Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Pidetään Narvik salaisuutena

Teos: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. (WSOY, 2020)

Juuri nyt iloitsen kirjasyksyn alkamisesta, ja monista uutuuksista listallani, joita onneksi on tulossa postiluukkuuni myös ihka oikeina paperikirjoina. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa saa nyt luvan olla ensimmäinen kotimainen uutuus, josta bloggaan.

En osaa sanoa, mikä Kinnusen kirjoista on suosikkini, mutta tämä uutuus on hyvä kandidaatti sellaiseksi. Teos on taas leimallisesti pohjoisen äänitorvi ja sijoittuu Lapin sodan aikaan Narvikiin, Lappiin ja Kainuun selkosille. Teoksessa on taas vahva naisnäkökulma, ja se kuvaa suomalaisia natsien palvelijoita ja morsiamia hankalassa pattitilanteessa.

Kinnunen nimeää teoksensa vaellusromaaniksi, ja matkan teko on tosiaan sen keskiössä. Teos sopii hyvin näihin loppukesän tunnelmiin, kun moni on käynyt Jäämerta ihailemassa ainoana turvallisena ulkomaan matkakohteena. Itse olen käynyt Narvikissa lapsena perheen automatkalla, mutta kuvien ulkopuolella en reissua aktiivisesti muista. Uskoisin, että keskivertolukijan ymmärrys Norjan lähihistoriasta kasvaa tämän teoksen kautta. Onneksi Kinnunen ei kuitenkaan sorru opettavaisuuteen, vaan antaa tarinan viedä ja soluttaa faktat säilykepurkkien kansiin ja kehtolaulujen säkeiden väliin.

Kolme naista, Irene, Veera ja Katri onnistuvat pakenemaan Narvikin norjalaisten ylläpitämältä vankileiriltä lähettämistä laivateise Hankoon paljon pelättyihin Valvontakomission kuulusteluihin maanpetoksesta. Pieni määrä naisia, lähinnä raskaana olevia ja kolmannen valtakunnan rotukriteerit täyttäviä, pääsee tämän sijaan matkustamaan lastensa isien perään Saksaan, mutta kaikilla ei ole sopivaa synnyttäjän lantiota. Epävarmaa myös on, kuinka Frankfurtin anopit suhtautuvat taivalkoskelaisiin maalaisminiöihin.

Irene, kanttorin vaimo itärajan etämaapitäjästä, on muutenkin lapseton ja liian vanha tullakseen valituksi arjalaisten laivaan. Veera on huonomaineinen nainen samalta kylältä, joka on jättänyt poikansa muiden hoitoon seikkailunhalun takia. Katri on lestadiolaisen perheen nuori tytär, joka heilastelee Wernerin kanssa ja jonka ymmärrys omasta hedelmällisyydestään ei ole kovin vankka. Hän on huomaamattaan tullut raskaaksi ja pelkää sukunsa vastaanottoa kotipuolessa.

Irene on tarinan avainhenkilö, vaikka kyseessä on enemmän moninaisten kohtaloiden kirjava kudelma. Mukaan mahtuu Ireneä vanhempiakin naisia, kuten sairaanhoitaja Aili, jonka on kompurajaloiltaan vaikea kiivetä kuorma-auton lavalle. Osan naisista motiivit liittyä Wehrmachtin palvelukseen ovat saattaneet olla ideologiset, mutta suurimman osan poliittinen lukutaito ei riitä ideologian julistamiseen. Uutiset rajan takaa Suomesta tuntuvat epäluotettavilta, eikä kukaan tiedä, millainen vastaanotto heillä siellä on edessä.

Yhteisellä patikkamatkalla naisten on vedettävä samaa köyttä, vaikka käsitykset moraalista ja maailmanpolitiikasta eroavat. Yöpyminen heinäladoissa ja talojen isäntäväeltä piileskely tekee kolmikosta väliaikaisen tiimin. Irene kuitenkin tietää, että jos vielä saa anteeksi mieheltään ja tulee kyläyhteisön osaksi uudelleen, ei hän sen jälkeen voi enää pitää yhteyttä muihin saksalaisten morsiamiin. Matkaystävyys on väliaikaista, ja solidaarisuuden hetkiäkin värjää synkkä häpeä.

Uskonnollisuus on keskeinen säie romaanissa, jossa välillä rukoillaan yhdessä neljällä kielellä. Naisten leirille mahtuu myös saamelaisia, ja joitain laivasta pudonneita saksalaisia. Irene joutuu punnitsemaan uudelleen suhdettaan Siionin lauluja rakastavaan mieheensä, joka suhteen alkuaikana sortui viihdyttämään morsiantaan myös Offenbacherin syntisin sävelin. Lestadiolaisuus elää teoksessa pohjavireenä, mutta Irenen asema tuossa yhteisössä synnyttämättömänä ottoäitinä ei ole ollut kovin vankka.

Teoksen takaumat 1920-30-luvuille antavat välähdyksiä pienen paikkakunnan seuraelämästä, ja pikkuporvarillisista piireistä, joissa kanttori ja tämän rouva ovat kunnan lääkäreitä ja vallesmanneja syrjäisemmässä asemassa. Irenen suru kohdistuu ottopoika Henrikiin, joka karkasi kanttorin tiukkaa kurinpitoa maailmalle. Surussaan ja tilaisuuden koittaessa hän sitten tekee saman, ottaa hatkat ja kapsahtaa yli-ikäisenä hupsuna kyytiä tarjoavan upseeri-Klausin matkaan rajan taa.

Äänikirjaa kuunnellessa väsähdin raskaimpien erämaataipaleiden aikana, ja jouduin kelailemaan teosta eestaas. Koska teoksen aika-akseli on vain yhteen kesään ulottuva, sen juoni ei ole liian kompleksinen äänikirjatoteutukseen. Omalla kohdallani taisi tapahtua perinteiset, eli aloin pitkästyä, kun tuntureilla tarpomista oli tapahtunut yli muutaman sivun verran. Uskallan kuitenkin suositella teosta niillekin, jotka eivät jostain syystä syttyneet Kinnusen aiemmista teoksista. Tämä ei ole monipolvinen, kompleksinen sukuromaani, ja historiallisena romaaninakin episodimainen. Tarinaan voi sukeltaa tietämättä Lapin sodan taustoista paljoa. Myös sotaromaanina teos on armollinen, sillä kovin pahoja julmuuksia se ei dokumentoi, niistä vaan huhutaan. Se, mitä on tapahtunut Ruijassa, on naisten hämärässä tietoisuudessa, mutta he eivät koe olleensa osana koneistoa, joka kykenee äärimmäisiin tekoihin.

Teos on saanut jo lyhyen hyllyelämänsä aikana valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa, enkä takuulla ole ensimmäinen siitä bloggaava. Veikkaan teokselle myös palkintoja, ja vähintään Finlandia-ehdokkuutta.

Olisin ehkä hehkuttanut teosta enemmän pari vuotta sitten, kun minulla oli lukulistalla menossa intensiivinen antifasistinen kausi. Tosin tämä teos yleisinhimillisessä viisaudessaan ei aiheuttanut samaa puistatusta kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Dora tai Rosa Liksomin Everstinna. Mutta nämä kolme teosta muodostavat tuhdin lukupaketin, joka valottaa naisten toimijuutta natsi-Saksan palveluksessa todella monisyisesti. 

Kyseenalaista keskitysleirikirjallisuutta

Cilkan tarinaTeos: Heather Morris: Cilkan tarina (Aula & co, 2020)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vappuaatto meni jokseenkin alavireisissä tunnelmissa, joten päädyin kuuntelemaan teosta, josta minulla oli jo alkajaiseksi epäilyttävä fiilis. Luin sujuvasti viime vuonna uusiseelantilaisen Heather Morrisin bestsellerin Auschwitzin tatuoija (2019), mutta en vakuuttunut tästä tunteisiin vetoavasta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain laskelmoivan kaupallista, vaikka sen paikkaa nuorison valistajana natsiaatteen karmeudesta voidaan myös puolustaa.

Tässä romaanissa oli sivuhenkilönä slovakialainen nuori juutalaisnainen Cilka, joka toimi kahden SS-upseerin seksileluna 16-vuotiaasta alkaen. Cecilia Klein (1926-2004) oli yksi Auschwitz-Birkenaun eloonjääneistä, jonka tarinasta Morris kiinnostui aloittaessaan kirjansa hahmottelua, mutta ei koskaan ehtinyt tavata naista itseään, joka eli suurimman osan elämästään kotimaassaan valtion viraston kirjanpitäjänä. Nuorena Klein tosiaan oli joutunut sekä Auschwitziin ja tämän jälkeen Komin tasavaltaan Vorkutan surullisenkuuluisalle työleirille, yhdelle pahimmista Stalinin vankileirien saaristossa. Laskujeni mukaan hänen reissunsa leireillä kesti n. 13 vuotta.

Morris kertoo ottaneensa teoksessaan taiteilijan vapauden luoda fiktiota. Cilkan tarina ei siis ole pelkästään Cilkan, vaan hän on yhdistänyt tähän hahmoon useiden juutalaisnaisten kokemuksia. Tämän tyyppinen kirjoittaminen on tavallista ei pelkästään historiallisissa romaaneissa, vaan myös tietyntyyppisessä (usein etnografisessa) tutkimuskirjallisuudessa, jossa itse ilmiö on tärkeämpi tuoda esille kuin informanttien henkilöllisyys. Heather Morris taas pohjaa teoksensa Lale Sokolovin (1916-2006), Australiaan päätyneen juutalaisliikemiehen kertomuksiin Auschwitzistä.

Romaanin alkukappaleet koostuvat lähes kokonaan seksuaalisen väkivallan kokemuksista, jotka jatkuvat Vorkutassa samalla brutaaliudella kuin natsien käsissä. Toisaalta neukkulan leirillä hyväksikäyttäjät ovat luottovankeja, joista osa on myös juutalaisia. Joillain naisvangeista, kuten Cilkalla ja hänen läheisimmällä ystävällä Josiella on ns. vakipanoja, ja näin he säästyvät jatkuvista yöllisistä vierailuista parakkien nurkissa. Josie kehittää tunteita sitä luottovankia kohtaan, joka on hänet alun perin raiskannut, mutta Cilka ymmärtää olla kiintymättä mieheen, joka välillä toimii suojelijana, välillä silkkana hyväksikäyttäjänä.

Koska leirillä harrastetaan seksiä, siellä myös synnytetään tiuhaan, kuolleita, kuolemansairaita, mutta myös eloon jääneitä lapsia, jotka joutuvat orpokoteihin kaksivuotiaina. Cilka päätyy lyhyen sairaanhoitajan ”uran” jälkeen kätilöksi improvisoituun synnytyssairaalaan. Välillä hoitajat ja kätilöt joutuvat rangaistuksena pelättyyn ”Monttuun”, varsinkin jos jäävät kiinni lääkkeiden varastamisesta osastojen varastoista.

Näinä korona-aikoina varsinkin leirin kenttäsairaalan olojen seuraaminen oli rankkaa, koska sairaala siirtää jatkuvasti henkilöstöään tuottavuuden nimissä. Osalla lääkäreistä on selkeä tulosvastuu kuolleisuustilastojen ylläpidossa, ja hyvä hoitaja saa aikaan vähintään muutaman kuolinajan merkinnän työvuoron aikana. Päätöksiä elämän pitkittämisestä lääketieteen keinoin tehdään täysin summittaisesti, vaikka osalla hoitohenkilökunnasta on korkeakin koulutus.

Vaikeinta oli ymmärtää Morrisin logiikkaa hahmojen nimeämisessä. Moni ongelma olisi vältetty, jos hän olisi antanut kaikille hahmoille fiktionaalisen nimen. Cilka on Cilka, mutta hänen leiriltä löytämänsä tuleva aviomies Ivan on Aleksandr. Tsekkiläisen Ivan Kovachin Yhdysvalloissa asuva poika oli erityisen pahoillaan isänsä hahmon epätarkkuudesta, ja on haastanut Morrisin ja tämän kustantamon oikeuteen historian vääristelemisestä. Toinen asia, josta perikunta oli erityisen pahoillaan, oli tarinointi Cilkan lääkevarkauksista – he nimittäin kokevat, ettei tämä hyvin pedantti ja oikeudentuntoinen nainen olisi voinut elää moisista teoista kumpuavan syyllisyyden kanssa.

Toki teoksessa on myös kiistämättömiä vahvuuksia. Koen Morrisin tarinankertojan äänen vahvaksi ja sopivan koruttomaksi. Kaunokirjallisena teoksena se nousee pelkän viihdekirjan statuksen yläpuolelle, ja harvinaisen karmivaa ja toivon mukaan opettavaista on tutkia niitä hierarkioita, joita tämän tyyppisissä ääriolosuhteissa syntyy alisteisessa asemassa olevien vankien välille. Kuinka aina osa porukasta onnistuu sumplimaan itselleen etuoikeuksia, se on inhimillistä, mutta samalla raivostuttavaa.

Vastaavia kirjallisia oikeusjuttuja on ollut viime aikoina myös Suomessa, eikä noissa keisseissä ole käsitelty jotain niin suurta asiaa kuin holokaustia tai Gulagia. Jään uteliaana seuraamaan keissin etenemistä, sillä tavallaan myös tämä negatiivinen julkisuus voi lisätä Morrisin romaanien myynnin kasvua. Toistaiseksi kirjailija ja alkuperäinen kustantamo, St. Martin’s Press, ovat pidättäytyneet keissin kommentoinnista julkisesti.

 

 

 

Eloon jäämisen numerologiaa

Teos: Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (Aula&co, 2019)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Kauan sain odottaa kirjaston jonossa Auschwitzin tatuoijaa, ja odotukseni kirjaa kohtaan olivat korkeat. Kyseessä on varsinainen hittikirja, joka perustuu Heather Morrisin viime vuosikymmenellä kuulemaan tositarinaan. Lale Sokolovin poika oli Heatherin ystävän ystävä, ja mies kutsui Heatherin isänsä luo kuulemaan tarinaa, jolle isä etsi puolueetonta kuulijaa.

Vuosi oli 2003, Morris haastatteli Lale Sokolovia kolmen vuoden ajan aina tämän kuolemaan saakka ja suunnitteli julkaisevansa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Teoksen tarina on pitkä ja mutkikas, mutta se vihdoin julkaistiin romaanina vuonna 2018.

Uusseelantilaissyntyinen Morris on jo kypsään ikään ehtinyt esikoiskirjailija, joka työskenteli lähes koko aikuisikänsä sosiaalityöntekijänä Australiassa. Inspiroivaa hänen kirjailijanurassaan on peräänantamattomuus: hän jaksoi uskoa projektiinsa ja puurtaa työn ohessa, ja tällä polulla todella mentiin tarina edellä. Joskus tarina löytää kirjailijan, ja tuolloin projektia usein edistää kertomisen tarve pikemminkin kuin menestyksen kiilto silmissä.

Lalen ja Gitan rakkaustarina on uskomattoman koskettava, ja sijoittuu myös osaksi Australian siirtolaisuuden historiaa. Lale Sokolov säästi elämäntarinansa kertomisen puolisonsa kuoleman jälkeiseen aikaan, ja vaikenemisen syy oli selkeä: pariskunta pelkäsi saamaansa mahdollista kritiikkiä muilta juutalaisilta siksi, että Lale tatuoijana jäi henkiin etuoikeutetun asemansa vuoksi. Ja Gita jäi henkiin Lalen urotöiden kautta: ilman salakuljetettua ruokaa ja lääkkeitä hän olisi kenties kuollut lavantautiin tai nälkään jo ensimmäisenä leirivuotena.

Teos kertoo hyytävästi Birkenaun (eli Auschwitzin uudemman siiven) leirin vankien sisäisistä hierarkioista ja nokkimisjärjestyksestä. Mitä suurempi vangin numero, sitä heikommassa asemassa hän oli muiden vankien parissa. Varsinkin varhain tulleet naiset onnistuivat erottautumaan muista vangeista esimerkiksi hankkimalla itselleen parempia vaatteita kuin vangin puvun, ja jotkut naisista olivat saaneet erityisluvalla pitää kauniit, pitkät hiuksensa. Tällaisilla naisilla oli usein salasuhde SS-sotilaan tai kapon kanssa, ja seksuaalisen hyväksikäytön hyväksyminen oli myös joillekin eloonjäämiskeino.

Koska teos on tosi tarina, monet lukijat varmasti arvioivat sitä ensisijaisesti uskottavuuden saralla. Morris on tehnyt haastattelujen lisäksi valtavasti taustatyötä tarinan saamiseksi koherenttiin muotoon, sillä Lale Sokolov ei kertojana paljoa kontekstualisoinut tarinaansa, ja kronologiassakin oli aukkoja. Kirjaa on kirjoitettu myös historialliset faktat edellä, ja tämän vuoksi sen ilmaisu jää paikoitellen faktojen vangiksi. Toisin sanoen en ollut vaikuttunut teoksesta romaanitaiteen näkökulmasta, mutta dokumenttiromaanina se löytää lukijansa. Sillä on myös romaanin ulkoisia tavoitteita, eli sen tarkoituksena on toimia kollektiivisena muistina seuraaville sukupolville asioista ja tapahtumista, joihin kaikki eivät enää usko.

Uskon, että tämä tarina tulee valloittamaan maailman paremmin elokuvana tai tv-sarjana kuin kirjana. Romaanina se ei noussut minun tarinameressäni ainakaan yhdenkään aiemman lukemani keskitysleiritarinan yläpuolelle, ja varsinkin kielellisesti se oli pettymys. Toisaalta teos voi olla hyvinkin vahva elämys sellaisille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet montaa keskitysleiriltä selviytyneen tarinaa.

Itse ammensin enemmän jokaisesta lukemastani viimeaikaisesta suomalaisesta holokaustikirjasta (mm. Max Manner, Päivi Lipponen ja Juha Siro), jotka olivat vahvemmin fiktiota kuin Auschwitzin tatuoija. Lipposen teoksessa tosin oli myös dokumenttiromaanin elementtejä.

Koska elämme holokaustin kieltämisen aikaa, yksikään holokaustista kertova romaani ei ole turha, ja jokaiselle on yleisönsä. Pitää myös muistaa, että eri lukijoiden tietomäärä aiheesta on erilainen, ja joillekin juuri tunteisiin vetoava rakkaustarina on paras mahdollinen tapa oppia synkistä historiallisista faktoista.

Eurooppalaisuuden eturintamalla

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen joulukuussa kuunnellut kahta pitkää äänikirjaa, Päivi Lipposen uutuusteosta ja Michelle Obaman muistelmia. Vaikka molemmat kirjat ovat hienoja, projektit ovat edenneet kuin Iisakin kirkon rakennus. Minulla kipuraja äänikirjoissa tuntuu olevan noin 10 tuntia. Tämä teos oli pituudeltaan lähes 17 tuntia. Hyvää kirjan kuulemisessa oli se, että niin tekemällä keskityin tarinaan, enkä sen runsaisiin lähdeviitteisiin. Noin 13 tunnin jälkeen vaihdoin painettuun versioon, ja siinä vaiheessa koin myös lukevani eri teosta, koska teksti oli runsaasti lähteistetty.

Ihmisyyden vuoksi on romaani, joka tiivistää lähes sadan vuoden historian neljässä maassa, Suomessa, Neuvostoliitossa/Venäjällä, Saksassa ja Puolassa. Myös Ukrainan puolella ehditään käydä levittäytymässä, mutta ne osuudet ovat ohuita. Kirja rakentuu useiden avainhenkilöiden havaintoihin, mutta keskeisimpiä näistä ovat isä ja tytär, suomalaiset Timo Makkonen (Dima) ja Aila Hazar. Isä on hylännyt suomalaisen perheensä Neuvostoliiton vuoksi, ja Aila on tullut adoptoiduksi juutalaiseen porvarisperheeseen tämän äidin kuoltua. Nuorena naisena Aila matkustaa saksaa oppimaan adoptioäitinsä sukulaisten luo Berliiniin, jossa natsihallinnon realiteetti avautuu hänelle hitaasti ja julmasti.

Muutamia havaintoja reaaliaikaisesti kuuntelun aikana:

Kappale 86: Aika paljon kohtauksia, joissa Stalin, Hitler tai Göbbels ovat päärooleissa. Toivottavasti vähenee loppua kohti.

Kappale 129: Aila on sihteerinä Ukrainassa ja kuulee vuokraisäntänsä sanovan: ”En pysty menemään nukkumaan ennen kuin olen tappanut juutalaisen”. Vasta tässä vaiheessa nainen tulee järkiinsä ja päättää muuttaa takaisin Suomeen. Karmivaa menoa.

Kappale 148: Ollaan keskitysleirin suihkussa Auschwitz-Birkenaussa. Tämä on kappale, jonka olen nähnyt liian monta kertaa sieluni silmin.

Vuoden 1944 aikana vaihdan äänikirjan painetuksi kirjaksi ja alan väsyä varsinkin vielä siinä vaiheessa esiteltyihin uusiin hahmoihin. Vlad-veljen uusi rakkaus toveri Parrikada on kiinnostava hahmo, mutta tulee tarinaan liian myöhään ja jää pinnalliseksi.

Yleinen vaikutelmani kirjasta on se, että sen laajojen teemojen omaksuminen ei ehkä ole mahdollista yhdellä lukukerralla. Lipposen huolellinen taustatyö näkyy lähdeviitteissä, ja jälkisanoissa hän kutsuukin teostaan ”fakta-fiktioksi”, koska hän on etsinyt hahmoilleen lihaa luiden päälle haastattelemalla vanhoja ihmisiä niin Suomessa, Venäjällä kuin muissakin itärintaman kohteissa.

Itse sain eniten irti moskovalaisesta arjesta 1930-luvulta ja Diman perheen vaikeasta tilanteesta kommunistisen eliitin eturintamalla. Tämä kun on aihe, josta en ole lukenut kymmeniä fiktiivisiä teoksia, kun taas varsinkin keskitysleiriteema tuntui minusta loppuun kalutulta. Viimeisen neljänneksen aikana sodan kuvaus alkoi puuduttaa, ja sitten nykyaika-osioissa tuntui, että olisin voinut lukea näiden sodasta selviytyneiden vanhusten mietteistä enemmänkin.

Lipposen teos oli mainio joulukirja siksi, ettei se heti loppunut kesken. Paikoitellen sävy on historianopettajamainen, mutta en ole varma johtuuko vaikutelma siitä, että tiedän Lipposen olevan historian opettaja. Luulen, että olisin lukenut teoksen avarakatseisemmin, jos en olisi tiennyt mitään kirjailijasta etukäteen. Ennakkoasenteeni ei tosin ollut hankala, koska Lipposen persoona ei ole koskaan häirinnyt minua.

Teoksen kokoava teema on oikeusvaltion mureneminen, ja ne vaikeat valinnat, joita ihmiset joutuvat tekemään, kun kaikki vaihtoehdot eloon jäämiseksi ovat huonoja. Jokainen voi tahollaan miettiä, millaisia natseja, fasisteja tai bolshevikkejä olisimme, jos tuollainen ideologia olisi lähes pakollista totalitaarisessa ikeessä. Itse varmasti olisin bunkkerissa luimuileva kattilanatsi, arka myyrä, jonka silmät eivät enää kestäisi päivänvaloa. Kattilanatsi on tyyppi, joka syö kaikki ateriansa yhdestä ja samasta kattilasta.

Kirja on saanut sekavia arvioita, joihin en ole ehtinyt syvällisesti perehtyä, koska jo itse romaanin lukeminen oli suuri urakka. Tiedän, että kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja liian runsaasta hahmogalleriasta. Olen kyllä lukenut vielä runsaampiakin historiallisia romaaneja, eikä tässä ollut ainakaan vaikeasti ymmärrettäviä osioita, vaan juonen käänteet pysyivät hyvin kasassa. Tuntui myös, että kustannustoimittaja oli tehnyt huolellista työtä, eli teos tuntui kauttaaltaan viimeistellyltä. Viime aikoina tätä ei ole voinut ottaa annettuna isoillakaan kustantamoilla, ja siksi myös tässä blogissa on ollut paljon murinaa kesken jääneistä toimituksista. Kielellisesti ja rakenteellisesti kirjaa oli ilo kuunnella ja lukea. Ehkä seuraavaksi toivoisin lukevani kirjailija Lipposelta hieman pienempää ja rajatumpaa tarinaa.

Uudessa HELMET-haasteessa teos sopii ainakin kohtaan 44: ”Kirja kertoo Berliinistä”.

Tuli metsään mies ja lapsi

Teos: Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa (Minerva, 2017)

Suomennos: Lauri Holma

Belgialainen kirjallisuus…hm, pitkään päässäni löi tyhjää, kunnes muistin lukeneeni ainakin kahden itseäni nuoremman naiskirjailijan teoksia. Annelies Verbeken Kalanpelastaja on jäänyt mieleen sen oudon teeman ja vinksahtaneen huumorin vuoksi, ja noin vuosi sitten aloitin todellista menestysromaania, Emmanuelle Pirotten teosta Vielä tänään olemme elossa.

En muistaakseni saanut kirjaa loppuun ensi lukemalla, joten tänään luin sen uudestaan. Kirja on tiivis ja suht yksinkertainen juoneltaan: se kertoo saksalaisen vakoojan Mathiaksen ja juutalaistyttö Renéen kohtaamisesta Ardennien vuoristokylässä Ranskan ja Belgian rajalla vuonna 1944. Mathias esittää amerikkalaista sotilasta, kierrellen maalaiskylissä keräämässä tietoa paikallisten lojaaliuksista. Tässä vaiheessa sotaa saksalaiset eivät enää etsi piilotettuja juutalaisia aktiivisesti, eivätkä juutalaiset muutenkaan kuulu Mathiaksen toimenkuvaan.

Pieni tyttö etsii miehestä pelastajaa sen jälkeen, kun hänet on heitetty tien päälle turvattomista piilopaikoista. Hän on majaillut ainakin yhdessä luostarissa, muutamalla maatilalla ja yrittänyt päästä myös pappilaan. Renée ei muista paljoa varhaisista vuosistaan, mutta kantaa mukanaan äitinsä antamaa räsynukkea. Hän uskoo olevansa alun perin muun niminen, mutta Renée (uudestisyntynyt) on ainoa nimi, jonka hän muistaa. Juutalaisuudesta hän ei tiedä paljoa, mutta hänellä on mielikuva koulun käymisestä.

Pirotte on toiselta ammatiltaan elokuvakäsikirjoittaja, ja elokuvallisuus tuntuu myös tämän romaanin asetelmissa. Tarina on pieni, mutta luonnon läsnäolo tuo siihen omalaatuista charmia. Belgialaiset kansanihmiset ovat juurevia, ja monet osoittavat todellista kansalaisrohkeutta ihmisten piilottajina. Paquetin sukutilan kellarissa piilotetaan myös muita kuin juutalaisia, varsinkin lähiseutujen yksinäisiä vanhuksia, jotka eivät pärjää sodan syövereissä omillaan.

Mathias ei ole ilmiselvä ”hyvis”, vaan sekasortoinen hahmo, jonka elämään on mahtunut kirjavia episodeja kahdella mantereella. Hänen elämänsä parhaat vuodet ovat kuluneet Kanadassa, missä hän on työskennellyt ansastajana ja tutustunut syvällisesti cree-intiaanien kulttuuriin. Tämä käänne saattaa tuntua irralliselta, mutta samalla se toi hieman helpotusta muuten raskaaseen juoneen.

Tytön ja miehen epätodennäköinen ystävyys voisi olla imelä teema, mutta Pirotte osaa välttää sentimentaalisuuden sudenkuoppia. Amerikkalaiset sotilashahmot esiintyvät kirjassa suurempina karikatyyreina kuin saksalaiset, eivätkä paikalliset suhtaudu heihin avokätisesti ainakaan aluksi.

Romaani on sujuvaa, jouhevaa luettavaa, mutta uskoisin sen hätkähdyttävän eniten sellaisia lukijoita, jotka tietävät toisesta maailmansodasta suht vähän – ja varsinkin nuoria lukijoita. Minua kirjassa miellyttivät sen muutamat sivupolut, ja kuvaus Mathiaksen elämästä ennen sotaa. Sotakirjana tämä meni samaan kategoriaan kuin John Boynen lapsuusaiheiset teokset – ne ovat koskettavia, mutteivät kuitenkaan käänteentekeviä.

Sodan keskellä teoksen henkilöt onnistuvat löytämään iloa pienistä asioista, kuten Glenn Millerin musiikista, joulukuvaelman harjoittelusta ja tanssimisesta. Maalaisten juhlisssa ei syödä kuin kaurapuuroa, mutta aina jostain löytyy kätkö luumuviinaa. Teoksen vahvin teema on eloonjääminen ja elämänhalu, joka tuntuu päähenkilöistä jopa eläimelliseltä.

Maahaasteessa olen kohdassa 25: Belgia, ja HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 18: ”Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja”.

Unohduksen ja anteeksiannon kahvilassa

Teos: Max Manner: Kadotettujen kahvila (Arktinen Banaani, 2018)

Eilen Suomen Helsingissä, itsenäisyyspäivän mielenosoituskulkueessa, liehuivat natsiliput, ja tällainen kulkue sai siitä huolimatta, poliisin takavarikoitua nämä ”ikuisen onnen ja vaurauden” symboleilla koristetut kankaanpalat, jatkaa etenemistään sananvapauden nimissä.

Elämme vaikeita ja kummallisia aikoja, enkä muista, olisinko aiemmin kokenut holokaustista muistuttamisen olleen näin ajankohtaista. Silti holokaustista kirjoittaminen on aina kaksiteräinen miekka, ja varsinkin on muistettava, että ne henkilöt, jotka kaipaisivat eniten muistutusta, eivät tartu fiktiiviseen teokseen, jossa juutalaisvainojen uhreihin suhtaudutaan empaattisesti. Kirjallisuus ei yleensä toimi asennekasvattajana tai terapeuttina sellaisille, jotka ovat jo päättäneet kieltää jonkun historiallisen ilmiön. Tai niille, jotka hyväksyvät sen ja kunnioittavat sen perintöä muun muassa asettamalla seppeleitä SS-sotilaiden haudoille. 

Max Manner on monipuolinen kirjailija, joka kertoo Kadotettujen kahvilan esipuheessa löytäneensä uuden romaaninsa aiheen käytyään juutalaismuseossa Kölnissä joulukuussa 2016. Ihmettelen myös hänen tuotteliaisuuttaan, sillä tämä temaattisesti raskas teos oli jo markkinoilla kesällä 2018. Keski-Euroopassa asuvana ulkosuomalaisena hän on toki saattanut alitajuisesti kerätä aineistoa teokseensa jo pitkään ennen päätöstä sen kirjoittamisesta. 

Teos sijoittuu Wieniin, Pariisiin ja Itä-Ranskan maaseudulle, ja siinä seurataan nuoren Kathrine Schultzin vaiheita puoliksi juutalaisena maanpakolaisena. Ennen kristalliyötä Kathrine on elänyt työteliään kahviloitsijaperheen ainoana lapsena, mutta kahvilan kohtalo on sinetöity sen jälkeen, kun tytön isä Andreas viedään epäiltynä kommunistisen salaseuran pitämisestä. Isä ei ole tiennyt siitä, että oikeasti salaseuran kokoukset on sallinut Kathrine itse, koska hänen poikaystävänsä Matthias on mukana maanalaisessa toiminnassa. Kathrinen ja Matthiaksen rakkaus leiskuu kuumana kesällä 1937, mutta vuonna 1939 siitä ei ole jäljellä kuin  riekaleet, kun Kathrine lähtee väärennetyillä papereilla kohti uutta elämää Pariisissa. Matthiaksen lempi on laimeaa, ja monessa vaiheessa hän kieltää sen olemassaolon. 

Odotin kahvilateeman olevan jotenkin kattavampi kuin miksi se jäi. Kirjan nimi on kuitenkin kutsuva ja osuva, ja se kuvaa Wienin kaupungin kerroksellista muistia, luottamusta, sen murtumista ja uudelleenrakennusta olosuhteissa, joissa myöhempi kaupallinen menestys ei auta lääkitsemään sodan syvimpiä arpia. Nuoren Kathrinen sotaretki on enimmäkseen traaginen, ja siihen liittyy syvä itsensä kieltämisen prosessi. Sota-ajan Pariisi ei ole paljon Wieniä helpompi ympäristö nuorelle ummikolle, vaan Kathrine päätyy hukuttamaan aiemmat murheensa seuraneitinä ”teehuoneessa”, joka tarjoaa palveluksia natsisotilaille. 

Kathrine Schultz on jykevä hahmo, joka kertoo tarinaansa 88-vuotissyntymäpäivien aattona. Tuntematon kirjailija on tullut häntä haastattelemaan, mutta haastattelun ehdot ovat tiukat, eikä Kathrine halua varsinkaan tulevansa keskeytetyksi. Hän on onnistunut tekemään perheensä yrityksestä menestyneemmän kuin ennen sotaa, mutta luottamus kanssaihmisiin on edelleen kortilla. Nykyhetkeen palaavat tarinankerrontaepisodit luovat teokselle dramaturgista ryhtiä, ja hirvittävän surullisen alkuosan jälkeen tarina alkoi elää uutta elämää sotaretken päätyttyä. 

Henkilöhahmojen rakennuksessa Manner onnistuu välttämään liian mustavalkoiset asetelmat. ”Pahiksia” tai ”hyviksiä” ei pääse syntymään, vaan kaikki tekevät huonoja tai hieman parempia ratkaisuja olosuhteissa, joissa silkka opportunismi on suurimman osan aate. Kathrine ei itsekään ole suuri hyväntekijä, vaan hänen persoonansa kolhiintuu vaikeissa oloissa siinä missä kaikkien muidenkin. Sodanjälkeiset kohtaamiset ovat vaikeita, ja monen natseja myötäilleen nuoren kohtalo on vielä traagisempi kuin Kathrinen itsen. 

Luin teoksen yhdeltä istumalta, koska tarina oli koukuttava ja sujuvakielinen. Välillä teksti tuntui vähän liiankin sujuvalta, ja olisin ehkä arvostanut useamman kertojan tekniikkaa – vaikka poika Paulin tai pojantytär Beaten muodossa. Yhden kertojan strategia ei ole ontuva eikä ohut, mutta minusta kirjassa oli muitakin ulottuvuuksia kuin holokaustista selviytyminen, ja nuo olisivat päässeet paremmin näkyviin, ellei kirjaa olisi kerrottu vain pian kuolevan, muistoihinsa uppoutuneen vanhuksen näkökulmasta. 

Pidin varsinkin siitä, että kaikki hahmot olivat fiktionaalisia ja ei-suomalaisia, koska olen viime aikoina lukenut liian monta suomalaisteosta, joissa päähenkilöt ovat olleet natsikoneiston johtohahmoja tai niiden suomalaisia myötäilijöitä (vrt. esim. Terhi Rannelan Frau, Rosa Liksomin Everstinna ja Heidi Köngäksen Dora, Dora). Tavallisten työläisten, sosialistien, prostituoitujen ja leipäjonojen asiakkaiden näkökulmat olivat kaikki tässä muistojen kahvilassa loistokkaasti läsnä. Ja näin Kadotettujen kahvila osoittautui sympaattisemmaksi ja monipuolisemmaksi teokseksi kuin nuo kolme edellä mainitsemaani, joista kaikista pidin puhtaan taiteellisesta näkökulmasta. 

Jos ehdit lukemaan kaksi teosta Mannerilta, kannattaa lukea tämä ja toiseksi uusin teos Loiset, jossa seikkaillaan Ranskan Calais’n ”viidakossa”. Pakolaisten ahdinko ja identiteettien moninaisuus ei ole paljoa muuttunut 80 vuodessa. Erityisen hienoa on, että suosittu dekkarikirjailija kykenee vaihtamaan genreä ja ehkä sitä kautta myös hieman lukijakuntaansa.  

Kiitos myös vangitsevasta kansikuvasta. Kaiken kaikkiaan teos oli ravisuttava ja sen siivillä pääsi kauas vaikeaan, mutta silti elämisen arvoiseen historiaan. 

Me olemme täällä korjaamassa historiaa

poika raidallisessaKirjapuutostaudissa kaiken voi lukea, niin viikinkiaiheista fantasiaa kuin ylitunteellista lastenkirjallisuutta. Irlantilainen kirjailija John Boyne on ollut minulla työn alla sen jälkeen, kun luin hänen hieman hämmentävän aikuisten romaaninsa Romanovien viimeisistä päivistä, Tarkoin vartioidun talon (2011), jossa Suomikin esiintyy strategisena läpikulkumaana. Luin myös joku aika sitten hänen uudemman natsiteemaisen teoksensa Poika vuoren huipulla (2017), joka sijoittuu Hitlerin Kotkanpesään. Olin jo tuolloin tietoinen hänen aiemman teoksensa, Poika raidallisessa pyjamassa (alk. 2006. Bazar, 2009, suom. Laura Beck), maailmanmenestyksestä ja filmatisoinnista, ja luulen, että kirjaa on lukenut taloudessani ainakin tyttäreni. Kirjan aihepiiri tuntui tutulta, ja olen varmasti lukenut monia siihen liittyviä keskusteluja.

Aivan varmasti Poika raidallisessa pyjamassa on hyvä ja vaikuttava kirja, ja sopii varmasti kohderyhmälle, alakoululaisille, myös pojille, joista osaa aina natsiteema kiinnostaa. Teoksen ystäväparilla, Brunolla ja Shmuelilla on sama syntymäpäivä, he ovat yhdeksänvuotiaita, ja he kohtaavat Auschwitzissä piikkilanka-aidalla (ja pari kertaa sen ulkopuolella) noin vuoden ajan. Shmuel osaa Brunon kieltä, kun taas Bruno ei edes tiedä muuttaneensa Puolaan. Shmuel on Krakovasta, Bruno on Berliinistä, mutta vain Brunolla on henkistä varaa koti-ikävään.

Brunon perhe heitetään Auschwitziin vuonna 1943, vaikka siellä ei muita lapsiperheitä asukaan. ”Hilleri” katsoo tärkeäksi, että leirin komentajan perhe on siellä kokonaisena edustamassa uuden valtakunnan arvoja. Lapset eivät käy koulua, vaan heille on palkattu paikallinen kotiopettaja herra Liszt, joka haluaa kitkeä Brunosta kiinnostuksen kaunokirjallisuuteen. Varsinkaan amerikkalaisia poikakirjoja, kuten Aarresaarta, ei hyväksytä. Olennaista on oppia historiaa, maantiedettä ja yhteiskuntaoppia, joiden kautta turha haaveilu karsitaan. Brunon isän selitys asumiseen keskellä puolalaista peltoa on: ”me olemme täällä korjaamassa historiaa”.

Onneksi kirjassa valotetaan myös tavallista berliiniläistä arkea, myös aikoja ennen natsien valtaan astumista. Perhe ei ole natsiaatteessaan yhdestä puusta veistetty, vaan isän vanhemmat häpeävät poikaansa. Isoäidillä on irlantilaista sukutaustaa ja hän on aikanaan ollut kuuluisa laulaja. Ilon ja onnen aikoja on ollut aiemmin, kun lapset ovat saaneet tehdä pikku näytelmiä mummolassa, ja mummon kätköistä on löytynyt maagisia rooliasuja. Uutena aikana ei ole tilaa tällaiselle leikittelylle, ei mielikuvitukselle.

Nämä teokset pojista natsi-Saksan syövereissä ovat paralleeleja tarinoita, joista Poika vuoren huipulla on kompleksisempi ja tarkoitettu ehkä hieman vanhemmille lukijoille. Tämä on hyvin simppeli ja universaali lastenkirja, jossa toiseen kansanryhmään kohdistuva kiihotus ja sorto pyritään esittämään mahdollisimman helpolla kielellä. Bruno siis edustaa tynnyrissä kasvatettua lasta, joka ei ole kovan kurin ja suojatun kasvuympäristön vuoksi päässyt paljon näkemään maailmaa omin silmin. Bruno vaikuttaa jopa ikäisekseen naiivilta, ja perheen dynamiikassa hän jää jatkuvasti altavastaajan rooliin.

Omassa lapsuudessani natseista ei paljoa kerrottu koulussa ennen historian opetuksen alkua 5. luokalla, mutta silloin populaarikulttuurissa oli vallalla aika rankkojakin esityksiä keskitysleireistä. Muistan nähneeni Polttouhrit- sarjaa jo alle kouluikäisenä, ja Sophien valinta-elokuvankin aika nuorena. Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini noin kymmenvuotiaana, olisin saattanut kokea sen liian ”helppona” tai ”lällynä”. Varmasti jos tätä teosta käytetään kouluissa opetusvälineenä, olennaista on, millaisia keskusteluja sen ympärille kehkeytyy luokkahuoneissa. Tämä teos ei anna lukijalleen paljoa uutta tietoa natsi-Saksasta, vaan se pohjautuu ainoastaan tunteelliseen samastumiseen.

Ehkä tämä on se kertomus, jonka valveutunut vanhempi voi huoletta antaa herkemmällekin lapselle. Toki tässä on holokaustin kauheutta, mutta sitä ei näytetä suoraan, vaan siihen enemmän vihjataan. Koska en ole lapsi nyky-yhteiskunnassa, en pysty arvioimaan sen vaikuttavuutta tai sopivuutta heidän näkökulmastaan. Tosin koen, että näinä päivinä varoittavat kertomukset ovat suuremmassa tarpeessa kuin omassa lapsuudessani.

Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.