Liilojen liljojen kirous

IMG_1656Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä Anu tunnu pääsevän ruotsalaisista dekkareista, vaikka on monta kertaa vannonut pitävänsä pitkän tauon niiden lukemisessa.

Martin Österdahl vie lukijansa 90-luvun Pietariin teoksessa Armoton todellisuus (Aula&co, 2017, suom. Aki Räsänen). Postsosialistinen Venäjä ei ole saanut säädettyä uutta perustuslakia vielä vuonna 1996, ja maassa vallitsee kaaos vanhan regiimin ja kapitalistisen villin lännen välillä. Kuten muukin Eurooppa, myös Venäjä on GSM-puhelinhuuman villitsemä, ja maan suurin puhelinyhtiö on keksinyt keinon keplotella sotaveteraanien rahoja kampanjansa lanseeraamiseen. Ruotsissakaan ei mene hyvin GSM-rintamalla: Telia onnistuu tyhjentämään kolmensadantuhannen asiakkaan SIM-kortin muistit.

Teoksen päähenkilö on entinen sotilas, nyt yksityisen Vektor-ajatuspajan Venäjän-asiantuntija Max Anger. Maxilla on etäsuhde pietarilaiseen Pashieen, joka myös työskentelee Vektorin tutkijana ja analyytikkona Pietarissa. Maxin pomo Sarah on puolalaistaustainen maahanmuuttaja, joka palvoo Ruotsin kuninkaallisia ja on tottunut luxuselämään. Hänellä on orastava suhde Gabbiin, joka on kolmen lapsen äiti ja vielä naimisissa Davidin kanssa, joka on vaikeasti peliriippuvainen Telian webbiarkkitehti.

Ihmissuhteita teoksessa vatvotaan kuitenkin maltillisesti. Pääjuoni keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriaan ja erityisesti Ruotsin-suhteisiin. Kirjassa on kaksi vanhaa miestä, venäläinen ja ruotsalainen, jotka ovat toistensa arkkiviholliset rakkauskolmiodraaman vuoksi. Hanhi on ollut Stalinin suojatti jo nuoruudessaan 30-luvulla, ja jatkaa salaisia operaatiootaan kommunismin kaaduttuakin. Österdahl onnistuukin näyttämään kammottavalla tavalla, kuinka patrioottinen Stalin-lahko eliminoi ihmisiä kotimaassa ja ulkomailla. Väkivalta teoksessa on raakaa, ja uhreja tulee lukuisia. Minulle hieman vähempi kidutus olisi riittänyt, mutta toisaalta teos kuvastaa suurella todennäköisyydellä sitä ”vankileirien saariston” todellisuutta, jonka yksittäiset rikollisliigat kopioivat kommunismin kaaduttua myös kaupunkioloihin.

Luin kirjan yhdessä päivässä, ja urakkana se tuntui raskaalta. Österdahlin tausta Venäjän-asiantuntijana loistaa pitkissä historiallisissa kuvauksissa, joissa muistellaan niin Stalinia, Brezhneviä kuin Jeltsiniäkin. Varsinkin Neuvostoliiton etnisistä jännitteistä (joita virallisesti ei ollut) tuli minulle uutta tietoa, sillä en ole niin perehtynyt esimerkiksi tataarien ja ukrainalaisten historiaan kuin suomensukuisten kansojen. Teos varmasti  on opettavaisin nuorille lukijoille, jotka eivät itse pysty muistamaan 1990-lukua. Itsekin koin historiaosuudet hyvänä kertauksena, mutta olisin myös halunnut lukea enemmän pietarilaisten arkielämästä. Tässähän ei eletty arkea oikeastaan lainkaan, vaan silkkaa poikkeustilaa.

Liilojen liljojen aatelissuvun tarina oli kiehtova, ja takaumat vuoteen 1944 suorastaan pysäyttävät. Tukholman-puolinen osuus jää teoksessa ohuemmaksi, mutta itseäni se ei lainkaan haitannut, sillä olen lukenut itseni puuduksiin juuri Tukholmaan sijoittuvista dekkareista. Erittäin kiehtova toisaalta oli kertomus Maxin lapsuudesta Arholman saarella, hylkeenpyyntiriitteineen ja paikallisine kylähulluineen.

Teos on ollut todellinen tapaus Ruotsissa viime vuonna, onhan Österdahl suuri julkkis toisessa ammatissaan Ruotsin TV:n ohjelmajohtajana. Tyyppi näyttää kuvan perusteella tutulta, onhan hän ollut jossain vaiheessa Euroviisujen tuottajakin. Teoksen käännösoikeudet myytiin kahdeksaan maahan jo ennen sen julkaisua.

Venäläisiä dekkareita olen lopulta lukenut vähän (Boris Akunin ja Aleksandra Marinova ovat minulle tuttuja, ja Marinova oli suuri suosikki aikanaan), mutta tässäkin on mielestäni aitovenäläistä tunnelmaa. Teos on mielestäni paremmin onnistunut kuin mikään suomalaisen dekkaristin Venäjälle sijoittuva teos. Viime aikoina lukemistani rikosromaaneista tämä oli karmeimmasta päästä – suurempaa jännitystä tarjosi ehkä vain Daniel Colen Räsynukke (josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, koska se tuntui vähän liiankin täydelliseltä dekkarilta arvioitavaksi).

Laatukamaa, joka kannattaa nauttia osissa.

Kun ”Rajat kiinni” ei ollut fantasiaa

IMG_1516Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015) on aloitus Karelia Noir-sarjalle. Osia sarjaan on luvassa kolme, joista tämä ensimmäinen sijoittuu 1920-luvulle, toinen osa Veri ei vaikene (2016) 1930-luvulle ja kolmas, vielä julkaisematon osa käsittelee jatkosodan aikaisia operaatioita Karjalan kannaksella. Ehdin jo lukea kakkososan, joka oli varsin positiivinen kohtaaminen.

Eikä ykkösosakaan tuottanut pettymystä. Kirjassa vastavalmistuneet poliisit Eckhart ja Kähönen ovat molemmat käyneet hakemaan oppia ulkomailta, Eckhart Lontoon Scotland Yardista ja Kähönen Berliinistä. Eckhart on oppinut paljon vakoilusta, Kähönen taas systemaattisesta arkistoinnista ja innovatiivisista muistiinpanoista. Molemmat kannattavat sormenjälkitekniikkaa, jonka toteutus Suomessa on edelleen alkutekijöissään. Eckhart junailee kaverilleen työpaikan Viipurista, jossa voimia tarvitaan erityisesti kieltolain aiheuttaman viinatrokauksen hillitsemiseksi. Romaanin keskeinen jännite muodostuu näiden kaverusten välille, joiden motiivit ja tavat toimia usein asettuvat ristiriitaan toistensa kanssa. Toinen kannattaa laillisuutta ja maltillisuutta, toinen riskinottoa ja myös oikeuden ottoa omaan käteen tarpeen niin vaatiessa.

Porvali onnistuu erinomaisesti näyttämään ”kiellettyyn hedelmään” liittyvän kaksonaismoralismin ja ihmisen keskeliäisyyden salakauppaverkostojen punojana. Viipurin seudun alkoholismi on ollut aikanaan hurjaa, ja jättänyt jälkeen orpolapsien armeijan. Kiinnostavin juonenpätkä romaanissa liittyy Eckhartin hyväntekeväisyyteen, jonka hän rahoittaa kyseenalaisin keinoin, poliisin valtuuksia väärinkäyttäen. Hän onnistuu nostamaan ojan pohjalta monia katulapsia, mutta samalla ryvettyy ja alkoholisoituu itse.

Kirjassa myös hiihdetään vahingossa Kirjasalon kansantasavaltaan, valkoisten inkeriläisten viimeiseen kolonnaan, jonka kuvaus oli herkullista. Visiitti oli lyhyt, mutta dramaattinen – olisin voinut seikkailla tässä omituisessa valtiomuodostelmassa vaikka koko romaanin verran. ”Rajat kiinni” ei ole tuolloin ollut kansan aktiivinen toive, vaan vallankumouksesta johtuva pakkotilanne, joka on aiheuttanut paljon harmia ihmisten elinkeinoille ja sosiaalisille suhteille.

Teoksen naisnäkökulma on ohut, mutta lupaava. Eckhart esiintyy tahallaankin dekadenttina maailmanmiehenä, mutta on rakastunut Sonjaan, prostituoituun, joka käyttää kuppalääkettä. Sonjan toimijuutta teoksessa olisi voinut kasvattaa, sillä hänen hahmonsa oli erityisen kiehtova – subjektina, ei objektina. Kähösen sosiaaliset taidot ovat rajoittuneemmat, mutta hän onnistuu ainakin suutelemaan konttoristi-Annia. Annin toimijuus kasvaa huomattavasti teoksen toisessa osassa, kun taas tässä huomio keskittyy traagiseen ajelehtijaan.

Imatrankosken asema julkisesti tunnettuna itsemurhapaikkana nousee tässä monien  tapahtumien areenaksi. Orpopojat valjastetaan paljastamaan poliisille niiden junamatkustajien nimet, jotka ostavat Vuoksenniskalle vain menolipun. Näitä henkilöitä sitten yritettiin puhutella kohdeasemalla ja mahdollisesti ohjata papin puheille sielunhoitoon.

Kun nyt miettii tämän päivän psykiatrisen hoidon tilaa, niin tässä romaanin fiktiivisessä maailmassa ainakin akuutti kriisiapu on innovatiivisesti työn alla. Tuona maailman aikana varsinkin raskaana olevien naimattomien naisten itsemurha-alttius on ollut korkea. Teoksen tematiikka johti minua entistä enemmän puolustamaan ilmaista ehkäisyä alle 25-vuotiaille, sillä tänä päivänä eletään aikoja, joina kaikilla ei ole varaa edes kondomeihin tai e-pillereihin.

Edelleenkin nurisen dekkaritaiteen saralla siitä, että tässäkin kirjassa, kuten jatko-osassa, tapahtuu hirveä määrä rikoksia, jotka ratkaistaan ei niin jännittävästi, liian pinnallisella tasolla.  Olen lukenut molemmat osat ilolla niiden kulttuuris-historiallisen syvyyden ja päähenkilöhahmojen elävyyden vuoksi. Porvalilla varmasti riittäisi resursseja kirjoittaa myös ihan muuta fiktiota teemoista, jotka eivät ole tulleet hänelle sukuperintönä tai oman ammatin kautta.

Nurinasta huolimatta Karelia Noir sijoittuu kotimaisessa dekkarituotannossa lupaavimpiin tulokkaisiin siksi, että teosten siivellä lukija matkustaa kauas menneisiin paikkoihin, joita kukaan meistä ei voisi täydellisesti kuvitella siksi, että todisteaineisto on hataraa. Viipurin ja sen lähialueiden monikulttuurisessa, sallivassa maailmassa on kai aavistuksen verran helpompi hengittää kuin tässä nykyisessä maailmassamme, jossa tavallinen kirjablogisti osaa tehdä erinomaista hummusta, mutta on hampaaton kohdatessaan ”Rajat kiinni”-heimon edustajan.

Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.

 

 

Solidaarisuus sydänjuuria myöten

20151230_151317Joulun ajan ehdoton piristys on ollut Hertta Kuusisesta kertova tv-sarja Punainen kolmio, joka tyylikkäällä puvustuksellaan ja tarkalla ajankuvallaan lievitti piirun verran tämän katsojan historiakuumetta. Moniosaaja Heidi Köngäs on sekä ohjannut ja käsikirjoittanut tv-sarjan, sekä julkaissut romaanin Hertta (Otava, 2015). Sarja ja romaani eivät ole identtisiä, joten sarjan nähneillekin romaani taatusti tarjoaa uuden tulokulman ajan henkeen ja merkittävän ”uuden naisen” legendaan.

Molemmat tuotokset ovat mielestäni tasavahvoja; olisin ehkä mieluummin lukenut romaanin ennen tv-sarjan näkemistä, sillä olisin silloin voinut muodostaa lukemastani vapaampia assosiaatioita. Romaanissa varsinkin Yrjö Leinon hahmo vahvistuu entisestään, ja kolmantena kertojana on Etsivän keskuspoliisin natsisympaattinen johtaja Riekki.

Hella Wuolijoki ja Hertta Kuusinen tunnettiin ”majakkana ja perävaununa”, ja myös ompelijatar Martta Koskisen keskeinen rooli kommunistisessa maanalaisessa toiminnassa tulee teoksessa hyvin esiin. Koskisen kuolemantuomio tuntuu tässä palapelissä täysin kohtuuttomalta; todennäköisesti Hertta olisi saanut osakseen saman kohtalon, ellei olisi ollut Otto Wille Kuusisen tytär. Romaanissa kuvataan Leinon ja Kuusisen yhteiselämän harjoittelua Marlebäckin kartanossa enemmän kuin tv-sarjassa. Molempia, Herttaa ja Yrjöä, uhkasi sodan aattona ja sen aikana työttömyys, mutta luontaisella nokkeluudellaan Hertta hommasi itselleen ja sulhaselleen työpaikat, itselleen Neuvostoliiton lähetystön kielen opettajana ja tulkkina, ja Leinolle pehtorin paikan Wuolijoen kartanosta.

Vaikka teoksessa kuvataan vapaan naisen ja naimisissa olevan miehen suhdetta, kyseessä ei ole tyypillinen kolmiodraama, sillä Hertta ei kunnon kommunistina sallinut itselleen mustasukkaisuuden tunnetta. Leinon elämässä vaikuttivat molemmat ex-vaimot, joista ensimmäinen, Alli Simola vaikutti hyvinkin kiinnostavalta persoonalta. Alli jätti Leinon kasvattamaan heidän yhteistä tytärtään opiskellakseen Kööpenhaminassa kasvissyöntiä ja kukkaistiedettä. Nainen, joka jo 20-luvulla vannoi raakaruoan nimeen, tuntuu oudon anakronistiselta; hän myös perusti Helsinkiin ensimmäisen kasvisravintolan. Allissa ja Hertassa on paljon samaa aatteen ehdottomuutta, kun taas Leinon toinen vaimo Ulla on sovinnainen kansankynttilä, varsinainen siveyden sipuli.

Kun 30-luvulla Suomeen alkoi kiiriä huhuja Siperian kuolemanleireistä, osa kommunisteista ottivat ne vakavasti, varsinkin jos ne tulivat yksityisistä lähteistä. Kirjeenvaihto Neuvostoliittoon oli tarkasti monitoroitua, ja Herttakin kärsii uutispimennosta, vaikka hänen isänsä olisi kai voinut asiaan vaikuttaa. Juri-pojan kohtalo on surullinen ja järkyttävä, eikä selitys ”äiti lähtee, jotta kaikilla lapsilla olisi lämmin ja hyvä” todellakaan toimi lastenkotiin hylätyllä viisivuotiaalla. Hertan saumaton usko Neuvostoliittoon on hänen sokea pisteensä, jota ilman hän tuskin olisi selvinnyt kahdesta pitkästä vankilareissustaan.

Toisen vankilareissun takana ei edes ole tuomiota, vaan kommunisteja pidettiin jatkosodan aikana ”turvasäilössä” – turvassa keneltä, fasisteilta, Neuvostoliitolta vaiko itseltään? Teoksen valoisin hetki liittyy paluuseen vankilasta, kun tuhatpäinen joukko on odottamassa Herttaa ja muita naisia Helsingin asemalla. Vastaanottokomiteaan ei tosin kuulu maan alle kadonnut Leino. Näin Hertta muistelee kokemaansa lämpöaaltoa äitinsä yltäkylläisessä kodissa:

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin. Solidaarisuudella on täysin vapaa oma tahto. Se käyttäytyy aivan samoin kuin rakkaus ja ystävyys, liikkuu vapaasti ja pakottamatta, tulee kun hetki on sopiva ja tarttuu ihmissydämestä toiseen.”

Hertan ja hänen äitinsä Saiman suhde tuntuu mutkattommalta kuin suhde vallanhimoiseen isään. Saima Kuusisen maalaisaateliset juuret Keski-Suomen Luhankaan ovat hyvinkin kiinnostava linkki, varsinkin kun kyläläiset piilottelivat Herttaa ja Leinoa talvisodan aikaan erittäin ankarissa oloissa. Vaikka Hertta rakastaa kaupunkilaiselämän pieniä iloja, kuten Fazerin ja Ekbergin kahviloita, hänessä on myös aimo annos maalaistyttöä. Toisaalta puoluetoverit syyttävät Herttaa ja tämän äitiä ”hienostelusta”, sillä kumpikaan ei suostu täysin luopumaan elämänsä pienistä mukavuuksista kommunismin vuoksi. Neljääkymppiä lähestyvän naisen rakkaus äitinsä lihapulliin on liikuttavaa, varsinkin kun hän itse ei ole talousihmisiä.

Teos on rankoista tapahtumien keskellä poikkeuksellisen vahva ja elämäniloinen. Hertta Kuusisen iloinen luonne juontaa juurensa suht onnellisesta lapsuudesta, ja kirjassa osoitetaan hienosti hänen voimiensa ainainen paluu. Hertan monikielisyys, sivistyneisyys ja oppineisuus vaikuttavat myös hänen elämänhaluunsa. Ottaen huomioon, ettei hänellä ollut muuta muodollista koulutusta kuin lukio (mikä tietysti tuohon aikaan on ollut naiselle jo korkea koulutus), olisin ehkä halunnut lukea hieman lisää hänen ajoistaan Moskovan puoluekaaderikoulussa. Hertan retoriset taidot ainakin tekivät tv-sarjassa vaikutuksen Vappu Nalbantoglun tulkitsemana.

Yrjö Leinon bakteerikammo oli teoksen humoristisin detalji, mikä viittaa jo lievään mielenterveyden ongelmaan. Tälle nauroin ääneen siksikin, että luin teosta samana päivänä, kun olin käynyt hygieniapassikokeessa ja testissä esiinnyin erittäin törkyisin kynsin. Kirkuvanpunaisen lakan rippeet huusivat jynssäämistä, ja mietin, kuinka Leino olisi niihin suhtautunut.

 

Suurajoista neppiskisoihin

KansiVuosi 2015 on ollut käänteentekevä lukuvuosi siksi, että olen oppimassa kahta uutta taitoa: elektronisten kirjastojen käyttöä ja kirjojen lukemista kännykän pieneltä ruudulta. Kännylukemiseen minut houkutteli aatonaaton liikenteessä Onnibus-yhtiö, joka tarjosi matkustajilleen kuutta ilmaista teosta Adlibris-nettikirjakaupan kautta. Latasin kirjoista neljä ja olen jo suht tyytyväisenä lukenut niistä kolme teosta kokematta silmieni rasittuvan liikaa. Tätä ”ilosanomaa” en kuitenkaan aio välittää liikaa, sillä ihmiset ovat hyvin erilaisia lukijoita ja monille liika ruutujen tuijottaminen voi käydä terveydelle haitalliseksi. E-kirjojen lukeminen ei minulla ole merkittävästi vähentänyt painetun sanan tenhoa, mutta pidän siitä, että lukemiseni ei ole sidottu esimerkiksi kirjastojen tai kirjakauppojen aukioloaikoihin.

Leena Lehtolaisen Veren vimma (Tammi, 2003) on yksi ilmaisista teoksista. Omassa lukuhistoriassani se on neljäs Maria Kallio-romaani, ja olo oli kuin olisi kotiin palannut. Tällä romaanilla aloitin myös vuodenvaihteen lukumaraton-haasteen. Sopivan vauhdikas aloitus, onhan teoksen teemana moottoriurheilu, rallitähteys ja siihen liittyvä mediajulkisuus. Teos asettuu osittain joulunajan maisemiin, vaikka joulun vietto ei siinä olekaan keskiössä. Tapahtumapaikkana on Maria Kallion tutuksi käyneen Espoon lisäksi läntinen Uusimaa, erityisesti Kirkkonummen ja Inkoon seudut. Varsinainen draama keskittyy sodanjälkeiseen aikaan, jolloin Porkkalan alue oli noin vuosikymmenen ajan neuvostomiehityksen alaisena.

luminainenLuin myös haasteen aikana Luminaisen (Tammi, 1996). Vasta teoksen aloitettuani huomasin lukevani sitä toista kertaa, mutta koska en muistanut juonesta paljoa, lukukokemus oli edelleen täyteläinen. Kuitenkin tällä kertaa innostuin enemmän Veren vimmasta, sillä siinä käsiteltiin minulle vieraampia aihepiirejä kuin radikaalifeministinen aktivismi ja uskonlahkot. Tekemättä pahaa juonipaljastusta uskallan väittää, että Veren vimman juoni oli loppuun saakka yllätyksellinen. Historiallinen ote ja ”tarina tarinan sisässä” toimivat muuten arkisen ja teknisen kerronnan ehdottomina elävöittäjinä. Lehtolaisen kirjoissa arkisuus on usein valttia, sillä hän onnistuu tuomaan poliisin työn alas jalustaltaan, mutta useamman kirjan lukeneena jatkuvat viittaukset hätäsalmiakkiin, whiskyyn, punk-ikoneihin ja pasta-ateroihin saattavat puuduttaa. Tässä teoksessa päästiin pitkälle Maria Kallion persoonasta ja kotihuolista, vaikka niillekin on annettu paljon tilaa.

Rallikuski Sasha Smedsin sukukronikka on mehevä, tosin lukija voi olla montaa mieltä melodramaattisesta suhdekuviosta. Sasha rallikuskina ja luomutilan isäntänä on ”erilainen” julkkishahmo, jonka ympärille yritetään luoda jonkunlaista pyhimyksen auraa. Suvun naisten omapäisyys ja täydellinen jalat maassa-asenne tuovat kerrontaan syvyyttä. Luomutilan tuvassa on totuttu jatkuviin toimittajien kestityksiin, mutta emäntäväki elää omaa aikatauluaan. Laajennetun perheen teema on kiinnostava jo sinänsä, eli olisin voinut lukea romaanin heistä ilman rikos- ja ralliteemaa.

Arjen poliisityön tasolla Lehtolainen ottaa kantaa naispoliisien asemaan työyhteisössä ja korruption mahdollisuuteen roskalehtien juttuvinkkien kautta. Ursula-niminen kollega aiheuttaa tässä paljon harmia perättömän seksuaalisen häirinnän ilmoittajana ja vinkkipalkkioilla rikastujana. Maria Kallion esimiesasema joutuu syyniin, sillä häntä epäillään puolueellisuudesta miespuolista kollegaa kohtaan. Ursula syyttää häntä ”ainoan naisen syndroomasta” eli solidaarisuuden puutteesta naiskollegoja kohtaan. Äitiyden, naiseuden ja myös ulkonäköpaineiden aiheuttamat hankaluudet nostavat päätään läpi teoksen. Myös lasten kasvattaminen ympäristössä, jossa väkivallan uhka on jatkuvaa, askarruttaa.

Hauskin detalji liittyi postipakettiin, jonka Maria Kallio saa vaaralliselta rikolliselta, ja jonka uskotaan sisältävän pommin. Postiin saapuu poliisin pommiryhmä lähetystä analysoimaan, mutta paketista paljastuukin nukkekoti, jonka pitkäaikaisvanki on tehnyt puhdetöinään. Muiden lapsituttujen puutteessa lahja kohdistuu poliisin skidille. Vastalahjana Maria lähettää vangille itse leipomiaan pipareita. Kapinallisen punkkarin sisältä alkaa kuoriutua yllättäviä piirteitä, kuten talousmartta ja työyhteisön emo.

Molemmat lukemani teokset ovat ehdottomia rikoskirjallisuuden klassikkoja, jotka ovat kestäneet hyvin ajan patinan. Tästä kertoo myös uusien painosten otto ja teosten saatavuus äänikirjoina. Maria Kallio-sarjan uusin osa, Surunpotku, puhuttelee minua myös, sillä olisin kiinnostunut seuraamaan, kuinka Espoossa pärjätään teini-ikäisten ja aikuistuvien nuorten kanssa.

Kokonaiskäsitystä Kallion urasta minulla ei edelleenkään ole, koska olen seurannut hänen vaiheitaan satunnaisesti ja väärässä järjestyksessä. Ylipäänsä minusta ei ole luonteeni vuoksi minkään kirjasarjan uskolliseksi seuraajaksi. Tutuimmiksi kotimaisiksi poliisikavereiksi tosin ovat nyt nousseet Maria Kallio ja Sakari Koskinen.

Todellinen ysäri-jysäri

JoelMuistan lukeneeni Pirjo Hassisen Joelin (Otava, 1991) ensimmäisenä opiskeluvuotenani Jyväskylässä, jolloin teoksen elämismaailmassa suht kaikki liippasi läheltä omaa arkeani. Vaikka romaanin tapahtumakaupunki jää avoimeksi, lukija voi helposti sijoittaa tekstin kirjailijan asuinkaupunkiin tiettyjen koordinaattien, kuten yliopiston kirjaston arkkitehtonisen kuvauksen perusteella. No, teoksessa seikkaillaan joka tapauksessa sisämaassa, kaupungissa, jolla on pakkomielle lasikattoisiin ostoskeskuksiin ja salilla käymiseen. Aika-akseli sijoittuu 80-90-lukujen vaihteeseen, jolloin hedonistinen ”juppikulttuuri” oli vielä voimissaan ja Neuvostoliitto veti viimeisiään syvästi korahdellen.

Neuvostoliitolla on merkitys juonen kannalta, sillä päähenkilö Maria on venäjän ikuinen opiskelija, joka ei löydä tarmoa gradun kirjoittamiseen. Hän on löytänyt kapean leipätyön työväenopiston venäjän opettajana, mutta tuuraa välillä äitinsä alusvaateliikkeessä Delilah’ssa. Marian suhde opettamaansa kieleen ei tunnu kovinkaan intohimoiselta, mutta hän löytää aikuisryhmien opettamisesta epämääräistä turvaa. Tyyppinä hän on selkeä ajelehtija, joka on kenties tullut voimakastahtoisen johtajataräitinsä jyräämäksi. Maire Tammiston hahmo onkin romaanissa keskeinen, ja minusta hän tuntui henkilönä särmikkäämmältä kuin Maria ja hänen kaksi miestään, Jyrki ja Joel.

Oikeastaan Marian elämä pyörii pitkälti seksuaalisten fantasioiden ympärillä. Joel on hänen venäjän opiskelijansa, joka urheilumyyjänä on kiinnostunut itäviennistä. Joelin hahmossa keskeisintä on hänen taivaallinen kroppansa, joka muodostuu Marialle pakkomielteeksi. Maria soluttautuu paikallisen kuntosalin vieraaseen maailmaan vain saadakseen ahmia Joelin lihasmassaa silmillään. Seksuaalisuuden kuvaus on suorasukaisen aistillista, rajun imelähköä. Varmasti tuohon aikaan miehen ruumiin esineellistämisessä on ollut jotain radikaalia, mutta feminismin riemuvoitto teos ei ole. Maria on kyllä älyllinen toimija, joka tutkijamiesystävänsä kanssa voi viettää päivän lukien toisilleen ääneen romaaneja. Muun muassa Marguerite Duras pääsee teoksessa ääneen, ja Rakastajaa tässä luetaan ahmien. Samalla Marian maailmassa tiukat sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys. Tapa, jolla hän näkee esimerkiksi turvevoimalan miehen logiikan ylimmäisenä ruumiillistumana, on koominen:

”Maria oli tuntenut outoa nautintoa siitä ristiriidasta, että hän itse oli nainen, ja tuo tuossa oli turvevoimala, miesten suunnittelema ja rakentama ja käyttämä laitos, hänelle avautumaton maskuliinisen voiman ja tenisen tietämyksen salaliitto. Se oli silti tehty hänelle, kaikki tuo käsittämätön, raskas, pikimusta, tekninen oli häntä varten. Että hän saisi lämmintä vettä jolla valella valkoista puhdasta ruumistaan suihkussa.”

Vaikka Maria tunnustaakin himoitsevansa Joelia ikuisuusperspektiivillä, ei orastavan suhteen tulevaisuus vaikuta kovin lupaavalta. Eikä tässä ajetakaan elämänmittaisen parisuhteen asiaa, vaan Hassinen kirjoittaa naisen oikeudesta intohimoon. Eroottiseksi fiktioksi teksti on kiinnostava siksi, että halulle annetaan myös historiallinen ja poliittinen konteksti. Minusta oli lukijana houkuttelevaa muistella aikaa, jolloin maamme yleinen ostovoima oli mittava ja alusvaateputiikeissa luonnonsilkkinen ylellisyys meni kuumille kiville. Samalla tuo aika tuntuu todella kaukaiselta ja miltei utopistisena. Tämän päivän Marioilla ei ehkä ole varaa haahuilla samalla tavalla kuin noina aikoina – ei silloinkaan, jos sattuu perimään äitinsä vaateliikkeen.

Esikoisromaaniksi Joel on omaperäinen ja itsevarma teksti, joka muistaakseni herätti aikanaan paljon keskustelua juuri tuon miehen ruumiin esineellistämisen vuoksi. Nuorena lukijana en aivan pystynyt samastumaan Marian maailmaan, sillä olin juuri silloin hylännyt aiemman merkkivaatekeskeisen maailmankuvani. Nyt luin teosta ilman vaatimusta henkilöhahmoihin samastumisesta, ja nautin eritoten rikkaasta kaupunkikuvauksesta.

Olen menossa pian joulunviettoon aivan tuon edellämainitun turvevoimalan kupeen. Vähänkö naurattaa sen piippujen tuijottelu tästäkin kirjallisesta perspektiivistä, sillä pytinki on oikeasti suuri esteettinen haitta ja kaupungin kasvettua pilaa satojen, ellei tuhansien maiseman. Itse en ole koskaan nähnyt sitä eroottisena. Ehkä mielikuvitukseni on vain rajallinen.

 

Omanlajisensa tiedustelumatka

eino-205x300Matti Röngän tuotannon makuun olen päässyt vasta tänä syksynä, ja heti ensi lukeman jälkeen mieltäni alkoi kutkuttaa hänen uusin romaaninsa Eino (Gummerus, 2015), joka onkin perinteinen romaani, ei dekkari. Einosta on kuulunut huhuja monilta kirja-aiheisilta rintamilta jo kesästä saakka, ja nyt teos tuli hankittua pukinkonttiin tarkkaharkintaisesti kotimaisten uutuuskirjojen merestä.

Niin. Kaikkihan tietävät, että luen useimmat lahjaksi ostamat kirjat varovaisesti ennen niiden paketointia – tämä on jonkunlainen ammattitauti, tai köyhän bloggarin säästövinkki. Luen myös lahjoittamani lasten- ja nuortenkirjat, ihan kaikki. Se ei toivon mukaan tee lahjasta vähemmän arvokasta, sillä kirjat kuitenkin hankin ensisijaisesti lahjan saajan makua arvaillen. Mielestäni myös yksi painettu kirja ansaitsee useamman kuin yhden lukijan. Kirjojen liikkuminen kodeista toisiin ilman rahallista vaihtoa on aina hyvän elämän merkki.

Eino on kursailematon äijäkirja, sen uskallan sanoa jo alkumetreillä. Se on herkkä ja tunteikas äijäkirja, jossa kolme sukupolvea kohtaavat, ei saumattomasti, eikä välttämättä toisiaan aukottomasti ymmärtäen (hyvin harvoinhan avoin sielujen sympatia esimerkiksi isän ja pojan välillä on mahdollista, itse asiassa se tuntuu melkein luonnottomalta). Heikkisten suku vaikuttaa itäsuomalaiseksi suvuksi jopa vähäpuheiselta. Pääasiallinen tapahtumapaikka on fiktionaalisella Leppäkosken kylällä Koillis-Savossa. Puhumista ja tunteiden vatvomista on paettu yrittämiseen, ja Einon perustama kuljetusalan firma on työllistänyt kaupungista palanneet pojan ja pojanpojan. Ysikymppinen Eino ei ole tyypillinen patriarkka, joka sanelee, mitä jälkipolvien tulisi tehdä. Tyyppinä hän on jopa vetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä. Vasta muistisairauden kolkuttaessa ovelle hän alkaa systemaattisemmin muistella elämänsä seikkailuja.

Romaanin kehyskertomuksena toimii 40-luvun lopussa tehty tiedustelureissu Neuvostoliittoon, jonnekin Vienan Karjalan suuntaan, jossa Einon kuuluu dokumentoida armeijan kasarmien toimintaa ja yleisiä elinoloja. Eino ei ole ollut erityinen sotasankari eikä Lapuan liikkeen kannattaja ennen sotaa, mutta hänen isänsä aiempi kuuluminen suojeluskuntaan tekee hänestä kyläyhteisössä mahdollisen kandidaatin salaiseen tehtävään. Eino houkutellaan tehtävään lähinnä helpon rahan toivossa. Palkkaa hänelle maksetaan Ranskan frangeissa, tosin maksatus tapahtunee vasta onnistuneen reissun jälkeen. Mies kuljetetaan luottomiesten voimin Ilomantsiin, josta hän hiihtää rajan yli. Reissu venyy puolen vuoden mittaiseksi odysseiaksi, josta suurin osa ajasta menee piilotettuna toipilaana suomensukuisen yksinhuoltajaäidin Nastin torpassa.

Nasti on sen verran verevä henkilöhahmo, että olisin halunnut lukea hänestä enemmän. Nastin talous kuuluu elimellisesti Punaisen sarastuksen kolhoosiin numero 31, ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta hän elää täysin kolhoosin johtajien mielivaltaisessa diktatuurissa. Miehen ja naisen välillä on luonnollista eroottista vetovoimaa, vaikka kumpikin on ainakin nimellisesti tahoillaan naimisissa. Reissu muokkaa Einoa persoonana enemmän kuin sotakokemukset, eli hän on sotaveteraanin lisäksi myös jotain muuta nimeltä mainitsematonta. Vakoilijan identiteetti on kielletty puheenaihe, eikä Einolle tule edes selväksi, mihin hänen kaivamiaan tietoja lopulta käytetään.

Myös pojanpoika Joonas on tiedustelumatkalla ukkinsa menneisyyteen. Einon ainoa elämänneuvo pojanpojalle on, ettei naisia, eikä keitään muitakaan ihmisolioita, saa johtaa harhaan. Tällä hän ilmeisesti viittaa omaan avioliittoonsa, joka kesti hautaan saakka, vaikka Eino ei ollutkaan vaimolleen tunteistaan rehellinen. Joonas vaikuttaa vastuuntuntoiselta, jopa perinteitä kunnioittavalta nuorelta mieheltä, joka samalla unelmoi sukellus- ja surffausvälivuosista Balilla. Einon ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää nuorempia sukupolvia, sillä nämä eivät enää nouse kapinaan koulun keittiölle testamentatuista, fasistisista Lotta Svärd-lautasista, vaikka ovatkin usein tatuoituja.

Teoksessa ansiokkainta oli ajan kerrosten saumaton vaihtelu. Eino onnistuu kertomaan tarinaansa niin, ettei kuulijan tai lukijan tarvitse tehdä suurta työtä päästäkseen samalle aaltopituudelle. Tarina on syvälle savolaiseen peltoon juurtunut, mutta samalla universaali. Minulle vannoutuneena Karjala-friikkinä Einon vakoilutarinassa ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia – olisin ehkä halunnut lukea romaanin pelkästään noista kuudesta kuukaudesta, jotka Eino vietti rajan takana. Samalla uskon, että teos saattaa koskettaa syvemmin toisenlaisia lukijoita kuin itse olen. Teksti on perinpohjin tavallista, arkista ja lakonista, eli tässä on tavoitettu savolaisen tervaskannon mielenmaisema. Teos puhuttelee niitä, joilla sukupolvien välinen dialogi on vaikeaa, keskeneräistä tai kuoleman vuoksi pakolla keskeytynyttä. Uskoisin myös, että teos puhuttelee niitä, jotka eivät välttämättä lue kovin montaa romaania vuodessa. Tätä teosta kuuluu lukea hitaasti, jokaista sammalta ja juurentynkää makustellen.

Olen viime aikoina lukenut lähinnä humoristista kirjallisuutta vanhuudesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Humoristinen ote vaikeisiin perhepoliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin tuntuukin helpommalta kuin vakavampi, realistinen genre. Einoa lukiessani naurahdin muutaman kerran ukin kommenteille nykymenosta, esimerkiksi omaisten mahdollisuudesta seurata vanhuksen päivää työpaikan päätteeltä. WILMA-ohjelmahirvitys on siis ilmeisesti arkipäivää myös joissain hyvin varustelluissa palvelutaloissa anno domini 2015!

Eilen illalla televisiossa alkanut Punainen kolmio-draama Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kyllä tavallaan komppaa Einon lukukokemusta, vaikka tässä ei kerrotakaan julkisuuden henkilöistä, vaan tuiki tavallisista ihmisistä. Hertasta kertovan sarjan aloitusosa veti minulta jalat alta. Samalla tuli mieleen, että Einonkin tarina voisi toimia hyvin elokuvan tai tv-sarjan muodossa.

PS: Kiitos Jenni Noposelle kauniin vähäeleisestä, mutta silti syvällisestä kannen suunnittelusta.