjäpäisyydessään edusti aivan parhautta. Välillä Sointu lukee sivujensa täytteeksi ”tilan poetiikan” gurua Gaston Bachelardia, mutta enimmäkseen sitaatit ovat pelkkää Thomas Jeffersonia. Businesshuumassa hän ei aivan etene siihen pisteeseen, että kutsuisi itseään firmansa CEO:ksi, mutta sekin vaihe saattaa olla edessä. Naapurista poismuuttava ilkeä herra Palo on jo Oy Gutaa Ab:n CEO, ja kyseinen firma tekee mitä tahansa asiakkaidensa vaurauden lisäämiseksi.

Sointu olisi selkeästi parempi salapoliisi kuin kiinteistövälittäjä, ja tällaiseen rooliin hänet miltei ajetaan erään vanhempansa menettäneen keski-ikäisen haahuilija-asiakkaan toimesta. Hän päätyy vakoilemaan vanhoja koulukavereita keksimänsä peitenimen , ”Vapaaehtoiset ilahduttajat”, kautta selvittääkseen, kuka on ilkeän paljastuskirjeen taustalla. Vanhassa Vuosaaressa asuu vielä alkuasukkaita, joiden asunnoissa pesii koko paikallinen historia, mutta 60-lukulaiset urheiluviirit eivät valitettavasti lisää asunnon arvoa näytöissä.

Soinnun yrittäjänpäivät eivät ole varsinaisesti kissanpäiviä, vaikka hän välillä päätyy chillailemaan syyllisyyttä potien upouudessa moottorisängyssä muun perheen ollessa kansantaloudellisesti tuottavissa puuhissa. Mairean, mutta samalla tehokkaan puhelinkäyttäytymisen opettelu ottaa koville.

Kirja oli kauttaaltaan hauska, mutta en ole varma, muistanko siitä paljoa huomenna tai ensi viikolla. Jos näille seikkailuille on luvassa jatkoa, toivoisin niille vähän lisää kierroksia. Jämerämpi dkkarijuoni voisi olla lupaava, koska en ole aiemmin lukenut dekkaria, jossa salapoliisi olisi kiinteistövälittäjä.

Kauhugalleriana taloyhtiö

Jokinen-12-bMuuttorumban keskellä olen voinut keskittyä vain dekkareihin, ja Seppo Jokisen Viha on paha vieras (Karisto, 2007) sopi tunnelmiin, kertoihan teos riivatusta kerrostalosta, yleisavaimista ja asunnoissa ilman lupaa hiippailevista kyttänaapureista, jotka tekevät asumisesta helvettiä. Komisario Koskisen kinkkinen keissi sattui tällä kertaa Tesomalle, eli väärälle puolelle koskea, lähiöön, jonne olen jalkautunut vain kerran. Maamerkit eivät ostaria lukuunottamatta olleet tuttuja, joten paljon jäi mielikuvituksen varaan. Keissi muistutti myös lähiön viimeaikaisesta rikosvyyhdistä, jota selvitettäessä on pyritty tavoittamaan kaikki lähialueen keski-ikäiset miehet kuulusteltaviksi ja dna-testejä varten.

Viha on paha vieras on hyvin rajattu, tiivistahtinen dekkari, jossa pysytään ajallisesti parin viikon tapahtumissa (myöhemmissä jaksoissa, mm. Hervantalainen ja Mustat sydämet, juoni on monimutkaisempi). Taloyhtiön karut tapahtumat ylittävät kansallisen uutiskynnyksen, sillä kahdesta kuolemasta epäillään naapurustoon kuuluvaa sarjamurhaajaa. Kauhun ilmapiiri tiivistyy, kun paikallisen ostarin mainoskyltistä löydetään hirtetty Anne-nukke. Asunnoista löydetään uhkaavia merkkejä, kuten hirttosilmukoita ja myrkytettyjä viinipulloja. Kauhu rakentuu sille arkiselle epäilylle, että kotona lymyilee joku. Ihmisarkojen kiikaristalkkaajien ja ylivilkkaiden aa-kerholaisten viidakossa kukaan naapuri ei ole täysin rentoutunut. Jo ennen murhia taloyhtiössä on vallinnut kauhun tasapaino. Dekkari herättääkin meidät lähiöasukit tutkimaan ympäristöämme uusin silmin. Kuka on sinun tuntematon stalkkaajasi? Vai asuuko sinussakin klassinen kerrostalokyttä odottamassa kukkaan puhkeamistaan?

Toinen ulottuvuus liittyy tässä maahanmuuttoon ja sen vastavoimaan, äärioikeistolaisten nuorten miesten kodinturvainnostukseen. Taloyhtiön albaaniperhettä epäillään tekaistusta identiteetistä, eli heidän uskotaan olevan serbejä ja sotarikollisia. Huoltomiehenä työskentelevän ”Matin” eli Markafatin on käytävä iltaisin myös pizzanpaistossa elättääkseen kielitaidottomat vanhempansa. Miehen kotiinpaluu metsäpolkuja yömyöhään osoittautuu haasteelliseksi Suomileijona-nuorten ottaessa oikeuden omaan käsiinsä. Jokisen kuvaama lähiöiden monikulttuuriset kohtaamiset ovat usein karuja, ja tässäkin keskityttiin enemmän suomalaisten tietämättömyyteen kuin perheen sisäiseen universumiin.

Pidin teoksessa juonen asetelmasta ja lopputuleman totaalisesta yllätyksestä. Luen komisario Koskisen seikkailuja mielelläni harvakseltaan, sillä tamperelaisten poliisien tietyt manerismit voisivat lukumaratonina tulla kurkusta ulos. Tässäkin partiolla on tapana herkutella Tapolan mustalla makkaralla autossa ainakin silloin, kun Sorinkadun ruokalassa on kasvisruokapäivä. Kirjasta sai taas täyden annoksen Pate Mustajärveä ja lätkää. Kuvittelin myös hermoheikolle, viinaanmenevälle tarjoilija Kreeta Horsmalalle ”Tampere-tukan”, eli tummaksi värjätyn sivuilta lyhyen, takaa pitkän kerroskampauksen, johon kuuluu muutama shokkivärinen raita (neonpinkki, oranssi tai violetti).

Koska olen lukenut kaikki Jokis-dekkarini väärässä järjestyksessä (tämä on kenties neljäs), joudun joka kerta aloittamaan ihmismosaiikin rakentamisen alusta. Onneksi perushahmot, eli läheiset työkaverit, Koskisen poika ja eksä pysyvät samoina. Samoin samana pysyy Koskisen intohimoinen pyöräilyharrastus, joka tässä fanituksen vaiheessa alkaa saada päässäni jo koomisia muotoja. Paikkojen ja reittien kuvaus on Jokisella niin tarkkaa, että yrittäjähenkinen kirjablogisti voisi jo aloittaa Sakari Koskis-turistipyöräilyt fiktiivisillä murhapaikoilla. Onneksi se yrittäjä en ole minä.