Kabyylien kansallistunnoista

Teos: Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava, 2019)

Suomennos: Taina Helkama

Alice Zeniter (s. 1986) on nuori ranskalainen kirjailija, jonka viidennen teoksen, Unohtamisen taidon, löysin arvonnalla e-kirjaston uusien kirjojen merestä. En edes lukenut kansitekstiä, mutta kansikuvan perusteella oletin kirjan edustavan ekodystopiaa tai skifiä, jossa ehkä haaveillaan kadotetusta Pariisista.

Arvaukseni meni pieleen, sillä kyseessä on suht perinteinen sukuromaani, Algeriaan ja Ranskaan sijoittuva. Siinä seurataan algerialaisen kabyylisuvun vaiheita 1940-luvulta 2010-luvulle neljän sukupolven jälkiä seuraten. Nykypäivän avainhenkilönä on pariisilaisessa taidegalleriassa työskentelevä nuori Naïma, joka välillä, varsinkin krapulapäivinä kuulee suvun miesten rappiosta varoittavia ääniä. 1950-luvulta hänelle huutelevat isoisä Ali ja Hamza-setä, jotka olivat silminnäkijöitä maan vapaussodalle. Suvun asema suhteessa viralliseen historiankirjoitukseen ei ole koskaan ollut helppo.

Algeria kuuluu mentaalisella kartallani ”traumatisoituihin” maihin. Olen varmasti lukenut jonkun muunkin Algeriaan sijoittuvan romaanin kuin Camus’n Sivullisen, mutta vahvaa muistikuvaa minulla ei lukemistoistani ole. Sen sijaan muistan elävästi kaiken, mitä Frantz Fanon kirjoitti ajoistaan Algerian kansallisrintaman palveluksessa, ja se on muuttanut paljon tapaani tutkia mantereiden välisiä valtasuhteita. Fanon nousee myös keskeiseksi lähteeksi tässä teoksessa, mutta vasta viimeisessä kolmanneksessa. Zeniter kertoo suvusta, joka on varsin jakautunut poliittisten lojaaliuksiensa suhteen, ja jossa luku- ja kirjoitustaidottomuus on estänyt kokonaiskuvan saamista kotimaan historiasta.

Jos etsit helppoa hyvänmielen teosta, voit lopettaa arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Unohtamisen taito ei ole erityisen raaka, sillä kirjan perhe pääsee pakenemaan Algeriasta pahimman tuhon edessä. Perheen olot pakolaisleireillä Ranskassa ovat monessa suhteessa rankemmat kuin kotikylässä Kabyliassa. Itse tosin koin, että teos vasta levitti kunnolla siipensä, kun perhe pääsi muuttamaan omaan asuntoon normandialaiseen lähiöön. Mikään paratiisi tuo yksitoikkoinen betoniviidakko ei ollut, mutta lasten näkökulmasta upouusi kylpyamme oli seitsemäs ihme. Minua tämän teoksen lähiöelämän kuvaus muistutti paljon ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien kuvauksista 70-luvun Tukholmasta tai Malmöstä. Vaikka uskonto ja kulttuuri ovat tässä toiset, identiteetin rakentumisprosesseissa on paljon samaa.

Romaanin päähenkilö Naïma on vain puoliksi algerialainen, ja lapsuudessa hän on tutustunut enemmän ranskalaisen äitinsä henkiseen perimään. Isä Hamid on halunnut integroitua ranskalaisuuteen vähän liikaakin, ja hänen suhteensa omaan sukuunsa on täynnä pelkkiä velvoitteita. Zeniter kuvaakin uskottavasti siirtolaisperheen alaikäisen sihteerin ja kirjurin henkisiä paineita, eiväthän Hamidin vanhemmat opi koskaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Isän elämässä irtiottoa islamista symboloivat päivittäiset aperitiivit, roséviini ja makkaraviipaleet, eikä hän suhtaudu suopeasti tyttärensä suunnitelmiin matkustaa tämän kotikylään.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa oikein juureva ja informatiivinen siirtolaisromaani. Vaikka teos sijoittuu osittain taidemaailmaan, siinä ei näy ainakaan turhaa postmodernia kielellistä kikkailua, vaan teos on selkeästi kirjoitettu myös kohderyhmälleen, algerialaisten siirtolaisten perillisille. Teos on runsas erilaisine henkilöhahmoineen, eli se on todellinen yhteisöllinen kudelma. Ajankohtaisuutta siihen tuovat 2010-luvun pohdinnat terrorismista ja sellaisesta etnisestä profiloinnista, johon nämä Ranskan syntyperäiset kansalaiset eivät ole aiemmin tottuneet.

Paikoitellen Zeniterin seikkaperäinen historiaan uppoutuminen hieman puudutti, mutta onneksi näistä osioista siirrytään nopeasti tuoreempiin muistin kerrostumiin. Vasta Naïman neitsytmatkalla Algeriaan hän tajuaa, kuinka laajasta unohtamisen taidosta hänen isänsä tapauksessa on ollut kyse, ja kuinka nuoren miehen varhaisen lapsuuden muistot eivät vain ole sopineet siirrettäviksi toisen aikakauden pariisilaistyttärille. Itse samastuin kirjaa lukiessa eniten juuri Hamid-isään, jonka lapsuuden ja nuoruuden vaiheissa oli koskettavia, ja myös järkyttäviä episodeja.

Tämä oli niin monipuolinen teos, että se kestäisi useammankin lukukerran, ja nousee ehdottomasti tämän vuoden kirjojen kärkikastiin. Romaani on myös sen verran kypsää tekstiä, että sitä on vaikea kuvitella vasta reilun kolmikymppisen tuottamaksi.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 46/196: Algeria, ja lukemistani ”maakirjoista” tässä todella päästiin syvälle perille, ahdasmielisten partaukkojen hallinnoimalle alueelle, jonne monet paikallisetkaan eivät uskaltaneet ajaa omilla autoillaan. Ylipäänsä tietoisuuteni Algerian etnisistä ryhmittymistä laajeni, ja kabyylien historia arabeista erillisenä ryhmänä alkoi kiinnostaa.

Pala erikoisempaa kirkkohistoriaa

HunanTeos: J. Pekka Mäkelä: Hunan (LIKE, 2018)

Tänä vuonna Finlandia-ehdokkaista kaikki teokset kiinnostavat, mutta Olli Jalosen Taivaanpallo tuntuu vahvimmalta kandidaatilta jo ensi kättelyssä. Valinnoissa ilahduttaa myös se, etteivät kaikki teokset sijoitu Suomen kamaralle, ja että niissä on historiallista hajontaa. Ehdokkaista olen nyt lukenut kaksi kuudesta, ja Pauliina Rauhalan Synninkantajat jäi kesken, mutta uskon tuntevani tuon kirjan sisällön suht hyvin.

J. Pekka Mäkelän Hunan herätti mielenkiintoni heti ehdokkaiden julkaisun jälkeen, enkä usko, että olisin löytänyt kirjan näin nopeasti ilman ehdokkuutta. Mäkelä on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta kaksi teemaa, Kiinan historia ja suomalainen lähetystyö ovat molemmat lähellä sydäntäni. Kiinan historiaan en ole perehtynyt muuten kuin kaunokirjallisuuden kautta, kun taas lähetystyöstä minun pitäisi tietää hieman enemmän opintojen kautta. 

Teoksen päähenkilö on suomalainen Helvi Söderman, opettaja ja maisterisnainen, joka jättää luonnontieteiden opettajan virkansa kotimaassa ja seuraa kutsumustaan Kiinan Hunan-provinssin lähetysasemalle. Helvi on mysteerinen neiti-ihminen, joka pitää ulkokohtaista ja -kultaista päiväkirjaa, eikä päästä muita lähettiläitä kovin lähelle itseään. Kaikki aseman lähettiläät, Helvi, Ilta ja Arvi ovat vahvassa uskossa, mutta eivät noudata täysin samoja oppeja sanaa levittäessään. 

Teos seuraa Helvin ja kahdeksan muun avainhenkilön vaiheita vajaan kymmenen vuoden ajan, ja kerronnan keskiössä on uskonnon ja poliittisen vakaumuksen vuoropuhelu. Ideologiaa ja vakaumusta kirjassa onkin niin runsaasti, että se välillä uuvuttaa. Kiinalaiset hahmot ovat kuitenkin tässä suhteessa paljon kiinnostavampia kuin suomalaiset, ja kaikista lattein uskonnollinen ja poliittinen pohtija valitettavasti on Helvi itse. Hänen työparinsa Ilta on särmikkäämpi, koska hän potee alemmuuskompleksia suhteessa ”ylhäiseen” maisterisnaiseen ja on enemmän taipuvainen juoruiluun. Arvissakin on enemmän särmää kuin Helvissä, päätyyhän tämä jopa kyseenalaistamaan kristinuskon paremmuutta suhteessa muihin uskontoihin ja jättämään lähettilään työn henkisen etsinnän vuoksi. 

Kirjan vahvuus ja samalla ongelmallisuus piilee sen faktuaalisessa taustassa. Mäkelä on lähtenyt jatkamaan edesmenneen äitinsä kirjaprojektia isotädistä ja kummitädistä, eli Helvi Söderman on ollut oikeasti Kiinassa vaikuttanut lähetystyöntekijä. On selvää, että kirjailija haluaa tehdä tällaiselle suvun merkkihenkilölle kunniaa, eikä siksi kehitä hahmoon ylimääräisiä kerroksia, kuten fiktiossa on yleensä tapana tehdä. Helvi jää pliisuksi hahmoksi, jonka ainoa erikoisuus on vahva saksalaismielisyys ennen sodan puhkeamista. 

Kirja välittää kuitenkin erinomaisesti Kiinan kansan syvästi jakaantunutta poliittista mielialaa, ja sota-ajan ja sitä edeltävien vuosien levottomuutta. Erityisen kiinnostavaksi nousi kysymys kristillisten koulujen roolista kommunistisen sukupolven henkisenä kasvattamona. Varmasti moni kommunisti-intellektuelli oli noihin aikoihin saanut kipinän lukea Marxia ja Leniniä luettuaan ensin Raamattua ja opittuaan länsimaista tapakulttuuria lähetystyöntekijöiltä. 

Pidin varsinkin Chan Yenin kapinallisen ja neiti Liun itseoppineen intellektuellin hahmoista. Neiti Liun kohtalo raiskauksen uhrina, pidätyskyvyttömänä vammaisena, tuntui harvinaisen traagiselta, mutta häntä ei kuitenkaan jätetty kärsimään kohtalostaan yksin. Naisten asema ei Hunanin maakunnan kylissä ole helppo, mutta Mäkelä rakentaa vahvatahtoisia naishahmoja, joilla on oma mieli myös moniavioisissa järjestelyissä.

Yhdeksän kertojan tekniikka tekee romaanista monisyisen, mutta myös raskassoutuisen. Varsinkaan en saanut paljoa irti sveitsiläisen Wolffin pariskunnan aviokriisistä. Kertomalla Wolffeista Mäkelä on ilmeisesti halunnut tuoda kirjaansa länsimaisia hahmoja, jotka eivät elä pyyteetöntä kristillis-siveellistä elämää, mikä sellaisenaan on haasteellinen romaanin kulmakivi. Sellainen uskonnollinen yhteisö, jossa kellään ei saisi olla salaisuuksia, ei lopulta ole kiinnostava fiktion kohde, ellei sen sisällä tapahdu rikoksia tai jos meno ei lipsahda aivopesun puolelle. 

Hunanissa oli paljon samoja viboja kuin Lauri Mäkisen teoksessa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka kertoo suomalaisten pitkäaikaisesta missiosta Ambomaahan. Molemmat ovat ansiokkaita varsinkin siirtomaahistorian ja lähetystyön kuvaajina, mutta Mäkisen teoksessa henkilöhahmot olivat syvällisempiä. Mäkelä taas kunnostautuu laajempien historiallisten tapahtumien kaarten maalaajana, ja antaa enemmän toimijuutta kiinalaisille itselleen. 

Hunan on sen tyyppinen avainromaani, jonka kautta uskoisin joidenkin lukijoiden etsivän lisää samantyyppistä luettavaa. Tarina, joka johtaa uusiin tarinoihin ja inspiroi mahdollisesti lukemaan myös Kiinaa käsittelevää tietokirjallisuutta. Ja jos joku lukee Hunanin ensimmäisenä Kiinaan sijoittuvana romaanina, sille kannattaa varata runsaasti aikaa. 

 

 

Isänmaallista eskimoräppiä

IMG_1838Suomi100-juhlinnan kelmeässä jälkilämmössä, kun maamme hallitus on taas antanut köyhimmistä köyhimmälle lahjaksi risuja ja piiskaa, on aika tutustua taas vaihtoehtoiseen historiaan. Eteeni tupsahti Karri Paleface Miettisen Viides Maammekirja, eli ajatuksia suomalaisuudesta (LIKE, 2017).

Sen verran paljon olen Palefacen uraa medioissa seurannut, ja tuotantoon tutustunut, että teoksen sisällön suhteen en valmistautunut yllättymään. Varsinkin näkemykseni isänmaallisuudesta kulkee hyvin samoja ratoja hänen kanssaan. Pitkälti teos käsitteleekin kansallista identiteettiä, historian tulkintaa ja oikeutta oman näköiseen isänmaallisuuteen. Kaikki eivät välttämättä tunnista isänmaallisuuden ja nationalismin eroa, ja paljastaahan Miettinen itsekin, ettei hän esimerkiksi muista koulun historian tunneilta mitään opetusta vuoden 1918 tapahtumista.

Paleface on poliittinen aktivisti, mutta ei kovin syvällinen poliittisen historian tulkitsija. Koinkin, että teoksen anti oli enemmän kulttuurihistoriassa kuin poliittisessa analyysissa. Minua kiinnosti teoksessa varsinkin retket mustan rytmimusiikin maailmaan, josta sain paljon uutta tietoa. En ole koskaan kuullutkaan sellaisista Suomeen aikanaan muuttaneista legendoista kuin Eddie Boyd ja Lee Gaines, jotka tekivät elämäntyönsä Helsingissä. Myös suomiräpin, – hiphopin ja -reggaen lyhyttä historiaa käsitellään ansiokkaasti. Kirjassa olisi voinut olla ääniraita, ja ainakin se antaa paljon uusia kuunteluvinkkejä. Varsinkin saamerap alkoi kovasti kiinnostaa.

Kulttuurihistoriallisen annin lisäksi teokseen mahtuu myös aktivistin muistelmia, vaikka ei se omaelämäkerraksi taivukaan. Miettinen summaa vuosien varrella saamaansa vihapostia suht maltillisesti, vaikka onkin ollut Rajat kiinni- porukoiden silmätikkuna jo vuosia. Kirjan takakannen markkinapuheena voi toimia myös anonyymin vihaajan You Tube-kommentti ”vasemmistolaisesta porvaripaskasta, joka esittää neekeriä”. Palefacea vastaan on myös järjestetty ainakin yksi mielenosoitus, jossa vastustettiin hänen valitsemistaan Suomi100- juhlavuoden komiteaan.

Taiteen tekemisen näkökulmasta on tietysti palkitsevampaa jakaa vesiä kuin jäädä paitsioon. Vaikka jatkuvan kurapostin saaminen on henkisesti kuormittavaa, siihen voi myös asennoitua huumorilla.

Palefacen omat sukututkimukselliset pohdinnat olivat hauskoja. Pohjoissavolaiset ja turkulaiset geenit ovat kohdanneet Tampereella, ja mainitaan teoksessa myös suvun puutalo Nekalan Erätiellä, vain kivenheiton päässä siitä paikasta, jossa blogiani kirjoitan. Sukupohdinnoissa ja myös hiphop-muistelmissa teos asettuu kiinnostavaan ristivaloon esimerkiksi Koko Hubaran Ruskeat tytöt-esseekokoelman kanssa. Suosittelenkin näiden teosten lukemista yhdessä, sillä molemmat horjuttavat pinttyneitä Suomi-kuvastoja aivan esimerkillisesti.

Paikoitellen teosta lukiessani tuli olo, että se on mahdollisesti kirjoitettu lyhyellä aikavälillä. Ainakin yhden asiavirheen bongasin, eli Miettinen viittaa Jani Toivolaan adoptiolapsena. Onko kirjalla ollut lainkaan kustannustoimittajaa? Myös lennokkaan kirjoitustyylin vuoksi monet sinänsä tärkeät havainnot ja aihiot jäävät pelkän maininnan tasolle. Teokseen on lyhyeen tilaan ympätty suuri määrä henkilöitä ja ilmiöitä, mutta osa niistä jää pinnallisiksi raapaisuiksi. Mutta koska en ole lukenut yhtään aiempaa Maammekirjaa, en varsinaisesti tunnista genreä. Enkä varmasti tämänkään lukukokemuksen jälkeen säntää ensimmäisenä jahtaamaan Topeliuksen alkuperäistä teosta antivkariaateista.

Jotenkin koin, että teoksen ideaali kohderyhmä olisi nuorisossa, yläaste- ja lukioikäisissä, varsinkin niissä, joiden historian opiskelu takkuaa. Varmasti jotkut valveutuneet äidinkielen ja historian opettajat ottavatkin teoksen opetuskäyttöön. Tässähän käsitellään esimerkiksi siirtolaisuuden historiaa musiikin kautta suht seksikäällä ja raflaavalla tavalla. Musiikkipedagogina Paleface vaikuttaakin aivan oman sarjansa tekijältä, ja pedagoginen ote näkyy myös tässä tekstissä.

 

 

 

Kauppakadun dosentuuria suorittamassa

kuparitaloHarri Närhi, voi minkä teit. Koskaan en ole sinusta kuullut, vaikka olet kirjoittanut kolmenkymmenen vuoden ajan. Mahdollisesti olen lukenut jonkun leffa-arviosi City-lehdestä, mutta koska sinulla on tavis-nobodyn nimi, ei kohtaamisemme ole rekisteröitynyt pääkoppaani. Vaikutat itsestäsi vähää ääntä pitävältä kirjailijalta, joka jättää markkinointivastuun lukijoille. Nyt olet kirjoittanut teoksen, josta aion kertoa kavereille myös blogin ulkopuolella, sillä se ansaitsee huomion juuri nyt, Suomen satavuotisjuhlavuotena.

Luin romaanisi Kuparitalon (WSOY, 2016) yhdessä päivässä. Se oli melkoinen urakka, jonka jälkeen olen uupunut, hämmentynyt ja piirun verran viisaampi romaanitaiteen syvemmistä saloista. Huvittunut, jopa valaistunut. Romaanisi operoi kaikilla inhimillisen kokemisen ja tuntemisen tasoilla, eikä sen sisältöä voi naulata mihinkään tuntemaani lajityyppiin. Lukiessani sitä en osannut arvata paljoakaan tulevasta, enkä kytkeä kahden rinnakkaisen juonen mahdollista yhteyttä toisiinsa. Lakinaisen ja somalitaustaisen pornoantikvariaatin apupojan maailmat olivat niin kaukana toisistaan kuin kuvitella saattoi, mutta molempien elämässä keskeisiä kipupisteitä olivat uskoon ja luottamukseen liittyvät kysymykset. Molemmat olivat myös kehityskelpoisia. Molempien tulevaisuuksissa oli toivoa.

Parasta romaanissa oli poliittisen korrektiuden puute. Voin hyvin kuvitella, että osa lukijoistasi pitää varsinkin rasismin, kulttuuristen ja uskonnollisten erojen käsittelyäsi liian karrikoituna. Tarina nuoren Awaalen kotilomasta sukunsa pariin Ashura-juhlaa viettämään oli paikoitellen kovin härski. Miehen autonkuljettajan tapa pestä ainoa kondominsa bordellivierailujen välissä oli ehkä se kehitysmaatodellisuuden ulottuvuus, josta kaikki eivät haluaisi kuulla. Fiktion maailmassa kirjailijalla on kuitenkin lupa liioitella ja heittää läskiksi, niinpä en lukenut Awaalen aavikko-odysseiaa uskollisena vieraan kulttuurin representaationa, vaan maagis-realistisena veijaritaruna. Koin kuitenkin, että olit tehnyt huolellista taustatyötä sekä islamin että paikallisten kulttuurien suhteen. Joko olet käynyt paikan päällä tai sinulla on ollut hyvin luotettavia informantteja, tai molemmat. Tällaista tarinaa ei olisi saanut aikaan vain kuvittelemalla tai lukemalla aiheesta kansatieteellisiä tutkimuksia.

Kertomus Helsingin aseman Burger Kingissä rasvankäryssä viruvasta Järnefeltin Kolin maisemasta, ja sen potentiaalisesta kilpailijasta, Viipurin aseman löytötaulusta, oli mainio nationalististen myyttien murtaja. Valtion Rautateiden arkistossa elämäntyönsä tehnyt Martta oli vielä erikoisempi hahmo kuin pornodivarin omistaja Jaakko. Sivuhenkilöitä romaanissa on runsaasti, mutta kukaan heistä ei ole statisti. Ahneuden ja maallisen menestyksen jinni riivaa toisia, toisia taas addiktion ja hulluuden jinni.

Kirjassa liikutaan Helsingissä, Jyväskylässä, Somalimaassa ja Etiopiassa. Yllättävin detalji liittyi Jyväskylään, ja se kertoi kyvystäsi löytää yllättäviä tulokulmia. Itse olen tallannut Kauppakatua noin puolet elämästäni ja jopa suorittanut Kauppakadun juomatohtorin tutkinnon, mutta en ole koskaan huomannut sen yläpään Ruusu-Risti-temppeliä. Kauppakatu 5:n liikehuoneisto ja sen takapiha muodostavat tässä niin tiiviin tapahtumaympäristön, että se peittoaa jopa mystisen Kuparitalon. Tuntuu myös oudolta, että päädyn lukemaan synnyinkaupunkini kiinnostavista vierailukohteista kirjoista! Varsinkin, kun olen pienen ikäni ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja mystiikasta. Olen mahdollisesti nähnyt kyseisen temppelin valomainoksen, mutta se ei puhutellut minua, koska kuvittelin sen tunkkaiseksi kerrostalohuoneistoksi. Temppeli vaikuttaa jo arkkitehtonisesti vierailun arvoiselta. Tiedä, mitä ihmeitä vielä tämän jälkeen löydänkään Jyväskylän sisäpihoilta, kun luen ei-natiivien kirjoittamia romaaneja. Tämän teoksen ansiot ylittävät jopa Kauppakadun dosentuurin vaatimukset. Ehkä maagisin Jyväskylä-aiheinen romaani oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010), mutta sekään ei jättänyt mieltäni näin hämmentyneeksi.

Satuin lukemaan reilu viikko sitten toisen taidepetoksia koskevan jännärin, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar, 2016). Kiinnostavaa, kuinka erilaiset tunnelmat näissä kahdessa romaanissa on. Pidin molemmista paljon, mutta ammensin Kuparitalosta enemmän älyllisesti – Nainen parvekkeella taas oli koherentimpi ja helpommin avautuva tarina. Kuparitalo ei ole laiskan lukijan teos, sillä lähes joka kulman takaa lukijan niskaan sataa yllätyksiä. Jopa aavikon kamelinpaskalta löyhkäävällä vaelluksella törmätään Rimbaudin kotimuseoon, siinä vähän ennen ylä-Shellin iloista taloa.

Toisin kuin jotkut aiemmat kirjan arvioijat, en kokenut Kuparitaloa pelkkänä camp-henkisenä pläjäyksenä, vaikka takuulla se on sitäkin. Suomalaisten ja somalien uskomuksia ja myyttejä tuuletetaan samalla reippaudella, mutta ihmisen luontaiselle pyhyyden kaipuulle ei sinänsä naureta. Huumorin rinnalla kulki vakavampiakin kerroksia, jopa traagisia. Rasismin vastaiseen taisteluunkin teos tarjosi hienoja täsmäaseita ja repliikkejä, joilla voi selvitä hengissä jopa nakkikioskin jonossa.

Harri Närhi, koin romaanisi läpikäyneenä saavuttaneen jonkinlaisen kaunokirjallisuussaturaation, eli varmasti blogini hiljenee maanisen lukujakson jälkeen ainakin hetkeksi. Toivon, ettei minun aivan heti ole pakko hankkia loppua tuotannostasi, sillä kirjojasi ei kannata ahmia. Loppiaisen seimi jäi täyteen kultaa ja mirhamia.

PS: HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 44: Kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

Tuulipukukansan tunnoista

imageSuomalaisten kummallisista tavoista, tukahtuneesta tunneilmaisusta ja erilaisuuden pelosta on viime aikoina kirjoitettu paljon, ja kansakunnan outoutta pidetään varmaan ehtymättömänä kansatieteellisenä lähteenä. Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) tuo esiin kaikki mahdolliset kliseet, lähtien pariskuntien identtisistä tuulipuvuista ja päätyen depressiiviseen baarikäyttäytymiseen. Romaanissa on nimetön kertoja, jonka lähipiirilläkään ei pääsääntöisesti ole nimiä, paitsi Lauralla ja Antilla. Teksti on kirjoitettu herkullisen etäännyttävästi, mutta samalla tunteisiin vetoavasti.

Nuori nainen kasvaa Pohjois-Karjalassa, jossain Joensuun ympäryskunnassa, jossa kaikilla perheillä on samanlaiset valkotiiliset omakotitalot paitsi kunnanjohtajalla, joka on saanut poiketa kunnallisteknisestä kaavasta ja rakentaa kartanon. Naisen äiti on uskovainen ravitsemusterapeutti, jonka pakkomielle on kasvattaa lapsistaan tavallisia. Isä menestyy rakennusalan yrittäjänä siihen pisteeseen asti, että oppii pelaamaan golfia. Kertoja kasvaa niin terveellisessä ja nautinnot kieltävässä kodissa, että hänen lapsuutensa kohokohtia ovat seurakunnan naistenpiirit ja pyhäkoulut, joissa on tarjolla leivonnaisia, ja joissa tytön äiti ei kehtaa rajoittaa tämän ahmimista.

Teos vie lukijan kertojan juurille Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan, Helsingin taidepiireihin, Lontooseen ja Espanjaan. Kerronnallinen pääjännite liittyy jäämiseen ja lähtemiseen, juuriin ja siipiin. Suomen historiasta kerrotaan herkullisen naivistisesti kasvavan lapsen näkökulmasta. Kertoja ei täysin ymmärrä, miksi vanhoissa valokuvissa lotat tervehtivät taivasta, mutta tekee villejä arvauksia. Suomeen tullut espanjalainen poikaystävä on kauhuissaan siitä, että sota-aikaista natsihistoriaa edelleen kunnioitetaan. Suomen ja Espanjan poliittista historiaa luetaan myös herkullisesti limittäin. Kertoja pääsee espanjalaiseen sukuun sisälle toivottuna tulevana miniänä, mutta ei koe pystyvänsä elämään uudessa maassa taiteilijana.

Nuoren naisen kasvutarina Helsingin ja ulkomaan kokemusten varjossa tuntuu vähän liiankin tyypilliseltä, mutta pidin erityisesti sukutarinasta ja 80-luvun ilmapiirin kuvauksesta. Tytön kaavoihin kangistuneet vanhemmat osoittavat ilahduttavia kasvun merkkejä: he tulevat tapaamaan erikoista tytärtään maailmalle, ja äiti jopa viihtyy espanjalaisen poikaystävän seurassa. Huoli tyttären pariutumisesta murtaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Lauran ja Antin lukija pystyy arvaamaan reaalimaailman näyttelijäjulkkiksiksi. Varsinkin kertojan hengenheimolaisuus Antin kanssa on liikuttavaa, sillä taidelukiossa murretta vääntävät itäsuomalaiset lapset erottuvat urbaanin sivistyneistön massasta. Turusen huumorissa on paljon yhteistä Antti Holman teosten kanssa, ja temaattisesti Rakkaudenhirviö muodostaa kiinnostavan peilin Holman romaanille Järjestäjä. Havaitsin suomalaisuuden teeman käsittelyssä myös jotain yhteistä Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa. Molemmissa käsitellään suhdetta ruokaan ja ahdistustaan kunnolla Väli-Suomen pikkusieluisessa maastossa. Turunen kuitenkin suhtautuu periferian kulttuuriin rakkaudellisemmin, mikä kuvastuu myös romaanin nimestä.

Luin kirjaa hitaasti ja nautinnollisesti maistellen, vaikka teksti oli vetävää. Parasta teoksessa oli kertojan antaumuksellinen ääni, joka kantoi vahvasti loppuun saakka. Teos on 80-luvulla syntyneiden sukupolviromaani, mutta kielellisen vahvuutensa vuoksi se taatusti tavoittaa myös vanhempaa lukijakuntaa. Myös uskonnollisen elämänkatsomuksen kuvaus toimi siksikin, että tässä ei tarkkaan naulattu äidin uskonnollisuuden suuntaa. Kodin, uskonnon ja isänmaan myyttejä tässä murretaan, mutta kokonaan niistä ei päästä irti, ei ehkä halutakaan päästä.

Rytmimunan anatomia

DopplerKun ihmisellä on stressi ja paniikki, parasta terapiaa ovat luottokirjat ja niiden uudelleenlukeminen. Itse en ole jaksanut viime aikoina kovin eläytyä uuteen, mutta olen äärimmäisessä uupumistilassa silti jaksanut tavata vanhaa. Norjalaisen Erlend Loen tuotanto kuuluu tähän valioliigaan kirjoja, joita voi lukea silloinkin, kun mitään muuta ei jaksa.

Doppler (Johnny Kniga, 2005, suom. Outi Menna) on Supernaiivin jälkeen lempiteokseni Loelta. Se kertoo keski-ikäisestä perheenisästä Dopplerista, jolla on poikkeuksellisen suuri sukuelin ja pieni toleranssi ihmisten tyhmyyksiin. Suurinta ahdistusta Doppler kokee esikaupunkialueen Smart Club-automarketista, josta tämän vaimo kantaa perhepakkauksia Lactacyd-pesunestettä alapäähuuhteluun. Hänen poikansakin on juonessa mukana, ja isä epäileekin pojan älynlahjoja tämän pyytäessä tuohon helvetinkoluun joka fucking viikonloppu ikään kuin parempaa retkikohdetta ei olisi olemassakaan. Perhe-elämä tuntuu miehestä yhtäkkiä vieraalta ja tympeältä, mutta häntä ei houkuttele viina eivätkä vieraat naiset. Hän on vain vieraantunut norjalaisten hyvinvoivasta, itseriittoisesta todellisuudesta.

Doppler ratkaisee sosiaalisen ongelmansa jättämällä perheensä ja leiriytymällä läheiseen metsään, kuitenkin syrjään oikeistolaisten koirankusettajien pönötysreiteistä. Oslossahan on lupa leiriytyä vain kolmen päivän ajan samalla alueella; oikeistolainen koirankusettaja saa Dopplerin kiinni itse teosta vasta neljän kuukauden leirielämän jälkeen.

Teoksessa inspiroidutaan vaihtotaloudesta, eletään symbioosissa hirvenvasan kanssa, käydään naapurustossa Toblerone-varkailla ja hoidetaan keskeneräistä isäsuhdetta rakentamalla toteemipaaluja tulevaa veljeyden festivaalia varten. Vaikka Doppler kaipaa yksinäisyyttä ja totaalista eristäytymistä ihmisistä, hän päätyykin kaveeraamaan Düsseldorf-nimisen eläkevaarin ja saman oikeistolaismiehen kanssa, joka halusi ilmoittaa hänestä viranomaisille. Leirillä vierailevat myös hänen vaimonsa (hakemassa aviollisia oikeuksiaan) ja poikansa, jota hän valmentaa pidempää todellisuuspakoa varten.

Dopplerin isä on kuollut, ja riemullisin asia, jonka hän muistaa etäisestä miehestä, on rytmimuna, josta hän innostui kännipäissään etelänlomalla kuunnellessaan hotellin orkesteria. Tästä johtuen hän hautaa isänsä rytmimuna taskussa.

Valitettavasti Doppler päätyy toteamaan, ettei ole eksentrisyydessään vasta kuin lapsenkengissä. Verrattuna Düsseldorfiin, joka rakentaa miniatyyria belgialaisesta taistelusta, jossa tämän saksalainen sotilasisä sai surmansa hän onkin vielä mieto tapaus. Düsseldorfin hän ilmoittaa Norjaa ristiin rastiin-dokumenttiin, joka on suunnilleen ainoa TV-ohjelma, jota hän arvostaa.

Doppler pelkää vaimonsa raivoa, mutta vaimon suhtautuminen miehensä valintaan pehmenee tämän tultua raskaaksi. Mies raahataan synnytyssairaalaan saattamaan kolmatta lasta maailmaan, mutta vaimo ei oletakaan hänen tukeaan Björnstjernen kasvatuksessa, vaan viittaa vaan tulevaan siitosvelvollisuuteen. Erilliset elämät ja satunnaiset kohtaamiset teltassa sopivat lopulta Dopplerin vaimolle mainiosti. Lapsen yltiönationalistinen nimi nauratti minua toisella lukemalla poikkeuksellisen paljon.

Lopulta teos muuttuu yhteiskuntasatiiriksi norjalaisten kansallisista ylilyönneistä ja kuvitelmista omasta erinomaisuudestaan. Doppler huomaakin, että hän haluaa vain paeta tätä maailman mukavinta ja itseriittoisinta kansaa, ei välttämättä koko ihmiskuntaa. Teos onkin kiinnostavassa vuoropuhelussa aiemman teoksen, Tosiasioita Suomesta (2001), kanssa, jossa norjalaisuus peilautuu naapurimaansa patologisen outouden kanssa.

 

Herra Pupun järkyttävä odysseia

valinnaiset_kirja_poikani_aaniChris Cleave on minulle tuttu kirjailija ikimuistoisesta romaanista Little Been tarina. Poikani ääni (Gummerus, 2012, suom. Irmeli Ruuska) oli Cleaven esikoisromaani vuodelta 2005, joka on saanut suurempaa huomiota vasta menestysromaanin jälkeen. Teos löytyi Citymarketin alekorista, mikä ei suinkaan vähennä sen kirjallista arvoa, mutta tuntuu koomiselta. Cittarin kirjaosasto kun on vielä huonommin pidetty kuin Prisman, enkä usko monen kirjafriikin edes katsovan sen suuntaan ruokaostoksia tehdessään.

Teos kertoo Britannian vertavuotavasta sydämestä dystooppisessa lähitulevaisuudessa, jossa Osama on onnistunut pommittamaan Arsenalin jalkapallostadionin tappaen n. 1000 fania. Teoksen ilmestyessä Lontoossa räjähti oikeasti, joten ilmeisesti tämä fiktiivinen kertomus on silloin ollut lontoolaisille liikaa. Teos on kirjeromaani, jonka kohteena on vähemmän vaatimattomasti Osama bin Laden. Kirjeen kirjoittajana on Bethnal Greenissä asuva leski, joka menetti iskuissa sekä miehensä että nelivuotiaan poikansa. Äidin äänen lisäksi kauhua todistaa hänen kuulemansa pojan ääni sekä pommituksista pelastunut, veritahrainen Herra Pupu.

Teos rakentuu trillerinomaisesti ja siinä on myös spekulatiivisen fiktion osasia, vaikka kerronta iskeekin suoraan luihin ja ytimeen niin, että genrepohdinta jää toisarvoiseksi. Kertoja on nimetön, mutta tunnistamme hänet noin kolmikymppiseksi työväenluokkaiseksi naiseksi, jolla ei ole ympärillään turvaverkostoja. Äitiys ja taloudenhoito ovat olleet hänen elämänsä kantavat voimat. ja hänellä on todellinen pakkomielle siivoamiseen ja kaappien järjestelyyn. Tarinan edetessä kertojasta avautuu kuitenkin yllättäviä piirteitä. Hänen mielensä on hajoamassa käsiin, mutta samalla hän etsii voimaa jatkaa yksinäistä elämäänsä ja syvää suruaan kirjoittamalla. Kuinka siis elämää jatketaan, kun mitään syytä elää ei ole jäljellä?

Romaani olisi todellinen nyyhkytarina, joka voisi sortua sentimentalismin alhoon, ellei sen kerronta olisi niin hurjapäistä ja elävää. Surevan lesken luona ei käy muita kuin Jasper-niminen toimittaja, johon hän törmäsi pommituspäivänä erikoisissa olosuhteissa. Jos kertojalla ei ole kaikki kunnossa, Jasperilla on vielä vähemmän. Kertoja epäilee Jasperin käyttävän häntä ja hänen surkeaa kohtaloaan jonkunlaisena luokkaretkenä, josta hän saa seksuaalista tyydytystä. Kohtaamiset Jasperin ja tämän elitistisen vaimon kanssa ovat usein viinan- ja huumeenhuuruisia. Kyseessä ei kuitenkaan ole tyypillinen kolmiodraama, sillä kukaan henkilöistä ei ole rakastunut keneenkään. Koko kaupunki kamppailee posttraumaattisen stressireaktion ja ulkonaliikkumiskiellon kanssa, ja yksinäiset ihmiset vain käyttävät toisiaan ohimenevänä lohtuna.

Herra Pupun seikkailuja pelonsekaisessa kaupungissa maustaa omaperäinen musta huumori, joka syntyy kinkkisistä ääritilanteista. Tässä harrastetaan mm. mautonta ja halvanoloista seksiä, joka tuskin kiihottaa yhtään lukijaa, vaan tilanteet vain korostavat osapuolten henkistä hätää. Rikkailla on edelleen varaa shoppailla kalliita merkkivaatteita Harvey Nicksissä, mutta köyhien iskujen uhrien tarpeista ei huolehdita. Päähenkilö ajautuu outoihin työtehtäviin miehensä entisellä työpaikalla Scotland Yardissa ja Tescon supermarketissa. Työntekokaan ei ole tässä tilanteessa terapeuttista, vaan pitää kertojan joko ravittuna tai päivittäisessä kännissä.

Lontoon kriisivalmiudesta teoksessa oli kiinnostavia yksityiskohtia, joita en täysin tunnistanut. Mitä ovat esimerkiksi sulkupallot, joita kaupunkiin tuotiin estämään lentokoneiden ajamisen kohti pilvenpiirtäjiä? Muslimien poistaminen strategisilta työpaikoilta kuten poliisiasemilta ja sairaaloista tuntui todennäköiseltä, ja syvempää vihaa lietsovalta. Jingoistisen nationalismin nousu jatkuvan hälytysvalmiuden keskellä tuntui karmivalta – koko vuoden kaupungin kaikilla radiokanavilla tuntuu soivan vain yksi biisi, Elton Johnin Bleeding Heart of England. Vastaavasti naisten keskuudessa kuumin tukkamuoti on Diana-kampaus. Teoksen nationalismissa ei kuitenkaan ole ylpeyttä eikä taistelutahtoa, vaan tuntuu poikkeuksellisen voimattomalta.

Tekstin imu oli addiktiivinen – luin kirjan kahdella istumalla. Kovin paljon en ole 9/11-jälkeistä terrorismikirjallisuutta lukenutkaan; jotenkin genre tuntui aikanaan masentavalta, vaikka lähes kaikki maailmankuulut kirjailijat aihetta käsittelivätkin kymmenisen vuotta sitten. Tämä teos ei ole heikkohermoisille, mutta suurinta ahdistusta tässä ei tuota kirjan poliittinen konteksti, vaan naisen sisäinen dialogi kuolleen poikansa kanssa. Vastaavaa hätää voisi tuottaa läheisten kuolema vähemmänkin dramaattisissa olosuhteissa. Tätä kertojaa on mahdotonta unohtaa, ja on ilmaisuvoimaltaan vähintään yhtä vahva kuin Little Been tarinan nigerialainen paperiton nainen. Teokset ovat myös sopivan erilaisia temaattisesti, joten toiston vaaraa ei tule, vaikka kirjat lukisi nopeasti peräkkäin.

Goottitytön sukutarina

eileen_chang_yuan_nuEileen Chang (1920-1995) oli kansallismielinen kiinalainen kirjailija, joka tunnetaan mm. kommunisminvastaisen propagandakirjallisuuden luomisesta Yhdysvaltain hallituksen rahoittamana. Chang tunnetaan myös ”uuden naiseuden” ja naisen seksuaalisuuden vapaamielisenä kuvaajana; jälkijättöisestä näkökulmasta voisi väittää, että hänellä oli naisen vapautumiseen liittyviä feministisiä intressejä. Chang eli traagisen, myrskyisän elämän, jota varjostivat hänen lapsuudessa ja nuoruudessa kokemansa hylkäämisen ja väkivallan kokemukset. Hän kuoli yksin sydänkohtaukseen asunnossaan Los Angelesissa erakoituneena ja unohdettuna; vasta hänen kuoltuaan teoksia on alettu kääntää englanniksi ja tulkita syvällisemmin kansainvälisesti.

Hankin Changin lapsuudesta kertovan puolielämäkerrallisen romaanin The Fall of the Pagoda (1968/2010) konferenssireissulla Hong Kongissa. Teos oli juuri tullut uunista englanninnoksena ja kustantajat mainostivat sitä ylpeästi konferenssin kirjamyyntipisteessä. Sen sävyt ja tunnelmat herättivät kiinnostukseni jo ylimalkaisen selailun perusteella, mutta olen tuolloin nähtävästi saanut luettua vain johdannon.

Toisin kuin tuo uudempi kiinalainen chicklit, jota lueskelin viime viikolla, Changin perhedraama ei ole mikään kevyt hedonistinen ilottelu. Tässä esitetään shanghailainen dysfunktionaalinen perhe 1930-luvulla kaikessa komeudessaan ja kauheudessaan maailmantuskaisen goottitytön näkökulmasta (uskallan käyttää sanaa ”gootti”, sillä teoksen johdannon kirjoittaja, kirjallisuuden profesori Der-Wei Wang nimesi tyylilajin gotiikaksi). Vaikka rahalla saa ja hevosella pääsee, tässä oikeastaan kenelläkään päähenkilöllä ei ole edellytyksiä onnellisuuteen. Länttä imitoidaan kritiikittömästi, mutta samalla perhe on ankkuroitunut ”vanhan maailman” aatelisiin arvoihin, jotka eivät Kiinan tasavallassa ennen kommunismiakaan enää toimi käypänä valuuttana. Toisin sanoen, perhe on sekaisin, ja kaikista sekopäisimpiä ovat päähenkilön vanhemmat Elm Brook ja Dew.

Päähenkilö Luten kujanjuoksu alkaa n. 13-vuotiaana, kun oopiumiriippuvainen isä ottaa toisen vaimon äidin erottua hänestä mahtipontisesti. Isällä on tietysti tapana pitää sarjaa jalkavaimoja, jotka lapset tuntevat numeroilla. Numero Seiska oli paljon sympaattisempi tapaus kun ”paha äitipuoli”, jonka vaikutuksesta Lute päätyy lopulta vangituksi omaan kotiinsa. Lapsen näkökulma tuntuu autenttiselta, ei liian sentimentaaliselta, vaan asioiden tilaa monisyisesti zoomaavalta. Onni onnettomuudessa on, että perheellä on lukuisia hyväsydämisiä palvelijoita, jotka hoitavat vanhempien roolin ja jakavat lapsille sympatiaa hankalissakin tilanteissa.

Palvelijoiden syntyperään, kansankulttuuriin ja elinoloihin Chang perehtyy myös syvällisesti. Siksi teosta voi lukea rikkaana etnografiana kiinalaisesta muuttuvasta kulttuurista ja dialogista maaseudun ja kaupungin välillä. Changin poliittinen taustakaan ei ainakaan tässä teoksessa esittäydy kovin oikeistolaisena tai kapitalistisena, vaan rivien välistä löytyy välillä kipakkaakin kritiikkiä Shanghain yläluokan dekadentista tilasta.

Oopiumin poltosta ja siihen liittyvistä merkityksistä opin myös paljon. Kiinassa oli kehittynyt sofistikoitunut salonkikulttuuri tämän kovan huumeen ympärille niin, että rikkailla perheillä oli erityinen oopiumisohva ja perheen omia huumediilereitä kutsuttiin oopiumikokeiksi. Lapsena Lute yrittää varastaa isänsä roskiksesta kauniita ampulleja uudelleenkäytettäviksi nukkekodin lamppuina, mutta onneksi neuvokas palvelija pelastaa lapsen satuttamasta tai huumaamasta itseään.

Koska Chang on taitava kirjailija, hän on onnistunut keittämään varsin skandaalinkäryisistä aineista kulttuurisesti rikkaan ja analyyttisen romaanin. Huonomman kirjoittajan käsissä tästä olisi tullut halpaa sosiaalipornoa, mutta Chang onnistuu rikkomaan monia yhteiskuntansa kirjoittamattomia tabuja ja tuomaan erilaisten ihmisten arvot ja näkemykset ristivalotukseen. The Fall of the Pagoda olikin tästä viimeaikaisesta Kiina-Japani-kirjaseikkailustani toistaiseksi yllättävin ja opettavaisin teos. Lukisin Changilta mielelläni myös aikuisen naisen elämästä kertovia teoksia; erityisesti v. 1979 julkaistu pienoisromaani Lust, Caution kiinnostaa jo nimen perusteella ja myös Ang Leen siitä vuonna 2007 tehty filmatisointi.

 

Lehmipojan kutsuhuuto

Shava_by_Sami_Mannerheimo_500Tänään ihmetyksen aiheena on Shava, suomalainen bhangra-bändi, joka on toiminut maassamme jo melkein vuosikymmenen. Olen ollut hämärästi tietoinen Shavan keikoista seurattuani toista suomalais-intialaista klassista yhtyettä Shankaraa (ja erityisesti sen legendaarista laulajaa Peali Juvaa), mutta vasta viime viikolla tutustuin lähemmin heidän tuotantoonsa ystävän laitettua minulle heidän uusimman youtube-kesähittivideonsa Onkimiehen bhangra.

Biisi on järjettömän kreisi ilottelu suomalaisen työväenlauluperinteen ja bhangran välillä – päällimmäisenä viestinä on helsinkiläinen ”Stadin kundi”-uhottelu leveällä slangilla, johon sekoitetaan intialaisia mausteita. Video on yksiselitteisesti masterpiece, kaikkien Bollywoodin lakien mukaan ja muutenkin. Bändin habitukseen kuuluu kansallisten symbolien tuuletus: punjabilaisissa liiveissä on selkäpuolelle kirjailtu Suomen leijona koristeellisin pistoin. Koska itse olen inhonnut Suomen leijona- viestintää koko aikuisikäni, tämä video antaa minulle uuden näkökulman isänmaallisuuteen. Jos Shavan pojille leijona on ylpeyden aihe, sitten symboli on saanut uuden uutisarvon.

Olen itse tykännyt bhangrasta yli vuosikymmenen, mutta en mitenkään fanaattisesti – pidän vain sen rytmeistä enemmän kuin esim. perinteisen Bollywood- musiikin. Olen kirmaillut sen tahdeissa Punjabin laajoilla pelloilla ja kattoterasseilla. Lehmipojan kutsuhuuto on minulle tuttu genre enemmän indo-pakistanilaisella tasolla kuin suomalaisella. Bhangra-perinne on hirvittävän rikas etnologisesti ja kulttuurihistoriallisesti. Sekä Intian että Pakistanin puolella on tehty lukemattomia leffoja, joiden teemana on lehmikutsuhuuto. Yhteys Suomi-filmeihin on välitön. Shavan henki viestii saumatonta monikulttuurisuutta ilman komplikaatioita. Nämä biisit pystyvät sulattamaan jopa legendaarisen Pihtiputaan mummon sydämen.

Muistini on niin hatara, etten edes osaa mainita bhangra-suosikkejani. Kokoelmalevyjä takavuosilta kansoittaa levyhyllyäni. Bhangra siis on punjabilaista kansanmusiikkia, jota soitetaan sekä pohjoisessa Intiassa että Pakistanissa. Paljon yhtymäkohtia sillä on rapin ja reggaen  kanssa, ja monesti räppärit, reggae- ja bhangra-artistit ovat löytäneet yhteisen sävelen, kuten havaita saattaa myös Shavan tuotannossa.

Shavan näkyvin hahmo on laulaja Kiureli Sammallahti, joka on opiskellut etnomusikologiaa Sibelius-Akatemiassa ja sahaja-joogaa Suomessa ja Intiassa. Vaikka bändi tekee aitoa popmusiikkia, taustalla näkyy akateeminen intressi aiheeseen. Lyriikoissa on ovelasti piilossa yhteiskunnallisia viestejä, mutta ne eivät hakkaa päähän samalla tavalla kuin esim. Paleface tekee. ”Siinä teille tulosvastuullisuutta ja elämänhallintaa” on viesti, joka kutoutuu laajempaan elämäniloon ja zen-henkeen – ei taida olla mitään tärkeämpää kuin kalastus tai puutarhanhoito.

PS: Shavan videot saavat minut haaveilemaan takaisinmuutosta pääkaupunkiseudulle. 7 vuoden syklini Tampereen kanssa päättyi jo 3 vuotta sitten, joten miksi jahkailisin?

 

Chimamanda vs. Sofi: kaksi kansallissankaria

ChimamandaBlogin pitäminen saa uutta potkua opetuksesta, sillä luokkatilanteissa syntyy kysymyksiä, joita en olisi itse osannut ajatella. Kertoessani opiskelijoille Chimamanda Ngozi Adichien tuotannosta ja näytettyäni heille pätkän Chimamandan tuoretta haastattelua, yksi opiskelijoista vertasi Chimamandan uraa Sofi Oksasen uraan Suomessa. Kummatkin kirjailijat ovat suunnilleen samanikäisiä, hyvän akateemisen koulutuksen saaneita ja oman maansa kaunokirjallisia komeettoja, jotka kiertävät maailmaa jonkinlaisina kulttuurilähettiläinä. Sofiin verrattuna Chimamanda pelaa vielä korkeammassa liigassa: olen nähnyt hänen teoksiaan joka maassa, jonne olen matkustellut, lentokenttien lisäksi myös automarkettien banaaleilla tiskeillä. Sofilla on vielä pitkä matka tuon tason maailmantähteyteen, mutta on hänenkin uransa huikeassa nousussa. Puhdistuksen draamaversiota on näytetty Broadwayllä ja käännösoikeuksia on ostettu jo varmasti yli kymmenelle kielelle. Pienen Suomen mittakaavassa tämä on valtava saavutus.

Sofi-Oksanen_vaakakuvaKanonisoitu kirjallinen tähteys on ilmiö sinänsä, sillä on Januksen kasvot. Ei ole helppoa olla oman maansa myydyin kirjailija, varsinkaan tässä maailmassa, jossa kulttuuria tuotteistetaan huippuunsa. Kun nuoresta kirjailijasta tulee ikoni, lukijoiden odotukset uutta teosta kohtaan saattavat ahdistaa. Globaalin menestysteoksen jälkeinen tuotanto on monella suurella kirjallisella tähdellä luku sinänsä.  Joidenkin tämän liigan kirjailijoiden kanssa, kuten Zadie Smithin ja Monica Alin, olen saanut pettyä. Menestys voi joskus vaikuttaa kustannusprosessiin niin, että menestyskirjailijan sallitaan julkaista tavaraa, joka ei normaalisti menisi kustantajan seulan läpi. En ole vielä ehtinyt lukea Kun kyyhkyset karkasivat ja Americana-teoksia, mutta arvioiden mukaan ne eivät vaikuta olevan hätäisesti kyhättyjä ”väliteoksia”. Aina, kun saan käsiini ”väliteoksen”, tekisi mieli muodostaa barrikadi kustannustalon ovelle kaikkien meidän julkaisemattomien wannabe-kirjailijoiden puolesta.

En tiedä, jonottavatko Chimamandan nigerialaiset fanit hänen uutta kirjaansa kirjakaupan ovella kello 24 yöllä, mutta Suomessa Sofi-ilmiön markkinointitemput ovat olleet näyttäviä. Meillä ei kenties vielä ole Sofi-teepaitoja tai mukeja, mutta pelkään päivää, jolloin bongaan sellaisen marketin jonossa. (Kotona minulla on jo toisen ison vientituotteemme Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-aiheisia kortteja ja muuta markkinointisälää ja Tommy Tabermannin runonpätkillä varustettuja keittiöpyyhkeitä, mutta nämä ovat olleet ilmaislahjoja.) Muistan Kanadan-ajoilta, kuinka kiemurtelin vaivaantuneena Maya Angelou – tuotteiden edessä – Angelou oli myynyt itsensä Hallmark-ketjulle ja hänen feministisillä sloganeillaan varustetut tuotteet myivät kuin häkä. Pidin hänen lauseistaan, mutta kammosin edessäni siintävää tavaramerta.

Olen lukenut Puhdistuksen ja Chimamandan kuuluisimman teoksen Puolikas keltaista aurinkoa eri mielentiloissa, enkä osaa sanoa kumpi ”kolahti” enemmän. Kummaltakin kirjailijalta olen pitänyt enemmän muista teoksista: Sofin tuotannosta lempparini on Baby Jane ja Chimamandan kirjoista pidän eniten Purppurahibiskuksesta. Kumpikin kirjailija on aloittanut pienemmillä tarinoilla ja liikkunut kohti kokonaisen kansakunnan muistia, hiljaisuuksia ja kollektiivisia traumoja. Chimamandan kuvaama Biafran sota on kenties vielä kipeämpi muisto Nigerian igbo-heimolle, koska siitä on kulunut vasta reilut nelisenkymmentä vuotta. Kummankin komeetan tapauksessa on ihmetelty sitä, kuinka nuori ihminen pystyy pääsemään sotaveteraanien ihon alle niin uskottavasti ja koskettavasti. Kumpikin lienee viettänyt todellista laatuaikaa isovanhempiensa ja muiden vanhojen sukulaisten kanssa. Itse nostan hattua kummallekin siitä, että he ovat onnistuneet kunnioittamaan menneitä sukupolvia monisyisellä, analyyttisellä tavalla, mikä ei ole kliseistä. En usko kummankaan teoksen saavan lukijoitaan pukeutumaan ”Kiitos 1939-45” tai ”Kiitos 1967-1970”-teepaitoihin, varsinkaan kun kummatkin kirjoittavat kansallisaatteesta, joka menetettiin isoveljen rautaisen saappaankärjen alle. Ei Viron ja Igbomaan historioilla ole suoraa vertailupintaa, mutta kirjailijoiden näkökulmien valinnassa on paljon yhtymäkohtia. Sanoisin, että heitä yhdistää feministinen näkökulma nationalismin ja postkolonialismin tarkasteluun.

Chimamanda ja Sofi ovat persoonallisuuksina kuin kahdelta eri planeetalta; Chimamanda on joviaali, sangviininen naapurintyttö, joka puhuu haastatteluissa mielellään arkisista asioista, Sofi taas kettutytön ja telaketjufeministin maineen saanut akateeminen älykkö. Chimamanda ottaa yleisönsä flirttailemalla ja tulemalla lähelle; Sofi vakavuudellaan ja älyllisellä etäisyydellä. Persoonallisuuserot näkyvät kielenkin tasolla, mutta jos olisin lukenut teokset tuntematta tekijöitä, en olisi osannut visualisoida heitä juuri sellaisiksi mediatähdiksi kuin he ovat. Olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla molempia samassa paneelissa, jossa aiheena olisi sukupuoli ja sota.

Sivulauseessa molempi taatusti myöntäisi, että tukka on poliittinen ilmiö.