Juurettomuuden ja takertumisen tarinoita

NukkekaappiEdellisestä postauksestani tuli looginen hyppy Tove Janssoniin. Nukkekaapin (WSOY, 1978, suom. Eila Pennanen) olen tainnut hotkaista yöpalana jo aiemminkin, mutta en muista lukemastani paljoa. Viimeksi luin Janssonilta englanniksi käännetyn teoksen The Winter Book, josta ei olekaan alkuperäisversiota, vaan teos osoittautui brittikustantajan omaksi koosteeksi Janssonin parhaista novelleista. Nukkekaappi on Janssonilta todellista aikuisfiktiota, jossa ei ole paljon viitteitä hänen kasvuympäristöönsä, Muumeihin eikä edes suomenruotsalaiseen kulttuuriperimään. Ihailen Janssonia hänen monipuolisuudestaan ja irtautumiskyvystään. Monet Muumifanit eivät välttämättä pitäisi näistä kertomuksista, sillä näissä ei ole samanmoista turvallisuudentunnetta kuin Muumitarinoissa.

Nukkekaapin novelleissa käsitellään omistautumista ja irtaantumista, matkustamista ja paikallaan pysymistä. Novellit kertovat osittain taidemaailmasta, kuvataiteilijoista, näyttelijöistä ja oudoista keräilijöistä, mutta myös ns. tavallisista ihmisistä, jotka eivät ilmaise itseään minkään taiteen keinoin. Parasta novelleissa on tietynlainen juurtumattomuus paikkaan: esimerkiksi novellia Lokomotiivi luin aluksi ikään kuin se sijoittuisi Britanniaan, mutta lopussa päähenkilö alkaakin suunnitella junamatkaa Rovaniemelle. Osa tarinoista sijoittuu Pohjois-Amerikkaan ja kaikissa ei ole selkeää tapahtumapaikkaa. Angloamerikkalaiset vaikutteet näkyvät silti kaikissa teksteissä name droppingina, maneereina ja muoti-ilmiöinä.

Arvioin nyt kolme lempinovelliani kokoelmasta, jotka olivat kaikki erilaisia tunnelmiltaan ja teemoiltaan. Osassa tarinoista kun on temaattista toistoa: nukkekaapin rakentaja, lokomotiivien piirtäjä ja kaupallinen sarjakuvanpiirtäjä ovat kaikki sosiaalisesti rajoittuneita ”asseja” (asperger-tyyppejä), jotka puhuvat paremmin esineiden ja figuurien kautta kuin ihmisten kanssa kasvotusten. Naishahmoissa taas on traagisuutta ja lähisuhteisiin takertumista, mikä rajoittaa heidän elämänalaansa huomattavasti. Henkilöhahmot eivät ole missään novellissa erityisen onnellisia – suuri ero aiempiin lukemiini Janssonin novelleihin, joihin aurinko paistoi ehkä liikaakin. Uskon, että nämä tarinat uppoavat erityisen hyvin tämän päivän lukijoihin, joille tietynlainen angstisuus kaunokirjallisuudessa on esittämistavan normi. En tiedä, kuinka novellit on otettu vastaan vuonna 1978 – tuntuu ainakin, että lukijalta odotetaan tietynlaista kosmopoliittisuutta. Tuntuu, että ne aukeaisivat paremmin nykyihmisille, hipstereille, joita on pienestä pitäen viety ulkomaille monta kertaa vuodessa.

MuumitaloNukkekaappi, kokoelman nimikkonovelli, on hassunhauska homotarina, joka kehittyy maanisen puuhastelun kuvauksesta intensiiviseksi mustasukkaisuusdraamaksi. Siinä kaksi asuinkumppania, Alexander ja Erik, joutuvat järjestämään arkeaan uudelleen Alexanderin hurahdettua nukkekodin rakentamiseen. Megalomaaninen projekti valtaa pariskunnan keittiön niin, että Erikin ruoanlaitto häiriintyy. Alexanderin pakkomielle liittyy erityisesti talon sähköistämiseen, mihin hänen taitonsa eivät riitä. Apuun etsitään sähkömies Boy, joka ottaa liian ison tilan kahden miehen universumissa. Nukkekodista tulee parisuhteen symboli – se mitä talon rakennustyömaalla tapahtuu tuntuu tapahtuvan myös kahden miehen välillä, kun kuvioihin saapuu ulkopuolinen tunkeutuja. En tiedä, kuinka paljon novellia on luettu homonäkökulmasta, mutta miesten keskinäinen tehtävänjako ja arkinen piikittely kuulostaa ainakin minusta tutulta peilaten sitä joihinkin tosielämän kokemuksiini. Sekin ilahdutti, ettei rakenteilla oleva talo muistuttanut minua lainkaan siitä muovisesta Muumitalosta, jonka osia keräilin vuosikaudet olohuoneen matolta kiroillen. Talo oli aivan omanlaisensa aikuisten monomaaninen tunteensiirtoprojekti, joka taas avasi psykologisia portteja keräilijöiden maailmaan.

Kertomus Hilosta, Havaijilta piti sisällään ripauksen maagista realismia, vaikka mitään yliluonnollista siinä ei tapahtunutkaan. Jotenkin tekstin tunnelma muistutti minua Neil Gaimanin tuotannosta. Hilon kaukaiseen kylään saapuu mistään tietämätön saksalainen turisti Frans. Nimetön hotellin portieeri on kyllästynyt esittämään aitoa polynesialaista natiivia, mutta hän sysää Fransin kielitaidottoman mummonsa hoivaan. Ylilihava kirkuvanvärisiin boubou-kaapuihin pukeutuva mummo nukahtelee kesken päivällisten, mutta Frans pysyy aidon kiitollisena alkuperäislähteelleen. Lopulta Frans osoittautuu maksukyvyttömäksi hotellilaskun suhteen ja jää hotelliin velkavankeuteen siivoamaan nurkkia huonoilla siivoustaidoillaan. Portieerin katse on lempeän piikikäs ja orientalistista eksotisointia purkava.

Muisto uudesta maasta oli tarina, jolle olisin toivonut jatkoa. Siinä kolme sisarusta, Johanna, Maila ja Siiri matkustavat hanttihommiin New Yorkiin. Tarina sijoittuu ehkä 1900-luvun alkuun, mutta tässäkään (kuten muissakaan novelleissa) täsmällisellä ajoituksella ei ole mitään merkitystä. Naiset asuvat pienessä yksiössä, jossa yksityisyyttä on koetettu luoda ihmeellisin verhojärjestelyin. Johanna on nuorempien sisarusten moraalinvartija, jolla ei ole mitään omaa elämää. Maila sukkuloi kahden sisaruksen välillä ja Siiri on suuri kapinallinen, jolla on ollut ei-toivottuja yöjuoksuja jo kotimaassa. Kun Siirin elämään saapuu liian pieni ja tumma mies, siitä alkaa hulabaloo. Tarinan ainekset ovat humoristiset, mutta samalla historiallista mielikuvitusta ruokkivat. En ole tainnut lukea yhtään mieleenpainuvaa suomalaisten siirtolaisuustarinaa Amerikoista, joten novelli todella kirvoitti lukuhermojani. Nuoren Siirin halu pyristellä eroon haalien tunkkaisista perinnejuhlista tuntui käsinkosketeltavan todelliselta. Mikä sen nolompaa kuin kansallispukuun sonnustautuva isosisko, joka häätää pois ulkomaalaiset sulhaset!

Nämä kolme novellia tuntuivat niin ehjiltä kokonaisuuksilta, että niissä oli kaikissa melkein romaanin ainekset. Osa novelleista oli heppoisempia, kaikista ei todennäköisesti jäänyt pysyvää muistijälkeä. Kokonaisuutena Nukkekaappi on kuitenkin yllättävä, raikas ja uusia ajatuksia herättävä.

 

Zombie-tutkimuksen konferenssissa

Je-suis-CharlieTänään ei ole paras päivä blogata, sillä ainakin tämän blogistin ajatukset ovat Pariisin terroriteoissa. Pienen aasinsillan päivän teemaan saan kuitenkin sarjakuvista, joiden tekijänä brittiläinen Neil Gaiman on kiistämätön, maailmankuulu legenda. Gaimanin spekulatiivinen fiktio ei tottele kuvan ja sanan rajaa, ja suurimmassa määrin sitä ei voi määritellä millekään ikäryhmälle kuuluvaksi. Nyt käsissäni on hänen novellikokoelmansa Aarteita ja muistoesineitä (Kirjava, 2007, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo), jota kuitenkin luonnehtisin aikuisfiktioksi johtuen siinä esiintyvän seksin ja päihteiden määrästä.

Gaiman AarteitaNovellikokoelmassa seikkaillaan Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, osittain kaunokirjallisen intertekstuaalisissa maisemissa. Esimerkiksi Sherlock Holmes-faneille kokoelman sisäänheittotarina Vihreiden kirjainten arvoitus on todellinen helmi. Myös Narnia-faneille on oma palkintonsa. Aikamatkailun teema varsinkin suhteessa menneisyyteen on kokoelmassa kattava. Osa tarinoista on lyhykäisiä sketsejä, jotka ehkä avautuvat paremmin, jos lukee kirjailijan loppuselitykset. Minua lopun selittelevä osuus jopa hieman vaivasi, varsinkin kun siinä viitattiin moniin voitettuihin ja ei-voitettuihin palkintoihin. Gaimanin kirjailijan profiilissa onkin yllättävää, että näin suuren suosion saanut tekijä on vielä 2000-luvullakin osallistunut kirjoituskilpailuihin. Skifi- ja spekulatiivisen fiktion piirien yhteisöllisyys ja tekemisen meininki välittyy loppuspiikeissä.

neil-gaiman-tori-amos-british-library-video-headerTutustuin Gaimaniin vasta 2000-luvun alussa Tori Amosin levynkansien omistuskirjoitusten kautta. Tässä kokoelmassa on lyhyt päiväkirjanovelli, joka on kirjoitettu Torin Scarlet’s Walk-levyä (2002) varten. Muusikon ja kirjailijan vuoropuhelu on ollut tiivistä vuodesta 1991 saakka, jolloin Tori viittasi Gaimanin tuotantoon biisissään ”Tear in Your Hand”: ”if you need me, me and Neil will be hanging out with the Dream King”. Kulttuurintutkijoille vinkiksi: Amosin ja Gaimanin intertekstuaalisesta ”kirjeenvaihdosta” saisi kiinnostavan esseen. Lukisin, mutten itse jaksa sitä kirjoittaa. (NB! Kuvassa Amos ja Gaiman British Libraryn paneelissa 2014.)

Kokoelman minua puhuttelevimmat novellit olivat nimikkonovelli Aarteita ja muistoesineitä (joka kertoo mm. pedofiliasta orpokodissa ja sen aikaansaamasta koston kierteestä), pisin teksti Laakson kuningas (joka kertoo viikinkien jättämästä perimästä Skotlannissa) ja Katkeraa paahtoa. Sen sijaan, että referoisin novellien juonia, viivyn nyt hetken New Orleansiin sijoittuvan ”kahvityttönovellin” mielenmaisemassa. Se puhutteli minua erityisesti entisen ammattini kautta, olenhan aina ollut sitä mieltä, että kansatieteet, erityisesti antropologia, perustuu pitkälti juoruiluun, salakuunteluun ja tutkijan oman identiteetin performanssiin. Itse en ole koskaan varsinaisesti tehnyt antropologista tutkimusta, mutta kenttätöihin jäin koukkuun niin, etten oikeastaan koskaan palannut matkoiltani takaisin oikeaan elämään. Ehkä olen osittain edelleen niiden aikaansaaman spekulatiivisen fiktion suossa – ja ainoa keino päästä takaisin ihmisten kirjoihin on kirjoittaa kaikki se kesken jäänyt scheiba auki.

Novellissa on seikkailunhaluinen kertoja, joka sattuu päätymään New Orleansiin isoon antropologien konferenssiin feikillä identiteetillä. Hän on saanut mystisissä oloissa käsiinsä esitelmän, joka kertoo Haitin Port au Princen kahvitytöistä, kävelevistä kuolleista kaupustelijoista. Esitelmän pitäjä, kristillisen collegen antropologian professori Jackson Anderton on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja kertoja itsekin epäilee olevansa kuollut. Novellin kertojalla on työ ja tuska esittää uskovaista professoria, mutta miehen luentokansiosta löytynyt juomukondomipaketti antaa ymmärtää, ettei meininki ole niin siveellistä kristillisen koulutuksenkaan saralla.

Gaiman revittelee tässä rankalla kädellä akateemisen maailman kliseille ja paskan puhumisen kulttuurille – performansseille, joiden tarkoituksena on joku ihan muu kuin tiedon välitys. Jackson Andertonina päähenkilö saa yllättävän paljon huomiota, ja mystinen zombie-paperi johtaa myös naiskollegojen suursuosioon ja hekumalliseen zombie-seksiin. Konferenssi on omanlaisensa liminaalitila, jossa kaikki on muutaman päivän sallittua – harmi vaan, etten itse koskaan akateemisella urallani päätynyt näin villeihin bakkanaaleihin (koskaan en ole edes tarvinnut Alka-Selzeriä paperin pitämiseen, vaikka joskus on tullut puhuttua krapulassa). Pidin novellissa erityisesti laajasta Zora Neale Hurston-sitaatista, joka viittasi erityisesti Hurstonin tekemään, vähän tunnustusta saaneeseen antropologiseen työhön, jota on taatusti vuosikymmenten aikana väärinkäytetty ja omittu omiin nimiin parempiosaisten tieteentekijöiden parissa.

Teos oli tarpeeksi monipuolinen moninaisille yleisöille, mutta kärsii hieman postmodernin pastissikulttuurin hätäisyydestä. Nuorempaa lukijakuntaa kiinnostavat varmasti ne novellit, joihin en tässä viitannut – hengaillaanhan tässä nuorten suosimien klassikkotekstien maailmoissa. Kokoelma on jopa rosoinen eikä täysin loppuun asti viimeistelty. Itse luin tämän yhdeltä istumalta poimien omat rusinani pullasta. Huolellisempaa lukijaa rosoisuus saattaa jopa ärsyttää. Ehkä teos ei ole ideaali johdanto Gaimanin tuotantoon, vaan sopii paremmin edistyneemmille faneille.