Ulkomaantoimittajaksi tilanteen luomana

Teos: Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Maija Liuhto oli 10-luvun alussa vasta valmistunut antropologi, jonka erikoistumisalue oli Etelä-Aasia. Hän pyrki uransa alussa saamaan töitä järjestökentältä noissa maissa, ja päätyi myös Afganistaniin kehitysavun konsulttifirmaan, jonka arvoja hän ei oikein jakanut. Paikan päällä hän sattui niin moneen uutistilanteeseen silminnäkijäksi, että toimittajan työ, edes sivutoimisena, alkoi kiinnostaa. Pian hänellä olikin freelancer-keikkoja moniin maailman lehtiin, ja hän päätti jäädä Kabulin asumaan pysyvämmin. Yhdessä intialaisen toimittajakollegan ja amerikkalaisen kuvaajan kanssa he muodostivat tehotiimin, ja jakoivat saman asunnon.

Liuhto asui Kabulissa aikana, jolloin maahan syydettiin avustusrahaa, ja Kabulin englantia osaava eliitti tiesi, kuinka hyötyä tästä rahoituksesta. Naisten oikeuksien ympärille oli muodostunut pieni teollisuus, mutta tietoisuus näistä oikeuksista ei aina levinnyt kuin ”omien” ja sisäpiiriläisten piiriin. Hyvää tarkoittavia kehityshankkeita oli muuten helpompi saada aikaan maan pohjois- ja länsiosissa, mutta Talebania kannattavilla alueilla ulkomaisten tahojen hankkeisiin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Viime aikoina Liuhto on tietoisesti pyrkinyt järjestämään juttukeikkoja eteläiseen Afganistaniin, varsinkin Kandaharin alueelle, jota pidetään Talebanin kannatuksen ydinalueena. Siellä pääseminen haastattelemaan paikallisia naisia vaatii diplomatiaa ja kärsivällisyyttä, mutta se ei edelleenkään ole mahdotonta.

Tämä on huikean jännittävä teos, jossa kuvataan nuoren naistoimittajan arkea ehkä maailman vaarallisimmassa kaupungissa. Kuitenkin tämän vaarankin keskellä nuoret ekspatriaatit juhlivat, käyvät ravintoloissa ja yrittävät rakentaa elämäänsä normaaliutta muistuttavia rutiineja. Kuitenkin läheltä lähtee ihmisiä Talebanin ja Isis-K:n eliminoimana, ja asumiseen kaupungissa liittyy reunaehtoja, joita sinisilmäinen suomalainen ei osaisi ottaa huomioon.

Kuuntelin kirjan yhdessä päivässä nopeutettuna, ja oikeasti tämä on sen tyyppinen teos, johon kannattaa perehtyä hitaasti, muistiinpanoja tehden. Itse olen lukenut useamman teoksen Afganistanin lähihistoriasta ja jopa Talebanista, ja ollut tekemisissä täällä asuvien afgaanien kanssa. Tästä huolimatta kirjassa kuvatut poliittiset kuviot ovat monimutkaisia, ja kiitos Liuhtolle siitä, että hän vie lukijansa syvälle noihin mittelöihin. Kirjassa matkustetaan useamman etnisen ryhmän luo, ja tavataan monenmoisissa liemissä ryvettyneitä poliitikkoja. Liuhto onnistuu teoksessaan saavuttamaan sellaisen analyysin tason, jota informoitu tavallinen kansalainen pystyy seuraamaan, mutta jossa kaikkea ei ole väännetty rautalangasta.

Aina haastattelut eivät materialisoidu, vaikka toimittaja matkustaisi kalliilla kauas kuvaajan ja fikserin kanssa. Työhön mahtuu uskomaton määrä turhautumista, mutta ymmärrän myös sen palkitsevuuden.

Jostain syystä jäin pohtimaan eniten kirjassa mainittua kristillisten avustusjärjestöjen ”skeneä”, joka Liuhtollekin oli aika vieras, vaikka hän joutui toimittajana sen kohtaamaan vuonna 2017, kun suomalainen 37-vuotias nainen kaapattiin varsin dramaattisissa oloissa. Kaapattu henkilö halusi jäädä anonyymiksi, eli keissin ympärille ei syntynyt suurta mediaspektaakkelia. Kyseisen ruotsalaisen organisaation (Operation Mercy) turvatoimet havaittiin varsin puutteellisiksi, ja näin ollen työntekijöiden kaappauksen on täytynyt olla helppo nakki.

Tämä taitaa olla minun tämän vuoden hittikirjani tietokirjojen/ei-fiktion saralla. Teos on todella monipuolinen, koukuttavasti kirjoitettu ja vähemmän omaa napaa kaiveleva. Toki lukija saa tietää Liuhton yksityiselämästä riittävästi, mutta tarinan keskiössä on tosiaan Afganistan, ja Kabul-jaan, rakastettu kaupunki, joka Talebanin uuden nousun jälkeen tuntuu Liuhtosta taas vieraalta.

Olisi kyllä upeaa lukea häneltä myös uusi teos Pakistanista, maasta, jossa hän nykyään asuu, ja jota hän luultavasti tuntee jopa Afganistania paremmin.

Edwardiaanisissa häissä

Teos: Marie Benedict: Lady Churchill (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

BookBeatin tilaus katkesi juuri, uuteen jaksoon ei ole varaa, ja minulla jäi kirja kesken. Yleensä en postaile kesken jääneistä teoksista, mutta lupaavista yksilöistä voin vähän huudahdella. Yleensä lukemistoihini ei myöskään kuulu historialliset romaanit valtiomiesten rouvista. Valitsin tämän teoksen kuitenkin siksi, että Winston Churchill kuuluu niihin kiinnostaviin ”tapauksiin”, joista olen pitkään halunnut tietää lisää, ja näin Clementine Churchillin tarina tuntui sopivalta alkupisteeltä.

Pariskunnan avioliiton saaga on kummallinen yhdistelmä vapaamielisyyttä ja konservatismia, kuten olivat molempien osapuolien suvut. Uskollisuus avioliitossa ei kuulunut näiden piirien hyveisiin, ja Winstonin amerikkalainen äiti teki sarja-avioitumisesta urheilulajin. Näissä piireissä naimisiinmeno oli useimmille enemmän sopimus kuin sydämen valinta.

Kun Winston ja Clementine menivät naimisiin vuonna 1908, elettiin edwardiaanista aikaa, jota on pidetty imperialismin arvojen huipentumana. Winston Churchill palveli pidempään meriministerinä, mutta myös lyhyemmän jakson siirtomaa-asioiden vastaavana ministerinä. Hän kuului niihin jääriin, joiden mukaan Intia ei ollut vielä valmis itsehallintoon, ja tämä oli yksi iso kysymys, josta pariskunta oli eri mieltä.

Clementine Churchill ymmärsi politiikasta enemmän kuin hänelle olisi tuon ajan normien mukaan ollut suotavaa, ja näin hän pääsi mukaan politiikan arkeen jouhevasti. Koska Winstonin poliittinen ura oli tuulinen, vaimon tuki oli keskeistä miehen psyykkisessä selviytymisessä. Kun poliittinen suosio oli alamaissa, Winston vetäytyi tiluksilleen rakentamaan omituista miniatyyrimaailmaa, pikku-Englantia.

Nämä ajat olivat vaimolle stressaavampia kuin ministerin rouvana toimiminen. Winston oli vaativa puoliso, jonka oikkuja ei yksi nainen olisi voinut tyydyttää. Yksi Clementinen arkihuolista oli, kuinka saada rahat riittämään palveluskunnan palkkoihin, ja aikana, kun perhe asui omistamassaan maaseuturesidenssissä, heillä oli varaa palkata ”vain” yhdeksän ihmistä.

Kirjan ilmapiiri on jännittävä ja hieman vinksahtanut, ja vaikka tässä käydään läpi historian laajoja kaaria, Benedict onnistuu tavoittamaan pariskunnan yksityisemmän, intiimin puolen. Avioliitto oli myrskyisä, mutta kesti Winstonin kuolemaan saakka.

Clementine synnytti viisi elävää lasta, joista Marigold-tyttönen kuoli verenmyrkytykseen kaksivuotiaana. Lasten saaminen kuului avioliiton käsikirjoitukseen, vaikka Clementine ei ollut äidillisyyttä pursuava tapaus. Hänellä oli haasteita mielenterveytensä kanssa, ja joutui välillä lataamaan itseään sairaalahoidossa. Pitkät ulkomaanmatkat ilman lapsia olivat hänelle henkireikä. Churchillin lapsikatrasta hoitivat palveluskunta ja sisäoppilaitokset, mutta perhejuhliin pariskunta panosti erityisesti.

Pääsin kirjassa kohtaan, jossa Winston ja Clementine joutuvat ensi kertaa pommisuojaan toisen maailmansodan aikana, ja Winstonista on juuri tullut maansa pelastaja, yhdistetty pää- ja puolustusministeri. Tästä ajastaan tehtiin myös se mainio leffa, jonka näin muutama vuosi sitten. En edes muistanut Clementinen roolihahmoa siinä, ja luulin, että Churchill oli leskimies. Itseäni tarinassa ehkä kiinnosti eniten natsi kysymys ja sen käsittely Britanniassa, ja Churchillin erinomainen kyky ennakoida tulevaa. Clementine toki oli näissäkin keskusteluissa aktiivinen, vaikka kirja antaa ymmärtää, että naisten äänioikeuskysymys olisi ollut hänen varsinainen intohimonsa.

Teos voisi olla mainio äitienpäivälahja niille, joita erilainen, haasteellinen äitiys kiinnostaa. Oma äitini olisi varmasti pitänyt tästä, jos olisi vielä elossa, ja itsekin alan lähestyä jo ikää, jossa tämäntyyppiset ”vakavammat” viihderomaanit kolahtavat . Tyylillisesti tämä oli sopivan ironinen ja ristiriitainen teos, kieli ja kerronta on jouhevaa, mutta henkilöhahmoissa on riittävästi särmää. Nuoremmat lukijat voivat romaanin kautta innoittua lukemaan lisää muistakin kirjan avainhenkilöistä. Poliittisen historian saralla teos ei todellakaan ollut turhan kepeä tai viihteellinen.

Orpotyttö ja maailman laulu

Teos: Nazanine Hozar: Aria (Otava, 2020)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Minulla on ollut joskus 00-luvun alkupuolella vaihe, jossa luin lähestulkoon kaiken englanniksi tai suomeksi saatavilla olevan kirjallisuuden Iranista, mutta viimeisen 10 vuoden aikana kiinnostus on laimentunut, johtuen osittain siitä, että historiallisissa teoksissa on paljon toistoa. Mutta hyviä leffoja maasta on tullut katsottua vähän enemmän, ja kun muutama päivä sitten näin Teemalla Jafar Panafin leffan Kolme naista, niin päätin katsoa, löytyisikö minulle jotain uutta luettavaa.

Nazanine Hozarin (s. 1978) esikoisromaanilla Aria näytti olevan Margaret Atwoodin suositus etukannessa, joten odotukseni sen suhteen olivat melkoiset. Mutta täytyy tunnustaa, että Iranin lähihistoriasta kertovia romaaneja olen lukenut liikaa samantyyppisiä – vakavia, eeppisiä ja pitkän aikajanan omaavia, ja vaikka niissä on ollut painavaa asiaa, niin tietynlainen opettavaisuus/ulkokohtaisuus on vaivannut monia. Tämä voi yksinkertaisesti johtua siitä, että moni kirjailija kirjoittaa lännestä käsin länsimaisille yleisöille. Myös Hozar kuuluu tähän joukkoon: hän on muuttanut Kanadaan parivuotiaana Teheranista, ja on kirjailijana kanadalaisen kirjoittajakoulun tuote.

Romaanin päähenkilö Aria on Teheranin köyhemmissä eteläosissa vuonna 1953 syntynyt löytölapsi, joka jossain vaiheessa löytää uuden kasvattiperheen rikkaalta pohjoispuolelta. Arialla on kolme äitihahmoa, joista yksi on biologinen äiti, mutta tyttö saa tietää tästä vasta aikuisena. Köyhissä kortteleissa häntä kasvattaa katkera ja väkivaltainen Zahra, jolla on itseään nuorempi ja kiltimpi aviomies Behrouz. Pariskunnan avioliitto on kummallinen, ja Behrouzin vastuulle jää tunnesiteen luominen lapseen. Kun tyttö on sitten vaarassa sokeutua silmäsairauden vuoksi, Zahra roudaa tytön entiseen palveluspaikkaansa, kartanoon, jonka omistava suku on ollut shaahin hopeaseppiä.

Toinen äitihahmo on hyveellinen ja siveellinen Fereshteh, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä suurilla tiluksillaan. Suku on ollut alun perin zoroastrialaisia, mutta Fereshteh on sisaruksineen muodollisesti kääntynyt islamiin, ja perheessä vallitsee todellinen kognitiivinen dissonanssi juhlapäivien ja uskomusten suhteen. Hämmennystä lisää vielä se, että Fereshteh lähettää Arian auttamaan erästä köyhää perhettä, joka osoittautuu juutalaiseksi. Kaiken kukkuraksi tuon perheen äiti onkin Arian biologinen äiti Mehri, mutta jos Fereshteh olisi tiennyt Mehrin juutalaisuudesta, hän ei olisi antanut tytön vierailla koko perheessä.

Ja kyllä, olen pitkään tiennyt Iranin uskonnollisista vähemmistöistä, mutta koin, että tässä teoksessa lukijan kaikki huomio keskittyi vähemmistöpositioiden muistamiseen. Mukaan toki hyppää myös Armenian kristittyjä melko tärkeässäkin roolissa, ja myös baha’i – uskolla on pieni rooli tarinassa.

Juonellisesti aloin vähän lämmetä romaanille siinä vaiheessa, kun Aria oli jo päässyt opiskelemaan yliopistoon, ja Khomeinin kannattajat ilmaantuivat kampukselle. Mutta perinteisenä kasvukertomuksena romaani oli lähes laimea. Ja koska luin juuri Khaled Hosseinin Leijapojan, niin ärsyynnyin siitä, että tässäkin tarinassa päähenkilön parhaalla lapsuuden ystävällä oli huulihalkio – asia, jonka on täytynyt olla yleistä 1950-60-luvuilla, mutta silti se häiritsi.

En tiedä, johtuiko nihkeä luentani ajasta, paikasta tai kielellisestä kuilusta. Kirjailija ei ole hirvittävän nuori, eli kuuluu lähes samaan sukupolveen kanssani. Hänellä on varmasti ollut Kanadassa asuneena ollut hienot mahdollisuudet taustoittaa tarinaansa. En yhtään epäillyt faktojen paikkansapitävyyttä, mutta ehkä niitä faktoja oli tungettu yhteen romaaniin aivan liikaa. Ja toinen ongelma oli Arian henkilöhahmon tietynlainen sovinnaisuus, tai psykologisen syvyyden puute. Hän oli kyllä henkilö, jonka ympärillä tapahtui koko ajan valtavasti, mutta joka ei lopulta ottanut kovin järeästi ohjia omiin käsiinsä.

Tsekkasin nopeasti joitain suomalaisia arvioita kirjasta, ja monissa oli kanssani samansuuntaisia vaikutelmia. Ilmeisesti teos on kuitenkin ollut iso hitti Kanadassa, eli se ehkä tavoittaa sen maan tämän hetken kirjallisten piirien odotukset. Itse olisin taatusti jättänyt tämän kirjan kesken Kanadassa asuessani, sillä siellä Lähi-Itään keskittyvää kirjallisuutta oli niin paljon saatavilla.

Nyt oli ihme, että nihkeydestä huolimatta kuuntelin kirjan loppuun, mutta täytyy tunnustaa, että loppu (joka oli parempi kuin hidas alku) meni 1,4-nopeudella. Tämä ei yhtään haitannut, kun kerronta oli niin lineaarista ja selkokielistä.

Kansanvalistajan kujanjuoksu

Teos: Shona Patel: Flame Tree Road (Mira Books, 2015)

Äänikirjan lukija: Neil Shah

Intiaan sijoittuvalla kirjamaratonilla siirryn nyt Bengaliin, josta löytyi lukuisia lukemattomia kirjoja. Shona Patel on natiivi bengalilaiskirjailija, joka on kasvanut teeplantaasin tyttärenä Assamissa. Hänen toinen romaaninsa sijoittuu enimmäkseen itäiseen Bengaliin, Sylhetin alueelle (joka kuuluu nykyään Bangladeshiin) ja Assamiin.

Teos kertoo tulisieluisesta asianajaja Biren Roysta, joka syntyy 1870-luvulla juuttitehtaan työnjohtajan perheeseen Sylhetissä. Birenin isä on saanut länsimaisen koulutuksen, mutta on joutunut keskeyttämään opettajan opinnot elättääkseen laajennettua perhettään, jossa kukaan muu ei käy töissä. Birenin isä kuolee nuorena, mutta edistyksellinen tehtaanjohtaja Skotlannista ottaa perheen poikien koulutuksen vastuulleen.

Biren pääsee katoliseen eliittikouluun Calcuttassa, ja tätä kautta saa stipendin opintoihin Cambridgen yliopistossa. Vuodet Englannissa muokkaavat Birenistä innokkaan yhteiskunnallisen keskustelijan, ja hän saa siellä asuessaan vision tyttöjen koulutuksen edistämisestä Bengalissa. Cambridgessä Birenillä on naispuolisia ihailijoita, ja Intiassa lapsuutensa viettänyt Estelle Lovelace olisi valmis ottamaan Birenin puolisokseen. Mutta Biren on hyvin sitoutunut kotikyläänsä huolimatta siitä, ettei häntä kiinnosta järjestetty avioliitto siellä.

Biren päätyy paikallishallinnon virkaan Sylhetissä, ja Cambridgen todistus taskussa hän pääsee samaan virka-asemaan brittien kanssa. Muut intialaiset työkaverit ovat babuja, paikallisesti koulutettuja kirjureita, joilla ei ole samoja etuja kuin Birenillä. Birenin asema on hankala, sillä brittien suosikiksi pääseminen herättää epäilystä paikallisessa yhteisössä. Hänen suunnittelemansa koulutusprojekti makaa Calcuttassa Macaulayn pöydällä vuosia, mutta sinnikäs rahoituksen hakeminen lopulta kantaa hedelmää.

Teoksen rakkaustarina, eli Birenin ja Mayan, paikallisen opettajan tyttären, kohtaaminen on kerrottu kauniisti, mutta suhteen kuvaus kuulosti vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. On toki itsestään selvää, ettei näin idyllinen rakkaustarina voi päättyä onnellisesti.

Tämä oli lämminhenkistä ja asiallista luettavaa, joka opetti ulkomaalaiselle lukijalle Intian sosiaalihistoriasta ja poliittisesta liikehdinnästä. Kuuntelin kirjan sujuvasti, mutta kaunokirjalliselta teokselta jäin odottamaan enemmän särmää. Teoksen ongelmana on se, että sen henkilöhahmot ovat kovin ”puhtaita” ja viattomia. Toki tässä tapahtuu myös pahoja, mutta pahaa tekee aina yhteisö, eivät yksilöt, ja tämän vuoksi psykologinen näkökulma jää ohueksi.

Teoksen aika-akseli on noin 80 vuotta, ja tässä eletään suurten muutosten aikaa. Itseäni hämmensi se, kuinka moderneja ajatuksia jo Birenin vanhemmilla oli 1870-luvulla. Romaanin loppua kohti tehdään huimia tiivistyksiä, eli tarina Birenin keski-iästä ja vanhuudesta tuntuu enemmän luettelolta kuin juonelliselta romaanilta.

Heinäparven salaisessa parlamentissa

Teos: Miriam Toews: Naiset puhuvat (S&S, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Miriam Toews on kanadalainen kirjailija ja dokumentaristi, jonka juuret ovat Manitobassa mennoniittayhteisössä. Hän on julkaissut monia romaaneja, joissa on mennoniittataustaisia hahmoja, mutta teoksessa Naiset puhuvat on vankka totuuspohja, vaikka sekin on fiktionaalisesti toteutettu.

Teos kertoo Boliviassa sijaitsevasta mennoniittojen yhteisöstä, jossa oli vakavia naisiin ja lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia vuosina 2005-9, ja myöhemminkin 2010-luvulla. Mennoniittojen maailmanlaajuinen diaspora on kiinnostava ilmiö, sillä yhteisöt ovat onnistuneet säilyttämään 1600-lukulaista elämäntapaansa muutettuaan ensin Saksasta ja Hollannista Ukrainaan, ja 1900-luvun alkupuolella sieltä Pohjois-Amerikkaan. Tässä kirjassa kuvattu yhteisö on lähtenyt Kanadan Manitobasta Boliviaan 1950-60-luvuilla. Nyt Boliviassa asuu n. 60 000 mennoniittaa, joiden merkitys maanviljelijöinä on suuri Andien vuoristovaltiossa.

Romaanin päähenkilöt edustavat kahta perhekuntaa, Loeweneitä ja Frieseneitä. Näiden perheiden naiset ovat saaneet tarpeekseen miesten öisistä hyökkäyksistä taloihinsa. Kahdeksan yhteisön eri-ikäistä miestä, joista osa on naisten sukulaisia, on pidätetty seksuaalisesta väkivallasta, ja vapaana olevat miehet yrittävät myydä karjaa kerätäkseen varoja vangittujen takuusummia varten.

Yhteisössä on perinteisesti hoidettu lainvalvonta omavoimaisesti, mutta heinäparvelle kokoontuvat naiset eivät enää luota piispa Petersin ja tämän uskottujen miesten harkintakykyyn. Ona-niminen nuori nainen on tullut raskaaksi ”kutsumattoman vieraan” käynnistä, ja Neitjen äiti on hirttänyt itsensä sen jälkeen, kun Neitje raiskattiin. Ona pyytää lapsuuden ystäväänsä August Eppiä toimimaan kirjurina öisissä kokouksissa, joissa tarkoituksena on päättää, lähtisivätkö naiset pois vai jäisivätkö yhteisöön.

August Epp on tarinan kertoja, ja mies, jota pidetään ”puolimiehenä”. Hän kuuluu perheeseen, joka suljettiin yhteisöstä ulos jo Augustin ollessa teini. August on asunut ”maailmassa” perheensä kanssa, aina Englannissa saakka, jossa August pääsi opiskelemaan yliopistoon, mutta joutui myös vankilaan kansalaistottelemattomuuden vuoksi.

Naiset kohtelevat Augustia eri lailla kuin yhteisön muuta miehiä. He eivät aina muista peittää päätään kirjurinsa seurassa, ja käyttäytyvät muutenkin varsin vapaamielisesti hänen seurassaan. Kapinallisin kaikista on naimaton Salome, Neitjen kasvattiäiti, jolla uskotaan olevan ”salainen elämä”. Salome polttaa tupakkaa, kiroilee ja puhuu manifestin kirjoittamisesta. Naiset ovat kuitenkin lukutaidottomia, mikä tekee heidän asemansa hankalan myös uskovina. Perustuuhan heidän koko Raamatun tuntemuksensa pelkästään miesten tulkintoihin kirjasta.

Tämä on hurja teos, joka kuvaa uskollisesti suljetun yhteisön miesten ja naisten maailmankuvaa kolmen polven näkökulmasta. Vaikka pääteema on raskas ja vakava, mukaan mahtuu myös juurevaa huumoria ja kipakkaa draamaa. Osalla naisista on terävä sarkasmin taju, ja esifeministisiä piirteitä. Kaikki eivät ehkä enää halua tulla miesten kosiskelluksi niin, että rakkautta osoitetaan lehmänkikkareita heittämällä. Omaa tilaa onnistutaan raivaamaan kekseliäin tekosyin, sillä yhteisössä on aina vaativia tilkkutäkkiprojekteja käynnissä.

Luin äskettäin Katriina Ranteen romaanin Brasilian ideologisesta suomalaisyhteisöstä, jonka aika-akseli oli lähes sata vuotta. Tässä tarinassa taas kuvataan muutaman vuoden aikaisia tapahtumia, mutta itse ”parlamentti” saa vain kaksi päivää aikaa päättää tulevaisuudestaan. Ranteen romaani tuntui jopa leppoisalta verrattuna tähän tarinaan, mutta se ei kertonutkaan uskonnon ympärille kehkeytyneestä yhteisöstä. Kuitenkin yhteisöjen elämäntavoissa oli jotain yhteistä, vaikka Brasilian suomalaiset eivät vastustaneet kaikkea teknologista kehitystä samalla tavalla kuin mennoniitat.

Itse olen perehtynyt pinnallisesti näihin Amerikan outoihin uskonyhteisöihin, joten en lähtenyt lukemaan tätä teosta täysin puskasta. Silti googlailin jonkun verran taustoja juuri tästä Boliviaan muutosta. Tämä raiskauksien aalto on ollut medioiden huomiossa myös Euroopassa, sen verran erikoinen keissi on ollut. En osaa sanoa, millaisena tarina avautuu niille, jotka kuulevat mennoniitoista ensi kertaa kirjaan tarttuessaan. Teksti on kyllä vetävää ja aistivoimaista, mutta lukijan voi olla tarpeen taustoittaa asioita, jotta tämän yhteisön historia jotenkin avautuisi.

Tämä saattoi olla tämän lukuvuoteni erikoisin fiktiivinen teos, jossa todella matkustettiin itselleni kaukaiseen mielenmaisemaan. Olen aiemmin lukenut joitain kirjoja amish-yhteisöistä, mutta löysin tarinasta myös joitain yhteyksiä lukemiini kirjoihin ortodoksijuutalaisista. Tuntuu, että myös tässä puhutun plautdietschin ja jiddishin välillä voisi olla jotain yhteistä.

Koen, että tarinalla olisi vahva elokuvallinen potentiaali, vaikka toteutus ei olekaan helpoin mahdollinen. Tässä on niin monia maailmoja, historiallisia kerroksia ja karun kaunista maisemaa, johon päähenkilöt eivät kuitenkaan kokonaan ”kuulu”, vaikka ovat syntyneet maassa. Jo tuota outoa kieltä olisi kiinnostavaa kuulla puhuttuna ennen kuin se katoaa.

Ghana, uusi tuttavuus dekkarimaana

Teos: Kwei J. Quartey: Wife of the Gods. (Random House, 2009)

Raskaiden historiallisten järkäleiden jälkeen saavuin kirjahaasteessani virkistävään keitaaseen, kun löysin ghanalais-amerikkalaisen Kwei J. Quarteyn kotimaahansa sijoittuvat dekkarit. En ole ennen tätä tiennyt muista afrikkalaisdekkareista kuin Mma Ramotswe-sarjasta, jolla aloitin tämän haasteen, mutta jota en aio lukea koskaan loppuun.

Kwei J. Quarteyn sarjassa pääasiallinen etsivä on mies, Darko Dawson, joka on töissä Accran keskuspoliisiaseman murhayksikössä. Sarjan aloitusosassa Darko on reilu kolmikymppinen perheenisä, jolla on kotipuolessa monenlaisia huolia. Hänen pojallaan on reikä sydämessä, veli on halvaantunut vyötäröstä alaspäin ja äiti on kadonnut veljen onnettomuuden jälkeen teille tietämättömille. Töitä Darko ja hänen vaimonsa Christine joutuvat tekemään apinanraivolla, koska 6-vuotiaan pojan tuleva sydänleikkaus ei kuulu kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin.

Kirjassa Darko palaa 25 vuoden jälkeen äitinsä kotikonnuille Voltan provinssiin, pohjois-Ghanaan. Siellä asuu edelleen Osewa-täti, jonka luona mies on viettänyt ikimuistoisia lomia lapsena. Reissu herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, koska äidin katoamisen jättävät haavat aktivoituvat. Kylässä on murhattu nuori lääketieteen opiskelija Gladys, joka on ollut siellä antamassa HIV-valistusta paikalliselle osana opintojaan. Murhia ei tuolla syrjäisellä alueella tapahdu usein, ja paikallinen poliisi tarvitsee virka-apua pääkaupungista joka saralla.

Teoksen pääteema liittyy Ghanassa tunnettuun kulttuuriseen käytäntöön, eli nuorten tyttöjen vihkimiseen ”jumalille” hyvityksenä suvun muiden jäsenten tekemistä vääryyksistä. Varsinkin pohjoisessa Ghanassa on kyliä, joissa teinityttöjä uhrataan animistisiin temppeleihin, ja tosiasiassa he päätyvät niiden pappien seksileluiksi. Tässä kuvatussa keississä paikallinen pappi menee jo viidennen tytön kanssa naimisiin, eikä vaimoilla ole helppoa poispääsyä järjestelystä varsinkaan, jos he sattuvat uskomaan jumalten kostoon.

Kaiken kaikkiaan dekkari on hyväntuulinen ja rempseä, vaikka siinä käsitellään syviä yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia. Kirjan naiset alkavat tosin olla hyvin tietoisia oikeuksistaan, ja muutos sukupuolten välisissä suhteissa on saavuttanut jo syrjäkylätkin. Ironista kyllä, liikkeellä on myös koulutettuja ihmisiä, jotka puolustavat trokosi-käytäntöä kansalaisjärjestötasolla, ja haluavat tyttöjen uhraamisen jatkuvan postkoloniaalina vastarintana. Ylipäänsä Quartey maalaa kuvaa yhteiskunnasta, joka on hyvin järjestäytynyt ja jossa vallitsee jonkun tason perusluottamus instituutioihin.

Wife of the Gods osoittautui lukuhaasteeni viihteellisemmistä afrikkalaiskirjoista toistaiseksi kiinnostavimmaksi, ja ilahduin huomatessani, että dekkareita on julkaistu tämän debyyttiteoksen jälkeen neljä lisää. Lukisin mielelläni koko sarjan läpi, ja näkisin mielelläni sarjan myös suomennettuna, sillä ainakaan tämä sarjan aloitus ei ollut liian höttöinen, kuten esimerkiksi Mma Ramotswe-teokset ovat.

Maahaaste on nyt kohdassa 87/196: Ghana.

Luottokirjailijan uusi aluevalloitus

Teos: Sujata Massey: Murha Bombayssa (Gummerus, 2019)

Käännös: Maija Heikinheimo

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Edellisen postauksen Japanista hyppäämme 1920-luvun Bombayhin Japanin-kuvauksesta tutun kirjailijan, Sujata Masseyn kyydissä. Massey oli luottokirjailijani 2000-luvun alun ruuhkavuosina, jolloin Rei Shimura lupasi täydellistä irtiottoa omista murheista.

Perveen Mistry on tuotteliaan dekkarikirjailijan uusi hahmo, jonka kautta intialaistaustainen Massey sukeltaa oman maanosansa historiaan. Sarja sijoittuu Bombayn kasvavaan unelmakaupunkiin, jossa jo 1920-luvulla oli varsin kosmopoliitti ja moderni meininki. Perveen on nuori parsivähemmistöön kuuluva asianajaja, joka työskentelee isänsä lakitoimistossa. Mistryn perhe kuuluu varakkaaseen rakentajasukuun, jossa myös naisten koulutusta arvostetaan. Aika paljon kirjassa keskitytään myös kertomaan parsien eli zarathustralaisten historiasta ja uskonnollisista tavoista.

Perveenin ensimmäinen rikostapaus liittyy muslimiperheeseen, jossa kolme vaimoa ovat menettäneet aviomiehen. Rouvat Razia, Zakina ja Mumtaz elävät perinteisessä zenanassa, eli eristyksessä ulkomaailmasta. Perveen on palkattu hoitamaan leskien perintöasioita, mutta samalla naisten asianhoitaja herra Mukri murhataan ja naiset ovat pakotettuja kohtaamaan virkavallan. Perheen raha-asioihin liittyy hankalia sotkuja, ja osa Perveenin työstä on naisten valistamista heidän laillisista oikeuksistaan. Kahta vaimoista on myös pystytty höynäyttämään, koska he ovat lukutaidottomia ja ovat allekirjoittaneet sopimuksia, joiden sisällöistä heillä ei ole ollut ymmärrystä.

Iso osa kirjasta kartoittaa Perveenin nuoruutta, epäonnistunutta avioliittoa ja sydänsuruja. Tämä oli hyvinkin kiinnostavaa, mutta osa dekkarien ystävistä saattaa pitää tätä sivupolkua liian pitkälliseltä. Toisaalta henkilöhistorian kartoitus pohjustaa myöhempiä osia, sillä suurella todennäköisyydellä menneisyyden varjot tulevat kummittelemaan myöhemmin. Avioliittodraaman kautta kirjassa muutetaan Kalkuttaan, toiseen metropoliin, jossa meininki on erilaista kuin Bombayssa. Idässä Perveeniä pidetään huikentelevaisena ilolintuna, vaikka hän onkin kunnollinen perhetyttö.

Kirja keskittyy vahvasti naisten asemaan, ja se vertailee muslimien ja parsien tilannetta vähemmistöinä. Vaikka parsit tunnetaan edistysmielisenä vähemmistönä, myös heidän kulttuuriinsa on kuulunut naisten syrjintä, muun muassa kuukautisten aikaisen eristämisen muodossa. Perveen joutuu järkytyksekseen kokemaan tuon käytänteen anoppilassa, mikä vaikuttaa naisen mielenterveyteen musertavalla tavalla. Minulle musliminaisten aseman analyysi oli kotoisan tuttua tematiikkaa, mutta parseista opin paljon uutta ja olin oppimastani yllättynyt.

Dekkariksi Murha Bombayssa on runsaan rönsyilevä, mutta ei ajankuvassaan yhtään kalpene vastaavien historiallisten eurooppalaisdekkareiden kanssa. Pidin kirjasta vähintään yhtä paljon kuin olen pitänyt Virpi Hämeen-Anttilan Berliini-kuvauksista Karl Axel Björk-sarjassa. Kiinnostavinta kirjassa on se, että Massey on saanut inspiraation teokseensa Intian ensimmäisen lakinaisen, Cornelia Sorabjin (1866-1954) elämäntarinasta. Verrattuna Rei Shimura-sarjaan, joka keskittyi Japanin nykyisyyteen ja oli aika viihteellinen, tämä uusi sarja tuntuu paremmin taustoitetulta ja vakavammalta.

Koen myös, että kirja tarjoaa paljon sekä Intiaa hyvin tunteville että ummikoille. Massey osaa pohjustaa kulttuurisen kertomuksensa niin, ettei se tunnu liian opettavaiselta. Kovin paljon Intiaan sijoittuvia dekkareita en ole lukenut, mutta ainakin innostuin tästä enemmän kuin Tarquin Hallin Vish Puri-dekkareista, jotka eivät ole huonoja, mutta samalla tavalla leppoisia kuin Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe-teokset. Tässä kirjassa lukija joutuu pinnistelemään enemmän rikoksen ratkaisun ja muun juonen pyörityksen vuoksi. Tämä ei siis ole puhdasta aivot narikkaan-viihdettä, mutta oppimisen ohella lukija saa myös aistillisen luksusmatkan historialliseen Intiaan.

Elefanttiruohon peittämää historiaa

Teos: Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus, 2018)

Suomennos englannista: Jaana Kaparinen-Jatta

Indonesialaisen Eka Kurniawanin romaani Kauneus on kirous on tehnyt pitkän matkan päästäkseni luokseni. Kirja julkaistiin alun perin Indonesiassa vuonna 2002, se ”breikkasi” englanninnoksena vuonna 2015, ja vihdoin suomennettiin viime vuonna. Suomennettiin englannista, koska indonesian taitoisia kääntäjiä saa varmasti etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Sain e-kirjan Elisa Kirjan tarjouksena, jossa lunastetaan kuussa kaksi krediittiä. Kirjan hinnaksi jäi siis 3,45 e, mikä on hyvä hinta uudehkosta maailmankirjallisuuden helmestä. Mainostan kaupallisia palveluja harvemmin, mutta tämä tuntuu kunnon diililtä – ja on hieno lahjaidea sellaiselle, joka lukee maltillisesti. Itse käytin krediittini tähän maahaasteeseen, eli sain Etelä-Korean ja Indonesian kuitattua Elisan antimilla.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, ja erityisen vaikeaa se on niille, joiden feminismi on länsikeskeistä. Se kertoo naisista, jotka elättävät itseään seksityöllä, prostituution historiallisesta kehityksestä näillä Itä-Intian maustesaarilla, ja heidän huonosta kohtelustaan. Naisnäkökulma kirjassa on vahva, eivätkä he suurimman osan ajasta koe olevansa uhreja, mutta raiskatuksi he tulevat vähän väliä, ja raiskauksia kuvataan uskollisesti. Lisäksi kaikkien päähenkilöiden, niin miesten kuin naisten, kielenkäyttö on karkeaa, ja ”huora” on miltei kunnianimi kirjan universumissa.

Kirjassa Halimundan satamakaupungin pääprostituoitu Dewi Ayan synnyttää neljännen tyttärensä 52-vuotiaana, kuolee viikon päästä synnytyksestä ja herää henkiin uudelleen 21 vuoden päästä tavatakseen aikuisen kuopuksensa, jonka rumuus on tehnyt hänestä paarian. Ironisesti tyttären nimeksi tuli Kauneus, eikä tytär ole päässyt kouluunkaan, koska rujo ulkonäkö olisi karkottanut muut oppilaat. Tyttären on kasvattanut mykkä taloudenhoitaja Rosinah, joka on saanut jäädä asumaan madamen taloon.

Toisaalta kirjan nimi viittaa vanhoihin satuihin, kuten legendaan prinsessa Rengganisista, joka joutui sulkeutumaan huoneeseensa kirousta aiheuttavan kauneutensa vuoksi. Liian kauniit, kadehdittavat prinsessat tuntuvat olevan satujen peruskauraa vähän kaikkialla, enkä ainakaan itse osannut haltioitua näistä jopa kuluneen oloisista muistin fragmenteista.

Satuja kerrotaan erikoisissa paikoissa, ja niihin liitetään eroottisia merkityksiä. Liian kaunis, kirottu Alamanda, Dewi Ayanin esikoinen, kertoo satuja kiusatakseen tyrannimaista aviomiestään sängyssä, samalla kun käyttää metallisia lukkoalushousuja estääkseen tämän raiskauksen. Samalla tässä taistellaan kaksitoistavuotiaiden lapsivaimojen oikeudesta palata koulun penkille.

Kirjassa eletään toista maailmansotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Maa itsenäistyy, ja viimeiset hollantilaiset evakuoidaan. Suurin osa heistä on lähtenyt jo sodan aikana, ja Dewi Ayan olisi myös päässyt muuttamaan ”emämaahan”, onhan hän puoliksi valkoinen. Paikoitellen kirjan henkilöiden etnisyydet hämmensivät, ja myös uskonnollinen ”kuuluminen”. Saarella on taistelua sieluista kristinuskon ja islamin välillä.

Kommunismin ja ammattiyhdistysliikkeen rooli maan kehityksessä 1940-luvulta eteenpäin on suuri, ja kommunistihahmot ovat teoksessa hieman oikeamielisempiä ja moraalisempia kuin muut kyläläiset.

Vaikka kirja on äärimmäisen rikas historiallisten koordinaattien ja maagis-realististen muodonmuutosten saralla, koin, että se pyrkii enemmän alleviivaamaan henkilöidensä omituisuutta ja korostamaan idän ja lännen kulttuurieroja kuin etsimään yhteisesti jaettavia teemoja. Itse asiassa tällaista tilannetta en muista kokeneeni aikoihin, kun olen lukenut kirjaa maasta, jossa en ole käynyt ja jonka kulttuuria tunnen huonosti. Välillä joissain itäaasialaisteoksissa jään ihmettelemään tunneilmaisua, mutta esimerkiksi viime aikoina lukemani korealais- tai kiinalaisteokset ovat silti ”kolahtaneet” jollain toisella tasolla.

Tämän teoksen lukeminen takkusi alusta saakka, vaikka tiesin tekstin olevan ansiokasta. Ymmärtämisen vaikeus ei ollut kielellistä, sillä Kurniawanin kieli ei ole aivan niin rönsyilevää kuin eräiden tämän genren mestareiden. Häntä on verrattu Salman Rushdieen ja Gabriel Garcia Marqueziin, koska hän karnevalisoi kansallisen historiankirjoittamisen samantyyppisin keinoin. Ehkä vaikeuteni johtui kyllästymisestä tämän tyyppisiin Suuriin Romaaneihin – kirjassa oli liikaa henkilöitä, joista kenenkään ihon alle en päässyt kunnolla.

Maahaasteessa olen kohdassa 33/196: Indonesia. Tämä on ensimmäinen lukemani indonesialaisteos (jos Bali-aiheisia länsimaisten kirjailijoiden höttökuvauksia ei lasketa), enkä usko aivan heti törmääväni uusiin. Blogini alkuvaiheessa olen lukenut kaksi malesialaisteosta, jotka molemmat olivat huomattavasti helpompia sulattaa kuin tämän teoksen fantasmagorinen julmuus. Luin tämän miltei vastahakoisesti, mutta on mahdollista, että toisessa tilanteessa se olisi miellyttänyt minua enemmän.

Runonlaulajan vikaa

aavikontyttäretPäätin lukea Nura Farahin Aavikon tyttäret (Otava, 2014) sen kunniaksi, että Somalian tulevissa presidentinvaaleissa on ehdokkaana Espoossa asuva nainen, Fadumo Dayib. Tietysti muitakin syitä lukea kirja on: ensinnäkin se, että somalialaista kirjallisuutta tunnetaan todella huonosti. Naispuolisista kirjailijoista osaan Farahin lisäksi mainita vain Ayaan Hirsi Alin, jonka teoksia en ole lukenut, sillä en pidä hänen edustamastaan politiikasta.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1940-60-luvuille, tosin teoksen tyyliin ei kuulu tarkkojen vuosilukujen mainitseminen. Farah kuvaa lukutaidottomien paimentolaisten leirejä, joilla on vähän yhteyksiä ulkomaailmaan. Päähenkilö Khadija joutuu muuttamaan kotileiristään vieraaseen leiriin tultuaan pelastetuksi kamelivarkaiden kynsistä. Khadija on puoliorpo runonlaulaja, hurskaan leskiäitinsä kasvattama. Koska Fatima-äiti elää yksin suostumatta menemään uusiin naimisiin, hän kokee tyttärensä olevan paremmassa suojassa tätä paljon vanhemman Keyse Libaaxin suojeluksessa.

Romaanin kiinnostavin henkilö on Keyse Libaaxin ensimmäinen vaimo Luul, jonka ympärille romaanin draama rakentuu. Luul on rampa, huonokuuloinen ja kierosilmäinen ”naispaholainen”, jota koko leirin väki hyljeksii. Tämän vuoksi lapseton pariskunta asuu vuorilla muista erillään. Yhteisö pitää Luulia noitana ja lapsensa menettäneet naiset syyttävät häntä kirouksen langettamisesta. Myös Khadijalle Luulin läsnäolo yhteisessä taloudessa on aluksi ahdistavaa, mutta synnytettyään ensimmäisen lapsensa naisten välit paranevat. Luul huomaa tuntevansa helliä tunteita Khadijan kasvavaa lapsilaumaa kohtaan, vaikka mies ei enää nukukaan tämän vierellä. Luul saa osakseen myös kasvavaa arvostusta lasten kautta. Kolmikon yhteiselo tuskin on ruusuilla tanssimista suvantovaiheessakaan. Jossain vaiheessa mies alkaa epäillä vaimojen kasvavaa ystävyyttä, sillä luonnollisissa oloissa vaimojen kuuluisi kilpailla keskenään, ei tarinoida nuotion äärellä.

Farah ei ota kantaa naisten ympärileikkauksiin, moniavioisuuteen tai somalikulttuurin tyttöjen koulutuskielteisyyteen, vaan kertoo tarinansa tuon ajan kulttuurin arvopohjalta. Maailmankuva on syvästi uskonnollinen ja taikauskoinen samaan aikaan. Leirin arki on erittäin monotonista, ja ainoita huveja, kuten runokilpailuja tai tansseja, pyritään kieltämään hyvien perheiden tyttäriltä. Hyvän naisen rooli on niin ennalta-arvattavan ahdas, etten ainakaan itse kokenut halua asettua tähän tarinaan. Koin suurta sympatiaa Luulia kohtaan. Se oli oikeastaan syy, miksi jaksoin lukea teoksen loppuun – muut juonen käänteet tuntuivat masentavilta.

Farahin suomen kieli on ilmaisuvoimaista ja lyyristä. Lauseet ovat enimmäkseen lyhyehköjä aktiivilauseita, mutta se ei vähennä ilmaisun tehoa. Luontokuvaus on romaanin toinen pelastusrengas; sadekauden aiheuttaman ilon ja puhkeavien kukkien tuoksujen kautta lukija voi eläytyä aavikon aisti-iloihin.

Uskoisin, että tarinankerronnan rakenne noudattaa perinteistä suullisen kulttuurin kaavaa. Kertomusta tukevat runonpätkät tuntuvat myös autenttisilta. Ymmärrän hyvin Farah’n halun pysyttäytyä perinteisessä kaavassa ja kertoa tyypillisen paimentolaisperheen tarinan, mutta koin silti suurta pettymystä siitä, että lupaavasti alkava runonlaulajanaisen tarina lässähti ankeahkoon avioliittoon. Päähenkilöltä katkaistiin siivet, ja lopulta hänestä tuli samanlainen matriarkka kuin äidistään.

Vertaan tätä kertomusta toiseen moniavioisuudesta kertovaan teokseen, egyptiläis-sudanilaisen Leila Aboulelan The Lyrics Alley, joka sijoittuu samaan ajanjaksoon. Suoraan verrannollisia teokset eivät ole, sillä Aboulela kuvaa paljon varakkaamman perheen moniavioisuutta. Siinä naisten taistelu aviomiehestä esitettiin laajemmalla tunneskaalalla. Egyptin, Sudanin ja Somalian historioissa on eroja, kuten on kouluja käyneiden ja käymättömien tavoissa noudattaa islamin säännöksiä. Somalian historiaan on vaikea tutustua, sillä siitä ei ole olemassa paljoa kirjallista materiaalia. Siksi tämä romaani on yksi mahdollinen ikkuna tuntemattomaan.

Jään odottamaan kielellisesti lahjakkaalta Farah’ilta uutta romaania, jossa mahdollisesti kuvattaisiin Somalian historian myöhempiä aikoja tai diasporista transnationaalia elämää. Odotan häneltä uusia näkökulmia ja lisää kierroksia.

Kirsikankukkien aikaan

Toinen VanhKyotoan kirjan päivän haasteeni oli japanilaisen nobelistin, Yasunari Kawabatan (1899-1972) klassikkoromaani Kioto (alk.1962, suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi 1968), jonka sain taannoin luettavaksi ystävältä lukupiirisessiosssa. Kioto oli tehnyt häneen suunnattoman vaikutuksen jo nuorena tyttönä ja minun piti tunnustaa, etten tuntenut koko kirjailijaa. En esitä olevani  minkään sortin Japanin-tuntija, mutta yleisenä Aasian ystävänä odotan itseltäni tietämystä edes Japanin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista. Nähtävästi sekin haaste on ollut vaikea tavoittaa. En ole mikään Nobel-kirjailijoiden palvoja enkä katso velvollisuudekseni lukea vuoden nobelistin teoksia, vaikka suurin osa niistä usein löytyykin jo valmiiksi käännettyinä Keltaisesta kirjastosta. Vanhojen nobelistien teoksia sen sijaan on mielenkiintoista lukea, ilman suorituspaineita.

Kiinnostukseni Japanin kirjallisuuteen syttyi 90-luvulla Banana Yoshimoton, raflaavan pop-henkisen naiskirjailijan tuotannosta. Yoshimoton rinnalle toiseksi kestosuosikiksi nousi pian Haruki Murakami, ja Murakamin rinnalla olen pitänyt Kenzaburo Oesta, joka on näitä edellisiä paljon ”hitaampi” ja filosofisempi kertoja. Kazuo Ishiguro-haasteeni on vielä levällään, mutta sen loppuun vieminen näyttää lupaavalta. Kawabatan tyyli lähentelee näistä mainitsemistani nykykirjailijoista ehkä lähiten Ishiguroa; erityisesti Kioton ja The Artist of the Floating World-romaanien välillä on luonteva temaattinen silta ja tyylillistä samanhenkisyyttä.

Kioton juoni on yksinkertainen ja kerrontatapa lähestyttävä, vaikkei paljon Japanista tietäisikään. Siinä seurataan kahden toisistaan erilleen joutuneen kaksossiskon Chiekon ja Naekon jälleennäkemistä ehkä 1950-luvun lopun Kiotossa. Ajankohta on viitteellinen, mutta II maailmansodan pahimmista traumoista tässä on jo toivuttu ja huomio keskittyy taas pienempiin murheisiin. Chieko on lapsena lapsettoman pariskunnan rappusille hyljätty löytölapsi; tosin Chiekon ottoäidillä on välillä muunlaisiakin versioita tytön adoptiosta. Chieko on saanut tietää kohtalostaan teini-ikäisenä ja nyt kaksikymppisenä asia nousee taas ajankohtaiseksi hänen suunnitellessa tulevaisuuttaan urasuunnittelun ja naima-aikeiden viidakossa. Naekoon hän törmää retkellä vuoristokylään, jossa hän huomaa identtisesti häntä muistuttavan nuoren naisen metsätöissä. Sisarusten välinen luokka- ja kokemusero on ilmiselvä: Chieko on saanut kasvaa suht vakavaraisessa kangaskauppiaan perheessä, jossa häntä on kasvatettu kunnioittamaan perinteisiä japanilaisia esteettisiä arvoja ja taidetta, kun taas Naeko on tehnyt ruumiillista työtä pikkulapsesta saakka.

Varttuneeksi mieskirjailijaksi Kawabata siis keskittyy tyttöjen väliseen epätodennäköiseen ystävyyteen ja nuorten naisten avioliittomarkkinoihin varsin suvereenisti. Romaanin vahvuus on siinä, että siinä kuvataan tarkasti ja seikkaperäisesti japanilaisen yhteiskunnan eri luokkien elämää. Kerronta keskittyy enemmän vuoden eri festivaaleihin kuin arkisimpaan arkeen, mutta tekstiiliteollisuuden kriisistä raportoidaan myös monisyisesti. Chiekon ottoisän Takichiron, joka siis on kankaiden tukkukauppias, keski-iän kriisi esiintyy haluna vetäytyä harrastamaan kalligrafiaa nunnaluostareihin. Perhe ei osaa päättää, kuka liikettä jatkaisi. Chieko osoittaa liikkeenharjoitukseen selviä kykyjä, mutta häntä kannustetaan myös harkitsemaan varhaista avioelämää. Liikkeenjohdon tehottomuudesta johtuen ainakin yksi Chiekosta kiinnostunut kosija alkaa jo käsitellä firman asioita kuin ominaan. Asiakkaiden yleinen kiinnostus kimonokankaisiin on hiipumassa, mikä aiheuttaa sekä vanhemmissa että tyttäressä melankoliaa.

Jos teoksessa on poliittista sanomaa, se taitaa liittyä naisten ja tyttöjen muuttuvaan asemaan ja liiallisen länsimaistamisen vastustukseen. Kawabata selkeästi kannattaa naisten itsemääräämisoikeutta opintoihin, työhön ja puolison valintaan liittyvissä kysymyksissä. Kioton muuttumista amerikkalaisten turistien puuhamaaksi hän kritisoi paikoitellen rankallakin kädellä. Jo 1950-luvulla kaupunki kuhisee turistibusseista ja tietämättömiä noviiseja viedään typistettyihin ”teeseremonioihin”, joissa tee tarjoillaan itsepalveluperiaatteella pahvimukeista. Vanhoihin arvostettuihin kortteleihin nousee halveksuttuja tuntihotelleja ja geisha-instituutiokin on rappeutumassa tavanomaiseksi prostituutioksi.

Minulle vähempikin japanilaisen festivaalikalenterin esittely olisi riittänyt, mutta muuten teos oli loisteliaan kaunis ja herkkä. Kankaiden lisäksi tässä fiilistellään erilaisia puita palvoessa. Ennalta-arvattujen kirsikkajuhlien lisäksi tässä ihaillaan ainakin kamferipuita, malvankukkia, bambun leikkaamista ja setripuita. Viimeisistä nousee kaksosten maagisen yhteyden symboli, sillä Chieko tilaa siskolleen obi-kankaan, jossa on tämän synnyinseutujensa setrimetsämaisema.

Kaksosiin liittyviin uskomuksiinkin viitataan. Kaksosten on perinteisesti Japanissa uskottu tuovan huonoa onnea – uskomus, joka on vallinnut monissa kulttuureissa, esimerkiksi myös läntisessä Afrikassa. Tässä ei sentään raportoida kaksosten surmista, mutta syrjintään viitataan.

Kaiken kaikkiaan teos oli lyyrisen napakka sisäänheitto japanilaiseen kulttuuriin, ja erityisesti suosittelen teosta nuorille lukijoille ja Japanista vähän tietäville uteliaille nojatuolimatkailijoille.