Kylmää kyytiä pelkääjän paikalla

Teos: Nina Honkanen: Pohjakosketus (Into, 2019)

Äänikirjan lukija: Elina Knihtilä

Avioliitto narsististen kumppanin kanssa on tietyntyyppisten psykologisten trillerien peruskauraa, ja tuntuu, että päädyn lukemaan tästä teemasta vähintään yhden teoksen vuodessa, vaikka se ei kuulu ykkössuosikkeihini. Nina Honkasen kolmannessa romaanissa Pohjakosketus on myös psykologisen trillerin siemeniä, vaikka kerronnallisesti se nojaa perinteisemmän fiktion keinoihin.

Romaanin pariskunnalla ei ole nimiä, vaikka muilla hahmoilla enimmäkseen on. Mies ja nainen kohtaavat Helsingin yössä, ja suhde etenee nopeasti, vaikka molemmat ovat saaneet pettyä aiemmissa suhteissaan. Mies on menestynyt kirjailija, mediajulkkis, jonka tyyliin kuuluu myös parisuhteista avautuminen naistenlehdissä. Nainen on kulttuurialan sekatyöläinen, jonka projektit liittyvät elokuvaan ja valokuvaukseen. Parin status- ja varallisuuserot ovat suuret, vaikka rakastumisen huumassa tällaisiin asioihin ei kiinnitetä huomiota. Pian häiden jälkeen uusperheeseen syntyy iltatähti, naisen neljäs poika. Pikkulapsiarki osoittautuu yli nelikymppisille vanhemmille yllättävän raskaaksi, ja parisuhde ajautuu kriisiin jo vauva-aikana.

Ulkomaailmassa mies esiintyy henkisenä etsijänä, jolla on jooganuttura ja suitsukkeen tuoksu auransa ympärillä. Kukaan ei voisi uskoa, kuinka törkeää kieltä hän käyttää kotonaan, myös lasten kuullen. Suurimman osan kotonaoloajastaan mies sulkeutuu meditaatioharjoituksiin, mutta saattaa saada järkyttäviä raivareita heti myötätuntoa tihkuvien harjoitteiden jälkeen. Nollasta sataan kiihtyminen on miehen erikoisala, eikä raivon purkautumiseen tarvita aina mitään järkeenkäypää syytä.

Romaaniin tartuttuaan lukija saa ensi metreillä tietää, että mies on jo vainaa, ja nainen piilottelee eksänsä ruumiin kanssa mökillä Vihdissä. Onko tapahtunut henkirikos, vai onko riita eskaloitunut niin, että mies on saanut sydänkohtauksen? Mökki on kuulunut perheidyllin hauraisiin kulisseihin, ja samaa idylliä on yritetty rakentaa yhteisillä matkoilla, jonne on tullut myös molempien aikuiset lapset.

Teos rakentuu nopeasti vaihtuvien takaumien varaan, ja välillä luetaan pariskunnan keskinäisiä kirjeitä ja muuta viestittelyä vuosien varrella. Välillä käydään pariterapiassa, johon mies ei kuitenkaan usko, sillä hän uskoo vain vaimon olevan terapian tarpeessa. Alakoululainen Toivo-poika käy perheneuvolassa, jossa lastensuojelullinen huoli nousee perheen kommunikaatiosta. Eron jälkeen yhteishuoltajuudesta tulee uusi sotatanner, ja nainen joutuu jatkamaan matkustamista pelkääjän paikalla vastoin tahtoaan.

Paikoitellen Honkanen ajautuu kuvaamaan perhehelvettiä kovin terapeuttisin käsittein, eli teos näissä kohdin tuntuu vertaistuelliselta, eli kohdennetulta sellaisille lukijoille, joilla on omakohtaista kokemusta aiheesta. Toisaalta terapiapuhe on luontevaa siksi, että romaanin vaimo on opiskellut psykologiaa, ja käyttäisi luultavasti psykologisoivaa kieltä, vaikka ei eläisi arkeaan kroonistuneella kriisivyöhykkeellä.

Aika usein tällaisten parisuhdekuvausten takana on uskonnollista lahkolaisuutta tai poliittista konservatismia. Tässä tarinassa selitystä miehen alustavaan käytökseen ei etsitä uskonnosta (vaikka hän buddhalaista henkistä tietä kulkee), ja vaikka mies tuntuu profiloituvan poliittisesti enemmän oikealle kuin vasemmalle, ei hän kuitenkaan edusta patavanhoillista arvomaailmaa. Pariskunnalla on myös yhteisiä ystäviä, joita he tapaavat henkevillä illallisilla ja mökkireissuilla. Kulissien ylläpitäminen ja avioliitossa onnistuminen ovat miehelle keskeisiä tavoitteita, ja naisen on vaikea lähteä liitosta siksikin, että mies syyttää häntä kevytkenkäisestä sarjaeroamisesta.

En usko, että romaani olisi autofiktiota, mutta se vähä, mitä tiedän Honkasesta, antaa vinkkiä, että osa teemoista olisi ammennettu elävästä elämästä. Perheen arjen kuvaus on uskottavan elämänmakuista, ja tarinaan mahtuu myös hyviä hetkiä. Rankinta oli kuunnella aviomiehen jankkaavia, kirosanoja pursuavia solvauksia, joissa pääpaino oli vaimon älykkyyden arvioinnissa. Tavallaan miehen kielenkäyttö oli myös (tragi)koomista, koska se oli niin suuressa ristiriidassa hänen julkisuuskuvansa kanssa.

Parisuhdekriisin lisäksi kirjassa käsitellään terveyshuolia, kroonisten ja psykosomaattisten oireiden kanssa elämistä ja menopaussia lähenevän naisen seksuaalisuutta. Kirjan vaimon ainoa toivo kohdistuu uuden kumppanin löytämiseen, ja sellaiseen arkeen, jossa hellyys ja läheisyys olisi jälleen mahdollista.

Kuuntelin teoksen sujuvasti päivässä, ja pysyin epäkronologisessa tarinassa hyvin kärryillä. Ehkä olisin voinut lukea vähän enemmän molemman puolison luovista töistä, mutta ymmärrettävästi kirjassa on haluttu keskittyä nimenomaan suhteen dynamiikkaan. Teos on oiva muistutus siitä, etteivät korkea koulutus, henkevät harrastukset ja sivistyneisyys suojaa ketään meistä katastrofaalisilta suhteilta.

Yksi asia, jota Honkanen ansiokkaasti korostaa, on taloudellinen epätasa-arvo, joka usein mahdollistaa alistavan suhteen jatkumisen. Romaanin nainen on ollut vuosikymmenen kotiäitinä, kärsinyt masennuksesta ja muukin työhistoria on repaleista. Tässä tarinassa miehen ylivalta kiteytyy hänen vahvassa perheenelättäjän eetoksessaan, mikä tuntuu oikeuttavan määräilevän, dominoivan käytöksen. Joskus tosin olisi kiinnostavaa lukea päinvastaisesta kuviosta, jossa valtaa käyttävä, menestyvä kotityranni olisi nainen.

Pelkäsin teoksen johtavan lukijansa todella synkkiin vesiin, mutta lukukokemus kuitenkin jäi valon puolelle, vaikka pohjamudissa välillä rämmittiin. Eniten taisin saada irti teoksen henkisestä ulottuvuudesta, joka jätti minut sopivan hämmentyneeksi.

Miksi Jeesus valitsisi Skoda Octavian?

Teos: Jonas Bonnier: Lahkomurhat (Tammi, 2020)

Suomennos: Laura Kulmala

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesällä koukutuin pahasti true crime-tarinoihin äänikirjaformaatissa, mutta en raportoinut kaikista ahmimistani teoksista blogissa. Liivijengiläisten ja huumeparonien muistelmat avasivat minulle uutta maailmaa, mutta samaan aikaan suhtaudun kriittisesti heidän nostamiseen superjulkkiksen asemaan, vaikka välillä olisi tapahtunut kriittistä itsetutkiskelua ja mahdollinen uskoontulo.

En silti teilaa koko genreä, sillä siihen mahtuu myös erikoisempia kertomuksia. Jonas Bonnierin Lahkomurhat tuntui heti teokselta, joka oli pakko lukea, sillä en ole seurannut Knutbyn helluntaikirkon tragedioihin liittyvää uutisointia reaaliajassa. Tämä on kummallista, koska olen jo pitkään lueskellut oman aikamme uskonlahkoista, ja vielä 00-luvulla seurasin enemmän ruotsalaisia medioita kuin nyt.

Kyseessä ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta se on kirjoitettu enemmän romaanimuotoon kuin ne true crime-teokset, jotka on tuotettu yhdessä rikollisten kanssa. Tragedia tapahtuu Upplannin lääniin Knutbyssä, jossa helluntaiseurakunta kerää uusia jäseniä karismaattisen naispastori Eva Skoogin hahmon voimalla. Sindre Forsman on 26-vuotias, liian varhain keski-ikäistynyt pastori ja perheenisä, joka muuttaa tähän ”saalemiin” Evan seuraajaksi. Päähenkilöiden nimet on muutettu, mutta oikeiden nimien googlaaminen tapahtuu käden käänteessä.

Vuonna 1998 kuolee Sindren ensimmäinen vaimo Kristina, eikä tapausta tutkita murhana, vaikka vainajan ruumiista löytyy yliannostus pistoksella annettua kipulääkettä. Pian Kristinan kuoltua Sindre avioituu uudelleen Evan pikkusiskon Mikaelan kanssa, mutta keskittää energiansa Kristuksen morsiamen Evan palvelemiseen tämän narsistisessa budoirissa. Suhdesoppaan mahtuu muitakin pariskuntia, lapsenpiikoja ja muita seurakunnan sisäpiiriläisiä. Vuonna 2004 Sindre pakottaa luonaan asuvan lastenhoitajan murhaamaan Mikaelan ja Evan aviomiehen Peterin. Peter jää henkiin, Eva säästyy vankilatuomiolta, mutta Sindre saa elinkautisen.

Ongelmana tarinassa on se, että se keskittyy lähes kokonaan seksuaalisuuteen. Olen varma, ettei kaikki tässä yhteisössä tapahtunut vallankäyttö ole ollut seksuaalista luonteeltaan, ja että kaikki seurakuntaan liittyneet eivät ole olleet mukana pyhän seksin vuoksi. En lukijana päässyt mukaan tämän lahkon psykologiseen koukuttavuuteen. Kyseessä on ollut seurakunta, joka keskittyi toiminnan muuttamiseen trendikkäämmäksi ja nuorekkaammaksi, ja johon haluttiin mukaan paremmin toimeentulevaa väkeä, jolla olisi varaa maksaa kunnon kymmenykset. Tämän tyyppisiä seurakuntia on Ruotsissa ollut pidempään kuin Suomessa, mutta täälläkin on monia ”saalemeita” yritetty tuunata katu-uskottavampaan suuntaan.

Seksuaalisuuden ulkopuolella henkilöiden maailmankuva on läpikotaisin materialistinen ja ulkonäkökeskeinen. Patriarkka Sindre joutuu kuitenkin tyytymään ajamaan ankealla Skoda Octavialla, ja aurinkolomatkin kohdistuvat lähinnä intialaisiin orpokoteihin. Seurakunnassa käytetään suht reippaasti alkoholia, ainakin sisäpiiriläisten kesken suljettujen ovien takana.

Onnistuneissa lahko- tai kulttiaiheisissa teoksissa lukija pääsee syvemmälle jäsenten ihon alle. Tässä varsinkin Sindre ja Eva tuntuvat narsististen manipuloijien stereotyypeiltä, niin mustavalkoisilta hahmoilta, ettei heidän seuraamisessaan tunnu olevaan mitään ”pointtia”. Puhtaasti kultiksi tai lahkoksi en edes kuvattavan seurakunnan toimintaa luonnehtisi siksi, ettei se pyrkinyt eristämään jäseniään täysin ympäröivästä maailmasta. Ryhmän ”me-hengelle” ei tunnu tässä olevan edes teologista perustetta, eikä poikkinaimisen kuvaus mielestäni eronnut paljoa siitä, mitä tapahtuu pienten paikkakuntien kunnan rivitaloilla riippumatta asukkien uskonnollisesta vakaumuksesta. Miehillä on matkatöitä, jotta he pääsisivät toteuttamaan seksuaalisuuttaan lastenlikkojen kanssa, ja vaimot rakastuvat silmittömästi pariterapeuttiin, setämäiseen Sindreen.

Jaksoin kahlata tarinan läpi pelkästään siksi, että harrastan ns. vapaiden suuntien kristillisyyden kuvauksia laidasta laitaan. Ruotsalaisten lahkojen kuvauksista pidin enemmän Mariette Lindsteinin teoksesta Ehdoton valta, joka kertoo skientologeista ja jonka taustalla on omakohtainen uskonnon uhrin kokemus. Ymmärtääkseni Bonnierilla ei ole helluntailaistaustaa, ja tämä näkyy kuvauksen pinnallisuudessa.

Tulinko sitten hullua hurskaammaksi tämän Skodan kyydissä, vai oliko teos ajanhukkaa? Ehkä teos toimi hyvänä varoituksena terapian muotoon puetusta sielunhoidosta, jossa usein toimii uskomattomia puoskareita. Lähin vertauskohde, joka mielessäni pyöri kirjaa kuunnellessa oli täällä Tampereella pyörinyt Nokia-Missio, jossa ei tapettu ketään, mutta jossa myös seksuaalisuus hiipi sielunhoitoon samansuuntaisella tavalla kuin tässä. Myös tuon seurakunnan taloudessa on saattanut olla enemmän epäselvyyksiä kuin Knutbyn herätyksessä, joka on ollut pienimuotoisempaa, kotikutoisempaa toimintaa. Nokia-Mission kriittistä historiikkiä jään siis odottamaan. Onkohan sellainen jo työn alla jossain?

Painajaisten My Fair Lady

ConstantineTeos: Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (HarperCrime, 2020)

Käännös: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Tuulimaria Bützow

Tänä vuonna sinnittelin maaliskuun alkuun saakka sortumatta yhteenkään populaariin anglomaailmaan sijoittuvaan psykologiseen trilleriin. Vuoden ensimmäinen kandidaatti tässä genressä olikin sitten koukuttavaa settiä, ja viikonloppu on mennyt mukavasti  niljakkaissa tunnelmissa. Kovin montaa minua puhuttelevaa amerikkalaista trilleriä en ole viime aikoina kohdannut, ja brittiteostenkin kanssa on tullut välillä suuria pettymyksiä. Mutta Liv Constantinen Toinen rouva Parrish tarjosi minulle alusta loppuun saakka sopivan ahdistavan, mukaansatempaavan elämyksen.

Kirjailijakaksikko ovat sisaruksia, ja Liv on keksitty nimi, Constantine heidän oikea kreikkalaistaustainen sukunimensä. Kahden naisen kollektiivinen kirjoittajuus ei sinänsä näy tekstissä, mutta ehkä teosta on editoitu keskimääräistä enemmän. Tarina on jouheva ja nopeatempoinen, ja siinä seurataan kahden naispuolisen ”onnenonkijan” sosiaalista nousua keskilännen vaatimattomista oloista kohti Long Islandin rikkaidenrantaa ja sen varteenotettavia aviomieskandidaatteja.

Pääasiallinen kertoja on alle kolmikymppinen Amber, jolla on synkkä tausta ja valtava draivi päästä hyviin naimisiin. Tarinan alussa hän toimii kiinteistönvälittäjänä, mutta onnistuu soluttautumaan hienostorouvien piireihin paikallisella kuntosalilla. Pian hän on järjestänyt itselleen potkut ja paikan varainhankkijana kystisen fibroiditaudin potilaiden tukiyhdistyksessä. Yhdistyksen puheenjohtaja Daphne on toinen kertoja, joka saa äänen vasta kertomuksen loppupuolella. Hän on myös noussut sosiaalisesti yhdistyksensä kautta, ja napannut Bishop’s Harbourin menestyneimmän bisnesmiehen Jacksonin.

Daphne ja Amber ystävystyvät nopeasti, ja pian Amber on adoptoitu perheeseen uskotuksi luottoystäväksi. Naisilla on reilu kymmenen vuotta ikäeroa, ja heitä erottaa myös parikymmentä kiloa painoa. Rouva Parrish lahjoittaa mielellään nuoremmalle ystävälleen pieneksi jääneitä vaatteita, eikä kestä kauan, kun Amber jo työskentelee Jacksonin toimistossa New Yorkissa miehen henkilökohtaisena sihteerinä. Amberilla on päämäärä, eikä hän kaihda mitään keinoa sen saavuttamiseksi mahdollisimman nopeasti.

Kirjan asetelma on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta juonen pyöritys on hurjaa ja kolmiodraama kehittyy myös yhteiskunnallisen analyysin ympärille. Daphne on päätynyt rikkaiden piireihin osittain sattumalta, hänen alkuperäinen tarkoituksensa ei ollut päätyä ”pidetyksi” naiseksi. Hänen New Hampshiressa asuva äitinsä pitää majataloa (eli elättää itseään rehellisellä työllä) ja on ainoa, joka pystyy kritisoimaan tyttärensä elämäntapaa. Perheen tytärten synttärit ovat ehkä ainoa tilaisuus, jolloin Daphne joutuu kohtaamaan vähemmän onnekkaita sukulaisiaan. Tyttäret ovat poispilattuja, nenäkkäitä ja yhtä ”kujalla” elämän realiteeteista kuin vanhempansakin.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa arviota ilman juonispoilereita. Toisaalta jo kirjan takakansi paljastaa tämän saman asetelman, josta arviossani nyt kerron. Yritän olla spoilaamatta liikaa, mutta suosittelen kirjan lukemista mahdollisimman tuorein silmin, kuten itsekin tein (sain kirjan kirjastosta nopeasti tietämättä siitä etukäteen liikaa). Minuun tämä tarina iski johonkin angstihermoon kuin häkä, ja jaksoin seurata paikoitellen saippuaoopperaisia kohtauksia ihmeen hyvin. Henkilöiden juonikkuus oli paksumpaa kuin muinaisissa suosikkisarjoissani Dallasissa ja Dynastiassa, mutta paikoitellen tarina tuntui jopa akateemisesti suuntautuneelta.  Loppua kohti aloin tosin jo laskeskella Amberin ja Daphnen leuan loksahteluja ja muita kehollisia manerismeja, jotka toistuivat säännöllisesti. Naisilla oli molemmilla ilmiömäinen kyky tuottaa toisilleen ikäviä yllätyksiä, eikä kaksintaistelussa kumpikaan selvinnyt voittajana.

Toki kriittinen lukija voi hämmästellä tarinaa, jossa ainoa päämieshenkilö on sydänjuuriaan myöten pahuuden ilmentymä. Monella tapaa romaanissa kerrataan klassisen narsistin käyttämiä psykologisia sodankäynnin keinoja, mutta tällainen kuvaus taitaa olla psykologisten trillereiden peruskauraa. Romaanin vahvuus ei ole henkilöhahmoissa, eikä välttämättä juonessakaan, vaan edistyneen kapitalismin analyysissa, joka ilmenee uskonnon korvikkeena ja paljon vahvempana huumeena.

Hyväntekeväisyyden ja potilasjärjestön teemat olivat hyvä lisä tässä ihmissuhdesopassa, joka kertoi myös yhteiskunnasta, joka ei pyöri ilman rikkaiden joutilaiden armeliaisuutta. Sairaan kinkkisellä tavalla Constantinen sisarukset myös kirjoittavat uudelleen My Fair Ladyn eli Pygmalionin tarinaa, jossa rikas mies alkaa kouluttaa köyhää naista itselleen sopivaksi kumppaniksi. Jacksonin vaimon koulimisen tavoissa näkyi tendenssejä Yhdysvaltojen uuskonservatiivien eetoksesta, jossa naisten kontrollia ja kurittamista ei enää tarvitse kaikissa piireissä piilotella. Ruokapäiväkirjan pitäminen pakolla oli yksi alistamisen muoto, joka jäi minulla tästä kirjasta vahvasti mieleen.

Romaanissa seikkaillaan Long Islandin lisäksi New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa ja Bora Boralla. Yksityiskoneella lentäminen on jo ilmastonäkökulmastakin niin törkeää, että teos saattaa puhutella sellaisiakin lukijoita, jotka harvemmin lukevat psykologisia trillereitä. Lukuasentoon on säädettävä erityinen nappi överille tykitykselle, muuten teos voi tuntua liioitellulta. Ja vaikka siinä käsitellään myös vakavia yhteiskunnallisia kipupisteitä, ei sen kaikkea melodraamaa kannata ottaa liian henkilökohtaisesti.

Ekopessimistien kesäloma

IMG_1312Mökkinaapurit ovat aina legendaarisia, usein raivostuttavampia ja värikkäämpiä kuin talvinaapurit. Suhde voi muuttua kompleksiseksi varsinkin, jos kesää vietetään kuukausitolkulla rinnakkain, toinen tai molemmat osapuolet käyttävät paljon päihteitä ja jos aviokriisi uhkaa heitä.

Philip Teir lähestyy toisessa romaanissaan Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017, suom. Jaana Nikula) huvilanaapuruuden teemaa Pietarsaaren nykyisyyden näkökulmasta. Helsingissä asuva suomenruotsalainen pariskunta Julia ja Erik päättävät viedä lapsensa ensi kertaa suvun hylätylle huvilalle koko kesäksi. Julia on kirjailija, joka haluaa perehtyä kesän aikana mummonsa juuriin, pietarsaarelaisen tupakkatehtaan naisten kohtaloihin. Hänen aviomiehensä Erik on Teknillisestä Korkeakoulusta valmistunut it-nörtti, jonka työväenluokkainen tausta (”makkaraperhe”) ei tee anoppiin suurta vaikutusta. Erik on vaihtanut startup-yrittäjyyden muka-turvalliseen it-päällikön toimeen eräässä helsinkiläisessä tavaratalossa, jossa kuitenkin on edessä yt-neuvottelut.

Huvilalla perhe ei saa kauan elää rauhallista hiljaiseloa, sillä naapurihuvilan on valloittanut erikoinen kommuuni. Pariskunta kutsutaan sen juhannusjuhliin, joissa käy ilmi, että kommuunin brittijohtajan kumppani on Julian nuoruuden kaveri Marika. Marika on ollut nuorena kasvitieteilijä ja lesbo, mutta osallistuttuaan Norjassa desivilisaatioseminaariin hänet hurmasi Chris, toisinajattelija, alfauros ja ekopessimismin nouseva tähti. Chrisin johtamassa Liikkeessä on haaroja ympäri Eurooppaa, mutta pariskunta yleensä viihtyy paikallaan vain puolen vuoden ajan perustaen aina uusia chaptereita. Heillä on yksi lapsi, Leo, joka ei koskaan ole onnistunut luomaan kommuunin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita hurjan muuttotahdin vuoksi. Chrisillä ja Marikalla ei varsinaisesti ole ystäviä ja sukuunkin he suhtautuvat penseästi. He elävät kuin paimentolaiset tai metsästäjä-keräilijät solmien aina uusia tuttavuuksia, joilla ei ole syvyyttä, vaan pelkkä hatara aatteellinen yhteys.

Odotin teokselta suurempaa kauhua, mutta kauhuteosta tästä ei kehkeytynyt. Inhottavia elementtejä huvilalta ja sen läheisestä luonnosta löytyy (kuten puuhun kiivenneen hirven mätä raato), mutta ei käy selväksi, liittyvätkö ne lopulta Liikkeeseen. Liikkeen ekopessimismi näkyy yleisenä piittaamattomuutena huomisesta, vetelehtimisenä ja roskaisuutena. Vapaa seksi ja kasvatus kulkevat käsi kädessä, ja Chris saa pönkitystä egolleen opetuslapsiltaan, jotka saavat tältä aina enemmän huomiota kuin vaimo ja poika. Osa Liikkeen rituaaleista vaikuttaa vain koomisilta (kuten didgeridoon käyttö peniksen pidennyksenä), mutta naapurustossa herää huoli 13-vuotiaan pojan terveydestä.

Romaanissa on paljon sivuhenkilöitä, joilla kuitenkin kaikilla on merkittävä rooli juonen kannalta. Näin oli myös Teirin esikoisessa Talvisodassa, josta myös pidin paljon. Molempia yhdistää paneurooppalainen henki ja yhteys globalisaatiota vastustaviin liikkeisiin. Tässä ihmissuhteiden osuus on kuitenkin vahvempi kuin aktivismin syväanalyysi. Kunnollisesta ja tunnollisesta Erikistäkin alkaa kuoriutua toisenlaisia säikeitä hänen pikkuveljensä Andersin ja opiskelukaveri Martinin kautta. Kommunistinen startup-miljonääri Martin olikin suosikkihahmoni, sillä hänen päätelmänsä Suomen tulevasta menestyksensä osui arkaan hermoon:

”Kun yhteiskunnassa aletaan tehdä voileipiä toinen toisilleen, niin siitä tietää, että asiat ovat huonosti. Ei tämä maa sillä pelastu, että jotkut hiton freelancerit syövät brunssia päivät pitkät.”

Teoksen lapsi- ja nuorisonäkökulma ilahdutti myös herkkyydessään ja tarkkuudessaan. On ilmiselvää, että kommuunin Leon ja naapurin Alicen välille syntyy sutinaa, sillä mitä muutakaan eristykseen tuomitut 13-vuotiaat keskisivät kuin varastaa vanhempiensa viinoja ja pussailla maakellarissa? Alicen pikkuveli Anton jää todellisen altavastaajan asemaan, sillä hän on ainoa, joka näkee kirkkaasti vanhempiensa ja naapuriensa mielenliikkeet. Instagramin saloihinkin keski-ikäinen lukija tutustuu tämän kirjan kautta hienosti, jos hänellä ei ole lähellä halukasta opettajaa/informanttia.

Valitettavasti näin Liikkeen kuvauksessa pelottavia yhteyksiä erääseen (tai ehkä useampaan) olemassaolevaan liikkeeseen, jota olen viime aikoina seurannut etäältä. Romaanin liike ei tuntunut erityisen populistiselta eikä laajaan ekspansioon pyrkivältä, vaan syrjäkylillä viihtyvältä friikkisirkukselta. Johtohahmo Chris ”mormoniperheen kiimaisena patriarkkana” alkoi vaikuttaa loppua kohti pelottavan todennäköiseltä hahmolta, vaikka olikin tarinan aikana enimmäkseen liian pöllyssä pystyäkseen kirjoittamaan manifestejaan tai päivittämään blogejaan.

Philip Teir onnistuu luomaan potentiaalisesti pelottavasta aiheesta lopulta hyväntuulisen, toivoa tuottavan ja maanläheisen ihmissuhderomaanin, jossa melkein kaikilla hahmoilla on toivoa poispääsystä pattitilanteistaan. Suosittelen teosta kesäkirjaksi mökeillä ja huviloilla viihtyville, mutta missään nimessä teosta ei kannata pantata kesään saakka, jos se alkaa kiinnostaa. Itse ihastuin kaikkien edellä mainittujen kaunokirjallisten keinojen lisäksi merelliseen maisemaan, paikallisuuteen ja suomenruotsalaisten keskinäisen nokkimisjärjestyksen kipakkaan analyysiin. Ainoa kokemani puute teoksessa oli Julian hyvin kiinnostavan kirjaprojektin jääminen muun tapahtumisen varjoon, eli ”romaani romaanissa”-teema jäi ohueksi.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Kirja, jossa kukaan ei kuole.” Mahdollisesti sukulaisten aiempia kuolemia käsiteltiin, mutta itse juonessa kukaan ei kuole. Hyvä osuma siksikin, että ehdottomasti odotin julmaa bioterrorihyökkäystä, mutta opin, että toimivaa draamaa voi tehdä pienemmilläkin liikkeillä.

 

Unelmien poikamies

hoitoPete on herkkä mohikaani, äiti Ammaa palvova energiahoitaja, rockbändin kitaristi-solisti ja omien polkujensa kulkija, karskin komea Camel-mies. Hänellä on käynyt tasainen flaksi naismaailmassa 15-vuotiaasta saakka, ja vähän kaikkialla pääkaupunkiseudulla on muistomerkkejä hänen eksistään. Peten ikä on monille mysteerio, mutta hänen naisystävänsä vain nuorentuvat ja kaunistuvat. Kun tapaamme hänet, hän on jo pitkällä oman egonsa musertamisessa ja ihmissuhteisiin takertumisesta luopumisessa. Siis hän on unelmien poikamies, harvinaista herkkua sinkkumarkkinoilla. Itsenäinen, henkinen, liikunnallinen, musikaalinen ja tarkasti terveydestään huolehtiva. Iske siis kiinni, jos vain voit!

Tällainen on epäluotettava kertoja Jessica Sunin esikoisromaanissa Hoito (Tammi, 2014). Teoksen nimi viittaa sekä ohimenevään suhteeseen että vaihtoehtohoitojen riemunkirjavaan teollisuuteen, josta varsin monelle on tullut mukava lisätulojen lähde. Kertoja tässä ei ole erityisen menestynyt hoitaja, vaan hän oikeastaan elättää itseään raksahommissa. Hoitojen antaminen on hänelle puolivakava harrastus, johon hänellä on varaa yhtenä päivänä viikossa. Keikkahoitoja hän antaa rikkaille asiakkaille myös tilauksesta kuljettaen hoitopöytää paikasta toiseen, erityisesti juhlapyhien aikaan. Aika usein hän antaa potentiaalisille hoidoilleen ilmaisia hoitokertoja, joiden kautta naiset innostuvat palaamaan hänen hellään huomioonsa.

Kuulostaako tutulta? Pohjimmiltaan romaani kertoo epävakaasta parisuhteesta, jossa toinen on pesunkestävä narsisti ja toinen läheisriippuvainen nössö. Narsistin pauloihin joutumisen saaga ei ole erityisen innovatiivinen, jos lukija on naistenlehtiä ja Inhimillistä tekijää seurannut. Suhteen nainen on nimetön, eikä hänelle myöskään anneta kertomuksessa ääntä kuin satunnaisten repliikkien muodossa. Hän ei kuitenkaan ole kertomuksessa viaton uhri, vaan kyllä hänestäkin löytyy ärsyttäviä piirteitä. Suhteen kuvaus on siinä mielessä tasapuolista, ettei se herätä suuria säälipisteitä kumpaakaan kohtaan. Pitkälti tilanne on Apulantaa siteeraten ”pahempi toistaan.” Nuori nainen on koulutettu, kielitaitoinen, kosmopoliitti toimija, kun taas Peten historiaan mahtuu iso järkäle elämänkoulua. Naisen retkahtaminen mieheen, joka haluaisi kieltää tältä sekä aiemmat ystävyyssuhteet että lukemisen, onkin puhtaasti seksuaalista.

Häiritsevällä tavalla Peten ja nuorikon kuhertelu muistutti minua Heikki Lampelan ja Hanna Kärpäsen kohusuhteesta. Suuri ikäero, pelehtiminen julkisilla paikoilla, riskinotto ja dramaattinen sarjaeroaminen kuuluvat keltaisen lehdistön onnellisuuden reseptiin. Teoksen tarkoituksena on kai parodioida näitä päivittäisiä mediaulostuloja, mutta kerrottuna yksipuolisesti Peten suusta parodia jää jotenkin puolitiehen. Miehen huumorintajutonta narratiivia on paikoitellen tuskaista lukea. Egon murskaaminen on hänen suurin kliseensä, mutta hän toistaa myös suhteen edetessä ”itsensä työstämisen” ja ”emotionaalisen kerjäämisen” metaforia.

Enemmän kuin suhteen kuvauksesta pidin new age-maailman lähiluennasta.  Teos antanee hyviä vinkkejä siitä, kuinka tunnistaa manipuloiva terapeutti. Todellakaan suurin osa heistä ei pyydä hoidettaviaan seksisuhteeseen, mutta vastaavaa aivopesua esiintynee myös muilla tasoilla. Yleensä se, että ammattilainen kertoo asiakkaalleen ensimmäisellä tapaamisella jotain hyvin intiimiä elämästään, on hälyttävää. Näin toimii teoksen Pete, ja valitettavasti itsekin olen kohdannut muutamia vastaavia sankareita, suunnilleen samoin repliikein.

Ruotsinlaivakuvaus sekä retket Vantaan baarien tahmaiseen maailmaan nostivat kerronnan kohti karnivalismia, eli isot pointsit näistä irtiotoista! Pidin myös Peten ja Susannan Aasian-odysseian kuvauksessa, vaikkakin se jäi juonessa jokseenkin irralliseksi.

Hoito rikkoi sopivalla tavalla joulun lukumaratoonini harmittoman hyvän mielen flow’n. Teksti on kielellisesti kevyttä ja nopealukuista, mutta tunnelmaltaan läpikotaisen angstista. Myös tässä vietetään joulua – valtapelien, mustasukkaisuuden ja vainoharhan kyllästämää juhlaa. Tämä oli viimeinen rasti, jolle ehdin noin 42 tunnin rupeamalla – pari muuta teosta jäi kesken ja ison osan aikaa käytin seuraavan teoksen arpomiseen.

Teosta suosittelen jokaiselle, joka on joskus käynyt Viisas elämä– tai Hengen ja tiedon messuilla. Ymmärrätte varmasti ilman selityksiä, miksi.

Kaunokirjallinen väkisinmakuu

c4607206c2ee0c145617cc4dc71d9-origOn olemassa vuodenaikateoksia, jotka leimallisesti kuuluvat valon lisääntymiseen tai sen melkein totaaliseen puutteeseen. Pirjo Hassinen noin ylipäänsä on kuulunut päässäni syyskirjailijoihin, ja teos Isänpäivä (Otava, 2006) herättää jo nimensä puolesta konnotaation marraskuun hyhmästä.

Hassista olen lukenut maltillisesti, enkä siis osaa arvioida teoksen rankkuusastetta verrattuna muuhun tuotantoon. Viimeksi lukemani Popula oli astetta valoisampi kuin Isänpäivä, vaikka siinä oikeistopopulismia ruodittiinkin.  Rankkuus tässä teoksessa liittyy seksuaalisuuteen ja tunneilmaisuun, ja myös kertojan aukottomaan seksismiin. Teoksessa ei myöskään ole ainuttakaan sympatiaa herättävää henkilöhahmoa, vaan kaikki tuntuvat jollain tapaa halveksivan tai hyväksikäyttävän toisiaan.

Tapaamme siis dekkarikirjailija Olli Pengerin, miehen, joka tuntee elävänsä vain öisin huoltoaseman baarissa tuijottaessaan vastapäisen poliisiaseman seinään. Olli on eronnut vaimostaan Marjasta heidän poikansa Raulin ollessa pieni; kirjoittaminen ja perhe-elämä on ollut hänelle miltei mahdoton yhtälö. Ex-vaimoa kohtaan hän tuntee edelleen läheisriippuvuutta, kun taas poikaan suhde on kliinisen etäinen. Rauli käy hänen luonaan lähinnä pummaamassa rahaa eikä kumpikaan osapuoli edes teeskentele kiinnostusta toisen elämään. Naisia hän pelkää lisääntymiskykyjensä vuoksi. Periaatteessa jokainen nainen on hänelle potentiaalinen uhka, sperman varastaja. Olli ei edes haikaile perinteisen parisuhteen perään, vaan hänelle riittävät satunnaiset baaripokaukset. Lopulta hän löytää kolmikymppisen röntgenhoitaja Siljan, joka tarjoaa hänelle seksiä ja suojaa, mutta Siljaakin hän lähinnä vertaa exäänsä. Exä on hänen kartallaan ylivoimainen, vaikka suhde on perustunut lähes kokonaan himolle, ei rakkaudelle. Hän jopa itse myöntää teksteissään tapahtuvan ex-vaimon ja muutamien muiden naisten kirjallista väkisinmakuuta.

Olli Penger menestyy kohtuuhyvin dekkaristina julkaisten Juhani Tähtö-sarjasta uuden osan joka elokuussa syntymäpäivänään. Miehen kirjallinen toiminta on pitkälti mekanisoitua, mutta lukijamäärä on tasainen ja fanit uskollisia. Kirjoittamiseen ja tunnettuna kirjailijana elämiseen liittyvät pohdinnot olivat osuvia, kertoen paljon markkinoiden raadollisuudesta ja kirjailijoiden keskinäisestä kilpailusta ja nokkimisjärjestyksestä. Suhde pitkäaikaiseen kustannustoimittajaan Anthonyyn, puoliksi australialaiseen pikaluistelijaan, oli ehkä teoksen ainoa henkireikä. Kun Anthony hylkää Ollin vaihtamalla firmaa, Olli julistaa hänet kuolleeksi itselleen.

Kuten Elina Hirvosen uusimmassa, tässäkin pääteemana on vaikea vanhemmuus tilanteessa, kun lapsi syyllistyy rikokseen. Raulin piripäinen ohikulkijan lahtaaminen ei ole poliittisesti motivoitunutta, mutta saa medioissa paljon näkyvyyttä siksi, että hänen isänsä on julkisuuden henkilö. Olli Penger ei kuitenkaan ajaudu tilanteessa kokemaan suurta syyllisyyttä, vaan on lähinnä huolissaan omasta kyvystään kirjoittaa. Pojan tapaaminen vankilassa on tuskaisen vastenmielistä. Isä ja poika tulevat todennäköisesti jäämään muukalaisiksi toisilleen loppuiäksi. Isänpäivää ei edes haluta viettää.

Hassinen kirjoittaa väkivallasta ja seksistä taitavasti, mutta tässä kirjassa angstinen vyörytys tuntui menevän jo inhorealismin puolelle. Kertojan narsistinen kyynisyys on ihan omaa luokkaansa luoden romaaniin nihkeän tunnelman – mikä varmasti on tarkoituksellista. Arvostan sitä, että Hassinen vie lukijansa aidosti epämukavuusalueille eikä pyri menemään siitä, mistä aita on matalin taiteellisesti. Tämän tyyppiselle ”mustalle” romaanille on taatusti vannoutuneet lukijansa, joiden sielun syvyyksiä juuri tekstin kyynisyys ja tunneilmaisun raakuus koskettaa. Minulle Isänpäivä ei juuri nyt ollut tajuntaa laajentava teos, ehkä siksi, että Olli Penkereen tyyppisiä miesöyhäkkeitä tuntuu pursuavan joka tuutista ihan reaalimaailmassa ja kiintiöni heille on minimaalinen. Hassisen kuvaama sukupuolten välinen passiivis-aggressiivinen sota, äärifeminismi vs. misogynia, on ainakin somen syövereissä totisinta totta.

Ainoa kappale teoksessa, joka oikeasti nauratti oli ”Minä ja Iri Garay”, joka kertoo Ollin seikkailuista feministisen filosofian luennoilla ainoana tarkoituksenaan pokata eräs naisopiskelija. Se herätti minussa hulvattomia omakohtaisia muistoja 90-luvulta. Itse palvoin Julia Kristevaa, mutta Luce Irigaray oli kelpo varajumalatar.

Lopuksi lainaus dekkaristin työstä – Olli Penger siis näkee roolinsa enemmän jännitystyöläisenä kuin sanataiteilijana. Se johdattaa blogini seuraavaan teemaan, Afrikan karttoihin ihmisten mielissä:

”Dekkarikirjailija, enemmän kuin mikään muu kirjailija, pelaa kahdella pelikentällä. Kun prosaisti kirjoittaa ihmisestä joka tappaa, kukaan ei kysy häneltä, oletko sinä itse tuollainen. Se on tutkimista, ihmisen kartoitusta, sillä Ihmisen Kartta on kuin Afrikan kartta 1800-luvun alussa, täynnä valkoisia läiskiä, mikä tarkoittaa tietenkin mustaa ja pimeää ja läpitunkemattoman pelottava. Kun dekkaristi tappaa, kukaan ei kysy sitä häneltäkään, mutta eri syistä.”

Osuvaa parodiaa maestrosta

018Paulo Coelhon uusimman luettua oli pakko turvautua varaventtiiliin, suomalaisen haamukirjailija Pauli Kohelon huumoripläjäykseen Kassan kautta (Siltala, 2014). Kaikkihan me tiedämme, että maestron kotimainen kaksoisolento on elänyt kunnioitettavan pitkän elämän Ristijärvellä Paula-vaimonsa hellässä huomassa ja kotipesänsä turvasta valloittanut maailmaa aina Teneriffalta Kajjaaniin saakka. Ensimmäisenä piti tarkistaa, missä Ristijärvi sijaitsee. Olisin sijoittanut kunnan Pohjois-Savoon, mutta se sijaitsee keskellä Kainuuta.

Verrattuna esikuvaansa Pauli on pikkuisen ilkeämpi ja huomattavasti intertekstuaalisempi tyyppi, jonka elämästä ei olisi tullut mitään ilman auvoisia yhteistyökumppaneitaan. Kaikille muille hän pysyy odysseiansa aikana uskollisena paitsi Samsungille, jonka printterin hän onnistuu paikallisen kodinkoneliikkeen neuvosta vaihtamaan Brotheriin. Kalabaliikki tästäkin syntyy: CEO Suit Sait Samsung loukkaantuu verisesti, mutta Paulin nousujohteinen elämä ei siitä hetkahda.

Pauli on oiva mainosmies, latteiden elämänviisauksien kierrättäjä, jonka päätehtävä on julkkisten siteeraaminen, mutta jonka omin elämänviisaus purkautuu runomuodossa. Hänelle pienet asiat ovat luonnostaan suuria, eikä hänen tarvitse löytääkseen totuuttaan vaeltaa oikeasti 700 km Santiago de Compostelan reittiä, vaan tilanteen simulointi Martelan design-tuolissa riittää henkiseksi suoritukseksi. Samalla Paulilla on intohimoinen suhde teknisiin alusvaatteisiin, lentosukkiin, hammaslankaan ja taksilla ajoon.

Taksilla suhautetaan tietysti Valamon luostariin kuten yksi hänen oppi-isistään, Saarikosken Pentti, teki 1970-luvulla. Olennaista retriittiin menossa on taksista nousemisen sulavuus ja rentous. Saarikosken neroutta ja henkisyyden tasoa kunnioitetaan kysymällä: mitä olisi tapahtunut, jos Pentti Saarikoski olisi kiiruhtanut päiväkotiin lapsia hakemaan? Saarikosken vaimojen suoritusta ihaillaan. Oman Paula-vaimon kuuliaisuus ei ihan samalle tasolle yllä, mutta jos maestro tarvitsee hiljaista lukuaikaa, tämä kuitenkin tajuaa häipyä sukuloimaan Kajaaniin pois silmistä, pois mielestä.

Pauli on kääntynyt ortodoksiksi kirkon krumeluurien ja Isä Mitron persoonan vuoksi – Mitro on jo varattu miehen hautajaisiinkin, joita iso ego on valmiiksi suunnitellut vierasmäärän majoitusta myöten. Muita suuria henkisiä johtajia ovat Pekka Himanen, Veikka Gustafsson, Tommy Hellsten, Ben Furman ja Jörn Donner. Naisia Kohelon henkilögalleriaan mahtuu huomattavan vähän – itse bongasin vain äiti Amman. Kohelo kirjoittaa 1900-luvun ja 2000-luvun alun julkisen egoismin ja narsismin historiaa – mukaan ei vielä päässyt Alexander Stubb, mutta myöhempien aikojen henkisestä heräämisestä kysytään osuvasti: ”Kokiko Mikael Jungner saman huimaavan elämyksen jätettyään Facebookin?”

Pidin kirjassa eniten tanka/haikuosuudesta, joka muodollisesti ylittää em. runomitat. Runosuonen maestrossa herättää henkiin Teneriffan matka ja eeppinen eksyminen all inclusive-hotellin lihapadoilta paikallisen väen pariin. Runoja lukiessa nauroin ääneen, alun ja lopun henkilögalleriaa kahlatessani vain hymähtelin kuivakkaasti.

Kassan kautta-teoksen ironia kohdistuu enemmän suomalaisiin ikoneihin kuin itse Brasilian maestroon. Coelhon tuotannosta olisi saanut terävämpääkin tekstiä aikaan – tässä hänen tuotantoaan sivutaan vain viitteellisesti. Jos olisin Coelho, ottaisin vastaavat parodiat kunniamainintoina, sillä vain suuria nimiä vaivaudutaan pilkkaamaan tällä tavalla. Varsinkin, kun haamutekijänä on niinkin suuri nimi kuin Finlandia-palkittu Kari Hotakainen.

 

 

Päivänpaiste keskellämme

uutta_auringon_alla-lehtio_jaana-27317468-2221567242-frntlJaana Lehtiön uusin dekkari Uutta auringon alla (Myllylahti, 2014)  herätti kiinnostukseni teemansa vuoksi, ja kiitos kustantamolle, sain teoksesta arvostelukappaleen lyhyellä varoitusajalla. Lehtiö on porvoolainen uskonnonopettaja ja vararehtori, jonka kirjailijan ura on lähtenyt mukavasti lentoon sekä dekkaristina että lastenkirjailijana. Kiinnostus uskontoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin on teoksen kantava voima.

Teoksessa sukelletaan esoteeriseen ja epämääräiseltä haiskahtavaan Valtakunta-yhteisöön, jossa kristillinen lähimmäisenrakkaus yhdistyy new age-häröilyyn. Sen sijaan että lahko puhuisi armosta, se puhuu energioista ja värähtelyistä. Aurinkoon ja päivänpaisteeseen liittyviä metaforia viljellään tekopirteästi. Mainetta yhteisö on niittänyt vanhusten kerhojen ja vegetaarisen soppakeittiön järjestäjänä. Yhteisön tilat Porvoon empire-keskustan arvokiinteistössä kutsuvat ohikulkijoita syreenimajoineen ja räsymattoineen. Moni toimelias eläkeläinen tulee toimintaan mukaan, vaikka ei yhdistyksen teologisesta puolesta mitään ymmärrä eikä tule kutsutuksi yhteisön sisäpiiriin.

Sisäpiirin käsite onkin yhteisössä häilyvä: arjessa avainhenkilöt suhtautuvat toisiinsa epäilevästi, vaikka peittävät negatiiviset tunteensa Jakamisen sessioiden aikana. Niissä kultin johtaja, patanarsistinen Tuomas Hannumäki siirtää energioitaan eri-ikäisiin naisiin. Naisista nuorimmat ovat luopuneet omaisuudestaan ja palkkatuloistaan asuen yhteisön tiloissa ja näin ollen ovat käytettävissä 24 /7. Kultin ihanteena on hoikkuus, joka johtajan mukaan ilmentää kristillistä nöyryyttä ja pyyteettömyyttä. Kultti harrastaa pitkiä paastoja ja hiljaisuuden retriittejä, joiden aikana kaikki eivät välttämättä ole täysin tolkuissaan. Mielenterveyskuntoutujia painostetaan lääkityksen lopetukseen, josta koituu parille nuorelle naiselle kohtalokkaita seurauksia. Toisaalta lahkon istunnoissa jäsenille syötetään rauhoittavia ja kenties jotain psykedeelistäkin kamaa heidän tietämättään.

Teos muistuttaa minua etäisesti Päivi Alasalmen teoksesta Ystävä sä naisien (Gummerus, 2002); tosin siinä kuvattu lahko on irvokkaampi ja äärimmäisempi toimintatavoiltaan kuin tämä Porvoon puutaloidylli. Reaalimaailman lahkoista mieleen tulevat Tapani Koivumäen Espoossa toimiva nuoria teekkareita mukaan houkutellut Maitobaari (ja liikkeen muut ilmentymät), ja meille pirkanmaalaisille liiankin tuttu Nokia-missio. Tuomas Hannumäen hahmossa on ripaus Markku Koivistoa, tosin tässä ei mennä lahkonjohtajan seksuaalisuuden pimeimpiin puoliin. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön tässä lähinnä vihjataan pääpainon ollessa henkisessä manipuloinnissa. Teologina Lehtiö tuntee lahkolaisuuden ilmiön kuin omat taskunsa ja rakentaa romaaniinsa uskottavan ja lähestyttävän yhteisön, jonka päätoiminta, vanhusten auttaminen, edelleen noudattaa perinteisiä kristillisiä prinsiippejä. Yhteisön julkisuuskuvaan kuuluukin alkukristillisyyden ihanteiden saarnaaminen ja vainotun aseman hyväksikäyttö rahoitusta haettaessa. Ehkä tarkoituksena on näyttää, kuinka helppoa suht täyspäisenkin kansalaisen on hurahtaa lahkon osoittamaan rakkauspommitukseen ja tunnehuijaukseen. Kollektiivinen psykoosi on ilmiö, joka on itseäni kiinnostanut jo pitkään.

Teoksen päähenkilö, komisario Juha Muhonen, on lievästi ylipainoinen, huonokuntoinen, hollantilaisesta oluesta ja leipomotuotteista pitävä perusjamppa, johon en vielä solminut syvällistä suhdetta. Ensimmäinen uhri, talikolla surmattu Meeri Virtanen, on kiinnostava lahkonjohtajan rinnalla, mutta valitettavasti opimme tuntemaan häntä vasta kuolleena. Meeri ja Tuomas kun ovat edelleen virallisesti aviopari ja jatkavat työskentelyä samassa yhteisössä, vaikka lemmen liekki ei enää heidän välillään leisku. Olisin odottanut enemmän psykologista jännitettä ja rankempaa ihmissuhdedraamaa näiden yhteisön ydinhenkilöiden välille. Samoin muutama sivuhenkilö oli kiinnostava, kuten alkoholisoitunut tukityöllistetty Siiri Mäki tenuremmeineen, mutta he eivät henkilögallerian runsaudessa päässeet tarpeeksi framille. Tukityöllistetyistä ja entisistä ja nykyisistä juopoista lukisin mielelläni lisää dekkarihahmoina, ja tässä jo lähestytään ansiokkaasti nyky-yhteiskuntamme luotaantyöntävää ilmiötä, TE-toimiston hallinnoimaa orja- ja pakkotyötä.

Pidin paljon teoksen ilmapiiristä ja Porvoo-kuvauksesta, mutta tekstin tasolla oli joku kerronnallinen juju, jota en täysin tajunnut. Teos oli nopealukuinen ja kovin arkikielinen, eikä tämäkään ole ongelmallista, vaan ehkä jumituin juonen rakenteeseen. Hahmot olivat makuuni hieman liian kilttejä – olisin halunnut lukea yhdestä lahkosta eronneesta, joka kritisoi sen toimintaa itseironisesti ja räävittömästi. Luurankoja empiretalon kaapeista kyllä löytyy riittävästi, mutta niiden löytämistä olisi voinut kuvata astetta ponnekkaammin.

MurhaMylly-sarjasta olen nyt lukenut tasan kaksi teosta 108 julkaissusta. Sattumoisin molemmissa on uskonnollista sisältöä – tässä vielä vahvemmin kuin Metropoliitta Panteleimonin Savo-aiheisissa dekkareissa. Lehtiön teksti tuntui moniulotteisemmalta kuin Panteleimonin, mutta arvioni on puolueellinen siksi, että yleensä luen dekkareita lähinnä päivänpolttavista teemoista. Suosittelen Lehtiön teoksia niille, jotka pitävät vahvasta paikallisuuden kuvauksesta (vrt. Seppo Jokinen, Markku Ropponen) ja ei niin hirvittävän raa’asta meiningistä.