Naiset vaietkoon meren rannalla

IMG_1652Matkalla Savosta Tampereelle tuli luettua suomenruotsalaista rikoskirjallisuutta. Karin Erlandsson on Uusikaarlepyyssä syntynyt, mutta Ahvenanmaalla vaikuttava kirjailija, jolta olen jo lukenut toisen teoksen, Minkriket. Edelleen ylpeilen sillä, että sain sen luettua ruotsiksi, koska siinä ei välttämättä ollut kaikista helpointa kieltä. Itsehän en osaa yhtään suomenruotsia, vaan oma ymmärrykseni toisesta kotimaisesta asettuu Tukholman ja Skoonen aksenttien välille. Suomenruotsi ottaa koville, varsinkin sen hitaus ja omituinen sekakieli.

Teoksessa Kuolonkielot (S&S, 2016, suom. Taija Mård) nuori toimittajanalku Sara Kvist matkaa Helsingistä Uuteenkaarlepyyhyn töihin paikallislehteen. Hän on korvia myöten rakastunut paikalliseen hevosmieheen Robertiin, ja aikoo asettua paikkakunnalle pysyvästi. Sara on myös paikkakunnalla pelottavan yksin, eikä työn aloituskaan suju kommelluksitta. Hänen esimiehensä Gunnar on oudon perfektionisti nillittäjä, joka nauttii noviisien simputuksesta.

Teos sijoittuu vuoteen 1992, jolloin ATK on vihdoin vallannut paikallislehtien toimitukset ja jolloin maan seurakunnat ovat saaneet nauttia naispappeudesta jo neljän vuoden ajan. Romaanin jännite rakentuu pitkälti paikallisen luterilaisen seurakunnan sisäisten kahnauksien ympärille, siitä huolimatta, etteivät kaikki hahmot ole aktiivisia seurakuntalaisia tai uskovia. Pienistä vinkeistä sain kuitenkin vaikutelman, että usko tai tapakristillisyys on paikallisille ihmisille himpun verran merkityksellisempää kuin keskivertosuomalaisille. Kirjassa vieraillaan todellisella Bible Belt-vyöhykkeellä, jossa ihmiset joutuvat määrittelemään uskoaan jatkuvasti huolimatta siitä, mitä kokevat sisällä.

Paikallinen kotitalousopettaja löytyy kuolleena kaukaisen metsän sammalikosta, kielojen ympäröimänä. Samana aamuna isä ja lapset ovat valmistautumassa lähtemään kirkkoon. Opettajan mies on surun murtama, mutta samalla äimistynyt vaimonsa petollisuudesta – tämä oli ilmoittanut lähteneensä konferenssiin Ruotsin Lappiin, mutta löytyikin kuolleena kotikonnuilta. Kukaan ei osaa arvata potentiaalista murhaajaa, sillä paikkakunnalla ei ole tapahtunut mitään rikollista sitten kun Ingmar jäi kiinni rattijuopumuksesta rehutrukilla.

Pidin paljon pikkukaupungin sisäänlämpiävistä viboista, sillä Erlandssonin Uusikaarlepyy on todellinen takahikiä. Paikkakunnalle on tosin 90-luvun alussa vihdoin tullut pizzeria, ja kopiomusteen tuoksuinen kirjakauppakin sinnittelee vielä. Turkistarhaajat pelkäävät kettutyttöjä, ja koko kylää naurattaa ilmoitus AA-ryhmän aloituksesta, sillä alkoholistien anonyymisyys ei taida olla paikkakunnalla taattua.

Teos on loistava paikallishistoriikki, ja miniessee naispappeuden vastustamisesta ja homofobiasta. Rikosjuoni jäi kuitenkin lapsipuolen asemaan, ja potentiaalisen salapoliisi-toimittaja Saran karsea romanssi tuntui yliammutulta. Naispappi Linna oli  juurevin hahmo kaikista, omituisine vanhempineen ja kipuiluineen uran ja henkilökohtaisen onnen välillä. Pidin myös Leasta, leskirouvasta, jonka elämään kuului soittelu paikallislehteen öisistä havainnoista. Tarina Lean avioliitosta avasi polkuja homofobian historian ymmärtämiseen, niin kansanomaisesti kuin on mahdollista.

Tässä teoksessa ei vielä ratkaistu rikosta, mutta jäin uteliaalle mielelle jatkosta. Jos Sara Kvist selviää sadomasokistisen suhteen mustelmistaan ja saa muuttolaatikkonsa purettua, hänestä voisi hyvin syntyä kelpo vahinkoetsivä.

Ihan naispappeuden vastustamisesta tuli tarpeeksi kriminaalit vibat, ja vaikka tämä teos ei ole ensimmäinen, josta luen naispappeihin kohdistuvasta vihanpidosta, eläydyin siihen täysillä. Suomalaiseen kristilliseen elämään on aina kuulunut naisviha, ylistämällä alistaminen tai vaientaminen, ja Erlandsson tuo ilmi tätä mentaliteettiä osuvasti niin kotona kuin kirkossa.

Muuten pidin kirjasta kybällä, mutta Robertia en äänestäisi jatkoon, punapartaisen patriarkka-Eskilin kyllä. Mitä Eskilin kotona tapahtuu, se olisi ollut jopa kiinnostavampi juonentynkä kuin mitä tässä esitettiin.

 

 

Piispan varhaiset runot

imageIrja Askola ja Anja Porio kirjoittivat  naispappeustaistelun tohinassa yhteisen runokokoelmansa Mikä nainen (Kirjapaja, 1985), joka koostuu pohdinnoissa naisen roolista perheessä, työpaikalla ja yhteiskunnassa. En tiennytkään, että piispa Askola on myös runoilija. Kokoelman löytäminen Nekalan kirjaston poistohyllystä lämmitti sydäntäni tässä vaiheessa siksi, että olen itsekin aloittamassa kirkollisen alan opintoja. Kurssikirjojen hankinta on ollut työn alla, sillä omiin painoksiin ei ole varaa eikä varsinkaan teologista kirjallisuutta ole laajalti saatavilla Tampereella. Sen sijaan eteen on tullut iso kasa muuta hengellistä materiaalia ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Kokoelmassa Askola ja Porio käyvät vuoropuhelua kahden työssäkäyvän naisen välillä, joista toinen on perheellinen ja toinen perheetön. Runot ovat arkisia, elämänmakuisia, hieman ilkikurisia, kantaaottavia. Koska en harrastanut suomalaista naisrunoutta teininä enkä edelleenkään tunne 80-luvun kotimaisen runouden kenttää, en osaa verrata lukemaani aikalaisten tuotoksiin, mutta näen näissä runoissa yhtymäkohtia tuon ajan  angloamerikkalaisen feministiseen runotuotantoon. Sillä feminististä nämä runot ovat, vaikka f-sanaa ei mainita. Eniten voimaa ammensin Askolan Afrikka-aiheisista runoista, mutta jaan nyt kanssanne tämän lyhyemmän ulostulon, joka viittaa myös teoksen nimeen.

Älä kysy minulta
kastiketta ja kakkupohjaa
kun barrikadit odottavat

Anna pyykin odottaa
kun kokous alkaa

Älä edellytä suudelmia
kun kirjoittaminen minut vaatii

Mutta kun aika on

kutsu
kutsu hiljaa
minun naiseni esiin
ja salli meidän yltää
yhteisen aamuaterian iloon

Siten kohtaat minut
kokonaisen naisen

 

Taivas keskellämme

KatariinaSienalainenRiikka Pulkkisen Vieras (2012) hämmentää tiiviydellään ja monitasoisuudellaan: romaanissa kun käsitellään Suomen ksenofobian ja monikulttuurisuuden historiaa, teinitytön syömishäiriötä ja syvällisiä teologisia dilemmoja samalla, kun päähenkilö Maria etsii itseään New Yorkissa metrolinjalla Manhattanin ja Queensin välillä. Maria on karannut lähiöpapin tehtävästään merten taa, karannut myös ”sietämättömältä” mieheltään ja suvultaan, paennut suremaan pienen alakoululaisen Yasminan kohtaloa kiusaajiensa pahoinpitelemänä. Matka Isoon Omenaan on myös sukellus hänen edesmenneen äitinsä historiaan. Marian äidin juuret ovat jollain Karibian saarista, hän ei ole musta eikä valkoinen, vaan kreoli. Äiti on ollut vaitonainen suvustaan ja sen historiasta, eikä Mariaa ja hänen veljeään ole koskaan esitelty Amerikan suvulle. New Yorkissa Maria ei ryhdy etsimään verisukulaisiaan, mutta löytää sielunkumppanin vuokraemännästään Mélaniesta ja tuntemattoman rakastajan, joiden molempien tausta on hänen äitinsä kaltainen. Marian selviytymiskeinoksi kriisistä muodostuu tanssi, afrikkalaiset ja karibialaiset rytmit, joihin hän solahtaa kuin kauan sitten kadotettuun kotiin.

Pidin tässä romaanissa ihan kaikesta, mutta ehkä eniten Marian kasvukertomuksesta Oulun seudulla 80-90-luvuilla. Pappisisä ja hänen jokseenkin eksoottinen englanninopettajavaimonsa tarvitsevat muitakin kiinnikkeitä kuin perussuomalaiset identiteetin koordinaatit – siksi perhe alkaa käydä lauantaisin lounaalla Oulun ainoassa kiinalaisessa ravintolassa. Tästä tulee perheen yhteinen tähtihetki, kunnes ravintoloitsija osoittautuu pahimmaksi rasistiksi kieltäen ”mutakuonoilta” sisäänpääsyn. Friteeratun ”munkkipossun” menetys on perheen lapsille takaisku, ja myöhemmin Marian suhtautuminen ruokaan muuttuu sairaalloiseksi. 15-vuotiaan rippikoululaisen ”valon kevät” johtaa pitkään mahaletkuruokintaan sairaalassa, eikä anoreksiasta toipuminen tapahdu ongelmitta. Anoreksian ja siihen liittyvän hengellisen etsinnän kuvaaminen on tässä poikkeuksellisen koskettavaa. Maria melkein perustaa oman seurakuntansa pienen paikkakunnan Esson peräpöydässä keski-ikäisten tätien ja kahdeksantoistavuotiaan vakavan Jeesuksen soturin Tuukan kanssa.  Porukka etsii tietään katolisen mystiikan ja asketismin ja vapaiden suuntien karismaattisuuden väliltä. Uskonnollinen hörhöily päättyy kuitenkin pitkään oleiluun teho-osastolla, ja Marian kirkkoherraisän tehtäväksi tulee palauttaa tytär takaisin maan päälle, ihmisten välisiiin asioihin.

Vaikka teoksessa käsitellään vakavia ja surullisia asioita, sen kieli on ilomielistä, kevyttä ja valoisaa. Välillä Pulkkinen puhkeaa runoon sellaisella kokeilevalla voimalla, joka ei välttämättä aukea kaikille. Romaanin toinen kertoja, seitsemänvuotias Yasmina ja hänen Muumi-päiväkirjan merkintänsä, tuovat hienoa balanssia kerrontaan. Aikuisen naisen ja pikkulapsen ystävyyden kuvaus on myös liikuttavaa. Vaikka Yasminan vanhemmat ovat ilmeisesti muslimeja, hän saa luvan osallistua kristillisiin jumalanpalveluksiin. Tässä nyrjäytetään hienolla tavalla ennakko-oletuksia maahanmuuttajaperheistä ja kerrotaan heidän elämästään mahdollisimman arkisella, eksotisointia karttavalla tavalla.

Itkin monet itkut kirjan äärellä, terapeuttisesti. Minulle tämä teos oli läheisempi kuin alkuvuodesta lukemani Totta (2012), joka sekin kosketti, mutta eri tasolla. Tästä tuli mieleen, kuinka eri tavoilla ihmiset kokevat pyhän hengen ja ylipäänsä hengellisyyden – karkumatkansa aikana Maria oppii palvelemaan Jumalaa ja kanssaihmisiä tanssimalla ja pääsee eroon ajatuksesta, että hengellisyyden kuuluisi olla itsensä ruoskintaa. Taivas laskeutuu alas ihmisten keskelle, eikä sen löytämiseksi aina tarvita sanallisia seremonioita.

Lopussa Maria jakaantuu kahtia ja näin hän lausuu vastasyntyneelle lapselleen. ”Minulta saat muutakin, saat tämän kaipuun, muukalaisuuden vaikka olisit kotona, älä anna sen murtaa sinua, sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan monta maailmaa.” Tässä koko romaanin kuningasajatus loisteliaasti tiivistettynä. Tämä on voimaannuttavaa, sielua kirkastavaa proosaa.

Arctic shit house calls

SudentaivalÅsa Larsson on ollut lohtukirjailijani jo vuosikausia. Kesän kunniaksi luin jo toisaalteen dekkarin Sudentaival (2006), aluksi vahingossa ja vasta puolenvälin  paikkeilla huomasin teoksessa jotain tuttua. Pahimpina ruuhkavuosina rentouduin dekkareiden parissa niin, ettei niistä paljon muistijälkiä jäänyt. Larssonin kiirunalainen mielenmaisema on jäänyt kummittelemaan, ja muistan, kuinka innoissani olin muutama vuosi sitten, kun pääsin seminaarimatkalle Luulajaan, jossa oli jo vähän samanlaista kuin dekkareiden Kiirunassa.

Jos dekkari on muuten haudanvakava käsitellessään pienen paikkakunnan naisvihaa ja hyvä veli-verkostoja, Pohjoisen Lapin uudet elinkeinot naurattavat. Kiirunassa on osattu tehdä talvisessa ulkohuussissa käynnistä ainutkertaisia elämyksiä japanilaisturisteille, ja opportunistinen kirkkoherra on varannut itselleen Jääkirkon kaikki julkkishäät, koska sitä kautta pääsee taatusti lehtiin.

Sudentaival on edelleen ajankohtainen aihepiiriltään, varsinkin Suomessa, jossa juopa luterilaisen kirkon sisällä syvenee syvenemistään. Tässä nimittäin hirtetään paikkakunnan aktiivinen naispappi Mildred Nilsson kirkkosalin katosta. Mildred on kunnostautunut kahdella saralla: pelastamalla perheväkivallan uhreja eroon miehistään ja perustamalla susiensuojelusäätiön kilpailemaan rahoituksesta paikallisen metsästysseuran kanssa. Mildrediä vihataan paikkakunnalla systemaattisesti ja avoimesti, ja moni on helpottunut tämän kuolemasta peittelemättä tunteitaan. Larsson kuvaa taidokkaasti Mildredin luonnetta ja taipumuksia tekemättä tästä kiiltokuvamaista sankaria. Mildredin taipumaton idealismi ja joskus manipulatiivinenkin luonne tekevät hänestä paradoksaalisen sielunpaimenen. Omalla tavallaan hän osallistuu jopa työpaikkakiusaamiseen pompotellessaan kollegaansa Stefan Wickströmiä, naispappeuden vastustajaa ja neljän lapsen isää.

Myös Rebecka Martinsson on etsivähahmona kiinnostavan ambivalentti. Hänen mielenterveytensä järkkyy jollain tapaa joka teoksessa, hän ei osaa ratkaista kuuluisiko kotiseudulleen vaiko Tukholman juristipiireihin, ja elementissään hän tuntuu olevan lähinnä ruumiillisissa töissä, kuten perunannostossa. Rebecka viihtyy paremmin kotikylänsä Poikkijärven tervaskantovanhusten ja kehitysvammaisten peräkammarin poikien kuin omanikäisten kollegojensa kanssa. Työkaveriksi tai pelastajaksi hengenvaarassa hän saa ilmeisesti joka romaanissa ”hevosnaamaisen” poliisi Anna-Maria Mellan, joka kipuilee virkatehtäviensä ja perhevelvoitteidensa kanssa. Anna-Maria kokee olevansa parempi poliisi kuin äiti ruokkoamattoman kotinsa keskellä. Naisten välinen yhteisymmärrys ei ole saumatonta, mutta he täydentävät toisiaan.

Hauskana detaljina Anna-Maria ottaa yhteyttä Tukholman vanhankaupungin skifi-kirjakauppaan avatakseen kuolleen papin työhuoneesta löytynyttä symbolista piirrosta. Piirros löytyy kyseenalaisesta nuorten joukkoitsemurhia käsittelevästä kulttikirjasta, joka on myös tilattu Kiirunaan. Vaikka en edes ole skifi-friikki, tuossa kaupassa käyn melkein  joka Tukholman-reissulla, sellainen kun meiltä Suomesta puuttuu.

Teoksen viihtyisin paikka oli Poikkijärven kylän sydän, Micken kapakka, jossa kylän yksinäiset käyvät uskollisesti ruokailemassa ja jossa naisryhmä Magdaleena pitää kokouksiaan. Rebeckakin päätyy kapakalle tekemään pimeitä tiskaushommia, mutta ura päättyy lyhyeen.  Micken kapakassa ei tapeta ketään, joten se jää mieleen tarpeellisena henkireikänä rankan kerronnan keskellä.

Vaikka teos pursusi raakaa väkivaltaa ja dysfunktionaalisia suhteita, tätä oli ilo lukea uudestaankin. Pohjoisen Ruotsin hahmot tulevat suomalaista lukijaa lähelle kaikessa traagisuudessaan, tyylitajuttomuudessaan ja konstailemattomuudessaan.

 

 

Jumalanäidin siunausta!

Tihvinän JumalansynnyttäjäKirsti Ellilän kirkkotrilogian loppuosa Pelastusrenkaita (2010) ja Ristiaallokkoa (2011) kuuluvat kaikessa loogisuudessaan luettavaksi samaan syssyyn. Ensimmäisessä kuulemme Matleenan ja toisessa Auliksen version avioerosta. Koko trilogian nyt lukeneena en voi kuin nostaa hattua. Ensinnäkin, kummankin eksän kriisien ja ennakkoluulojen parissa oli hauskaa, ja samalla teokset ottavat ajankohtaisesti kantaa kirkon syvimpään kriisiin tuomitsematta kumpaakaan osapuolta. Ellilä onnistuu tekemään pappeudesta ja sielunhoitajuudesta tavallisen ammatin siinä missä roskakuskin tai hammashoitajan.

Matleenan tarina pohjustetaan trilogian ensimmäisessä osassa (Pappia kyydissä) niin perusteellisesti, että hänen vaiheensa sinkkunaisena ja pappina eivät suorastaan yllätä. Hän saa jo eroterapiakurssin aikana nuoren poikaystävän Pyryn, jonka elämäntapaintiaanivanhemmat tunnetaan hampunviljelijöinä. Seurustelu herättää pahennusta seurakunnassa ja Matleenaa kehotetaan ottamaan aikalisä oman elämänsä uudelleenjärjestelyssä. Näin hän päätyy tuuraamaan sairastunutta kollegaa Pietarin luterilaisessa seurakunnassa. Pyry on Matleenaan niin rakastunut, että voisi jopa harkita kirkkoon liittymistä. Pariskunta tapaa jälleen Pietarissa ja päätyvät rukoilemaan yhdessä Jumalanäidin ikonin eteen. Näistä tunnelmista olisin halunnut lukea enemmänkin. Myös ensimmäisessä osiossa ortodoksisuus nosti päätään sivujuonena.

Ristiaallokkoa oli yllätyksellisempi tarina, sillä siinä karmea sovinisti Aulis pakotetaan kasvamaan aikuiseksi. Konservatiivisista mielipiteistään hän ei luovu, mutta oppii ilmaisemaan niitä pehmeämmin ja kohtaamaan erilaisia ihmisiä suht sivistyneesti.  Aulis ei ole täysin kärryillä hänen kolmen teininsä menoista ja järkyttyy, kun hänen tyttärensä alkaa seurustella Vehnä-nimisen pojan kanssa. Poika on Auliksen mukaan hermafrodiitti – asia, minkä voi jo päätellä siitä, että pojalla on vaaleanpunainen reppu. Matleenan Pyry ja Vehnä ovatkin hahmoina melkein identtiset kaksoset, mikä tuntuu hieman toistolta. Ellilä selvästi nauttii leikittelystä kummallisilla nimillä. Hippien ylilyönnit naurattavat siinä missä Timoteus-säätiön kantapeikkojenkin; esimerkiksi Maan Äidin palvojien kirkkokahvitusvuoro ja yritys tarjoilla kirkkoväelle siankärsämöteetä ja vegaanista raakakakkua nauratti.

Erokriisin lisäksi Aulis saa tehtäväkseen sorteerata kuolleen isänsä, Timoteus-säätiön johtohahmon, papereita elämäkertateosta varten. Papereiden joukosta löytyy ”lihallisia” paljastuksia ja nolon aistivoimaisia päiväkirjamerkintöjä, jotka paljastavat isän olleen nuorempana kuumaa kamaa seurakuntanuorten parissa. Näiden takaiskujen ja heikon urakehityksen vuoksi mies menettää äänensä oudon kurkkusairauden vuoksi. Sairauteen ei löydy fysiologista syytä, joten Aulikselle kirjoitetaan mielialalääkkeet. Sairauslomalla hän kuitenkin alkaa oppia armon antamista itselleen, jopa laiskottelua. Seurakunnan miesten piirit ja hemmotteluleirit esitetään sympaattisina foorumeina ja pahimmistakin ”peikoista” alkaa löytyä inhimillisiä puolia.

Perheen koira Apatia nousi tässä eron hiljaiseksi todistajaksi. Auliksella alkoi käydä lenkkipoluilla flaksi koirankusettajana, kun taas Matleena tuntui tapaavansa enemmän koiraa kuin lapsiaan. Pariskunnan ero tuntui lopulliselta, mutta heidän kohtalonsa jätetään sopivan avoimeksi loppukohtauksessa, jossa koira edelleen yhdistää riitaisat eksät. Näiden outojen tyyppien kanssa olisin viihtynyt pidempään ja koin ammentavani näistä teoksista jotain omaakin kirjoittamistani varten. Näissä kaikissa oli pureva, yhteiskunnallinen tyyli ja sopivan vinksahtanut näkökulma.

 

”Me suvaitsemattomat”

PAPPIA~1Kirsti Ellilä on minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka olen monesti lukenut hänen blogiaan, Kirjailijan häiriöklinikkaa. Sain käsiini hänen kirkkotrilogiansa ensimmäisen osan  Pappia kyydissä (Karisto, 2011), jonka kannet lupailivat kevyttä chicklit-ilottelua. Tässä sarjassa seurataan syvästi uskovaista pariskuntaa, Aulista ja Matleenaa, ja heidän aviokriisiään. Olin riemuissani huomatessani, että joku on kirjoittanut ev.lut. kirkon kriisistä juuri tästä näkökulmasta. Kuitenkaan tämä ilottelu ei jää pelkän chicklitin tasolle, sillä tässä otetaan reippaasti poliittista kantaa eivätkä näkökulmatkaan ole stereotyyppisen ”naisellisia”.

Matleena on herkullisen ristiriitainen karaktääri – teologi, joka kieltäytyy pappisvihkimyksestä periaatesyistä. Periaatteet hän on kuitenkin omaksunut pappismieheltään Aulikselta – sopeutuminen raamatullisen naisen rooliin on ollut osana Auliksen hänelle tarjoamaa ”pakettia” seurusteluvaiheessa. Opiskeluaikoina Aulis olisi ehkä ollut kiinnostunut enemmän Matleenan ystävästä Titasta, mutta Titta ei lämmennyt Auliksen patriarkaalisiin kosioyrityksiin. Matleena lämpesi, koska on luonteeltaan hieman tossukka. Hän on naimisiin mennessään päättänyt omistautua miehelleen ja lapsilleen, mutta ei satu tietämään tai muistamaan, ettei avioliittolupauksessa sanota ”tahdon” puolison mielipiteille. Auliksen paketti on ”me suvaitsemattomat”  – mielentila ja kaveripiiri, joka pitää yhtä tuulessa ja tuiskussa ja joka tukahduttaa alleen osan kuuliaisista Martoista ja Marioista, ahdasmielisten pappien vaimoista. Heidän ainoa kapinansa on alkaa naida vaarallisia miehiä. Tai ehkä purra nikotiinipurkkaa. Tai nauttia pari siideriä päiväsaikaan. Tai karata ekohippien kommuuniin meditoimaan.

Kun Aulista uhkaa hattuhyllylle pano seurakunnassaan siksi, ettei hän suostu palvelemaan Jumalaa naispuolisten kollegoiden kanssa, Matleena alkaa ajatella omilla aivoillaan. Hän ei enää pysty ymmärtämään, miksi Aulis riskeeraa perheen toimeentulon Luther-säätiön hardcore-linjausten vuoksi. Hänen oma osa-aikatyönsä hautaustoimiston aputyttönä ei riitä asuntolainojen lyhentämiseen. Teoksen ilkikurinen draama rakentuu kummankin aviopuolison idealistisuudelle ja epäkäytännöllisyydelle – he esittävät mielellään uskovaista perheidylliä, mutta todellisuudessa kaikki heidän puutalonsa seinien sisällä on radikaalisti rempallaan. Lapset jäävät kasvattamatta ja koira kouluttamatta, kaikkialla haisee kissanpissa.

Kirjan tempo antaa chicklit-vaikutelman: tässä törmäillään ja sählätään kiihkeämmin kuin Sinkkuelämissä. Matleenalla on hirvittävä draivi päällä siitä huolimatta, että ulkomaailma diagnosoi hänet vakavasti masentuneeksi. Kai normisuomalaisen elämänmenon kuvaus masennuksesta on se, kun äiti ei aina jaksa herätä ennen pesuettaan kouluaamuina. Aika poikkeuksellista, että Ellilä on onnistunut muokkaamaan tyypillisestä ev.lut-seurakunnasta melkein seksikkään paikan. Matleenan ekso-ekskursio tosin kohdistuu alkoholisoituneeseen ortodoksipappi-Heikkiin, joka torjuu tämän lähentely-yritykset heti kättelyssä. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus tulee teoksessa ilmi rehellisenä ja alkuvoimaisena. Odotan jo jatko-osia, joissa Matleena alkaa puumanaiseksi ja kyseenalaistaa kaikkia seurakuntanuorien leireillä oppimiaansa arvoja (erityisesti selkäänpuukottavia moralistisia katseita kirkkokahvien jonossa)!

Nauroin ääneen tätä lukiessa moneen otteeseen ja mieleeni tuli, että tämän tarinan haluaisin nähdä lavalla. Tässä oli minulle sopivat dramaattiset jännitteet. Jotain yhteistä tässä oli Minna Canthin Papin perheen kanssa, joka sattuu olemaan kotimaisia lempinäytelmiäni. Kummassakin tekstissä toimitetaan ahdasmielisen konservatiivista kristillistä lehteä, jota kukaan nykyihminen ei halua lukea. Temaattinen yhtymäkohta löytyi myös Ulla-Lena Lundbergin Jään kanssa, vaikka tyylillisesti romaanit ovat eri planeetoilta. Kummassakin kuvataan kristillistä avioliittoa taistelutantereena. Jäässä voimakastahtoinen vaimo irrottaa miehensä karismaattisesta liikkeestä; tässä pariskunta erkaantuu toisistaan teologisen skisman vuoksi.

Vaikka kerronta on paikoitellen arkista puuroa, se tarjoillaan ainutlaatuisin luksuslisukkein.