Raivokasta balkanilaista energiaa

Teos: Nina Giminashova: Tatko (Kosmos, 2021)

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Elena on keski-ikää lähestyvä suomalais-bulgarialainen nainen, joka on muuttanut Espanjaan, osittain ehkä pakoon molempien kotimaidensa raskasta henkistä perimää. Aikuisena hän on seikkaillut maailmalla pitkälti miesten perässä, mutta sotkuiset miessuhteet myös ajavat häntä alhoon. Viime aikoina hän on löytänyt virtaa buddhalaisuudesta, ja päätynyt vapaaehtoiseksi hengelliseen retriittiin, jossa läheskään kaikki osallistujat eivät ole lihan iloja kattavia pyhäkoululaisia. Kuitenkin monien asioiden summa, joista vanhan isän vakava sairastuminen ei ole vähäisin, saa hänet harkitsemaan Suomeen paluuta yli nelikymppisenä.

Isä, hellittelynimeltään Tatko, ei oikeastaan ole hellittelyä puoleensa vetävä tapaus, vaan Elenan mielikuvissa pikemmin ukkosen Jumala Perun. Elena on elänyt sisaruksineen lapsuuttaan neuroottinen äijän sanelemassa tyranniassa, johon on kuulunut jatkuva huutaminen ja myös satunnainen väkivalta, ainakin perheen suomalaista äitiä kohtaan. Elena on saanut matkustaa Bulgariaan niin lapsuuden perheen kanssa kuin yksin aikuisena, ja on saanut liikaa esimerkkejä siitä, kuinka vaimoihmisten läimiminen on maan tapa. Naisen isäsuhde on perin ongelmainen, mutta se on kuitenkin olemassa, ja nyt isän täytettyä 80 vuotta hän ei enää pärjää ilman tytärtensä apua.

Olin teoksen alkupuolella hämmentynyt siitä, että Giminashova onnistui välttämään Bulgarian kommunistisen historian käsittelyä ja keskittyi enemmän folkloreen ja 1800-luvun ottomaaneja vastaan käytyihin taisteluihin. Mutta kommunistiajalle löytyy oma taskunsa tarinassa sen puolenvälin paikkeilla, tosin varsin suppea sellainen. Sen sijaan varsin vetoavaa on hänen tapansa kuvata maan nykyisyyttä, johon liittyy vahvasti isoäitien läsnäolo julkisilla paikoilla. Balkanilainen meininki välittyy myös miesten katukokouksissa, joissa keräännytään jonkun naapurin rikkonaisen auton ympärille parantamaan maailmaa. Kirjan isähahmon, Tatkon, koti-ikävä on käsinkosketeltavaa, mutta luin rivien välistä, että hänen maastamuuttoonsa ennen kommunismin romahdusta olisi ollut poliittisia syitä. Myöhemmin hän sai kokea kuninkaallista kohtelua sukulaisiltaan, ja näin perheen Bulgarian-lomiin mahtui myös paljon hyviä muistoja.

Monella tapaa Tatko on tyypillinen kahden kulttuurin kasvatin identiteettikertomus, mutta myöhemmät buddhalaiset seikkailut antavat sille uutta twistiä. Vertaan tätä kahden muun juurensa Balkanilla ulottavan kertojan, Pajtim Statovcin ja Cristina Sandun teoksiin. Selvästi teokset jakavat samaa post-kommunistista mielenmaisemaa, mutta eri painotuksin. Esimerkiksi Sandun Valas nimeltä Goliat on paljon humoristisempi teos, ja siinä käsitellään enemmän kommunismin lähihistoriaa. Gimishovan tarina Bulgariasta ammentaa aineksia pidemmältä aikaväliltä, ja ehkä opin sen kautta Bulgariasta enemmän kuin opin Sandulta Romaniasta.

Kiinnostavinta Tatkossa minulle on isän puolikielisyyden kuvaus, ja umpimieliset väärinymmärrykset isän ja tyttären välillä. Ei tätä isähahmoa käy kateeksi, kun hän joutuu eronneena monisairaana luopumaan rakkaasta omakotitalostaan, jota hän on huoltanut suuremmalla rakkaudella kuin läheisiään. Liikutusta herättivät myös isän Bulgarian-residenssin kirjalliset hoito-ohjeet, joista tytär ei meinaa saada mitään selvää.

Esikoiskirjaksi teos on varsin kypsä, ja siitä aistii, että kirjailija on mahdollisesti kirjoittanut ahkerasti koko ikänsä. Kaikkiin sivuhenkilöihin, kuten Elenan sisaruksiin, en päässyt tutustumaan kunnolla, ja hänen elämänsä miehiin lähinnä seksin kautta. Miessuhteiden kuvaaminen ei sytyttänyt minua suuresti, sillä kompleksisessa isäsuhteessa oli jo tarpeeksi nieltävää.

Hassua oli, että löysin tämän teoksen ja juuri lukemani Michel Houellebecqin skifiromaanin väliltä suoran yhteyden: molemmissa harrastetaan estotonta seksiä hengellisessä retriitissä Espanjassa. Myös Elena löytää erään hoitonsa kirjahyllystä Houellebecqiä. Tyylilajit teosten välillä ovat perin erilaiset, mutta seksuaalisuuden kuvaajina heistä löytyy hengenheimolaisuutta.

Myöhäisheränneitä tunnustuksia

Dragon-TattooTeos: Stieg Larsson: The Girl With The Dragon Tattoo (Quercus, 2008)

Käännös: Reg Keeland

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata. Nyt on Stieg Larssonin Millennium-trilogian vuoro. Olin tietoinen sarjan menestyksestä viime vuosikymmenellä, mutta joku teosten asetelmassa silloin mätti. En myöskään lukenut paljoa dekkareita viime vuosikymmenellä, varsinkaan ruotsalaisia supersuosittuja sellaisia. Tämähän lienee se sarja, josta Nordic Noir-genre sai kipinänsä. Olen kyllä erinäisissä julkaisuissa lukenut Lisbeth Salanderista, joka taitaa olla yhtä suuri legenda kuin Silta-sarjan Saga Norén. Hurraa oudoille, autistisille naishahmoille, olette ihania, mutta alatte myös olla vähän kliseisiä!

Tätä teosta on turha alkaa esitellä juonen ja hahmojen kautta, sillä uskon, että kaikki dekkareista vähääkään tietävät ovat kirjasta hyvin kartalla. Minulle tämä oli jopa takkuista luettavaa, koska pidin tätä unikirjana noin kuukauden ajan. Sain kirjaa luettua hyvin lyhyissä pätkissä ja jouduin tankkaamaan aiempaa lukemaani moneen otteeseen. Uskoisin, että vaikeudet johtuivat käännöksestä. En nähnyt siinä varsinaisia ongelmia, kieli oli sujuvaa, mutta siinä selitetään joitain pohjoismaisia erityisyyksiä tavalla, joka rasitti. En siis usko ruotsin- ja englanninkielisen version olevan identtisiä. Nimikin on eri, koska ”Men Who Hate Women” ei ehkä olisi ollut myyvä nimi anglomarkkinoilla, mene ja tiedä.

En ole tippaakaan kiinnostunut suuryrityksistä enkä talousjournalismista, joten teoksen puitteissa oli paljon sellaista, jonka saatan joskus kirjoissa skipata. Nyt luin kirjan suht uskollisesti kannesta kanteen, mutta siinä oli paikoitellen jopa vastenmielisiä osioita. Vangerin dynastian tarina oli kuitenkin yksilöiden tasolla koukuttava. Dekkari, joka on samalla sukutarina ja rakkaustarina, taitaa olla harvinaista herkkua, ja siksi se ylittää reippaasti normidekkarin kokemusmaailman.

Minua ahdisti kirjassa eniten Lisbeth Salanderin sosiaalinen asema, ja hänen riippuvaisuutensa holhoojista. Lisbeth edustaa yhteiskunnan todellista marginaalia, mutta on samalla aggressiivisen neuvokas oman elämänsä subjekti. Olen törmännyt jo arvioihin, joissa kyseenalaistetaan koko hahmon uskottavuutta. Autistina ja entisenä mielisairaalan potilaana hän ainakin tienaa satumaisesti.

Dekkariksi tämä oli omaan makuuni liian laaja-alainen ja pedantti teos. Luin sen lopulta mielenkiinnolla, mutta kovin montaa samantyylistä en jaksaisi lukea putkeen. Rikokset olivat kammottavia, mutta niiden väkivallassa ei lopulta piehtaroitu. Pidin norrlantilaisesta paikallisesta tunnelmasta ja takaumista 60-luvulle, ja jäin myös miettimään natsiaatteen juurtuneisuutta ruotsalaiseen maaperään toisen maailmansodan jälkeen. Odotin natsiteeman kasvavan suuremmaksi, mutta se lopulta jäi aika marginaaliseksi juonen käänteeksi. Suvun miesten julmuuksia kun ei oikein voinut selittää periytyvällä natsismillakaan.

Onhan tämä teos jo moderni klassikko, ja olen nähnyt tämän monilla sellaisilla listoilla, joissa kartoitetaan teoksia, joita kuuluisi lukea ennen kuolemaansa. Eniten kirjan lukijana harmittelen sitä, ettei Larsson päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä.

Ja vaikka minulla oli kirjan kanssa käynnistysvaikeuksia, niin onnittelen Larssonia siellä pilven päällä erityisen tehokkaasta ja vetoavasta lopetuksesta.

 

 

 

Naisen logiikan metsästäjät

Viides nainenHenning Mankellin Viides nainen (Otava, 1996) jäi minulta aikoinaan lukematta samoin kuten koko Wallander-sarja. Tv:stä joitain Wallander-sarjan jaksoja on tullut tapitettua, mutten tunnustaudu faniksi. Mankellin muuta, myöhempää ei-dekkarituotantoa on tullutkin luettua – erityisen vaikutukseen minuun ei pelkästään lukijana vaan myös pöytälaatikkokirjailijana ja tutkijana teki teos Nimeltään Tea-Bag (2004), joka kertoo paperittomien kohtaloista hyvinvointi-Ruotsissa.

Viidennessä naisessa varsinainen perusteema on yhteiskunnan väkivaltaisuuden raaistuminen ja kansalaisten kyllästyminen poliisin liian lepsuun toimintaan. Skoonessa perustetaan äärioikeistolaishenkisiä kansalaiskaarteja,  jotka uhkaavat myös täysin viattomien öisten ohikulkijoiden henkiä oman käden oikeuden summittaisella käytöllä. Tähän kontekstiin iskee raaka massamurhaaja, joka käyttää erikoisia, piinallisen tarkasti suunniteltuja teloituskeinoja ja kidutusta. Wallander ja kollegat huomaavat pian miesuhrien profiileissa jotain yhteistä, nimittäin sadistisen tendenssin suhteessa lähipiiriin. Miesten ammatit ja historiat eivät muuten tunnu kohtaavan. Kuinka murhaaja on valinnut juuri nämä miehet kaikkien vaimonhakkaajien parista?

Teos alkaa väkivaltaisella episodilla Algeriassa, jossa katolisessa nunnaluostarissa tapetaan verisesti viisi naista. Lukija siis olettaa tarinan kytkeytyvän jotenkin islamismiin ja Ruotsissa asuviin muslimiterroristeihin, mutta juoni lähtee polveutumaan aivan eri suuntiin. Tavallaan tekijä paljastetaan jo alkuosissa, vaikkakin hän on vielä anonyymi. Jännitys rakentuu sen kysymyksen varaan, kumpaa sukupuolta tekijä on ja millaisin motiivein joku keksii rakentaa keskiaikaisen seiväsansan, joka lävistää uhrin ruumiin mahdollisimman irvokkaalla tavalla.

Naisen logiikasta rikoksen tekijänä teos kertoo paljonkin, yrittäen murtaa sukupuoleen liittyviä stereotypioita mutta samalla ylläpitäen niitä. Täytyy huomata, että teoksessa liikutaan 90-luvun alussa eikä silloin Ruotsissakaan ollut niin hirveän tasavertaista tai sukupuolisensitiivistä. Teoksen kriittinen kysymys onkin, millaiseen väkivaltarikokseen nainen voi venyä ja kuinka toteuttamistavat eroavat miehen toiminnasta. Tekijän sukupuolen jäljille päästään vasta erään matkalaukun löydyttyä moottoritien varresta. Wallander laittaa kollegansa Ann-Brittin pakkaamaan tavarat uudelleen, jotta nähtäisiin miehen ja naisen logiikan ero henkilökohtaisten tavaroiden käsittelijänä. Mielenkiintoinen kysymys – himomatkustajanahan olen tutustunut kymmenten ihmisten laukunpakkaamismetodeihin ja uskaltaisin väittää, että monilla miehillä on paljon siistimpi ja loogisempi laukun sisältö kuin naisilla.

Wallanderissa on paljon samaa Seppo Jokisen luoman Sakari Koskisen hervantalaishahmon kanssa, tosin ei häiritsevästi, enkä usko Koskisen hahmon syntyneen halusta kopioida ruotsalaista maestroa. Tämä eronnut, työlleen omistautunut rosoinen reppana, jolla on vaikeuksia lähisuhteiden ylläpidossa, on tietty vetävä persoonallisuustyyppi. Wallander ja Koskinen eivät kumpikaan ole viinaanmeneviä tai entisiä juoppoja, kuten moni suomalaisista poliisihahmoista on. Koskinen on Wallanderia urheilullisempi. Tässä teoksessa Wallanderilla ei tunnu olevan mitään harrastusta tai henkireikää, johon purkaa työn aiheuttamaa ahdistusta, mutta hän etsii taloa itselleen, latvialaiselle naisystävälle ja koiranpennulle. Naissuhde on hyvin hataralla pohjalla.

Ymmärrän nyt Wallander-sarjan koukuttavuuden, mutta minusta ei ole koskaan ollut dekkarisarjojen järjestelmälliseksi ahmijaksi – ehkä hyvä näin. Tulen taatusti lukemaan näitä lisää, mutta en millään pakkomielteisellä tahdilla. Siinäkin mielessä teokset kiinnostavat, että olen takavuosina pyörinyt etelä-Ruotsissa ja skoonelaisten mentaliteetti kiinnostaa. Koska varmaan kaikki dekkareiden fanit paitsi minä ovat Wallanderinsa ahmineet, en nyt suosittele tätä kestoikonia kenellekään. Totean vaan, että kirja on ehdoton klassikko, mahdollisimman hankala pähkinä pohdittavaksi ja mahdollisimman outojen henkilöhahmojen galleria.

Ruokaterapiaa kriisin keskellä

Cupboard_Full_of_Coats_Yvette_EdwardsMontserratin saaren siirtolaisten jälkeläinen, lontoolainen sosiaalityöntekijä Yvette Edwards julkaisi viime vuonna esikoisromaanin A Cupboard Full of Coats. Teos on jäänyt melko vähälle huomiolle valtavirtamedioissa, mikä ehkä selittyy sillä, että Britannian kirjamarkkinoille on viime aikoina tullut iso määrä Karibian siirtolaisten kirjallisuutta, joissa esiintyy samantyyppisiä teemoja.

Romaanissa on päähenkilönä kolmikymppinen ruumiinpukijanainen Jinx, joka asuu yksin lapsuudenkodissaan Hackneyssa vanhempiensa kuoltua. Äidin lahtasi väkivaltainen poikaystävä tämän sänkyyn Jinxin ollessa kuusitoistavuotias, ja tästä tragediasta johtuu naisen vetäytyminen maailmasta ja dysfunktionaalinen suhde ex-mieheen ja poikaan. Eräänä päivänä Jinx saa vieraaksi miehen menneisyydestä, perheystävä Lemonin, jolla on kiviä sydämellään. Lemon haluaa selvittää Jinxin äidin murhaan liittyviä asioita ja leiriytyy naisen asuntoon viikonlopuksi puoliväkisin. Kohtaamisesta seuraa intensiivinen tarinankerrontasessio, jonka aikana Lemon kokkaa Jinxille huikeita montserratilaisia aterioita sovittaakseen syyllisyydentuntoaan ja korjatakseen Jinxin rikki mennyttä sielua. Lemon on tosin aikanaan vienyt alaikäisen Jinxin neitsyyden, ja he päätyvät samaan sänkyyn terapiamielessä romaanin nyt-hetkessäkin. Mutta rakkaustarina tämä ei ole, sillä Jinx on liian rikkinäinen rakastumaan keneenkään.

Jinx pitää äitinsä makuuhuonetta museona, petaa pedinkin säännöllisesti, vaikka sängyssä ei ole nukkunut kukaan kuuteentoista vuoteen. Äidin vaatekaappi pursuaa takkeja, joilla on karu historia: aina kun hän tuli hakatuksi, poikaystävä sovitti tekoa ostamalla tälle kalliin takin. Jinx käy välillä kokeilemassa äidin nahkatakkeja, ulstereita ja turkiksia. Tämä on hänen ainoa tapansa surra, eikä hän tunnu pääsevän mitenkään traumoistaan eroon. Kerronnassa on jotain käsittämättömän makaaberia, mutta samalla romaani on rakennettu klassisen kauhukertomuksen lailla. Väkivallalla ei mässäillä, romaani keskittyy pikemminkin psykologiseen analyysiin sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja vallanhalusta.

Teoksen pääjuoni oli järkälemäinen, ehkä omaan makuuni liian painostava. Pidin teoksessa enemmän sivujuonista, kuten kuvauksesta Jinxin koulunkäynnistä 80-luvulla, tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä ja seksivinkkien vaihdosta koulun haisevassa vessassa. Tapaamme mm. kajahtaneen ghanalais-brittiläisen Adewayon perheen, jonka valkoihoinen äiti opettaa tyttärilleen poikkeuksellisen tehokkaan ehkäisykeinon: afrikkalaisen miehen kanssa ainoa toimiva ehkäisykeino on nukkuminen kolmessa uimapuvussa. Vaikka teos ei varsinaisesti ruodi rotusuhteita eikä keskity karibialaisten juurien etsintään (suomeksikin käännetty Andrea Levy on vahvempi noilla saroilla), se vie lukijansa vahvasti karibialaisten East Endin yhteisöön. Teoksen henkilöt ovat yllättävän hyvin toimeentulevia ja trendikkäitä – ainakaan tämä ei ole perinteinen maahanmuuttajien elämän kurjuuden kuvaus.

Perinteisten syöminkien, joihin kuuluvat pitkään haudutetut lihapadat ja kuivatut kalat, lisäksi romaanissa ryypätään reippaasti. Tässä kiinnostavan montserratilaisen Guinness Punchin ohje pääpiirteiltään: Guinnessia, kananmunia, sokeria, maitoa, Nutramentia (?), kanelitanko, muskottipähkinää, rommia, jääkuutioita. Kanamunat vispataan vaahdoksi, sekoitetaan munien, sokerin maidon, Nutramentin ja Guinnessin kanssa. Kaneli ja muskottipähkinä raastetaan mukaan. Lopuksi sekaan valtava tujaus rommia ja jäätä murskana. Aineiden suhteista toisiinsa ei ole aavistustakaan, mutta tuntuu, että jo pieni määrä tuota korvaisi kaloreissa kokonaisen aterian. Kokeilkaa kotona! Cheers and enjoy!