Kyseenalaista keskitysleirikirjallisuutta

Cilkan tarinaTeos: Heather Morris: Cilkan tarina (Aula & co, 2020)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vappuaatto meni jokseenkin alavireisissä tunnelmissa, joten päädyin kuuntelemaan teosta, josta minulla oli jo alkajaiseksi epäilyttävä fiilis. Luin sujuvasti viime vuonna uusiseelantilaisen Heather Morrisin bestsellerin Auschwitzin tatuoija (2019), mutta en vakuuttunut tästä tunteisiin vetoavasta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain laskelmoivan kaupallista, vaikka sen paikkaa nuorison valistajana natsiaatteen karmeudesta voidaan myös puolustaa.

Tässä romaanissa oli sivuhenkilönä slovakialainen nuori juutalaisnainen Cilka, joka toimi kahden SS-upseerin seksileluna 16-vuotiaasta alkaen. Cecilia Klein (1926-2004) oli yksi Auschwitz-Birkenaun eloonjääneistä, jonka tarinasta Morris kiinnostui aloittaessaan kirjansa hahmottelua, mutta ei koskaan ehtinyt tavata naista itseään, joka eli suurimman osan elämästään kotimaassaan valtion viraston kirjanpitäjänä. Nuorena Klein tosiaan oli joutunut sekä Auschwitziin ja tämän jälkeen Komin tasavaltaan Vorkutan surullisenkuuluisalle työleirille, yhdelle pahimmista Stalinin vankileirien saaristossa. Laskujeni mukaan hänen reissunsa leireillä kesti n. 13 vuotta.

Morris kertoo ottaneensa teoksessaan taiteilijan vapauden luoda fiktiota. Cilkan tarina ei siis ole pelkästään Cilkan, vaan hän on yhdistänyt tähän hahmoon useiden juutalaisnaisten kokemuksia. Tämän tyyppinen kirjoittaminen on tavallista ei pelkästään historiallisissa romaaneissa, vaan myös tietyntyyppisessä (usein etnografisessa) tutkimuskirjallisuudessa, jossa itse ilmiö on tärkeämpi tuoda esille kuin informanttien henkilöllisyys. Heather Morris taas pohjaa teoksensa Lale Sokolovin (1916-2006), Australiaan päätyneen juutalaisliikemiehen kertomuksiin Auschwitzistä.

Romaanin alkukappaleet koostuvat lähes kokonaan seksuaalisen väkivallan kokemuksista, jotka jatkuvat Vorkutassa samalla brutaaliudella kuin natsien käsissä. Toisaalta neukkulan leirillä hyväksikäyttäjät ovat luottovankeja, joista osa on myös juutalaisia. Joillain naisvangeista, kuten Cilkalla ja hänen läheisimmällä ystävällä Josiella on ns. vakipanoja, ja näin he säästyvät jatkuvista yöllisistä vierailuista parakkien nurkissa. Josie kehittää tunteita sitä luottovankia kohtaan, joka on hänet alun perin raiskannut, mutta Cilka ymmärtää olla kiintymättä mieheen, joka välillä toimii suojelijana, välillä silkkana hyväksikäyttäjänä.

Koska leirillä harrastetaan seksiä, siellä myös synnytetään tiuhaan, kuolleita, kuolemansairaita, mutta myös eloon jääneitä lapsia, jotka joutuvat orpokoteihin kaksivuotiaina. Cilka päätyy lyhyen sairaanhoitajan ”uran” jälkeen kätilöksi improvisoituun synnytyssairaalaan. Välillä hoitajat ja kätilöt joutuvat rangaistuksena pelättyyn ”Monttuun”, varsinkin jos jäävät kiinni lääkkeiden varastamisesta osastojen varastoista.

Näinä korona-aikoina varsinkin leirin kenttäsairaalan olojen seuraaminen oli rankkaa, koska sairaala siirtää jatkuvasti henkilöstöään tuottavuuden nimissä. Osalla lääkäreistä on selkeä tulosvastuu kuolleisuustilastojen ylläpidossa, ja hyvä hoitaja saa aikaan vähintään muutaman kuolinajan merkinnän työvuoron aikana. Päätöksiä elämän pitkittämisestä lääketieteen keinoin tehdään täysin summittaisesti, vaikka osalla hoitohenkilökunnasta on korkeakin koulutus.

Vaikeinta oli ymmärtää Morrisin logiikkaa hahmojen nimeämisessä. Moni ongelma olisi vältetty, jos hän olisi antanut kaikille hahmoille fiktionaalisen nimen. Cilka on Cilka, mutta hänen leiriltä löytämänsä tuleva aviomies Ivan on Aleksandr. Tsekkiläisen Ivan Kovachin Yhdysvalloissa asuva poika oli erityisen pahoillaan isänsä hahmon epätarkkuudesta, ja on haastanut Morrisin ja tämän kustantamon oikeuteen historian vääristelemisestä. Toinen asia, josta perikunta oli erityisen pahoillaan, oli tarinointi Cilkan lääkevarkauksista – he nimittäin kokevat, ettei tämä hyvin pedantti ja oikeudentuntoinen nainen olisi voinut elää moisista teoista kumpuavan syyllisyyden kanssa.

Toki teoksessa on myös kiistämättömiä vahvuuksia. Koen Morrisin tarinankertojan äänen vahvaksi ja sopivan koruttomaksi. Kaunokirjallisena teoksena se nousee pelkän viihdekirjan statuksen yläpuolelle, ja harvinaisen karmivaa ja toivon mukaan opettavaista on tutkia niitä hierarkioita, joita tämän tyyppisissä ääriolosuhteissa syntyy alisteisessa asemassa olevien vankien välille. Kuinka aina osa porukasta onnistuu sumplimaan itselleen etuoikeuksia, se on inhimillistä, mutta samalla raivostuttavaa.

Vastaavia kirjallisia oikeusjuttuja on ollut viime aikoina myös Suomessa, eikä noissa keisseissä ole käsitelty jotain niin suurta asiaa kuin holokaustia tai Gulagia. Jään uteliaana seuraamaan keissin etenemistä, sillä tavallaan myös tämä negatiivinen julkisuus voi lisätä Morrisin romaanien myynnin kasvua. Toistaiseksi kirjailija ja alkuperäinen kustantamo, St. Martin’s Press, ovat pidättäytyneet keissin kommentoinnista julkisesti.

 

 

 

Hapattamattoman leivän jäljillä

NybergTeos: René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Siltala, 2014)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Muutama vuosi sitten minulla oli lukemistoissa juutalaiskausi, ja silloin tulin huomanneeksi René Nybergin teoksen Viimeinen juna Moskovaan. Kirjaa en tuolloin saanut käsiini, vaikka sen aihepiiri kiinnosti kovasti. Jostain syystä juuri Baltian maiden juutalaisten historia kiinnostaa minua juutalaissaagoista eniten, ehkä siksi, että matkailu noille traagisille maamerkeille olisi helpointa toteuttaa.

Tässä teoksessa ikääntyvä ex-diplomaatti pääsee selville äidinpuolisen juutalaissukunsa vaiheista vasta noin kuusikymppisenä, ja tapaa diasporassa asuvia sukulaisiaan, joista hän on kuullut vain vähän vuosien varrella. Nybergin äiti Feige valitsi nuorena avioliiton kristityn miehen kanssa, luopui uskonnostaan ja joutui perheensä hylkimäksi. Suku asui Helsingissä ei kovin kaukana Nybergien kodista, mutta Feige joutui lapsineen systemaattisen karttamisen kohteeksi.

Enemmän kuin Feigestä kirja kertoo kuitenkin tämän serkusta Maschasta, joka pelastaa henkensä hyppäämällä Riiassa viimeiseen junaan Moskovaan vuonna 1941. Viimeiseen junaan ennen saksalaisten miehitystä ja todennäköistä teloitusta. Mascha ja aviomies Josif ovat molemmat juutalaisia, ja päätyvät Moskovan sijasta Alma Ataan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Juutalaiset kaupunkilaisintellektuellit eivät opi yhdessä yössä tekemään raskaita maataloustöitä kolhooseilla, vaan tepastelevat Kazakstanin kylien raiteilla oudoissa tummissa puvuissaan.

Maschan perhe pääsi muuttamaan 1970-luvulla Israeliin, mutta Mascha ei kotiutunut sinnekään, vaan onnistui siirtymään Länsi-Berliiniin, jossa oli eniten jälkiä siitä itäeurooppalaisesta juutalaiskulttuurista, johon hän oli aikanaan syntynyt. Suvun alkuperäiset juuret olivat Vitebskin alueella, joka nykyään kuuluu Valko-Venäjään.

Feige ja Mascha olivat nuorina läheisiä ystäviä, jotka vierailivat toistensa luona Suomenlahden yli. Vaikka Feige lähetettiin Riikaa sopivaa juutalaissulhasta etsimään, hän ei totellut vanhempiensa toiveita, vaan rikkoi yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä karkealla tavalla. Ironista oli, että 1930-luvulla juutalaiset itsekin uskoivat muodissa oleviin rotuteorioihin, ja että yhteisössä kokoonnuttiin varoittamaan nuorisoa seka-avioliittojen vaaroista.

Nyberg on ilmeikäs kirjailija, joka kuvailee omaa suhdettaan juutalaisuuteen vähemmän korrektein termein. Hänen oma kiinnostuksensa äitinsä tukahdutettuun uskontoon ja kulttuuriin virisi vasta keski-iässä, ja hän piti lupauksensa äidilleen olla vierailematta Helsingin synagogassa ennen tämän kuolemaa. Asuessaan 70-80-luvuilla Neuvostoliitossa hän pääsi käymään synagogissa ensimmäisiä kertoja, mutta suurempi kiinnostus suvun historiaan syttyi vasta 2000-luvun alussa, kun pikkuserkku Lena tuli vierailemaan Helsingissä Tel Avivista.

Teoksen puolivälin jälkeen aloin hieman puutua yleisen historian oppitunteihin, sillä Nyberg kertaa Baltian maiden geopolitiikkaa todella perusteellisesti. Toisaalta teoksesta välittyy hänen intohimonsa Itä-Euroopan kulttuureihin laajemminkin, ei pelkästään juutalaisten omaan.

Kuuntelin muuten muutama viikko sitten hänen uudempaa teostaan Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) reippaasti yli puoleenväliin, mutta teos jäi vielä kesken. Tuo teos kertoo herkullisella tavalla ortodoksisen kirkon asemasta neuvostoaikoina, ja siinäkin Nybergin oma henkilöhistoria limittyy laajemman poliittisen kudelman säikeisiin. Yhdistettynä nämä kaksi teosta ovat tuhti johdatus 1900-luvun suuriin muutoksiin. Itä-Euroopan eloonjääneiden juutalaisten tarinat ehkä konkretisoivat parhaiten toisen maailmansodan ja kylmän sodan suhdanteita, koska monet heistä päätyivät asumaan usealla mantereella etsien aina uutta kotia ja kulttuurista kiinnikekohtaa ja kaivaten aina jonnekin, paikkaan, jota ei enää ollut olemassa.

Kansantanhua verenmaku suussa

HaapasaloTeos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Kalakolhoosista kajahtaa

Teos: Paula Havaste: Pronssitähti (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Jussi Lehtonen

Vilja on nuori vaimo ja äiti Saarenmaalla sijaitsevassa kalakolhoosissa vuonna 1949. Hän on mennyt naimisiin kulturellin Villemin kanssa, joka rustailee runoja iltapuhteikseen. Anoppi Liilia on jo menettänyt muistinsa ja ilkeän kielensä, ja on jäänyt miniänsä huollettavaksi kaksihuoneisen torpan nurkkaan. Elämä on niukkaa, vaikka kolhoosi tuottaa ruokaa muualle Neuvostojen maille.

Tällainen perusasetelma on Paula Havasteen Viro-aiheisen kirjasarjan aloitusosassa Pronssitähti. Tarina on vaatimaton, mutta uskottava: se rakentuu Villemin Tallinnan-matkan ympärille, sillä miehen on tarkoitus mennä noutamaan itse isä Aurinkoisen myöntämä Pronssitähti-palkinto runoistaan pääkaupungista. Matka jännittää, sillä hän ei ole käynyt Tallinnassa montaakaan kertaa, ja maalaisen elkeet saavat aikaan myös pilkkaa kulttuuripiireissä. Mukaan mahtuu veijaritarinaa, sillä saadakseen luvan irtiottoon hän on luvannut ”hallitukselle” tuovansa tälle tuliaiseksi kaupungista uuden porsaan. Tässä oli kieltämättä hieman maalaispuskafarssimaista kesäteatterimeininkiä, mutta hyvässä hengessä.

Villemin reissu on märän rosoinen, mutta vaimon Anna-täti pelastaa tämän pahimmalta ryvettymiseltä. Annalla on taloudenhoitajan pesti kommunistien kulttuuripiireissä, ja hänen tehtävänään on myös pelastaa raskaana olevia nuoria tyttöjä, joita joku porho on vikitellyt nailonsukkien toivossa. Vaikka runoilija ei lasiin syljekään, hän katsoo kommunistimiesten salaisia suhteita maalaisromanttisen moralistin näkökulmasta. Joidenkin mielestä kuuluisan runoilijan paikka olisi pääkaupungissa, mutta koska Villem ei lämpiä kaupunkiin muuton ajatukselle, hänelle luvataan valtion pussista oma työhuone kotikylästä.

Iso osa tarinasta keskittyy materiaaliseen selviytymiseen, varsinkin eläinten hoitoon. Lampailla, porsailla ja kanoilla on tärkeä rooli vaihtotaloudessa, eikä rahalla saa kuin halpoja, huonolaatuisia hyödykkeitä. Silti Vilja unelmoi tehtaan kankaista ja huulipunapuikoista, myös ”sähkökiharat” ovat muotia, mutta hän mieluummin sijoittaa nuo rahat uusiin kumisaappaisiin.

Kirjassa on vahva poliittinen ulottuvuus, mutta sitä voi lukea, vaikka ei tietäisi kaikkea Viron tuon ajan valta-asetelmista. Metsäveljet lymyilevät kaikkialla, ja heitä ihaillaan salaa, vaikka kukaan ei tunnusta heitä tuntevansa. Kouluissa on monet vanhat laulut kiellettyjä, mutta niitäkin lauletaan, kun intomielisimmiltä kommunisteilta korva välttää. Anoppi-Liilia muistaa kirkkaampina päivinä porvarillista nuoruuttaan Arensburgissa (Kuressaaressa), jolloin nuoret neidot viihtyivät kesäisin hiekkarannoilla saksalaisten upseerien ihailemina ja nautiskelivat limonadia patenttikorkkipulloista. Viljalla ei ole tällaista huoletonta nuoruutta ollut, eikä hän ole koskaan päässyt nauttimaan sesongin uimapukumuodista.

Tämä oli sen tyyppinen kirja, joka pääsee paremmin oikeuksiinsa painettuna tekstinä kuin äänikirjana, sillä juoneen liittyi sen verran paljon kulttuurisia yksityiskohtia, jotka menivät kuunneltuina ohi. Jos siis jatkan sarjan seuraamista, aion lukea seuraavat osat perinteisinä kirjoina.

Pronssitähti on arkirealistinen teos, jossa työllä ja toimeentulolla on keskeinen rooli kerronnassa. Sellaisena se kuitenkin päihittää monen kotimaahan sijoittuvan maalaisromanttisen sarjan, koska siinä on paljon muutakin asiaa kuin romantiikka. Minulle teksti oli elävää siksikin, että olen kolunnut näitä Viron rannikon ja saariston entisiä kolhoosikyliä. Uskoisin, että kirjat saattavat jopa inspiroida lukijaa matkustamaan Saarenmaalle, tai pienemmille saarille, joissa turismiteollisuus on maltillisempaa.

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

TulisiipiTeos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Poliittisen eliitin uusi merkitys

Teos: Raija Oranen: Manu (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Minulla oli tänä viikonloppuna lämpöhalvauksen oireita, ja jaksoin vain kuunnella äänikirjaa silmät kiinni hikilammikossani. Kuunneltavaksi kirjaksi valikoitui Raija Orasen Manu, joka oli julkaistu päivää ennen kuuntelun aloittamista. Saatan siis olla ensimmäinen tai ensimmäisiä bloggaajia, jotka kirjasta kirjoittavat.

Raija Orasen kirjoihin en ole aiemmin perehtynyt, vaikka tiedän hänen suuresta suosiostaan. Minulla on poleeminen suhde varsinkin historian merkkihenkilöistä tehtyihin romaaneihin, ja yleensä koen, että mitä enemmän romaanin päähenkilöllä on valtaa, sitä epäkiinnostavampi teos on.

Romaani Manusta kiinnosti siksi, että ainakaan tämä politiikan supertähti ei ponnistanut hulppeista puitteista. Kirja keskittyy vain välähdyksenomaisesti miehen lapsuuteen ja nuoruuteen, mutta jonkun verran siinä käydään läpi hänen raskaita sotavuosiaan Itä-Karjalassa. Jo tässä vaiheessa hän kuului eliittijoukkoihin eli jääkärikomppaniaan, jonka johtajana toimi maanpetoksestakin tunnettu Lauri Törni. Ihmisten tappaminen vaikutti miehen mielialoihin myöhemmin, varsinkin valtiovierailuilla Neuvostoliittoon.

Parasta antia minulle olivat Maunon ja Tellervon nasevat keskustelut, joihin Jukka Pitkänen eläytyi hienosti. Kuitenkin kirjan sisältö keskittyy vahvasti poliittiseen historiaan ja julkisiin tapahtumiin, enkä voinut olla kysymättä, missä fiktion osuus kirjassa piili. Vertaan tätä teosta esimerkiksi Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen, jossa keskitytään vahvasti Sylvi Kekkosen sisäiseen elämään. Se tuntui enemmän fiktiolta kuin tämä teos, jonka sisällöstä noin puolet tiesin etukäteen, vaikka en ole lukenut Koivisto-aiheisia kirjoja kuin viimeisen Tellervon elämäkerran.

Ehkä Manun vanhuuden mietelmät tuntuivat eniten fiktiolta, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pani kirjoitusvälineensä jäihin ja jätti julkaisemisen seuraaville polville. Muistisairautta Oranen kuvaa herkän uskottavasti, pariskunnan syvää keskinäistä huolenpitoa korostaen. Kaalikääryleiden syönti Bellevue-ravintolassa oli heille parisuhteen laatuaikaa vielä viimeisinä vuosina, ja muutenkin kirjassa avataan heidän kulinaarisia mieltymyksiään. Aistillisuutta teokseen tuo Tähtelän kesäasunnon kukkaloisto ja maatöiden parantava voima. Koivisto onnistui pitämään ansaitun vapaapäivänsä viikossa, jota ilman hän ei olisi selvinnyt työnsä paineista.

Olen ollut liian nuori muistamaan Koiviston pääministerikauden turbulenssia, mutta muistan hyvin hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa. Tästä eteenpäin historialliset tapahtumat olivatkin minulle tuttuja, mutta olihan noita Neuvostoliiton loppuaikojen kuolemansairaiden presidenttien hahmoja hupaisaa kerrata. 1960-70-luvun tapahtumissa oli enemmän tuntematonta, enkä varsinkaan tiennyt Koiviston ja Kalevi Sorsan kiperästä suhteesta.

Uskonnollista pohdintaa kirjaan mahtuu jonkin verran. Koivisto tuli uskovaisesta kodista, joten Raamatun lukeminen ei ollut hänelle vierasta, vaikka hän ottikin etäisyyttä isänsä vapaiden suuntien uskonnollisuudesta. Romaanissa käytetään sanaa Sallimus, jonka olomuodosta hiljainen pohdiskelija ei ole varma. Koiviston vakaumus esiintyy poliittisella uralla erikoisissa paikoissa: hän esimerkiksi toivoo siunausta Gorbachovin hankkeille tilanteessa, jossa hänen laivansa on jo uppoamassa.

Kun sitten mietitään, onko Suomessa poliittista eliittiä, niin kyllä on, ja tästäkin kirjasta paistaa läpi demaripiirien sisäsiittoisuus. Monella tavalla Koivistot petasivat jo Tarja Haloselle paikkaa huipulla, vaikka Halonen ei ollut edustavimmillaan Tellervon vanhoissa leningeissä. Koivistot olivat omien havaintojeni mukaan Suomen ”kuninkaallisin” presidenttipari, vaikka he eivät koskaan unohtaneet vaatimattomia juuriaan. Ehkä heissä oli luontaista arvokkuutta, jota ei pienentänyt kummankin osapuolen laaja sivistyneisyys.

Orasen ammattimaisuus kirjailijana näkyy vahvassa kertojan äänessä, joka ei latistu näennäisen kuivien talouspoliittisten pohdintojenkaan keskellä. Silti olisin kaivannut teokseen lisää sisäistä tapahtumista. Tästä huolimatta teos oli juuri sopivaa luettavaa/kuunneltavaa tähän hetkeen, ja uskon, että kirja kiilaa syksyn myyntitilastojen kärkeen. Nuoremmille ihmisille suosittelen teosta Suomen lähihistorian kertauskurssina, jossa varsinkin itäsuhde korostuu voimallisesti. ”On parempi valita ystävät läheltä ja vihamiehet kaukaa”, oli yksi edesmenneen presidentin reaalipoliittisia periaatteita. Tätä on hyvä soveltaa myös muille elämänaloille kuin politiikkaan.

Inkerinmaasta ei voi kirjoittaa liikaa

Teos: Jari Tervo: Matriarkka (Otava, 2016) 

Kolmas kerta toden sanoo, eli päätin vihdoin saattaa Jari Tervon Matriarkan loppuun ennen kuin saan käsiini hänen uusimman teoksensa kirjaston ylipitkästä jonosta. Koska kahdella ensimmäisellä kerralla en päässyt printtikirjassa yli puoleenväliin, päätin kokeilla äänikirjaa välillä (lukija Eero Saarinen).  Äänikirja toimiikin tämän tyyppisen sanasuitsutuksen kohdalla erinomaisesti, varsinkin, kun kirjassa ei ole pahemmin dialogia, eli yhden lukijan taktiikka ei sekoita henkilöhahmojen ääniä. 

Pari vuotta sitten odotin tätä teosta, koska olen ollut pitkään kiinnostunut inkeriläisistä enkä ole lukenut montakaan romaania, jossa he olisivat olleet edes sivuroolissa. Lähes kaikki inkeriläisistä kertovat teokset ovat olleet joko tietokirjoja tai (erittäin synkkiä) muistelmia. Jonkun verran olen lukenut Anitta Konkkaa ja tämän isän Juhani Konkan teoksia – eikä Anitta Konkan läheskään kaikissa teoksissa ole inkeriläisiä hahmoja. Inkeriläisestä kirjallisuudesta on vaikea saada käsitystä, koska sen kaanonin määrittely varmasti riippuu paljon henkilön poliittisista mielipiteistä.

Romaanin juoneen oli kuitenkin vaikea päästä sisään, ja sen alun maailmanselitykset tuntuivat megalomaanisilta. Se pääsee oikeastaan vasta vauhtiin, kun Matriarkka (Aamu, pastori Karitsan tytär) alkaa olla toisella kymmenellä. Tämä erikoinen lapsi ehtii ennen sitä syntyä moneen kertaan, ja kätilön rooli kylän universumissa on lähes yhtä voimallinen kuin Katja Ketulla. 

Simpukan kylä ja sen lähipiiri ovat aidosti monikulttuurisia: mukaan mahtuu inkeriläisten lisäksi vatjalaisia, inkerikkoja, saksalaisia ja myös suomalaisia vieraita mitä erilaisin motiivein. Kyläläiset eivät ainakaan tunnu turhan nationalistisilta tai ylemmyydentuntoisilta suhteessa naapureihinsa. Papit ja opettajat ovat aikanaan käyneet hakemaan kansallisen heräämisen oppia Hatsinan seminaarissa, mutta 1920-luvulla he joutuvat luopumaan paljosta oppimastaan. 

Uskonnolla, luterilaisuudella ja ortodoksisuuden erikoisemmilla ilmenemismuodoilla kuten hyppääjillä ja skoptsilaisilla, on teoksen alkupäässä valtava rooli, ja paikoitellen koin, että lahkolaisten seksuaalisilla ylilyönneillä mässäiltiin liikaa. Tämä voi olla se osuus, joka harmittaa sellaisia inkeriläisiä lukijoita, jotka ovat eläneet joskus omalla maallaan. Noista lahkoista on olemassa paljon todisteaineistoa myös muualla kuin tässä romaanissa, eikä lahkolaisuus rajoittunut inkeriläisiin, mutta tässä uskonnollinen hihhulointi korostuu inkeriläisten erityispiirteenä.  

Suvun Siperian-keikka Jenisei-joen varrella on teoksen maagisin osuus, hyppy aidosti vieraaseen kulttuuriin, joka ankarista oloista huolimatta tuntui kiehtovalta. Retkellään Matriarkka ehtii tulla kahdesti raskaaksi eri miehille, ja samojedin lapsi ensimmäinen Ilmari jää isänsä maille. Ilmari Ilmarinpoika on Aamun ja tämän lapsuudenystävän rakkauden hedelmä, joka pääsee palaamaan kotikylään sotavuosina. Kylän saksalaismiehityksen aikaisen elämän kuvaus jäi minulle valitettavasti vielä himmeäksi, tai se oli tarinassa se tylsin suvantokohta, jonka aikana äänikirjaa kuunnellessani onnistuin puuhailemaan paljon muuta ja nukahtamaankin. 

Teoksen nykyisyyden taso on poleemista, kantaaottavaa poliittista proosaa, jossa yksi päähenkilöistä on rasistinen kohutohtori, yksi SUPO:n tarkastaja ja yksi, sukutarinan kirjoittaja, nostalginen ”anti-fasisti”, joka kannattaa itärahoitteista valemediaa vain kokeakseen kuulumista jonnekin muualle kuin kartalta kadonneelle Inkerinmaalle. Jos olisin lukenut tämän kaksi vuotta sitten, olisin nyökytellyt oivalluksille, mutta tämä MV-lehden ja muiden kansallismielisten toimijoiden parodia alkaa jo nyt olla hieman väljähtänyttä. 

Eniten kirjassa rasitti tiettyjen elementtien toisto ja hirvittävän pitkät listat perinne-esineistä. Tervolla on pakkomielteenä sisällyttää kirjaansa kaiken, mitä on inkeriläisestä kulttuuriperimästä lukenut, ja välillä teos tuntuukin ulkomuseovisiitiltä. Varsinkin hikeä ja mahorkan tuoksua teokseen mahtuu loputtomasti, ja muutenkin hajujen, makujen ja lihallisten virikkeiden määrä on eksponentiaalinen. Osasta näistä etnografisista litanioista tulee teoksen loppua lähestyttäessä maneereja. 

Näistä puutteista huolimatta viihdyin teoksen tunnelmissa, sillä sen siivillä pääsee kauas omasta ympäröivästä todellisuudesta. Henkilöhahmot ovat suuria sieluja, joiden käsitykset oman kansan historiasta ja kohtalosta eivät ole identtisiä. Teos on sen verran runsas, että siitä olisi helposti saanut aikaan trilogian, ja sen vuoksi jokainen 449 sivusta vaatii lukijalta huimaa keskittymistä. Itse googlailin tällä kolmannella yrityksellä ainakin karttoja, joiden kautta suvun odysseia konkretisoitui paremmin. Olen antanut tälle teokselle ruhtinaallisesti aikaa, mutta edelleenkään en osaa referoida sen koko juonta uskottavasti. 

Tervon proosateoksista Matriarkka on viidestoista, ja huomaan, että minua on ennen tätä lähinnä kiinnostaneet hänen Rovaniemi-aiheiset autofiktionsa ja aiempi maahanmuuttoaiheinen Layla (josta en pitänyt lainkaan). Koen, että maahanmuuttoteoksena Matriarkka onnistuu paremmin kuin Layla, koska tätä varten on selkeästi tehty kymmenkertainen määrä taustatyötä. 

Olen viime vuosina yrittänyt kirjoittaa jotain tämän romaanin aiheisiin liittyvää, sekä suomalaisten aiemmasta heimoaatteesta että tämän päivän ”rajakeista”, ja molemmat teemat ovat haasteellisia varsinkin aloittelevalle kirjoittajalle. Koen, että Tervo yhtenä maamme kuuluisimmista ja parhaiten myyvistä kirjailijoistamme onnistuu tässä vaikeassa kombossa huomattavasti paremmin Inkeri-osuudessa kuin rajakki-analyysissa. Näiden kahden aikakauden mentaliteettien vertailu on tärkeää, ja nostan hattua jokaiselle, joka aihetta lähestyy.