Perhe kylmän sodan jakolinjoilla

Teos: Gustaf Skördeman: Geiger (Minerva, 2021)

Suomennos: Minerva Luoma

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Nyt tuli eteen sellainen dekkari/poliittinen trilleri, etten ole aivan varma, mitä olenkaan lukenut. Teos sijoittuu oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan, ja siinä on paljon tuttuja elementtejä (tyyliin politisoitu lapsuus), mutta vaikka olen elänyt tuota aikaa ja ollut kiinnostunut sen poliittisista uudelleentulkinnoista, en olisi osannut kuvitella Geigerin tapahtumahorisonttia omin avuin.

Teoksessa eletään Brommassa, Tukholman eliittialueella, funktionalistisessa mallitalossa, joka on ollut monien villien juhlien tapahtumapaikka. Bromanin perheen keski-ikäiset tyttäret Lotta ja Malin ovat saaneet aikanaan kasvaa maansa poliittisen ja kulttuurisen kerman keskellä, ja kaikki on heille järjestynyt vimpan päälle. Isoisä Stellan on aikanaan ollut suuri TV-tähti, ja äiti Agneta on pystynyt keskittymään seurapiireihin ja perheeseensä miehen satumaisilla tuloilla.

Sara on seksuaalirikollisiin ja seksibisneksiin keskittyvä poliisi, joka sattuu olemaan vuorossa Brommassa, kun Stellan-setä löytyy ammuttuna lukunurkkauksestaan. Samaan syssyyn todetaan, että vaimo Agneta on kadonnut, mikä saattaa viitata laajempaan rikosvyyhteen. Mutta kuka on halunnut tappaa koko kansan rakastaman mediapersoonan, jolla ei tunnu olevan suurempia skandaaleja takanaan?

Sara itse on viettänyt lapsuuttaan Lotan ja Malinin seurassa, koska tämän äiti oli perheen siivooja. Vasemmistolaisille Bromaneille on tärkeää, että lapset tutustuvat myös työläisperheiden lapsiin, ja Agneta on pitänyt Saraa melkein kuin omana tyttärenään. Tyttöjen tiet ovat myöhemmin erkaneet, mutta silti Saraa kauhistuttaa kohdata aiempi hyväntekijänsä murhattuna.

Keitä nämä tyypit sitten lopulta ovat, ja mikä on motivoinut heitä tekemään valintojaan?

Tämä on sen tyyppinen dekkari, joka paljastaa puolet asetelmasta, ja murhaajankin, jo alkumetreillä, mutta elementtien yhtymäkohdat toisiinsa selkenevät vasta lopussa. Geiger on koodi – ja salanimi henkilölle, joka pitäisi saada päiviltä, ja salaisen verkoston tyypit toimivat antiikkisin keinoin, kuten lankapuhelinta käyttämällä.

Kirjan perheellä on paljon salaisuuksia, yhteisiä ja kunkin jäsenen omia. Paljon vyyhdestä liittyy Stellan-isän toimiin DDR:n ystävänä 1970-80-luvuilla, mutta tässä ei ole vielä aktivismin koko kirjo. Ja motivoiko heitä äärimmäisiin tekoihin 30-50 vuoden viiveellä pelkkä aate, vai onko taustalla myös henkilökohtaisempaa taakkaa?

Teos operoi paljon takaumilla, ja oli kiinnostavaa seurata varsinkin kommunismin kaatumisen aikaa, jossa Bromaneilla oli, ylläri ylläri, siinäkin näppinsä pelissä Boris Jeltsinin isäntäväkenä. Jeltsiniä kun ei voitu kärrätä silloisen pääministerin vaatimattomaan rivitaloresidenssiin, vaan vierailulle piti saada prameammat puitteet.

Bromman eliittialueella Lotta-tyttären äkillinen kiinnostus jo kuolevaan aatteeseen herättää kummastusta, mutta Lotan poliittisuus lopulta johtaa siihen, että hänestä tulee SIDA:n (Ruotsin kehitysapubyroon) pääjohtaja. Tästä asemasta hän kärkkyy ministerin tuolia, mutta mikään muu ei haittaisi tuota tulevaisuutta niin suuresti kuin isän paljastuminen vieraan vallan agentiksi. Muutenkin murhan tutkiminen johtaa vaarallisille vesille, ja moni saa tutkinnan aikana kokea hämmennystä läheistensä taustojen suhteen.

Suurempi maailmanpoliittinen skenaario paisuttaa juonta edelleen. Ehkä itse olisin pärjännyt ilman terrorismikytkentää, mutta olihan tässä reilut eväät yhteen dekkariin, niin temaattisesti kuin ajallisesti.

Kirjasta tuli mieleen, että olisiko kylmän sodan politiikka ollut sittenkin hurjempaa neutraaliksi oletetussa Ruotsissa kuin suomettuneessa Suomessa, vaikka toki meilläkin oli oma Tiitisen listamme, enemmän ja vähemmän tunnetut DDR:n ystävät. Ihan näin hurjaa tarinaa en osaisi kuvitella Suomen kontekstiin, ja vaikka tämäkin teos on fiktiota, on sen joillain elementeillä oltava todellisuuspohjaa.

Varmaan sekin vaikuttaa teoksen maailmaan, että Ruotsiin pyrki läpi 1900-luvun enemmän itäblokin pakolaisia kuin Suomeen, jota taatusti pidettiin liian ryvettyneenä ja köyhänä pakopaikkana. Kaikki nämä uudet tulokkaat eivät olleet ystäviä keskenään, ja monelle Stellan-sedän kaltainen hahmo on edustanut vihonviimeistä opportunismia.

Stellan-sedässä on potentiaalia päästä kaikkien aikojen painajaisiin, hassuine mediatemppuineen, narsistisine perversioineen ja poliittisin maneereineen. Tosin hänen vaimonsa ei jäänyt lehdelle soittamaan aikaansaannoksissaan.

Pidin tästä kirjasta kaikessa karmeudessaan, ja yritin olla arviossani paljastamatta juonesta liikaa. Teos todennäköisesti ilahduttaa eniten poliittisen lähihistorian ystäviä, vaikka toki se puhuttelee myös silkkana perhedraamana.

Isän ja tyttären juurihoitomatka

Teos: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. (Gummerus, 2020)

Äänikirjan lukijat: Pertti Koivula ja Rosanna Kemppi

Jos en tänä vuonna enää ehdi keskittyä yhteenkään kirjaan, olkoon lukuvuoteni nyt kruunattu. Eilen löysin BookBeatista teoksen, jonka olin jo bongannut muualta, ja josta olin laimeasti kiinnostunut. Laimeasti, koska olen omasta mielestäni jo lukenut kaiken tarvittavan inkerinsuomalaisten historiasta. Näiden teosten kaanon ei ole päätä huimaava, ellei lukija osaa venäjää, mutta suomenkielisiä teoksia on viime aikoina pompahdellut niin faktan kuin fiktion saroilla.

Jo aiemmin tänä vuonna häikäistyin Anna Soudakovan teoksesta, joka ei kerro inkerinsuomalaisista kuin välillisesti, mutta paluumuuton ilmiöstä joka tapauksessa. Teos on ollut minulle tärkein lukemani romaani tänä vuonna, vaikka iso osa sen kokemusmaailmasta oli jo minulle tuttua. Tämän teoksen nuorempi kertoja, Lea Pakkanen, kuuluu Soudakovan kanssa samaan ikäluokkaan, joka muutti Suomeen lapsena 1990-luvun alussa.

Lean isä Santeri Pakkanen (s. 1950) kertoo teoksessa oman ikäluokkansa neuvostokokemuksesta, mikä avarsi silmiäni enemmän kuin tarinointi aiempien sukupolvien karuista kokemuksista Stalinin leireillä. Hän vietti neuvostoelämänsä lähes yksipaikkaisesti Petroskoin alueella, työskenteli tulkkina ja Punalippu-lehden toimittajana, ja edusti 80-luvulla tiukan etnonationalistista linjaa. Mies kieltäytyi venäjän puhumisesta tyttärilleen, kun taas lasten äiti ja isovanhemmat valitsivat kaksikielisen linjan.

Pakkasten perhe muuttaa v. 1991 kahteen eri suomalaiseen kaupunkiin. Vanhemmat ovat eronneet, koska isä on löytänyt uuden kumppanin Lappeenrannasta. Äiti Anna muuttaa lapsineen Pudasjärvelle, jossa hänellä on omia sukulaisia. Isän äidille löytyy myös palvelukotipaikka Lappeenrannasta. Isovanhempien itse rakentama kotitalo jää tyhjäksi Petroskoin kupeeseen Tsalnaan, ja Santeri palaa kauppaamaan sitä eteenpäin vasta 2010-luvulla.

Kirjassa on tuhti annos inkerinsuomalaisten yleisempää historiaa, mutta se on myös matkakirja ja sukututkimuksellinen dokumentti. Isä ja tytär matkustavat Venäjää ristiin rastiin etsiessään jälkiä kadonneista sukulaisista; välillä mukana matkustaa valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Matkat Jakutiaan ja suljettuun kaivoskaupunki Noreltskiin ottavat voimille niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä kansanmurhista kyseleminen ole poliittisesti korrektia voitonpäivänä.

Kirjassa oli monia aidosti liikuttavia osioita, jotka liittyvät muistiin ja ylisukupolvisuuteen. Kun Lea löytää kauan kadoksissa olleen sukulaisensa Facebookin välityksellä, tämä tarjoaa hänelle kaakaota heidän yhteisen esiäitinsä hääkupeista vuodelta 1905. Tällaisten kuppien säilyminen Stalinin vainojen ja muiden äkkilähtöjen jälkeen on pieni ihme.

Olen itse kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, jossa inkerinsuomalaisilla on keskeinen rooli. Olen myös pelännyt, että tapani kirjoittaa heistä olisi pinnallista tai epäautenttista. Romaanini päähenkilö päätyy Hervannassa ”korvike-Kirkaksi” 1990-luvun laman aikana. Hän ei ole inkerinsuomalainen kuin puoliksi, ja isän puolen kasakkamaiset venäläiset piirteet tekevät hänestä kovin suositun pubiruusujen päiväunen. Niinpä minua nauratti makeasti se, että tässäkin kirjassa kuunneltiin Kirkaa Petroskoissa 70-luvulla. Sain teoksesta vahvistusta omaan kirjoittamiseen. Ehkä myös lukemalla, tutkimalla ja reissaamalla voi joskus tavoittaa jostain ilmiöstä jotain olennaista.

Petroskoin nuoriso on teoksessa hyvin kartalla länsimaiden populaarimusiikista, ja samaan aikaan inkerinsuomalaisissa piireissä kuuminta hottia on kristinusko. Kirjassa mainitut uudemmat luterilaiset/herätyskristilliset vaikuttajat alkoivat kiinnostaa minua, koska näiden saarnaajien meininki vaikutti erilaiselta kuin perinteisen Inkerin kirkon ja ortodoksikirkon toiminta.

Jos Inkeri-fani osaa selittää tolkullisesti savakan ja äyrämöisen eron, silloin hän on etnologisessa harrastuksessaan jo pitkällä. Itselläni ei ole inkeriläisiä juuria, mutta luin pienenä ahkerasti mummoni säilyttämiä ”kiellettyjä” suur-Suomi-kuva-albumeja, ja kaikkien aikojen suosikkini oli Kadonnutta Inkeriä. Tämän teoksen kautta sain jo polvenkorkuisena tietää inkeriläisistä, ja varsinkin heidän vaiheistaan toisen maailmansodan aikana.

Koska Santeri Pakkanen alkoi tutustua Suomeen Neuvostoliiton lähettämänä virallisena delegaattina 70-80-luvuilla, hän tavallaan tutkailee maata melkein kuin ulkoavaruudesta käsin. Näkökulma on herkullinen, sillä hänellä on kyky tunnistaa suomalaisissa Neuvostoliiton komppaajissa suuria sävyeroja. Ylipäänsä suomalaisia Neuvostoliiton ystäviä pidettiin naiivina idealisteina, ja nuorelle Santerille erään edustusmatkan kohokohta on kenkien ostaminen äidilleen kaupassa, jossa hän saa myyjän huomion puoleksi tunniksi.

Pidin siis myös Suomen puolen integraatiokuvauksista, varsinkin, kun moni mainittu paikkakunta on minulle tuttu. Mänttä esiintyy tässä solidaarisena paikkakuntana, jossa vallesmanni ei epäröi suojella inkeriläisiä karkotettavia. Jyväskylä on Santerin äidin viimeinen osoite, jonne hän seuraa poikaansa aivohalvauksen jälkeen kuolemaan Keljon vanhainkodissa. Vanhuuden päiviään Santeri muuttaa viettämään Pohjois-Konnevedelle, Rautalammin pitäjään, jonka korpimaisema on hänelle kotoinen lapsuuden Tsalnan tunnelmissa. Rautalammille hän kuskaa lapsuudenkodistaan myyttisen saunan oven, jolla on pelkästään tunnearvoa.

Kyynelehdin tätäkin teosta kuunnellessani vuolaasti, vaikka kymmenien henkilöiden realistinen sukutarina ei ole yhtä emotionaalisesti vetävä kuin avainkertomus orpolapsesta, jota riepoteltiin läpi neuvostoimperiumin kuin vierasta sikaa. Tämän tarinan ihme on se, että nämä pakkosiirretyt sukulaiset eivät kaikki menettäneet yhteyttä toisiinsa, vaan yhteys jatkui joidenkin välillä vielä rautaesiripun sulkeuduttua.

En olisi valinnut tätä teosta kannen tai nimen perusteella, joten uskallan suositella sitä niillekin, jotka lukevat vähemmän historiallista tietokirjallisuutta. Teoksesta voi nauttia monella tasolla ja erilaisista tiedollisista lähtökohdista. Ehkä se on ei-akateemisen tietokirjan keskeinen onnistumisen kriteeri.

Jänniä naisia ja identiteettivarkaita

Teos: Kate Quinn: Metsästäjätär (Harper Collins Nordic, 2020)

Suomennos: Päivi Paju

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Juuri nyt tuntuu, ettei elämässä ole aikaa lähes 700-sivuisille tiiliskiviromaaneille, mutta pari päivää sitten lipsahdin tälle kielletylle osastolle. Amerikkalainen Kate Quinn (s. 1981) on minulle tuntematon kirjailija, ja vähäinen kokemukseni HarperCollinsin käännöskirjoista ei ole ollut lupaava. Joku teoksen esittelyssä kuitenkin kiinnosti, vaikka natsiaiheisissa kirjoissakin on jo kauan sitten tullut kiintiö täyteen.

Romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan ja 1950-luvun alkuun, jolloin monet eurooppalaiset pakolaiset, niin holokaustin uhrit kuin natsit, ovat onnistuneet aloittamaan uuden elämän Yhdysvalloissa. 1950-luvulla natsejakin epäilyttävämpiä tulokkaita ovat kommunistit, ja kommunistivainojen hengessä maassa usein unohdetaan vähemmän merkittävien natsien, ”pienten kalojen”, pahat teot.

Tarina alkaa Bostonista, jossa keski-ikäinen leskimies Dan McBride löytää uuden rakkauden. Uusi vaimo on itävaltalainen Anneliese, hänkin leski ja pienen Ruth-tyttären yksinhuoltaja. Danin ainoa tytär valokuvaaja-Jordan on jo aikuinen ja kihloissa, mutta pitkään äidittömänä eläneenä hän kokee uuden äitipuolen jopa tervetulleena lisänä perheen arkeen.

Lontoossa entinen sotakirjeenvaihtaja Ian Graham ei voi unohtaa Metsästäjätärtä, naista, joka tapatti hänen veljensä ja monia muita brittisotilaita. Ian on paperiavioliitossa Nina-nimisen naisen kanssa, joka on valehdellut taustastaan päästäkseen turvaan Britanniaan. Tämän lisäksi hän työllistää Tom-nimistä amerikkalaista tulkkia, joka osaa ainakin viittä itäeurooppalaista kieltä.

Ian on saanut vihjeen, että Metsästäjätär olisi päässyt väärällä identiteetillä Bostoniin, ja näin hän roudaa erikoisen työtiiminsä natsijahtiin rapakon taa. Tulkki-Tom saa töitä McBriden antiikkiliikkeen myyjänä, ja on sitä myyjätyyppiä, joka onnistuisi myymään jäätä eskimoille. Meininki antiikkiliikkeessä on hämäräperäistä, ja siellä häärää muitakin tyyppejä, joiden sydämenasia ei ole antiikki.

Teoksessa seikkaillaan todella monipaikkaisesti, ja varsinkin Nina Markovan henkilökohtainen odysseia puna-armeijan ”yönoitana” eli hävittäjälentäjänä tuntuu erillisen romaanin arvoiselta saagalta. Juuri nyt olin oikeassa moodissa nauttimaan tästä neuvostotarinasta, mutta nuorempana olisin saattanut pitää sitä pitkästyttävänä. Minulla on tuoreessa muistissa Svetlana Aleksievitchin hieno teos naisista neuvostoarmeijassa, The Unwomanly Faces of War, ja luulen, että myös Quinn on käyttänyt tätä mikrohistoriaa tarinansa taustoittajana.

Toinen teos, jota muistelin teosta lukiessa, on saksalaisen Annette Hessin tuoreehko teos Tulkki. Näissä molemmissa teoksissa käsitellään 1950-luvun alun henkistä ilmapiiriä, tosin Hessin teos onnistui tiivistämään draamansa kompaktimpaan muotoon. Molemmissa korostuu arkielämä, ja sodasta selvinneiden nuorten aikuisten tulevaisuuden toivo.

Olen yllättynyt siitä, että pysyin paikoitellen hyvinkin viipyilevässä kuvauksessa mukana. Tämän tarinan tiimellyksessä en edes osaa sanoa, mistä kohdasta sitä olisi kannattanut tiivistää. Viihderomaanin elementtejä teoksessa riittää muodin, häiden ja seksuaalisuuden kuvauksissa, mutta en kokenut niitä liiallisina. Missään nimessä romaani ei ollut hömppää, mutta ehkä kahden naisen rakkaustarina tuntui hieman päälleliimatulta.

Teoksen ensimmäinen puolisko etenee melko ennalta-arvattavasti, mutta onneksi loppua kohti lukija saa yllättyä. Eri maiden realiteetit limittyvät luontevasti toisiinsa, eikä sen hahmojen hengenheimolaisuus riipu ainakaan kielestä, kansallisuudesta tai poliittisesta suuntauksesta. Myös natsien metsästäjillä on sokeat pisteensä, ja itseohjautuvan salapoliisin työssä on paljon varjopuolia.

Teos tuntuu todella huolellisesti taustoitetulta, ja se luultavasti inspiroi eniten niitä lukijoita, jotka pitävät muutenkin historian laajoista kaarista. Siinä esiintyy myös todellisia hahmoja, kuten rouva Eichmann, joka piilottelee Metsästäjätärtä kotonaan Wienissä. Myös Stalin ilmaantuu livenä eräisiin valtiollisiin hautajaisiin.

Uskallan suositella teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, koska teoksen arjessa on paljon nuoria aikuisia, jotka vielä etsivät paikkaansa maailmassa. Tämäntyyppistä tematiikkaa olen löytänyt aiemmin myös leimallisesti YA-genren teoksista. Yhtään en kokenut itseäni liian vanhaksi lukijaksi, ja pidin tästä enemmän kuin vaikka viime aikoina suosioon nousseista keskitysleiriteoksista.

Keinuhevosella kohti Turun Laustetta

Teos: Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät (Atena, 2020)

Äänikirjan lukija: Markus Ilkka Uolevi

”Juri ratsastaa peltojen halki, jokien rantoja pitkin, kiskojen viertä junan kanssa kilpaa. Isä ilmestyy hänen eteensä, ja menee kyykkyyn.” Maistuiko piirakka? Haluatko toisen? Tässä mehua, juopa vähän. ” Murga-kissa käy varovasti haistelemassa Salaman turpaa. Kristallilasit kilisevät, juodaan kaikille rakkaille, jotka ovat jossain muualla. ”

Astuin eilen tarinaan, joka sai minut taas hetkeksi olla haluamatta lukea seuraavaa tarinaa. Tarina on tavallinen, kattava, tiettyä kansanryhmää täyteläisesti representoiva, mutta minulle lukijana maaginen, ainutkertainen.

Tarinassa pietarilainen pikkupoika Juri saa vanhemmiltaan 5-vuotispäivälahjaksi keinuhevosen. Pian tämän jälkeen mustat korpit hakevat vanhemmat, ja Juri lähetetään siskonsa ja isovanhempiensa kanssa Uzbekistaniin, uppo-outoon kulttuuriin, joka on irvokkaalla tavalla neuvostoimperiumin muilutusten luomus.

Anna Soudakova (s. 1983, Pietari) on vantaalainen esikoiskirjailija, joka on muuttanut lapsena sukunsa kanssa Suomeen. Kyseessä on sukuromaani, joka tämän päivän trendien vastaisesti ei kuitenkaan ole autofiktiota. Luulin teoksen kertovan inkerinsuomalaisista, mutta tässä esiintyvä isänpuolinen venäläissuku onkin kokenut inkeriläisiä vastaavan kohtalon poliittisista syistä. Päähenkilö Jurin vaimo Tania on keskisuomalaisen kommunistin tytär, ja suku saa paluumuuttajan statuksen tämän vuoksi.

Kävi sitten niin, että itkin vuolaasti läpi teoksen ensimmäisen kuuntelukerran, ja palasin teokseen pahimman myrskyn laannuttua tekstinä. Itkin enimmäkseen sille, että kirjassa kuvattava suku onnistui kääntämään kaiken kokemansa sorron ja menetyksen voitokseen. Kaikki suvun jäsenet eivät menestyneet, osa päätyi huonoille teille ennen ennenaikaista kuolemaansa, eivätkä Suomeen päässet varsinaisesti löydä Turun Lausteesta maanpäällistä paratiisia. Heille onni löytyy Ruissalosta työväenopiston omistamalta pitsihuvilalta, joka on tarkoitettu kaikkien kaupunkilaisten virkistyskäyttöön.

Teos kertoo lapsista ja nuorista, jotka joutuvat luomaan itselleen elämän puitteet hatarista aineksista. Juri palaa Maria-sisarensa kanssa sodan aikana Pietariin täysorpoina, ja hänen koulutuspolkunsa tuntuu harvinaisen kiviseltä. Virallisesti leimatulle maanpetturin jälkeläiselle ei tunnu olevan tarjolla muuta kuin uuvuttavaa tehdastyötä. Silti sinnikäs nuorimies taistelee tiensä yliopistomieheksi, tekniikan tohtoriksi ja metsätalouden dosentiksi. Väliin mahtuu myös onnen ja tasapainon vuosia ja suhteellista menestystä neuvostojärjestelmässä, mutta vanhempien karu kohtalo ei jätä miestä rauhaan.

Teoksen nimi viittaa sekä turkulaisiin puolukkametsiin sekä surullisenkuuluisaan Sandarmohin hautausmaahan Karjalan tasavallassa, jonka historiallisesta merkityksestä on alkanut ilmaantua kummallisia tulkintoja Putinin Venäjällä. Teoksen loppuvaiheessa viitataan Memorial-säätiön uraauurtavaan työhön joukkohautojen uhrien identiteettien paljastajana. Tämä palauttaa muuten lyyrisen ja yksityisen teoksen suoraan tämän päivän poliittisten keskustelujen ytimeen. Kirjassa on myös selvää ulkopoliittista riskinottoa, vaikka sen fokus on yksityisten ihmisten pienessä elämässä. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että teos julkaistaisiin myös kirjailijan synnyinmaassa.

Erityisesti arvostan teosta siksi, että siinä kerrotaan Neuvostoliitosta tavalla, jonka myös nuoremmat polvet voivat ymmärtää. Olen lukenut monia paljon kompleksisempia ja raflaavampia teoksia neuvostoarjesta, joissa elämän raadollisuutta hehkutetaan, mutta Soudakova kuvaa kommunalkan keittiön elämää hieman kevyemmin ja lempeämmin. Tyylillisesti vertaisin teoksen tunnelmia Andrei Makinen tuotantoon, mikä ei ole kaukaa haettua, koska Soudakova on ammatiltaan ranskan opettaja. Ranskanvenäläinen Makine kuuluu omassa lukuhistoriassani kaikkien aikojen top 10-kategoriaan, joten melko korkealle reittaisin myös Soudakovan kirjallisen debyytin.

Toissa vuonna lopetin lukemisen lähes kuukaudeksi Olli Jalosen Taivaanpallon jälkeen. Tämän teoksen maailmasta omaan arkeen pomppaaminen tuntuu yhtä pysäyttävältä, vaikka teokset ovat kovin erilaisia. Tämän teoksen elämismaailma on minulle läpikotaisin tuttua, vaikkei itselläni ole paluumuuttajataustaa. Yleensä tarvitsen hämmennykseen tarinaa, joka vie minut kauas ajassa ja paikassa; Soudakovan romaani hämmentää minua sillä, kuinka hän on järjestänyt itselleen tutut elementit tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Teoksessa ei ole ainuttakaan pitkästyttävää osiota, ja niiden yhteys toisiinsa voi saada lukijankin katsomaan omaa sukuhistoriaansa uudella tavalla.

Olen aiemminkin osannut veikata Finlandia-voittajia, joten kannattaisiko tänä vuonna uhkapelata tämän keinuhevosen puolesta (olettaen, että teos pääsee finaaliin)?

Kyseenalaista keskitysleirikirjallisuutta

Teos: Heather Morris: Cilkan tarina (Aula & co, 2020)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vappuaatto meni jokseenkin alavireisissä tunnelmissa, joten päädyin kuuntelemaan teosta, josta minulla oli jo alkajaiseksi epäilyttävä fiilis. Luin sujuvasti viime vuonna uusiseelantilaisen Heather Morrisin bestsellerin Auschwitzin tatuoija (2019), mutta en vakuuttunut tästä tunteisiin vetoavasta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain laskelmoivan kaupallista, vaikka sen paikkaa nuorison valistajana natsiaatteen karmeudesta voidaan myös puolustaa.

Tässä romaanissa oli sivuhenkilönä slovakialainen nuori juutalaisnainen Cilka, joka toimi kahden SS-upseerin seksileluna 16-vuotiaasta alkaen. Cecilia Klein (1926-2004) oli yksi Auschwitz-Birkenaun eloonjääneistä, jonka tarinasta Morris kiinnostui aloittaessaan kirjansa hahmottelua, mutta ei koskaan ehtinyt tavata naista itseään, joka eli suurimman osan elämästään kotimaassaan valtion viraston kirjanpitäjänä. Nuorena Klein tosiaan oli joutunut sekä Auschwitziin ja tämän jälkeen Komin tasavaltaan Vorkutan surullisenkuuluisalle työleirille, yhdelle pahimmista Stalinin vankileirien saaristossa. Laskujeni mukaan hänen reissunsa leireillä kesti n. 13 vuotta.

Morris kertoo ottaneensa teoksessaan taiteilijan vapauden luoda fiktiota. Cilkan tarina ei siis ole pelkästään Cilkan, vaan hän on yhdistänyt tähän hahmoon useiden juutalaisnaisten kokemuksia. Tämän tyyppinen kirjoittaminen on tavallista ei pelkästään historiallisissa romaaneissa, vaan myös tietyntyyppisessä (usein etnografisessa) tutkimuskirjallisuudessa, jossa itse ilmiö on tärkeämpi tuoda esille kuin informanttien henkilöllisyys. Heather Morris taas pohjaa teoksensa Lale Sokolovin (1916-2006), Australiaan päätyneen juutalaisliikemiehen kertomuksiin Auschwitzistä.

Romaanin alkukappaleet koostuvat lähes kokonaan seksuaalisen väkivallan kokemuksista, jotka jatkuvat Vorkutassa samalla brutaaliudella kuin natsien käsissä. Toisaalta neukkulan leirillä hyväksikäyttäjät ovat luottovankeja, joista osa on myös juutalaisia. Joillain naisvangeista, kuten Cilkalla ja hänen läheisimmällä ystävällä Josiella on ns. vakipanoja, ja näin he säästyvät jatkuvista yöllisistä vierailuista parakkien nurkissa. Josie kehittää tunteita sitä luottovankia kohtaan, joka on hänet alun perin raiskannut, mutta Cilka ymmärtää olla kiintymättä mieheen, joka välillä toimii suojelijana, välillä silkkana hyväksikäyttäjänä.

Koska leirillä harrastetaan seksiä, siellä myös synnytetään tiuhaan, kuolleita, kuolemansairaita, mutta myös eloon jääneitä lapsia, jotka joutuvat orpokoteihin kaksivuotiaina. Cilka päätyy lyhyen sairaanhoitajan ”uran” jälkeen kätilöksi improvisoituun synnytyssairaalaan. Välillä hoitajat ja kätilöt joutuvat rangaistuksena pelättyyn ”Monttuun”, varsinkin jos jäävät kiinni lääkkeiden varastamisesta osastojen varastoista.

Näinä korona-aikoina varsinkin leirin kenttäsairaalan olojen seuraaminen oli rankkaa, koska sairaala siirtää jatkuvasti henkilöstöään tuottavuuden nimissä. Osalla lääkäreistä on selkeä tulosvastuu kuolleisuustilastojen ylläpidossa, ja hyvä hoitaja saa aikaan vähintään muutaman kuolinajan merkinnän työvuoron aikana. Päätöksiä elämän pitkittämisestä lääketieteen keinoin tehdään täysin summittaisesti, vaikka osalla hoitohenkilökunnasta on korkeakin koulutus.

Vaikeinta oli ymmärtää Morrisin logiikkaa hahmojen nimeämisessä. Moni ongelma olisi vältetty, jos hän olisi antanut kaikille hahmoille fiktionaalisen nimen. Cilka on Cilka, mutta hänen leiriltä löytämänsä tuleva aviomies Ivan on Aleksandr. Tsekkiläisen Ivan Kovachin Yhdysvalloissa asuva poika oli erityisen pahoillaan isänsä hahmon epätarkkuudesta, ja on haastanut Morrisin ja tämän kustantamon oikeuteen historian vääristelemisestä. Toinen asia, josta perikunta oli erityisen pahoillaan, oli tarinointi Cilkan lääkevarkauksista – he nimittäin kokevat, ettei tämä hyvin pedantti ja oikeudentuntoinen nainen olisi voinut elää moisista teoista kumpuavan syyllisyyden kanssa.

Toki teoksessa on myös kiistämättömiä vahvuuksia. Koen Morrisin tarinankertojan äänen vahvaksi ja sopivan koruttomaksi. Kaunokirjallisena teoksena se nousee pelkän viihdekirjan statuksen yläpuolelle, ja harvinaisen karmivaa ja toivon mukaan opettavaista on tutkia niitä hierarkioita, joita tämän tyyppisissä ääriolosuhteissa syntyy alisteisessa asemassa olevien vankien välille. Kuinka aina osa porukasta onnistuu sumplimaan itselleen etuoikeuksia, se on inhimillistä, mutta samalla raivostuttavaa.

Vastaavia kirjallisia oikeusjuttuja on ollut viime aikoina myös Suomessa, eikä noissa keisseissä ole käsitelty jotain niin suurta asiaa kuin holokaustia tai Gulagia. Jään uteliaana seuraamaan keissin etenemistä, sillä tavallaan myös tämä negatiivinen julkisuus voi lisätä Morrisin romaanien myynnin kasvua. Toistaiseksi kirjailija ja alkuperäinen kustantamo, St. Martin’s Press, ovat pidättäytyneet keissin kommentoinnista julkisesti.

 

 

 

Hapattamattoman leivän jäljillä

Teos: René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Siltala, 2014)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Muutama vuosi sitten minulla oli lukemistoissa juutalaiskausi, ja silloin tulin huomanneeksi René Nybergin teoksen Viimeinen juna Moskovaan. Kirjaa en tuolloin saanut käsiini, vaikka sen aihepiiri kiinnosti kovasti. Jostain syystä juuri Baltian maiden juutalaisten historia kiinnostaa minua juutalaissaagoista eniten, ehkä siksi, että matkailu noille traagisille maamerkeille olisi helpointa toteuttaa.

Tässä teoksessa ikääntyvä ex-diplomaatti pääsee selville äidinpuolisen juutalaissukunsa vaiheista vasta noin kuusikymppisenä, ja tapaa diasporassa asuvia sukulaisiaan, joista hän on kuullut vain vähän vuosien varrella. Nybergin äiti Feige valitsi nuorena avioliiton kristityn miehen kanssa, luopui uskonnostaan ja joutui perheensä hylkimäksi. Suku asui Helsingissä ei kovin kaukana Nybergien kodista, mutta Feige joutui lapsineen systemaattisen karttamisen kohteeksi.

Enemmän kuin Feigestä kirja kertoo kuitenkin tämän serkusta Maschasta, joka pelastaa henkensä hyppäämällä Riiassa viimeiseen junaan Moskovaan vuonna 1941. Viimeiseen junaan ennen saksalaisten miehitystä ja todennäköistä teloitusta. Mascha ja aviomies Josif ovat molemmat juutalaisia, ja päätyvät Moskovan sijasta Alma Ataan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Juutalaiset kaupunkilaisintellektuellit eivät opi yhdessä yössä tekemään raskaita maataloustöitä kolhooseilla, vaan tepastelevat Kazakstanin kylien raiteilla oudoissa tummissa puvuissaan.

Maschan perhe pääsi muuttamaan 1970-luvulla Israeliin, mutta Mascha ei kotiutunut sinnekään, vaan onnistui siirtymään Länsi-Berliiniin, jossa oli eniten jälkiä siitä itäeurooppalaisesta juutalaiskulttuurista, johon hän oli aikanaan syntynyt. Suvun alkuperäiset juuret olivat Vitebskin alueella, joka nykyään kuuluu Valko-Venäjään.

Feige ja Mascha olivat nuorina läheisiä ystäviä, jotka vierailivat toistensa luona Suomenlahden yli. Vaikka Feige lähetettiin Riikaa sopivaa juutalaissulhasta etsimään, hän ei totellut vanhempiensa toiveita, vaan rikkoi yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä karkealla tavalla. Ironista oli, että 1930-luvulla juutalaiset itsekin uskoivat muodissa oleviin rotuteorioihin, ja että yhteisössä kokoonnuttiin varoittamaan nuorisoa seka-avioliittojen vaaroista.

Nyberg on ilmeikäs kirjailija, joka kuvailee omaa suhdettaan juutalaisuuteen vähemmän korrektein termein. Hänen oma kiinnostuksensa äitinsä tukahdutettuun uskontoon ja kulttuuriin virisi vasta keski-iässä, ja hän piti lupauksensa äidilleen olla vierailematta Helsingin synagogassa ennen tämän kuolemaa. Asuessaan 70-80-luvuilla Neuvostoliitossa hän pääsi käymään synagogissa ensimmäisiä kertoja, mutta suurempi kiinnostus suvun historiaan syttyi vasta 2000-luvun alussa, kun pikkuserkku Lena tuli vierailemaan Helsingissä Tel Avivista.

Teoksen puolivälin jälkeen aloin hieman puutua yleisen historian oppitunteihin, sillä Nyberg kertaa Baltian maiden geopolitiikkaa todella perusteellisesti. Toisaalta teoksesta välittyy hänen intohimonsa Itä-Euroopan kulttuureihin laajemminkin, ei pelkästään juutalaisten omaan.

Kuuntelin muuten muutama viikko sitten hänen uudempaa teostaan Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) reippaasti yli puoleenväliin, mutta teos jäi vielä kesken. Tuo teos kertoo herkullisella tavalla ortodoksisen kirkon asemasta neuvostoaikoina, ja siinäkin Nybergin oma henkilöhistoria limittyy laajemman poliittisen kudelman säikeisiin. Yhdistettynä nämä kaksi teosta ovat tuhti johdatus 1900-luvun suuriin muutoksiin. Itä-Euroopan eloonjääneiden juutalaisten tarinat ehkä konkretisoivat parhaiten toisen maailmansodan ja kylmän sodan suhdanteita, koska monet heistä päätyivät asumaan usealla mantereella etsien aina uutta kotia ja kulttuurista kiinnikekohtaa ja kaivaten aina jonnekin, paikkaan, jota ei enää ollut olemassa.

Kansantanhua verenmaku suussa

Teos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Kalakolhoosista kajahtaa

Teos: Paula Havaste: Pronssitähti (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Jussi Lehtonen

Vilja on nuori vaimo ja äiti Saarenmaalla sijaitsevassa kalakolhoosissa vuonna 1949. Hän on mennyt naimisiin kulturellin Villemin kanssa, joka rustailee runoja iltapuhteikseen. Anoppi Liilia on jo menettänyt muistinsa ja ilkeän kielensä, ja on jäänyt miniänsä huollettavaksi kaksihuoneisen torpan nurkkaan. Elämä on niukkaa, vaikka kolhoosi tuottaa ruokaa muualle Neuvostojen maille.

Tällainen perusasetelma on Paula Havasteen Viro-aiheisen kirjasarjan aloitusosassa Pronssitähti. Tarina on vaatimaton, mutta uskottava: se rakentuu Villemin Tallinnan-matkan ympärille, sillä miehen on tarkoitus mennä noutamaan itse isä Aurinkoisen myöntämä Pronssitähti-palkinto runoistaan pääkaupungista. Matka jännittää, sillä hän ei ole käynyt Tallinnassa montaakaan kertaa, ja maalaisen elkeet saavat aikaan myös pilkkaa kulttuuripiireissä. Mukaan mahtuu veijaritarinaa, sillä saadakseen luvan irtiottoon hän on luvannut ”hallitukselle” tuovansa tälle tuliaiseksi kaupungista uuden porsaan. Tässä oli kieltämättä hieman maalaispuskafarssimaista kesäteatterimeininkiä, mutta hyvässä hengessä.

Villemin reissu on märän rosoinen, mutta vaimon Anna-täti pelastaa tämän pahimmalta ryvettymiseltä. Annalla on taloudenhoitajan pesti kommunistien kulttuuripiireissä, ja hänen tehtävänään on myös pelastaa raskaana olevia nuoria tyttöjä, joita joku porho on vikitellyt nailonsukkien toivossa. Vaikka runoilija ei lasiin syljekään, hän katsoo kommunistimiesten salaisia suhteita maalaisromanttisen moralistin näkökulmasta. Joidenkin mielestä kuuluisan runoilijan paikka olisi pääkaupungissa, mutta koska Villem ei lämpiä kaupunkiin muuton ajatukselle, hänelle luvataan valtion pussista oma työhuone kotikylästä.

Iso osa tarinasta keskittyy materiaaliseen selviytymiseen, varsinkin eläinten hoitoon. Lampailla, porsailla ja kanoilla on tärkeä rooli vaihtotaloudessa, eikä rahalla saa kuin halpoja, huonolaatuisia hyödykkeitä. Silti Vilja unelmoi tehtaan kankaista ja huulipunapuikoista, myös ”sähkökiharat” ovat muotia, mutta hän mieluummin sijoittaa nuo rahat uusiin kumisaappaisiin.

Kirjassa on vahva poliittinen ulottuvuus, mutta sitä voi lukea, vaikka ei tietäisi kaikkea Viron tuon ajan valta-asetelmista. Metsäveljet lymyilevät kaikkialla, ja heitä ihaillaan salaa, vaikka kukaan ei tunnusta heitä tuntevansa. Kouluissa on monet vanhat laulut kiellettyjä, mutta niitäkin lauletaan, kun intomielisimmiltä kommunisteilta korva välttää. Anoppi-Liilia muistaa kirkkaampina päivinä porvarillista nuoruuttaan Arensburgissa (Kuressaaressa), jolloin nuoret neidot viihtyivät kesäisin hiekkarannoilla saksalaisten upseerien ihailemina ja nautiskelivat limonadia patenttikorkkipulloista. Viljalla ei ole tällaista huoletonta nuoruutta ollut, eikä hän ole koskaan päässyt nauttimaan sesongin uimapukumuodista.

Tämä oli sen tyyppinen kirja, joka pääsee paremmin oikeuksiinsa painettuna tekstinä kuin äänikirjana, sillä juoneen liittyi sen verran paljon kulttuurisia yksityiskohtia, jotka menivät kuunneltuina ohi. Jos siis jatkan sarjan seuraamista, aion lukea seuraavat osat perinteisinä kirjoina.

Pronssitähti on arkirealistinen teos, jossa työllä ja toimeentulolla on keskeinen rooli kerronnassa. Sellaisena se kuitenkin päihittää monen kotimaahan sijoittuvan maalaisromanttisen sarjan, koska siinä on paljon muutakin asiaa kuin romantiikka. Minulle teksti oli elävää siksikin, että olen kolunnut näitä Viron rannikon ja saariston entisiä kolhoosikyliä. Uskoisin, että kirjat saattavat jopa inspiroida lukijaa matkustamaan Saarenmaalle, tai pienemmille saarille, joissa turismiteollisuus on maltillisempaa.

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

Teos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Poliittisen eliitin uusi merkitys

Teos: Raija Oranen: Manu (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Minulla oli tänä viikonloppuna lämpöhalvauksen oireita, ja jaksoin vain kuunnella äänikirjaa silmät kiinni hikilammikossani. Kuunneltavaksi kirjaksi valikoitui Raija Orasen Manu, joka oli julkaistu päivää ennen kuuntelun aloittamista. Saatan siis olla ensimmäinen tai ensimmäisiä bloggaajia, jotka kirjasta kirjoittavat.

Raija Orasen kirjoihin en ole aiemmin perehtynyt, vaikka tiedän hänen suuresta suosiostaan. Minulla on poleeminen suhde varsinkin historian merkkihenkilöistä tehtyihin romaaneihin, ja yleensä koen, että mitä enemmän romaanin päähenkilöllä on valtaa, sitä epäkiinnostavampi teos on.

Romaani Manusta kiinnosti siksi, että ainakaan tämä politiikan supertähti ei ponnistanut hulppeista puitteista. Kirja keskittyy vain välähdyksenomaisesti miehen lapsuuteen ja nuoruuteen, mutta jonkun verran siinä käydään läpi hänen raskaita sotavuosiaan Itä-Karjalassa. Jo tässä vaiheessa hän kuului eliittijoukkoihin eli jääkärikomppaniaan, jonka johtajana toimi maanpetoksestakin tunnettu Lauri Törni. Ihmisten tappaminen vaikutti miehen mielialoihin myöhemmin, varsinkin valtiovierailuilla Neuvostoliittoon.

Parasta antia minulle olivat Maunon ja Tellervon nasevat keskustelut, joihin Jukka Pitkänen eläytyi hienosti. Kuitenkin kirjan sisältö keskittyy vahvasti poliittiseen historiaan ja julkisiin tapahtumiin, enkä voinut olla kysymättä, missä fiktion osuus kirjassa piili. Vertaan tätä teosta esimerkiksi Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen, jossa keskitytään vahvasti Sylvi Kekkosen sisäiseen elämään. Se tuntui enemmän fiktiolta kuin tämä teos, jonka sisällöstä noin puolet tiesin etukäteen, vaikka en ole lukenut Koivisto-aiheisia kirjoja kuin viimeisen Tellervon elämäkerran.

Ehkä Manun vanhuuden mietelmät tuntuivat eniten fiktiolta, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pani kirjoitusvälineensä jäihin ja jätti julkaisemisen seuraaville polville. Muistisairautta Oranen kuvaa herkän uskottavasti, pariskunnan syvää keskinäistä huolenpitoa korostaen. Kaalikääryleiden syönti Bellevue-ravintolassa oli heille parisuhteen laatuaikaa vielä viimeisinä vuosina, ja muutenkin kirjassa avataan heidän kulinaarisia mieltymyksiään. Aistillisuutta teokseen tuo Tähtelän kesäasunnon kukkaloisto ja maatöiden parantava voima. Koivisto onnistui pitämään ansaitun vapaapäivänsä viikossa, jota ilman hän ei olisi selvinnyt työnsä paineista.

Olen ollut liian nuori muistamaan Koiviston pääministerikauden turbulenssia, mutta muistan hyvin hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa. Tästä eteenpäin historialliset tapahtumat olivatkin minulle tuttuja, mutta olihan noita Neuvostoliiton loppuaikojen kuolemansairaiden presidenttien hahmoja hupaisaa kerrata. 1960-70-luvun tapahtumissa oli enemmän tuntematonta, enkä varsinkaan tiennyt Koiviston ja Kalevi Sorsan kiperästä suhteesta.

Uskonnollista pohdintaa kirjaan mahtuu jonkin verran. Koivisto tuli uskovaisesta kodista, joten Raamatun lukeminen ei ollut hänelle vierasta, vaikka hän ottikin etäisyyttä isänsä vapaiden suuntien uskonnollisuudesta. Romaanissa käytetään sanaa Sallimus, jonka olomuodosta hiljainen pohdiskelija ei ole varma. Koiviston vakaumus esiintyy poliittisella uralla erikoisissa paikoissa: hän esimerkiksi toivoo siunausta Gorbachovin hankkeille tilanteessa, jossa hänen laivansa on jo uppoamassa.

Kun sitten mietitään, onko Suomessa poliittista eliittiä, niin kyllä on, ja tästäkin kirjasta paistaa läpi demaripiirien sisäsiittoisuus. Monella tavalla Koivistot petasivat jo Tarja Haloselle paikkaa huipulla, vaikka Halonen ei ollut edustavimmillaan Tellervon vanhoissa leningeissä. Koivistot olivat omien havaintojeni mukaan Suomen ”kuninkaallisin” presidenttipari, vaikka he eivät koskaan unohtaneet vaatimattomia juuriaan. Ehkä heissä oli luontaista arvokkuutta, jota ei pienentänyt kummankin osapuolen laaja sivistyneisyys.

Orasen ammattimaisuus kirjailijana näkyy vahvassa kertojan äänessä, joka ei latistu näennäisen kuivien talouspoliittisten pohdintojenkaan keskellä. Silti olisin kaivannut teokseen lisää sisäistä tapahtumista. Tästä huolimatta teos oli juuri sopivaa luettavaa/kuunneltavaa tähän hetkeen, ja uskon, että kirja kiilaa syksyn myyntitilastojen kärkeen. Nuoremmille ihmisille suosittelen teosta Suomen lähihistorian kertauskurssina, jossa varsinkin itäsuhde korostuu voimallisesti. ”On parempi valita ystävät läheltä ja vihamiehet kaukaa”, oli yksi edesmenneen presidentin reaalipoliittisia periaatteita. Tätä on hyvä soveltaa myös muille elämänaloille kuin politiikkaan.