Eleanor Rooseveltin lemmikkinä

Teos: Kate Quinn: Timanttisilmä (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Mila Pavlichenko (1916-1976) oli ukrainalainen tarkk’ampuja Puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Raporttien mukaan hän ampui kuoliaaksi 309 saksalaista sotilasta Odessan ja Sebastopolin taisteluissa. Tämän lisäksi hän oli kirjastonhoitaja, historian väitöskirjantekijä ja yksinhuoltajaäiti. Sodan aikana hänet lähetettiin Yhdysvaltoihin edustamaan puna-armeijaa Eleanor Rooseveltin kutsusta, ja naiset tapasivat vielä uudelleen, kun Roosevelt vieraili Moskovassa vuonna 1957. Pavlichenko on ollut ikoninen hahmo Neuvostoliiton sotahistoriassa, ja hänestä on tehty kirjojen lisäksi joitain elokuvia.

Kate Quinn (s.1981) on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka tuotanto keskittyy Euroopan lähihistoriaan. Tämä on jo kolmas häneltä lukemani teos, mutta romaaneja hänellä on julkaistu jo yksitoista. Quinnia inspiroivat historian naispuoliset sankarit, varsinkin sotilaat ja vakoojat, ja teokset ovat varsin toiminnallisia.

Tässä teoksessa vietetään paljon aikaa rintamalla Odessan ja Sebastopolin taisteluissa vuonna 1941. Siellä joukkojen järjestäytyminen on silkkaa kaaosta, eikä puna-armeijalla ole aikaa kouluttaa joukkojaan tuskin lainkaan. Nuori Mila pääsee tarkk’ampujaksi, koska hänellä on yliopisto-opintoja sodankäyntitaidoista takanaan. Hän on joukko-osastonsa ainoa nainen, ja lähes kaikki muut hänen tuntemansa naiset palvelevat lääkintäjoukoissa.

Koska kyseessä on populaari viihdekirja, tässä käydään läpi Milan miessuhteita varsin perusteellisesti. Quinn kertoo loppusanoissa keksineensä itse suhteisiin liittyviä yksityiskohtia. Romaanissa hänen ensimmäisellä aviomiehellään on suurempi rooli kuin on mahdollisesti ollut tosi elämässä. Mila siis tuli raskaaksi ja joutui naimisiin jo 16-vuotiaana, mutta hänen aviomiehensä feidasi perhekuvioista pian pojan syntymän jälkeen. Rintamalla hän rakastui oman komppaniansa luutnanttiin, jonka kanssa hän sai elää vain kolmen kuukauden ajan ennen miehen kuolemaa kranaatiniskuun. Kolmas mies on mahdollisesti ollut myös tuttavuus rintamalta, mutta Pavlichenko ei mennyt naimisiin näiden kumppaneidensa kanssa.

Itselleni kiinnostavin osio romaanissa oli kuvaus Milan ja neuvostodelegaation vierailusta Yhdysvaltoihin vuonna 1942, sillä siinä käsiteltiin myös sen ajan diplomaattisia suhteita. Siinä noin kymmenen hengen porukka kutsutaan kansainväliseen opiskelijatapaamiseen, mutta rouva Rooseveltin suosiolla reissu venyy parin kuukauden mittaiseksi. Mila Pavlichenkosta tulee puhujatähti, joka kiertää maata kertomassa naisten asemasta puna-armeijassa, ja hän päätyy tapaamaan suuria julkkiksia, kuten Charlie Chaplinin.

Juonen kannalta Quinn päätyy paisuttelemaan varsinkin Amerikan-kiertueen osiota melko eeppiseen suuntaan, mutta koin, että itse sotakuvaukset olivat realistisempia. En niinkään innostunut Franklin Rooseveltin salamurhasuunnitelmasta, ja siihen liittyvästä öisestä ihmisjahdista Washingtonin puistossa. Rooseveltilta on mahdollisesti yritetty saada henkeä pois myös toisen maailmansodan aikana; oikeasti näin kävi jo vuonna 1933.

Teos kuvaa amerikkalaisten jakautunutta suhdetta Neuvostoliittoon toisen maailmansodan aikana, jolloin osalla kansasta oli edelleen aitoa uteliaisuutta maata ja sen kulttuureja kohtaan. Neuvostodelegaatio saa toki vastata varsin tunkeileviin kysymyksiin maansa elintasosta, mutta reissun aikana syntyy myös aitoja ystävyyksiä. Kuvattuna aikakautena ei kuitenkaan vielä eletä kylmää sotaa, vaan maiden suhteet ovat tunnustelevan viileät.

Kirja saattaa jakaa yleisöjä tässä maailman ajassa, kun kaikki ukrainalaiset eivät välttämättä halua tunnustaa neuvostoajan uskollisten neuvostosankareiden saavutuksia. Itse en lukenut teosta peilaten sitä tämän päivän ukrainalaisen nationalismin kanssa. Toki tavallisten ihmisten näkökulmasta sodan arki ei ole paljoa muuttunut sitten 1940-luvun, vaikka nykyään ihmisillä on enemmän teknologiaa yhteydenpitoon lähipiirin kanssa.

Romaanin Mila pääsee elämään mukavaa elämää Moskovaan palkintona saavutuksistaan sodassa, mutta hänen kerrotaan kärsineen vaikeasta traumaperäisestä stresaihäiriöstä ja alkoholismista. Kuitenkin hän eteni tieteellisellä urallaan, ja sai paljon aikaan sotaveteraanien asioiden edistäjänä. Gorki-puiston kulmien neljän huonen lukaalin asuttaminen kuulostaa melkoiselta neuvostoaikaiselta menestystarinalta, mutta samalla tämä (ja moni muukin) romaani antaa vaikutelman, että noissa luksustaloissa on asunut harvinaisen pahasti rikki menneitä ihmisiä.

Kylmän sodan perheenyhdistäjäisissä

Teos: Mike Phillips: A Shadow of Myself (CollinsCrime, 2000)

Olen nyt vuoden ajan etsinyt vetävää fiktiivisiä tarinaa, joka kertoisi afrikkalaisten elämästä Neuvostoliitossa. Aihe on marginaalinen, mutta se on viime aikoina alkanut kiinnostaa varsinkin tutkijoita, ja aiheesta on kirjoitettu lukuisia muistelmateoksia. Näistä vain yksi on ollut todella kiinnostava, ja sekin oli enemmä matkakirja kuin omaelämäkerta.

Nyt vihdoin löysin Mike Phillipsin romaanin A Shadow of Myself, joka liippaa läheltä sitä tarinaa, jota olen itse kirjoittamassa. Onneksi ei kuitenkaan liian läheltä, mutta löysin tästä teoksesta kannustusta jatkaa omaa juttuani.

Phillips (s.1941) on Guyanassa syntynyt ja Britanniaan muuttanut opettaja, toimittaja ja kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa ihailtavan monipuoliselta. Parhaiten hänet tunnetaan dekkaristina, mutta hän on myös saanut paljon aikaan tietokirjallisuuden osastolla. Suurin osa hänen tuotannostaan käsittelee mustan kansanosan historiaa Brittien saarilla.

Tässä romaanissa seurataan ghanalaisen Kofi Cokerin vaiheita 1940-luvulta millenniumin vaihteeseen. Kofi on nuorimies, joka pääsee reissaamaan Britanniaan merimiesisänsä seurassa, ja jää maahan pyörimään Liverpoolin ja Manchesterin tiedostaviin piireihin. Vuonna 1957 hänelle tarjotaan mahdollisuutta lähteä opiskelemaan Moskovaan haluamaansa alaa Idän työläisten yliopistossa.

Kofin Moskovan-reissu jää vain vuoden mittaiseksi, mutta vuoden aikana hän rakastuu Katjaan, paikallisen puoluepampun tyttäreen. Tilanne on vähän kiusallinen, sillä nuori Katja on hänen venäjän opettajansa. Hän pääsee kuitenkin opettajansa johdolla tervehtimään toveri Hrutshevia Jelenia Goran nuorisofestivaaleille, ja tämä saa nuoren miehen kokemaan olevansa hetkellisesti oman maailmansa huipulla.

Elämä totalitäärisessä systeemissä ei kuitenkaan ole pelkkää piknikkiä, ja tilanne eskaloituu pian niin, että Kofi tulee potkaistuksi ulos opinahjostaan ja karkotetuksi maasta. Hän ei myöskään saa koskaan tietää, että Katja on raskaana. Katja itse tulee heitetyksi Itä-Berliiniin erivärisen poikansa kanssa, ja hänen siteensä Moskovaan katkeaa lähes kokonaan.

Tarina alkaa siitä, kun George Coker lähestyy prahalaisessa hotellissa pikkuveljeään Joseph Cokeria 90-luvun lopussa. Joseph on syntynyt Lontoossa neljä vuotta Georgea myöhemmin. George on saanut kuulla veljestään BBC World-uutisten kautta, joissa Joseph on ollut kertomassa työstään elokuvaohjaajana. George itse on epämääräinen itäeurooppalainen biznizmies, joka ei ole paljoa hyötynyt Saksojen liittymisestä. Vaikka hän on musta, hän on enemmän sosiaalistunut venäläiseen kuin saksalaiseen tai afrikkalaiseen kulttuuriin.

Georgen toiveena olisi, että hänen äitinsä saisi vielä tavata Kofin, koska tämä ei ole koskaan unohtanut ensi rakkauttaan. Perheen yhdistäminen herättää miehissä sekavia tunteita, ja se etenee varsin turbulenteissa merkeissä. Kofi päätyy matkustamaan Berliiniin Katjan syntymäpäiville, mutta veljet onnistuvat sähläämään asioitaan niin, ettei heitä pahemmin näy tässä tunteikkaassa tilaisuudessa.

Luin kirjaa Moskova edellä, eli keskityin lähinnä Kofin ja Katjan nuoruuden romanssiin, ja moskovalaisen arjen kuvaukseen. Yllätyin positiivisesti Phillipsin tavasta kuvata afrikkalaista yhteisöä 1940-50-lukujen Manchesterissä, ja tästä aiheesta voisin lukea toisenkin kirjan. Tutustuin muutamiin reaalimaailman hahmoihin, joista voisi olla hyötyä oman tarinani loppuun saattamisessa.

Muuten koin, että tarina oli liian vauhdikas ja monipolvinen tämänhetkiseen mielentilaani. Juuri nyt en ollut lainkaan vastaanottavainen niille osuuksille, jossa käsiteltiin sekä KGB:n että STASI:n vakoilumekanismejä, ja varsinkin STASI-osuudet lukaisin läpi varsin kursorisesti.

Itäblokin nuorison seksuaalisista suhteista Phillips kertoo varsin suorasukaisesti, ja kyllä minua hieman ahdistivat ne kohtaukset, joissa moskovalaiset neidot ottivat vastaan mustia rakastajiaan kommunalka-huoneissaan pelkän saippuapalan tai pitsipöksyjen toivossa. Hyvää kirjassa oli kuitenkin se, ettei hän erityisesti korosta kolmannen maailman miesten seksuaalisia valloituksia, vaan reipas vapaan rakkauden meininki kuului kuvioihin yleisissä opiskelijariennoissa.

Rakkaustarinana kirja oli varsin vetävä, ja pidin varsinkin kypsän rakkauden kuvauksesta, joka ei ollut liian imelää eikä melodramaattista. Kofin hahmossa oli myös sopivaa särmää, ja koin hänet oman eteläafrikkalaisen romaanihahmoni hengenheimolaiseksi.

Tapahtumista tsasounan takana

Teos: Metropoliitta Panteleimon: Vienan risti (Saga Egmont, 2021)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Päädyin lukemaan putkeen kaksi Metropoliitta Panteleimonin cozy crime-teosta Koskijärvi-sarjasta. Nämä teokset todella ovat leppoisia ja helppolukuisia fiilistelyteoksia, ja tänään oli juuri niiden aika.

Teoksessa Vienan risti ollaan lähempänä ortodoksista kirkkoa kuin aiemmissa lukemissani sarjan teoksissa. Siinä tapahtumat alkavat keriytyä auki paikallisen tsasounan takaa, jossa on kaivuutyömaa. Nuori apupoika löytää sieltä juhannusaattona luurangon, jonka kaulassa on mystinen ristikaulakoru.

Eletään 1960-lukua, jolloin rikostutkimuksen etenevät verkkaiseen tahtiin varsinkin poliisien kesälomien aikaan. Elisabet Urhonen on kuitenkin taas paikalla, ja hänen paikallinen ystävänsä Impi tuntuu olevan erityisen liikuttunut tapauksesta. Ruumis osoittautuu olevan Miihkali-nimisen laukkukauppiaan, joka nauratti kylillä naisia 1920-luvulla. Kylillä hänet tunnettiin Mikko Valtosena, vaikka hänen neuvostonimensä oli Mihail Vlasov.

Kirjassa käydään jonkun verran läpi Vienan Karjalan ja Suomen välisten suhteiden historiaa, ja tietysti palataan Juhani Ahon keskimäärin myyttiseen shemeikan hahmoon, joka kummittelee edelleen rajaseutujen mentaalisissa kuvastoissa. Teoksessa uhrin yksi veli on suomalaistunut lähes täysin, kun taas toinen veli saapuu Neuvostoliitosta vierailemaan Miihkalin haudalla, ja tuo mukanaan käsinkosketeltavia jännitteitä tuppukylän raitille.

Luin kirjaa enemmän kiinnostavana sukusaagana kuin dekkarina, ja olisin voinut lukea näistä kolmesta veljeksestä pidemmänkin kuvauksen. Erityisen kiinnostavaa oli seurata Andrein matkaa Vienan Karjalasta monimutkaista reittiä Pohjois-Savoon – matka kun ei ole linnuntietä kovin pitkä, mutta Neuvostoliiton aikana Suomeen pääsi vain junalla Pietarin kautta. Myös Andrein vaimo Anni oli juureva hahmo, vaikka häneen tutustuttiin vain lyhyesti.

Oliko sitten lähes tuntemattoman neuvostoliittolaisen vieraan majoitus poliittisesti korrektia 60-luvulla, siitä kirjassa ollaan montaa mieltä. Impi ottaa Vienan miehen hautajaisten järjestelyn kontolleen, vaikka kuolemasta on jo neljäkymmentä vuotta. Mies saadaankin haudattua komeasti, ja ainakin osa kyläläisistä on täysillä mukana juonessa. Ehkä teoksen petimmäinrn viesti liittyykin yhteisöllisyyteen, ja haluun kunnioittaa tuntemattoman vainajan muistoa huolimatta tämän syntyperästä.

Murhajuonesta en kerro enempää, mutta koin, että siinä oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin sukutarinassa. Ehkä kirjasarjan fanit antavat tämän anteeksi sen luojalle, kun sarja muuten on varsin hurmaava. Itselläni ainakin on niin krooninen tarve lukea kirjoja rajantakaisesta Karjalasta, että minulle kelpaa hyvin myös kuvaus vienankarjalaisista siirtolaisista Suomen puolella.

Savoon muuttaneiden karjalaisten asemasta tämä sarja piirtää kiinnostavaa potrettia muutenkin. Varsinkin paikallisen osuuskaupan hoitaja Sergei Huttu on vakiohahmo, ja hän tuo selkeästi kylänraitin muuten verkkaiseen poljentoon lisää kierroksia. Itse en aina osaa erottaa savolaisia karjalaisista varsinkaan silloin, kun tyypeillä on taustaa molemmista etnisestä ryhmästä, mutta tämä sarja pyrkii jäljittämään joidenkin evakkotaustaisten henkilöiden vaiheita kiitettävällä tarkkuudella.

Bilepaikkana Lenin Hills

Teos: Andrea Lee: Russian Journal (Faber and Faber, 1981)

Vuonna 1978 amerikkalainen toimittaja Andrea Lee matkusti vuodeksi Neuvostoliittoon miehensä kanssa, joka oli historian jatko-opiskelija. Pariskunta pääsi asumaan Moskovan valtionyliopiston valtavaan kolossiin, jossa oli 32 kerrosta. He eivät varsinaisesti opiskelleet kyseisessä instituutiossa, vaan hänen miehensä keräsi kaupungissa aineistoa erinäisissä instituuteissa. Matkan aikana kaksikko majaili myös pari kuukautta Leningradissa, mutta kertomus keskittyy moskovalaiseen arkeen.

Tietysti kirja kuvaa elämää etuoikeutetussa taskussa, jossa pariskunta elää yltäkylläistä elämää. Melkein kaikkea, mitä he saattavat haluta, on saatavilla, mutta osaa tuotteista pitää metsästää vaikeita reittejä pitkin. Nuorella parilla ei ole kallista makua, mutta he ovat tottuneet syömään tuoreita vihanneksia ja lihaa – asioita, jotka eivät aina ole tavallisen neuvostokansalaisen saatavilla.

Tarinan Andrea on taustaltaan osittain afroamerikkalainen. Kuvien perusteella hän näyttää melkein Meghan Marklen kaksoisolennolta, eli afroamerikkalaisuus ei ole hänessä kovin näkyvä piirre. Mutta tämä tausta hänessä saa hänet kiinnostumaan afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten lyhyestä historiasta maassa, ja hän pääsee tutustumaan joihinkin opiskelijoihin, jotka ovat tulleet Neuvostoliittoon ideologisista syistä.

Vuosina 1978-9 maassa eletään syvää stagnaation aikaa, ja suuri osa neuvostonuorista haaveilee ulkomaille muutosta. Kirjassa on monia vignettejä pariskunnan ystävistä, jotka ovat hippejä, toisinajattelijoita ja kansanviholliseksi leimattuja. Jotkut nuoret hipit ovat joutuneet aatteidensa vuoksi mielisairaalaan jo alaikäisinä. Syksyllä 1978 hippien valioliiga lähtee valloittamaan Jasjana Poljanaa, Tolstoin maatilaa, ja onnistuvat leireilemään sen metsissä ilman karkotusta tiluksilta. Talvisaikaan vannoutuneet hipit liftaavat Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle, jossa on mahdollista elellä itse luonnosta keräämällä hedelmillä.

Lenin Hills on kirjan tyypillinen bilepaikka lähellä yliopiston kampusta, jonne kokoonnutaan ryyppäämään muun muassa uutenavuotena, vappuna ja voitonpäivänä. Olin myös bongaavinani vapun vieton kuvauksesta jotain haalarin oloista asua, johon opiskelijat pukeutuivat, mutten ollut varma, olivatko ne samantyyppisiä kuin Suomessa. Suomessa haalarit ovat kai yleistyneet opiskelijapiireissä vasta 80-90-lukujen vaihteessa.

Teoksen hupaisin episodi liittyy englannin kurssiin, jota Andrea Lee lupautuu vetämään juutalaisille, jotka suunnittelevat emigraatiota Yhdysvaltoihin. Kurssi on salainen, mutta sen tunneilla käy KGB:n miehiä kääntymässä. Tämä opetuskokemus on hurjinta, mitä kirjailija tekee vaihtovuotensa aikana, eikä hän nuorena ja naiivina tajua sen mahdollisia seurauksia. Ryhmä nivoutuu hyvin yhteen, ja osa heistä pääseekin muuttamaan vuoden aikana länteen.

Pidin myös paljon Leen tavasta kuvata Neuvostoliiton uskonnollista elämää. Parhaiten hän tutustuu ortodoksisen kirkon palveluksiin, mutta tässä mainitaan myös vapaat suunnat, protestantit kirkot ja new age-suuntaukset. Myös Hare Krishna vaikuttaa Moskovassa, ja vaikuttaa, että neuvostosysteemi hyväksyy uususkonnollisuutta paremmin kuin kristinuskon perinteisiä muotoja.

Kirjassa vietetään aikaa hyvin kirjavan alakulttuurisen maailman sisällä, kuppiloissa, joiden tunnelmat tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta kadehdittavan villeiltä. Ei villeiltä ja vapailta, mutta silti meno Moskovassa vuonna 1978 on saattanut olla toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen kuin vuonna 2023.

Tämä on sen kaliiberin teos, jonka haluaisin nähdä kirjamarkkinoilla uutena painoksena. Toki meillä on saatavilla joitain suomalaisten kirjoittamia kuvauksia samoista ajoista, mutta tässä kirjassa minua eniten viehätti Leen runollinen, aistivoimainen kieli. Kirja onnistuu viemään lukijansa erikoisiin paikkoihin, ja kirjailijan huomio keskittyy enemmän informantteihin kuin häneen itseensä tai parisuhteeseen.

Varsinkin parista keskeisen hahmon, Grigoriin ja Serjoshan, myöhemmistä vaiheista olisin halunnut kuulla lisää. He tuntuivat molemmat tyypeiltä, joiden tulevaisuus arvelutti. Grigorii saattoi olla pariskunnan virallinen vahti kampuksella, ja hänen ylikorrekti kiipijän luonteensa oli varsin ristiriitainen suhteessa muihin taipumuksiin. Serjosha taas oli tyyppi, jolla ei ollut mitään rotia naissuhteissa, tai hänen kykynsä ajautua väärään seuraan ja sotkea asioitaan tuntui ilmiömäiseltä.

Löysin kirjan Open Librarysta, jossa en ole käynyt vuosiin. Palvelu on hyvä vaihtoehto kaupallisille suoratoistopalveluille, mutta nyt huomaan, etten voi enää lukea huonosti skannattuja kirjoja kovin pitkään kerralla. Tuolta kyllä löytää sellaisia helmiä, joita on vaikea löytää kirjastojen varastoistakaan.

Täsmälukemistoa Trotskista

Teos: Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria (LIKE, 2023)

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Eilen oli lukurauhan päivä, ja käytin sen tehokkaasti muhkean historiallisen romaanin parissa. Aloitin kirjan lukemisen perjantaina, ja siihen meni kolme päivää. Teoksen ilmapiiri oli melko vangitseva, joten tarinaan jäi helposti koukkuun. Juoni on kuitenkin varsin monimutkainen, joten en olisi ehkä saanut tätä kirjaa luettua loppuun, ellen olisi ahminut sitä kerralla.

Leonardo Padura (s. 1955) on yksi Kuuban tunnetuimpia kirjailijoita, enkä ole kuullut hänestä aiemmin mitään. Hänen tuotantonsa on laaja ja monipuolinen, mutta aika monissa hänen teoksissaan käsitellään rikoksia, vaikka niitä ei välttämättä ole kirjoitettu dekkarin muotoon.

Mies joka rakasti koiria on alun perin julkaistu Kuubassa vuonna 2009, ja se tulee luoksemme nyt neljäntoista vuoden viiveellä. Teos on laaja historiallinen romaani, joka kertoo Leo Trotskin (1879-1940) palkkamurhasta Meksikossa, ja miehestä, joka päätyy iskemään tämän merkittävän kommunistisen toisinajattelijan kuoliaaksi jäähakulla.

Niille, jotka eivät ole perehtyneet kovin syvällisesti Venäjän vallankumouksen teemaan, aivan lyhyt taustoitus. Trotski oli keskeinen vallankumouksen toimija, joka sai jo nuorena arvostusta teoreetikkona. Vladimir Leninin vielä ollessa elossa häntä ei pidetty toisinajattelijana, vaan hän toimi Kremlissä hyvinkin merkittävässä roolissa intellektuellina. Stalinin noustua valtaan Trotski joutui lähtemään maanpakoon, ja häntä syytettiin monenlaisista veljeilyistä länsimaiden johtajien kanssa. Häntä pidettiin maanpetturina, ja hän oli 1930-luvulla Neuvostoliiton vihatuin kansanvihollinen. Myöhemmin trotskilaisuus on ollut suosittu aatesuuntaus Länsi-Euroopassa, kun on lähdetty etsimään sosialistisia vaihtoehtoja stalinismille (eli totalitarismille ja valtioterrorille).

Teos alkaa vuodesta 1977, jolloin kirjan varsinainen kertoja, kuubalainen Ivan kohtaa rantabulevardilla erikoisen vanhan herran, jolla on venäjänvinttikoiria. Mies vaikuttaa olevan kuolemansairas, mutta hän kertoo viimeisillä voimillaan Ivanille jotain uskomatonta elämästään.

Ivan on nuori akateeminen heittopussi, joka suorittaa kahden vuoden mittaista yhdyskuntapalvelua, joka on pakollinen kaikille yliopistosta valmistuneille. Hänellä on alkava alkoholiongelma, ja hän haaveilee kirjailijan urasta. 1970-luvun Kuuban meiningissä on samantyyppistä jyrkkyyttä ja ehdottomuutta kuin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Puhdistusten teemaa sovelletaan eri maissa ja mantereilla hieman eri maustein, mutta totalitaristisissa yhteiskunnissa on masentavalla tavalla toisteisia piirteitä.

Yli puolet romaanista keskittyy kuitenkin sen merkkihenkilöön Trotskiin, jonka elämää seurataan varsinkin viimeisen vuosikymmenen ajan. Itse olen tiennyt Trotskin elämänvaiheista jonkun verran, mutta koskaan en ole lukenut hänestä kokonaista kirjaa. Kyseessä on melko viihteellinen historiallinen romaani, jossa käsitellään varsinkin Trotskin perhe-elämää, avioliittoja ja suhdetta Frida Kahloon, mutta siinä sivussa lukija saa myös laajan oppimäärän vakavampaa poliittista historiaa.

Luulen, että moni lukee tätä teosta peilaten tapahtumia nykypäivään, ja löytää tästä yhtymäkohtia myöhempien venäläisten toisinajattelijoiden kohtaloihin. Näin tein itsekin, vaikka yritin olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä. Joka tapauksessa on muistettava, että Trotski oli oman aikansa megajulkkis, jonka vaiheita seurattiin tarkasti kaikilla mantereilla. Hänellä oli merkittäviä tukijoita varsinkin länsimaissa, jotka eivät kaikki olleet kommunisteja tai edes vasemmistolaisia. Hänen asemansa poliittisena pakolaisena oli vaikea ja ahdistava, vaikka materiaalisesti perhe ei kärsinyt puutetta. Trotskin elämässä traagisinta ei ehkä ollut murhatuksi tuleminen, vaan se, kuinka hänen perheensä sai kärsiä poliittisesta vainosta, ja kuinka se vaikutti hänen läheistensä mielenterveyteen.

Voin kuvitella, että romaanin Trotski-osuudet voivat tuntua ylenpalttisilta, jos lukija ei satu kuulumaan poliittisen historian suurkuluttajien joukkoon. Kirjassa on kuitenkin kolme eri tasoa, ja Espanjaan ja Kuubaan sijoittuvat narratiivit ovat hieman kepeämpiä kuin Trotskin monipaikkainen pakolaisuuden saaga. Itse koin saavani eniten uutta irti Kuubaan sijoittuvasta tarinankerronnasta, kun taas koin jopa vähän pitkästymistä Espanjan sisällissodan kuvausten aikana.

Kirjan nimi on lainaus samannimisestä Raymond Chandlerin novellista, ja Padura myös viittaa paljon eläinlääketieteellisiin julkaisuihin, koska romaanin kuubalainen kertoja on seikkaperäinen nörtti, jolla on mahdollisia autismin kirjoon viittaavia piirteitä. Rakkaus koiriin yhdistää romaanin kolmea miespuolista päähenkilöä, mutta kaikki henkilöt eivät kohtele koiria yhtä lempeästi. Kiinnostavinta ehkä kuitenkin oli seurata, kuinka Neuvostoliitossa koiriin liittyviä metaforia käytettiin syyttävässä ja pilkkaavassa merkityksessä kollektiivisissa näytösoikeudenkäynneissä.

Sain tästä romaanista paljon inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni, vaikka omat tekstini Neuvostoliitosta ovat kyllä aika heppoisia ja lapsellisia tällaiseen järkäleeseen verrattuna. Tässä kirjassa kommunistista retoriikkaa viljellään maksimaalisesti, ja se vaatii lukijaltaan keskittymistä varsinkin, jos hän ei itse ole elänyt Neuvostoliiton elinaikana. Minulle tämä kerronnan taso oli ymmärrettävää, mutta olen ennen tätä lukenut kymmeniä tietokirjoja varsinkin Stalinin vainoista.

Olisi jännittävää lukea arvioita tästä romaanista sellaisilta lukijoilta, jotka lähestyvät teosta esimerkiksi koiraihmisen näkökulmasta. Eli haluaisin kuulla, toimiiko tämä romaani koukuttavasti ihan pelkkänä tarinana silloinkin, jos lukijaa ei niin paljoa kiinnosta poliittinen historia tai teoria.

Populaatiosta, joka lisääntyy jakaantumalla

Teos: Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio. (Minerva, 2022)

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Olen vajaan vuoden aikana lueskellut hajanaisesti joitain uudempia 70-luvusta kertovia taistolaismuistelmia taustatyönä omaan romaaniprojektiini. Mitään täsmäteosta ei ole löytynyt, sillä olisin halunnut lukea lähinnä niistä taistolaisista, jotka lähtivät opiskelemaan Moskovan puoluekouluun.

Ilkka Lappalaisen (s.1953) tuore muistelmateos oli ehkä kattavin kuvaus omiin tarkoitusperiini, sillä se kertoo toimittajasta, joka päätyy sekalaisten vaiheiden kautta tekemään Neuvostoliitosta kertovaa Maailma ja me-lehteä vuonna 1985. Tätä ennen hän oli toiminut kahden eri kommunistisen lehden toimittajana Tampereella ja Helsingissä. Uusi työ Maailma ja me-lehdessä oli hänelle merkittävä käänne uralla, ja häntä jopa onniteltiin mukavan eläkeviran varmistamisesta 31-vuotiaana.

Lappalainen oli kasvanut Nokialla evakkotaustaisessa porvarisperheessä. Hänestä ei olisi ehkä tullut taistolaista, ellei kasvupaikka olisi ollut Nokia. Paikkakunnan poliittinen polarisaatio oli käsinkosketeltavaa 60-70-luvun vaihteessa, ja nuori Lappalainen oli imenyt kansalaissodan aikaiset kauhutarinat paikallisilta informanteiltaan. Kapina oman kodin arvomaailmaa vastaan oli myös rajua, ja lukion kesken jättäminen merkitsi pesäeroa synnyinkotiin.

Teos kertoo nuoresta miehestä, joka menee töihin raksalle ja perustaa perheen varhaisessa vaiheessa. Ay-aktiivina hän pääsee koulutukseen lehden avustajaksi, ja pian hän löytää itsensä taistolaisten paikallisen lehden, Hämeen Yhteistyön toimituksesta.

Työ Tampereella osoittautuu harvinaisen nihkeäksi, vaikka vielä tuossa vaiheessa Lappalainen uskoo aatteeseensa aukottomasti. Hän on stallari, änkyrä, luokkakantainen agitaattori. Pian hän kuitenkin ymmärtää, että taistolaiset ovat erikoinen heimo, joka lisääntyy vaan jakautumalla. Lehden toimituksessa on epäluuloinen ilmapiiri, ja monella kollegalla on vakava alkoholiongelma.

Helsingissä Lappalainen pääsee tutustumaan SKP:n sisäpiiriin ja sen kummallisiin, neuvostoperäisiin rahakätköihin. Perhe onnistuu saamaan asuntolainan STS-pankista erityisen ehdoin. Helsingissä perheen lapset eivät enää käy pioneerikerhossa, vaikka Nokialla heitä kasvatettiin poliittisesti oikeaoppiseen tyyliin.

Teokseen mahtuu suht paljon Lappalaisen perhe-elämän kuvausta. Arjen kuvaus onkin herkullista, vaikka perheen tarinaan mahtuu myös äärimmäisen traaginen käänne. On kuitenkin hienoa, ettei Lappalainen päädy selittämään perheen tragediaa poliittisesta viitekehyksestä. Muutenkin tämä tarina tuntuu sellaiselta, joka on vaatinut kirjoittajaltaan ajallista välimatkaa. Koin, että tässä kirjoittaja oli löytänyt sopivan tasapainoisen ja kiihkottoman näkökulman menneeseen elämäänsä. Monissa muissa vastaavissa teoksissa suhde menneisyyteen on edelleen tuntunut kovin kipeältä. Tässä en kokenut, että kirjoittamisen tarkoitus olisi ollut ensisijaisesti terapeuttinen tai aiempia tekemisiä anteeksipyytelevä. Tai kyllä Lappalainen pyytää anteeksi lähipiiriltään kirjan alussa, mutta itse työuran kuvaus ei onneksi ole täynnä katumusta, tai katkeraa tilitystä.

Itse en muista Maailma ja me-lehteä kuin ehkä nimeltä, mutta en ole tainnut koskaan lukea sitä. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, joiden kautta pääsi eksoottisiin kohteisiin. Lappalainen oli muun muassa päässyt mukaan ensimmäiselle Suomesta tehdylle turistimatkalle Pohjois-Koreaan, mutta ei hänestä kuitenkaan tullut juche-aatteen levittäjää (tähänkin porukkaan olen törmännyt vielä 00-luvulla). Keski-Aasian tasavaltoihin ja Afganistaniin hän pääsi tutustumaan hieman syvällisemmin kuin äärimmäisen kontrollin Pohjois-Koreaan, ja näissä kohteissa oli jo mahdollista ilmaista neuvostojärjestelmän kritiikkiä.

Teos päättyy huikeaan kuvaukseen Barentsinmeren alueen tshutshkikansan elämäntavasta, jonka olisin voinut hyvin lukea erillisenä esseenä tai novellina. Lappalainen osoittautuu monipuoliseksi kertojaksi, jolta voisin kuvitella lukevani myös matkakirjan tai fiktiota samasta aihepiiristä.

Kertoo paljon tekstin koherenssista, että jaksoin kuunnella tämän yhteen putkeen saman päivän aikana. Minulla on ollut työn alla myös Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin, mutta tuota kirjaa en jaksanut lukea kokonaisuutena, kun siinä oli mielestäni liikaa yleisen historian kertausta. Molemmista kirjoista ammensin kuitenkin jotain olennaista omaan tarinaani, jossa päähenkilö on nainen, joka edelleen uskoo Otto Wille Kuusisen viitoittamaan tiehen 2020-luvulla.

Kirjeitä afganistanilaisella käsialalla

Teos: Svetlana Aleksijevits: Sinkkipojat (Tammi, 2023)

Suomennos: Pauli Tapio

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Olen ollut innoissani Svetlana Aleksijevitsin yhteisöllisestä kirjoitustyylistä, mutta teoksiin tarttuminen on silti ollut hidasta. Joku vuosi sitten kuuntelin häneltä englanniksi valtavan laajan teoksen neuvostonaisista toisessa maailmansodassa, mutta Neuvostoihmisen loppu on kiinnostanut enemmän.

Nyt löysin 1990-luvulla kirjoitetun teoksen Sinkkipojat, joka vei kirjailijan aikanaan oikeuteen, kun kirjassa kuvattujen poikien äidit suuttuivat siitä tavasta, jolla Aleksijevits kuvasi poikien väkivaltaisia tekoja. Kunnon neuvostotyyliin äidit syyttivät kirjailijaa yksisilmäisestä lännen myötäilystä ja isänmaallisten nuorten miesten demonisoinnista. Epäiltiin, että Aleksijevits oli kirjoittanut teoksen vain Mercedes Benzin kiilto silmissä.

PEN oli juuri rantautunut entisen Neuvostoliiton maihin 90-luvun alussa, ja sai Aleksijevitsin keissin puolustettavakseen. Tapaus kertoo oivallisesti sananvapauden haasteista ideologisen myllerryksen keskellä.

En ole lukenut ainuttakaan teosta Afganistanin 1980-luvun sodasta venäläisestä/neuvostoliittolaisesta näkökulmasta, vaan kaikki aiemmat lukemistoni, jotka ovat sivunneet aihetta, ovat olleet afgaanien tai pakistanilaisten kirjoittamia. Kyseessä on kuitenkin Vietnamin sodan kaltainen sukupolvikokemus, joka on vaikuttanut syvästi ihmisten mieliin.

Juuri nyt tällä teoksella on valtava tilaus, koska se kertoo nuorista miehistä, jotka pakkovärvätään järkyttävän väkivaltaiseen sotaan. Valtio pyrkii antamaan sodasta mahdollisimman humaanin kuvan, sitä kuvataan jopa hyväntekeväisyysprojektina hyvin samalla tavalla kuin Venäjä nyt tekee itäisessä Ukrainassa. Jotkut pojista luulevat lähtevänsä kaukomaille romanttiseen seikkailuun, toisille se taas on mahdollisuus auttaa köyhiä sukulaisia. Kotirintamalla sotilaiden vanhempia saatetaan jopa kadehtia, sillä he saavat eksoottisia lahjoja ja rahaa. Pojille itselleen jopa köyhän Afganistanin kaupat ovat aarreaitta verrattuna kotimaan kommunistiseen niukkuuteen.

Moni äiti saa kotiin lomille huumeriippuvaisen ihmisraunion, joka ei enää pysty olemaan läsnä kotonaan totutuissa kuvioissa. Joidenkin pojat päätyvät kotiin palattuaan tappamaan ihmisiä huumepäissään täysin vailla sääliä tai katumusta. Valtio pyrkii vaikuttamaan siihen, ettei kukaan kertoisi julkisesti sodan nurjasta puolesta.

Eniten jäin kirjaa lukiessa pohtimaan kulttuurieroja, ja neuvostokoneiston suhtautumista Afganistanin paikallisiin etnisiin ryhmiin ja islamiin. Kylmän sodan aikana USA tuki mujahideen-sotureita, joiden tulkinta islamista oli äärikonservatiivinen, kun taas Neuvostoliitto tuki ns. edistyksellisiä voimia. On mahdollista, että 1970-luvulla ennen tätä sotaa itäblokin tuki sai Afganistanissa aikaan materiaalista kehitystä ja naisten aseman paranemista.

Vaikka teoksen pääpaino on nuorissa miehissä, kirjassa puhuvat myös maassa palvelleet naiset, jotka usein olivat ”sinkkipoikia” vanhempia, ja jotka olivat vapaaehtoisina harkinneet lähtöään huolellisemmin kuin nuoret asevelvolliset. Kirjan informanteilla ei ole yhtenäistä tulkintaa sodan tapahtumista, sillä he toimivat maassa kovin erilaisissa tehtävissä.

Teos on varsin kunnianhimoinen ja kattava, mutta lukijan on suhtauduttava genreen avoimin mielin. En ainakaan itse osannut lukea tätä juonellisena romaanina, koska siinä on niin monia kertojia, mutta samalla teos tuntuu liian kaunokirjalliselta tietokirjaksi. Ehkä teos avautuu parhaiten, jos lukija ei yritä pohtia sen genreä lainkaan.

HELMET- lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Uskovaisena gulag-leirillä

Teos: Martta Piili: Kohtalona Siperia. Neljätoista vuotta pakkotyövankina. (LIKE, 1957/2021)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

En vielä päässyt eroon Gulag-aiheesta, vaan tsekkasin vielä, löytyisikö BookBeatista joitain suomalaisteoksia, joista en ollut tietoinen. Keskisuomalaistaustaisen Martta Piilin (oikeasti Piilikangas, 1902-1976) teos oli yksi sellainen. Martta oli kotoisin Saarijärveltä, mutta oli päätynyt Karjalan kannakselle rautatieläisen miehensä perässä.

Teos ei saanut suurta suosiota julkaisuvuonnaan 1956, koska Stalinin kuoleman jälkeen muut vankileirien selviytyjät olivat kirjoittaneet paljon raflaavampia teoksia aiheesta.

Martta Piili oli tavallinen työväenluokkainen perheenäiti, joka piti pientilaa Viipurin lähistöllä tämän miehen Jalmarin toimiessa ratavartijana. Perheessä oli kaksi tytärtä, ja sodan syttyessä vanhemmat lähettivät lapset Martan siskon luokse Kuhmoisiin turvaan. Monien sekavien vaiheiden jälkeen kävi niin, että Martta jäi yksin Koivistoon huolehtimaan lehmistään, ja isä ja lapset ehtivät evakuoitua Suomen puolelle.

Neuvostoliitto syytti Marttaa vakoilutoimista. Hän joutui heti pakkotyöhön Terijoelle, sieltä vankilaan Leningradiin, ja tätä kautta useammalle vankileirille Siperiaan. Hän kuului leireillä uskovaisten porukoihin, olihan hän jo saanut vankan kristillisen pohjan kotikasvatuksessa. Ilman tätä uskoa hän olisi luultavasti päätynyt tappamaan itsensä.

Leirien joulun viettoon kuului Enkeli taivaan soittoa rikkinäisellä mandoliinilla. Inkeriläiset naiset olivat Marttaa rohkeampia uskonelämän harjoittajia. Muutenkin inkeriläisten ystävyys tuntui pitävän Marttaa pystyssä vaikeina aikoina.

Martan kaltaisia suomalaisia evakkojunasta jääneitä oli Stalinin leireillä noin kaksisataa henkilöä. Olenkin usein miettinyt tätä kysymystä, että kuinka oli mahdollista saada kaikki Kannaksen alueen ihmiset evakuoitua. Osa näistä junasta jääneistä pääsi palaamaan, osa tapettiin heti, mutta leireille joutui kaksisataa.

Martta Piilin jättämä kertomus on arvokas, vaikka se ei ole kaunokirjallinen mestariteos. On mahdollista, että se on osittain suullinen, saneltu teksti. Tyylilaji on kuvailevan toteava, ja tapahtumien etenemisessä on epäloogisuutta. Kirjan loppusanat, jotka on kirjoittanut Erkki Vettenniemi, taustoittavat teoksen kontekstia tärkeällä tavalla.

Vettenniemen mukaan Piilin toimintaan on liittynyt ärhäkkää isänmaallista vastarintaa, eli hän oli keksinyt monia tekosyitä kotitilalle jäämiselleen, eikä ollut poistunut viranomaisten käskyistä huolimatta. Näin ollen hän ei ollut jäänyt alueelle mottiin, kuten jotkut jäivät muun muassa Hyrsylänmutkaan ja Suojärvelle.

Martta oli leireille joutuessaan 38-vuotias, ja Suomeen palatessaan 54-vuotias. Hänen vanhemmalla tyttärellään oli tuolloin jo neljä lasta, ja hän koki mummoutuneensa täysin johtuen olojen rankkuudesta ja terveysongelmista. Hän pääsi muuttamaan miehensä rakentamaan rintamamiestaloon Kiuruvedelle, mutta jäi leskeksi pian palattuaan. Naisen elämästä parhaimmat vuodet kuluivat helvetissä, jossa pahinta oli epätietoisuus perheestä. Apua hän yritti saada Suomeen palautuksen suhteen useaan kertaan, mutta apu evättiin häneltä.

Onneksi kirjaan mahtuu kuvausta myös inhimillisyydestä, esimerkiksi leirin muiden toverien osoittamasta solidaarisuudesta. Martta ei karuista kokemuksistaan huolimatta päätynyt vihaamaan kaikkia venäläisiä, vaan koki joidenkin taholta jopa humaania kohtelua. Viimeiset kaksi vuotta hän toimi yksityisten perheiden palvelijana, ja tämä sai hänet palauttamaan uskonsa ihmiskuntaan.

Martta oppi puhumaan venäjää kohtuuhyvin, ja toi Suomeen mukanaan häntä hyvin kohdelleiden ihmisten antamia lahjoja. Koin tämän leiritarinan yhtenä maltillisimmista kirjoista, joita olen aiheesta lukenut, mutta maltilliseen tyyliin on pitänyt vaikuttaa myös ajan henki. Martta ei muun muassa kuvaa miesten ja naisten välisiä suhteita, seksuaalisuutta tai ruumiillisia äärikokemuksia. Jos vaikka vertaa tätä teosta ja Heather Morrisin Cilkan tarinaa, edessä on gulag-kirjallisuuden kaksi ääripäätä.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 27: ”Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon”.

Kahdentoista aikavyöhykkeen tragedia

Teos: Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia (Siltala, 2022)

Suomennos: Antero Helasvuo

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Olisiko teillä hetki aikaa jutella gulagista? Ai eikö? No, kerron siitä huolimatta. Olen kuunnellut äänikirjana Anne Applebaumin teoksen, joka on painettuna 679 sivun pituinen. Äänikirjaa kuuntelin vähemmän aikaa kuin 28 h 49 minuuttia, sillä tahti oli nopeutettu ja joitain osia meni ohi puoliunessa. Mutta teos oli minulle helpompi ymmärtää kuin Applebaumin aiempi teos Punainen nälkä, jota yritin kahlata läpi jo ennen Ukrainan sodan alkamista.

Applebaum on tutkinut aihetta 40 vuoden ajan, alkaen opiskelija-ajoista, jolloin hän oli Neuvostoliitossa amerikkalaisena vaihto-opiskelijana. Gulagiin liittyvän alkuperäisaineiston saatavuus ei ollut kovin kattavaa tuolloin, eikä se ole sitä edelleenkään, jos tutkija on ulkomaalainen. NL: n kaatumisen jälkeen perustettu Memorial-järjestö on tehnyt valtavan työn muistojen tallentamisessa, mutta sen pystyssä pysyminen on vaikeaa näinä aikoina. Tavallaan myös tämä kirja on merkittävä muistoja säilyttävä dokumentti, koska siihen on kerätty valtava määrä ensi käden muistoja ja kaunokirjallisia viitteitä eri kielillä.

Koin vaikeimmaksi ottaa vastaan niitä osuuksia, joissa kerrottiin lasten kohtaloista vankileireillä. Yleistä oli, että äidit ja lapset pidettiin samassa paikassa siihen saakka, kun lapsi täytti kaksi vuotta, minkä jälkeen ”kansanvihollisten” lapset vietiin lastenkoteihin. Lapsen eloonjäämisen ja älyllisen kehityksen kannalta olennaista oli jonkinlainen yhteys biologiseen äitiin varhaisessa lapsuudessa.

Stalinin kuoleman jälkeen taas oli tyypillistä, että vähemmän vaaralliseksi arvioiduille ”kansanvihollisille” tehtailtiin psykiatrisia diagnooseja ja he päätyivät vankileirin sijaan lukituksi mielisairaaloihin. Esimerkiksi viivästynyt skitsofrenia oli tyypillinen diagnoosi toisinajattelijoille: kyseiseen diagnoosiin ei liittynyt fyysisiä sairauden piirteitä, mutta tietynlaisia mielipiteitä pidettiin jo vahvoina oireina.

Uutta tietoa sain varsinkin vankileirin uskovaisista. Uskonnon harjoittaminen saattoi olla monilla syy leirille joutumiseen, ja vanhauskoisten ortodoksien lisäksi vainottuja ryhmiä olivat muun muassa baptistit ja Jehovan todistajat. Osa uskovaisista kieltäytyi kokonaan työstä, ja rankimmat totaalikieltäytyjät kutsuivat valtiota Neuvosto-saatanaksi. Uskovien ryhmien välillä oli usein solidaarisuutta, ja he muodostivat kiinnostavia alakulttuureja.

Kirjassa kerrotaan paljon eri etnisten ryhmien selviytymisstrategioista, ja siinä käsitellään myös suomalaisten kommunistien hankalaa asemaa. Aino Kuusisen muistelmat ovat olleet yksi tärkeä lähde, ja sellainen teos, jonka itsekin haluaisin lukea. Suomalaisilla, balteilla, puolalaisilla ja ukrainalaisilla oli paljon yhteistä, sillä heitä kaikkia pidettiin jo syntyperän vuoksi lähtökohtaisesti epäilyttävänä aineksena. Jos heillä vielä oli heikko venäjän kielen taito, he joutuivat erityisen haavoittuvaan asemaan.

Hurjimmillaan tätä teosta voi lukea kuin poliittista trilleriä, varsinkin osuuksissa, joissa kerrotaan ammattirikollisten roolista ja mustan pörssin liiketoiminnasta. Parhaimmillaan kirja taas tarjoaa monipuolista ja kiihkotonta tietoa ilmiöstä, jota monien meistä voisi muuten olla mahdoton yrittää ymmärtää. Olen myös lukenut muutaman romaanin Gulagista (muitakin kuin Solzhenitsyniä lukiossa), mutta osa tuoreemmista fiktionaalisista tuotoksista ovat olleet vähän liiankin raflaavia. Esimerkiksi Heather Morrisin Cilkan tarina oli minulle liian raskas kakku, vaikka se oli lähes viihteellinen teos juutalaisnaisesta, joka joutui sekä natsien että kommunistien leirille.

Gulag saattaa saada koko elämäni lukuhistoriassa rankimman tietokirjan tittelin (ja olen lukenut rankkoja kirjoja myös Afrikan ja Aasian maiden sortavista koneistoista ja kansanmurhista), mutta samalla ihailen Applebaumin lakonista kirjoitustyyliä. Kuuntelin äänikirjaa noin neljä päivää, mutta jos oikeasti haluaisin omaksua kaiken kirjan tietomäärän, sen lukemiseen voisi mennä monta viikkoa.

Kaunokirjallisuuden näkökulmasta teos on myös todellinen aarreaitta, ja tämän vuoksi koukutuin Gulagiin enemmän kuin Punaiseen nälkään, jossa keskiössä oli enemmän taloushistoria kuin taide. Kirjallisuuden saralla ansiokkaista oli samizdat-genren läpikäyminen, jossa päästiin jo 1980-luvulle glasnostin aikaan.

Kirjaa kuunnellessani minulla oli mahdollisuus keskustella siitä erään venäläisen kirjailijan kanssa Jyväskylän Kirjailijatalon keittiössä, joten siksikin lukukokemus oli erityisen tärkeä.