Onko muilutusten aika ohi?

Ihmettelen kovasti, miksi en ole lukenut Antti Tuurin Ikitietä v. 2011, kun kirja ilmestyi. Olinhan jo tuolloin kovasti kiinnostunut suomensukuisten kansojen kohtalosta Neuvostoliitossa. Ilmeisesti minulla on ollut muuta tekemistä, tai olen tuolloin kategorisoinut Tuurin ”setämäiseksi” kirjailijaksi, jonka tyyli olisi minulle liian etäinen.

Tässä välillä olen lukenut Tuuria hyvän otoksen, ja myös Ikitie päätyi haaviini aika sattumalta. Olen myös ollut tietoinen kirjan filmaamisesta, mutta ajattelin lukea teoksen ennen elokuvan katsomista. Leffa jäi medioissa aika ikävästi Tuntemattoman sotilaan varjoon viime syksynä, vaikka palkittiinkin ruhtinaallisesti Jussi-gaalassa. Oma arvaukseni alhaisille katsojaluvuille on se, että suomalaiset eivät edelleenkään tunne Karjalan amerikansuomalaisten tarinaa, ja koska tarina on tuntematon, monien on siihen vaikea samastua.

Itse aion paikata myös toisen aukon sivistyksessäni, ja katsoa leffan lähipäivinä. Onneksi en ole elokuvabloggaaja, enkä tunne velvoitetta verrata leffaa ja kirjaa toisiinsa. Tuuri on ollut vahvasti mukana myös elokuvan tuotantoprosessissa, mutta käsikirjoitus ei noudata uskollisesti kirjan henkilögalleriaa tai juonta. Kiinnostavaa oli myös lukea, että Venäjän karjalaiset eivät halunneet yhteistyöhön kuvauspaikkaa etsiessä, ja tämän vuoksi elokuva on tuotettu Virossa.

Mutta takaisin kirjaan: Ikitie solahti kaikista lukemistani Tuurin teoksista vahvimmin ihon alle siitä hetkestä saakka, kun Jussi Ketola heräsi elävänä Petroskoin kaupunginsairaalassa. Kuvaus muilutusmatkasta Suomen puolella oli iljettävä, mutta myös ennalta-arvattava. Olin jo lukenut muitakin romaaneja, joissa punikkeja tai sellaisiksi väitettyjä kärrättiin itärajalle. Olen jo vuosia käyttänyt muilutusta jonkunlaisena metaforana myös ääriryhmien toiminnasta tänä päivänä. Onko siis muilutusten aika lopullisesti ohi, vai esiintyykö muilutusta tänäkin päivänä toisessa muodossa?

Ketolan tarinaa enemmänkin alkoi kiinnostaa niiden siirtolaisten tarinat, jotka valitsivat Neuvosto-Karjalan shangri-lana. Joitain olen lukenutkin, mutta Ikitie oli ensimmäinen, jossa näytettiin suuremmassa kaavassa heidän luomaansa kulttuuria. Petroskoissa oli jazz-baareja, siellä pelattiin baseballia ja ilmeisesti siirtolaiset pukeutuivat varsin näyttävästi. He toivat mukanaan uusimpia koneita, ja heillä oli oma kauppansa, josta sai voita, kahvia ja muita tarvikkeita, joita tavalliselta kansalta puuttui.

Minusta Tuuri onnistui tässä kirjassaan näyttämään loistavasti ne tekijät, jotka johtavat sortoon ja kansanmurhaan – jopa silloin, kun vastassa on samassa maassa syntyneitä. Amerikansuomalaiset olivat lyhyen aikaa etuoikeutettuja ”toisia”, joita kadehdittiin, mutta joita varten oltiin valmiita luomaan kaksoisstandardi. Suomesta rajan toiselle puolelle loikanneilla tai muilutetuilla ei ollut samoja etuoikeuksia. Jussi Ketola onnistui pääsemään amerikansuomalaisten ”kastiin”, koska oli nuorena miehenä ollut rakentamassa pilvenpiirtäjiä New Yorkiin. Häränpihvin syönti sunnuntaisin nousi tässä poliittiseksi kysymykseksi, joka herätti monissa (myös joissain Amerikasta tulleissa itsessään) pahaa verta.

Minusta fiktiivisen Hopea-kolhoosin arjen kuvaus oli kiinnostavaa siksikin, että heidän sallittiin lyhyen ajan luoda omia sääntöjään, ja jopa harjoittaa kristinuskoa. Tuuri myös vinkkaa varsin omalaatuisiin parittamiskäytäntöihin, vaikka niistä ei paljoa kerrota. Mutta vaikka Stalinin puhdistukset olisivat jääneet välistä, olisiko pidemmän päälle ollut hyväksyttyä, että neuvostotasavallassa joissain kolhooseissa olisi ollut yltäkylläisesti ruokaa, ja toisissa huonon taloudenpidon vuoksi olisi nähty nälkää?

Haluaisin lukea kolhooseista lisää – myös niistä, jotka jatkoivat toimimistaan toisen maailmansodan jälkeen. Luin Siirtolaisinstituutin sivuilta, että amerikansuomalaisilla niitä olisi ollut Neuvostoliitossa yhteensä neljä – yksi Valko-Venäjällä ja kolme Itä-Karjalassa, ja suurin osa näiden alkuperäisistä jäsenistä olisi kuollut puhdistuksissa. Petroskoin lähellä ollut Hiilisuon suurkolhoosi (jolla on myös merkittävä rooli romaanissa) jatkoi toimintaansa 60-luvulle saakka, mutta sen johdossa eivät enää myöhemmin olleet amerikansuomalaiset.

Olen nähnyt aiheesta kauan aikaa sitten kanadalaisen Kelly Saxbergin ohjaaman  dokumenttielokuvan Letters from Karelia (2004), jossa Pitkästen suku löysi toisensa venäläisessä tositeeveeohjelmassa. Olen myös kuullut tästä elokuvaprojektista jo edesmenneeltä professori Varpu Lindströmiltä, joka esiintyy elokuvassa asiantuntijana. Tämä oli yllättävän jännittävä ja hyvin tehty ottaen huomioon todisteaineiston vähyyden – dokumentin pohjamateriaaleina ovat vain muutamat kirjeet, valokuvia ja joitain esineitä (ja Ville Haapasalo-faneille tiedoksi, että hän esiintyy dokumentissa lyhyissä näytellyissä pätkissä!). Tuntuu, että Antti Tuurilla on ollut Ikitietä varten laajempi arkisto käytössä, varsinkin tavallisesta arkielämästä. Mutta katsottuna yhdessä nämä kaksi elokuvaa ovat varmasti hurja paketti.

Romaani sinänsä on hurja, koskettava, mutta myös informatiivinen ja viisas kuvaus mielivallasta. Luin sellaisen painoksen romaanista, jossa oli liitteenä (markkinointimielessä?) kavalkadi kuvia elokuvasta, mutta onneksi en tuijottanut niitä liikaa.

Nuorten lukijoiden voi olla hyväkin katsoa leffa ennen kirjan lukemista, sillä kirjassa varmasti on neuvostokulttuuriin liittyviä ilmiöitä ja käsitteitä, jotka eivät automaattisesti avaudu. Minullakin jäi joitain vallanjakoon liittyviä yksityiskohtia, joita en jaksanut selvitellä. Vaikeaselkoinen teos ei tosiaankaan ole, mutta voi hyvin kutsua tarkkaa lukijaa esimerkiksi käyttämään Google Mapsia.

Mainokset

Ylistyslaulu haihattelijoille

Vakavien aiheiden välissä on hyvä tuulettaa ja kaivaa jotain sydäntä lämmittävää. Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotantoa olen kyllä kuikuillut, mutta joku kirja häneltä on jopa jäänyt kesken. Lipasti kirjoittaa hauskaa, veijarimaista tekstiä usein vahvasta miesnäkökulmasta, ja jonkun mentaalisen yhteyden muodostan hänen, Tuomas Kyrön, Miika Nousiaisen ja Kari Hotakaisen kanssa. Kai häntä on verrattu myös itse Arto Paasilinnaan, ja tiedän myös fanimäärän olevan korkea.

Takavuosilta muistan Lipastin taitavana Kotivinkin kolumnistina, mikä on iso saavutus, koska en ole ahkera aikakauslehtien kolumnien lukija, ja jos niitä luenkin, minulla on taipumus unohtaa lukemani välittömästi. Lipastin kolumneissa oli jotain magiaa, muistan niistä ainakin teräviä huomioita pikkupoikien kasvatuksesta ja talon remontoinnista.

Lipastin uusin teos Ruotsinlaiva (Atena, 2017) vie meidät Itämerelle, Helsingin, Tallinnan ja Tukholman triangeliin, varsin kulahtaneisiin maisemiin, jotka monet meistä muistaa sumuisesti. Teoksen päähenkilö vantaalainen Kalpa eli Kaarlo haaveilee laivayhteyden korvaamisesta tunnelilla, ja tämä pakkomielle on ohjannut hänen elämäänsä liian pitkään.

Teoksessa eletään 1990-lukua ja tehdään välillä hyppyjä 1980-luvun alkuun. Kalpa on ollut Viron-bisneksissä kiinni jo kauan, ja hän on niin sanotusti verkostoitunut. Vaimo Aino ei halua matkoille mukaan, vaan keskittyy kodinhoitoon ja remontointiin. Tallinnassa Kalpaa avustavat geologi-Urmas, jonka on pakko elättää perhettään baarimikkona Ruotsinlaivalla, ja kaupunginhallinnon virkanainen Kaja, jonka kanssa miehellä on joskus neuvostoaikoina ollut sutinaa.

Kirjasta saa jo alkumetreiltä vaikutelman, ettei Kalpalla ole kaikki asiat kunnossa henkisesti, ja että kirjan juoni tulee olemaan vahvasti todellisuuspakoinen. Kalpa vaikuttaa varsin huurupäiseltä ja suuruudenhullulta pk-yrittäjältä, joka yhtenä vuonna kauppaa venäläisiä solariumeja ja toisena vesisänkyjä. Toisin sanoen haihattelijalta. Tämä miestyyppi taisi ollakin takavuosina yliedustettuna ruotsinlaivojen yökerhoissa, pukeutuneena tietysti Vaatehuoneen silkkipusakoihin ja valmiina tarjoamaan tytöille sinisiä enkeleitä. En nyt muista, mainitsiko Lipasti kirjassaan Vaatehuoneen, mutta 1990-luvun ajanhenki, nousujohteinen tulevaisuususko laman keskellä, iskostui vahvasti tajuntaani.

Kun miettii ajankuvan rakentamista, niin siinä Lipasti on yksityiskohtien mestari. Itse muistan varsinkin 1990-luvun suht ankeana (jopa pimeänä!) vuosikymmenenä, vaikka oman elämäni ehdottomat ruuhkavuodet sijoittuivat sinne, enkä itse kokenut lamaa syvästi syrjäyttävänä. Kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan, ja tuntuu, että juuri tuosta vuosikymmenestä minulla on vähiten muistettavaa tai kerrottavaa, ellei se liity oman elämäni yksityisiin asioihin. Siksi kirjan havainnot todella virkistivät muistiani – jäin muistelemaan esimerkiksi laajaa kännyköiden vastustusta, ja jotain minulle käsittämätöntä käsitettä kuten helibor-korko. Talousuutisethan olivat tuona vuosikymmenenä usein miltei ainoita uutisia, ja täytyy myöntää, että juna jätti minut silloin monta kertaa.

Kirjan kappaleet rakentuvat pitkälti tuon aikakauden disco- ja karaokesuosikkien ympärille, sillä jokainen luku on nimetty englanninkielisen hittibiisin mukaan. Kovin suoraa yhteyttä biisivalinnoilla ei aina ole luvun sisältöjen kanssa, ja siksi tämä valinta tuntuu turhalta kikkailulta. Toisaalta niiden voi katsoa nostattavan varsin cinderellamaista tunnelmaa – makuja on moneksi, mutta itse olen musan kanssa tarkkana, kun luen tai tuotan kaunokirjallisuutta.

Teoksen sävy on tragikoominen, painottuen enemmän tragediaan kuin komediaan. Tässä näkyykin muutosta suhteessa häneltä aiemmin lukemiini teoksiin. Kovin monella hahmolla kirjassa on takana suuria menetyksiä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Juonikin on varsin yllättävä, enkä halua paljastaa siitä paljoa. Lempihahmoni kirjassa olivat Kaja ja hänen tyttärensä Elle, ja pidin Viro-ulottuvuutta onnistuneempana kuin kertomusta Kalpan suomalaisesta avioliitosta. Ja varsinkin ihailin sitä, että Lipasti onnistui kaivamaan Tallinnan- matkailusta muitakin ulottuvuuksia kuin alkoholin ja maksulliset naiset.

Tämä on varmasti lukemistani Lipastin kirjoista monisyisin, vaikka pidin myös paljon Perunkirjoituksesta (2013). Ainakin tätä teosta edeltävä Viimeiset polttarit (2016) jäi minulta kesken. Ihailen kyllä hänen monialaisuuttaan kirjailijana, ja uskoisin, että hänen lasten- ja nuortenkirjansa varsinkin ovat riemastuttavia.

Haluan vielä kiittää Elina Warstaa hienosta kannen kuvituksesta, ja olen myös aiemmissa teoksissa kiinnittänyt huomiota hänen osuvaan ja oivaltavaan työhönsä. Ruotsinlaiva-teemakin monipuolistuu kansikuvan ja Lipastin kerronnan kautta, koska lopulta pääsemme aivan toiselle reitille kuin mihin olemme normaalisti tottuneet.

 

 

Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Kenttäpostia Kiestingistä

Lauri Mäkinen on dekkaristi, josta olen kuullut positiivista pöhinää jo kauan, ja lukulistallani on ollut hänen esikoisteoksensa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015)– en vain ole saanut teosta käsiini vielä. Ambomaan lähetystyö kieltämättä kiinnostaa minua enemmän kuin toisen maailmansodan desanttikuulustelut, mutta en lähestynyt hänen teostaan 50/50 (Siltala, 2017) sotakirjana. Kirjassa minua kiinnosti kanadansuomalaisten massamuutto Neuvosto-Karjalaan, eli nämä traagiset maailmanympärysmatkat, joiden seurauksena valtaosa siirtolaista päätyi Siperian vankileireille. Kirjassa on kiehtova kansikuva, mutta varsin mitäänsanomaton nimi. En olisi välttämättä tarttunut kirjaan kirjastossa, ellen olisi lukenut etukäteen arvioita siitä.

Teos on aihepiiriltään mahdollisimman raskas, siinä korostuu ihmisyyden brutaaleimmat puolet, kun jäljellä ei ole enää muuta kuin silkka selviytymisvietti. ”Hyviksiä” siinä ei liiemmilti ole, mutta ”pahiksia” vähän joka junaan. Mäkisen kerrontatekniikka on sen verran lennokas, että tarinaan heittäytyy päistikkaa, vaikka tietää liian nopean lukemisen aiheuttavan psykosomaattisia lieveilmiöitä, kuten painajaisunia. Tässä sodassa ei ole voittajia eikä sankareita, ja tavallisia rivisotilaitakin enimmäkseen vain vituttaa. Lotta-aatteelle intohimoisesti antautunut Silja (toinen päähenkilöistä) kokee myös elämänsä turhautumisen postikonttorissa Äänislinnassa, jossa hänen tehtävänsä on lukea läpi kaikki tuleva ja lähtevä posti sotasensuurin piikkiin.

Jouduin kirjaa lukiessani googlaamaan paljon, koska teoksessa oli paljon asioita, joita en Suomen armeijan toimista tiennyt. Teoksen nykyisyys sijoittuu mystiseen Kiestinkiin, joka oli keskeinen jatkosodan näyttämö aivan Suomen rajan pinnassa nykyisen Kuusamon naapurissa. Kiestingissä pidetään myös sotavankeja, noita pelättyjä desantteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Päätökset sotavankien teloituksesta tehdään kuitenkin Mäntyharjun ”headquartersissa”.

Opin kirjasta muun muassa, että suomalaiset teloittivat sotavankejaan huppu päässä, kun taas venäläiset harrastivat niskalaukauksia. Luin järkyttäviä kuvauksia vankileirien raiskauksista ja ihmissyönnistä. Varmasti kaikki tämä on hyvin todenmukaista, mutta omaan makuuni raakuutta oli himppusen verran liikaa (esimerkiksi koin turhaksi esittää kaksi identtistä raiskauskohtausta, jossa nainen antautuu vain leipäpalan vuoksi). Tosin raakuutta ei ollut tässä yhtään enempää kuin nykyaikaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa, vaikka en ehkä edes osannut lukea tätä dekkarina. Pidin tätä taideproosana, jossa käsitellään ihmismielen rikollisia ulottuvuuksia. Mutta jokainen lukija kaivannee teoksesta itseään eniten puhuttelevan tason ja genremäärittelyn.

Silja Berg, helsinkiläinen kemian ylioppilas, ja veljekset Ilkka ja Olavi Eräkoski, nämä rosoiset emigrantit, ovat teoksen päähenkilöt, joiden persoonat loistavat, mutta en päässyt kovin syvälle sotilashahmojen ihon alle. Sinänsä oli hyvä, ettei tässä ole minkäänmuotoista yritystä kirjoittaa uudelleen Tuntematonta sotilasta ja luoda hersyvää kansankuvausta.  Armeijan palvelijoista koin ehkä läheisimmäksi sotilaslääkäri Nurkan, joka oli kotoisin sieltä Ambomaalta ja jota pidettiin ärsyttävänä päällepäsmärinä johdon taholta.

Kirja varmasti järkyttää monia lukijoita, ja saattaa ärsyttääkin. Minua ei varsinaisesti ärsyttänyt mikään, mutta jäin pohtimaan joidenkin mieshahmojen runsasta v-sanan käyttöä, mikä tuntui suorastaan anakronistiselta. Käytettiinkö tuota sanaa todella tuossa määrin 1940-luvulla? Edes miesten kesken korsussa tai juoksuhaudassa? Jätkäthän kiroilivat kuin tesomalaisen yläasteen kolmetoistavuotiaat jonnet.

Kaiken kaikkiaan 50/50 tarjoaa älykästä ja mieleenpainuvaa jännitystä, jossa taustatyön huolellisuus näkyy tarkkoina käsitteellistämisinä ja nimeämisinä. Mäkinen on vaivautunut lukemaan teostaan varten myös paljon venäläisten kirjoittamaa sotahistoriaa, joten näkökulma tuntuu poikkeuksellisen monisyiseltä. Minun täytyy tunnustaa, että osa venäläisten vankileirin hierarkkisista ”roolinimistä” meni minulta ohi, tai olin meiningistä niin kauhuissani, etten pystynyt analysoimaan lukemaani kovin älyllisesti.

50/50 on sotakirja, joka varmasti puhuttelee nuorta ja varhaiskeski-ikäistä lukijakuntaa. Aivan ensimmäisenä en veisi tätä vanhainkoteihin vielä elossa oleville veteraaneille, sillä jo kerronnan monisyisyyden vuoksi kirja saattaa olla haasteellista luettavaa ikäihmisille. Koin myös, että kirja tarjosi tasapuolisesti mies- ja naisnäkökulmia, ja että sellaisetkin lukijat, jotka eivät ole koskaan lukeneet sotakirjoja, voisivat tästä innostua.

Hetkiä katastrofien välissä

Zinaida Linden on minulle tuttu kirjailija takavuosilta, tosin huomaan, etten ole tältä seitsemän teosta julkaisseelta pioneeriltä lukenut kuin yhden kirjan aiemmin. Ennen maanjäristystä (2005) muistaakseni ihastutti varsinkin matkakuvauksena, olenhan aina halunnut matkustaa junalla Venäjän kautta Aasiaan.

Pioneeriksi kutsun häntä siksi, että hän on aikuisella iällä oppinut kirjoittamaan toisella kotimaisella, ja koska hän kirjoittaa ruotsiksi, hän saattaa unohtua, kun keskustelemme maahanmuuttajien pääsystä maamme kirjallisille markkinoille. Oletan, että hän on aina saanut enemmän huomiota suomenruotsalaisissa piireissä ja Venäjällä kuin suomenkielisissä kirjallisuuspiireissä.

Novellikokoelmassa Rakkaus kolmeen appelsiiniin (Into, 2017, suom. Jaana Nikula) ihmiset kohtaavat yllättävästi katastrofiuutisten keskellä. Japanissa maanjäristykset aiheuttavat kauhua, mutta he seuraavat myös uutisia Euroopan tulivuorten purkauksista samalla intensiteetillä. Teoksen japanilaisilla naishahmoilla on tarkkaan sovittuja huoltosuhteita ikääntyviin vanhempiin ja sararimaneihin. Kun herra Hayasaka jää eläkkeelle novellissa ”Ei hääppöinen aviomies”, hänen vaimonsa haluaisi erota ja muuttaa yksin Eurooppaan, mutta ketku ukko onnistuu keplottelemaan itsensä mukaan uuteen elämään Suomeen. Hayasakojen kotiruokaa tarjoava ravintola menestyy, ja hautaan valmis ukkoketkukin piristyy turistien kaitsijana.

Lempinovellini kokoelmassa on ”Valenciana”, jossa kokataan tämän nimistä filippiiniläistä juhlaruokaa suomalais-japanilais-filippiiniläisessä sukutapaamisessa Jokohamassa. Filippiiniläinen Monica on säästänyt pitkään viedäkseen perheensä sukuloimaan siskojensa luo Japaniin. Suomalaisen miehensä ja poikansa lisäksi matkaan lähtee käly Taina, jolla ei ole muuta elämää kuin veljensä perhe. Perillä Japanissa ollaan aidosti vieraalla maalla, eikä mikään osapuoli tunne kunnolla toistensa koodeja. Paras sävel löytyy kuitenkin aviomies-Timon ja komean, mutta umpimielisen paikallisen isännän Makoton välillä, joilla kummallakaan ei ole ollut aikoihin omia ystäviä.

Koin tätä novellia lukiessani iloa ja ylpeyttä siitä, että Linden on onnistunut avaamaan näinkin sekavien kuvioiden sisäistä maailmaa ja logiikkaa meille, joilla ei ole sukua monella mantereella. Filippiiniläisten naisten rooli kulttuurien välittäjinä tuntui luontevalta, ja pidin heidän pontevasta toimijuudestaan. Sisarusparvesta neljäs, Evelyn, ei päässyt tapaamiseen Etelä-Amerikasta, mutta siskojen välinen yhteys tuntui käsinkosketeltavana.

Suomenkielisen nimikkonovellin ”Rakkaus kolmeen appelsiiniin” oli novelleista raskain, sillä se kuvasi itsetuhoisen masennuksen hoitoa Neuvostoliiton loppuaikoina. Nimi on runollinen, mutta pidin enemmän alkuteoksen nimestä Valenciana. Venäläisten ja muiden maahanmuuttajien kohtaamisesta ja suhteista kerrotaan novelleissa ”Elämä on paikallista” ja ”Keskustelukurssi”. Tämä on myös vahvasti sukupolviteos, sillä se kuvaa vielä Neuvostoliiton aikana aikuistuneiden ihmisten todellisuutta, joille Varsovan liitto toi mahdollisuuksia matkustaa edes jonnekin päivästä pois.

Kokoelman päätösnovelli ”Anastaja” summaa hienosti aiempien novellien monikulttuuriset tunnelmat ajankohtaiseen tarinaan maahanmuuttokriittisyydestä. Sen päähenkilö Matti Pellonpää, kuuluisan näyttelijän kaima, joutuu kohtaamaan omat asenteensa pelätessään tyttärensä kuolemaa Oslon ja Utoyan massamurhan päivänä. Matti Pellonpää kokee nykymaailman menon hankalaksi ja löytää oljenkorren Kari Suomalaisen pilapiirroksista, mutta onko hän lopulta pinttynyt rasisti? Mitä hän pelkää, kun hänen tytärtäänkään ei ole vienyt turvapaikanhakija, vaan vasemmistolainen norjalainen intellektuelli?

Novellikokoelmaksi Rakkaus kolmeen appelsiiniin on erinomaisen virtaviivainen, koherentti, lämmin ja humoristinen teos, joka loistaa elämänläheisyydellään. Osan henkilöistä polut kohtaavat erikoisissa yhteyksissä, ja kaikkialla rakastetaan ruokaa.

Itse jäin miettimään globaalin populaarikulttuurin tuotteiden ilmentymää kaunokirjallisuudessa. Linden lainaa supersuosittua Eat Pray Love-elokuvaa jopa kahdessa novellissaan; itse juuri laitoin eteenpäin käsikirjoituksen, jossa samaan leffaan viitattiin kerran. Siinäkin muodonmuutoksen kokenut nainen oli venäläinen maahanmuuttaja. No, hyvästä kliseestä saa aikaan monta variaatiota, ja koen, että tällaiset leffalainaukset luovat samastumispintaa eri kulttuureista tuleville lukijoille. Miksi Hollywood-elokuvia ei saisi lainata? Onko se lattean populistista?

Todella toivon tälle teokselle uutta näkyvyyttä, ja toivon sen tavoittavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvoin lämpenevät novelleille. Osassa tarinoista olisi ollut ainesta pidemmäksikin saagaksi; erityisesti ”Valencianan” perheestä olisin voinut lukea kokonaisen romaanin. Ottaisin tämän kirjan myös mielelläni mukaan lukupiiriin, sillä koen sen erityisen hienoksi keskustelun avaajaksi arjen monikulttuurisuudesta terrorismiuutisten ja kauhulööppien ulkopuolella.

 

Liilojen liljojen kirous

Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä Anu tunnu pääsevän ruotsalaisista dekkareista, vaikka on monta kertaa vannonut pitävänsä pitkän tauon niiden lukemisessa.

Martin Österdahl vie lukijansa 90-luvun Pietariin teoksessa Armoton todellisuus (Aula&co, 2017, suom. Aki Räsänen). Postsosialistinen Venäjä ei ole saanut säädettyä uutta perustuslakia vielä vuonna 1996, ja maassa vallitsee kaaos vanhan regiimin ja kapitalistisen villin lännen välillä. Kuten muukin Eurooppa, myös Venäjä on GSM-puhelinhuuman villitsemä, ja maan suurin puhelinyhtiö on keksinyt keinon keplotella sotaveteraanien rahoja kampanjansa lanseeraamiseen. Ruotsissakaan ei mene hyvin GSM-rintamalla: Telia onnistuu tyhjentämään kolmensadantuhannen asiakkaan SIM-kortin muistit.

Teoksen päähenkilö on entinen sotilas, nyt yksityisen Vektor-ajatuspajan Venäjän-asiantuntija Max Anger. Maxilla on etäsuhde pietarilaiseen Pashieen, joka myös työskentelee Vektorin tutkijana ja analyytikkona Pietarissa. Maxin pomo Sarah on puolalaistaustainen maahanmuuttaja, joka palvoo Ruotsin kuninkaallisia ja on tottunut luxuselämään. Hänellä on orastava suhde Gabbiin, joka on kolmen lapsen äiti ja vielä naimisissa Davidin kanssa, joka on vaikeasti peliriippuvainen Telian webbiarkkitehti.

Ihmissuhteita teoksessa vatvotaan kuitenkin maltillisesti. Pääjuoni keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriaan ja erityisesti Ruotsin-suhteisiin. Kirjassa on kaksi vanhaa miestä, venäläinen ja ruotsalainen, jotka ovat toistensa arkkiviholliset rakkauskolmiodraaman vuoksi. Hanhi on ollut Stalinin suojatti jo nuoruudessaan 30-luvulla, ja jatkaa salaisia operaatiootaan kommunismin kaaduttuakin. Österdahl onnistuukin näyttämään kammottavalla tavalla, kuinka patrioottinen Stalin-lahko eliminoi ihmisiä kotimaassa ja ulkomailla. Väkivalta teoksessa on raakaa, ja uhreja tulee lukuisia. Minulle hieman vähempi kidutus olisi riittänyt, mutta toisaalta teos kuvastaa suurella todennäköisyydellä sitä ”vankileirien saariston” todellisuutta, jonka yksittäiset rikollisliigat kopioivat kommunismin kaaduttua myös kaupunkioloihin.

Luin kirjan yhdessä päivässä, ja urakkana se tuntui raskaalta. Österdahlin tausta Venäjän-asiantuntijana loistaa pitkissä historiallisissa kuvauksissa, joissa muistellaan niin Stalinia, Brezhneviä kuin Jeltsiniäkin. Varsinkin Neuvostoliiton etnisistä jännitteistä (joita virallisesti ei ollut) tuli minulle uutta tietoa, sillä en ole niin perehtynyt esimerkiksi tataarien ja ukrainalaisten historiaan kuin suomensukuisten kansojen. Teos varmasti  on opettavaisin nuorille lukijoille, jotka eivät itse pysty muistamaan 1990-lukua. Itsekin koin historiaosuudet hyvänä kertauksena, mutta olisin myös halunnut lukea enemmän pietarilaisten arkielämästä. Tässähän ei eletty arkea oikeastaan lainkaan, vaan silkkaa poikkeustilaa.

Liilojen liljojen aatelissuvun tarina oli kiehtova, ja takaumat vuoteen 1944 suorastaan pysäyttävät. Tukholman-puolinen osuus jää teoksessa ohuemmaksi, mutta itseäni se ei lainkaan haitannut, sillä olen lukenut itseni puuduksiin juuri Tukholmaan sijoittuvista dekkareista. Erittäin kiehtova toisaalta oli kertomus Maxin lapsuudesta Arholman saarella, hylkeenpyyntiriitteineen ja paikallisine kylähulluineen.

Teos on ollut todellinen tapaus Ruotsissa viime vuonna, onhan Österdahl suuri julkkis toisessa ammatissaan Ruotsin TV:n ohjelmajohtajana. Tyyppi näyttää kuvan perusteella tutulta, onhan hän ollut jossain vaiheessa Euroviisujen tuottajakin. Teoksen käännösoikeudet myytiin kahdeksaan maahan jo ennen sen julkaisua.

Venäläisiä dekkareita olen lopulta lukenut vähän (Boris Akunin ja Aleksandra Marinova ovat minulle tuttuja, ja Marinova oli suuri suosikki aikanaan), mutta tässäkin on mielestäni aitovenäläistä tunnelmaa. Teos on mielestäni paremmin onnistunut kuin mikään suomalaisen dekkaristin Venäjälle sijoittuva teos. Viime aikoina lukemistani rikosromaaneista tämä oli karmeimmasta päästä – suurempaa jännitystä tarjosi ehkä vain Daniel Colen Räsynukke (josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, koska se tuntui vähän liiankin täydelliseltä dekkarilta arvioitavaksi).

Laatukamaa, joka kannattaa nauttia osissa.

Kun ”Rajat kiinni” ei ollut fantasiaa

Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015) on aloitus Karelia Noir-sarjalle. Osia sarjaan on luvassa kolme, joista tämä ensimmäinen sijoittuu 1920-luvulle, toinen osa Veri ei vaikene (2016) 1930-luvulle ja kolmas, vielä julkaisematon osa käsittelee jatkosodan aikaisia operaatioita Karjalan kannaksella. Ehdin jo lukea kakkososan, joka oli varsin positiivinen kohtaaminen.

Eikä ykkösosakaan tuottanut pettymystä. Kirjassa vastavalmistuneet poliisit Eckhart ja Kähönen ovat molemmat käyneet hakemaan oppia ulkomailta, Eckhart Lontoon Scotland Yardista ja Kähönen Berliinistä. Eckhart on oppinut paljon vakoilusta, Kähönen taas systemaattisesta arkistoinnista ja innovatiivisista muistiinpanoista. Molemmat kannattavat sormenjälkitekniikkaa, jonka toteutus Suomessa on edelleen alkutekijöissään. Eckhart junailee kaverilleen työpaikan Viipurista, jossa voimia tarvitaan erityisesti kieltolain aiheuttaman viinatrokauksen hillitsemiseksi. Romaanin keskeinen jännite muodostuu näiden kaverusten välille, joiden motiivit ja tavat toimia usein asettuvat ristiriitaan toistensa kanssa. Toinen kannattaa laillisuutta ja maltillisuutta, toinen riskinottoa ja myös oikeuden ottoa omaan käteen tarpeen niin vaatiessa.

Porvali onnistuu erinomaisesti näyttämään ”kiellettyyn hedelmään” liittyvän kaksonaismoralismin ja ihmisen keskeliäisyyden salakauppaverkostojen punojana. Viipurin seudun alkoholismi on ollut aikanaan hurjaa, ja jättänyt jälkeen orpolapsien armeijan. Kiinnostavin juonenpätkä romaanissa liittyy Eckhartin hyväntekeväisyyteen, jonka hän rahoittaa kyseenalaisin keinoin, poliisin valtuuksia väärinkäyttäen. Hän onnistuu nostamaan ojan pohjalta monia katulapsia, mutta samalla ryvettyy ja alkoholisoituu itse.

Kirjassa myös hiihdetään vahingossa Kirjasalon kansantasavaltaan, valkoisten inkeriläisten viimeiseen kolonnaan, jonka kuvaus oli herkullista. Visiitti oli lyhyt, mutta dramaattinen – olisin voinut seikkailla tässä omituisessa valtiomuodostelmassa vaikka koko romaanin verran. ”Rajat kiinni” ei ole tuolloin ollut kansan aktiivinen toive, vaan vallankumouksesta johtuva pakkotilanne, joka on aiheuttanut paljon harmia ihmisten elinkeinoille ja sosiaalisille suhteille.

Teoksen naisnäkökulma on ohut, mutta lupaava. Eckhart esiintyy tahallaankin dekadenttina maailmanmiehenä, mutta on rakastunut Sonjaan, prostituoituun, joka käyttää kuppalääkettä. Sonjan toimijuutta teoksessa olisi voinut kasvattaa, sillä hänen hahmonsa oli erityisen kiehtova – subjektina, ei objektina. Kähösen sosiaaliset taidot ovat rajoittuneemmat, mutta hän onnistuu ainakin suutelemaan konttoristi-Annia. Annin toimijuus kasvaa huomattavasti teoksen toisessa osassa, kun taas tässä huomio keskittyy traagiseen ajelehtijaan.

Imatrankosken asema julkisesti tunnettuna itsemurhapaikkana nousee tässä monien  tapahtumien areenaksi. Orpopojat valjastetaan paljastamaan poliisille niiden junamatkustajien nimet, jotka ostavat Vuoksenniskalle vain menolipun. Näitä henkilöitä sitten yritettiin puhutella kohdeasemalla ja mahdollisesti ohjata papin puheille sielunhoitoon.

Kun nyt miettii tämän päivän psykiatrisen hoidon tilaa, niin tässä romaanin fiktiivisessä maailmassa ainakin akuutti kriisiapu on innovatiivisesti työn alla. Tuona maailman aikana varsinkin raskaana olevien naimattomien naisten itsemurha-alttius on ollut korkea. Teoksen tematiikka johti minua entistä enemmän puolustamaan ilmaista ehkäisyä alle 25-vuotiaille, sillä tänä päivänä eletään aikoja, joina kaikilla ei ole varaa edes kondomeihin tai e-pillereihin.

Edelleenkin nurisen dekkaritaiteen saralla siitä, että tässäkin kirjassa, kuten jatko-osassa, tapahtuu hirveä määrä rikoksia, jotka ratkaistaan ei niin jännittävästi, liian pinnallisella tasolla.  Olen lukenut molemmat osat ilolla niiden kulttuuris-historiallisen syvyyden ja päähenkilöhahmojen elävyyden vuoksi. Porvalilla varmasti riittäisi resursseja kirjoittaa myös ihan muuta fiktiota teemoista, jotka eivät ole tulleet hänelle sukuperintönä tai oman ammatin kautta.

Nurinasta huolimatta Karelia Noir sijoittuu kotimaisessa dekkarituotannossa lupaavimpiin tulokkaisiin siksi, että teosten siivellä lukija matkustaa kauas menneisiin paikkoihin, joita kukaan meistä ei voisi täydellisesti kuvitella siksi, että todisteaineisto on hataraa. Viipurin ja sen lähialueiden monikulttuurisessa, sallivassa maailmassa on kai aavistuksen verran helpompi hengittää kuin tässä nykyisessä maailmassamme, jossa tavallinen kirjablogisti osaa tehdä erinomaista hummusta, mutta on hampaaton kohdatessaan ”Rajat kiinni”-heimon edustajan.