Historia-ajelulla Hämeessä

Teos: Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Atena, 2015)

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Viime viikolla tuli reissattua eestaas Hämeen sivuteitä Tampereelta mökille Etelä-Savoon. Ajettu reitti oli minulle osittain uppo-outo, ja joitain kertoja ajettiin pieleen. Ihmetytti lähinnä se, kuinka pienten pitäjien kautta voi hurauttaa yli 300 km alueella, joka kuitenkin tavallaan sivuaa ruuhka-Suomea. Reitille sattui myös huikeita maisemia, joista Asikkalan Pulkkilanharju oli eeppisiin.

Näihin maisemiin sijoittuu myös Tiina Miettisen vuonna 2012 valmistuneesta väitöskirjasta mukautettu tietokirja Piikojen valtakunta. Kirjassa käydään läpi erilaisia naiskohtaloita kahdelta vuosisadalta Kanta-Hämeen alueelta. Merkittäviä paikkakuntia teoksessa ovat mm. Hauho, Luopioinen ja Tuulos, ja siinä käydään paljon läpi käräjien pöytäkirjoja, jotka kertovat jotain olennaista varsinkin naimattomien naisten asemasta yli säätyrajojen.

Yleisin sukututkimuksellinen spekulaatio, johon olen itsekin sortunut, liittyy suurten kartanoiden piikoihin, heidän aviottomiin lapsiinsa ja näiden minnekään merkitsemättömiin isiin. Aika usein oletetaan, että piikatyttöjen siittäjä oli talon isäntä itse, mutta tällainen hyväksikäyttö ei tosiasiassa ollut mahdollista ainakaan suuressa määrin, sillä kyläyhteisöissä toimi sosiaalinen kontrolli. Toki isäntien harjoittamaa hyväksikäyttöä ilmeni, mutta varsinkin hieman vanhemmilla piioilla oli usein ihan aitoja ihmissuhteita, joista syntyi lapsia osana normaalia elämänmenoa. Omat keissini ovat 1800-luvun Keski-Suomesta ja Etelä-Savosta, ja varsinkin Keuruulle sijoittuvasta saagasta on kirjoitettu paljon.

Miettinen kertoo tässä Suomen jaosta perherakenteiden kehityksessä: ydinperhe vakiintui yleiseksi perhemuodoksi läntisessä Suomessa varhaisemmin kuin idässä, ja tähän vaikuttivat myös verotustekniset syyt. 1600-1700-luvuilla perheitä perustettiin usein vanhemmassa iässä kuin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella, sillä naimisiinmeno oli kallis investointi, johon piiat ja rengit joutuivat usein säästämään rahaa. Kihloissa saatettiin olla vuosikausia, ja monilla pariskunnalla oli jo naimisiin mennessään lapsia. Yhteiskunta oli lopulta aika salliva yhdessä asuvia susipareja kohtaan, kunhan molemmat osapuolet olivat naimattomia. Myös uusperheitä oli tuohon aikaan enemmän kuin mitä kuvitellaan, ja nämä usein aiheuttivat kiperiä perintöriitoja.

Kirjassa käydään läpi hyvin eritaustaisten naisten tarinoita, ja pohditaan naisen toimijuutta, sosiaalista liikkuvuutta ja työnteon reunaehtoja. Periaatteessa piikojen asemaan ja varsinkin heidän äitiyteensä liittyvä ongelmakenttä oli minulle jo tuttua tematiikkaa esim. historiallisista romaaneista, mutta tuli tästä käyttöön uusia, outoja sanoja kuten ”frilla”. Kirjassa esiintyvien aatelis- ja säätyläisnaisten tarinat kiinnostivat jopa enemmän, koska Miettinen kertoo naisista, jotka jäivät pitämään jotain syrjäistä sukutilaa Hauhon korvessa, ja kärsivät ajoittaisesta puutteesta, vaikka heitä pidettiin automaattisesti herrasväkenä.

Tarinoiden yleisimpiä päähenkilöitä olivat naiset nimeltä Valpuri, Agnes, Beata ja Marketta (tämän nimisiä oli siis useampi henkilö eri paikkakunnilta). Välillä kirjassa seikkaillaan myös Hämeen korpiseutujen lisäksi Turussa, Ahvenanmaalla, Tukholmassa ja Tallinnassa. Itseäni hieman yllätti melko yleinenkin yhteys Baltian maihin, sillä osa tuon ajan kartanonomistajista oli Suomessakin baltiansaksalaisia. Muistelisin myös, että Liivinmaan merkitys oli suuri myös Anneli Kannon tuoreessa 1500-luvulle sijoittuvassa romaanissa Rottien pyhimys, olihan yksi sen päähenkilö, maalarityttö Pelliina, liiviläisen äidin orpolapsi.

Tämä on oivallinen lähdeteos kaikille historiallisten romaanien ystäville ja sukututkijoille, mutta itseäni hieman ihmetytti se, että alkuperäisestä väitöskirjasta oli tässä versiossa poistettu teoria- ja metodologiset osuudet. Vastaavaa epäteoreettista historiallista tietokirjallisuutta tuottaa myös Teemu Keskisarja. Itse koen, että näissä kansantajuistamisissa mennään joskus liian pitkälle, sillä koen historian alan teoriakirjallisuuden täysin ymmärrettävänä niillekin, jotka eivät ole historiaa lukeneet sitten kouluaikoihin. Tässä kirjassa on kyllä tarpeeksi asiasisältöä yhteen julkaisuun, mutta jäin itse kaipaamaan teoreettisia pohdintoja.

Caprin läsnäolosta Järvi-Suomessa

Teos: Pirkko Soininen: Valosta rakentuneet huoneet (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Maija Saarinen

Kerrankin kävi niin, että jo alkusyksystä bongasin Bazarin katalogista itseäni kiinnostavan teoksen, ja päädyin lukemaan sen ensimmäisten joukossa. Pirkko Soininen on jo minulle tuttu historiallinen kertoja, ja Wivi Lönn-aiheinen romaani inspiroi jo maantieteellisten koordinaattien vuoksi.

Entisenä jyväskyläläisenä Lönnin nimi tuli tutuksi jo siellä asuessa, ja vuosien varrella hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on tullut käytyä muuallakin. Toki Lönn tunnetaan myös synnyinkaupungissaan Tampereella, jonne hän piirsi suurempia pytinkejä kuin Keski-Suomeen. Lönnin uraan vaikutti suuresti asuinpaikan valinta, ja Helsinkiin muutto tapahtui urakehityksen suhteen liian myöhään, ja mahdollisesti vääristä syistä.

Romaanin ”pihvi” on Wivin rakkaussuhde jyväskyläläisen mahtisuvun perijättären, kauppaneuvos Hanna Parviaisen kanssa, joka tunnetaan Säynätsalon tehdasyhteisön kehittäjänä. Tässä hän seurasi tulisieluisen, maailmanparantajahenkisen velivainaansa Hugon jalanjälkiä. Hän työllisti myös ansiokkaasti Wiviä muun muassa työväen asumisen uudelleenjärjestyksessä saarella. Parviaisen suku edusti vanhan ajan patruunojen filantropiaa, jossa työväen sivistämiseen katsottiin olevan tehtaanjohtajien moraalinen tehtävä. Tällaiseen rooliin myös boheemi ja yksityiselämässään rajoja rikkova Hanna soljahti, vaikka 1930-luvulle tultaessa hänkin sai naisystävänsä lailla kokea edustavansa vanhaa maailmaa.

Soininen kuvaa naisten suhdetta oman aikansa sovinnaiskäsityksistä käsin, eli hän keskittyy enemmän tunneilmaisuun kuin lihalliseen rakkauteen. Lönn ja Parviainen olivat nelikymppisiä vanhojapiikoja tutustuessaan, ja molemmilla oli tekemistä äitisuhteensa kanssa. Lönnin äiti oli ollut aina kannustava tyttärensä erikoisen uravalinnan suhteen, kun taas Parviaisen äiti piti tytärtään epäonnistuneena luonnonoikkuna, ja oli saanut aikaan vakavan sielullisen haavan muuten sosiaalisesti taitavassa naisessa. Hanna muun muassa koki olevansa liian lihava matkustaakseen ulkomaille, ja Wivi joutui tekemään töitä vaikuttaakseen rakkaalleen, että maailmalla kaikki ihmiset eivät olisi yhtä pikkusieluisia kuin Jyväskylän rikkaat porvarisrouvat.

Wivi ja Hanna saivat tuntea toisensa reilun parinkymmenen vuoden ajan, mutta Wivi ehti elää 93-vuotiaaksi. Romaani ulottuu Lönnin varhaisesta lapsuudesta vuoteen 1932, ja tämäkin aika-akseli tuntui aika pitkältä yhteen romaaniin.

Kirjan matkakuvaukset ovat nautinnollisia, ja naisparin Pariisin seikkailuista välittyy täydellisen vapautumisen henki. Wiville itselleen Ranskaakin tärkeämmäksi inspiraation lähteeksi nousi Italia, ja rakennuttaessaan omaa huvilaansa Jyväskylän Seminaarinmäelle hän halusi tuoda palan Capria kylmään Pohjolaan. Oli myös harmillista, että hän joutui luopumaan talostaan ja taipumaan äitinsä tahtoon asuinpaikan suhteen.

Paikoitellen havaitsin kirjassa liiallista toistoa, joka liittyi varsinkin naisasiaan ja naisarkkitehdin hankalan aseman kuvauksiin. Wivi päätyy reflektoimaan rooliaan yhteiskunnassa monessa eri vaiheessa lähes identtisin sanankääntein. Tässä olisi siis voinut olla tiivistämisen paikka, vaikka muuten teksti oli huolellisesti editoitua ja soljuvaa.

Luultavasti tulen lukemaan kirjaa uudestaan valituissa täsmäkohteissa. Se varmasti eläisi eri tavalla esimerkiksi Tampereen talouskoulun Ravintola Wivissä tai Jyväskylän Kuokkalan kartanossa, jonka toimintaa yritetään taas elvyttää. Opin kirjan kautta myös Lönnin vähemmän tunnetuista ja jo puretuista rakennuksista, joita hän suunnitteli myös pienemmille paikkakunnille. Kaiken kaikkiaan teos antoi minulle monia kotimaan vierailuvinkkejä, ja inspiroi katsomaan elämäni tärkeitä kaupunkeja uusin silmin.

Kun heikko astia vahvistuu

Teos: Satu Lidman: Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä. (Gaudeamus, 2020)

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Viikonloppu on mennyt välillisesti teologisissa merkeissä, ja pitkältä hautausmaarundilta pomppasin suoraan vanhoillislestadiolaiseen perhetodellisuuteen. Aiheesta on  julkaistu viime vuosikymmenen aikana niin fiktiota kuin tutkimuskirjallisuutta, ja tästä blogista voi löytää jälkiä useammasta teoksesta. Ihan kaikkea en ole itsekään lukenut, ja myös joitain teoksia on jäänyt kesken.

Satu Lidman on Tampereen yliopiston historiantutkija, jonka ura on keskittynyt parisuhdeväkivallan historiallisiin muotoihin. Hän ei omaa vanhoillislestadiolaista sukutaustaa, vaan tutustui Päiviin (nimi muutettu) tutkimusinformanttina vuosia sitten ja ehdotti tälle kumppanuutta kirjan kirjoittamisen merkeissä. Päivin kokema aviokriisi sijoittui 1970-90-luvuille, mutta naisen matka rankoista väkivallan kokemuksista selviytyjänä jatkui avioeron jälkeenkin.

Päivi käytti luovaa kirjoittamista terapiakeinona läpi elämänsä siksikin, ettei hän yhteisönsä jäsenenä voinut uskoutua suvulleen tai seuraystävilleen avioliittonsa tilasta. Aviomiehen harjoittama väkivalta Päiviä kohtaan oli pitkälti seksuaalista, eikä Päivi liiton alkuaikoina tiennyt, mistä hakea apua syvenevään kriisiin. Hän koki tulleensa raiskatuksi jo hääyönä, eikä Eero-miehen maailmankuvaan mahtunut ajatus puolison kunnioittamisesta seksikumppanina. Hänet oli kasvatettu pitämään naista heikkona astiana ja seksileluna, jonka käyttöön tällä oli 24/7-oikeus. Suurperheen kasvaessa miehen seksuaaliset vaatimukset kärjistyivät, ja hän käytti härskisti seksiä kaupanteon välineenä.

Toki alistavaan suhteeseen kuului myös ”tavallista” fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka pian ulottui myös lapsiin. Pariskunta ehti saada kahdeksan lasta siitä huolimatta, että Päivin kiinnostus avioseksiin oli alusta alkaen minimaalista. Perhe asui Etelä-Suomessa, kaukana pohjoisen koti-Siionista, ja kohtasi arjessaan ammattilaisia, jotka eivät tunteneet lestadiolaista perhekulttuuria yhtä hyvin kuin pohjoisessa tunnetaan. Näin Päivi kohtasi lääkäreitä, jotka suosittelivat tälle niin ehkäisyä kuin avioeroa, ja pariskunta päätyi tilanteen eskaloituessa myös lastensuojelun ja mielenterveyspalvelujen asiakkaiksi.

Vaikka teos on kirjoitettu akateemisen etäännyttävään tyyliin, paikoitellen sitä lukee sydän pamppaillen kuin koukuttavaa dekkaria. Tekstissä on paljon otteita Päivin omista kirjoituksessa, mikä luo siihen sopivaa dialektiikkaa. Tutkimuksellinen puoli teoksessa olikin minulle suht tuttua, olenhan itsekin tutkiskellut lähisuhdeväkivallan ilmentymiä opiskelijana 1990-luvulla. Historiallisesta näkökulmasta olikin kiinnostavaa nähdä, kuinka nopeasti alan käsitteistö muuttui väkivaltatyön ammatillistuttua 1990-luvun aikana.

Lidmanin mikrohistoriallisen tutkimuksen keskiössä ei ole teologia eikä hengellisen elämän arki, mutta ilman tutustumista lestadiolaisuuden sisäisiin keskusteluihin teos olisi jäänyt pinnalliseksi MeToo-narratiiviksi. Teos viittaa moniin luterilaisen kirkon käytänteisiin 1600-luvulta ja toteaa, että vanhoillislestadiolaisuuden käsitykset avioliitosta ja aviokriisien hoidosta ovat osittain jämähtäneet sinne. Asumusero on ollut yllättävän yleinen käytäntö Pohjoismaissa jo ennen herätysliikkeitä, ja sen salliminen on ollut yleistä myös lestadiolaisuudessa tapauksissa, joissa muuten olisi perhesurmien riski.

Teos ei onneksi mässäile perheen kokemalla väkivallalla, mutta varsinkin viitteet sen lasten kokemiin sairaalakeikkoihin tekivät pahaa. Jossain vaiheessa Päivistä tuntui, että hän pitää kotonaan kokonaista laatenpsykiatrista osastoa, niin pitkäkestoista myös lasten tarve terapeuttisille toimenpiteille oli. Kriisin syvetessä myös Päivi itse oli väkivaltainen lapsiaan kohtaan, mutta tämä ei koskaan johtanut huostaanottoihin. Perhe sai pitkään kaupungin lastensuojelun tukea perhetyön muodossa niin, että Päivi pystyi pitämään työnsä ja näin elättämään perhettään.

Teos kertoo ulkoisesti menestyneestä lestadiolaisperheestä, joka rakensi omakotitaloa kahdeksannen raskauden aikana. Eero kykeni peittämään  raakaa toimintaansa akateemisen sivistyksen kaapuun, ja onnistui monissa tilanteissa esiintymään täyspäisemmän oloiselta kuin rikki revitty, psyykenlääkkeitä syövä vaimonsa. Kuinka Eerolle sitten lopulta kävi eron jälkeen, sitä teos ei paljasta, mutta keskeinen viesti on, ettei väkivallasta toipuminen ole mahdollista, jos toipua pitäisi yhdessä raiskaajansa kanssa.

Hypättyäni akateemisesta junasta en ole jaksanut päätoimisesti seurata feministisen tutkimuksen uusia julkaisuja, mutta tämä teos antoi paljon uutta ajateltavaa ei pelkästään sisällön, mutta myös muodon vuoksi. Odotin kirjalta suurempaa kokeilevuutta tyylillisesti, mutta se jää kuitenkin leimallisesti akateemiseksi tutkimukseksi, jossa angloamerikkalaistyylinen pedagoginen  selkeys ja toisto nostavat paikoitellen päätään liiankin. Toisaalta tarina on kerrottu jalat maassa-otteella niin, että myös vähemmän tutkimuskirjallisuutta lukeva pysyy helposti kyydissä. Näin koen, että se palvelee hyvin niin alan ei-akateemisia ammattilaisia kuin apua omaan tilanteeseen etsiviä.

Myös se, että kirja on saatavilla äänikirjana kertoo sen populaarista otteesta. Kuitenkaan en voi kuvitella, että suurperheen äidit voisivat kuunnella tätä lasten kuullen, sen verran rankkoja osuuksia teos pitää sisällään. Mutta mahdollisesti vanhoillislestadiolaisissa piireissä lapset altistuvat puheille huoruuden ja haureuden synneistä jo polvenkorkuisina, sillä yhteisön käyttämä kaanaankieli pitää sisällään rikkiväkevää sanomaa.

Tein kirjasta paljon muistiinpanoja tulevaa käyttöä varten, ja eniten siinä jäi kiinnostamaan viitteet kirkkohistoriaan, aina 1600-luvulle saakka. Huomattavaa on, ettei suomalaisen maalaiskansan arki poikennut suuresti varhaisten lestadiolaisten arjesta 1800-luvun alussa, vaan liikkeen jyrkkä erottautuminen on tapahtunut vasta 1900-luvun modernisaation myötä. Mikrohistoriassa haastavinta onkin menneiden sukupolvien pään sisään pääseminen, ja mielestäni Lidman onnistuu tehtävässään hyvin, vaikka tämä teos keskittyy lähihistoriaan ja vielä eläviin informantteihin.

Prinsessaleikkien antikliimaksi

KaajaTeos: Anu Kaaja: Katie-Kate. (Teos, 2020)

Tämä viikko toi taas eteen teoksia, jotka sattumalta olivat vapaina Ellibsissä, ja viikonloppuna luin putkeen kaksi teosta, joissa oli paljon yhteistä. Anu Kaajan Katie-Kate ja Ossi Nymanin Patriarkaatti ovat saman taideproosallisen osaston verbaaliryöpytyksiä, joita molempia leimaa kiinnostus pornografiaan ja Britannian kuninkaallisiin. Kirjojen lukeminen peräkkäin oli lievä vikatikki, koska niiden runsaat lihalliset kohtaukset jäivät kummittelemaan mieleen vähän liiankin vahvana.

Yritän nyt tuottaa molemmista erilliset arviot, vaikka teosten tematiikka ja henkilögalleria menevät sekaisin mielessäni. Samaan aikaan olen saanut tietooni, että pornon suoratoistopalvelu PornHub on tarjonnut ilmaista kokeilujaksoa Italiassa, ja että kruununprinssi Charles on sairastunut koronavirukseen. Kaikki tämä suodattuu juuri lukemani kanssa, joten teoksilla on ajankohtaista tarttuma- ja tartuntapintaa tässä turbulentissa ajassamme.

Anu Kaajan teos tuntui 256-sivuisena tolkuttoman pitkältä siksi, että sen pitkät pornokuvaukset olivat ennalta-arvattavan toisteisia. Romaanin päähenkilö Katie-Kate on yli kolmikymppinen ikuinen au pair-hahmo, hanttihommissa kärvistelevä elämäntaiteilija, jonka elämän mottona on between two jobs. Kyllästyneenä Lontoon ahtaisiin kimppakämppiin hän ottaa oudon työtarjouksen vastaan iäkkäältä pariskunnalta, Heleniltä ja Rogerilta, jotka ovat vannoutuneita rojalisteja. Hän saa ilmaisen asumisen ja ruoat kaupan päälle, ja muuttaa pariskunnan luo ennakkoluulottomasti. Katie-Katen (jonka oikeaa kolmikirjaimista skandinimeä kukaan ei koskaan muista) tehtävänä on koulia itsestään Kate Middletonin kaksoisolento kaupallisiin tarkoituksiin.

Nainen on kiinnostunut kuninkaallisten lisäksi Katie Pricen julkkisurasta, ja välillä hän vertailee näiden kahden julkkispyrkyrin strategioita kohti maallista mammonaa ja kuuluisuutta. Katie Price ottaa ilon irti eksiensä genitaalivarustuksista, ja vertailee näitä juorulehdissä toisiinsa. Itse asiassa tiesin Katie Pricestä melko vähän ennen tähän romaaniin tarttumista, joten opin kirjan kautta jotain uuttakin Brittien julkkismarkkinoista.

Olen itse kasvanut kodissa, jossa Britannian kuninkaallisia pidettiin korkeassa arvossa, ja siksi pystyn suhtautumaan kuvattuun ilmiöön muutenkin kuin humoristisesti. Tuntuu myös, että Kaaja on tehnyt valtavasti taustatöitä romaaniaan varten, jonka varsinaiset ansiot ovat kuitenkin enemmän kielelliset kuin lähihistorialliset. Feminististä populaarikulttuurin kritiikkiä kirjassa on riittävästi, mutta samalla Katie-Kate on oman lapsuutensa Disney-kuvastojen emotionaalinen vanki. Kirjassa vieraillaan myös sivustoilla, joissa Disneyn prinsessahahmoista on tehty pornoanimaatioita.

Prinsessa Dianasta tulee myös tärkeä samastumishahmo Katie-Katelle sen jälkeen, kun hän on kekkuloinut tarpeeksi kauan William-kloonin kyynärtaipeessa. Hän etenee urallaan vastoin työnantajiensa toiveita, blondaa hiuksensa ja käy kauneuskirurgilla suurentamassa klyyvariaan, jotta voisi muuntua Sydänten Prinsessaksi. Samaan aikaan hän välttelee myyttisessä Skandinaviassa asuvien vanhempiensa omavaltaisia kutsuja tulla kyläilemään jälkikasvunsa luona. Katie-Katen kotimaa on hauskasti etäännytetty, mutta tiettyjen design-objektien kuvaus tuo kuitenkin siitä enemmän mieleen tasavaltalaisen Suomen kuin monarkistiset naapurimaamme.

Romaanin maailmoihin syvällisempi sukeltaminen vaatisi PornHub-tilausta, ja muutenkin sen tason harrastuneisuutta, johon en juuri nyt repeä. Toisaalta 1980-90-lukujen kuninkaalliset kuvastot olivat minulle tuttuja ja kotoisia, ja toivat teokseen hieman inhimillistä lämpöä lihallisen läiskeen ja nesteiden roiskinnan keskellä. Välillä koin olevani lukijana liian vanha tai konservatiivinen ymmärtämään nettipornon suurkulutusta, enkä osannut myöskään lukea, oliko romaani tarkoitettu yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi pornosta vai pelkäksi karnevalistis-viihteelliseksi pläjäykseksi.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ossi Nymanin Patriarkaatista siksi, että sen huumori oli asteen kepeämpää, eikä seksuaalisiin fantasioihin liittynyt tässä niin rankkoja harhoja. Ehkä molemmissa teoksissa tarkoituksena oli näyttää vanhenevien ”nuorten aikuisten” elämän kriisejä siinä tilanteessa, kun työ ja parisuhteet eivät tuo elämään keskeisiä merkityksiä. Nymanin tyylissä yhteiskunnallisuus oli helpommin esiin kaivettaessa, kun taas tässä kirjassa Disney-kuorrutus oli paikoitellen niin sakeaa, että siihen meinasi tukehtua.

Disney-prinsessojen hahmojen analyysi alkoi kiinnostaa minua Kaajan romaanin kautta enemmänkin kuin mediajulkkisten tai kuninkaallisten, ja niiden kautta mieleeni muistui monia kasvatuksellisia virheitä, joita olen tehnyt nuorena äitinä 90-00-lukujen vaihteessa. Mutta Prinsessa-lehden muoviyllätysten himoaminen tyttäreltä olisi toisen blogipostauksen aihe. Samastumispintaa riitti, vaikka PornHubin tilaus on vielä vaiheessa.

Naistenpäivää Luxembourgin puistossa

Bibi burkiniTeos: Annastiina Heikkilä: Bibistä burkiniin. Totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S, 2018)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Naistenpäivää vietin eilen vahvasti kirjallisissa tunnelmissa, vaikka viime viikolla onnistuin pitämään myös taukoa lukemisesta. Bloggaamistani varjostaa myös tekninen häiriö, eli WordPress-alustani tuntuu olevan kunnolla sekaisin. Tekstejä ei voi tallentaa eikä aina julkaistakaan. Kierrätetty läppärini vetää myös viimeisiä, ja saattaa levitä päivänä minä hyvänsä. Rahaa uuden koneen ostamiseen ei ole, eli saatan olla loppukevään kokonaan kännyn varassa. Kännyllä bloggaaminen ei kuulu lempipuuhiini, eli blogi saattaa merkittävästi hiljentyä.

Ranskassa asuvan suomalaistoimittaja Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin oli naistenpäivän täsmälukemisto, minkä jälkeen luin vielä hyytävän brittidekkarin. Dekkari valitettavasti varasti huomioni, ja tämä monipuolisen asiapitoinen tietokirja jäi lehdelle soittamaan. Siitä raportoiminen toiseen kertaan myös ketuttaa, sillä eilen kirjoittamani arvio katosi jo bittiavaruuteen näiden teknisten pulmien vuoksi. Kuuntelin kirjaa elegantisti kotikahvilassani kuin hyvää radio-ohjelmaa, eli äänikirja formaattina oli tähän tiiviiseen noin kuuden tunnin esitykseen juuri sopiva. Tosin joidenkin nimien mieleen painaminen jäi puolitiehen; en saanut kirjattua ylös esim. afrikkalaistaustaisia naisnäyttelijöitä, joista olin kirjassa eniten kiinnostunut.

Huomaan, että olen salakavalasti seurannut Ranskan feministisiä uutisia viime vuosilta niin paljon, etteivät teoksen aiheet tuntuneet kovin uusilta. Ainoastaan rodullistettujen naisten asema maan filmiteollisuudessa oli tuntematon aihepiiri, josta olisin voinut lukea kokonaisen kirjankin. Itselleni lähimmät intressit (joita seuraan myös muiden eurooppalaisten maiden kohdalla) olivat nuorten muslimifeministien aktivismi, ja Syyriaan lähteneiden ISIS-kannattajien asema, ja mahdollisen paluun oikeutus. Ranskalaisen yhteiskunnan suhde julkiseen uskonnon harjoittamiseen ja symboleiden kantamiseen on tunnetusti ongelmallinen, ja siihen liittyvät keskustelut usein paljastavat tuon yhteiskunnan kipeimmät hankauspisteet. Myös Heikkilä avaa tätä problematiikkaa ansiokkaasti, vaikka toteaa, että burkinin käyttöoikeus oli melko kosmeettinen ongelma, joka hirveän mediakohun jälkeen pian unohdettiin marginaalisena tai epärelevanttina.

Suomalaisesta näkökulmasta ranskattaren myytin tuuletus onnistui myös tuomaan esiin suomalaisen äitiyden esitysten ongelmakohtia. ”Keskinkertainen” äitiys oli kiinnostava käsite, mikä viittaa siihen, että Ranskassa on pyritty luomaan jo 1800-luvulta saakka sellaista mallia äitiydestä, joka ei muuttaisi kertaheitolla koko aiempaa elämää. Ranskassa ensimmäinen päiväkoti avattiin jo 1844, mikä oli suuri edistysaskel verrattuna aiempaan tapaan lähettää sylilapsia maaseudulle imettäjän luo. Tästä eteenpäin naisille on tarjoutunut mahdollisuuksia luoda tasapainoisempaa arkea työn, parisuhteen, äitiyden ja älyllisten harrastusten tiimellyksessä.

Mahdollisesti Heikkilän esitys asiasta on kaupunkilaiskeskeinen ja melko keskiluokkainenkin, mutta se herätti silti minussa myös omakohtaisia muistoja. Kuulun itse siihen ikäpolveen äitejä, jolle kertakäyttövaippojen käyttö ei vielä ollut suuri synti, enkä tuntenut suurta syyllisyyttä lasten viemisestä tarhaan yksivuotiaina. Tästä näkökulmasta itseäni nuorempien suomalaisäitien omistautuminen kiintymysvanhemmuudelle ja luonnonmukaisille materiaaleille tuntuu omanlaiseltaan henkiseltä vankilalta, vaikka tuo selli on mukavasti pehmustettu ja leppoistettu. Koin siis samastumista Heikkilän kirjan informanttien kanssa, joista valtaosa oli pannut jälkikasvunsa tarhaan jo muutaman kuukauden ikäisenä, ja jotka näkivät lapsiaan huomattavasti vähemmän viikossa kuin keskiverto suomalaismamma.

Huikein näköalapaikka kirjassa oli osallistuminen pitkäaikaisen poliitikko Simone Veilin (1927-2017) muistotilaisuuteen Luxembourgin puistossa. Aborttioikeuden puolesta taistellut ja EU:ssa pitkän virkauran tehnyt Veil on minulle uudempi tuttavuus kuin hänen melkein-kaimansa juutalaistaustainen filosofi Simone Weil (1907-1943), johon nainen on helppo sekoittaa. Veilin saattaminen Panthéonin kansallissankareiden pariin oli suuri symbolinen tapahtuma, johon pariisilaisnaiset osallistuivat hartaalla kunnioituksella. Tuossa monumentissa makaa 77 sankaria, joista vain 6 on naisia.

Toinen kiinnostava ikoninen hahmo, jota Heikkilä pääsi haastattelemaan, on Elizabeth Badinter, sosiologi, joka on kirjoittanut paljon maskuliinisuudesta. Hän kuului metoo-kampanjan aikana niihin, joilla riitti sympatiaa myös kampanjaa kritisoineille naisvaikuttajille, kuten Catherine Deneuvelle. Badinterin kirjallisesta tuotannosta en ole itse kuullut sitten 1990-luvun, jolloin ainakin yksi hänen teoksistaan oli saatavilla myös suomennoksena. Noin ylipäänsä tuntuu, että ranskalaisen yliopistoteorian saatavuus on huomattavasti kaventunut suomen kielellä sitten 1990-luvun, jolloin sen harrastuneisuus oli maassamme laaja-alaista. Itse kykenisin lukemaan ranskankielistä teoriaa juuri ja juuri, mutta kielitaitoni ei riittäisi siitä keskustelemaan ranskaksi. Olen myös harmikseni heittänyt suurimman osan tuolloin hankkimistani suomennoksista ja englanninnoksista mäkeen, myös Badinterin teoksen, joka ehkä jossain vaiheessa tuntui vanhentuneelta.

Nyt tuntuu, että feministisen teorian- ja käsitteenmuodostuksen saralla ollaan palaamassa vanhoihin klassikoihin, ja että Heikkilän kirjan kaltaiset populaarimmat teokset ovat suosittuja, koska ne tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa feministisen teorianmuodostuksen maailmaan kepeämmin käsitteellisin varustein. Itselleni teos antoi eniten rodullistettujen vähemmistöjen kulttuurisen representaation kysymysten saralla, kun taas osittain kirjan anti oli jo vähän liiankin tuttua huttua.

 

Perheväkivallasta 1300-luvulla

Teos: Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Tammi, 2014)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Disa

Muuton tiimoilla kuuntelin useampia äänikirjoja osissa, ja Kristiina Vuoren Disa Hannuntytär tuntui teokselta, joka ei koskaan loppunut. Minulla on ollut muitakin Vuoren teoksia työn alla äänikirjoina, eivätkä ne pituutensa vuoksi ole tuossa formaatissa optimaalisia. Vuori on muuten uusi, jännittävä tuttavuus, jonka teosten parissa olen kokenut monia oivalluksia maamme historiasta. Pitäisi vain jaksaa hankkia hänen kirjojaan ihan paperille painettuina versioina, jollaisina ne toimivat parhaiten.

Romaani kertoo onnettomasta avioliitosta, perheväkivallasta ja sen traagisista seurauksista. Disa Hannuntytär on joutunut naimisiin kotikaupungistaan Turusta kaukaiseen satakuntaan, Kokemäen pitäjään, itseään reippaasti vanhemmalle Martti-isännälle, joka on brutaalin väkivaltainen niin vaimoaan kuin ainoata poikaansa Viljamia kohtaan. Viljamin varttuessa hänen on vaikea hyväksyä isänsä toimia, ja erään yhteenoton seurauksena hän päätyy tappamaan siittäjänsä. Disa yrittää ottaa tapahtunutta kontolleen, mutta syyttävä sormi osoittaa poikaan, ja kaksikko tietää, ettei pojalle tule käymään hyvin pitäjän talvikäräjillä.

Alkaa epätoivoinen odysseia kohti Turkua, entistä kotia, jonka turvaan Disa ei voi täysin luottaa. Veljet ovat enemmän kiinnostuneet kauppasuhteistaan kuin siskon pelastamisesta, ja varsinkin nuorempi veli Laurens on petollisen niljakas. Naisen uskollisin puolustaja on merikarhu Sebastian Tarsi, joka on iskenyt silmänsä naiseen jo matkallaan Kokemäenjokilaaksoon. Basti kuitenkin kuuluu väärään heimoon, hän on saksalaista syntyperää ja hänen huhutaan kuuluvan pahamaineisten vitaliaanien joukkoon. Bastin pahamaineisen veljen hahmo lymyilee kaikkialla, vaikka hän haluaisi tulla tunnetuksi muuna kuin veljensä vartijana. 

Kirjassa purjehditaan Suomenlahdella ristiin rastiin, ja myös Disa pääsee Bastin laivaan pakoon vainoajiaan. Hääkohtaus Vaasan Mustasaaressa oli ikimuistoinen, eikä Disan saama  huomio aviomarkkinoilla pääty tähän. Myös Turun linnan silloinen isäntä, ritari Knut iskee silmänsä Disaan kohtalokkain seurauksin. Lihallisia seksikohtauksia romaaniin mahtuu runsaasti, ja osa niistä tuntui jopa koomisilta.

Huolellinen lukija voi oppia romaanista paljon tuon ajan suurvaltasuhteista, mutta kaikkia tämä ei kiinnosta, ja valtapolitiikan osuus tuntuu siitä näkökulmasta kunnianhimoiselta. Toisaalta Turun kaupungin yleisten tunnelmien, kuten Disan suvun kangaskauppojen ja muun liiketoiminnan kuvaus oli kiinnostavaa. Ensi kerralla Turun reissulla astun Aninkaistenkatua hieman eri silmin kuin ennen etsien siltä merkkejä varsinkin laupeiden sisarten köyhäintalosta, jonne Disakin melkein päätyi orpanaksi.

Samaan aikaan kuuntelin Vuorelta toistakin teosta, Filippaa, josta en todennäköisesti kirjoita arviota, sen verran sekaisin nämä kaksi tarinaa päässäni menivät. Ellibs osoitti, että olin viime vuonna päässyt Filippan kuuntelemisessa puoleenväliin, mutta en silti muistanut kuulemasta paljoakaan ja aloitin tarinan taas alusta.  Kyseenalaistan siis kykyäni vastaanottaa laajoja historiallisia romaaneja äänikirjoina, varsinkin, jos niissä on paljon uutta terminologiaa ja vaikeasti tarttuvia nimiä. 

Kesken jääneeseen kuntahaasteeseeni löydän taatusti Disa Hannuntyttärestä satakuntalaisen sijoituskohteen, mutta anturani eivät juuri nyt ole tuon matkan jatkamisessa. Kaiken kaikkiaan teos oli jännittävä, vaiheikas ja täyteläinen, mutta sopii paremmin tilanteisiin, joissa lukijalla on virkeä ja vastaanottavainen mieli. Pään nollaamisviihde on luku sinänsä, mutta siihen Vuoren teokset ovat liian faktapitoisia. 

Teekeittiössä solisee ja suhisee

Teos: Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä (Otava, 2019)

Suomennos: Markus Mäkinen

Teeseremonia

Olin aikeissa jättää tämän teoksen arvioimatta, mutta luettuani juuri Sayaka Muratan Lähikaupan naisen (2020) koin tarvetta verrata näitä kahta teosta toisiinsa. Noriko Morishitan pieni teos teestä ja siihen liittyvästä tapakulttuurista tulee taatusti olemaan hittikirja Suomessa, enkä halua tällä arviollani riistää keneltäkään siihen liittyviä esteettisiä tai henkisiä oivalluksia, ihastuksen tai haltioitumisen hetkiä.

Parasta teoksessa on sen omaelämäkerrallisuus ja pitkä aikajana. Morishita kirjoitti kirjansa 2000-luvun alkupuolella jo keski-ikään ehtineenä, mutta hän alkoi harrastaa teeseremoniaa vuonna 1977, jolloin se ei ollut lainkaan muodikasta japanilaisen nuorison parissa. Hän oli kiltti lukiolainen perhetyttö, joka päätyi naapurin rouvan teekerhoon lähes sattumalta, eikä alussa ymmärtänyt itsekään, miksi jaksoi saapua paikalle joka lauantai-iltapäivä. Harrastus jatkui läpi yliopisto-opintojen, vaikka kertoja ei osoittautunut erityisen taitavaksi missään harjoituksen vaiheessa. Hän muutti pois vanhempiensa kotoa suht vanhana sinkkunaisena, mutta toisella paikkakunnalla asuminenkaan ei saanut häntä vieroittumaan sensein rauhoittavasta läsnäolosta ja teeseurueen tuomasta jatkuvuudesta. Norikon serkku Michiko oli myös alkuvaiheessa mukana geimeissä, mutta avioiduttuaan hän ei enää ehtinyt harrastaa teetä. 

Morishita on runollinen kertoja, joka kiinnittää kunnon zen-buddhalaiseen tapaan huomionsa jokaiseen sadepisaran ropinaan ja puron solinaan. Luonnon äänien kuuntelemisella on tässä tunnelmallisessa vuodenkiertokuvauksessa keskeinen rooli. Kirjan lukeminen on parhaimmillaan meditatiivista, ja pahimmillaan itseään toistavaa höttöä. Riippuu varmasti lukijan mielentilasta, kumpaan moodiin hän aivonsa asettaa, haltioituneeseen vai kriittiseen. Kovin neutraalisti teosta ei voi lukea, ja jos teos ei luo lukijan ympärille ihastunutta taikapiiriä, se saattaa jopa aiheuttaa tylsistymisen tai vihastuksen hetkiä. Itse en osannut päättää, kummalla jalalla heräisin tämän luettuani, ja siksi olin jättää siitä raportoimisen kokonaan välistä. Varsinkin, kun teos on ollut jo pitkään globaali bestseller, ja alkaa jo olla menneen talven lumia maailman kirjamarkkinoilla. 

Koska japanilaisista kaikki eivät itsekään suhtaudu teeseremoniaan kovin hartaasti, koko instituutiota saa myös kritisoida, ja jopa mollata. Itse rakastan kaikkea tarinankerrontaa teepannujen ympärillä, mutta en tule koskaan harrastamaan teetä tässä kirjassa esitetyllä tarkkuudella. Olen ollut mukana turisteille järjestetyissä seremonioissa muutaman kerran, enkä haltioitunut, enkä edes erityisesti pidä matcha-teen mausta. Toisaalta ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat omaksua jotain tästä kulttuurista omaan arkeensa, ja niitäkin, jotka hurahtavat seremonian estetiikkaan loppuelämäksi. 

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on lempeä ja armollinen. Morishitan koko elämä ei keskity teen ympärille, hän tuskailee mitättömän uransa kanssa kustannusmaailmassa ja etsii rakkautta. Kirjassa käsitellään etäisesti myös naisen yhteiskunnallista asemaa Japanissa, sillä Morishita kuuluu ryhmään, joka ei helposti sopeudu valtavirtayhteiskunnan asettamiin normeihin. Kirja muodostaakin kiinnostavan lukuparin juuri lukemani Muratan teoksen kanssa, joka on tyyliltään ja fokukseltaan täysin vastakkainen, mutta joka lopulta kertoo samasta ilmiöstä. Sinkkunaisista, joiden päällimmäinen tavoite elämässä ei ole päästä hyviin naimisiin tai luoda satumaista uraa.

Sanomattakin on selvää, että Muratan viesti upposi minuun välittömästi, kun taas tämä pieni kirja ei herätä vastaavia poliittisia tai yhteiskunnallisia intohimoja. Eikä kaikkien kirjojen täydykään olla sorrettujen työläisten tai syrjään jäävien kansanryhmien puolestapuhujia. 

Itse en juuri nyt saanut tästä teoksesta uutta viisautta elämääni, koska olen aiemmin lukenut paljon syvällisempiäkin teoksia zenbuddhalaisuudesta. Mutta ruoan ja juoman näkökulmasta teos liputtaa lähiruoan ja satokauden erikoisuuksien merkitystä, ja varsinkin teen kanssa tarjoiltavat leivonnaiset ja makeiset saavat tarinassa suuren roolin. 

Suomalaisen Minna Eväsojan kertomus opiskelusta kiotolaisessa teekoulussa oli tähän verrattuna syvääluotaava teos, mutta se ei keskittynyt pelkästään teeseremoniaan. Varmasti tämän kirjan ystävä pitää myös Eväsojan teoksista, ja päinvastoin, mutta itse pidän enemmän sellaisista japanilaisen nykykulttuurin kuvauksista, joissa henkilöt eivät ole naimisissa maansa perinnekulttuurin kanssa ja jotka tuovat esiin ristiriitoja ja ongelmia, ei pelkkää harmoniaa tai siihen pyrkimistä. 

 

Ihminen on hyllyttävä eläin

Teos: Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Keiko on 36-vuotias lähikaupan nainen, yliopiston käynyt sinkku, joka vedoten fyysiseen heikkoutensa ei ole koskaan siirtynyt elämässään ”oikeisiin” töihin tai perhettä perustamaan. Hän asuu Tokion liepeillä puutteellisessa yksiössä, jossa on torakoita ja syö enimmäkseen riisiä ja keitettyjä vihanneksia. Töistä hän saa pienen palkkansa päälle lommotölkkejä, mutta hävikkiruoan kotiin viemisestä on tiukat säännökset.

18 vuoden uskollinen palvelus Smile Marketissa ei tunnu kantavan hedelmää. Keikoa pidetään outona lintuna siksikin, ettei hän osoita kiinnostusta edes satunnaiseen seksiin, ei miehen eikä naisen kanssa. Hän tuntee termin aseksuaali, mutta ei ole kiinnostunut määrittelemään itseään niin. Vanhemmat ja ”normaalisti” elävä pikkusisko ovat jo luopuneet naisen liiallisesta ohjeistamisesta. Hän taitaa olla toivoton tapaus, josta jossain vaiheessa on tuleva pelkkä taakka yhteiskunnalle.

Toisaalta Keiko pitää aidosti työstään, hän vaan ei saa siitä kiitosta. Pomot ovat kaikki häntä nuorempia miehiä, ja vaihtuvat tiheämmin kuin mitä Keiko ehtii heidän nimiään oppia. Osa-aikaisten apulaispäällikkö on naimisissa oleva rouva; konservatiivisessa yhteiskunnassa tällaista asemaa ei voida antaa naimattomalle Keikolle, vaikka hän on palvellut myymälää pisimpään. Uusin pomo käyttää alaisistaan pidäkkeettömästi termiä roskasakki, ja Keiko on oppinut lukemaan halveksunnan tämän silmien muodosta.

Tässä asetelmassa tapahtuu muutos, kun kauppaan ilmaantuu Keikoakin omituisempi miestyöntekijä Hokkaidolta, Shiraha. joka uskoo biologiseen determinismiin ja luonnonvalintaan. Miehellä on jatkuva haku päällä naisten suhteen, vaikka hänellä ei ole varaa tarjota näille edes kupposta teetä. Vaikka Keiko ei rakastu, mies saa hänet hämmilleen ja pohtimaan uudelleen paikkaansa yhteiskunnassa, jossa poikkeuksellisille tapauksille on liian vähän elintilaa. Onko siis ok, jos hedelmällisessä iässä oleva nainen saa enemmän kicksejä nuudelien hyllyttämisestä kuin vauvahaaveista?

Teos on ilkikurinen satiiri ”elämään eksyneistä” tyypeistä, jonka kaltaisia löytyy kaikista edistyneistä kapitalistisista yhteiskunnista. Toki siinä on japanilaiset mausteet, mutta vastaavia tarinoita löytyy myös suomalaisista ekstraajista. Kaupan alan työolosuhteet ovat huonontuneet globaalisti, ja ammattiylpeys on katoava luonnonvara. Näkyyhän se jo naapurimaamme ministerin kommenteista ”kassatyttöjen” pätevyydestä poliittisella uralla.

Luin kirjan parissa tunnissa, ja pidin varsinkin sen runsaista dialogeista. Toki romaanina sen aika-akseli on lyhyt, ja tapahtumatkin aika ennalta-arvattavat, mutta teoksen vahvuus piilee yhteiskunnallisessa sanomassa. Tyylillisesti Muratan kieli muistuttaa minua Banana Yoshimotosta, kirjailijasta, jota fanitin 1990-luvulla. Tämäntyyppinen nuorten aikuisten kepeämpi kirjallisuus on tervetullutta, ja ilahduttaa varmasti monenlaisia lukijoita. YA-kirjaksi en kuitenkaan teosta luokittele, koska Japani ei ole Suomen kaltainen yhteiskunta, jossa 36-vuotias jonninjoutavan alan maisteri voisi vielä viihtyä nuorten aikuisten kuntoutuspajoilla yhteiskunnan piikkiin.

Minulla on työn alla myös toinen arvio japanilaisesta naiskirjallisuudesta. En oikein saanut otetta Noriko Morishitan teoksesta Tyttö ja teeseremonia (2019), vaikka sen päähenkilöllä oli samansuuntaisia pulmia elämässään. Ehkä siinä kuvatut ongelmat olivat kuitenkin liian elitistisiä, kun taas tässä teoksessa puhuttiin oikeasti hengissä selviytymisestä niukoissa oloissa.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka jo objektina toi keväisen tuulahduksen kotiini.

 

Kestävien haaveiden puutarhuri

Teos: Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala, 2019)

Lukija: Erja Manto

Kahden laajan historiallisen elämäkerran lukeminen samassa kuussa on jokseenkin haasteellinen projekti muistin kannalta, mutta en voinut vastustaa Aino Sibeliuksen (1871-1969) tuoretta elämäkertaa Riitta Konttisen kertomana, siksikin, että Ainon hahmo on minulle huomattavasti etäisempi kuin kotimaiset naiskuvataiteilijat.

Teos oli vielä laajempi kuin juuri läpikäymäni Helene Schjerfbeck-romaani, ja äänikirjana tätä järkälettä pystyi kuuntelemaan korkeintaan parin tunnin jaksoissa. Keskittymiseni tähän teokseen oli kuitenkin intensiivisempi kuin Helene-teokseen, ehkä siksi, että tarina oli minulle enimmäkseen uusi. Toki olen kuullut Sibeliuksen ”viftailuista”, alkoholismista ja avokätisestä rahankäytöstä, mutta nämä tunnetut teemat eivät nouse kovin keskeisiksi Ainon elämäkerrassa. Aviomies Janne on tässä teoksessa aidosti sivuroolissa.

Olen aiemmin tutustunut Järnefeltin ja Swanin suvun keskinäiseen kirjeenvaihtoon SKS:n toimittamissa teoksissa, ja varsinkin Anni Swanin hahmo on minulle tuttu ja läheinen. Fennomaaniset kulttuuripiirit olivat 1800-luvun loppupuolella aika sisäsiittoiset, ja tässäkin teoksessa raportoidaan kulttuurisukujen keskinäisiä avioliittoja. Vaikka Jean Sibelius oli Ainon tavatessaan jo lupaava muusikko, hän kuului säätykierrossa talonpoikaisempaan sukuun kuin Aino. Monella tapaa Jean siis hyötyi naimakaupastaan tämän äärimmäisen verkostoituneen suvun jäsenen kanssa, vaikka hyötyaspekti ei kuitenkaan ollut avioliittoa solmittaessa päällimmäinen.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset pariskunnan yhteisistä ulkomaanmatkoista, jotka suuntautuivat Berliiniin ja Italiaan. Koko perheen talvinen Italian-matka oli rankka kokemus äidille ja lapsille, jotka paransivat Pohjois-Italian tuulisessa rannikkokylässä kulkutauteja samaan aikaan, kun Janne nautiskeli luomisen tuskasta eteläisemmän ja lämpimämmän Rooman kahviloissa. Pariskunnan työnjako tuntui paikoitellen äärimmäisen epäreilulta, mutta mitään tasa-arvon ihannetarinaa en tältä teokselta odottanutkaan.

Yllättäviä juonteita tarinassa olivat muun muassa säätyläisnaisten harrastuksien kuvaus 1800-luvun lopussa. Aino hurahti nuorena aikuisena jo ennen Jannen tapaamista puutöihin, ja olisi kai halunnut tehdä niistä osittaisen ammatinkin. Myöhemmin hän suunnitteli huonekaluja Ainolaan, ja oli hänellä myös arkkitehtonisia näkemyksiä. Konttisen mukaan hänellä oli luontaista lahjakkuutta muotoiluun, ja olisi toisessa maailman ajassa voinut päätyä kuuluisaksi designeriksi. Kansainvälisiä kodin sisustuksen vaikutteita teoksessa käydään myös läpi, ja omalla tavallaan Tuusulanjärven taiteilijakodeissa on jälkiä mm. brittiläisestä Arts&Crafts-ajattelusta.

Koska teos on niin laaja, siinä olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Itse olisin voinut jättää joitain miljöiden kuvauksia vähemmäksi, enkä ollut niin liekeissä kaikista seikkaperäisistä sukuselvityksistä. Loppua kohti tarina tarjoaa vielä uusia yllätyksiä, ja varsinkin poliittiset pohdinnat nostavat teoksen keskivertonaishistoriikkien yläpuolelle – Aino Sibelius kun ei ollut ainoastaan kodin hengetär ja haaveileva puutarhuri, vaan vanhemmiten äärioikeistoa kannattava poliittinen toimija, joka saattoi vaikuttaa myös miehensä ajatteluun. Nämä pohdinnat tuntuivat häiritseviltä, mutta olen kiitollinen Konttiselle, ettei hän lakaissut roskia maton alle.

Tässä teoksessa on todellista kerronnallista magiaa, ja tekstistä aistii, kuinka kirjailija on eläytynyt kohteensa tyyliin, mieltymyksiin ja ajatusmaailmaan (huolimatta natsisympatioista). Vaikka en kirjan luettuani ryhtynyt Aino Sibelius-faniksi, nostaisin teoksen poikkeuksellisen taitavaksi elämäkerraksi juuri siksi, että se jaksoi kiinnostaa lukijaa, jonka omat intressit ovat aika kaukana päähenkilön mielenmaisemasta ja ajattelusta.

Koska teoksen keskeinen kohderyhmä koostunee itseäni vanhemmista, puutarhanhoitoa rakastavista naisista, lukisin mielelläni nuoren miehen arvion teoksesta. Sillä jos kirja alkaa kiinnostaa myös nuorempia ikäluokkia ja miehiä, silloin kyseessä on todellinen mestariteos.

HELMET- haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjassa on sauna”. Kirjan sauna oli Ainon suunnittelema, ja yhden tulipalon jälkeen se rakennettiin uudelleen. Toki teosta voi mahduttaa useampaan haasteen kohtaan, mutta itseäni lämmittivät kirjassa juuri tällaiset yksityiskohdat, Ainon persoonalliset käden jäljet.

Romaani kädessä ei saa juosta

Anna Burns: Maitomies (Docendo, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Ilahduin todella, kun löysin pohjoisirlantilaisen Anna Burnsin (s. 1962) romaanin yhdellä klikkauksella ruudulleni suomeksi käännettynä, vaikka olisin ehkä mieluummin lukenut tämän teoksen englanniksi. Irlantilaisen kirjallisuuden seuraamiseni on viime aikoina ollut hunningolla, mutta Burnsin viime vuoden Man Booker-voiton noteerasin, ja siitä saakka The Milkman on kiinnostanut.

Kyseessä on 2000-luvulla kirjoittamisen aloittaneen Burnsin neljäs romaani, joka kertoo nuoren naisen kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ”uskonnollisen maantieteen” riivaamassa Belfastissa. Romaanin kertoja on 18-vuotias, vielä kotona luona asuva tyttö, joka harrastaa 1800-luvun romaanien lukemista ja pitkänmatkanjuoksua. Valitettavasti juoksuharrastus tyrehtyy, kun hän saa riesakseen Maitomiehen, joka tuntuu seuraavan häntä kaikkialle ja tietää tämän perheestäkin aivan liikaa.

Yhteisö, jossa nainen asuu, vannoo mustavalkoisiin sukupuolirooleihin, ja siellä edelleen arvostetaan miehiä, jotka määräävät kaapin paikan. Tytön vääräuskoinen ehkä-poikaystävä ei kykene suojelemaan naistaan, tai ei ole paikallista ideologiaa kunnolla sisäistänyt, mutta hänen lankonsa ottavat suojelijan roolin. Mutta myös ehkä-poikaystävä puhuu lankojen ja kylänmiesten lailla ”autoa”, ja nauttii oman yhteisönsä miesten piirissä arvostusta, koska on onnistunut keräämään takapihalleen arvokkaan kokoelman harvinaisia malleja.

Romaani sijoittuu dystooppiseen aikaan, joka muistuttaa kovasti 1970-luvun ”Troubleseja”, mutta voisi myös olla metafora Pohjois-Irlannin hankalalle nykytilalle Brexit-neuvotteluissa. Kertojan leirissä ”vettentakaiset” asiat ovat kiellettyjä, ja maan istuva hallitus on myös laatinut kiellettyjen vauvan nimien listat, tosin noille listoille mahtuu vain miesten nimiä. Eletään jonkinlaisessa poliisivaltiossa, jossa valvontakamerat naksuvat joka nurkan takana. Ihmiset liikkuvat hätäisesti ja määrätietoisesti paikasta A paikkaan B, mutta muuten elämä on totaalisen kotikeskeistä. Paramilitäärejä joukkoja on kaikkialla, heitä ihaillaan, mutta samalla tiedetään, että vapaustaistelijan kanssa heilastelu voi johtaa varhaiseen leskeyteen.

Ehkä enemmän kuin seksuaalisesta häirinnästä teos kertoo poliittisesta vainoharhasta, joka on joskus lähtenyt liikkeelle uskonnollisesta kahtiajaosta ja syventynyt joka elämän osa-aluetta ohjaavaksi kriisiksi. Kertojan äiti kuuluu oman yhteisönsä siveellisiin naisiin, joilla on määrätyt rukousajat ja jotka toivovat lapsiltaan vaan hääkellojen soittamista. Hänen isänsä on kuollut, ja myös lähipiiristä on mennyt monia nuoria miehiä pommituksissa. Sanoja ”katolinen” tai ”protestantti” ei käytetä, eikä uskonnollisia rituaaleja kuvailla sillä tavalla kuin ne ilmenevät reaalimaailmassa. Lukija joutuu pinnistelemään ymmärtääkseen, kummasta yhteisöstä milloinkin on kyse, ja tämä sekaannus on taatusti tahallinen tyylikeino.

Kertojaa ahdistaa oman yhteisönsä konservatiivinen, paikalleen jämähtänyt meininki, jossa normaalia on, että naimisiin mennään 16-vuotiaina, ensimmäinen lapsi saadaan 17-vuotiaana ja sohvalle jämähdetään lopullisesti 20-vuotiaana. Hän haluaisi muuttaa ehkä-poikaystävänsä kanssa ”punaisten lyhtyjen alueelle”, jolla asuu susipareja ja pariskuntia kahdesta eri uskonnollisesta ryhmästä. Tämä ei kuitenkaan nuorta miestä houkuta, sillä hänellä on vanhemmilta peritty talo ja romupiha, johon hän on enemmän kiintynyt kuin tyttöön.

Vaikka maan meininki on sisäänpäinkääntynyttä ja taantunutta, kertoja onnistuu kuitenkin käymään kaupungin keskustassa ranskan kielen iltakurssilla, jossa hän oppii katsomaan auringonlaskuja vieraalla kielellä. Tämä avaa hänen maailmaansa yhtä paljon kuin venäläiset klassikot. Tytön perheen mielestä hänen harrastuksensa ovat huolestuttavia, koska ne vieraannuttavat häntä arjesta. Ainoastaan lenkkeilyä pidetään tervehenkisenä, sillä se kasvattaa valppautta – ellei sitten satu juoksentelemaan Gogolin Päällystakki kädessä.

Maitomiehen identiteetti jää sekin tahallisen hämäräksi, mutta se tiedetään, että hän on naisesta kaksikymmentäkolme vuotta vanhempi mies, joka lopulta teloitetaan. Eikä hän ole koskaan toimittanut kenellekään maitoa, mutta silti häntä tuolla nimellä kutsutaan. Oikeita maitomiehiäkin maassa vielä toimii, vaikka kaikenlaisten toimitusten suhteen pitää olla varovainen.

Jossain vaiheessa paikalliset naiset molemmissa yhteisöissä alkavat järjestää epäilyttäviä naisasioiden keskiviikkokokouksia, ja kirosana feminismikin liitetään niiden yhteyteen. Yhteisöt vielä muistavat kauan aikaa sitten toimineita naisasialiikkeitä, vaikka välillä on ollut pitkä takaiskun kausi. Koska kukaan itseään kunnioittava mies ei salli moisten kokousten tapahtuvan omalla reviirillään, niitä on järjestettävä hylätyissä parakeissa ja varastoissa kaukana ”kunnon ihmisten” kaikkitietävältä katseelta.

Kirja ei ole vaikealukuinen, mutta se on juuri niin ahdistava kuin tehokkaan dystopian kuuluukin olla. Juuri nyt en itse ollut kaikista vastaanottavaisimmalla tuulella näin raskassoutuiselle sisällölle, mutta romaani taatusti kestää toisenkin lukukerran.

Burns eli kirjaa kirjoittaessaan vakavassa taloudellisessa ahdingossa, asuen välillä vieraiden ihmisten talonvahtina, ja välillä hakien ravintonsa ruokapankeista. Joskus kirjallisuuspalkinto voi siis todella voimaannuttaa sen saajaa ja nostaa ylös syvästä kriisistä. Köyhäinapu ei kuitenkaan ole ollut palkinnon myöntämisen kriteerinä, vaan taiteelliset ansiot. Tässä kirjassa niitä riittää niin yhteiskuntakuvauksen kuin kirjallisen intertekstuaalisuuden tasoilla, ja varmasti myös sekin tosiasia on vaikuttanut, ettei pohjoisirlantilainen kirjallisuus ole saanut kovinkaan paljon tunnustusta Iso-Britannian kirjamarkkinoilla.

Tämän häiritsevän kokemuksen jälkeen voisikin olla aika siirtyä lukemaan Margaret Atwoodin teosta Testamentit, mutta väliin on hyvä hengähtää jonkun kepeämmän ja elämäniloisemman teoksen parissa.