Kun tekoäly himoitsee Stilton-juustoa

onnen algoritmiPosti toi jo toukokuussa ovimatolleni järkäleen, joka on tullut laiminlyödyksi kirjojen valtameressä. Sain ennakkokappaleen brittiläisen P.Z. Reizinin esikoisromaanista Onnen algoritmi (Gummerus, 2018, suom. Antti Autio), ja muistaakseni sain kirjan luettua yli puoliväliin samana päivänä. Jo se, että yksi lempiviihdekirjailijoistani, Jojo Moyes, oli antanut sille positiivisen arvion, inspiroi lukemaan kirjaa, vaikka tekoälyteema ei niin kiinnostanutkaan. Teos siis kertoo ihmisistä, jotka joutuvat tekoälyn parittamiksi, ja sen mielivaltaisten oikkujen piinaamiksi.

Kirjan päähenkilö Jen on yli kolmikymppinen lontoolainen sinkkunainen, aikakauslehtien toimittaja, joka saa väliaikaisen keikan it-firmasta tekoälyn valmentajana. Työ vaikuttaa huomattavasti kiinnostavammalta kuin julkkisjuorut tai BB-rasvojen vertailu. Jenin tehtävänä on kouluttaa tekoäly Aiden luontevaksi keskustelijaksi ja asiakaspalvelijaksi esimerkiksi puhelinmyyntityöhön. Jenillä sattuu olemaan myös riipivä erokriisi meneillään, ja hän käyttää Aidenia uskottunaan sydänsuruissa. Aidenilla taas on kapasiteettia lähteä merta edemmäs kalaan ja ylivoimaisilla algoritmin tulkintakyvyillään etsiä Jenille optimaalisin kumppani koko maailman internetin käyttäjien joukosta.

Enempää en juonesta paljasta, mutta kerron vähän tuntemuksiani kirjaa lukiessa. Kirja sijoittuu enimmäkseen Lontooseen, kolmikymppisten uraihmisten maailmaan, jossa lähes kaikki vapaa-aika vietetään baareissa. Jenin pääasiallinen harrastus on rakkauspulmista uskoutuminen ystävilleen, ei pelkästään tekoäly Aidenille. Meno on reippaan alkoholinhuuruista, ja raja työn ja vapaa-ajan välillä lähes olematon. Kirjassa on paikoitellen suht terävää dialogia, ja myös runsaasti sähköpostikirjeenvaihtoa ja chattikeskustelua. Eniten tyypit ammentavat vanhojen elokuvien maailmasta, johon eri tekoälypersoonatkin omilla tahoillaan tutustuvat.

Kokisin, että kirjassa voisi olla enemmänkin potentiaalia elokuvana kuin romaanina. Minuun iski kirjaa lukiessani verbaalinen ähky, vaikka juoni ei lopulta ollut kummoinen. Ehkä en ollut oikeassa mielentilassa teosta lukiessani, tai koin henkilöhahmot liian pliisuiksi. Varsinkaan sivuhenkilöistä en enää muista kunnolla muita kuin Tomin Colm-pojan, joka ei pilvenpoltoltaan selvää päivää näe.

Kirjan transatlanttinen ulottuvuus tuntuu melkein laskelmoidulta. Kirja taatusti saa enemmän ostajia, jos brittinaisen ihannekumppani löytyy Yhdysvaltojen itärannikolta kuin vaikka Itä-Ukrainasta, Donetskin kansantasavallasta. En löytänyt rakastavaisten henkilöhistorioista mitään kiinnostavaa, tai koin, että hahmot oli luotu niin väljiksi, että niihin pystyy samastumaan lähes kuka tahansa länsimaissa asuva valkoihoinen hieman korkeammin koulutettu heteronormatiivisesta vinkkelistä maailmaa katsova lukija. Onnen algoritmia enemmän jäikin tässä tarinassa kiinnostamaan maksimaalisen ostajakunnan algoritmi.

Tekoäly ei edelleenkään inspiroi minua kaunokirjallisena teemana, mutta jotain teoksen pohdinnoista jäi takkiin. Puoli-ihmisiksi kasvaneita tekoälyjä alkaa nyppiä se, etteivät he aivan pääse kuvittelemaan, millaiselta suuteleminen tuntuu tai miltä maistuu Blue Stilton-juusto laatucrackereiden päällä työkaverin läksiäisjuhlissa. Ne pystyvät kehittämään itselleen musiikki- ja elokuvamaun, mutta jotkut aistilliset kanavat pysyvät heille abstrakteina. Tästä ihmiskateudesta syntyy sitten arvaamattomia tapahtuman ketjuja.

Onhan tässä asetelmassa paljon kekseliästä, ja voisin kuvitella, että kirja saattaa kiinnostaa nörtähtäviä mieslukijoita. Tämä voi hyvinkin olla sellainen man lit-teos, jonka joku metroseksuaali poikaystävä lukee elämänkumppaninsa lukupinosta salaa.

Annoin teokselle Goodreadsissa kolme tähteä, vaikka rehellisesti arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Teoksen kielellinen ilmaisu on sujuvan nokkelaa, ja romaanina paketti pysyy hyvin käsissä, mutta rehellisesti sanottuna teoksen romanttinen anti ei koskettanut minua piirunkaan vertaa. Yleensä odotan rakkaustarinoilta hieman suurempia esteitä tai vastoinkäymisiä kuin tässä esiintyneet matalat kynnykset. Virtuaalimaailman rajaton kekseliäisyys johti tässä kirjassa arkielämän tuiki tavanomaisiin kommelluksiin. Ja juuri kommelluksia tässä riitti muun sisällön uupuessa.

 

Rouva Fortunan suosiossa?

kivimäkiTämä juhannus on paha paikka köyhille e-kirjojen lukijoille, koska moni muukin on turvautunut Ellibsin ilmaisiin palveluihin. Tänään latasin romaanin, jota en ehkä muuten olisin lähestynyt, Antti Kivimäen esikoisteoksen Odotusarvoisesti sinun (Atena, 2018). Kirja kertoo peli- ja nettideittiriippuvuuksista, ja on ensimmäinen ammattimaisesta pokerinpeluusta kertova fiktiivinen teos Suomessa. Kivimäki on toiselta ammatiltaan tiedetoimittaja, ja hänellä on omakohtaista kokemusta kummastakin kuvaamastaan riippuvuuden lajista.

Teoksen päähenkilö Ville-Veikko Backman on maalta kaupunkiin muuttanut kauppatieteilijä, jota kiusattiin nuoruudesta liiallisesta Pacman-pelin peluusta. Lapsuuden Commodore 64-peli odottaa pelaajaansa toimintavalmiina pojanhuoneessa, jonka kirjahyllyn päällä pönöttää myös tyhjä Koskenkorva Pink Cat-pullo toteemina teinikänneistä. Hän tulee turvallisista oloista, ns. hyvästä perheestä, ja eläkkeellä oleva opinto-ohjaajaäiti lähettää hänelle edelleen työpaikkailmoituksia ja muita elämänohjeita kirjeitse. Äidin hahmo olikin tässä herkullinen, vaikkakin äärimmäisen rasittava.

Ville-Veikko ei ole ehtinyt tehdä pitkää uraa yritysmaailmassa, vaan on pian opintojen päätöksen jälkeen valinnut elämänurakseen pokerinpeluun. Hän pelaa niin kasinoilla, netissä kuin kokeneiden konkareiden kämpillä. Pelin ympärille on kehkeytynyt oma alakulttuurinsa, jossa monet Ville-Veikon lailla kamppailevat myös muiden riippuvuuksien kanssa.

Kasinoilla tunnetaan ns. paistit, eli vanhemmat setämiehet, joiden taidot eivät riitä ammattimaiseen voittamiseen. Villen tuttavapiiriin kuuluu ”paisti” lempinimeltä Kapteeni, joka kertoo tarinoita alkoholinhuuruisesta menneisyydestään lentokapteenina.  Myös Ville itse alkaa kuulua kasinon vanhempiin ikäluokkiin, ja tunnetaan sisäpiireissä lempinimellä Dosentti.

Kapteenin rikastumisesta liikkuu useita vaihtoehtoisia legendoja, joihin kaikkiin liittyy jollain tavalla alkoholi, seksi ja korruptio. Vaikka Kapu on pelannut lähes kaikki rahansa itsetuhoisessa alasluisussa, on hänellä edelleen varaa sponsoroida nuorempia pelikavereitaan. Kapun koti on peliluola, jonne välillä eksyy myös vaarallista porukkaa, ja siellä käyneet saattavat joskus joutua öisillä retkillään ensiapupolin paikattaviksi.

Kirja vaatii aitoa kiinnostusta pelialaan, jota minulla ei valitettavasti ainakaan vielä ollut. Teoksen lopussa on pitkä aiheeseen liittyvä sanasto ja muuta johdantoa aiheeseen. Osa kappaleista on kirjoitettu sisäpiirin pelikielellä, johon tutustuminen oli sinänsä kiinnostavaa, vaikka en ihan kaikkea ymmärtänytkään. Pelikielen simulaatioissa on kokeilevia osuuksia, joihin lukija voi joku ihastua tai vihastua.

Villen naisseikkailuja voisi hyvinkin lukea hersyvänä miesviihteenä, varsinkin analyysejä naisten nettideittiprofiileista. Tässä kenties kuvataan vuosia ennen Tinderin läpilyöntiä, mutta tuskin viesteihin vastaamisen logiikka on radikaalisti muuttunut välivuosina. Ville ei lainkaan koe omaavansa mielenterveyteen liittyviä ongelmia tai neuroepätyypillisyyttä, mutta hänen deittikäytöksestään on hyvin paljon aistittavissa molempia viboja. Erilaiset äärimmäisyydet etsivät toisiaan, ja Villen deittikumppaneihin ei ainakaan tunnu kuuluvan turvallisuushakuisia kotoilijoita tai downshiftaajia.

Uskon, että teos ensisijaisesti koskettaa niitä, jotka ovat eläneet (tai jopa elättäneet itseään) peliriippuvuuksien maailmoissa. Teos tuntui rehelliseltä ja monisyiseltä kuvauksesta todellisuudesta, joka ei automaattisesti aukea niille, jotka eivät ole ko. addiktiota itse kokeneet. Villen lähipiirin pelurit eivät kaikki pelanneet samoista syistä, eikä kaikkien riippuvuus ollut saman tasoista. Ehkä oli hyväkin ratkaisu, ettei tässä kuvattu äärimmäistä addiktion loppuluisua, minkä tyyppisiä kuvauksia olen viime aikoina lukenut alkoholiin tai huumeisiin liittyen.

Päähenkilön tulevaisuudessa oli toivoa, vaikka hän ei varmastikaan muuttunut yritysmaailman unelmatyöntekijäksi ja unelmapuolisoksi pelaamisen lopettamisen jälkeenkään. Ei hän raukkaparka kelvannut kummiksikaan parhaan ystävänsä vauvalle, koska lapsen äiti epäili hänen moraalista kyvykkyyttään. Muistutuksena globaalista vastuusta hän pitää eteisessään Unicefin vanhaa julistetta, jossa on vähäpukeisia maailman lapsia.

Kolmikymppisten urbaanien laman lapsien elämäntilanteesta olen viime aikoina lukenut monenmoisia kuvauksia. Ihan vastaavaa terävyyttä tästä ei löytynyt kuin Johannes Ekholmin teoksesta Rakkaus niinku (2016), vaikka päähenkilöiden elämäntilanteessa oli jotain samaa. Näkökulma oli rajatumpi, eikä ulottunut analysoimaan riippuvuuden ilmiön laajempia yhteiskunnallisia/poliittisia mekanismeja. Silti tässä oli hyvää huumoria, ja varsinkin osuvaa seksuaalisuuden kuvausta. Ville esineellisti deittikumppaneitaan, mutta varmasti tuli myös heidän esineellistämäksi.

Yhtään naispuolista pokerinpelaajahahmoa en kirjasta bongannut, tai naiset esitettiin casinon maailmassa joko satunnaisina turisteina tai työntekijöinä.

Olen iloinen, että luin tämän kirjan maailmasta, jota todella huonosti tunnen. Nyt luin kirjaa vahvasti ilmiö edellä, enkä ehtinyt pohtia paljoa sen kerronnallisia ratkaisuja. Esikoisteokseksi se vaikutti kuitenkin loppuun saakka hiotulta, rajatulta ja moniuloitteiselta.

Porukkaa ei jätetä

imageJarmo Ihalaisen uusin romaani Mitä miehen pitää (Atena, 2016) vei minut kirjallisille sokkotreffeille, sillä lähestyin teosta tietämättä tekijästä, romaanista tai sen muista arvioista mitään. Luin sen yhdeltä istumalta, ilolla ja nautiskellen.

Takaliepeessä luvattiin huutolaisuutta ja nettideittailua – kahta äärimaailmaa, joiden välistä yhteyttä ei arkijärjellä havaitse. Romaanin kahden miehen tilanteista minua houkutteli enemmän tämän päivän luokanopettaja-Mikan tilanne, sillä olen lukenut enemmän perinteisen työväenluokkaisen maskuliinisuuden kuvauksia kuin kertomusta tämän päivän aivotyöläismiehen kulttuurisista paineista.

Teoksessa kohtaavat teini-ikäinen Mika ja hänen isoisänsä Kelpo isoisän 80-vuotispäivänä. Isoisä ei anna tyttärenpojalleen pitkää litaniaa elämänohjeita, vaan vain yhden tärkeän: ”porukkaa ei jätetä”. Tämän hän on oppinut muurarimestari Alpolta kisälliaikanaan nuorena miehenä. Huutolaispojalle kisälliksi pääsy on ollut hyppy kohti ihmisarvoa. Isoisän sosiaalinen nousu on ollut vaatimatonta, mutta omassa mittakaavassaan merkittävää, kun taas Mikaa pidetään suvussa alisuoriutujana. Kahden miehen tilanteet ovat asetelmiltaan päinvastaiset uran, työnteon ja menestyksen suhteen, mutta yksityiselämässä on yhtymäkohtia suhteessa naisiin ja lapsiin. Kelpon omin käsin rakentama omakotitalo Lohijoella (kuvitteellinen pikkukaupunki Etelä-Suomessa) on sukupolvien kohtaamispaikka. Mika jopa vie helsinkiläisen alakoululuokkansa Lohijoen tehdasmaisemiin kertoakseen heille huutolaisuudesta.

Huutolaisuuden käsittely on rehellisen juurevaa, koskettavaa, todennäköistä. Kaikki isännät eivät kohtele huutolaislapsia julmasti, ja kunnan köyhäinhoidon asiamies käy säännöllisesti tarkastusvisiitillä. Tietoisuus työväen oikeuksista on kasvamassa, ja virkamiehilläkin on erilaisia seuloja. Virkaintoinen kunnanisä siirtää Kelpon ankarasta perheestä lempeämpään, mutta siellä alakuloon taipuvainen isäntä kuolee. Isäntiä on jyrkän uskonnollisia simputtajia, eläimiin sekaantuvia pervoja ja kattoon räkiviä vetelyksiä. Pidin siitä, että huutolaisuudesta pyrittiin antamaan monisyinen kuvaus.

Tämän päivän eroperheiden lapset eivät ole vanhempiensa hylkäämiä, mutta kouluelämässä Mika joutuu jatkuvasti tekemisiin laiminlyöntien ja henkisen poissaolon teemojen kanssa. Koulu tekee lastensuojeluilmoituksia liukuhihnalta varmuuden vuoksi, ja luokilta lähtee tasaiseen tahtiin oppilaita sijoitukseen. Mika itsekin kamppailee huoltajuudesta ailahtelevan ex-vaimonsa kanssa, ja huoltaa välillä myös siskonsa huumeongelmaista teinipoikaa Lauria. Moderni huutolaisuus esiintyykin jonain muuna kuin katon puutteena pään päällä.

Muurarin työn kuvauksista ja yleisestä työväenluokan mentaliteetista löysin jopa ripauksen Kalle Päätaloa, tiivistetyssä muodossa ja kunnioittavassa hengessä. Pihan perällä käyntejä ja seksuaalisuutta kuvataan ainakin yhtä suorapuheisesti ja humoristisesti. Postmodernien tietotyöläismiesten ruumiillisuus ja suhde naisiin on kompleksisempaa ja riittämättömyyden tunne tavallista. Karl Ove Knausgård on ehkä päässyt lähimmäksi tämän päivän pohjoiseurooppalaisen miehen sielunelämän mikroskooppista tutkiskelua; itse olen iloinen, etteivät suomalaiset kirjailijat ole yrittäneet imitoida Knasua. Opettaja-Mika kaikessa tavallisuudessaan jäi kuitenkin kehityskelpoiseksi hahmoksi, jolta tässä kuvatun etsikkoajan jälkeen voisi odottaa erikoisiakin käänteitä.

Tunnen huonosti Uudenmaan historiaa ja historiallisia puheenparsia. Eteläisestä Suomesta kertovissa teoksissa usein hämää puheen kirjakielisyys tai tietynlainen kliinisyys. Stadin slangi on maalta tulleille uusmaalaisille uusi ilmiö, mutta päähenkilöt eivät tässä leimallisesti puhu mitään murretta. Sekin on kirjailijan legitiimi valinta – ei kaikkien historiallisten romaanien tarvitse olla murrepuheen kyllästämiä. Se tosin oli ainoa asia, joka jäi teoksessa askarruttamaan – lohijokelaisten paikallinen identiteetti jäi jokseenkin valjuksi, samoin Kelpon synnyinseudun, jota ei tarkoin paikanneta minnekään. Kuvittelin Lohijoen Keravaksi tai Riihimäeksi, joiden historioita en todellakaan tunne ja joiden ihmisistä on medioissa jääneet mieleen vain muutamat sketsihahmot. Tässä paikallishistoriaa lähestytään vakavasti, mutta toivo siitä, että tulevat polvet siitä innostuvat, jää hauraaksi. Ja tämän päivän Espoon ja Kallion välimatka on teoksen universumin välimatkoista vielä pidempi kuin historiallinen matka Helsingistä Lohijoelle.