Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

IMG_1687Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.

Kauhua ruskan kaikissa väreissä

Ravilo_eerika_kansiHilkka Ravilo on kirjailija, jonka tuotantoa olen seurannut ja jonka tematiikka tuntuu koko ajan läheisemmältä omia intressejäni – etnisyys ja uskonto ovat hänellä työn alla ilmiselvän naisten oikeuksien puolustamisen kanssa. Pohjoinen ja itäinen perspektiivi yhdistyvät hänen teoksissaan, päähenkilöt ovat usein lappilaisia, kainuulaisia, karjalaisia tai savolaisia.

Romaani Nimeltään Eerika (Myllylahti, 2012) nimetään alkulehdellä rikosromaaniksi, mutten olen aivan varma nimityksen osuvuudesta. Rikosta narratiivin aikana saadaan odotella, kun taas kauhun elementtejä esiintyy jo alkumetreillä, ja kiinnostavaa kyllä, tämä kauhu ei ole kovinkaan yliluonnollista, vaan elävien ihmisten aikaansaamaa psykologista painetta. Kauhu liittyy uskovaisten ihmisten moraalisen enemmistön sanalliseen valtaan, jolla eristetään kokonaisia perheitä yhteisöistä asumaan jumalanhylkäämiin pussinperiin. Teos kertoo pitkälti lestadiolaisuudesta, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan ”liikuttuneita uskomassa olevia”. Lestadiolaisuudesta, toisesta maailmansodasta ja lappilaisten nuorten naisten rakastumisista saksalaisiin sotilaisiin muiden varteenotettavien sulhasehdokkaiden puutteessa. Miehet kun ovat rintamalla tai kotiin jääneet ovat elämän sierettämiä hampaattomia ukkoja.

Eerika on saksalaisen sotilaan Dieterin tytär, hänen äitinsä Enni elää hylkiönä Luossajoen kylässä, Tenojoen suistoissa. Kylillä Eerikaa haukutaan ”huoran nuorennukseksi”. Toisin kuin monien pohjoisten saksalaismorsiamien on käynyt, Ennin yhteydenpito saksalaissulhon kanssa kestää jopa Valvontakomission monen vuoden sensuurin. Äiti pitää Dieterin jättämiä viinipulloja, säilykepurkkeja ja kirjeitä jonkinlaisina talismaaneina ja uskoo ikuiseen rakkauteen.

Eerikan ollessa neljätoistavuotias äiti hylkää hänet ja kertoo jäähyväiskirjeessään lähtevän Dieterin luo Saksaan. Hänet lähetetään Tampereelle piikomaan, mikä vielä 60-luvulla oli yleinen maaseudun tyttöjen ammatti. Tampereenkin paikalliskulttuurin kuvaus on herkullista, aloin tutkia keskustaa ja omaa lähiympäristöäkin uusin silmin teoksen innoittamana. Elämänsä rakkaus Eerikalla asuu kahdestaan työläisisän kanssa Koivistonkylän puutalossa. Tuomo on saanut nuorena tanssia balettia, mistä johtuen häntä pidetään automaattisesti homona. Pariskunnan tavatessa Tuomo esiintyy työväen teatterin musikaaleissa ja on varsinainen maailmanmies. Eerika kokee olonsa tyhmäksi Pygmalioniksi, jota pitää koko ajan sivistää. Lappilaisesta taustastaan puhuminenkin on hänelle vaikeaa, sillä etelän kaupungeissa ei osata kuvitella, kuinka köyhää ja maailmasta eristynyttä pohjoisen arki on tuolloin ollut.

Lapin ja Tampereen lisäksi teoksessa eletään Helsingissä, Riihimäellä ja Saimaan saaristossa sekä matkustetaan Moselin laaksoon tapaamaan kuolevaa isää. Kaikissa paikoissa Eerika kaipaa Lappia – luontoa, muttei sen ihmisiä. Luonnonkuvaus teoksessa on pakahduttavan kaunista, samoin kertomukset ruokakulttuurista ja lampaiden kasvatuksesta.

Kauhu kärjistyy Eerikan anoppisuhteessa, joka johtaa erikoisiin asuinjärjestelyihin ja hoivasopimukseen, joka ei perustu rakkaudelle eikä edes välittämiselle. Ravilo muistuttaakin hienolla tavalla, kuinka vähän aikaa on kulunut siitä  kun Suomessakin elettiin laajennetuissa perheissä suvun vanhimpien ehdoilla. Näitä kauhuanoppikertomuksia kuulen näinä päivinä enemmän intialaisilta ja afrikkalaisilta siskoilta.

Teoksen temaattinen rikkaus voi muodostua lukijalle ongelmaksikin. Itse en oikeastaan osaa mainita pääteemaa, koska aika-akselikin on 60 vuotta ja jokaista vuosikymmentä kuvataan antaumuksella. Eniten opin Lapista, lestadiolaisuudesta, ja Lapin historian ja nykypäivän toisiin peilaamisesta. Meänkielen osiot olivat herkullisia, mutta niiden maltillinen osuus takasi sen, ettei murrepuheen alle sortunut. Pidin myös valtavasti Eerikan, kuuliaisen ja eristynyttä elämää elävän kotirouvan pohdinnoista naisten oikeuksista. Kirjahan kertoo paljon naisen kehollisesta itsemääräämisoikeudesta. Vaikka Eerika itse on jo nuorena päättänyt, ettei hänestä tule ”kläppilinko”, vasta kuusikymppisenä Eerika oppii sanomaan ei elämänsä miehille. Suhde ainoaan poikaan muuttuu aikuisiässä perin ongelmalliseksi, eikä Eerika tunnista hänessä oman kasvatuksensa jälkiä.

Tämän teoksen lukeneena sormeni syyhyävät saada käsiini Katja Ketun Kätilön. Ja kun nyt matkustan Ketun teosten suhteen myöhäjunassa, Kätilöön voisi tutustua väärässäkin järjestyksessä eli katsomalla ensin elokuvan.

Myllylahdelle erityiskiitos upeasta kansikuvasta. Heidän aiemmassa tuotannossaan on kuvituksen suhteen ollut ajoitellen tunkkaisuutta, mutta tässä on onnistuttu herättämään lukijan mielenkiinto pelkällä kanervalla.

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.

 

Syömäpuikkosisarusten arki

Miss ChopsticksOlen saanut kiinalaisen Xinranin tosielämään perustuvan reportaasin Miss Chopsticks (Vintage, 2007) ikuisuuslainaan tamperelaiselta työkaverilta, jonka mukaan teos oli ”näköiseni”. Ehkä hän ajatteli kirjaa jopa tutkimusmateriaaliksi, sillä tein silloin etnografiaa maahanmuuttajanaisista – tässäkin kerrottiin muuttamisesta ja kulttuurieroista, tosin yhden maan sisällä. Luulin teosta kannen ja kansitekstin perusteella kevyeksi chicklit-ilotteluksi, mutta jo alkumetreiltä paljastui, että tyylilaji oli vakavampi. Tämä on romaanin muotoon puettu reportaasi, joka on kaunokirjallisesti uskottava ja lunastaisi onnistuneen romaanin kriteerit – kutsuisin tyylilajia faktioksi.

Toiminta keskittyy Nanjingin kaupunkiin, joka sijaitsee sisämaassa Shanghaista pohjoiseen. Nanjing, kuten taatusti valtaosa Kiinan suurista kaupungeista, on suuri maalta tulleiden siirtotyöläisten työllistäjä. Sen asukasmäärä on yli tuplaantunut jostain yli 3 miljoonasta 8 miljoonaan 10 vuodessa. Vaikka työnvälitys on siirtymässä ammattimaisempiin välitystoimistoihin, kaupungin porteilla sijaitsevat puut toimivat edelleen tunnettuina epämuodollisina työvoimatoimistoilla ensikertalaisille ja erityisesti lukutaidottomille.

Tässä seurataan kolmen maalaissisaruksen, Kolmosen, Vitosen ja Kutosen saapumista ja asettumista uusiin työpaikkoihinsa kaupungissa. Lasten isä ei ole suostunut antamaan kuudelle tyttärelleen kunnon nimiä, niin pettynyt hän on ollut heidän syntymiinsä. Tyttöjen kotikylässä tyttölapsia kutsutaan syömäpuikoiksi ja poikia kattoparruiksi. Kylä, josta tytöt tulevat, on ollut niin köyhä (ja samalla korruptoitunut), etteivät syntyvyyden säännöstelijät ole viitsineet pitää kirjaa perheiden lapsiluvuista tai asettaa sanktioita useamman kuin yhden lapsen synnyttäneille. Numerotyttöjen perheessä halu saada poika perilliseksi on ollut niin suuri, että äiti on uhrautunut synnyttämään kuusi kertaa huutavasta köyhyydestä huolimatta.

Sisarukset ovat luonteiltaan ja kyvyiltään varsin erilaisia. Kolmosella ja Vitosella on perinteisemmät arvot, kun taas Kutonen haaveilee yliopisto-opinnoista ja ulkomaille lähdöstä. Maalaiset kiinalaiset suhtautuvat valkoihoisiin aidon epäilevästi, kutsuen heitä isoneniksi ja peläten heidän moraalitonta vaikutusta nuorisoon. Kutonen on töissä trendikkäässä kirjateehuoneessa, jossa käy paljon kiinaa opiskelevia isoneniä. Vitonen on töissä terveyskylpylässä ja Kolmonen on luomuravintolan vihannesten asettelija. Erikoiset duunit kaikilla, eikä kenenkään toimenkuvasta puutu luovuutta. Tarinan varsinainen ihme on Vitos-tytön työllistyminen melko vaativaan työhön kylpylässä, sillä kaupunkiin tullessaan hän on lähes lukutaidoton. Hidasälyisenä ja rumana pidetystä ankanpojasta kuoriutuu luotettava, teknisesti lahjakas vesimittareiden lukija ja varsin trendikäs kaupunkilaismimmi. Teos keskittyykin työelämän kuvaukseen, ja tässä teoksessa esiintyy ymmärtäväisiä ja edistyksellisiä pomoja. En tiedä, onko Xinran tietoisesti halunnut kertoa naisten työnteosta pelkästään hyviä uutisia, mutta teos loistaa shokkiefektien puutteella.

Romanssirintamalla tytöillä on aika hiljaista – vain Kolmonen rakastuu ja hänkin väärään mieheen, joka pyörittää useampaa mimmiä samaan aikaan. Sopeutuminen kaupunkilaisten vapaamieliseen deittailu- ja flirttailukulttuuriin ei käy maalaistytöiltä yhdessä yössä, vaan he ovat uskollisia kasvuympäristönsä arvoille. Oman äidin täydellisesti kodille ja muiden tarpeille uhrautuva elämäntapa ei kuitenkaan tyttöjä houkuttele. Naimisiinmenoon ei kellään ole kiirettä, vaan tytöt haluavat työkokemusta ja uralla etenemistä ennen perheen perustamista. Teos kertookin erinomaisesti kiinalaisen yhteiskunnan syvästä muutosprosessista kollektivismista kohti individualismia.

Tämä oli sydäntä lämmittävä, haastateltuja syvästi kunnioittava teos, joka antaa länsimaisille lukijoille ainutlaatuisen mahdollisuuden kurkistaa nuorten kiinalaisten arkeen ja ravistella itsepäisiä ennakko-oletuksia kiinalaisesta kulttuurista. Luin tämän samanaikaisesti täysin erilaisen kuvauksen kanssa kiinalaisesta naiseudesta, josta kirjoitan seuraavassa postauksessani. Kontrasti oli valtava ja yhteiskunnan solmuja avaava. Itse olen tainnut tavata vain näitä ”tavallisempia” kiinalaisia, en toisen teoksen kosmopoliitteja tyylitietoisia high flyereita.