Poliittisen eliitin uusi merkitys

Teos: Raija Oranen: Manu (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Minulla oli tänä viikonloppuna lämpöhalvauksen oireita, ja jaksoin vain kuunnella äänikirjaa silmät kiinni hikilammikossani. Kuunneltavaksi kirjaksi valikoitui Raija Orasen Manu, joka oli julkaistu päivää ennen kuuntelun aloittamista. Saatan siis olla ensimmäinen tai ensimmäisiä bloggaajia, jotka kirjasta kirjoittavat.

Raija Orasen kirjoihin en ole aiemmin perehtynyt, vaikka tiedän hänen suuresta suosiostaan. Minulla on poleeminen suhde varsinkin historian merkkihenkilöistä tehtyihin romaaneihin, ja yleensä koen, että mitä enemmän romaanin päähenkilöllä on valtaa, sitä epäkiinnostavampi teos on.

Romaani Manusta kiinnosti siksi, että ainakaan tämä politiikan supertähti ei ponnistanut hulppeista puitteista. Kirja keskittyy vain välähdyksenomaisesti miehen lapsuuteen ja nuoruuteen, mutta jonkun verran siinä käydään läpi hänen raskaita sotavuosiaan Itä-Karjalassa. Jo tässä vaiheessa hän kuului eliittijoukkoihin eli jääkärikomppaniaan, jonka johtajana toimi maanpetoksestakin tunnettu Lauri Törni. Ihmisten tappaminen vaikutti miehen mielialoihin myöhemmin, varsinkin valtiovierailuilla Neuvostoliittoon.

Parasta antia minulle olivat Maunon ja Tellervon nasevat keskustelut, joihin Jukka Pitkänen eläytyi hienosti. Kuitenkin kirjan sisältö keskittyy vahvasti poliittiseen historiaan ja julkisiin tapahtumiin, enkä voinut olla kysymättä, missä fiktion osuus kirjassa piili. Vertaan tätä teosta esimerkiksi Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen, jossa keskitytään vahvasti Sylvi Kekkosen sisäiseen elämään. Se tuntui enemmän fiktiolta kuin tämä teos, jonka sisällöstä noin puolet tiesin etukäteen, vaikka en ole lukenut Koivisto-aiheisia kirjoja kuin viimeisen Tellervon elämäkerran.

Ehkä Manun vanhuuden mietelmät tuntuivat eniten fiktiolta, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pani kirjoitusvälineensä jäihin ja jätti julkaisemisen seuraaville polville. Muistisairautta Oranen kuvaa herkän uskottavasti, pariskunnan syvää keskinäistä huolenpitoa korostaen. Kaalikääryleiden syönti Bellevue-ravintolassa oli heille parisuhteen laatuaikaa vielä viimeisinä vuosina, ja muutenkin kirjassa avataan heidän kulinaarisia mieltymyksiään. Aistillisuutta teokseen tuo Tähtelän kesäasunnon kukkaloisto ja maatöiden parantava voima. Koivisto onnistui pitämään ansaitun vapaapäivänsä viikossa, jota ilman hän ei olisi selvinnyt työnsä paineista.

Olen ollut liian nuori muistamaan Koiviston pääministerikauden turbulenssia, mutta muistan hyvin hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa. Tästä eteenpäin historialliset tapahtumat olivatkin minulle tuttuja, mutta olihan noita Neuvostoliiton loppuaikojen kuolemansairaiden presidenttien hahmoja hupaisaa kerrata. 1960-70-luvun tapahtumissa oli enemmän tuntematonta, enkä varsinkaan tiennyt Koiviston ja Kalevi Sorsan kiperästä suhteesta.

Uskonnollista pohdintaa kirjaan mahtuu jonkin verran. Koivisto tuli uskovaisesta kodista, joten Raamatun lukeminen ei ollut hänelle vierasta, vaikka hän ottikin etäisyyttä isänsä vapaiden suuntien uskonnollisuudesta. Romaanissa käytetään sanaa Sallimus, jonka olomuodosta hiljainen pohdiskelija ei ole varma. Koiviston vakaumus esiintyy poliittisella uralla erikoisissa paikoissa: hän esimerkiksi toivoo siunausta Gorbachovin hankkeille tilanteessa, jossa hänen laivansa on jo uppoamassa.

Kun sitten mietitään, onko Suomessa poliittista eliittiä, niin kyllä on, ja tästäkin kirjasta paistaa läpi demaripiirien sisäsiittoisuus. Monella tavalla Koivistot petasivat jo Tarja Haloselle paikkaa huipulla, vaikka Halonen ei ollut edustavimmillaan Tellervon vanhoissa leningeissä. Koivistot olivat omien havaintojeni mukaan Suomen ”kuninkaallisin” presidenttipari, vaikka he eivät koskaan unohtaneet vaatimattomia juuriaan. Ehkä heissä oli luontaista arvokkuutta, jota ei pienentänyt kummankin osapuolen laaja sivistyneisyys.

Orasen ammattimaisuus kirjailijana näkyy vahvassa kertojan äänessä, joka ei latistu näennäisen kuivien talouspoliittisten pohdintojenkaan keskellä. Silti olisin kaivannut teokseen lisää sisäistä tapahtumista. Tästä huolimatta teos oli juuri sopivaa luettavaa/kuunneltavaa tähän hetkeen, ja uskon, että kirja kiilaa syksyn myyntitilastojen kärkeen. Nuoremmille ihmisille suosittelen teosta Suomen lähihistorian kertauskurssina, jossa varsinkin itäsuhde korostuu voimallisesti. ”On parempi valita ystävät läheltä ja vihamiehet kaukaa”, oli yksi edesmenneen presidentin reaalipoliittisia periaatteita. Tätä on hyvä soveltaa myös muille elämänaloille kuin politiikkaan.

Mainokset

Inkerinmaasta ei voi kirjoittaa liikaa

Teos: Jari Tervo: Matriarkka (Otava, 2016) 

Kolmas kerta toden sanoo, eli päätin vihdoin saattaa Jari Tervon Matriarkan loppuun ennen kuin saan käsiini hänen uusimman teoksensa kirjaston ylipitkästä jonosta. Koska kahdella ensimmäisellä kerralla en päässyt printtikirjassa yli puoleenväliin, päätin kokeilla äänikirjaa välillä (lukija Eero Saarinen).  Äänikirja toimiikin tämän tyyppisen sanasuitsutuksen kohdalla erinomaisesti, varsinkin, kun kirjassa ei ole pahemmin dialogia, eli yhden lukijan taktiikka ei sekoita henkilöhahmojen ääniä. 

Pari vuotta sitten odotin tätä teosta, koska olen ollut pitkään kiinnostunut inkeriläisistä enkä ole lukenut montakaan romaania, jossa he olisivat olleet edes sivuroolissa. Lähes kaikki inkeriläisistä kertovat teokset ovat olleet joko tietokirjoja tai (erittäin synkkiä) muistelmia. Jonkun verran olen lukenut Anitta Konkkaa ja tämän isän Juhani Konkan teoksia – eikä Anitta Konkan läheskään kaikissa teoksissa ole inkeriläisiä hahmoja. Inkeriläisestä kirjallisuudesta on vaikea saada käsitystä, koska sen kaanonin määrittely varmasti riippuu paljon henkilön poliittisista mielipiteistä.

Romaanin juoneen oli kuitenkin vaikea päästä sisään, ja sen alun maailmanselitykset tuntuivat megalomaanisilta. Se pääsee oikeastaan vasta vauhtiin, kun Matriarkka (Aamu, pastori Karitsan tytär) alkaa olla toisella kymmenellä. Tämä erikoinen lapsi ehtii ennen sitä syntyä moneen kertaan, ja kätilön rooli kylän universumissa on lähes yhtä voimallinen kuin Katja Ketulla. 

Simpukan kylä ja sen lähipiiri ovat aidosti monikulttuurisia: mukaan mahtuu inkeriläisten lisäksi vatjalaisia, inkerikkoja, saksalaisia ja myös suomalaisia vieraita mitä erilaisin motiivein. Kyläläiset eivät ainakaan tunnu turhan nationalistisilta tai ylemmyydentuntoisilta suhteessa naapureihinsa. Papit ja opettajat ovat aikanaan käyneet hakemaan kansallisen heräämisen oppia Hatsinan seminaarissa, mutta 1920-luvulla he joutuvat luopumaan paljosta oppimastaan. 

Uskonnolla, luterilaisuudella ja ortodoksisuuden erikoisemmilla ilmenemismuodoilla kuten hyppääjillä ja skoptsilaisilla, on teoksen alkupäässä valtava rooli, ja paikoitellen koin, että lahkolaisten seksuaalisilla ylilyönneillä mässäiltiin liikaa. Tämä voi olla se osuus, joka harmittaa sellaisia inkeriläisiä lukijoita, jotka ovat eläneet joskus omalla maallaan. Noista lahkoista on olemassa paljon todisteaineistoa myös muualla kuin tässä romaanissa, eikä lahkolaisuus rajoittunut inkeriläisiin, mutta tässä uskonnollinen hihhulointi korostuu inkeriläisten erityispiirteenä.  

Suvun Siperian-keikka Jenisei-joen varrella on teoksen maagisin osuus, hyppy aidosti vieraaseen kulttuuriin, joka ankarista oloista huolimatta tuntui kiehtovalta. Retkellään Matriarkka ehtii tulla kahdesti raskaaksi eri miehille, ja samojedin lapsi ensimmäinen Ilmari jää isänsä maille. Ilmari Ilmarinpoika on Aamun ja tämän lapsuudenystävän rakkauden hedelmä, joka pääsee palaamaan kotikylään sotavuosina. Kylän saksalaismiehityksen aikaisen elämän kuvaus jäi minulle valitettavasti vielä himmeäksi, tai se oli tarinassa se tylsin suvantokohta, jonka aikana äänikirjaa kuunnellessani onnistuin puuhailemaan paljon muuta ja nukahtamaankin. 

Teoksen nykyisyyden taso on poleemista, kantaaottavaa poliittista proosaa, jossa yksi päähenkilöistä on rasistinen kohutohtori, yksi SUPO:n tarkastaja ja yksi, sukutarinan kirjoittaja, nostalginen ”anti-fasisti”, joka kannattaa itärahoitteista valemediaa vain kokeakseen kuulumista jonnekin muualle kuin kartalta kadonneelle Inkerinmaalle. Jos olisin lukenut tämän kaksi vuotta sitten, olisin nyökytellyt oivalluksille, mutta tämä MV-lehden ja muiden kansallismielisten toimijoiden parodia alkaa jo nyt olla hieman väljähtänyttä. 

Eniten kirjassa rasitti tiettyjen elementtien toisto ja hirvittävän pitkät listat perinne-esineistä. Tervolla on pakkomielteenä sisällyttää kirjaansa kaiken, mitä on inkeriläisestä kulttuuriperimästä lukenut, ja välillä teos tuntuukin ulkomuseovisiitiltä. Varsinkin hikeä ja mahorkan tuoksua teokseen mahtuu loputtomasti, ja muutenkin hajujen, makujen ja lihallisten virikkeiden määrä on eksponentiaalinen. Osasta näistä etnografisista litanioista tulee teoksen loppua lähestyttäessä maneereja. 

Näistä puutteista huolimatta viihdyin teoksen tunnelmissa, sillä sen siivillä pääsee kauas omasta ympäröivästä todellisuudesta. Henkilöhahmot ovat suuria sieluja, joiden käsitykset oman kansan historiasta ja kohtalosta eivät ole identtisiä. Teos on sen verran runsas, että siitä olisi helposti saanut aikaan trilogian, ja sen vuoksi jokainen 449 sivusta vaatii lukijalta huimaa keskittymistä. Itse googlailin tällä kolmannella yrityksellä ainakin karttoja, joiden kautta suvun odysseia konkretisoitui paremmin. Olen antanut tälle teokselle ruhtinaallisesti aikaa, mutta edelleenkään en osaa referoida sen koko juonta uskottavasti. 

Tervon proosateoksista Matriarkka on viidestoista, ja huomaan, että minua on ennen tätä lähinnä kiinnostaneet hänen Rovaniemi-aiheiset autofiktionsa ja aiempi maahanmuuttoaiheinen Layla (josta en pitänyt lainkaan). Koen, että maahanmuuttoteoksena Matriarkka onnistuu paremmin kuin Layla, koska tätä varten on selkeästi tehty kymmenkertainen määrä taustatyötä. 

Olen viime vuosina yrittänyt kirjoittaa jotain tämän romaanin aiheisiin liittyvää, sekä suomalaisten aiemmasta heimoaatteesta että tämän päivän ”rajakeista”, ja molemmat teemat ovat haasteellisia varsinkin aloittelevalle kirjoittajalle. Koen, että Tervo yhtenä maamme kuuluisimmista ja parhaiten myyvistä kirjailijoistamme onnistuu tässä vaikeassa kombossa huomattavasti paremmin Inkeri-osuudessa kuin rajakki-analyysissa. Näiden kahden aikakauden mentaliteettien vertailu on tärkeää, ja nostan hattua jokaiselle, joka aihetta lähestyy. 

Vuosisadan ikätoverilla on asiaa

Teos: Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä (Into, 2018)

Käännös: Elina Kahla

Mistä sain: E-kirjastosta

Seikkailuni venäläisen nykykirjallisuuden parissa jatkuu. Jelena Tsizovan Naisten ajan luin samana päivänä; Jevgeni Vodolazkinin teosta Lentäjä olen tavannut jo yli viikon. Kummatkin teokset kertovat Neuvostoliitosta, sijoittuvat Pietariin ja ovat kovin erilaisia laajuudeltaan ja tyyliltään. Tzisovan matkassa olin hämmentyneen virkistynyt,  Vodolazkinin proosaa oli helpompi lukea, mutta samalla romaanin valtava teema hieman uuvutti.

Kyseessä on sekoitus historiallista romaania ja spekulatiivista fiktiota, joka käsittelee neuvostoaikojen tieteellisiä kokeita ihmisruumiiden jäädytyksestä ja mahdollisesta myöhemmästä herättämisestä eloon. Teoksen päähenkilö on vuonna 1900 syntynyt ”vuosisadan ikätoveri” Innokenti Petrovitsh Platonov, joka joutuu 1920-luvulla Solokan saarelle vankileirille, ja saa mahdollisuuden liittyä ”Lasaruksiin”, jäädytyskokelaisiin, jotka saavat viimeiset kuukautensa syödä kunnon ruokaa ja oleskella.

Romaani on ajallisesti monitasoinen ja alkaa miehen sulatuksesta vuonna 1999, jolloin valta maassa on vaihtunut ja mies on edelleen lääketieteen koekaniini pietarilaisella klinikalla. Miestä hoitaa saksanvenäläinen lääkäri Geiger, joka lopulta onnistuu järjestämään tälle asumisen lapsuutensa kodissa Pietarin keskustassa. Samalla miehen ympärille rakentuu valtava mediajulkisuus, ja hän pääsee myös puhumaan kokemuksistaan televisiossa.

Innokentin mieli ja mentaliteetti on vanhan miehen, mutta hän osoittautuu fyysisesti noin kolmikymppiseksi. Miehen terveys vaatii kuitenkin varotoimia, eikä hän varsinkaan ole tottunut uuden ajan bakteerikantoihin. Uudessa maailmassa hän etsii epätoivoisesti nuoruuden rakastettuaan Annaa, joka oli miestä muutaman vuoden nuorempi ja asui vallankumouksen jälkeen perheensä kanssa samassa kommunalkassa kuin Innokentin perhe. Anna löytyy huonossa kunnossa geriatriselta osastolta, jossa tätä hoitaa pojantytär Nastja. Toki Innokenti on järkyttynyt rakastettunsa tilasta, mutta siirtää orastavat tunteensa pojantyttäreen, joka on vielä sinkku ja opiskelija.

Kirjan terävämmät havainnot liittyvät 1990-luvun kommunismin jälkeiseen todellisuuteen kuin vankileireille tai vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Innokentin lapsuuden muistoissa on charmia,  koska hän muistaa eniten vierailuja ystävien ja sukulaisten datshoille kesälomille. Kirjassa reissataan ainakin suomalaiseen Kuokkalaan, sadunomaiseen paikkaan nimeltä Siiverska ja rikkaan professorin huvilalle Krimille. Pojan isä on huoleton hummailija, joka tulee ammutuksi Varsovan asemalla keskellä vallankumousta. Perhe saa jatkaa asumista vanhassa kodissaan, vaikka kuuluu siihen porukkaan, jonka luo tehdään etsintöjä ja joita kuulustellaan epäillyistä neuvostovastaisista toimista. Kotiin tehdään ”tiivistämistoimenpide”, ja sen muihinkin huoneisiin majoittuu kyseenalaisia hahmoja.

Innokenti muistelee eniten naapuriaan Zaretskia, makkaratehtaalla töissä ollutta ilmiantajaa, jolla oli tapana varastaa makkaranpätkiä piilottamalla niitä housuihinsa. Zaretski on kommunismin tyypillinen hyötyjä, karkea, siivoton tarkkailija, joka tyytyy elämässään päivittäiseen vodka-annokseensa ja makkaransyöntiin. Zaretski tulee tapetuksi kadulla makkara housuissaan, ja talon asukkaita kuulustellaan murhasta.

Kirjassa on paljon muitakin absurdeja ja outoja episodeja, jotka naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Uskonnon merkityksestä neuvostoaikana on monisyisiä pohdintoja, koska päähenkilöt tuntuvat viettävän puolet ajastaan hautausmailla ryypiskellen. Innokenti muistelee vanhaa oppimaansa ortodoksista katumuskanonia, ja viettää aikaa autuaan Ksenian kappelissa muistelemassa äitiään, joka on kuollut suruun odotellessaan poikansa kuolinviestiä vankileirillä.

Innokenti on erikoinen persoona, joka epäilee olleensa joskus taiteilija. Kirjan nimi ei siis viittaa päähenkilön lentäjän uraan, vaan muistikuviin aikaisista lentäjäsankareista, joita hänellä oli tapana käydä katselemassa ennen vallankumousta. Kuvataiteilijaksi hän on kuitenkin hyvin auditiivinen tyyppi, joka eniten muistaa menneisyydestään äänimaisemia. Äänien muuttuminen 1920-luvulta 1990-luvulle hämmentää häntä enemmän kuin muut muutokset, esimerkiksi se, ettei kaduilla enää huudeta asioita kaupatessa, on hänelle ihmetyksen aihe. Musiikissa melodiat ovat latistuneet, ja ainoa merkittävä asia on rytmi. Television talkshow’t edustavat hänelle kollektiivista idiotiaa, ja toimivat merkkinä vanhan venäläisen sivistyksen asteittaisesta rappiosta.

Innokentin ja bisnes-orientoituneen nuoren Nastjan suhteessa on myös paljon makaaberia, ja vaimo tuntuu olevan hänelle enemmän manageri kuin rakastettu. Vaimon raskaaksi tuleminen ”vuosisadan ikätoverin” kanssa on myös riskibisnes, mutta Nastjaa kiinnostanee koko projektissa eniten bisnes ja sen tuoma kuuluisuus.

Lentäjä on romaanina runsaudensarvi, josta riittäisi aineksia useampaan romaaniin. Katselin sen saamia arvioita Goodreadsissa, ja se tuntui saaneen enemmän ylistystä ulkomailla kuin venäläisiltä lukijoilta. Ennen kirjailijanuraansa Jevgeni Vodolazkin (s.1964) on toiminut kriitikkona ja keskiaikaisen venäläisen kirjallisuushistorian tutkijana, ja hän on nyt keski-iässä breikannut kansainvälisesti varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Englanniksi käännettyjä romaaneja on kolme, ja kaikki vaikuttavat ilahduttavan erilaisilta. Historiallisen fiktion taitajana hän vaikuttaa laaja-alaiselta, ja kaksi muuta käännettyä teosta ovat luultavasti kuivempia ja vaikeampia kuin tämä ”hittikirja”, jossa on populistisia ja myös elokuvallisia vivahteita.

Venäläiset arvostelijat dissasivat Lentäjää siksi, että sen aika-akseli loppuu strategisesti Jeltsinin aikoihin, eli siinä esitetty yhteiskuntakritiikki strategisesti ohittaa Putinin aikakauden suuret ongelmat. Mutta ulkomaiselle lukijalle teos esittäytyy toisenlaisena, ja uskoisin, että Vodolazkin on työstänyt teostaan niin, että se olisi ymmärrettävä myös kulttuuri- ja kielirajojen yli.

Olihan tämä komea yhteenveto 1900-luvusta, ja täynnä viitteitä suuriin venäläisiin kertojiin. Ainakin häntä on verrattu Dostojevskiin ja Bulgakoviin, ja itse löysin vankileirien kuvauksista myös palan Solzhenitsyniä. Yleensä en lue romaaneja, joissa tieteellisillä kokeilla olisi näin suuri rooli, enkä viehäty varsinkaan skifistä, jossa tehdään mittavia ihmiskokeita laboratorioissa. Mutta tätä kirjaa voi lukea sujuvasti myös tavallisena historiallisena romaanina, jonka keskiössä on muisti, vallanvaihdokset ja muistamattomuus.

 

Naisneuvoston sielunmessu

Minulla on ollut jo vuosia haasteena ottaa selvää edes vähän venäläisestä nykykirjallisuudesta. Lista lukemistani teoksista on kuitenkin vaatimaton, ja joku teos on jäänyt myös kesken ehkä huonon käännöksen tai kulttuurisen muurin vuoksi. Jelena Tsizovan Naisten aika-teosta ei ainakaan voi moittia huonosta suomennoksesta, sillä Kirsti Era on todella pyrkinyt olemaan uskollinen teoksen naisten käyttämälle hieman karkealle puhekielelle. Suomennos on kielellisesti herkullinen, mutta on varmasti ollut myös todella haasteellinen käännettävä.

Naisten aika nimenä muistuttaa minua, yliopistoplanttua, feministisestä teoriasta ja poststrukturalismista, koska eräs suurimmista nuoruuden idoleistani, Julia Kristeva, kirjoitti aikanaan samannimisen esseen. Tsizovalla ja Kristevalla ei ole tyylillisesti mitään yhteistä, ja vaikka tämä teos kertoo väkevästi naisten oikeuksista (ja myös niiden puutteesta), se ei kikkaile feministis-filosofisilla ajatuksilla lainkaan. En usko, että Tsizova on tietoisesti lainannut Kristevaa, vaan nimi on muuten vain osuva kirjalle, joka käsittelee matriarkaattia kommunalkassa.

Teos kertoo nuoresta Sofiasta, joka myös Suzannana tunnetaan. Koska Suzanna on kuitenkin hänen mummojensa mukaan langenneen naisen nimi, hänet kastetaan varmuuden vuoksi Sofiaksi. Mummoja Sofialla on kolme, Ariadne, Glikoria ja Jevdekia, eikä kukaan heistä ole tälle biologista sukua. Tytön äiti Antonina on nuori yksinhuoltaja, joka päättää jättää lapsensa mummojen hoitoon käydessään tehdastyössä, koska pelkää tyttären tulevan yhteiskunnan huostaanotetuksi, jos tämä laitetaan tarhaan. Tyttären kehityksessä on viive: hän ei vielä kuusivuotiaanakaan puhu, vaikka muuten osoittaa olevansa älyllisesti kyvykäs.

Teos sijoittuu 1960-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitossa päästiin jonkunlaisen kuluttamisen makuun, ja suurinta huutoa on television jonottaminen. Antonina saa aistillista tyydytystä viskoosikankaista, ja kommunalkassa aletaan jo haaveilla pyykkikoneesta. Ruoka on edelleen kortilla, ja sitä jonotetaan tehtaalla vapaapäivinä. Mummot ruokkivat Sofiaa venäläisestä ruoasta tyypillisimmillä herkuilla, kuten tattaripuurolla, blineillä, kaalipiirailla ja suolakurkkukeitolla.

Kun Sofian äiti sairastuu vakavasti, alkaa neuvottelu tytön tulevaisuudesta. Mummot pelkäävät menettävänsä hoidokkinsa, josta on tullut heille elämän keskipiste. Ilmeisesti omia lapsenlapsia heillä ei ole, eikä ainakaan kreivin ja juutalaisen lääkärin kanssa kanssa muhinoinut Ariadne ole ollut koskaan naimisissa. Naisten sulhasia on kadonnut maanpakoon tai leireille, ja he itsekin tuntuvat jääneen osittain elämään tsaarinaikaiseen todellisuuteen. Eri aikatasojen läsnäolo on teoksessa hauskinta, sillä nämä kouluja vähän käyneet mummot muistelevat myös vuoden 1825 dekabristikapinaa. Sivistys ja sivistymättömyys kulkevat tarinassa limittäin.

Teos on hyvin fyysinen, intiimi ja aistillinen, mutta ei kaupallis-eroottisessa mielessä. Hurjimmat jutut liittyvät raskauden ehkäisyyn, ja Sofian äitiä jaksetaan muistuttaa aspiriinin ja etikan tärkeydestä ehkäisykeinona. Abortti on jo maassa laillinen, mutta siitä huolimatta yksinhuoltajia on paljon, ja jotkut heistä onnistuvat saamaan lapsen useamman hulttiomiehen kanssa.

Kirja ei ole rakenteellisesti tai kielellisesti helppolukuisin. Yli puolet tekstistä on pelkkää dialogia, ja sekin tajunnanvirtaista puhekieltä. Juonta joutuu pitkälti arvaamaan rivien välistä. Ymmärsin juonesta perusasiat, mutta en kokenut ymmärtäväni kaikkia käänteitä. Luultavasti ymmärrystäni rajoittaa kulttuuriero, eli kertomisen tapa on suurempi ongelmani kuin historiallinen sisältö. Lukijan täytyy tuntea Neuvostoliiton historiaa hyvin, jotta teos voi hänelle kunnolla aueta. Varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole edes syntyneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana, teos voi olla hyvin haasteellinen.

Ilmapiiri kirjassa on lämmin, ja siinä todella avataan neuvostoaikaista kansankulttuuria. Sosialismi ei kuitenkaan edisty kohti paratiisinomaista kommunismia sillä tahdilla kuin siihen uskovat haluaisivat. Ihmisillä alkaa olla mahdollisuuksia valita unkarilaisten ja tsekkiläisten kenkien välillä, mutta asumisesta päättävät byrokraatit. Sofia onnistuu asumaan babushkojen kanssa aikuiseen ikään saakka, mutta jossain vaiheessa hänet pakotetaan siirtymään taidekoulun asuntolaan.

Kirja kuuluu Into-kustantamon Parasta venäläistä nykykirjallisuutta- sarjaan, ja onnittelen heitä hienosta projektista. Olen myös merkannut kalenteriini Tsizovan tulevan Suomen-vierailun, eli hän tulee pidemmälle kiertueelle Suomen kirjastoihin ja kirjakauppoihin loka-marraskuun vaihteessa. Tampereella Tsizova vierailee Metso-kirjastossa 8.11. klo 18:00.

Tsizova on kirjailija, jonka muusta tuotannosta olen tämän ensi kosketuksen jälkeen kiinnostunut, mutta joudun lukemaan Naisten ajan uudelleen, mikäli aion sitä syvemmin ymmärtää. Ehkä kirjailijan tapaaminen ja Suomi-Venäjä-seuran tuottama mahdollinen taustoitus voisi auttaa tässä pulmassa.

 

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

Teos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Ikuisesti sirpin ja vasaran välissä?

Palaan ajatuksissani alkukesän tunnelmiin Berliinissä. Sain joltain FB:n kirjallisuuspalstalta vinkin venäläis-saksalaisesta Vladimir Kaminerista (s.1967), joka on kirjojen kirjoittamisen lisäksi ollut merkittävä kulttuurivaikuttaja ja DJ Berliinin yöelämässä. Hänen esikoisteoksensa Ryssändisko (Sammakko 2005, suom. Vera Suominen) ei siis ole nimeltään pelkkä vitsi, vaan viittaa kai myös kirjailijan silloiseen ammattiin. Kaminer on erikoistunut kirjailijana novelleihin ja pakinoihin, ja hänellä näyttää olevan saksaksi paljonkin teoksia, joista vain muutama on suomennettu. Kiitos Sammakolle kulttuurityöstä, sillä nämä teokset hulvattoman huumorinsa lisäksi myös edistävät Berliinin-matkailua!

Kaminer on oppinut saksan kielen maahanmuuttajana aikuisella iällä ja kirjoittaa nykyään vain saksaksi. Kiinnostavaa hänen tarinassaan on se, että hän ehti tulla Itä-Saksaan v. 1990 muutamaa kuukautta ennen muurin murtumista. Tuolloin venäjänjuutalaisten maastamuutto oli helpompaa kuin muiden neuvostokansalaisten, ja myös Kaminer käytti emigraatiossaan tätä korttia. Noina vuosina Moskovassa kaikkia nuoria, myös punkkareita ja hippejä, kiinnosti päihteitä ja seksiä enemmän juorut kavereiden maastamuutosta.

Kirjan nuori mies pääsee suoraan junasta asumaan asuntolaan, joka on ennen ollut STASI:n virkistyskeskus. Kämppäkavereita on muiden venäläisten lisäksi varsinkin Vietnamista ja eri Afrikan maista; afrikkalaiset ovat kaikki opiskelleet Neuvostoliitossa ja laulelevat mielellään vanhoja venäläisiä kansanlauluja. Muut venäläiset pyrkivät integroitumaan paikallisen synagogan kautta ja opiskelevat oletettua juutalaista kulttuuriaan, mutta kertoja jää mieluummin kämpille pelaamaan korttia.

Teos kertoo monista venäläisistä kohtaloista, kertojan perheestä, kavereista ja satunnaisista tuttavuuksista. Kirjan kirjoitushetkellä Berliinissä asui arviolta 140 000 entistä Neuvostoliiton kansalaista, eli puhutaan merkittävästä etnisestä vähemmistöstä. Monilla heistä, myös korkeasti koulutetuilla, jopa professoritason tyypeillä, oli suuria vaikeuksia löytää tietään työmarkkinoille. Kaminer kertoo loputtomista byrokraattisista kohtaamisista ja työllistämistoimenpiteistä, jotka huvittavimmillaan johtivat ”ryssändiscoon” eli työttömien kosteisiin virkistysiltoihin valtion sponsoroimana.

Kirjan kertoja ei edusta sitä maahanmuuttajatyyppiä, josta kirjoitetaan unelmahöttöisiä sankaritarinoita päivälehtiin rasismia lieventämään. Hän on koulutukseltaan teatterin valomies, ja on opiskellut myös dramaturgiaa neuvostoyliopistossa – nämä meriitit eivät suoraan käänny myyntivalteiksi lännen työmarkkinoilla. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu sankarimaahanmuuttaja Andrei, joka aloittaa bisnekset jo ensi viikolla muuttonsa jälkeen, ja raahaa myös ystäviään myymään Aldin halpoja virvoitusjuomia kalliilla rautatieasemien kiireisille. Andreista tulee menestyvä venäläisen ruoan kauppias, tuleva miljonääri, joka kuitenkin kyllästyy Saksan byrokratiaan ja muuttaa bisneksineen Yhdysvaltoihin. Tässä universumissa ne hieman laiskemmat ja boheemimmat jäävät Berliiniin nostamaan sosiaalitukia ja harjoittamaan kokeellista teatteria.

Rakastuin tähän teokseen, samastuin täysillä kertojahahmoon ja haluaisin lukea koko hänen tuotantonsa. Ja parasta on, että tähän meininkiin voi tutustua myös livenä, sillä kuuluisa itäberliiniläinen yökerho Kaffee Burger Club, jossa Kaminer aikanaan aloitti ”ryssändisko”-klubi-iltansa, on edelleen pystyssä. Paikka ei ole burgerbaari, vaan tuota historiallista ravintolaa piti 1930-luvulla oikea Burgerin perhe, jonka nimellä se on tunnettu siitä saakka. 1970-luvulla siitä tuli keskeinen toisinajattelijoiden tapaamispaikka, ja se on säilyttänyt ”itäistä” tunnelmaansa myös muurin murtumisen jälkeen. Seuraava vierailukohde Berliinissä, ehdottomasti!

Parasta kirjassa oli, ettei se ollut pelkkää komiikkaa, vaan siinä korostuu kaiken kattava yhteiskunnallinen vire. Vaikka kirjan maahanmuuttajahahmoilla ei aina mene loistavasti, Berliini on heidän kotinsa, johon he voivat luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia, mini-yhteiskuntia, joissa asioita tehdään eri lailla kuin saksalaisessa todellisuudessa. Ja ehkä tämä vaihtoehtoisuus on vuosien varrella myös suodattunut katukuvaan ja valtavirtayhteiskuntaan. Maahanmuuttajia saattaa myös yhdistää maahantulon historia, eli tässä ennen muurin murtumista tulleilla on oma narratiivinsa, ja tämän vuoksi kirjailija tuntee niin suurta sympatiaa vietnamilaisia kohtaan.

Kaminerin viimeisin suomennettu teos on Venäläiset naapurini (Sammakko, 2016), jota ei näkynyt eilen Metso-kirjastossa. Suomennettuja teoksia on ainakin viisi, mutta osa alkaa jo olla antikvariaatin aarteita.  Olen ymmärtänyt, että neuvostomuistot pääsevät vielä enemmän framille hänen muissa teoksissaan, ja olisinkin kiinnostunut lukemaan juuri niistä. Kiinnostavaa on myös tutkailla, onko ”sirppi ja vasara”-teema keskeinen identiteetin rakennuspalikka hänen kaikissa teoksissaan, vai alkaako 2010-luvulle tultaessa löytyä jo toisenlaisia kiinnekohteita.

Onko muilutusten aika ohi?

Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.