Bolshevikkien kuulustelutaktiikasta

Teos: Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Tuomas Tulikorpi

Kun kirjailija lähtee hahmottelemaan romaania, jossa Josef Göbbels on yksi päähenkilöistä, hän luultavasti tiedostaa ottavansa melkoisen riskin. Lauri Mäkinen on jo minulle tuttu kirjailija, jonka erikoisiin historiallisiin asetelmiin olen tutustunut kahdessa aiemmassa teoksessa. Varsinkin Ambomaalle sijoittuva dekkari Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset jäi mieleen vahvasti, ja olen arvostanut Mäkisen laajaa historiantuntemusta.

Lopun alku D-mollissa on kunnianhimoinen teos, joka sijoittuu viiteen eri maahan 1930-luvun loppupuolella ja toisen maailmansodan aikana. Se on vakoojaromaani, jossa yksi teemoista on suomalaisten kommunistien asema sodan aikana, mutta siinä seikkaillaan aina Japanissa saakka. Itselleni kiinnostavin episodi oli Espanjan sisällissota aivan teoksen alussa, mutta opin ehkä eniten Neuvostoliittoon sijoittuvista jaksoista.

Teoksen kaksi keskeistä hahmoa ovat Alex Dolgorukow ja Nalle Malmi, jotka molemmat seikkailevat Kataloniassa vuonna 1937. Alex on venäläisen emigranttiperheen vesa Berliinistä, joka on kääntynyt kannattamaan Neuvostoliittoa. Hänestä kuitenkin tehdään Espanjassa Francon joukkojen marttyyri, ja hänen Berliinissä asuva perheensä luulee miehen kuolleen. Tosiasiassa häntä pidetään turvasäilössä Moskovan liepeillä sijaitsevassa huvilassa. Hänen siskonsa Lena on lupaava näyttelijänalku natsi-Saksassa, ja hänet pakotetaan Neuvostoliiton vakoojaksi, jotta veli säilyisi hengissä.

Nalle Malmi on stadilainen perusjätkä, joka lähetetään Espanjaan vakoilemaan sinne matkustaneita suomalaisia punikkeja. Hän värväytyy samaan tasavaltalaiseen komppaniaan näiden vapaaehtoisten kanssa, ja yrittää kirjoittaa tapahtumista muistikirjaansa, mutta jatkuvaa kirjoittamista pidetään epäilyttävänä. Myöhemmin hän hengailee Suomi-Neuvostoliitto-seuran perustajajäsenien, kuten Elvi Sinervon ja Yrjö Leinon kanssa Josafatin kallioilla, ja joutuu itsekin turvasäilöön, mutta olisiko hänelle vielä luvassa onnellista, huoletonta elämää?

Teos on monipuolinen järkäle, joka vaatii lukijaltaan melko laajoja ennakkotietoja. Itsellä meinasi hymy hyytyä pitkien kuulustelukuvausten aikana, jotka kyllä opettivat jotain bolshevistisesta mielenlaadusta. Eniten hämmensivät näiden puolueelle uskollisten kaadereiden ”autobiografiat”, eli itse sepitetyt, omaa luokkataustaa penkovat tunnustukset, joissa yksilön on tarkoitus esitellä luokkatietoisuuttaan.

Göbbels-osuuksia luin taas onnistuneena viihteenä, mutta minulle nämä natsirikollisten perhe-elämän kuvaukset esittäytyvätkin sairaan viihdyttävänä saippuaoopperana. Göbbels on itselleni jopa Aatua itseään kuvottavampi hahmo, joten hänen ihonsa alle pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Japani-ulottuvuus tuntui teoksen heikolta lenkiltä, ei siksi, että se olisi ollut huonosti kirjoitettu, vaan siksi, että tämä ”sinfonia” tuntui vetävän liian moneen suuntaan. Olen kyllä lukenut monia kuvauksia toisesta maailmansodasta Japanissa ja Kiinassa, mutta ne ovat vaatineet minulta enemmän paikallisen kontekstin. Eli en enää jaksanut eläytyä siellä vakoilua harjoittavien länsimaisten agenttien touhuihin.

Näinä omituisia aikoina olen pohtinut itsekin toisinajattelijoiden turvasäilökysymystä, ja maanpetossyytöksiä. Joku tällainen nykyaikaan liittyvä fiktion aihe muhii nyt päässäni. Eli aiheesta voi oppia tutkimalla menneitä, mutta toivottavasti en päädy elämään aikoja, joina tällaisia ratkaisuja jouduttaisiin taas tekemään.

Pidin tästä kirjasta, mutta paikoitellen koin, että päähenkilöiden taustoja käytiin läpi toisteisesti, eli kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Toisaalta juuri dialogit ja varsinkin Nalle Malmin stadinslangiset monologit olivat teoksen varsinainen suola. Tämä teos ei varmasti kaikessa runsaudessaan avaudu kaikille, mutta siihen kannattaa tutustua avoimin mielin. Jos ei ole kiinnostunut sen kaikista osista, niitä voi hyvin skipata. Itse löysin tästä parin-kolmen romaanin ainekset, mutta kuten kirjoittajakoulussa opin, ”romaani on sika, joka syö kaiken”. Yleensä itselleni lukijana on enemmän ongelmana tematiikan köyhyys kuin rikkaus. Tai se, jos päähenkilöillä ei ole ”oikeita ongelmia” (tyyliin, kun kirjoitetaan napanöyhtäistä autofiktiota Punavuoresta). Tässä ongelmia riitti, ja suuri osa niistä oli muun kuin yksilön itsensä aiheuttamia. Eli siinä liikuttiin enemmän omalla fiktiivisellä mukavuusalueellani, mutta ehkä niitä ongelmia oli himpun verran liikaa.

Et voi tulla rajan taa

Teos: Sergei Lebedev: Mahdoton jäljittää (Docendo, 2021)

Suomennos: Eero Balk

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Kemian professori Kalitin on kaksoisidentiteetin omaava emigrantti Saksassa, ja uudella länsimaisella nimelläkin häntä pilkataan kaalikeittoprofessoriksi. Jo ennen Neuvostoliiton kaatumista hän kehitti tappavan myrkyn nimeltä Debytantti, jonka kokeiluissa tehtiin järkyttäviä ylilyöntejä. Venäjällä häntä pidetään maanpetturina, ja ”pienet vihreät miehet” ovat jo hänen kintereillään.

Kalitin on kasvanut Neuvostoliiton tieteellisten instituuttien eksklusiivisessa maailmassa, ja jossain vaiheessa hänen vanhempansa luovuttivat hänen kasvatuksensa pelottavalle Igor-sedälle, joka oli kemistin lisäksi meritoitunut everstimajuri. Toki Igor-setä onnistui kasvattamaan suojattinsa kieroon, ja paisuttamaan miehen omnipotenssifantasiaa.

Teoksessa on pitkä aikajana ja monia historiallisia kerroksia, sillä aikaisimmat kyseenalaiset tieteelliset kokeet juontavat juurensa jo 1930-luvulle, jolloin natseilla ja neuvostoliittolaisilla oli salaisia yhteisiä hankkeita.

Luin tätä kirjaa karmivana historiikkinä itänaapurimme käyttämistä tappavista myrkyistä toisinajattelijoiden likvidoimiseksi, ja pidin teosta yllättävän rohkeana vetona varsinkin, jos kirjailija edelleen vaikuttaa Venäjällä. Se ei ole erityisen kantaaottava, mutta se näyttää enemmän kuin opettaa.

Löysin kirjasta paljon yhteistä Sami Tissarin dystooppisen teoksen Krysa kanssa, vaikka teokset eivät edusta samaa genreä. Molemmissa eletään neuvostotodellisuutta suljetuissa yhteisöissä, ja tieteen varjolla saadaan aikaan paljon pahaa. Tosin Tissarin kirjassa kuvattiin myös aivan tavallisen kansan arkea, ja hahmot tuntuivat asteen sympaattisemmilta.

Teoksen kieli on todella rikasta, niin nyansoitua, että se voi rasittaa tyypillisten toimintatrillereiden ystäviä. Tekstistä huomaa, että kirjailija on myös runoilija. Tyylillisesti vertaisin teosta esimerkiksi Pierre Lemaitren dekkareihin, tosin ne ovat vielä intertekstuaalisempia kuin tämä teos. Tämän romaanin hahmot eivät ole erityisen kirjaorientoituneita tyyppejä, mutta Lebedev maalaa maisemia ja tunnelmia tarkan yksityiskohtaisesti ja aistillisesti.

Venäjä-aiheisten kirjojen meressä tämä teos asettuu hieman vaativamman proosan osastolle, sillä tässä ei kerrata yleistä historiaa ulkomaalainen lukija silmällä pitäen. Mutta omiin lukemistoihini on kuulunut paljon haasteellisempia tapauksia, joita en ole jaksanut lukea loppuun. Kirjailijan nimen laitan korvan taakse, sillä lukisin mielelläni häneltä jotain muutakin kuin trillereitä.

Naisia tiedustelun palveluksessa

Teos: Denise Rudberg: Vieras joukossa (Into, 2022)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Ruotsin ja Suomen yhteisestä geopoliittisestä intressistä on nyt tarjolla monenmoista kirjallisuutta. Törmäsin sattumalta Denise Rudbergin Liittolainen-sarjan kolmanteen osaan, ja aloitin sen kuuntelun tajuamatta, että kyse on sarjasta. Sarja sijoittuu 1930-40-luvuille, se kertoo naispuolisista tiedustelupalvelun työntekijöistä Tukholmassa, ja osa havainnoista pohjautuu Rudbergin (s. 1971) omaan sukuhistoriaan.

Itse asiassa sekoitin tämän sarjan Camilla Greben historiallisiin romaaneihin ruotsalaisista naispoliiseista, tai naisista poliisivoimien palveluksessa ennen kuin naisten pääsy poliisikouluun oli mahdollista. Sarjojen välillä on selkeää synergiaa, ja luulen, että molemmilla on yhteistä lukijakuntaa.

Tämän sarjan naiset kuuluvat Tukholman parempiin piireihin, ja tiedustelupalvelun hommat ovat osalle enemmän kutsumus kuin taloudellinen pakote. Betty kuuluu yläluokkaiseen sukuun, ja yrittää rakentaa etäisyyttä äitinsä bridgepiireihin. Iris on virolainen pakolainen, joka on elänyt kotimaassaan leveämmin kuin Ruotsissa ennen sotaa. Signe on naisten esihenkilön, sokean matematiikan professori Svartströmin taloudenhoitaja, joka on tiedustelijanaisten läheinen ystävä. Naiset viettävät mielellään vapaa-aikaa professorin mökillä Tukholman saaristossa.

Kirjassa naiset tekevät tiedusteluita niin natseista kuin venäläisistä myyristä. Iriksen sisko Kati ramppaa Ruotsissa, mutta on menossa omalla tahollaan Berliinissä naimisiin natsiupseerin kanssa. Iris itse puhuu venäjää toisena äidinkielenään, ja on menettänyt juutalaisen miehensä vankileireille. Hän on Ruotsin tiedustelulle korvaamaton itäsuhteiden tuntemuksensa vuoksi.

Mutta kuka näissä seurapiireissä on ”vieras keskellämme”?

Kirja varmasti kiinnostaa suomalaisia lukijoita, sillä tässä seurataan tiiviisti jatkosodan alun tapahtumia Suomenlahden toiselta rannalta. Ruotsissa pelätään pahasti, että he saisivat Neuvostoliiton rajanaapurikseen. Suomen asia on myös heidän asiansa, hyvin samassa hengessä kuin vuonna 2022.

Itse löysin tästä kirjasta paljon elämäniloa ja eleganssia. Toki seurapiirijuoruilun määrä on tässä sarjassa suurempi kuin vaikka edellämainituissa Greben kirjoissa, mutta juuri nyt viihdyin tenniskentän laidalla, purjehduskerhossa ja hyväosaisten huviloilla. Tässä oli löydetty sopiva balanssi kepeän viihteen ja historiallisen painoarvon välillä.

Saatan hyvinkin lukea sarjan muutkin osat, eikä niiden lukeminen väärässä järjestyksessä haittaa yhtään. Rudbergin muu tuotanto ei ole kolahtanut minuun yhtään, mutta tästä kirjasta pidin enemmän kuin tänä vuonna lukemistani ruotsalaisista dekkareista.

Buratino ja muita neuvostosivistyksen helmiä

Teos: Sami Tissari: Krysa (Aula&co, 2022)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Buratino on suljettu teollisuuskaupunki Karjalan kannaksella, lähellä Suomenlahden rantaa. 1980-luvulla se on vielä niin nuorekas, ettei sinne ole ehditty perustaa hautausmaata. Nuoren Pavel Dybenkon alkoholisoitunut eno Vitja on ensimmäinen paikkakunnalla kuollut ihminen, ja tämän siskolla on vaikeuksia säällisten maahanpainajaisten järjestelyssä.

Pavelin perhe perii enon Dnjepr-moottoripyörän sivuvaunuineen. Sen kyydissä Pavel pääsee ensi kertaa elämässään katsomaan maailmaa Buratinon ulkopuolella. Isä Anatoli näyttää pojalleen meren jäältä siintävän Suomen ja väläyttää loikkaamisen mahdollisuudesta. Pian tämän jälkeen Pavel on jo isätön, ja äiti alkaa järjestellä pienen perheen asioita uuteen uskoon.

Krysa on dystooppinen tieteisromaani, joka onnistuu vakuuttamaan lämpimän humaanilla otteellaan. Se seuraa nuoren Pavelin elämänkaarta kahden maan välillä vaihtoehtoisessa lähihistoriassa, jossa molemmalla puolella rajaa on aistittavissa tulevan tuhon merkkejä. Venäläinen tiede on onnistunut kehittämään synteettistä kirjallisuutta, ja Siperian taigalla tehdään hurjia muistiin liittyviä ihmiskokeita, joihin värvätään orpoja kandidaatteja. Orpoja siksi, ettei heillä olisi perään kyselijöitä. Orpoja, joiden henki on tunnetusti halvempi kuin minkään muun ihmisryhmän.

Kuka sitten on mystinen Krysa, ja miksi teollisuuskaupunki on saanut italialaissävyisen nimensä? Miksi Pavelin äidin on raadettava Europeiskaja-hotellissa, vaikka hän kielellisesti huippulahjakkaana ihmisenä osaa koko germaanisen kieliperheen salat, myös friisiläiset murteet? Ja kuinka hän keplottelee itselleen Pietarin metron vessan siivoojana käymättä koskaan työpisteessään?

Hurjin kirjan hahmoista on isoäiti Marfa, joka on menettänyt jalkansa Karjalan metsissä karhun puremiin toisen maailmansodan aikana. Marfan kielenkäyttö on kategorisesti alatyylistä, ja siinä ilmenee aidon kansanihmisen vastarinta lähes kaikkea muutosta kohtaan.

Sami Tissari on viisikymppinen esikoiskirjailija, jonka tuotos on taatusti pitkän kypsyttelyn lopputulema, niin väkevä ja elinvoimainen on hänen luomansa ”Neukkula”. Teos ei tarjoa tyypillisintä neukkunostalgiaa, mutta lukija voi kaivaa teoksesta esiin monia historiallisia kerrostumia, riippuen omasta kiinnostuksestaan. Osa viitteistä ulottuu myös aikoihin ennen ”Neukkulaa”. Välillä vieraillaan Tolstoin kuuluisalla maatilalla Yasyana Polyanassa, välillä Leninin matkassa Tampereella, ja välillä koetaan neuvostosukellusveneiden pakahduttava sisäilma. Tissarin kuvaama Suomi on vähintään yhtä dystooppinen kuin Venäjä, eikä kahden kansan välinen tiedeyhteistyö ole onnistunut pelastamaan maailmaa. Pavelin suomalaiset kontaktit eivät ole yhtään enemmän ”hyviksiä” kuin muutkaan epäonnistuneet liike- ja tiedemiehet. Silti hän päätyy viettämään suurtuhon jälkeistä aikaa yksin itäsuomalaisessa erämökissä.

En osaa arvata, kuinka tämänhetkinen maailmantila vaikuttaa kirjan menestykseen. Osalle kirjan visiot saattavat olla juuri nyt liian painostavia, mutta luulisin kirjan myös tarjoavan näkökulmia neuvostoihmisen ajatteluun. Jos jo jonkun aikaa ehdimme luulla, että ”Neukkula” olisi museokamaa, jotkut elementit tuon aikaisesta maailmankuvasta ovat palanneet rajamme taakse. Noita elementtejä voi olla vaikea ymmärtää ilman luotettavaa opasta. Joskus myös romaani voi toimia matkaoppaana, varsinkin tilanteessa, jolloin kyseiseen maahan ei pääse fyysisesti matkustamaan.

Minulle tämä teos oli moniaistillinen elämys tässä vaikeassa maailmanajassa, ja tekstin monipuolisuuden vuoksi toivon kirjalle Finlandia-ehdokkuutta. Teos on vaativampi kuin moni muu viime vuosina ehdokkaaksi veikkaamani teos, sillä sen lukijan kuuluisi olla kiinnostunut sekä historiasta että skifistä. Myös teoksen rakenne on moniuloitteinen, ja varsinkin äänikirjatoteutuksena se vaatii äärimmäistä keskittymistä. Jukka Pitkänen kyllä suoriutui tehtävästään erinomaisesti, ja hänen luentansa lisäsi omassa tapauksessani tarinan tenhoa.

Miehet ovat Marsista, naiset Haapsalusta

Teos: Ville Hytönen: Johannes-Andreas (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukijat: Tuukka Haapaniemi ja Hanna Saari

Johannes-Andreas on saanut baptistisaarnaajaisältään kahden apostolin nimet, ja nämä eri persoonat taistelevat nuoren miehen sisällä. Yhtäältä hän on haaveileva runosielu, toisaalta aggressiivinen pikkurikollinen, joka on joutunut Viljandin nuorisovankilaan alaikäisenä. Vanhempien seurakunnan piiristä hän on iskenyt silmänsä tallinnalaiseen Pilleen, mutta pariskunta saa toisensa vasta vuosien kuluttua, kun molemmat ovat kokeilleet avioelämää tahollaan.

Johannes-Andreas on liikkunut ympäri Viroa uskovaisten vanhempiensa kanssa. Koti on ankara ja rakkaudeton, ja poikaa piestään niin, että sosialistiset laatensuojeluviranomaiset huolestuvat asiasta. Perhe asettuu lopulta asumaan venäläisvoittoiselle Kohtla-Järvelle, kirjaimellisesti Jumalan selän taa, jossa nuori mies löytää pian sopivia rikostovereita.

Kyseessä on hurja, tositarinaan pohjautuva rikosromaani, joka toimii myös monipuolisena neuvostoihmisen mentaliteetin tutkielmana. Hurja päähenkilö päätyy syömään tappamansa merimiehen lihaa, mutta samalla tällä omituisella pariskunnalla on pyrkimys elää yhdessä jokseenkin tasapainoista elämää. Säröjä avio-onneen tuottaa miehen krooninen uskottomuus ja kasvava eroottinen ruokahalu. Johannes-Andreas haluaisi kimppakivaa, hän nukkuu välillä naisten alusvaatteissa, ja vaimo epäilee, että miehellä voi olla myös homoseksuaalisia taipumuksia.

Pillestä tulee miehensä tekemien murhien todistaja, mutta hänet tuomitaan myös avunannosta murhista viimeisimpään. Noin neljännes tarinasta keskittyy elämään pahamaineisessa Patarein vankilassa, jossa Pille istuu niin kauan, että Viro on jo ehtinyt itsenäistyä ennen vapautusta.

Teoksessa on runsaasti herkullisia yksityiskohtia 1970-80-lukujen neuvostoeestiläisestä arjesta. Pariskunnan haaveet ovat materialistisia, vaikka Johannes-Andreas haaveilee myös sosialismin seuraavasta tasosta. Tämä on hänelle ennen kaikkea kapinaa kodin arvomaailmaa vastaan. Uskovaisilla on paljon suhteita länsimaihin, ja näin he saavat paljon lahjoja muun muassa Suomesta. Pillellä on Suomessa asuva Terje-täti, joka käy vaateostoksilla Lontoossa saakka. Tämän lisäksi itäsuomalainen Piilosten perhe tuo Suosikki-lehtiä ja Sloggin rintaliivejä. Pariskunnan elintaso on selkeästi keskivertoa korkeampi, eikä rahalle löydy aina käyttö kohdetta tyhjenevissä kaupoissa. Johannes-Andreaksen murhanhimo ei siis liity mitenkään köyhyyteen, mutta enemmän alkoholismiin. Miehen käytös humalassa on muutenkin eläimellistä, myös seksuaalisessa merkityksessä.

Tämä on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen teos, jossa on paljon viitteitä virolaiseen ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen. Molemmat päähenkilöt myös rakastavat kirjoittamista, ja varsinkin Johannes-Andreaksella on kirjallisia ambitioista. Pillellä taas on tapana rakastua miehiin, joilla on kaunis käsiala. Kirjeitä kirjoitetaan niin vapaudessa kuin vankeudessa, ja tuntui, että Johannes-Andreas kirjoitti kieroutuneita elämänohjeitaan vaimolleen vielä haudan takaa.

En suosittele kirjaa kaikista herkkähermoisimmille, ja itsekin koin varsinkin seksuaalisen väkivallan kuvaukset karmeina. Neuvosto-Viron lähihistorian kuvauksena teos on kuitenkin onnistunut, koska siinä vieraillaan varsin monenlaisissa ympäristöissä. Kohtla-Järvellä en olekaan vielä käynyt, ja tuon pitäjän näkeminen omin silmin voisi kiinnostaa.

Sinisten unelmien metsästäjät

Teos: Yuri Shikalov: Markat, farkut ja sukkahousut (Gaudeamus, 2020)

Lukija: Tuomas Nevanlinna

Monilla näkyisi olevan juuri nyt työn alla kirjoja, jotka paljastavat Putinin sisäpiirin metkuja ja Navalnyin roolista maan opposition äänitorvena. Itsekin olen kuunnellut näitä kirjoja useamman, mutta minulla ei ole niistä mitään omaperäistä kerrottavaa. Ehkä kirjojen akuutti ajankohtaisuus myös ahdistaa, kun maailma odottaa uutisia seuraavista henkensä menettäneistä toisinajattelijoista.

Itselleni Venäjä ei ole mikään mörkö tai automaattinen vihollinen, vaan olen edelleen kiinnostunut sen historiasta ja kulttuurista. Viimeksi lukemani Yuri Shikalovin historiikki Suomen ja Venäjän mikrotason kauppasuhteista, eli trokaamistoiminnasta Karjalan kannaksella ja Pietarissa valotti neuvostokansalaisten arkea 1950-luvulta 1980-luvulle humoristisesti ja konkreettisesti.

Shikalov on nykyään historiantutkija Itä-Suomen yliopistossa, mutta ennen Suomeen muuttoa 1990-luvulla hän ehti jo tehdä uraa hydrologina Neuvostoliitossa. Osa hänen havainnoistaan trokaamisesta ovat omakohtaisia, ja tutkimuksessa on käytetty paljon haastatteluaineistoa niin venäläisilta kuin suomalaisilta kaupan harjoittajilta. Ilmiöön liittyy romantisoitua mytologisointia, mutta sitä voi myös tutkia merkkinä talousjärjestelmän sisäsyntyisestä murtumisesta.

Tuskin trokaaminen oli suomalaisille turisteillekaan pelkkä harrastus, vaan moni hyötyi rajakaupasta taloudellisesti. Muodostui pitkäaikaisia liikesuhteita ja ystävyyksiä, vaikka virallisesti ystävystyminen länsimielisten kanssa oli kiellettyä. 80-luvun loppuvuosina kaupan muoto muuttui, kun farkkuja ja muita länsimaisia vaatteita alkoi ilmaantua jo kauppoihin. Aivan loppuaikoina diilaaminen keskittyi lähinnä ulkomaan valuuttaan.

Kun nyt katselemme länsimaisten yritysten vetäytymistä Venäjältä, kirjan anti alkaa tuntua taas ajankohtaiselta. En osaa ennustaa tulevaisuutta, jossa ylirajainen trokaaminen palaisi taas elinkeinoksi, eikä Venäjästä ole tulossa vanhaa Neuvostoliittoa. Ihmisten arki on kuitenkin keskeinen merkitysten kenttä, jossa kansalaisten uskollisuutta valtiolleen mitataan. Kuluttamiseen liittyvät sanktiot ovat ase, joka rankaisee myös niitä, jotka eivät alun perinkään halunneet nykyistä johtoa. Venäjä ei ole 30-vuotisen olemassaolonsa aikana osoittautunut kovinkaan taitavaksi kansan vaatettajaksi, tai muiden muotibrändien luojaksi. En osaa mainita venäläisiä vaateketjuja tai design-tuotteita, jotka olisivat nousseet tunnetuiksi maailmalla. Sen sijaan näen maan, jossa palvotaan länsimaista luksusta – kalliita merkkejä, joihin esimerkiksi tavallisella suomalaisella palkansaajalla ei ole varaa.

Muovikassien silittäminen käi kirjasta mieleen erityisenä palvontamenona. Pietarilaisen Saigon-kahvilan nurkkapöydässä olisin kyllä viihtynyt ilman Anttilan muovikassiakin. Myös Pietarista maakuntiin menevissä ”makkarajunissa” olisi ollut tunnelmallista matkustaa.

Neuvostoliiton talousjärjestelmää vähemmän tunteville teos tarjoaa faktaosuuksia, joissa kaupan, kuluttamisen, työllisyyden ja asumisenkin ilmiöitä selitetään kattavasti. Kirja myös valottaa sitä, miksi trokareiksi päätyivät suht korkeasti koulutetutkin ihmiset. Monilla koututetuilla nuorilla oli varsinkin 70-luvulla työpaikkoja valtion laitoksissa, joissa ei tarvinnut pahemmin huhkia. Turhautuneiden tutkijoiden ja byrokraattien energia saattoi sitten keskittyä virka-ajan ulkopuolisiin bisneksiin.

Minulla on siis työn alla kymmenisen tietokirjaa Venäjästä, ja tämä on ollut ainoa, johon pystyin keskittymään ilman masentavaa pilveä ympärilläni. Ehkä koen myös salaista neuvostonostalgiaa, koska oman aikakauteni neuvostojohtajat eivät tuntuneet niin pelottavilta kuin Venäjän nykyinen presidentti.

Kaikuja juutalaisesta Kiovasta

Teos: Katja Petrovskaja: Maybe Esther (2017)

Käännös: Shelley Frisch

Äänikirjan lukija: Emma Gregory

Ehkä Ester oli lukulistallani suomen kielellä jo sen julkaisuvuonna, mutta en saanut sitä silloin käsiini. Minullahan on ollut vuosien varrella juutalaisen kirjallisuuden lukuspurtteja, ja varsinkin se kirjallisuus, joka keskittyy muuhunkin kuin holokaustiin kiinnostaa. Katja Petrovskaja on Neuvostoliitossa syntynyt, äidinkieleltään venäjää puhuva kirjailija, joka asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi. Petrovskaja on syntynyt Kiovassa vuonna 1970, mutta hänellä on ollut sukua ympäri itäblokkia, kuten tämä kaunokirjallinen sukuselvitys elegantisti osoittaa. Nykyään sukua asuu myös Israelissa ja Yhdysvalloissa, mikä on varsin tyypillistä entisen Neuvostoliiton juutalaisille.

Teoksen nimi viittaa siihen tosiasiaan, ettei Petrovskajan isä muistanut Kiovassa toisen maailmansodan aikana kuolleen isoäitinsä nimeä. Kirjailijan suku oli molemmilta puolilta juutalainen, ja siitä valtaosa kuoli holokaustin aikana. Teoksessa Petrovskaja etsii sukunsa kadonneita juuria ympäri Eurooppaa arkistoista, museoista, holokaustin muistomerkeiltä, keskitys- ja työleirien jäänteiltä ja internetin sukututkimussivuilta. Kuten tiedämme, Google on lisännyt sukututkimuksen volyymia maailmanlaajuisesti, ja tässä kirjassa meihin kotisohvan tutkijoihin suhtaudutaan lempeällä ironialla.

Sain aikanaan teoksesta vaikutelman, että se olisi tyyliltään kovin kokeileva, mutta olen kyllä lukenut paljon vaikeampiakin teoksia samasta aiheesta, eli muistin politiikasta ja monipaikkaisesta identiteetistä. Tässä näkökulma on mahdollisesti semioottinen, sillä Petrovskaja opiskeli aikanaan kirjallisuustiedettä Tallinnassa Juri Lehmanin ohjauksessa. Arvostan kuitenkin sitä, ettei teos ole liian akateeminen, eikä teoreettisiä viitteitä pursuava.

Ehkä haasteellista kirjassa on rakenne, eli se on epälineaarisen fragmentaarinen, jopa poukkoileva. Äänikirjana teos vaatii totaalista pysähtymistä, ja itse kuuntelin sitä sotauutisia selaillen. Teos sopi kuitenkin aihepiiriltään täydellisesti nykypäivän tunnelmiin, sillä siinäkin evakuoitiin ihmisiä korkeista kerrostaloista ja ahtauduttiin pitkänmatkan juniin ilman eväitä tai vesipulloja. Juniin, joista joku saattaa olla viimeinen lähtevä, maailmassa, jossa esiriput laskeutuvat naapurikansojen väliin.

Teoksen Esther jää yksin selviytymään Kiovaan, koska ei heikon kuntonsa vuoksi pääse pakenemaan kaupungista. Kuten tänäänkin, myös tässä kirjassa pohditaan vanhusten ja vammaisten vaikeaa asemaa sodassa, ja naapuriavun merkitystä moraalin ylläpitäjänä.

Petrovskaja palaa synnyinkaupunkiinsa ja kohtaa Babi Yarin puiston, josta on vuosien varrella tullut suurempi monumentti kuin se oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Hänen henkiin jääneillä sukulaisillaan on ollut taipumus korostaa enemmän kommunistista identiteettiä kuin juutalaista. Isoäiti Rosa oli työn sankari, joka paettuaan holokaustia Pietariin pelasti nälkää näkeviä lapsia orpokotiin Laatokan rannalle. Muuten tämä urhea nainen teki elämäntyönsä kuuromykkien opettajana, kuten moni muukin tuon haaran sukulainen. Rosan suvusta olikin helppo löytää todisteaineistoa, sillä kuuromykkien opetuksesta on kirjoitettu historiikkejä. Piirit ovat olleet pienet, ja näissä piireissä legendaariset Gellerit/Hellerit muistettiin.

Kirjassa on paljon pohdintaa nimien politiikasta, ja nimien venäläistämisestä/puolalaistamisesta. Moni tästä suvusta elää 1900-luvun alussa Puolan puolella, kun Puola on osana Venäjän suurruhtinaskuntaa. Ukrainan ja Puolan rajalla oleva Galician alue on juutalaisten ydinaluetta, jossa edelleen on löydettävissä jiddishinkielisen kulttuurin jäänteitä. Mutta tuo kieli ei ole koskaan kuulunut Petrovskajan repertuaariin. Hänen uskovaiseksi ruvennut veljensä taas on opiskellut hepreaa, ja valinnut elämässään toisen polun kuin akateeminen, länsiorientoitunut siskonsa.

Kiinnostavin episodi tässä monipolvisessa saagassa sijoittuu Odessaan vuoteen 1932, jolloin kirjailijan isosetä Judah Stern syyllistyy saksalaisen diplomaatin ampumiseen ja tulee tuomituksi kuolemaan neuvostoliittolaisessa oikeussalissa. Tapaus on iso spektaakkeli, joka saa myös kansainvälistä huomiota. Siinä korostuu yksilön mitätön oikeusturva, ja koneiston armottomuus. Suvussa olikin tapana puhua ”orgaaneista” eli sosialistisen järjestelmän lonkeroista varsin kryptisesti, paikkana, jonne siellä työskentelevät vajoavat.

Tällä lukukerralla huomioni keskittyi tarinan maantieteelliseen puoleen, ja varsinkin niihin kaupunkeihin, jotka ovat tämän päivän uutisissa kartalla. Seitsemän vuotta sitten en ehkä olisi osannut eläytyä Lvivin kaupungin historiallisiin kerrostumiin yhtä hyvin kuin nyt, vaan olisin ehkä saanut enemmän irti Leningradin piirityksestä.

Voisin lukea kirjan uudelleen suomeksi ja mielellään painotuotteena. Englanninnos ei mitenkään kuulostanut huonolta, mutta joidenkin nimien kuuleminen saattoi jäädä puolitiehen. Ja olisi kiinnostavaa palata vielä teoksen antamiin kirjallisiin virikkeisiin ajan kanssa.

Jos oikein muistan, niin Amerikan juutalaisen Jonathan Safran Foerin teos Everything is Illuminated on tämän teoksen ”sukulaissielu”, ja siinäkin seikkailtiin Ukrainassa etsimässä kadonneita juuria. Tuon teoksen olen lukenut 90-luvulla ymmärtämättä siitä paljoa, joten olisi kiinnostavaa saada se käsiin uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa.

Jotta kotimaassani kuultaisiin taas Bachia

Teos: Ben MacIntyre: Vakooja ja petturi (Atena, 2020)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Lähti sitten lapasesta tämä brittiläisen tietokirjailija Ben MacIntyren tuotannon seuraaminen: kuuntelin parissa vuorokaudessa kaksi pitkähköä vakooja-aiheista tosielämän trilleriä, joiden välillä on temaattinen yhteys, vaikka kertovat eri ajanjaksoista. Vakoojakirjat eivät kuulu normilukemistoihini, mutta MacIntyren vetävä kirjoitustyyli ilmeisesti kolahti minuun kunnolla.

Tässä alun perin vuonna 2018 julkaistussa teoksessa käydään läpi kylmän sodan historiaa entisen KGB-sotilaan, Oleg Gordievskyn (s. 1938) näkökulmasta. Hän oli moskovalaisen KGB-miehen poika, joka syntyi stalinismin huippuhetkellä, kasvoi aukottoman ideologisessa ympäristössä, ja alkoi jo nuoruudessaan 1960-luvulla ennen ulkomaankomennuksiaan kyseenalaistaa tuota ideologiaa.

Suomeen tämä jännityskertomus liittyy niin, että vuonna 1985 Gordievsky kuskattiin salaa maateitse Suomen läpi Britannian lähetystön virkailijoiden toimesta Norjaan, josta tämä pääsi loikkaamaan lopullisesti länteen. Jotkut suomalaiset virkamiehet olivat operaatiosta tietoisia, mutta virallisesti Suomen linja oli olla tukematta loikkausyrityksiä. Kirjassa käsitellään myös suomettumisen ilmiötä, vaikkakin melko pinnallisesti.

Tuota episodia en muista ajan uutisista, joten tarina oli minulle aivan uusi. Teininä itäloikkarien kohtalot eivät olleet huomioni keskipisteenä, mutta muistan kyllä viulisti Viktoria Mullovan eeppisen Suomen-keikkamatkan, ehkä siksi, että kyseessä oli nuori, kaunis ja huippulahjakas henkilö. Tämän tarinan päähenkilö taas oli jo keski-ikää lähestyvä mies, josta oli koulittu harmaa eminenssi jo nuorena.

Teos kuvaa KGB:lle ulkoisesti uskollisen, mutta henkisen kapinallisen kujanjuoksua, jonka loogisena huipentumana on agenttitoiminta, eli MI6:n myyränä toimiminen Lontoon Venäjän suurlähetystössä. Gordievskyn toimintaa ei motivoi edes raha tai kuuluisuus, vaan hän haaveilee kotimaasta, jossa vielä joku päivä saisi kuunnella vapaasti ”porvarillista” Bachia.

Gordievskyn tarinan ytimessä piilee syvä yksinäisyys, sillä hän ei pystynyt kaksoisroolissaan luottamaan edes vaimoihinsa. Hän oli naimisissa kahdesti, ensin puoluekoulun toverinsa, urallaan kunnianhimoisen Jelenan kanssa, ja myöhemmin azerbaidzanilaisen Leilan kanssa, johon hän tutustui ollessaan komennolla Kööpenhaminassa. Toinen avioliitto oli onnellinen siitä huolimatta, ettei agentti-Oleg ollut siinä täysillä läsnä. Leila sopeutui hyvin diplomaatin vaimon rooliin, ja nautti tavallisesta arjesta Lontoossa. Tyttäret pääsivät kalliiseen yksityiskouluun, ja omaksuivat brittikulttuurin vanhempiaan nopeammin.

Kirjassa kuvataan hienosti kylmän sodan syvimmän ytimen henkeä, ja agentin työn tavallista arkea, johon kuului vainoharhainen koodien ja merkkien tulkinta. Länsimaisten supermarkettien muovipusseista kehiteltiin koodikieli, ja varsinkin brittiläisen Safeway-marketin pussilla on tarinassa keskeinen rooli. Olisin halunnut nähdä Gordievskyn Moskovasta-paon saagan myös elokuvana, sillä siihen liittyi paljon tragikoomisia piirteitä.

Pystyin samastumaan Gordievskyn persoonaan paremmin kuin edellä lukemani MacIntyren teoksen supersankari-Ursulaan, jonka persoona tuntui totaalisen pelkäämättömältä. Tämän teoksen Oleg on vähäeleinen virkamies, joka alisuoriutuu työssään, innostuu lähinnä sulkapallosta ja klassisesta musiikista ja pettää vaimoaankin lähinnä ikävystyessään. Hahmossa on jotain perin lohdullista, sillä hän ei rakenna elämäänsä suurten aatteiden palossa. Hän myös pelkää, ja pelko on enemmän kuin aiheellista.

Gordievsky on elänyt vuodesta 1985 sekalaisten turvallisuusjärjestelyiden keskellä Britanniassa, eikä elämä uudessa maassa ole ollut helppoa. Vuonna 1991 hän sai Moskovaan jumiin jääneen perheensä luokseen Lontooseen, mutta perheonni ei kestänyt miehen aiempia valheita, eikä sen hetkisiä piilottelun paineita. Myöhemmin hän on ollut moneen otteeseen Venäjän turvallisuuspalvelun tappolistalla, ja toisin kuin monet muut näkyvämmät toisinajattelijat, hän ilmeisesti on noudattanut saamiaan turvallisuusohjeita, koska on vielä elossa yli 80-vuotiaana.

Perheenäiti maailmanhistorian polttopisteessä

Teos: Ben MacIntyre: Agentti Sonja (Minerva, 2021)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pitääpä taas nipistellä itseään, jotta palautuisi nykypäivään syvän historiatripin jälkeen. Ben MacIntyre on minulle ennen tuntematon brittiläinen tietokirjailija, jonka teoksen Agentti Sonja valitsin randomilla BookBeatin virrasta ilman suuria ennakko-odotuksia. Luvassa siis oli kertomus merkittävästä juutalaisnaisesta toisen maailmansodan aikana, joka ei joutunut keskitysleirille. Keskitysleirikirjallisuudessa minulla on nyt erätauko, mutta luen mielelläni edelleen natsismin vastustamisesta, kunhan näkökulma on eri kuin jonkun erikoisen ammattiryhmän työn kuvaaminen kuolemanleirillä.

No, tässä teoksessa näkökulma on radikaalisti erilainen, tosin tarina kerrotaan brittiläisestä näkökulmasta, vaikka sen päähenkilö Ursula Kuczynski (myöh. Hamburger/Beurton, 1907-2000) eli puolet elämästään synnyinkaupungissaan Berliinissä. Ursula oli 1930-40-luvuilla korkean luokan neuvostovakooja Shanghaissa, Mantsuriassa, Puolassa, Sveitsissä ja Britanniassa. Hän oli käynyt kaksi kertaa kouluttautumassa Moskovassa ”Varpunen” – nimisessä keskuksessa, jossa hän oppi uusimman teknologian radistin työtä varten. Hän sai Puna-armeijan majurin arvon ilman sotilaskoulutusta, ja monia korkean luokan tunnustuspalkintoja. Moni hänen läheisistä kommunistiystävistään ja työtovereitaan tuli 1930-luvulla eliminoiduiksi Stalinin vainoissa, mutta Ursulalla ei itsellä ollut tuossa vaiheessa henkistä kanttia tunnustaa sitä, että työskenteli mielivaltaisen hirmuhallinnon palveluksessa. Kaikki hänen elämänsä rakkaudet olivat myös vakoojia, mukaan lukien ensimmäinen aviomies Rudi Hamburger, jonka Ursula itse käännytti tälle uralle menestyneen arkkitehdin uran ohella.

Britanniassa Ursula eli huomaamatonta, pientä elämää maaseudulla Oxfordshiressä toisen aviomiehensä Len Beurtonin kanssa. Len oli Ursulaa kahdeksan vuotta nuorempi brittikommunisti, jota tämä koulutti vakoojaksi Sveitsissä ja jonka kanssa avioliitto oli alun perin laskelmoitu lumeavioliitto, jotta Ursula pääsisi muuttamaan lapsineen sukunsa pariin Britanniaan. Rakkaus kuitenkin syttyi pikkuhiljaa pariskunnan välille, ja he elivät yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti yhdistyneessä Saksassa 1990-luvulla.

Teos on huikea katsaus maailmanhistoriaan, jossa eletään kolmella mantereella (Ursula kävi myös piikomassa 1920-luvulla Yhdysvalloissa), jäädään koukkuun vakoilun aiheuttamaan adrenaliinituotantoon, uskotaan fanaattisesti dogmaattiseen maailmankuvaan, valitaan vaarallisia, mutta ah niin jännittäviä miehiä, edustetaan ikävystyttävillä päivälliskutsuilla, ja leivotaan täydellisiä skonsseja.

Tarina on kirjoitettu perinteiseen lineaariseen muotoon, ja on äärimmäisen toiminnallinen. Juuri nyt pystyin prosessoimaan kirjan suuren nippelitietomäärän, josta kaikki ei liittynyt vakoiluun tai sodankäyntiin. Pidin eniten Aasian-osuuksista, joissa oli kiinnostavimmat sivuhenkilöt, ja ilahduttava määrä kiinalaisia hahmoja. Mantsurian vakoilumatka 1930-luvulla parivuotiaan Mischa-pojan kanssa toki tuntui jäätävän hurjalta riskinotolta, jossa lapsen äitiä ei ole paljon päätä palellut.

Ursula Beurton alkoi kirjoittaa fiktiota Itä-Saksassa salanimellä Ruth Werner, ja hän oli vanhoilla päivillään tunnettu kirjailija sosialistisissa piireissä. 1970-luvulla hän julkaisi muistelmansa, joita DDR sensuroi rankalla kädellä. Ymmärtääkseni tämä uusi teos kuitenkin paljastaa salanimi Sonjan toiminnasta uusia säikeitä, ja tarjoaa myös ajallisen välimatkan luoman kriittisen etäisyyden tarinaan.

Vaikka tämän aatteelleen omistautuneen naisen tarinaan mahtuu monia sokeita pisteitä, hänen toimintansa on ymmärrettävää fasismin ja natsismin vastustuksen näkökulmasta maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtoja toimintaan oli rajoitetusti. Juutalaisuuden elementti tarinassa jää lopulta aika ohueksi, koska Kuczynskin suku oli täysin maallistunut ja suurin osa suvun jäsenistä maailmankuvaltaan täysin ateistisia. Silti Britanniaan päätyneiden juutalaisten pakolaisten elämäntilanteiden kuvaus oli kiinnostavaa laajemmastakin näkökulmasta kuin pelkästä vakoilun perspektiivistä. Kirja tarjoaa monipuolisen näkökulman myös Britannian sota-aikaiseen intellektuellien historiaan, sillä Kuczynskin klaani oli äärimmäisen hyvin verkostoitunut maan keskeisiin älykköpiireihin.

Jos pidät John Le Carren teoksista, tämä tosielämän jännäri varmasti inspiroi sinua. Kirja tarjoaa myös makupaloja James Bond-faneille, sillä Ian Fleming oli ammentanut vaikutteita hahmoonsa 1930-luvun Shanghain meiningistä. Feministisestä näkökulmasta tämä elämäntarina on hämmentävä. Jään myös odottamaan tarinasta suunniteltua leffaa, johon kaavaillaan pääosan esittäjäksi Judi Denchiä.

Perhe kylmän sodan jakolinjoilla

Teos: Gustaf Skördeman: Geiger (Minerva, 2021)

Suomennos: Minerva Luoma

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Nyt tuli eteen sellainen dekkari/poliittinen trilleri, etten ole aivan varma, mitä olenkaan lukenut. Teos sijoittuu oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan, ja siinä on paljon tuttuja elementtejä (tyyliin politisoitu lapsuus), mutta vaikka olen elänyt tuota aikaa ja ollut kiinnostunut sen poliittisista uudelleentulkinnoista, en olisi osannut kuvitella Geigerin tapahtumahorisonttia omin avuin.

Teoksessa eletään Brommassa, Tukholman eliittialueella, funktionalistisessa mallitalossa, joka on ollut monien villien juhlien tapahtumapaikka. Bromanin perheen keski-ikäiset tyttäret Lotta ja Malin ovat saaneet aikanaan kasvaa maansa poliittisen ja kulttuurisen kerman keskellä, ja kaikki on heille järjestynyt vimpan päälle. Isoisä Stellan on aikanaan ollut suuri TV-tähti, ja äiti Agneta on pystynyt keskittymään seurapiireihin ja perheeseensä miehen satumaisilla tuloilla.

Sara on seksuaalirikollisiin ja seksibisneksiin keskittyvä poliisi, joka sattuu olemaan vuorossa Brommassa, kun Stellan-setä löytyy ammuttuna lukunurkkauksestaan. Samaan syssyyn todetaan, että vaimo Agneta on kadonnut, mikä saattaa viitata laajempaan rikosvyyhteen. Mutta kuka on halunnut tappaa koko kansan rakastaman mediapersoonan, jolla ei tunnu olevan suurempia skandaaleja takanaan?

Sara itse on viettänyt lapsuuttaan Lotan ja Malinin seurassa, koska tämän äiti oli perheen siivooja. Vasemmistolaisille Bromaneille on tärkeää, että lapset tutustuvat myös työläisperheiden lapsiin, ja Agneta on pitänyt Saraa melkein kuin omana tyttärenään. Tyttöjen tiet ovat myöhemmin erkaneet, mutta silti Saraa kauhistuttaa kohdata aiempi hyväntekijänsä murhattuna.

Keitä nämä tyypit sitten lopulta ovat, ja mikä on motivoinut heitä tekemään valintojaan?

Tämä on sen tyyppinen dekkari, joka paljastaa puolet asetelmasta, ja murhaajankin, jo alkumetreillä, mutta elementtien yhtymäkohdat toisiinsa selkenevät vasta lopussa. Geiger on koodi – ja salanimi henkilölle, joka pitäisi saada päiviltä, ja salaisen verkoston tyypit toimivat antiikkisin keinoin, kuten lankapuhelinta käyttämällä.

Kirjan perheellä on paljon salaisuuksia, yhteisiä ja kunkin jäsenen omia. Paljon vyyhdestä liittyy Stellan-isän toimiin DDR:n ystävänä 1970-80-luvuilla, mutta tässä ei ole vielä aktivismin koko kirjo. Ja motivoiko heitä äärimmäisiin tekoihin 30-50 vuoden viiveellä pelkkä aate, vai onko taustalla myös henkilökohtaisempaa taakkaa?

Teos operoi paljon takaumilla, ja oli kiinnostavaa seurata varsinkin kommunismin kaatumisen aikaa, jossa Bromaneilla oli, ylläri ylläri, siinäkin näppinsä pelissä Boris Jeltsinin isäntäväkenä. Jeltsiniä kun ei voitu kärrätä silloisen pääministerin vaatimattomaan rivitaloresidenssiin, vaan vierailulle piti saada prameammat puitteet.

Bromman eliittialueella Lotta-tyttären äkillinen kiinnostus jo kuolevaan aatteeseen herättää kummastusta, mutta Lotan poliittisuus lopulta johtaa siihen, että hänestä tulee SIDA:n (Ruotsin kehitysapubyroon) pääjohtaja. Tästä asemasta hän kärkkyy ministerin tuolia, mutta mikään muu ei haittaisi tuota tulevaisuutta niin suuresti kuin isän paljastuminen vieraan vallan agentiksi. Muutenkin murhan tutkiminen johtaa vaarallisille vesille, ja moni saa tutkinnan aikana kokea hämmennystä läheistensä taustojen suhteen.

Suurempi maailmanpoliittinen skenaario paisuttaa juonta edelleen. Ehkä itse olisin pärjännyt ilman terrorismikytkentää, mutta olihan tässä reilut eväät yhteen dekkariin, niin temaattisesti kuin ajallisesti.

Kirjasta tuli mieleen, että olisiko kylmän sodan politiikka ollut sittenkin hurjempaa neutraaliksi oletetussa Ruotsissa kuin suomettuneessa Suomessa, vaikka toki meilläkin oli oma Tiitisen listamme, enemmän ja vähemmän tunnetut DDR:n ystävät. Ihan näin hurjaa tarinaa en osaisi kuvitella Suomen kontekstiin, ja vaikka tämäkin teos on fiktiota, on sen joillain elementeillä oltava todellisuuspohjaa.

Varmaan sekin vaikuttaa teoksen maailmaan, että Ruotsiin pyrki läpi 1900-luvun enemmän itäblokin pakolaisia kuin Suomeen, jota taatusti pidettiin liian ryvettyneenä ja köyhänä pakopaikkana. Kaikki nämä uudet tulokkaat eivät olleet ystäviä keskenään, ja monelle Stellan-sedän kaltainen hahmo on edustanut vihonviimeistä opportunismia.

Stellan-sedässä on potentiaalia päästä kaikkien aikojen painajaisiin, hassuine mediatemppuineen, narsistisine perversioineen ja poliittisin maneereineen. Tosin hänen vaimonsa ei jäänyt lehdelle soittamaan aikaansaannoksissaan.

Pidin tästä kirjasta kaikessa karmeudessaan, ja yritin olla arviossani paljastamatta juonesta liikaa. Teos todennäköisesti ilahduttaa eniten poliittisen lähihistorian ystäviä, vaikka toki se puhuttelee myös silkkana perhedraamana.