Vanhapiika vai vaihdokas?

Teos: Malin Lindroth: Vanhapiika. Tahattomasti yksinäisen tarina. (Atena, 2019)

Käännös: Hannimari Heino

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin taas Helsinki Lit-tilaisuus, ja näyttää siltä, että olen lukenut lähes jokaisen siellä esiintyneen kirjailijan uusimman teoksen tänä keväänä. Harmittaa, etten päässyt sinne, vaan möllötin kotona laskemassa tiilenpäitä, mutta festareiden kunniaksi voi aina blogata sen merkkiteoksista.

Malin Lindroth on 52-vuotias ruotsalainen toimittaja, joka lähestyy naimattomuuden kysymystä vanhahtavan termin uusiokäytön näkökulmasta. Ruotsin sanavarastonikin kasvoi kirjaa lukiessa: en ennen viime viikonloppua tiennyt, mitä tarkoittavat nokkakona tai nuckan.

Vanhapiika on varmasti hävinnyt ruotsin kielestä käsitteenä ennen kuin se hävisi suomen kielestä. Toisaalta myös Ruotsin historiassa 1900-luku sai aikaan taantumusta perhearvoissa. Kansankodin rakennuskausi 1930-luvulta 1950-luvulle oli ydinperheen ideologian riemuvoitto, joka teki yksin elämisestä sosiaalisesti vähemmän hyväksyttävää kuin esimerkiksi 1800-luvulla. Muutos näkyi myös asuntopolitiikassa, eli yksin asuvat naiset joutuivat ahtautumaan kaupunkien vuokrahuoneisiin, ja miehet usein matkustajakoteihin. Uudemman feministisen ajattelun kautta vanhoistapiioista ei ole enää puhuttu julkisesti viiteenkymmeneen vuoteen, mutta Lindroth haluaisi termin uusiokäyttöön itseohjautuvasta, positiivisesta näkökulmasta.

Lindroth haaveili nuorena pitkästä heteroparisuhteesta, mahdollisesti avioliitosta, johon kuuluisi omakotitalo, lapsia ja koiria. Lähimmäksi heteronormatiivista autuutta hän pääsi parikymppisenä, jolloin hän seurusteli ja oli kihloissa insinööriopiskelijan kanssa, jolle hän neuloi muumiaiheisia villapaitoja. Suhdetta kesti neljä vuotta, minkä jälkeen Malin uskoi löytävänsä vielä ”sen oikean”. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, vaan hän rakastui viisitoista kertaa ja tuli aina miesten torjumaksi siinä vaiheessa, kun olisi ollut aika syventää suhdetta.

Malin oli nuorena kiltti ja nuorisokulttuuriin sopeutumaton tyyppi, joka ei osannut harrastaa ”rajuja” asioita. Kun hän terapiassa käytyään tutkii nuoruuttaan uusin silmin, hän huomaa itsessään ja ympäröivässä kulttuurissa asioita, jotka hylkivät toisiaan. Hän pukeutui vääränlaisiin vaatteisiin, eikä osannut meikata kunkin aikakauden muodin mukaisesti. Karmeimmat kommentit puutteellisesta naisellisuudestaan hän kuuli ollessaan vaihto-oppilaana Arizonassa 80-luvun alussa: isäntäperhe piti häntä toivottomana deittimateriaalina, koska ei hän edes osannut poistaa säärikarvojaan oikealla tavalla.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen, sillä Pohjoismaissa noin kolmasosa väestöstä elää tahallisesti tai tahattomasti yksin. Vanhapiika ei pyri kartoittamaan kaikkien yksinäisten tarinaa, vaan kertoo naisesta, joka ei tietoisesti valinnut yksinäisyyttään, vaan se vain tapahtui hänelle. Uskon, että teoksen sanomaan voivat samastua myös toisella tavalla yksin jääneet, vaikka kaltaiseni sarjamonogamistit, joilla kyllä on tarinoita anopeista ja anoppikokelaista, mutta jotka ovat väsyneitä alituiseen säätöön ihmissuhdemarkkinoilla. Malin Lindrothin tyypillisin suhdesäätö on ollut sellainen, jossa miehet ovat tuoneet hänelle käsikirjoituksiaan ilmaisen palautteen ja oikoluvun toivossa. Seksin ja oikoluvun välinen raja on tässä himmeä, ja voi huoh, kuinka tuo havainto teki kipeää, sillä olen itse myös monta kertaa ollut juuri tuossa roolissa.

Vanhapiiassa on myös postfeministinen elementti, mikä saattaa ärsyttää monia feministisen liikkeen sisällä tai reunamilla kasvaneita lukijoita. Toki Lindroth itsekin on luultavasti elänyt tässä tiedostavien yliopistonaisten maailmassa, jossa vanhapiikuudesta puhumista voidaan pitää jopa rintamakarkuruutena. Kirjassa selvästi eletään maailmassa, jossa feministisen liikkeen saavutuksia uudelleenarvioidaan ja paikoitellen myös kritisoidaan. Feministinen liikekään ei ole onnistunut poistamaan yhteiskunnan atomisoitumista ja yksilökeskeisyyden riemuvoittoa. Ruotsi on maa, jossa yksin yksiöissään asuvat sammuvat sohvilleen Temptation Islandin pudotuspelin soittaessa taustalla absurdia serenadiaan.

Vanhapiika on pieni, rehellisen omakohtainen tutkielma, joka ei ainakaan syyllisty megalomaaniseen lähteiden käyttöön eikä suuriin historiallisiin yleistyksiin. Pidin Lindrothin tyylistä ja tiivistämisen taidosta, ja uskon, että tästä tulee Suomessa yhtä suuri hitti kuin se on ollut kotimaassaan Ruotsissa. Naapurimaiden mentaliteettierojen vertailevassa tutkimuksessa en vielä ensi lukemalla päässyt kovin pitkälle, mutta kirja kestänee toisenkin lukukerran.

Mainokset

Kiitos Jeesus tiskikoneesta

Teos: Katja Kärki: Jumalan huone (Bazar, 2019)

Tammikuu on puolessavälissä, ja jo nyt minulla on edessä ensimmäinen vuoden uutuuskirja. Kiitos Bazarille ennakkokappaleesta, päätin kysyä sitä, koska oli ikävä Pohjois-Karjalaan. Tämä teos tulee kirjakauppoihin 29.1., mutta sitä saa ruotia jo ennen julkaisupäivää.

Romaani Jumalan huone kertoo Martikaisen suvun vahvoista naisista, jotka ovat kaikki omalla tavallaan hukassa Jumalasuhteensa kanssa. On Elsa, joka lähtee lukion jälkeen klaanin rajusta sylistä henkselit paukkuen, on Maria-täti, joka sinnittelee sen reunoilla ja on Aili-isotäti, joka villin nuoruuden jälkeen päätyy yhteisön vaikuttajaksi, taivaan portinvartijaksi. Miesten syntejä ei syynätä läheskään yhtä tarkasti kuin naisten, ja siksi he harvemmin lähtevät, elleivät ole ”ruotsintautisia”.

Teos kertoo minulle tärkeistä paikoista, Lieksasta ja Jyväskylästä, ja lestadiolaisuus lukuunottamatta sen maailma on minulle kauttaaltaan tuttua. Varsinkin himomarjastaminen. Ja leipominen, pakastimien täyttö kansalaishyveenä. Naiseuden yltiöpäinen suorittaminen. Tällaista oli 70-80-luvuilla myös ei-uskovissa kodeissa. Varmasti moni lähestyy tätä teosta tuttuuden kautta, vaikka ei olisi kokenut seurakunnan vanhimpien puhuttelua.

Kirjan aika-akseli on pitkä, se pitää sisällään melkein vuosisadan, ja osoittaa lestadiolaisen liikkeen ”tunkkaistumisen” eli opin muuttumiseksi koko ajan sitä ahdasmielisemmäksi, mitä modernimpaan yhteiskuntaan siirrytään. ”Elävä usko” tappaa ihmisistä ilon, älyn ja uteliaisuuden, eikä heillä ole enää muuta keskusteltavaa kuin oman mahan sisältö, olipa siellä täytekakkua tai vauva. Kirjassa syödään koko ajan ja tolkuttomasti, koska se on ainoa nautinto, joka tämän opin mukaan ei ole syntiä.

Olin alkuosassa jopa pitkästynyt, koska Elsan ensimmäisessä kertomuksessa ei paljoa muuta tapahtunut kuin marjastamista ja navettahommia. Maalaisarjen kuvausta kirjaan mahtuu paljon, ja ymmärrän, miksi Kärki on niin valinnut: pelkkää lestadiolaisuuden angstia kun on liian raskasta lukea. Puoltaväliä kohti teos todella levittää siipensä, ja varsinkin kuvaukset Elsan ja Marian seikkailuista ”maailmassa” ovat huikeita. Koin, että tiivistämisen varaa olisi ollut arjen askareiden kuvauksessa, varsinkin, kun marjastamista ja navettahommia on useassa kohdassa. Toisaalta kuvaukset työelämästä, kuten maahanmuuttajien kielenopetuksesta, ovat avaavia.

Martikaisen suvulla riittää salaisuuksia koko Karjalalle jakaa, ja osa niistä liittyy ylirajaiseen historiaan. Jossain taustalla lymyilee loikannut desantti Sergei, joka osasi rakastaa Marian äitiä hellemmin kuin raaka ja karkea Mauri. Elsa haluaisi kusta isoisänsä haudalle, eikä Maria haluaisi tämän kanssa samaan taivaaseen. Ruotsiin muuttanut Paavo-eno ei tiedä tehneensä itsemurhaa, mutta saa myöhemmin yhteyden siskoonsa Mariaan. Sukulaissuhteet ovat monimutkaisia, ja lukija joutuu pinnistelemään niiden selvittämisessä. Koska tyypeillä on eri vanhempia kuin uskotaan, koko ajan tulee epäilys, sekaantuuko joku velipuoleensa tai serkkuunsa.

Tämä oli räväkämpi kertomus kuin muut lukemani lahkolaiskuvaukset (mm. Pauliina Rauhala, Ben Kalland, Terhi Törmälehto), ja uskon myös, että se saattaa herättää pahennusta. Toisaalta hahmojen kaikki pahat teot eivät johdu uskosta, vaan myös sodan traumoista – tai silkasta ilkeydestä, jota ei aina tarvitse psykologisoida. Suurin uskontokritiikki esitetään kollektiivista syntien anteeksiantoa kohtaan, mikä johtaa myös siihen, että lapset joutuvat kasvamaan aikuiseksi insestiin taipuvaisten sukulaistensa kanssa senkin jälkeen, kun hyväksikäyttö on paljastunut.

Luin muita blogiarvioita teoksesta ja koen olevani vastarinnan kiiski, koska pidin ehdottomasti eniten Elsan ”rappioelämän” kuvauksesta Jyväskylässä. Muut bloggarit eivät näytä tuosta osiosta pitäneen, koska siinä kiroiltiin ja käytettiin huumeita. Opiskelijaelämän kuvaus on valovuosien päässä omista kokemuksistani, ja luin aivan hoomoilasena, että tuliko Jyväskylään jossain vaiheessa jopa kansankeittiö. Vaihtoehtonuorten mellastaminen oli raikasta ja loi loistavan kontrastin Lieksa-Nurmes-radanvarren ilottomaan, paikalle jämähtäneeseen meininkiin.

Jumalan huone noudattaa kirjoittajakoulussa oppimaani mottoa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken.” Teemoja uskonnon, sukusalaisuuksien, lasten hyväksikäytön ja naisten aseman lisäksi ovat muun muassa monikulttuurisuus ja homofobia, eli kantaaottavuutta tästä ei ainakaan puutu. Jäin pohtimaan tämän teoksen antia myös ajankohtaisten Oulun tapahtumien valossa, mutta en pysty ilmaisemaan monimutkaista ajatusvyyhteä tässä tilassa. Jotain nuorten haavoittuvuudesta siinä tilanteessa, kun on kasvettu totaalisessa ”pussissa”, mielessäni kuitenkin on.

Luin teoksen kahdessa päivässä, ja se tuntui suurelta urakalta. Tälle teokselle kannattaa antaa aikaa, mutta suositukseni on lämmin siksikin, että elämyksiä se tarjoaa aivan kaikenlaisille lukijoille. Kuten muidenkin vastaavien lahkoaiheisten teosten, myös tämän kanssa jään sydän pamppaillen odottamaan kommentteja Rauhanyhdistysten sisällä. Vaiennetaanko tämä teos, vai käykö tällekin kuin Pauliina Rauhalan teoksille, joita lestadiolaiset tilasivat nettikaupat tyhjiksi, kun eivät kehdanneet oman kylän kirjakaupasta teosta ostaa?

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 49: ”Vuonna 2019 julkaistu kirja.”

Lapsimorsiamesta vallasnaiseksi

Dinan kirjaTeos: Herbjörg Wassmo: Dina’s Book. (Black Swan, 1996)

Käännös: Nadia M. Christensen

Monet kirjat tulevat nyt luokseni pitkällä viiveellä, kuten norjalaisen Herbjörg Wassmon Dinan kirja. Tämä suuri historiallinen eepos on julkaistu Norjassa vuonna 1989, Britanniassa vuonna 1996, Suomessa vuonna 2002, ja minut se tavoitti pari viikkoa sitten. Skandikirjoja on outoa lukea englanniksi, mutta en pane pahakseni, jos enkunkielinen käännös eteeni tupsahtaa.

Itse asiassa kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, mutta jälkimmäisiä osia ei näytä olevan suomennettu. Teos sijoittuu Norjan Lappiin, Reinsnes-nimiseen rannikkokylään, josta aukeaa meritie esimerkiksi Lofooteille. Siinä kuvataan Dina-nimisen villin porvaristytön kasvua, joutumista vastoin tahtoaan lapsimorsiameksi ja leskeytymistä nuoressa iässä. Aika-akseli kirjassa on parikymmentä vuotta vuodesta 1843 eteenpäin.

Dina on hurja, voimakastahtoinen ja aistivoimainen hahmo, jota pidetään myös susinarttuna, noitana ja pahanilmanlintuna yhteisössään. Hänet pelastaa kuitenkin suuremmalta leimaantumiselta se, että hän on sheriffin tytär ja paikkansa ansainnut leski. Nykykielellä häntä voitaisiin luonnehtia feministien esiäidiksi, mutta tässä eletään aikoja, joina sinisukka-aate ei ole vielä saanut jalansijaa pohjoisessa Euroopassa. Norja on vähintään yhtä eksoottinen matkakohde ulkomaisille tiedemiehille kuin Suomi, ja pohjoisen asukkeja pidetään ”jaloina villeinä”. Ottaen huomioon kuinka syrjässä Dinan kotikylä sijaitsee, siellä käy yllättävän paljon ulkomaalaisia vieraita. Moni paikallinenkin hahmo on reissannut maailmalla, ja tuonut mukanaan vaikutteita.

Luonnehtisin teosta ”goottilaiseksi”, koska tässä pakanavoimat ja kirkon opetus ottavat mittaa toisistaan, ja yliluonnollisilla ilmiöillä on suuri rooli ihmisten arjessa. Dina itse käyttää suuren osan ajastaan puhuessa kuolleiden kanssa. Hänen elämäänsä varjostaa niin äidin tapaturmainen kuolema kuin miehen paleltuminen, ja varsinkin äidin kuolemasta hän kantaa syyllisyyttä. Miehet hänen elämässään tulevat joskus hulluiksi ja tekevät epätoivoisia tekoja. Toisaalta miesten kiinnostus häneen ei aina selity hänen luomallaan magialla, vaan hän on myös varakas ja neuvokas vallasnainen, jonka omaisuus on vetovoimatekijä.

Mikä erottaa Dinan kirjan suomalaisesta kertomuksesta 1800-luvulta on tuo kyläyhteisön suhteellinen vauraus. En muista ainakaan lukeneeni vastaavaa kertomusta Suomesta, jossa olisi syöty ja juotu näin hyvin ja runsaasti. Muuten teoksen maailma tuli lähelle juuri äsken lukemaani Mikael Niemen teosta Karhun keitto – molemmissa kirjoissa kaadetaan karhuja, ja myös Dinan kirjassa ihmetellään lestadiolaisen herätyksen levinnäisyyttä. Norjan puolella monet ”hihhulit” joutuivat mielisairaalaan, mitä Wassmo myös kuvaa elävästi.

Dinan rakastuminen pietarilaiseen kulkuriin Leoon on mahtava juonenkäänne, koska sen kautta avautuu arktisen alueen kauppareitit. Dina päätyy Arkangeliin etsimään rakastettuaan, joka ei ilmoittele olinpaikoistaan. Mahdollisesti Leo on myös etsintäkuulutettu omassa maassaan, ja hänen poliittinen taustansa herättää myös norjalaisissa viranomaisissa epäilyksiä. Suomella ja Venäjällä on suuri rooli tämän romaanin juonen kuljetuksessa, ja uskoisin kansainvälisten suhteiden korostuvan lisää trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan luonnonläheisyys, magia ja goottilainen symboliikka saattavat hyvin kiinnostaa fantasian ystäviä ja nuorempia lukijoita. Historialliseksi romaaniksi tämä oli harvinaisen raikas ja aistivoimainen teos, jossa ei ainakaan ole liikaa kirjanoppineisuutta eikä arkistojen tunkkaa. Oma sieluni jäi lepattelemaan noille merimatkoille, joissa oli suuren maailman valloittamisen tuntua, vaikka Dina ei koskaan matkustanut muualle ulkomaille kuin Arkangeliin. Bergenin kaupungin olojen kuvaus oli varsinkin loisteliasta, mutta myös sellaisetkin mitättömämmät kaupungit kuin Trondheim ja Tromssa olivat Dinan näkökulmasta suurta maailmaa.

 

 

Naistyöpäivän mitta

bookcover_9789511259855Heidi Köngäksestä on lyhyessä ajassa tullut tärkeä kirjailija minulle. Hertta ja Dora, Dora tarjosivat viime vuoden loppuun todellisia tähtihetkiä. Nyt löysin hänen romaaninsa Luvattu (Otava, 2000), joka toisin kuin aiemmat häneltä lukemani teokset kertookin tavallisen kansan tavallisesta arjesta. Se sijoittunee 1800-luvun loppupuolen Hämeeseen -aika ja paikka eivät ole tarkasti täsmennettyjä, vaikka vinkkien perusteella lukija arvaa tarinan sijoittuvan Pirkanmaan pohjoisosiin, jonnekin Ruoveden tai Vilppulan kupeeseen.

Päähenkilönä on kovaonninen piika Maija, joka on salaa rakastunut ukkomies Joeliin, vaikka onkin lupautunut oman kylän pojalle, Antille. Antti on lähtenyt matkatöihin rataa ja fabriikkia rakentamaan kauas Tampereelle, ja odottavan aika käy liian pitkäksi. Komea ja mystinen Joel on monen piian märkä uni, ja Maija suorastaan häpeää tunteitaan miestä kohtaan, vaikka onkin kuin pistoksissa.

Teos kuvaa Maijan omantunnon kamppailua ja maineen menetystä kesästä marraskuulle. Maija ei kuitenkaan tee selkeää aviorikosta tai tule raskaaksi. Kukaan ei syytä häntä Joelin ajattelemisesta, vaan hän joutuu epäillyksi kihlattunsa huumaamisesta muuten vaan. Antti sekoaa kuuliaistanssien iltana. Kohtaus vaikuttaa ensin juoppohulluudelta, mutta Antti jää sille tielleen eikä koskaan tokene. Halpaan tikkuviinaankaan ei ole luottaminen, mutta tilan väki epäilee Antin saaneen annoksen mustajuurta, hulluruohoa tai seitikkejä sen seassa. Teos kuvaakin kiinnostavalla tavalla tuon ajan käsityksiä mielenterveydestä, huoltosuhteista ja kristityn vastuusta.

Kielellisesti voisi jopa luulla, että teos olisi jonkun aikalaisen kirjoittama. Hulluudesta ja seksuaalisuudesta puhutaan rehevämmin kuin nykypäivänä. Erikoisin hahmo on ”miehimys” Kurko, hyvin miestapainen ja vahva piika, joka soutaa rivakammin kuin miehet ja kunnostautuu painiotteluissa. Lemmenkylvyt, rivot loitsut ja taiat ovat tärkeässä roolissa naimattomien piikojen elämässä. Naistyöpäivää mitataan kollektiivisesti, se koostuu päivän mittaisista urakoista, joihin ei toivota vähävoimaisia päivää pidentämään.

Pidin erityisesti ruokakuvauksista, joista Kerkon Marin mahtihäiden tarjoilu teki vaikutuksen. Aladobin syömisen odotus on palvelusväelle isompi asia kuin mahdollinen päihtymys. Maijalle kahvin juominen on jännittävää eksotiikkaa; itse lukijana jäin maistelemaan lehmänpäästöpuuroa.

Maijan tulevaisuus hullun miehen holhoojana ei vaikuta ruusuiselta, eikä yhteisö katso hyvällä kohtaloaan uhmaavaa morsmaikkua. Kunniallisen naisen elämänkaavaan kuuluu lupauksen pitäminen, vaikka vihkivaloja ei ole vielä vannottu. Tuohon aikaan kuulutuksia annettiin kirkossa jopa kolmesti, jotta avioliiton sakramentin vakavuus varmistuisi perinpohjaisesti. Vähämielisyystodistuksen hakeminen sulhaselle ei ole ollut mikään kevyt prosessi. Myös sulhas-Antin kohtalo nuorena mielenterveyskuntoutujana (anteeksi anakronismi) vaikuttaa tässä varsin synkältä.

Tätä teosta suosittelisin erityisesti nuorille lukijoille, sillä Köngäs onnistuu esittämään 1800-luvun agraarielämästä olennaisen –  kansanihmisen mielenmaiseman. Romaani kuvaa yksityisen tragedian lisäksi mainiosti idullaan olevaa teollistumista ja maalaisväestön muuttopaineita. Moni joutuu palveluspestistä tahtomattaan mierontielle, ja työn kysely on ollut melko samanlaista elonkerjuuta silloin kuin nytkin. Teos on hyvin lähestyttävä niillekin, jotka eivät yleensä lue historiallisia romaaneja, sillä siinä ei ole vuosilukuja, eikä siinä käydä läpi sotien syitä ja seurauksia. Teoksen historia elääkin ihopoimuissa ja aitan parrujen raoissa, paikoissa, joista kaikki eivät aina muista etsiä menneiden sielujen kosketuspintaa.

Maailmannaiseksi tullaan, ei synnytä

perilla-kello-kuusiLaura Honkasalon Perillä kello kuusi (WSOY, 2015) kertoo espoolaisesta porvarisperheestä, jolla on sisäkkö, puutarhuri ja lämpimät suhteet Amerikan suurlähetystöön.  Tapahtumien keskiössä on vuosi 1966, jolloin naisten vapautusliike alkaa jo nostaa päätään kaupunkilaispiireissä. Silti monet naiset roikkuvat epätyydyttävissä liitoissaan, varsinkin, jos elintaso on taattu eikä palkkatyöhön tarvitse alentua. Edustuskodeissa tärkeintä on virheettömät pinnat, oikeanlaiset lasten harrastukset ja tyttärien seurustelu kunnon vävyehdokkaiden kanssa. Nainen, jolla ei ole ”vientiä”, ei ole oikein ihminen.

Tällaisiin arvoihin on uskonut nelikymppinen perheenäiti Vuokko, jonka elämä on monella tavalla helppoa, mutta ah niin tuskaista. Vuokko on mennyt naimisiin alaikäisenä vanhempiensa erityisluvalla, aviomies Risto on jatkanut isänsä rakennusfirman pyöritystä ja menestynyt. Risto on kuitenkin tylsä työnarkomaani, jolle tärkeintä on, että vaimo sekoittaa grogit ja hymyilee miehen kotiin tullessa. Tytärten aikuistuessa hän huomaa elämänsä olevan tyhjyyttä täynnä. Punaisen Ristin naiskomitea ei enää riitä hänelle henkireiäksi.

Vuokko on kehityskelpoinen päähenkilö, mutta hänen kapinansa ei tunnu kovin järisyttävältä muussa kuin hänen omassa mittakaavassaan. Tyttäret Piitu ja Eetu ovat kiinnostavampia terävine kommentteineen ja aikansa teinimaneereineen. Espoolaisten teini-iän onkin täytynyt olla näyttävämpää kuin esimerkiksi savolaisen maalaistytön – tässä siis kuvataan äitini ikäluokan nuoruutta, enkä osaa kuvitella äitini harrastaneen tupakanpolttoa ravintolan terassilla oman äitinsä kanssa. Tavallaan Vuokko on ”uusi nainen” muodinmukaisine OP-mekkoineen ja Aarikan korviksineen, mutta kotirouvaideologiasta on vaikea irtaantua. Nuorempi tytär Piitu on suvun feministi, joka ei edes kuusitoistavuotiaana suostu styylaamaan, vaikka äiti siihen suuntaan vinkkaakin.

Lempihahmoni romaanissa oli ikääntyvä konttoristi Aune, jota Tädiksi kirjassa kutsutaan. Piitun ja Aunen orastava ystävyys on todella rockaava juonenkäänne, sillä Piitu saa Aunen suuntaamaan elämäänsä pois kuolleiden vanhempien vaikutusvallasta. Aunen vanhempien kuolema Ambomaalla muistuttaa meitä myös suomalaisen historian globaaleista siteistä. Lähetysseuralle virkkaaminen on tosiaan ollut aikanaan ”kunnon” naisten puuhaa, ja naimaton Aunekin on hukannut parhaat vuotensa tällaisen naismallin syövereihin. Uskonnollisuus ei ole romaanin pääteema, mutta siinä on paljon virsisitaatteja ja teräviä havaintoja luterilaisista menoista.

Aunen ensimmäisen Kanarian-matkan kuvaus jo räjäytti tajuntani, niin mehevää ja vapautunutta se oli. Ihailen Honkasalon kykyä tehdä Kanarian-matkailusta seksikästä. Hän on todella perehtynyt suomalaisen turismin historiaan ja kaivanut sieltä hassunhauskoja nyansseja esiin. Monien vastoinkäymisten kautta Aunesta kuoriutuu viisikymppisenä maailmannainen, joka uskaltaa rikkoa vanhanpiikuuden kulttuurisia oletuksia ja kaavoja. Romaanin naisista juuri hän tekee suurimman elämänmuutoksen ottaen elämänsä ohjat käsiin rytinällä.

Historiallinen tarkkuus on välillä hengästyttävää; yksityiskohtia naistenlehdistä ja myös vakavammista maailman tapahtumista pursuaa sellaisella intensiteetillä, ettei yksi lukukerta tunnu riittävän tämän aarrearkun läpi käymiseen. Teoksen nykyhetki eli vuosi 1996, jolloin sisarukset tyhjentävät lapsuudenkotiaan, on ohuempi kerrostuma, muttei vähemmän kiinnostava. Oikeastaan olisin halunnut lukea siitä hieman lisää, varsinkin kun sain tietää, että Piitu on omistanut elämänsä steinerpedagogiikalle.

Teoksessa oli samanlaista täyteläisyyttä kuin äskettäin lukemassani Katja Kallion Säkenöivissä hetkissä, vaikka perspektiivi ja aika-akseli olivat erilaiset. Luettuna yhdessä ne taatusti tarjoavat kattavan aikamatkan 1900-luvun suomalaiseen naishistoriaan. Pidin molemmista yhtä paljon, sillä molemmat jättivät jälkeensä kuplivan toiveikkaan mielentilan.

Hulttiopoikien pelastajista

Margaret_OliphantyoungerMargaret Oliphant (1828-1897) oli yksi Britannian tuotteliaimmista 1800-luvun naiskirjailijoista. Hänen alkutuotantoaan verrattiin usein George Eliotiin, mutta Oliphant ilmeisesti kroonisessa rahapulassa tottui laittamaan määrän ennen laatua eikä lopputuotanto enää saanut positiivisia arvioita. Teoksissa yleinen teema on miesten moraalinen alemmuus ja hulttiomaisuus suhteessa vastuuntuntoisiin naisiin. Oliphant kritisoi viktoriaanista yhteiskuntaa naisten sitomisesta rooleihin, joita he eivät itse valinneet. Kritisoitavaa viktoriaanisessa sukupuolijärjestelmässä olisi riittänyt kokonaiselle armeijalliselle naiskirjailijoita, mutta tuon ajan teksteissä yleensä mättää kritiikin huumorintajuttomuus ja yksioikoisuus. Haasteenani onkin testata, löytyykö Oliphantilta lainkaan sympatiaa ukon rohjakkeita kohtaan, vai jääkö hän mustavalkoisen (esi)feministisen ajattelunsa vangiksi.

Löysin teoksen The Curate in Charge (1876, uudelleenpainos Alan Sutton, 1987) alkukesästä Britanniasta majapaikkani kierrätyskirjahyllystä. Ensi istumalta teksti ei vetänyt, niin vieraantunut olin 1800-luvun kohteliaasta, komplisoidusta kielenkäytöstä, mutta uusin silmin tarina aukesi jouhevammin. ”Curate” tarkoittaa vuokrapappia, eli prekaarissa asemassa olevaa seurakunnan työntekijää. Romaanissa sellainen on päähenkilö Cecil St. John, Oxfordin käynyt rutiköyhä pappismies, joka päätyy Brentburnin varsin mitäänsanomattomaan seurakuntaan ”ikuisuuslainaan” viran varakkaan ja huolettoman Mr. Chesterin haltijan valitessa terveyssyistä elämänurakseen Pompeijin arkeologian tutkimisen. Herra St. John saa vastuulleen edeltäjänsä mahonkiset tyylihuonekalut; vain itämaiset matot varastoidaan liian arvokkaina vuokralaisen pitää. Vähään tyytyvä viransijainen jämähtää paikalleen muuttamatta seurakunnan päiväjärjestyksessä mitään. Hän on hyväsydäminen ja tarpeeksi arkinen ymmärtääkseen köyhien torppareiden huolia. Hitaalla miehellä ei ole mitään intressiä edistää uraansa tai vakiinnuttaa asemaansa; hänelle riittää 200 punnan vuosikorvaus tehdystä työstä.

Miehen asema ei muuten olisikaan kurja, ellei hän olisi hyvän hyvyyttään päätynyt naimisiin – kahdesti. Jo ensimmäisessä avioliitossa vanhapoika ja -piika ovat yli nelikymppisiä yhteen päätyessään – siveellisiä kävelyretkiä on tehty yhdessä vuosikymmenen ennen suurta päätöstä. Harmaapäinen Hester synnyttää kaksi tytärtä, Cicelyn ja Mabelin, mutta kuolee näiden ollessa toisella kymmenellä. Leskeksi jäätyään herra St. John palkkaa tytöille kotiopettajattaren, neiti Brownin, jonka käytännöllisiin jalat maassa-opetuksiin tytöt ovat paremman puutteessa tyytyväisiä, mutta heidän ainoa sukulaisensa, Jane-täti, on kauhuissaan siskontyttöjensä opetuksen alennustilasta. Täti vaatii tyttärille heidän säädylleen sopivaa koulutusta hyvämaineisessa sisäoppilaitoksessa, ja suostuu olemaan maksunaisena hankkeelle, mikäli isä järjestelyyn suostuu.

Tossukka isä ei voi kuin suostua. Tyttärille elämänmuutos on mieluinen, saahan uudessa koulussa opiskella taloudenpidon sijasta musiikkia ja taiteita. Ainoana ongelmana on kotiopettajarelle potkujen antaminen. Mr. St. Johnille se on ylitsepääsemättömän vaikeaa, joten potkujen sijasta hän pyytää työntekijäänsä naimisiin. Tyttäret pitävät uutta liittoa ällöttävänä ja ottavat etäisyyttä koko kuvioon ja seurakuntaan; vielä hankalammaksi uusioperheen tilanne kääntyy, kun äitipuoli synnyttää kaksospojat. Uusi vaimokin kuolee pian synnytyksen jälkeen, eli Mr. St. John on vanhoilla päivillään neljän lapsen yksinhuoltaja.

Tarina varsinaisesti alkaa, kun Cicely ja Mabel palaavat kotiin isänsä avuksi velipuolien Charleyn ja Harry ollessa kolmivuotiaita. Tytöt ovat alle parikymppisiä, parhaassa naimaiässä, hyvin itsenäisiä ja neuvokkaita. Ensi töikseen he käyvät läpi isänsä tilikirjat ja kauhukseen toteavat, että isä on korviaan myöten veloissa, eikä 200 punnan vuosiansiot riitä elättämään viittä ja palveluskuntaa. Lisäksi pahin tapahtuu: varsinainen viranhaltija Mr. Chester kuolee Italiassa ja virka pannaan auki nuorille tulokkaille. Isän aikaansaamattomuus ja lammasmainen kiltteys sapettaa tyttäriä, jotka ovat valmiita puolustamaan hänen elämänuraansa ja kovaa työtä seurakunnan eteen. Köyhälistö pitää miestä kirkkoherranaan, mutta paikalliset silmäätekevät eivät hyväksy saamattoman sijaisen nousua viranhaltijaksi. Perheen ahdinko, jopa mahdollinen kodittomuus, on kouriintuntuvaa, mutta sen pää on toimintakyvytön.

Teos on tragikoominen, tarkkanäköinen ja viihdyttäväkin raportoidessaan tuon ajan normeista ja sosiaalisista estoista. Lastenhoitoakin käsitellään rehevästi, erityisesti käsityksiä siitä, kuinka kelvon lapsen kuuluu käyttäytyä. Kolmivuotiaita kaksosia pidetään vielä avuttomina ja helposti rikki menevinä ”vauvoina”, ja kun isosiskot yrittävät muuttaa kasvatuksen suuntaa, palkatut lastenhoitajat järkyttyvät. Tyttöjen suhde pikku veljiin on alusta asti luonteva, tosin heidän tilannettaan varjostaa visio varaäideiksi joutumisesta. Kuinka heidän omille suunnitelmilleen käy? Voiko heillä olla omia suunnitelmia keskellä tällaista katastrofia?

Pappisisää Oliphant kuvaa suht sympaattisesti jonkinlaisena aikansa ”beetauroksena”, väliinputoajana ja alisuoriutujana. Isä ei ryyppää, uhkapelaa eikä harrasta irtosuhteita, eikä hänen luonteensa ole ollenkaan hankala. Perhe pysyy koossa ja yrittää puhaltaa yhteen hiileen hankalassa tilanteessa. Feministinen kritiikin kärki kohdistuu tässä enemmän seurakuntainstituutioon kuin isään itseensä: tunkkaisia käsityksiä siitä, miten papin perheen kuuluisi elää ja kuinka papin tyttärien kuuluisi käyttäytyä tuuletetaan. Kaukaisella tavalla teos muistuttaa minua jopa Minna Canthin tuotannosta (erityisesti näytelmästä Papin perhe); tosin Canthilla ei tainnut missään teoksessaan olla näin kirjavia perhekuvioita. 1800-luvun brittiyhteiskunta on ollut monessa suhteessa liikkuvampi ja kehittyneempi kuin suomalainen. Toisaalta Canth tuntuu laaja-alaisemmalta yhteiskunnan kuvaajalta kuin Oliphant – ainakin tässä teoksessa huomio keskittyy lähes kokonaan pappissäätyyn ja varakkaisiin porvareihin. Tavalliset seurakuntalaiset eivät saa romaanissa kuin statistin paikan.

Kielellisesti teos tuntui ”oikealta” kaunokirjallisuudelta, ei kevyeltä viihdekirjallisuudelta. Tuntuu, että Oliphantilla olisi ollut kykyjä vaikka mihin, mutta joutui tyytymään nopeaan romaanien sarjatuotantoon elättääkseen perheensä. Tämä romaani ei ainakaan syyllisty sosiaalipornoon eikä ongelmien liialliseen kärjistämiseen – siksi se on mielestäni luotettava ajankuvaus, pieni tarina ihmisistä pattitilanteessa ja muistutus myöhemmän feministisen liikkeen saavutuksista. Oliphantiin voisi tutustua laajemminkin; suosittelen kirjailijaa kaikille, jotka ovat jo Eliotinsa, Austeninsa ja Brontënsa läpi kahlanneet janoten lisää.