Naisille, jotka haluavat saada kaiken

IMG_1820Kuka kehtaa tunnustaa varttuneensa naiseksi Cosmopolitan-lehtien opettavaisten seksivinkkien kajossa? Minä kehtaan, tosin pitkin hampain. Olin koukussa varsinkin lehden brittiversioon, jota luin vielä pitkälti yli kaksikymppisenä, vaikka en täysin sisäistänyt sen ideologiaa ”having it all”, jonka lehden perustaja Helen Gurley Brown aikanaan lanseerasi. Niin monella meistä on ollut tuskaa saada edes yksi elämän ”palkeista” täysin toimimaan, riippumatta sukupuolesta. ”Having it all” pitää sisällään käsityksen täydellisestä elämänhallinnasta – elämästä kompaktina ”pakettina”, johon saisi mielellään samaan aikaan kuulua ura, tyydyttävä parisuhde, perhe ja taloudellinen menestys.

Lena Dunham (s. 1986) on käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jonka urasta en tiennyt tuon taivaallista ennen hänen omaelämäkerralliseen elämäntaito-oppaaseen tutustumista. Sellainen tyttö- nuoren naisen ”opetuksia” (Otava, 2014, suom. Lotta Sonninen) on humoristinen antiteesi cosmolaiselle ajattelulle. Ilmeisesti Dunham on myös lyhyen uransa aikana noussut varsinaiseksi provokaattoriksi, joka herättää raivoa, hämmennystä ja väärinymmärrystä medialausunnoillaan. Viime aikoina hän on kohauttanut varsinkin mielipiteillään rasismista ja seksuaalisesta väkivallasta. Hän herättää pahennusta sekä vasemmistolaissuuntautuneiden feministien että konservatiivien parissa. Jos asuisin New Yorkissa, saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan häntä livenä vain yleisön kuohahduksien vuoksi.

Dunham on ollut teoksen kirjoittaessaan 28-vuotias, ja huolimatta satumaisesta urastaan hän kipuilee teoksen nykyisyydessä aika lailla samojen kysymysten parissa kuin nuorempana opiskelijana liberaalissa taidecollegessa Oberlinissa. Varmasti teos on kasvukertomus, mutta ehkä vielä enemmän standup-komiikkaa hipova paljastuskirja nolosta seksistä, hankalasta kehonkuvasta ja vaikeuksista solmia kestäviä parisuhteita. Dunhamin perhe on tarinassa keskiössä, ja hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan boheemin Sohon taiteilijapiireissä hersyvän rakastavasti. Kieltämättä nuoren naisen kasvuolosuhteet ovat tässä räikeän elitistiset, vaikka perhe ei olekaan erityisen materialistinen. Lenalla on muualle opiskelemaan lähdettyään etumatkaa, kun hipsterit ottavat mittaa toisistaan cooliusrintamalla. Kovin terävästi hän ei kirjoita etuoikeuksistaan, mutta täytyy hyväksyä, ettei tämä ole poliittisesti suuntautunut teos.

Pidin kirjasta ja samalla olin repiä hiuksiani turhautumisesta, mikä varmasti johtui myös ikäerosta ja sukupolvierosta. En muista, olisiko tämän tyyppinen kirjoittaminen ollut muotia silloin, kun itse olin nuori, tai jos oli, kirjailijat taisivat pukea intiimit tunnustuksensa fiktion muotoon. Tämä taitaa olla post-ironinen ja postfeministinen opas, jonka tarkoituksena ei ole pelastaa ketään muuten kuin vapauttaa heitä etsimään omaa totuuttaan. Seksuaalisuuteen ja omaan kehonkuvaan liittyvät havainnot ovat mielestäni kohtuukiinnostavia ja raikkaita, mutta koin vaivaannuttavaksi Dunhamin tavan kuvata jokaista elämänsä ”panoa” ihohuokosten tarkkuustasolla. Muutenkin henkilögalleria lyhyehkössä teoksessa on hämmentävän laaja, ja vaikka henkilöiden nimiä olisi muutettu, loukkaantumispotentiaali on joidenkin tyyppien suhteen valtava.

Teoksen Lena on erikoinen yhdistelmä nössöä kotityttöä, itsetuhoista ajelehtijaa ja uratietoista puurtajaa, jonka elämässä seksisuhteet ovat olleet se vapauden vyöhyke, jota ei varmasti kilpailukeskeisessä viihdemaailmassa esiinny. Itsetuhoinen ajelehtija etsii tieten tahtoen miehiä, jotka kohtelevat häntä huonosti tai ovat kykenemättömiä kommunikoimaan muuten kuin sängyssä. Tähän elämäntapaan kuuluu myös huumeiden käyttö ja sekakäyttö, ja huumeet ovat siksikin suosiossa, etteivät ne lihota. Yhdysvalloissa 2010-luvulla henkilö voi kirjoittaa avoimesti viihteellisestä kokaiinin käytöstään samalla tavalla kuin karkkikaupassa käynnistä. Teoksessa ei suinkaan ihannoida huumeita, mutta ne ovat osa tavallista arkea muuten hyvin terveyspainotteisessa elämäntavassa.

Teoksessa riemastuttavinta olivat Joana Avilezin humoristiset piirrokset, ja kyllä draaman ja komedian ystävä voi siitä bongata upeita one-linereita varastettavaksi tai muunneltaviksi. Oma suosikkini oli: ”En ole mikään hippi tai mitään, mutta kondyloomani parantui akupunktiolla.”

Sielun sisaruutta tämän teoksen kautta voi löytää esimerkiksi brittiläisen Caitlin Moranin teoksista, jotka kuitenkin olen kokenut astetta yhteiskunnallisimmiksi. Jenkkikirjoissahan yleensä ohitetaan luokkaerot, ja keskitytään muihin rakenteisiin, ja meille eurooppalaisille luokkaan perustuva eriarvoisuus on varmasti edelleen se suurin vääryyden kokemus. Jos tästä teoksesta haluaa etsiä mitään poliittista virettä, se ehkä liittyy heteronormatiivisuuden kyseenalaistamiseen. Mutta joo, aivan hämmentävän valkoista maailmaa Dunham kuvaa, tai sitten hän on ohittanut ihmisten kuvaamisen ”väreissä”.

Kirja todellakin soveltuu parhaiten parikymppiselle lukijakunnalle, ja kerrankin luin nuorten aikuisten teoksen, johon koin olevani vähän liian vanha. Pitää tutustua Dunhamin käsikirjoittamaan Girls-sarjaan saadakseni paremman otteen hänen mielenmaisemastaan.

 

Ekskursio naiseuden ytimeen

IMG_1055.JPGHanna Weseliuksen Alma! (WSOY, 2016) näyttää herättäneen positiivista vipinää verkostoissani. Kuvataiteilijana, toimittajana ja valokuvauksen opettajana tunnettu Weselius voitti tällä esikoisromaanillaan Kirjan vuosi 2015-kilpailun. Kiinnostavalla tavalla visuaalisesti suuntautunut taiteilija onnistuu tässä laajentamaan reviiriään kohti auditiivista, onhan romaanin toinen päähenkilö Alma Mahler (1879-1964), Gustavin vaimo ja itsekin liedien säveltäjä.

Almasta huolimatta juoni painottuu tämän päivän Suomeen ja Suomen asemaan globalisoituvassa maailmassa. Alma on peili, jonka kautta nykymenoa arvioidaan. Tarinan kertoja on närkästynyt Alman lehmämäiseen status quon hyväksyntään siinä vaiheessa, kun hän vielä oli Gustavin vaimo ja lihallinen toimija monine rakastajineen. Kertoja puhuttelee Almaa ja toivoo tämän ryhdistäytyvän luovana ja älyllisenä subjektina.

Romaani rakentuu kuin kollaasi tai lievästi pervo sukualbumi. Monet kappaleista tuntuvat enemmän miniatyyrimaalauksilta kuin kertomuksilta. Helsingin, Wienin ja New Yorkin kadut ja korttelit todistavat monenlaista naiseuden performanssia itsepalvelusolariumin bikininaisista sotanorsujen ja siiderivalaiden vapautusliikkeeseen. Wienissä Alma ”lenkkeilee” ensimmäistä kertaa kolmikymppisenä kermakakkuleningissään ja kokee endorfiinihumalan.  Helsingin metroissa kypsät naiset saavat liikaa huomiota ”valuvilta” somalinuorukaisilta, joilla ei tunnu olevan mitään häpyä ehdotuksissaan. Lähiöissä nuoret naiset välttelevät guerillapolkuja ja syyttävät arkkitehtejä trauman paikkojen tunnistamattomuudesta.

Koskettavimmat kohdat romaanissa liittyvät Nigerian siepattujen koulutyttöjen kohtaloon ja kuvauksiin maailman valomeren solmukohdista. Parrasvaloista syrjään jäävät synnytykset Välimeren kiikkerissä veneissä, jonne Frontex saattaa armeliaisuudessaan heittää vesipulloja, mutta ei ole lapsia ruokkiva lintuemo, koskaan. Maailmantuskaa potee varsinkin kuvataitelija Aino, jolla on omissakin asioissaan riittävästi murehdittavaa. Ainoon oli helppo samastua, sillä hänen arjessaan yksinhuoltajana oli paljon tuttua tarttumapintaa. Aino oli kaltaiseni tyyppi, jolle sosiaalitoimiston  tapaamisesta myöhästyminen jonkun taiteellisen sivupolun vuoksi on normaalia arkea.

Ainon ja hänen lastensa elatusasioista vastuussa olevan kaupungin lastenvalvojan polut risteytyvät somalipoika Abdin hahmon kautta. Lastenvalvojan sekaantuminen kuusitoistavuotiaaseen panomieheen oli herkullisen epäkorrekti ulottuvuus, vaikkakin jäin miettimään, kuinka erilaiselta kuvio olisi näyttäytynyt, jos sossun setä olisi sekaantunut teini-ikäiseen somalityttöön. Abdi ei kuitenkaan ole tässä namutädin hyväksikäytön uhri, vaan seksuaalisuudestaan nauttiva, leikillinen subjekti, joka osaa nauttia myös seksin jälkeisistä vihreistä macaron-leivoksista ja Stockan herkun oliiveista. Lakinaisen kertojan ääni onkin epäkorrektiuden lisäksi herkullisen ristiriitainen, jopa epäluotettava. Ohjeistaessaan Almaa elämään feministisempää elämää hänen omat ratkaisunsa ovat kummallisen noloja. ”Asiat ovat himmenneet kuin sodanaikaiset pöytähopeat”, hän toteaa viitaten ehkä enemmän omaan arkeensa kuin Alman.

Traagisten ja eettisesti arveluttavien kohtaloiden rinnalla teoksessa oli humoristisiakin puolia. Ainakin itse hihkuin onnesta lukiessani Johanna Tukiaisen gentlemannipuolustajasta irvokkaissa nettikeskusteluissa. Vastaavasti Henry Laasasen akateemisten aivopierujen esilletuominen herätti minussa huutonaurua. Säälistäjät-leffan tekijöihin kohdistuva pilkka ei tässä universumissa eroa paljon Tuksun kiusaamisesta – oikeastaan kaikki naiset ovat Laasasen hengenheimolaisille potentiaalisia tunkkeja, sotanorsuja ja siiderivalaita, elleivät ole rekkalesboja tai suvakkihuoria. Nainen on aina se heikompi astia, jonka mies voi korjaavilla toimillaan paikata.

Näin kirjassa hengenheimolaisuutta Elina Hirvosen uusimman romaanin Kun aika loppuu (2015) kanssa, vaikka tässä keskityttiin pienempiin ja arkisempiin tapahtumiin. Molemmilla oli samantyyppistä lukijan hienovaraista eettistä herättelyä, joka ei kuitenkaan johtanut yhden totuuden jyräämiseen. Toisaalta näin Alman historiallisen hahmon esittelyssä jotain samaa Mikaela Strömbergin teoksen Sophie. (2015) kanssa, myös kirjan nimeämisen tasolla. Naisen nimi ja piste/huutomerkki-kombot ovat nyt kirjamarkkinoilla muotia! Strömbergin kerronta oli perinteisempää, mutta molemmissa romaaneissa kuvataan naista, joka päätyy kulkemaan omia polkujaan.

Ansiokasta romaanissa oli sen jättämä tunne, että olisi matkustanut maailman ympäri siitä huolimatta, että varsinkin Suomen pään tapahtumat olivat melko mitättömiä.  Leikkaukset ja kuvakulmien valinnat siis toimivat esimerkillisesti. Koin kirjan lukeneena virkistyneeni sen sijaan, että olisin jäänyt vellomaan maailmantuskaan. Samalla olen extrakiitollinen siitä, että kirjassa mainittiin Marilyn Monroe, sillä olen kuumeisena etsinyt Helmet-haasteen rastia nro 22.

Eroon naistenlehtilässytyksestä

bookcover_9789520113339Riikka Ala-Harja on ollut minulle jokseenkin etäinen kirjailijahahmo. Olen muistaakseni lukenut häneltä vain yhden tai kaksi teosta varhaisesta tuotannosta, eikä lukemisesta jäänyt vahvaa muistijälkeä. Olen pitänyt häntä taitavana kertojana, jonka teemat eivät kuitenkaan ole olleet minun teemojani. Nyt sain käsiini hänen uusimman teoksensa Kevyt liha (LIKE, 2016), jossa tutkitaan naisen lihan ja äänen painoa. Miksi monien naisten on edelleen vaikea saada äänensä kuuluviin työmaailmassa? Ja miksi nainen on edelleen monissa konteksteissa näkymättömämpi kuin mies?

Teos ei käsittele äärimmäistä seksismiä, ei seksuaalista häirintää eikä muuta kähmintää, vaan pieniä, arkisia havaintoja, jotka saattavat monilta jäädä huomaamatta. Se sijoittuu teatterimaailmaan, jossa keski-ikäinen Saara on onnistunut työllistämään itsensä valosuunnittelijana. Ääni- ja valosuunnittelijat ja lavastajat ovat yt-neuvotteluissa haavoittuvin ryhmä, jotka kaikki pelkäävät työnsä puolesta. Nyt helsinkiläisen laitosteatterin väki työstää Jussi Parviaisen 80-luvun helmeä, Jumalan rakastajaa, jossa yksi hahmoista on Michelangelon Daavid-patsas. Näytelmä jää Saaran ihon alle elämään uutta elämäänsä tutkielmana miehen ja naisen lihallisista eroista. Daavid-teema tuokin nykykulttuurissa liikkuvaan romaaniin sopivaa ilottelua ja särmää, sillä täydellisen miesvartalon myytti murtuu feministisen valosuunnittelijan varmoissa käsissä.

Saara on yhtä kiinnostava hahmo kuin Antti Holman Järjestäjä-romaanin (2014) Tarmo. Molemmat työskentelevät teattereissa tärkeinä, mutta suht näkymättöminä taustatekijöinä. Tuli jopa mieleen, voisiko tämä romaani olla Ala-Harjan vastaisku Holman romaanille, jossa homoseksuaali kertoja oli avoimen seksistinen suhteessa naispuolisiin kollegoihinsa. Holman Tarmo on myös humoristisempi ja kärkevämpi tyyppi kuin Saara, jolle ehkä riittäisi saada tehdä töitä omana itsenään, kunnioitettuna ja arvostettuna.

Teoksen muita teemoja ovat keski-ikäisen eronneen naisen seksuaalisuus ja uusperheellisyyden vaikeudet. Saaran alkavaa seksisuhdetta nuoruudenaikaisen poikaystävä Jarnon kanssa seurasin jokseenkin vaivaantuneena, kun se ”kevyt liha” ei tosiaankaan tuntunut riittää kummankaan päivittäiseksi leiväksi. Pariskunta tapaakin nolon eroseminaariläpän ympärillä, eikä kummallakaan ole täysin updeitattua tietoa 2010-luvun deittailun säännöistä. Jarno vaikuttaa epätasapainoisemmalta säätäjältä kuin Saara, jolla kuitenkin on elämässään jonkunlainen suunta.

Uusperheen perustaminen tuntuu Saarasta tuskalliselta, vaikka uuden kumppanin kaipuu onkin akuutti. Suhde 7-vuotiaan Martti-poikaan on lämmin, mutta Saara vaikuttaa myös suorittavalta äidiltä, joka on jatkuvasti huolissaan omasta kelpaamisestaan ja pärjäämisestään.

Saaraan oli helppo samastua. Itsekin varmasti mokaisin Helsingin taidepiireissä, koska en osaa leipoa kuin dinosaurusten suosimia eläinpohjaisia, uunissa paistettuja leivonnaisia. Pidin myös paljon naistenlehtilässytyksen kyseenalaistamisesta – perisyntiin, johon hintelä ja hermostunut Jarno syyllistyy enemmän kuin kuntoiluun koukkuun jäänyt Saara. Temaattisesti teos oli hyvin arkinen, ja teatterimaailman kuvauksena vähemmän dramaattinen, mutta samalla se taatusti tarjoaa monelle lukijalleen hienoja itsetutkiskelun hetkiä.

Miksi moshaamiseen tarvitaan sporttirintaliivit?

moranMuistaako kukaan, miltä tuntui kulkea pitkävartisissa Doc Martenseissa, mahdollisesti yhdistettynä kirpparilta löydettyyn kukkamekkoon? Onko lempijuomasi joskus ollut sillanalaisten asukkaiden suosima väkevöity viini?Heitetäänkö naamallesi vodkaa ilkeän kielesi vuoksi? Oletko valinnut yhden illan panoja niiden asuinpaikan mukaan, määrittäen samalla oman panovyöhykkeesi? Oletko ollut kiihkeässä kirjeenvaihdossa kulttipoptähden kanssa?

Jos vastaat yhteenkään kysymyksistä ”kyllä”, Caitlin Moragin Näin minusta tuli tyttö (Schildts&Söderströms, 2015, suom. Sari Luhtanen) voi olla tuleva raamattusi. Itse kiinnostuin teoksesta pelkästään kansikuvan perusteella, sillä suhtaudun edelleen kovin nostalgisesti mustiin Martenseihin. Oltuaan alun perin punkkareiden ja skinien ”mummonpotkimiskengät” niistä tuli 1990-luvun alussa kuuminta mainstream-muotia. Romaani alkaa vuodesta 1990, jolloin Johanna Morrigan on 14-vuotias ja hänen ainoa ystävänsä suvun ulkopuolella on 72-vuotias Violet, jonka luona hän käy muorin ensiluokkaisen keksivaraston vuoksi. Johanna on ylipainoinen, kömpelö ja itseoppinut intellektuelli kaupungin vuokra-asunnossa. Isä on työkyvyttömyyseläkkeellä ja äiti on juuri synnyttänyt yllätyskaksoset. Sosiaalituilla seitsemän hengen elättäminen on uuvuttavaa puuhaa.

Johanna päättää rakentaa itsensä uudelleen ryhtymällä ensin goottikuningattareksi ja sitten rocklehden toimittajaksi. Hän pommittaa arvioillaan alan lehtiä niin, että lopulta pääsee työhaastatteluun. Kuusitoistavuotiaana hän tienaa jo 400 puntaa kuussa ja kiertelee ympäri maata keikoilla lehden piikkiin. Samalla hän jättää koulun kesken, sillä yöpainotteisen juhlimisen, matkustelun ja aamuheräämisten yhtälö on mahdoton. Johannasta kuoriutuu rääväsuinen ja kyyninen Dolly Wilde, jonka maine paisuu legendaariseksi keikkapaikkojen vip-tiloissa. Dolly rakastaa aloittelevien bändien verbaalista teurastamista. Arvioissa on myös aimo annos feminististä kostoa, sillä kukaan ei ole kertonut Dollylle, kuinka yhdistetään rockhenki ja naiseus. Ensimmäisellä juttukeikallaan hän kokee moshaamisen mahdottomaksi, sillä kukaan ei ole kertonut, että siihen tarvitaan sporttirintaliivit.

Morag kirjoittaa reipashenkisen humoristisesti, vaikka rivien välissä on paljon aitoa puutetta, kärsimystä, häpeää ja pahoinvointia. Wolverhamptonin kaupungin väärällä postinumerovyöhykkeellä asuminen kun on omanlaisensa poltinmerkki. Teoksessa pidetään vahvasti yhtä työväenluokkaisen taisteluhengen kanssa, juhlitaan Margaret Thatcherin poistumista vallan kahvasta, pohditaan sosiaalitukien hakemisen strategioita ja tullaan toimeen kaalilla höystetyllä makaronilla. Johannan solidaarisuus perhettään kohtaan on saumatonta; hän toivoo pystyvänsä osallistumaan perheen elatukseen juttupalkkioillaan.  Toisaalta hän on tietoinen, että jos hän ei pian pääse pois Wolverhamptonista, hänen elämänsä tulee jäätymään samaan kortteliin vanhempiensa kanssa. Lontoo on hänen ”oikea” kotinsa.

Teos on siis jämäkkä tutkimus työväenluokkaisesta naiseudesta, lihavuudesta ja seksuaalisuudesta. Dolly Wilde saa lihavanakin riittävästi miehistä huomiota rämäpäisen asenteensa vuoksi, mutta eräissä juhlissa hän saakin kuulla olevansa juhlien isännän ”slummihoito”. Holtittomat seikkailut muuttuvat pian itsetuhoisiksi. Peruskysymys onkin: ”Mitä pitää tehdä, kun on rakentanut itsensä – ja sitten huomaa, että on käyttänyt ihan vääriä rakennuspalikoita?”

Teoksessa oli paljon yhtäläisyyksiä tv-sarja My Mad Fat Diaryn kanssa, jossa myös on itsetunto-ongelmien kanssa kamppaileva ylilihava teinityttö 1990-luvulla, tosin hän ei ole yhtä feministinen eikä hänestä tule kuuluisaa. Suosittelisin teosta muuten tämän päivän nuorille lukijoille feministisen sanoman vuoksi, mutten tiedä, jaksavatko he lukea pitkällisiä tilityksiä 90-luvun musaskenestä. Oman ikäpolveni lukijat eli 70-luvulla syntyneet taatusti osaavat ottaa ilon irti teoksesta. Teos sopii erityisesti niille aikuisille, jotka lukevat mielellään myös nuortenkirjoja. Ja jos teinien irstailu menee överiksi, ainakin teos voi johtaa nostalgisiin retkiin levyhyllylle. Kuunnellaanhan tässä niinkin erilaisia artisteja kuin Phil Collins, Limahl, Serge Gainsbourg, Morrissey, Sepultura, Courtney Love, Inspiral Carpets, Manic Street Preachers, Pixies, Take That ja Suede.  Erityiskiitos musikaalisesta inspiraatiosta.

Maailmannaiseksi tullaan, ei synnytä

perilla-kello-kuusiLaura Honkasalon Perillä kello kuusi (WSOY, 2015) kertoo espoolaisesta porvarisperheestä, jolla on sisäkkö, puutarhuri ja lämpimät suhteet Amerikan suurlähetystöön.  Tapahtumien keskiössä on vuosi 1966, jolloin naisten vapautusliike alkaa jo nostaa päätään kaupunkilaispiireissä. Silti monet naiset roikkuvat epätyydyttävissä liitoissaan, varsinkin, jos elintaso on taattu eikä palkkatyöhön tarvitse alentua. Edustuskodeissa tärkeintä on virheettömät pinnat, oikeanlaiset lasten harrastukset ja tyttärien seurustelu kunnon vävyehdokkaiden kanssa. Nainen, jolla ei ole ”vientiä”, ei ole oikein ihminen.

Tällaisiin arvoihin on uskonut nelikymppinen perheenäiti Vuokko, jonka elämä on monella tavalla helppoa, mutta ah niin tuskaista. Vuokko on mennyt naimisiin alaikäisenä vanhempiensa erityisluvalla, aviomies Risto on jatkanut isänsä rakennusfirman pyöritystä ja menestynyt. Risto on kuitenkin tylsä työnarkomaani, jolle tärkeintä on, että vaimo sekoittaa grogit ja hymyilee miehen kotiin tullessa. Tytärten aikuistuessa hän huomaa elämänsä olevan tyhjyyttä täynnä. Punaisen Ristin naiskomitea ei enää riitä hänelle henkireiäksi.

Vuokko on kehityskelpoinen päähenkilö, mutta hänen kapinansa ei tunnu kovin järisyttävältä muussa kuin hänen omassa mittakaavassaan. Tyttäret Piitu ja Eetu ovat kiinnostavampia terävine kommentteineen ja aikansa teinimaneereineen. Espoolaisten teini-iän onkin täytynyt olla näyttävämpää kuin esimerkiksi savolaisen maalaistytön – tässä siis kuvataan äitini ikäluokan nuoruutta, enkä osaa kuvitella äitini harrastaneen tupakanpolttoa ravintolan terassilla oman äitinsä kanssa. Tavallaan Vuokko on ”uusi nainen” muodinmukaisine OP-mekkoineen ja Aarikan korviksineen, mutta kotirouvaideologiasta on vaikea irtaantua. Nuorempi tytär Piitu on suvun feministi, joka ei edes kuusitoistavuotiaana suostu styylaamaan, vaikka äiti siihen suuntaan vinkkaakin.

Lempihahmoni romaanissa oli ikääntyvä konttoristi Aune, jota Tädiksi kirjassa kutsutaan. Piitun ja Aunen orastava ystävyys on todella rockaava juonenkäänne, sillä Piitu saa Aunen suuntaamaan elämäänsä pois kuolleiden vanhempien vaikutusvallasta. Aunen vanhempien kuolema Ambomaalla muistuttaa meitä myös suomalaisen historian globaaleista siteistä. Lähetysseuralle virkkaaminen on tosiaan ollut aikanaan ”kunnon” naisten puuhaa, ja naimaton Aunekin on hukannut parhaat vuotensa tällaisen naismallin syövereihin. Uskonnollisuus ei ole romaanin pääteema, mutta siinä on paljon virsisitaatteja ja teräviä havaintoja luterilaisista menoista.

Aunen ensimmäisen Kanarian-matkan kuvaus jo räjäytti tajuntani, niin mehevää ja vapautunutta se oli. Ihailen Honkasalon kykyä tehdä Kanarian-matkailusta seksikästä. Hän on todella perehtynyt suomalaisen turismin historiaan ja kaivanut sieltä hassunhauskoja nyansseja esiin. Monien vastoinkäymisten kautta Aunesta kuoriutuu viisikymppisenä maailmannainen, joka uskaltaa rikkoa vanhanpiikuuden kulttuurisia oletuksia ja kaavoja. Romaanin naisista juuri hän tekee suurimman elämänmuutoksen ottaen elämänsä ohjat käsiin rytinällä.

Historiallinen tarkkuus on välillä hengästyttävää; yksityiskohtia naistenlehdistä ja myös vakavammista maailman tapahtumista pursuaa sellaisella intensiteetillä, ettei yksi lukukerta tunnu riittävän tämän aarrearkun läpi käymiseen. Teoksen nykyhetki eli vuosi 1996, jolloin sisarukset tyhjentävät lapsuudenkotiaan, on ohuempi kerrostuma, muttei vähemmän kiinnostava. Oikeastaan olisin halunnut lukea siitä hieman lisää, varsinkin kun sain tietää, että Piitu on omistanut elämänsä steinerpedagogiikalle.

Teoksessa oli samanlaista täyteläisyyttä kuin äskettäin lukemassani Katja Kallion Säkenöivissä hetkissä, vaikka perspektiivi ja aika-akseli olivat erilaiset. Luettuna yhdessä ne taatusti tarjoavat kattavan aikamatkan 1900-luvun suomalaiseen naishistoriaan. Pidin molemmista yhtä paljon, sillä molemmat jättivät jälkeensä kuplivan toiveikkaan mielentilan.

Novellien katkeamaton helminauha

Varis Tuula Liina Että tuntisin eläväni 311213Tänään kävin Nekalan kirjastossa hakemassa sinne unohtuneen takkini ja jäin sinne haahuilemaan. Kirjasto on hiljaisuudessaan niin täydellinen lukumesta, että yleensä siellä käydessä luen paikan päällä lyhyehkön teoksen. Minä kun en lainaa kirjaston kirjoja, koska en kykene niitä palauttamaan.

Monien varteenotettavien ohuiden kirjojen parista valitsin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013). Varikseen tutustuin ensin itsenäisesti luettuani Kilpikonnan ja olkimarsalkan (1994) ja sen jälkeen äitini suositusten kautta. Ehkä kolmen teoksen perusteella Kilpikonna ja olkimarsalkka kolahti eniten, sillä silloin päätin, ettei minusta koskaan tulisi suuren kirjailijan hyysääjää, vaan mieluummin etsisin omaa kirjoittajan polkuani niin kivikkoista kuin se tulisikin olemaan. Äidin reseptioiden kautta tuli aivan uusia näkökulmia Variksen tuotantoon, ja uskonkin, että hänen ihailijuutensa on ollut vahvinta oman ikäluokan lukijoiden parissa.

Että tuntisin eläväni sai minussa aikaan ensisijaisesti suurta kaihoa. Novellikokoelma kuvaa länsisuomalaisen suvun vaiheita vuodesta 1926 teoksen nykypäivään. Samalla lailla kuin viimeksi Venny Kontturia lukiessani kaikki koordinaatit eivät olleetkaan minulle itsestäänselviä. Olettaisin, että teoksessa liikutaan jossain Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajapinnoilla. Maaseutupaikkakunta, jossa suurin osa novelleista sijoittuu, on fiktionaalinen Jokikylä ja kaupungiksi veikkaan Poria, koska siellä syödään nahkiaisia.

Sukupolvien näkökulmasta teos voisi kertoa myös minun isovanhempieni arjesta ja taistelusta. Novellikokoelman ensimmäinen tarina kertoo Esteristä, joka muutti kaupunkiin Jokikylästä tapaakseen Hanneksen, joka kuolee jo parin avioliittovuoden jälkeen vatsasyöpään. Taudinkuvan lähikuvaus noina aikoina, jolloin sosiaaliturva ei taannut kaikille käypää hoitoa on sielua raapivaa. Kokoelman novelleista tämä on vahvin ja jättää odottamaan tulevaa. Esterin pyyteetön palvelus aviomiehelleen ja sen jälkeinen lankeaminen naapurihuoneiston maisteriin, löysänahkaiseen taidekauppiaaseen, herättää kysymyksiä naisen asemasta ja arvosta. Esterille tarjotaan helppoa elämää sellaisen miehen kumppanina, joka ei miellytä häntä ja jonka hän onnistuu torpedoimaan. Loput novellit kiinnittyvät tavalla tai toisella Esterin tarinaan.

Pidin teoksessa eniten Esterin aloitusnovellista (v. 1926) ja novelleista ”Harri-parka” ja nimikkonovellista ”Että tuntisin eläväni”. Moni teoksen naishahmo on leski ja kokee outoa seksuaalista hurmaa miehen kuoltua. Kuolema, hautajaiset ja suruajan hämmentävä  tunneskaala ovat merkittäviä teemoja. ”Että tuntisin eläväni”-novellissa nuorehko leski Militsa vaatii seksiä miehensä ystävältä, mutta homma ei suju kuin Strömsössä. Tavallaan Militsan ja hänen isoäitinsä Esterin kohtalot nivoutuvat yhteen. Naisten kokema onni on hyvin arkista ja usein liian nopeasti ohimenevää. Esterin siskon Sylvian väkivaltaisessa, monilapsisessa avioliitossa miehen vaalima motto on: ”Akat on paras pitää paljain jaloin ja paksuna.”

”Harri-parka” kertoo taistolaisuudesta ja homoseksuaalisuudesta – yhdistelmästä, joka oli aikanaan melkein mahdoton, sillä neuvostoideologian mukaan homoseksuaalisuus oli sairaus. Harrin ex-vaimo Paula saa vihdoin tietää totuuden miehensä suuntautumisesta tämän kuoltua, Paula ja ex-käly Hanne ruotivat menneitä bongaillen savolaisella mökillä kuhankeittäjiä ja taivaanvuohia. Taistolaisuuden ja nykyajan ehdottomien ideologioiden väliltäkin löytyy yhteyksiä, tosin Paulan mukaan vegaaneilla ei ole poliittista draivia, koska ”itse tehdyt tallukkaat vissiin hajoavat mielenosoitusmarssissa.”

Politiikkaa Esterin suvussa puhutaan paljon. Suku on oikealle päin kallellaan, vaikka onkin köyhää. Sylvian tekee pahaa asioida työväen osuusliikkeessä, joka on peräkylän ainoa kauppa. Rauha ei voi syödä ”Työmies”-näkkileipää, vaikka se onkin maukkaampaa kuin kilpaileva brändi. Ompelijana hän sorteeraa myös asiakkaansa: ”Sosialistiksi tietämälleen ihmiselle hän ei krekkaleen krekkaletta ompelisi, vaikka se olisi maailman viimeinen asiakas.”

Novelleissa oli jotain samaa kuin Alice Munron arkisessa mystiikassa, tosin olisin odottanut Varikselta ripauksen enemmän outoutusta. Yhdessä novelleista tapahtuu kauhein mahdollinen, kokonaisen perheen murha-itsemurha, mutta tämä novelli jäi ohuimmaksi.  Dialogi on novelleissa ytimekkään osuvaa, ja mieleeni jäivätkin parhaiten monet kiertävät ilmaisut ja sanonnat. Konseptina novellikokoelma, jossa suvun eri jäseniä valotetaan eri vuosikymmeninä toimii kyllä loistavasti – lukijalle jää sopivasti tilaa tehdä omia johtopäätöksiään välille jäävistä aukoista ja hiljaisuuksista.

Erityisesti suosittelen teosta tuleville kirjailijoille, jotka haluavat opiskella tiivistämistä ja minimalistista kerrontaa. Minussakin novellit herättivät suuremman halun ohjata keskeneräisen suomifilmini loppuun kuin kirjoittaa tämän arvion.

Draamakuningatar ei luovuta

NäyttelijätärW. Somerset Maugham (1874-1965) oli yksi Britannian tuotteliaimmista ja varakkaimmista kirjailijoista 1900-luvulla, ja on kuulunut täällä päässä hitaammin aukeneviin kertojiin. E.M. Forster on ollut tämän ikäpolven suosikkini pitkään, ja aivan äskettäin ihastuin Graham Greeneen. Maughamia löytyy hyllystäni useampi nide, mutta mikään niistä ei ole puhutellut. Nyt sain käsiini kierrätyskorista suomennetun Näyttelijättären (Otava, 1951, suom. J.A. Hollo), joka houkutteli pulp fiction-henkisellä kannellaan.

Teos on aihepiiriltään kepeä, jopa niin kepeä, että paikoitellen liikutaan saippuaoopperan maailmassa. Ymmärtäisin, että Maughamin tarkoituksena on ollut parodisoida Lontoon teatterimaailmaa sisältä päin ja osoittaa monien tunnettujen näyttelijöiden ja ohjaajien taiteenulkoiset motiivit, joista suurin on tietysti raha. Tässä määrätietoinen ja vain boheemia strategisesti esittävä aviopari on rakentanut menestyvän West Endin teatterin vanhemman mesenaatin rahoilla, nousten askel askeleelta Lontoon kulttuurieliittiin.

Julia Lambert on ikoninen näyttelijä, joka on keski-ikään tullessa saavuttanut urallaan lähestulkoon kaiken. Avioliitto teatterinjohtaja-Michaelin kanssa on asettunut aloilleen, Roger-poikaa kasvatetaan Etonin kultaisessa häkissä, eikä elämässä tunnu olevan muita haasteita kuin painonhallinta ja asuvalinta kutsuille. Koska Michaelilla ei ole aikaa käydä ulkona vaimonsa kanssa tarpeeksi, tämä funktio on ulkoistettu vanhapoika Charlesille, perheystävälle. Pariskunnan kurinalaiseen elämään kuuluu karppaaminen jo 20-luvulla, eikä Julia saa rakastamaansa olutta palanpainikkeeksi kuin aniharvoin.

Teoksessa liikutaan ajallisesti ensimmäisen maailmansodan lopusta toisen kynnykselle. Lontoolainen näyttelijätär on tietysti seksuaalisessa vapautumisessaan edelläkävijäkaartia: hänellä on etuoikeuksia, joita tavallisella naisella ei noina aikoina ollut. Lievittääkseen tylsyyttään hän suostuu tapaamaan nuorta ihailijaansa Tomia, joka on ammatiltaan kirjanpitäjä. Yllätyksekseen hän rakastuu sivistymättömään nulikkaan, jonka ylläpito alkaa tulla Julialle kalliiksi. Julian ja hänen laimeiden miestensä välille kehittyy koominen neliödraama, joka onnistutaan painamaan villaisella, sillä noihin aikoihin ei vielä ole keltaista lehdistöä.  Juliaa saattaa jopa harmittaa, ettei kukaan tunnu välittävän hänen yökerhoreissuistaan itseään 25 vuotta nuoremman poikasen kanssa.

Being_Julia_movieMaugham oli avoimesti biseksuaali tai homo, riippuen tulkinnasta. Tässäkin teoksessa homoseksuaalisuuteen viitataan erityisesti kulturellin taiteenkerääjä Charlesin kohdalla, joka ei ymmärrä Julian seksuaalisia vihjeitä. Saatuaan Tomilta rukkaset Julia nimittäin kokeilee kepillä jäätä myös ystävänsä suuntaan. Julia haluaisi ehkä rikkoa aikansa seksuaalimoraalin koodistoa, mutta hänen lähipiirinsä ei anna hänelle mahdollisuutta tehdä niin. Sen sijaan hän kokee joutuvansa ikääntyvänä naisena jatkuvasti syrjempään, nuorten tyttöjen pompoteltavaksi. Hän ei kuitenkaan kuulu siihen naisryhmään, joka ikääntyy kunniallisesti, vaan hänelle ikuisen nuoruuden tavoittelu on itsestäänselvyys.

En tiedä, onko teema ollut aikanaan shokeeraava, mutta tämän päivän julkkismaailmaa seuraavana en oikein saa kiinni Maughamin ”pointista”. Oliko tämä jonkunlainen profetia tulevasta, eli onko Julia Lambert Madonna Louisa Cicconen oppiäiti? Itse luin teosta puhtaana viihdekirjana, jossa liikuttiin niin menestyksen ja pintaliidon ytimessä, että siitä oli vaikea löytää syvempiä merkityksiä.

Maughamin tuotannosta minua eniten kiinnostaisivat hänen matkakirjansa. Hän matkusti kolonialismin loppuaikoina erityisesti Aasiassa raportoimassa nationalismin nousua ja brittien vallasta luopumista. Hyllyssäni näyttää makaavan ainakin teokset Moon and the Sixpence (joka kertoo Paul Gauguinin elämästä Tahitilla) ja The Razor’s Edge, jossa matkustetaan Chicagon pankkimaailmasta valaistumista etsimään intialaiseen ashramiin.

Theatre on filmatisoitu kahdesti, ja viimeisin versio on Being Julia (2004), jossa pääosassa on eräs suosikkinäyttelijöistäni Anette Bening. Leffan voisi katsoa, sillä olisi kiinnostavaa nähdä, osaako Bening puhaltaa uutta elämää Julia Lambertin ”jo nähtyyn” hahmoon tämän päivän perspektiivistä.

Naturalistinen nuoruus

Tikka AnnuEeva Tikka (s.1939) on minulle uusi tuttavuus, vaikka takavuosina olen sekoittanut hänen tuotantonsa Eeva Kilpeen. Molempia Eevoja yhdistää itäisen ihmisen identiteetti ja rakkaus luontoon, tosin Tikan Eeva tuntuu kirjoittavan enemmän omasta ajastaan ja erityisesti lapsista ja nuorista, Kilpi taas naisen seksuaalisuudesta ja evakkokarjalaisuudesta. Luulin, että Tikka olisi hieman unohdettu marginaalikirjailija, mutta vilkaisu internetin kaikkitietävään maailmaan kertoo toisin: hänen vanhoilla teoksillaan tuntuu olevan suurtakin vientiä blogimaailmassa. Nuoriso on löytänyt hänet uudelleen. Olen siis iloinen, että sain taas reissullani käsiini Annun (Gummerus, 1983), jota edellinen lukija näyttää lukeneen kirjanmerkkien perusteella vain muutama päivä sitten Tallinnan risteilyllä. Itsekin luin Annua pitkänä reissupäivänä busseissa ja kahviloissa, ja teksti oli niin vetävää, että taustamelu vaan jalosti lukuelämystä.

Annu on 14-vuotias eroperheen tytär, joka alkaa oireilla kasiluokalla luvattomien poissaolojen ja jengikäyttäytymisen tasolla. Hänen vanhemmillaan on molemmilla asiat pintatasolla kunnossa, mutta Annu on jäänyt vanhempien uusien suhteiden sivustaseuraajaksi, sijaiskärsijäksi. Erityisesti suhde äitiin ja äidin uuteen miesystävään hiertää; Annua ällöttävät äidin öiset riiausretket, miehen miellyttäminen ja kaljanjuonti. Isän uudessa perheessä tehtaillaan vauvoja, sillä isän vaimo haluaa uuden perheen. Muutenkin koko maailma Annun ympärillä tuntuu olevan raskaana. Oma seksuaalisuus ja lisääntymisasiat ovat tapetilla; teinitytöt keskustelevat pillereistä ja aborteista harva se päivä, tutkien lääkärikirjoista sikiöiden kuvia ja pohtien raskauden keskeyttämisen moraalia. Koulun isommille tytöille on abortteja tehty, tyttöjä ahdistavat ja puistattavat ne tavat, joista asioista puhutaan.

Annu saa yllätykselliseksi kuulijakseen luokanvalvojansa, biologianopettaja Miikan, joka itse kipuilee avioliittonsa ja ensimmäisen lapsen odotuksen kanssa. Miika ottaa tehtäväkseen selvittää Annun krooniset poissaolot perusteellisesti, vaikka Annu itse suhtautuu lintsaamiseensa ylimielisesti. Koulumenestyksen suhteenkin edessä on suuri savotta: Annulle seitsemän on jo hyvä numero, kun jotkut luokkatoverit purskahtavat itkuun niin huonon arvosanan saadessaan. Tyttö ei ole tyypillinen ongelmanuori eli huomiota kerjäävä provokaattori, vaan pikemminkin sivustaseuraaja ja omiin haaveisiinsa uppoutuva ”näkymätön lapsi”. Tällaisten nuorten paha olo jääkin usein huomaamatta huomion keskittyessä kovaäänisiin sählääjiin. Miika ei ole tyypillisen empaattinen nuorten tsemppaaja, vaan kokee opettajan kasvatustehtävän jopa piinalliseksi – hänelle riittäisi kasvinkeruuretket ja lintujen bongaus oppilaittensa kanssa. Miika kokee myös ahdistusta vaimonsa Sirkan raskaudesta ja pakenee mahan kasvaessa tihenevään tahtiin mökilleen. Vapaa-ajattelijan ja uskovaisen avioliitossa on muutenkin omat vääntönsä.

Teoksen tapahtumapaikalla ei alussa ole suurta merkitystä – opettajat ja koululaiset puhuvatkin suht neutraalia yleiskieltä. Paikka tarkentuu Pohjois-Karjalaksi vasta kaupungista (Joensuusta) poistuttaessa. Annu karkaa kotoaan löytämänsä kulkukoiran kanssa ja matkustaa junalla etsimään luokanvalvojaansa tämän mökiltä. Mökkipaikkakunnnalla turistaan jo levveetä karjallaa, ja Miikalla on työ ja tuska piilotella karkuria uteliailta naapureilta ja sukulaisilta, jotka värittäisivät tarinan uskottomuudeksi. Miikan ja Annun välillä ei ole minkäänlaista seksuaalista jännitettä, vaan sekaisin oleva tyttö etsii vain ulkopuolista kuulijaa. Mökkisaunalla hän on miestä odottaessaan onnistunut nappailemaan unilääkkeitä ahdistukseensa. Itsetuhoisuuden pilvi leijuu Annun yllä, mutta hän ei ole vielä ajautunut pahimpaan syöveriin ja osaa omalla kömpelöllä tavallaan huutaa apua.

80-luvun teinijengimeininkiä Tikka kuvaa aidonoloisesti – syrjäytyneet tai syrjäytymässä olevat nuoret eivät käytökseltään paljon eroa nykyisistä, mutta kapinan kanavat olivat ehkä rajoitetummat kuin nykyään. Kuvattu Joensuu on kirjaimellisesti kaukana pahasta maailmasta, huumeita ei tunneta, ainoat kansainväliset vaikutteet tulevat musiikin ja leffojen kautta. Väkivalta ja koulukiusaaminen ovat päivittäinen osa yläastelaisten arkea. Tyttöjen parissa tunnetaan jo anorexia nervosa, jonka vaarasta Annun äiti osaa sairaanhoitajana tytärtään valistaa, sillä on työkseen hoitanut ensimmäisiä maakunnasta löytyneitä anorektikkoja. Teoksen keskeinen teema onkin nuoren tytön mielen järkkyminen pahimman kuohuntavaiheen aikana. Tikka on valinnut arkisen, jopa hiljaisenoloisen tavan kuvata tytön kriisiä ja siitä selviytymistä. Ehkä ajateltu kohderyhmä on tässä enemmänkin teinien vanhemmat ja kasvattajat kuin teinit itse. Verrattuna esimerkiksi Anja Kaurasen esikoisromaaniin Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981), tässä ei ole vastaavaa rajojen rikkomista ja kapinallista draivia. Itsekään en teininä ollut Annusta kuullutkaan, mutta Sonja O:n luin muistaakseni jo yläkouluikäisenä.

Pidin teoksessa eniten pienistä arkisista havainnoista, joiden kuvaajana Tikka on lempeän tarkkanäköinen. Kuvaus on realistista ja naturalistista – erityistä huomiota kiinnitetään elämän luonnolliseen kiertokulkuun ja henkisten piilopirttien löytämiseen luonnon keskeltä. Annu oli erinomainen sisäänheitto 28 teosta julkaisseen monipuolisen kirjailijan tuotantoon; ehkä seuraavaksi tutkiskelen hänen tuotantonsa loppupäätä. Teos sopii mainiosti kaikkien 40-50-vuotiaiden kasarikuumeen lievitykseen ja opetus- ja kasvatusalan ammattilaisille vertailukohdaksi nykypäivän haasteita kartoittaessa. Kuvattavat ilmiöt eivät ehkä ole muuttuneet sisällöltään, mutta puhetavat sitäkin enemmän yhteiskunnan medikalisoituessa ja muuttuessa diagnoosikeskeiseksi. Tämä teos ehkä opettaa, että vähemmilläkin tieteellisillä termeillä nuorten kanssa pärjätään ja maalaisjärkeäkin saa käyttää.

Elegia hopeiselle Säämingille

PutkinotkoVanhan kirjallisuuden päiviltä hankkimani SKS:n sika säkissä-tarjouskassin ensimmäinen aarre on Joel Lehtosen Mataleena (1905). Lehtosen elämäkerta on kiehtonut minua tutkiessani virtuaalisesti eteläisen Savon mielenmaisemia ja kirkonkirjoja. Hänen synnyinpitäjässään Säämingissä en ole käynyt, mutta hauskaa on huomata, että Putkinotkon tila (kuvassa vasemmalla) on edelleen olemassa ja sinne tehdään opastettuja retkiä. Putkinotko (1919-20) on Lehtosen tunnetuin teos (tai oikeastaan teossarja), joka elää kansan suussa puheenpartena yhtä lailla kuin Ilmari Kiannon Ryysyranta. Kumpaakaan teosta en ole vielä lukenut, mutta Juutas Käkriäisen hahmo kummittelee takaraivossani ikään kuin jo hänet tuntisin. Lehtosen tuotannossa minua tosin kiinnostavat enemmän runot ja vähemmän tunnetut teokset. Mataleena olikin hieno johdanto tämän erikoisen, paljon kärsineen ja traagisesti poismenneen kirjailijan elämäntyöhön.

Mataleena on tiiviiksi 91-sivuiseksi romaaniksi harvinaisen monisanainen, suorastaan rönsyilevä. Lehtosen kielen runollinen, monipolvinen itäpotku vaatii nykylukijalta aivojen niksautusta – kielen rytmiin pääseminen onnistuisi varmasti paremmin, jos tekstiä lukisi ääneen. Lauseet ovat välillä kokonaisen kappaleen mittaisia, puhekielen ja kirjakielen vaihtelu on nopeatempoista ja uskonnollis-mytologinen tajunnanvirta tuntuu välillä psykedeeliseltä. Oman aikansa teokseksi Lehtosen tyyli on kokeilevaa, symbolistista ja rajoja rikkovaa. Kansallisromanttiset elementit ovat läsnä kaikkialla, ja olen löytävinäni tekstistä paljon kalevalaisuuttakin kristinuskon ja pakanauskon luovassa yhdistelyssä.

Jos lukija on yhtään Lehtosen elämäkertaan perehtynyt, teoksen sisältö avautuu helposti. Romaanissa on nuori kertoja, joka palaa kesäksi synnyinseudulleen, ”hopeiseen” maisemaan, jonka korpivaaroilta siintävät loputtomat ulapat. Hän löytää hiki päässä raatavan pienviljeljävelipuolensa, tämän perheen ja töllin nurkassa vuosikausia luteisilla pahnuilla hermotautisena kärvistelleen silmäpuolen äitinsä, Mataleenan. Mataleenaa on pidetty kylän porttona ja hänen alennustilansa uskotaan johtuneen sovittamattomista synneistä. Nuorimman lapsensa vierailun aikana liian varhain vanhentunut muori nousee kuitenkin houreistaan kertomaan tälle elämäntarinansa. Tarina ei loppujen lopuksi ole niin paheellinen kuin mitä kylän akat ovat antaneet ymmärtää, vaan liittyy enemmän säätykiertoon ja kahden tilan keskinäiseen kilpailuun vallasta ja mahdista. Nuori kertojamies saa tehtyä jonkinlaisen sovituksen äitinsä kanssa ja saa uuden yhteyden lapsuutensa sielunmaisemaan.

Vaikka tässä käsitellään rankkoja teemoja, köyhyyttä, lasten hylkäämistä, mielisairautta ja yhteisön harjoittamaa ulossulkemista, Lehtonen onnistuu säilyttämään tekstissä lempeän ja ymmärtäväisen perussävyn. Äidin sairauden ja ruumiillisuuden kuvaus on paikoitellen raadollista, mutta sairauskohtauksista ei kuitenkaan tule oloa kurjuudella mässäilystä. Voisi hyvin kuvitella, että näin kovia kokenut mieskirjailija saisi aikaan naisvihaisen eepoksen, mutta Mataleenasta ei löydä misogyniaa, vaikka täikammalla etsisi. Lehtonen maalaa potrettia epätasa-arvoisesta maalaisyhteiskunnasta, mutta vääryydet eivät johdu ensisijaisesti sukupuolesta, vaan luokkayhteiskunnan edeltäjästä säädystä. Itsepäiselle, omaan sääty-yhteiskunnan asettamaan paikkaansa tyytymättömälle naiselle käy tässä karvaasti, eikä hänelle tarjoudu muuta vaihtoehtoa kuin päätyä irtolaiseksi ja lopulta aikuisen poikansa syytingille. Poliittisesta näkökulmasta teoksen ongelmana saattaakin olla liika maalailevuus: näillä aineksilla olisi toisentyyppinen kirjailija saanut aikaan riipivän, sosiaalista omaatuntoa kolkuttavan dokumentin köyhyydestä. Lehtonen taas varsinkin uransa alkuvaiheessa profiloitui ”sielullisena” kirjailijana, joka mieluummin operoi yksilötasolla kuin yhteisöllisellä.

Lempihahmoni oli Mataleenan ensimmäinen ja ainoa aviomies, Söyrharjun tilan itkusilmäinen, körttiläinen vanhapoikaisäntä, jonka Mataleena nai vain ilkeyksissään kostaakseen naapuritilan nuorelle Mikaelille, entiselle rakastajalleen, joka on kopeaksi käynyt ja hänet hyljännyt.  Tästä alkaa kahden tilan koston kierre ja toivoton kilpavarustelu, joka johtaa molemmat isännät konkurssin partaalle. Muitakin herkullisia etnologisia yksityiskohtia Lehtonen tarjoilee liittyen esimerkiksi kesäöiden riiusteluun ja kyläkeinuilla ilakointiin.

Kaiken kaikkiaan Mataleena on mainio kesäkirja huumaavine tuoksuineen ja kesäillan ilojen sensuelline kuvauksineen. Kurjuus ja elämänilo ovat löytäneet tässä sopivan balanssin. Tänä hyisenä kesänä on lohdullista lukea paremmista keleistä ja kaikista niistä idylleistä, joihin ei tarkene lähteä.

Hupparimuslimana pissisten keskellä

SU%20K~1Jossain iltapäivälehdessä oli eilen kysely teinien uusiosanoista, johon vastaamalla pystyi kertomaan, kuinka pahasti on pudonnut veneestä. Oma tulokseni oli 12/21, eli taidan olla vielä semisti kärryillä.  Updeitatakseni varsinkin pääkaupunkiseudun teinislangia luin Johanna Holmströmin esikoisromaanin Itämaa (2013), joka kertoo kahden suomenruotsalais-marokkolaissisaruksen Leilan ja Samiran tarinan kasvukipujen ja kodin ankaran uskonnollisuuden keskellä.

Ruotsiksi romaanin nimi on Asfaltsänglar. Se viittaa mediakeskusteluihin naapurimaamme muslimitytöistä, jotka ovat kuolleet parvekkeelta hypättyään tai sieltä heitetyksi tulleina. Suomenkielisen kirjallisuuden puolella Anja Snellman ehti kirjoittaa Parvekejumalat jo kolme vuotta sitten, ja ehkä siksi kustantaja ei halunnut toista samansuuntaista nimeä. Teoksissa on paljon yhteistä, mutta Holmström kääntää juonen kuvaamaan suomalaisia, jotka omaksuvat maahanmuuttajien kulttuurin ja uskonnon ja näin vaihtavat identiteettiä. Molemmat romaanit avaavat hienolla tavalla itähelsinkiläisen nuorison mielenmaisemaa ja kieltä, ja molemmissa on traaginen loppu. Snellman kuvaa somaliperheen elämää välillä varsin lyyrisellä kielellä, kun taas Holmström tukeutuu vahvemmin arkiseen kuvaukseen ja nuorten some-painotteiseen slangiin. Luulisin Itämaan puhuttelevan eritoten nuorta lukijakuntaa, ja välillä luulinkin lukevani nuortenromaania (tosin ensi kosketuksena muslimikulttuureihin tämä kertomus voi olla nuorelle lukijalle liian äärimmäinen).

Kiinnostavinta Itämaassa olikin suomenruotsalaisuus ja sen kautta lukijan oletus hyväosaisuudesta ja liberaaleista, suvaitsevaisista arvoista. Leila ja Samira ovat käyneet suomenruotsalaisia kouluja ja tottuneet kohtaamaan hyvin toimeentulevien perheiden poispilattuja Lindoja ja Sebastianeja, sekä muslimiksi kääntyneen Sarah-äitinsä vanhoja kavereita, Lill-Babseja ja Gunilloja. Äiti on marokkolaisen miehen naituaan aluksi alkanut varovaisesti ramadanmuslimiksi, mutta avioliiton kriisin ja kulttuurien välisten paineiden vuoksi hän on myöhemmin löytänyt lohtua salafistien rukoushetkistä ja globaalista virtuaaliummasta, etsien tukea eritoten tyttöjen kasvatukseen korrektilla tavalla. Samalla hänen urakehityksensä matkatoimistossa on pysähtynyt, sillä hartaana muslimina hän ei mielellään olisi työtehtävissä, joissa  joutuu kasvotusten kohtaamaan vieraita miehiä. Perhe kärsii taloudellisesti ääri-islamista ja vanhempien rakoilevasta liitosta. Isä päätyy bussikuskiksi ja asuu jo ainakin osan ajasta vaimostaan erillään. Isän television katselu ja kaljanjuonti kun alkaa olla äidille sietämätöntä syntiä.

Isosisko Samira ei enää kestä äitinsä uskonnollisuutta, vaan on jo lukioikäisenä muuttanut turva-asuntoon väärennetyllä identiteetillä; Leila taas yrittää pärjätä koulun ja kodin ristipaineissa pukeutumalla pojaksi ja harrastamalla parkouria. Tyttöjen äiti hyväksyy alussa pojaksi maastoutumisen, sillä huppu päässä tytär ei herätä vieraiden miesten himoja, mutta tyttären saatua ensimmäiset kuukautiset kunnon muslimitytöksi pukeutumisen pitäisi lopulta alkaa. Leila kokee vierautta äidin ja hänen suomalaisten taikinaihoisten käännynnäisystäviensä seurassa, sillä tätijengi on luopunut islamiin palattuaan kaikesta sellaisesta naiseudesta, joka viittaa muotiin, eroottisuuteen tai kevytmielisyyteen. Vain yksi mammoista uskaltaa vielä käyttää kajalia silmäkulmissaan Profeettaa (PBUH) mukaellen, muut antavat viiksikarvojen kasvaa, sillä heille kaikki Luojan luoma on koskematonta ja pyhää. Holmström avaa ja problematisoi monisyisesti juuri suomalaista käännynnäismentaliteettia, jonka mukaan kaikki tehdään ”vimpan päälle” huijaamatta missään yksityiskohdassa, kuten luterilaisessa malliesimerkissä. Tätijengissä on paljon koomista, mutta myös paljon pelottavaa. Myös konfliktit sosiaalitoimen ja lastensuojelun kanssa nostetaan reippaasti pöydälle.

Kirja sopii kaikille, joita kiinnostaa islamiin kääntyminen (tai tarkemmin: siihen palaaminen), tämän päivän koulumaailma ja nuorison ongelmat, lähiömaisemat ja kysymys kahden kulttuurin yhteensovittamisesta. Itämaan perheen tilanne ei anna suurta toivoa. Genreen laajemmin perehtyneenä minussa heräsi kysymys, olisiko Suomessa jo tilaa kevyemmille ja koomisemmillekin monikulttuurisuus- ja uskontokuvauksille (tyyliin Monica Ali: Brick Lane, Bend it Like Beckham-elokuva). Itämaassa nimittäin oli jo ainesta humoristisempaankin kuvaukseen, mutta äitihahmon mustavalkoinen ankaruus jyräsi alleen tytärten ironian ja pilkan.