Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

”Rakoihmisen” tunnustuksia, eli voiko natsismista parantua?

everstinnaBlogissani on viime aikoina ollut iso läjä toiseen maailmansotaan ja natsi-Saksaan liittyvien teosten arvioita. Minua kiinnostaa nykypäivän näkökulmasta äärioikeiston liepeillä flirttailevat naiset, ja haluan tutkiskella, mitä yhteistä on heissä ja heidän aiemmissa kanssasisarissaan. Suomalaisia ”natsimammoja” on lopulta ollut virallisessa historiankirjoituksessa vain kourallinen, ja heistäkään ei ole kovinkaan paljon muistijälkiä.

(Lukijoita muistutan vielä siitä, että termillä ”natsi” viittaan henkilöön, joka julkisesti kannattaa kansallissosialismia ja rotuhygieniaa, ja haaveilee valkoisen/arjalaisen rodun ylivallasta maailmassa. Kaikki äärioikeistolaiset eivät ole natseja, ja vain hyvin harva itse julkisesti myöntää kannattavansa aatetta. Löysäkätinen ”natsittelu” on helppo retorinen ase, mutta koen tunnistavani maastamme kourallisen henkilöitä, joita kutsuisin natseiksi. Heitä on niin vähän, että ne mahtuisivat yhteen bussiin, mutta eivät toki samaan!)

Rosa Liksomin romaani Everstinna (LIKE, 2017) on fiktiota, jonka taustalla lymyää jo unohdetun kirjailijan, Annikki Kariniemen (1913-1984) varjo. Annikki Kariniemen aviomies oli aito natsi, Saksassa jääkärikoulutuksen käynyt upseeri, joka oli vastuussa kommunikaatiosta saksalaisten kanssa jatkosodassa. Hänen vastuullaan oli myös korkea-arvoisten vieraiden, kuten Himmlerin ja Speerin isännöinti. Annikki Kariniemi rakastui itseään 26 vuotta vanhemmassa miehessä nimenomaan kiihkeään kansallismieliseen ja fasistiseen johtajahahmoon. Oliko Kariniemi sitten natsi, siitä voidaan debatoida.

Itse onnistuin lukemaan kirjan peilaamatta kertojahahmoa tähän kohua herättäneeseen kirjailijaan, koska en tiennyt hänestä etukäteen paljoa. Kariniemi oli varsinkin erottuaan everstistään tuottelias kirjailija, jonka elämäntapa oli kaikkea muuta kuin sovinnainen. Ja koska kirjailija oli minulle suht vieras, ei kertojahahmon ”todenmukaisuus” kiinnostanut minua lainkaan. Aivan heti en ollut säntäämässä kirjaston varastoon penkomaan Kariniemen unohdettuja teoksia tämän luennan jälkeen, sen verran kirja säväytti ja pelästytti.

Kirjan ainoa kertoja, lappilainen nainen, on myös maailmannainen. Hän on puoliksi suomenruotsalainen, ja hänen äidinpuolen kautta omaksutut tavat ovat herraskaisia. Toisaalta suomenruotsalainen äiti on hurahtanut lestadiolaiseksi ja kurittaa tyttäriään Jumalan nuhteeseen. Kertoja ja Rebecca-sisko ovat molemmat innokkaita partiolaisia ja pikkulottia, mutta kertoja omaksuu isänmaallisuuden fasistisen suuntauksen fanaattisemmin kuin kukaan muu perheessään. Hän karkaa teinityttönä IKL:n järjestämille Oulun heimojuhlille, mitä Rebecca ei uskalla tehdä. Oulussa hänelle käy köpelösti, mutta aate ei laimene.

Jäin miettimään sitä, vaikuttiko murteen käyttö pehmentävästi natsisisällön suhteen. Tämä varmasti riippuu siitä, kuinka tuttua käytetty murre on lukijalle. Kertoja vaikuttaa ylpeältä lappilaisista juuristaan, mutta samalla oikeuttaa saamelaisten rotubiologiset kallon mittaukset – vaikka hän on itsekin neljäsosasaamelainen. Kirjassa hän omalla tavallaan ”kääntää” natsiaatetta meänkielelle, mikä on omalla tavallaan koomista, mutta kovin hersyvästi en silti nauranut. Minua naurattivat enemmän kertojan seikkailut Natsi-Saksassa ja Puolassa kuin mikään kotimaassa tapahtunut. Hän muun muassa ystävystyy keskitysleirin pomon vaimon Ilsen (Ilse Kochin?) kanssa, jolta hän oppii aatteesta enemmän kuin keneltäkään veljeltä. Kun natsismiin liitetään naisten alistaminen ja manipulointi (mikä taitaa siinä aatteessa olla sisäänkirjoitettuna) ja vielä paikallinen uskonnollinen ahdasmielisyys, niin soppa on varsin täynnä kitkeriä sattumia.

Kirjaa on raskasta lukea varsinkin seksuaalisen vallankäytön näkökulmasta. Kuten kertoja itsekin tunnustaa, miehelleen hän on pelkkä ”rakoihminen”. Kertojaa varoitetaan miehen väkivaltaisuudesta, mutta hän ei näe sen merkkejä kymmenen vuoden kihlauksen aikana. Hän on ollut Everstin kanssa salakihloissa jo tämän vaimon sairastaessa syöpää. Ensimmäinen vaimo kuolee nuorena, mutta kertoja ei näe tässä mitään toistuvaa kaavaa. Hän kokee olevansa Everstin sielunkumppani, todellinen sydämen valittu, jonka kanssa jokainen kalaretki on vielä huikeampi seikkailu kuin yksityislento Berliiniin.

Onneksi kirjassa on myös paljon luontokuvausta, vaikka sekin limittyy avioliiton kieroutuneeseen saagaan. Kun kertoja sitten vapautuu avioliittonsa kahleista, alkaa myös parantumisprosessi aatteesta, mutta sodanjälkeisessä Suomessa ei ole saatavilla kovin ammattitaitoista apua hakatun natsivaimon sielun eheyttämiseksi. Toki naisia hakattiin tuolloin muistakin motiiveista kuin poliittisesta aatteesta. Eikä Liksom päästä lukijaa helpolla pahuuden olemuksen suhteen.

Vaikka everstinnan hahmo tuli monella tapaa lähemmäksi lukijaa kuin esimerkiksi Terhi Rannelan Lina Heydrich (teoksessa Frau) tai Heidi Köngäksen sihteeri-Annemarie (teoksessa Dora, Dora), hänen riitasointuista elämäänsä on vaikeaa tulkita. Näistä kolmesta Natsi-Saksaa käsittelevistä romaaneista minulle tuli ahdistavin olo juuri tästä, vaikka tämä käsittelee sotarikosten suhteen varsin marginaalisia nappuloita. Ja ahdistuksen tuottaminen on varmasti toivottukin efekti, jos romaanilla halutaan vaikuttaa tuleviin polviin poliittisesti.

Sanataiteen näkökulmasta Everstinna on erikoinen helmi, varsinkin siksi, että kokonaan meänkielellä (tai sen variantilla) kirjoitettu teksti aukeaa hyvin myös siihen vihkiytymättömälle lukijalle. Liksom pysyy myös uskollisena teemalleen ja kohteelleen, mikä asettaa kerronnalle omat rajansa. Koska kertojia on vain yksi, päähenkilön motiivit eivät saa ristivalotusta. Itse olisin ehkä kaivannut kirjaan toista tai kolmatta ääntä, koska everstinna oli suht raskasta seuraa myös vanhana naisena, kun natsismi ei enää häntä niin kovasti vaivannut.

Tämän kirjan haluaisin lahjoittaa jokaiselle ”isänmaalliselle” suomalaiselle naiselle, joka on viimeisen parin vuoden aikana uhrannut aikaansa ”skenelle” esimerkiksi Rautatientorin Maidan-leirissä. Suosittelisin tätä ainakin niille kahdelle työttömälle, jotka menettivät työpaikkansa väkivaltaisen vihapuheen vuoksi. Suosittelisin, jos he lukisivat kirjoja, mutta eivät he lue.