Ihmiskaupan vastustamisen arkipäivää

Teos: Kristiina Markkanen ja Itohan Okundaye: Nimeni on Itohan (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Itohan Okundaye (s. 1990) on nigerialainen ihmisoikeusaktivisti, joka on asunut viimeiset vuodet elämästään Pohjanmaalla, Kristiinankaupungissa ja Vaasassa. Hän lähti kotimaastaan 15-vuotiaana Eurooppaan tietämättä, mihin maahan tai mihin töihin hän oli matkustamassa.

Hän matkusti maateitse Nigeriasta Norsunluurannikolle, ja lensi sieltä väärennetyllä passilla Barcelonaan. Lopullinen kohde oli Firenze, jossa Itohanista tuli öisin Sharon. Päivisin hän käytti itsestään nimeä Osita Otisasa, ja keksi vaihtoehtoisen pakotarinan, johon kuului Kolumbian kansalaisuus. Vielä vuosia Suomeen päätymisen jälkeen hän esiintyi Ositana, ja tämä peitetarina johti lopulta luottamuspulaan myös nigerialaisten parissa.

Itohan tuli Suomeen turvapaikanhakijana vuonna 2014, kun hän oli seitsemännellä kuulla raskaana. Light-poika syntyi Kätilöopistolla, ja vietti elämänsä ensi kuukaudet Kaarlenkadun vastaanottokeskuksessa. Pian perhe siirrettiin Kristiinankaupunkiin, jonne oli sijoitettu muitakin nuoria nigerialaisia äitejä.

Löysin tämän kirjan jo pari vuotta sitten, mutta en saanut sitä silloin luettua loppuun. Aihepiiri kiinnosti kyllä, mutta koin kerronnan jotenkin ulkokohtaiseksi tai pinnalliseksi. Kristiina Markkanen on toki ollut tärkeä vierelläkulkija Itohanin elämässä, mutta ehkä juuri läheisyys tekee kirjan sävystä varovaisen. Prostituution vuosista kirjassa kerrotaan kyllä, mutta kovin syvälle seksityön arkeen tämä teos ei luotaa. Lukija saa enemmän irti kuvauksesta Nigerian oloista 90-luvulla ja 00-luvun alkupuolella, ja nuoren turvapaikanhakijaäidin arjesta Suomessa. Tarina on pidättyväinen varmasti siksikin, että Itohan haluaa suojella muiden seksityöläisten identiteettejä. Tarinaa myös värittää Itohanin vahva helluntailainen usko, eli hänen uusi minänsä on täysin eri henkilö kuin lateksisaappaissa kekkuloiva Sharon.

Huomaan, että kirja on oikeastaan vasta ”löydetty” tänä vuonna, kun Anna Kuokkasen valokuvanäyttely Itohanin arjesta on kiertänyt ympäri maata. Kirja on takuulla pysäyttävää luettavaa varsinkin niille, jotka lähestyvät ihmiskaupan teemaa ensimmäistä kertaa. Arvostan tätä kirjaa aktivistien puheenvuorona, mutta kirjallisena tuotoksena olisin kaivannut siihen lisää kerroksia ja sävyjä.

Afrofuturismin kirkas helmi

Teos: Nnedi Okorafor: Who Fears Death (Daw Books, 2010)

Nnedi Okorafor on nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija, jonka genrejä ovat fantasia ja skifi. Hänet tunnetaan varsinkin lasten-ja nuortenkirjoista, mutta Who Fears Death saattaa olla hänen tunnetuin teoksensa. Se on aikuisten afrofuturistinen skifiteos, jonka päähenkilöt ovat parikymppisiä nuoria aikuisia. Teos sijoittuu tulevaisuuden Länsi-Afrikkaan, josta on tullut sudanilaisen kuningaskunnan siirtomaa.

Minulla on ollut tämä kirja hyllyssä vuodesta 2011, ja olen yrittänyt aloittaa sitä monta kertaa. Olen seurannut Okoraforin kirjailijan uraa somessa, ja tykästynut hänen tyyliinsä, vaikka ennen tätä olin lukenut häneltä vain muutamia aikuisten novelleja. Eiliseen saakka olin ollut sitä mieltä, etten vain kykene tähän romaaniin, koska se tuntui liian maagiselta ja futuristiselta.

Halusin kuitenkin haastaa itseäni, ja nyt kirja on luettu. En voi väittää, että ymmärsin sen läpikotaisin, mutta tajusin juonen, teemat ja kontekstin. Kirjassa oli edelleen osioita, joiden äärellä tylsistyin. Ja tästä huolimatta teos on huikea. Jos joku kutsuu tätä jo nyt klassikoksi, tuen tätä väitettä.

Parasta kirjassa on se, että se pyrkii yhdistämään monen Afrikan maan mytologiaa varsin luovalla tavalla. Eli vaikka Okorafor varmasti itse tuntee parhaiten Nigeria ja igbokulttuuria, teos avautuu myös lukijoille, jotka katsovat Afrikkaa jonkun muun mantereen osan suunnasta.

Kirjan päähenkilö on Onyesonwu, nuori nainen, jonka nimi kirjaimellisesti tarkoittaa ”kuka pelkää kuolemaa”. Onye on syntynyt raa’an joukkoraiskauksen tuloksena Najeeballe, nomadiselle naiselle, joka kuuluu suolakauppiaiden sukuun. Hän ei tiedä biologisesta isästään muuta kuin että hän on ollut raiskaaja ja ilmeisesti kuulunut nuru-heimoon.

Nurut ja okeket ovat kuin päivä ja yö, varsinkin ihonväriltään. Heidän välisistä kohtaamisista syntyneitä ewu-lapsia pidetään riivattuina, ja joissain yhteisöissä he ovat todellisen paarian asemassa. Onye alkaa ymmärtää taustansa paremmin, kun hänen kaupunkiinsa muuttaa poika nimeltä Mwita, joka on rodullisesti hänen kaltaisensa. Onye ja Mwita ystävystyvät, ja myöhemmin rakastuvat, mutta heidän suhteensa on hankala, sillä molemmat ovat perinteisen tietäjän koulutuksessa, eikä seksuaalinen energia kahden noviisin välillä ole näissä piireissä suotavaa.

Tämä on hurja ja raaka kirja, joka kuvaa ihmiskunnan äärimmäisiä tekoja. Lukija voi peilata tämän tarinan kautta monia eri kriisejä Afrikan mantereella. Joku voi lukea tästä viitteitä Biafran sotaan, toinen Ruandan kansanmurhaan, kolmas tilanteeseen Sudanissa. Henkilöhahmojen nimissäkin on sen verran variaatiota, että lukija voi paikantaa niistä islamilaiset vaikutteet. Romaanissa selvästi eletään laajan islamisaation jälkimaininkeja, vaikka islam-sanaa ei mainita. Onye päätyy kasvamaan kaupungissa, jossa vaaleampi-ihoiset nurut selkeästi pyrkivät palvelemaan yhtä jumalaa, hunnuttamaan naisensa ja elämään vaatimatonta elämää.

Kirjassa eletään aikaa, jona lapset ja nuoret ovat jääneet jotenkin heitteille. Suurin osa heistä käy koulua, mutta vanhemmilla on vähän valtaa vaikuttaa jälkikasvunsa valintoihin. Näin ollen seksuaalinen etsintä aloitetaan kovin nuorena. Onye päätyy teettämään itselle ympärileikkauksen 11-vuotiaana salaa äidiltään, jonka kulttuuriin tämä toimenpide ei kuulu. Samalla hänet vihitään nuru-heimon naiseuden salaisuuksiin. Jo tässä vaiheessa joillain hänen ikätovereistaan on kokemusta seksistä. Luokkatoveri Binta paljastaa, että hänen isänsä käy hänen huoneessaan öisin. Monet nuoret naiset tulevat raskaaksi lähes lapsina. Okorafor voisi kertoa tässä pohjoisen Nigerian tilanteesta, mutta hän on valinnut toisen tason kertoa tarinaansa.

Kyseessä on eeppinen matkakuvaus kuuden nuoren paosta kotikaupungistaan Jwahirista aavikon läpi kohti liberaalimpaa länttä, jossa edelleen käytetään sähköä ja tietokoneita. Matkan varrella Onye ehtii käyttää yliluonnollisia kykyjään monessa muodossa ja kuolemaankin kolme kertaa. Ystävyyden rajoja koetellaan, ja seksin suhteen on monenlaista säätöä.

Teos on teemoiltaan kovin laaja, eli sitä ei missään nimessä kannata ahmia vuorokaudessa, kuten itse tein. Kirjan runsaus muistutti minua jopa Salman Rushdien teoksista, vaikka genre ja kirjoitustyyli eroavat. Lukupäätöksen tein tälä kertaa siksi, että kirjan kannessa legendaarinen feministi-ikoni Nawal el-Saadawi kehuu kirjailijan tyyliä.

Okoraforin aiemmistakin lukemistani teksteistä minulle on välittynyt vahva afrosentrisyys, eli pyrkimys kirjoittaa aidosti tuon maanosan realiteeteistä käsin, selittämättä asioita liikaa länsimaisille lukijoille. Tätä romaania lukiessa tuo pyrkimys korostui vielä enemmän kuin aiemmin häneltä lukemistani novelleista. Välillä minua kyllä aidosti naurattivatkin tietyt osiot, joissa keskusteltiin rehevästi seksuaalisuudesta ja ruumiin toiminnoista. Mutta suosittelen kirjaa niillekin, jotka kokevat yksityiskohtaiset heimokulttuurien kuvaukset raskaiksi. Tämän teoksen heimot ovat puhtaasti fiktiivisiä heimoja, joten asioiden paikkansapitävyydestä ei tarvitse olla huolissaan.

Onko ”rodusta” enää uutta opittavaa?

Teos: Ijeoma Oluo: So You Want to Talk About Race (Seal Press, 2018)

Äänikirjan lukija: Bahmi Turpin

Ijeoma Oluo (s. 1980) on tunnettu Black Lives Matter-liikkeen aktivisti, joka vaikuttaa Seattlen alueella. Hän on nigerialaisen isän ja valkoisen ameikkalaisen äidin lapsi, joka tuli enimmäkseen valkoisen sukunsa kasvattamaksi. Ijeoman isä palasi kotimaahansa tämän ollessa kaksivuotias. Hän on itse tullut äidiksi nuorena ja kasvattanut lapsiaan yksinhuoltajana. Näin hänen oma tarinansa aktivistina ja kansalaisvaikuttajana ei ole kaikista tyypillisin, vaan voitaisiin jopa sanoa, että hän edustaa hyvin tavallisen, vaikeuksia kokeneen nuorehkon mustan naisen ääntä Yhdysvalloissa.

Oluo päätyi kirjoittamaan tämän esikoiskirjansa muiden kannustuksesta, sillä ennen tätä hän oli puhunut samoista asioista intohimoisesti somessa. Teos nousi nopeasti New York Timesin bestseller-listalle. Vielä uutta nostetta teos on saanut vuonna 2020 tapahtuneen George Floydin murhan jälkeen, eli kirjaa voidaan pitää tärkeänä kontribuutiona Black Lives Matter-liikehdintään.

Juuri nyt pääni ei ole vaikuttavien poliittisten esseiden vastaanottomoodissa, sillä askartelen enemmän taiteellisissa sfääreissä, mutta olisin ollut kirjasta varsin vaikuttunut vielä 00-luvulla, kun opetin intersektionaalisen feminismin kysymyksiä yliopistossa. Tätä teosta ei ehkä ole kirjoitettu yliopiston kurssikirjaksi, mutta kyllä tälle olisi tilausta myös akateemisessa maailmassa, varsinkin Pohjoismaissa, joissa keskustelut ”rodusta” ja rodullistamisesta joudutaan usein aloittamaan aivan alkutekijöistä. Teos on hyvin yleistajuinen, ja pitää sisällään arkisia esimerkkejä siitä, kuinka ”rodusta” kannattaisi tai ei kannattaisi puhua. Kenen äänellä on merkitystä näissä keskusteluissa, ja keiden äänet jäävät kuulematta.

Teos kattaa koko amerikkalaisen yhteiskunnan spektrin, joista tutuimmat episodit varmasti liittyvät poliisiväkivaltaan, mielenosoituksiin, mellakoihin ja mustien miesten yliedustukseen maan vankiloissa. Itseäni kiinnosti enemmän arkisemmat kohtaamiset, kuten työelämään, koulunkäyntiin ja akateemiseen maailmaan liittyvät havainnot.

Eli opinko mitään uutta ”rodusta” tämän kirjan kautta? Kyllä opin. Itsellä taitaa olla kohtuuhyvät tiedot USA:n rodullistamisen historiasta, eli sillä osastolla teos oli tuttua huttua. Mutta opin paljon uutta erityisopetuksesta, mustien lasten vääristä diagnooseista, valkoisen koulujärjestelmän arvomaailmasta, ja erittäin surullisesta jatkumosta, joka tunnetaan nimellä ”school to prison pipeline” .

Suosittelen teosta lämpimästi varsinkin kaikille niille, jotka ovat hukassa tämän päivän monikulttuurisen työn sanaston kanssa. Termit kuten intersektionaalisuus, POC, mikroaggressio ja turvallinen tila tulevat Oluen avaamia todeksi ilman liiallista rautalangasta vääntöä tai opettavaisuutta. Tai kyllä tätä teosta voi kutsua pedagogiseksi, mutta se on tasavertaista puhetta kansalaiselta kansalaiselle.

Jäin miettimään varsinkin Ijeoman omaa tarinointia koulujen pihoilta ja luokkahuoneista. Hänen oma koulumenestyksensä oli aina hyvä, mutta veljen koulu-ura oli tyypillistä mustan pojan alisuoriutumista. Tämän vuoksi lasten äidin piti viettää paljon aikaa poikansa luokassa varmistaakseen sen, että tämä tuli edes jotenkin ymmärretyksi. Veljellä jäi lukio kesken, mutta musiikkikouluun pääsy pelasti hänet todennäköiseltä nuorisorikollisuudelta. Koulujärjestelmän sokeat pisteet tuntuvat loputtomilta. Jotenkin itse tuntuu, että jos minulla olisi mustia lapsia tuossa yhteiskunnassa, niin kannattaisin monenlaisia separatistisia hankkeita.

Nuorisorikollisuutta Lagosissa

Teos: Abi Ishola-Ayodeji: Patience is a Subtle Thief (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Liz Femi

Patience on nuori opiskelijatyttö Lagosissa, ja hänen isänsä on iso kiho, paikallinen kuvernööri Ibadanin kaupungissa. Patiencen äiti on kadonnut kuvioista, ja uusi äitipuoli jyrää amatsoni lailla kodin universumissa. Patiencella on äidistä jäljellä vain joitain kirjeitä ja valokuvia, ja hän uskoo äidin lähteneen Amerikkaan, maahan, jossa vanhemmat olivat joskus tutustuneet nuorina opiskelijoina.

Patience on syntynyt Yhdysvalloissa, ja hänellä on maan kansalaisuus. Lagosissa hän saa pakkomielteen äidin löytämisestä, mutta vanhempien riitaisen eron vuoksi hän tietää, ettei tule saamaan isältään rahaa Jenkkilän reissua varten. Isä pitää tyttären passia ja muita papereita lukkojen takana varmuuden vuoksi.

Ibadan on maan tärkein yliopistokaupunki, mutta Patience ei halua jäädä tähän Nigerian Oxfordiin, koska tämä tarkoittaisi kotona asumista opintojen aikana. Lagosissa häntä odottaa vapaus ilkeästä äitipuolesta, eikä häntä harmita asuminen opiskelija-asuntolassa, vaikka hän on tottunut asumaan leveästi taloissa, joissa ei koskaan koeta sähkökatkoksia.

Lagosissa Patience törmää Kash-serkkuun, joka hustlaa ahkerasti hämäräbisneksissä. Serkku on opiskellut öljyalan insinööriksi, mutta joutuu elättämään itseään okada-kuskina. Kuljetusalalla on monia mahdollisuuksia huijaamiseen, ja Kashilla on innovatiivisia välistävetämisen ideoita. Patience ylipuhutaan tähän pikkurikollisten jengiin, ja hän alkaa myös seurustella serkun rikostoveri Chiken kanssa. He päätyvät tekemään sarjan pankkitilitalletuksiin liittyviä huijauksia.

Vaikka tarina on traaginen juonellisesti, hahmoissa on myös koomista potentiaalia. Äänikirjan lukija Liz Femi onnistui tehtävässään mainiosti. Välillä minun on vaikea kuunnella pitkää romaania, joka vedetään hieman ylinäytellyllä Lagosin murteella, mutta tällä kertaa tämän lukijan kovinkin eläväinen tyyli miellytti minua.

Ishola-Ayodeji on nykyään New Yorkissa asuva kirjailija, mutta ainakaan hän ei ole menettänyt kosketusta kotimaansa elämänmenoon ja estetiikkaan. 1990-luvun ajankuva on tässä osittain sellaista, johon suomalainenkin lukija voi samastua. Nuoret rakastavat videopelejä, heillä on amerikkalaisia merkkivaatteita ja meikkejä, ja musiikkimaku on hyvin kansainvälistä. Tarina alkaa vuodesta 1992, joten arvelisin päähenkilön 1970-luvun puolessavälissä syntyneeksi. Opiskelijaelämän kuvauskaan ei tuntunut minusta kovin eksoottiselta, eli teoksen nuoret naiset elävät suht villiä ja vapaata elämää kampuksella. Toki Patience on omalla tavallaan riippuvainen isästään, mutta häntä vaivaa enemmän isän välittämisen puute kuin hänen kontrollinhalunsa.

Jotain yhteistä tässä oli myös viimeksi lukemani teoksen, Jendella Bensonin Hope and Glory kanssa, joka sijoittui nykypäivän Lontooseen, mutta kertoi myös yoruba-kulttuuriin kuuluvista nigerialaisia. Molemmissa kirjoissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä ja vaikeita tunneilmapiirejä. Hieman tämän romaanin isähahmo myös muistutti Chimamanda Ngozi Adichien Purppurahibiskuksen isää, vaikka tässä isä ei ole sadistisen väkivaltainen eikä fanaattisen uskonnollinen. Adichien romaanissa isä kuuluu igbokulttuuriin, mutta on sanoutunut irti oman kulttuurinsa tavoista ryhdyttyään katolilaisuuden äärimmäiseksi airueeksi.

1990-luku on ollut Nigeriassa poliittisesti turbulenttia aikaa, ja nuorten opiskelijoiden näkökulmasta levottomuudet ovat vaikuttaneet heidän elämiinsä konkreettisesti. Monien opinnot venyivät tai keskeytyivät, ja tämä epävarmuuden tila on jatkunut näihin aikoihin. Eli teos kertoo epätoivoisista olosuhteista, jotka tekevät ihmisistä varkaita. Pidin paljon juuri kirjan nimestä, joka on tarpeeksi monimerkityksinen ja arvoituksellinen.

Yoruba-hautajaisissa Lontoossa

Teos: Jendella Benson: Hope and Glory (Harper Audio, 2022)

Äänikirjan lukija: Kelechi Okafor

Glory on kolmekymppinen nigerialaisen maahanmuuttajaperheen vesa, joka on kasvanut Lontoossa, mutta lähtenyt luomaan uraa aikuisena Los Angelesiin. Paluu kotiin perheen isän kuoltua on pakollista, eikä sisarusten kohtaaminen tunnu kovinkaan mukavalta. Veli Victor on vankilassa, ja sisko Faith on muuttunut ärsyttäväksi pönöttäjäksi. Äiti Celeste on tulossa hulluksi surusta, ja tuhlaa kaikki rahansa kotimaan noitatohtorien pelottaviin neuvoihin. Välillä äiti käy myös lataamossa vastointahtoisessa hoidossa.

Tämä ei ainakaan tuntunut kovin tyypilliseltä chicklit-pläjäykseltä, vaikka sen aihepiireissä on jotain viihteellistä. Romaanin hahmot ovat kaikki elämässään laskevassa kierteessä, vaikka perheen kuollut isä oli pitänyt jälkikasvunsa menestystä itsestäänselvänä opinkappaleena. Kaikkien sisarusten välit ovat väkinäiset, ja jossain taustalla kummittelee vielä oletetusti kuollut Gloryn kaksossisko Hope, joka on keskeinen syy äidin pahoinvointiin.

Eli luovuin sitten chicklit-moodista, ja yritin lähestyä teosta vakavampana perusromaanina. Kyllähän tämä silti tuntuu naisille kirjoitetulta kirjalta, sillä tässä naiset riitelevät keskenään raskaista huoltosuhteista. Kirjan perussävy on aika traaginen, kun olen tottunut löytämään tämän tyyppisistä afrikkalaisen diasporan kuvauksista hieman enemmän huumoria. Mutta teos ei keskity kuvaamaan kahden kulttuurin välisiä törmäyksiä, ja näin ollen kirjan ideaali lukija tietää jo etukäteen paljon länsiafrikkalaisia kulttuureista. Eli näkisin romaanin keskeisenä yleisönä nuoret toisen polven afrikkalaistaustaiset naislukijat.

Kirjassa liikutaan Lontoossa keskiluokkaisilla asuinalueilla. Henkilöiden elämäntapa tuntuu kuitenkin aika maanläheiseltä, ja Glorykin alkaa seurustella karibialaistaustaisen Julianin kanssa, joka on aivan tavallinen parturi. Suhdetta pitää kuitenkin piilotella, sillä suurin osa Gloryn suvusta on hartaita helluntailaisia, eikä siinä yhteisössä saisi olla esiaviollisia suhteita. Tämä tuntuu tekopyhältä varsinkin Amerikassa koetun vapauden jälkeen.

Kiinnostavinta tarinassa oli perhesalaisuuksien käsittely, sillä kirjan perhe tuntuu todella salamyhkäiseltä menneisyytensä suhteen. Glory ei tunnu tietävän paljoakaan vanhempiensa elämästä ennen Britanniaan muuttoa. Hänen perheessään on totuttu antamaan kaikesta kiiloitettu, teflonpintainen kuva. Perheen sisäinen kommunikaatio tuntuu jopa suomalaisesta näkökulmasta jurolta.

Glory päätyy töyssyisen kotiinpaluunsa aikana muuttamaan käsitystään suvustaan, ja koko Nigeriasta. Kirja oli muuten monisyinen ja juureva, mutta minua paikoitellen ärsytti Gloryn someaddiktio ja taipumus tehdä ihmisistä johtopäätöksiä heidän Instagram-tiliensä perusteella. Kuitenkaan kukaan hahmoista ei ole kovin ärsyttävä pintaliitäjä, eikä romaani ole erityisen keskittynyt ulkonäköön, shoppailuun tai muotiin. Eli teoksen hahmot tuntuvat kehityskelpoisilta, ja esikoisromaaniksi teos on harvinaisen kypsä.

Teosta on verrattu muun muassa intialaistaustaisen Balli Kaur Jaswalin teoksiin, joita on saatavilla myös suomeksi. Itselle hänen kirjansa ovat olleet suuria hittejä, ja tässä romaanissa on samaa potentiaalia tulla bestselleriksi. Ehkä Kaur Jaswalin kirjojen äärellä koin enemmän rentoutumista, mutta se johtuu siitä, että punjabilainen meininki on minulle tutumpaa kuin Nigerian jorubaheimon. Silti korostan, että kirjan varsinainen sanoma ei liittynyt jorubakulttuurin omituisuuksiin, vaan ehkä enemmänkin juuriltaan irti revittyjen afrikkalaisten omituisiin tulkintoihin kristinuskosta.

Olen lukenut kuukauden sisällä kolme kirjaa, jotka kertovat nigerialaisia perheistä Lontoossa. Näistä koomikko Gina Yasheren Cack-handed on suosikkini, mutta tämä teos ja Otegha Uwagban We Need to Talk About Money rikkoivat enemmän stereotypioita afrikkalaisista maahanmuuttajista Euroopassa.

Nigerialaista LGTB-komediaa

Teos: Gina Yashere: Cack-handed. A Memoir (Harper Audio, 2021)

Äänikirjan lukija: Gina Yashere

Gina Yashere (s. 1974) on musta brittiläinen koomikko, jonka sukujuuret ovat Nigeriassa. Löysin tämän teoksen sattumalta Storytelistä etsiessäni aivan muunlaista länsiafrikkalaisia sisältöä. Kirja alkoi kiinnostaa siksikin, että kaipasin hieman kevennystä maailmanpoliittisesti raskaisiin teemoihin.

Teos on melko epätyypillisesti kerrottu nuoren naisen kasvutarina Lontoosta, jossa Yashere on elänyt lähes koko ikänsä. Viimeisinä vuosina hän on vaikuttanut enemmän Yhdysvalloissa. Mutta saako Bethnal Greeniä ikinä irti tytöstä, siihenkin tämä teos yrittää vastata.

Eniten minuun tässä tarinassa kolahti kuvaus Yasheren lapsuudesta, vaikka myös nuoruuden ja nuoren aikuisuuden kuvaukset ovat kiinnostavia. Yashere syntyi kahdelle Nigeriassa muuttaneelle siirtolaiselle varsin epävakaissa oloissa. Hänen äitinsä jäi yksinhuoltajaksi odottaessaan neljättä lastaan. Hänellä oli jo yksi lapsi Nigeriassa, jolla oli eri isä kuin Ginan Lontoon sisarusparvella. Ginan isä oli opiskelemassa Prahassa, ja kävi Lontoossa vaimonsa luona vain vierailemassa. Perhe-elämä ei koskaan asettunut sellaiseksi kuin äiti olisi sen halunnut, ja kolmannen raskauden aikana isä katosi takaisin Nigeriaan.

Lontoo oli hyvin rasistinen kaupunki 1960-luvulla, kun Ginan vanhemmat tapasivat, eikä tilanne paljoa parantunut 1970-luvulla, kun kirjan sisarusparvi syntyi. Elämä Bethnal Greenin vuokrakasarmeilla oli äärimmäisen niukkaa, ja välillä myös hengenvaarallista, kun taloja piti lämmittää parafiinilla.

Yasheren kertojan ääni on aika maaninen, ja lukutapa persoonallinen. Pystyin kuuntelemaan häntä noin tunnin pätkissä, eli kirja kulki mukanani melkein viikon. Olisin ehkä arvostanut painettua tekstiä, sillä Yashere vetää äänikirjan lukemisen standup-tyylillä, mutta kirja ei ole kauttaaltaan standupia, vaan siinä on vakavampiakin osioita. Yasheren urakehityksen tarina ei esimerkiksi ole niin humoristinen kuin Bethnal Green-osiot, vaan siinä on vakavaa asiaa viihdemaailman rodullistetuista rakenteista.

Näinä päivinä Yasherella on oma talo Kaliforniassa, ja hän voi vapaasti valita, millaisella autolla hän ajaa. Jotain yhteistä tällä tarinalla on muun muassa Ismo Leikolan Hollywoodin valloituksen kanssa, vaikka näiden kahden koomikon huumori on aika erilaista. Mutta molemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin keski-ikäisinä.

Sain kirjasta vaikutelman, että Yashere olisi käynyt Nigeriassa vain kerran, ja pian tämän jälkeen hänen kauan kadoksissa ollut isänsä kuoli. ”Juurimatka” vanhempien kotimaahan herätti hänessä vähemmän tunteita kuin hän odotti tapahtuvan, mutta kaikesta huolimatta oli varmasti hyväksi hänen mielelleen, että kohtaaminen isän suvun kanssa lopulta tapahtui.

Kirjan nigerialaisesta äitihahmosta sain lopulta aika kehityskelpoisen kuvan, eli vaikka hän kasvatti lapsiaan ankarasti, hän on onnistunut hyväksymään aikuisen tyttärensä seksuaalisen suuntautumisen ilman suurta kriisiä, ja äidin ja tyttären suhde vaikuttaa lämpimältä.

Kirjan nimi viittaa vasenkätisyyteen, ja yleisiin kehitysmaista tulleiden uskomuksiin vasenkätisten ihmisten taipumuksista. Onhan vasen käsi monissa kulttuureissa varattu ainoastaan vessa-asioille. Yasheren tapauksessa tarinaan liittyy yleisempi kokemus fyysisestä kömpelyydestä. Ehkä kokemus kömpelyydestä on myös Ginaa suojaava tekijä, sillä kirjan äitihahmo ei voi odottaa häneltä kovin briljantteja suorituksia keittiössä. Perheen selviytymisen takaa myös se, että heillä syödään koko viikko samaa sunnuntaisin valmistettua pataruokaa, eli viikolla kenenkään ei tarvitse keittää mitään.

Saatan kuunnella tätä kirjaa vielä toisenkin kerran, kun tässä oli muutama varsin hykerryttävä episodi. Tai sitten alan seurata taiteilijan videoita Youtubessa.

Hautajaisvalmisteluja Igbomaassa

Teos: Chimamanda Ngozi Adichie: Notes on Grief (HarperCollins, 2021)

Äänikirjan lukija: Chimamanda Ngozi Adichie

Chimamanda Ngozi Adichien isä kuoli Nigeriassa syksyllä 2020, jolloin suuri osa maailman lentoasemista oli joko kiinni tai toimi vain marginaalisesti. Isä-James (s. 1932) oli matemaatikko, tilastotieteen professori ja pitkäaikainen Nsukkan yliopiston kansleri. James oli nuorempana ollut opiskelemassa ja tutkijavaihdossa Yhdysvalloissa, ja ehkä tämänkin vuoksi hänen lapsensa ovat päätyneet kahden maan kansalaisiksi. Perheessä kuitenkin kannustettiin igbon kielen puhumiseen, ja paikallinen identiteetti oli tärkeää Chimamandan vanhemmille.

Teos on intiimi, lyhyt essee surusta poikkeustilan aikaan, ja hautajaisten järjestelystä keskellä epävarmuutta. Suku tapaa jatkuvasti Zoomin välityksellä, Chimamanda suree lukemalla isänsä WhatsApp-viestejä. Isä oli oppinut käyttämään sosiaalista mediaa yli 80-vuotiaana; kuollessaan hän oli 88-vuotias.

Chimamanda piirtää kuvaa ikääntyvästä akateemikosta, joka koukuttuu sudokujen tekemisestä eläkepäivillä koomisuuteen saakka. Toinen isän intohimon kohde on kartat ja välimatkojen mittaaminen. Viettäessään aikaa tyttärensä luona paikallinen maantiede kiehtoo häntä vielä silloinkin, kun hän ei enää jaksa kävellä kuin vaivoin postilaatikolle.

Isän elämään sattui vielä vanhoilla päivillä draamaa, kun hänet kidnapattiin vuonna 2015, ja suvulta vaadittiin järeitä lunnaita tyttären julkkisstatukseen vedoten. Tämän jälkeen James ja Grace muuttivat Nsukkan yliopistokaupungista takaisin suvun juurille Abban kaupunkiin, Anambran osavaltioon.

Kirja varmasti koskettaa kaikkia, jotka ovat menettäneet läheisiä toisessa maassa covidin aikana. Adichie kuvaa myös omia ristiriitaisia tunteitaan suhteessa igbokulttuuriin. Hautajaiset on järjestettävä pompöösein menoin, vaikka hän itse haluaisi surra yksityisemmin. Vaikka myös Nigeriassa on covidin aiheuttamia rajoituksia, hautajaisiin tulee satoja ihmisiä. Lopulta Chimamanda löytää lohtua hautajaisteepaitojen painattamisesta: suvun jäsenten yhtenäinen hautajaisunivormu on keskeinen osa perinteitä.

Romaanissa Half of a Yellow Sun on takuulla paljon Adichien oman suvun kokemuksia Biafran sodan ajoilta (1967-70). Tässäkin muistelmassa kiinnostavaa oli Adichien perheen sisarusten isot ikäerot ja niistä johtuvat muistojen poikkeamat. Hänen vanhimmilla siskoillaan kun on omakohtaisia muistoja tuosta sodasta.

Olisin voinut lukea Jamesin ja Gracen pitkästä avioliitosta pidemmänkin muistelman, mutta tämä oli hyvä alku tarinankerronnalle.

Teos näyttäisi olevan tulossa julkaisuun myös suomeksi lokakuun alussa.

Intersektionaalisuus ja raha

Teos: Odegha Uwagba: We Need to Talk About Money (2021)

Äänikirjan lukija: Odegha Uwagba

Odegha Uwagba (s. 1990) on nigerialais-brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa esseetyylisiä, autofiktiivisiä teoksia maahanmuutosta, ihonväristä ja talousasioista. We Need to Talk About Money on hänen kolmas teoksensa, joka kuvaa nigerialaisen perheen muuttoa Lontooseen 1990-luvulla, ja nuoren naisen kasvua ympäristössä, jossa raha tuotti jokapäiväistä stressiä.

Odegha oli 5-vuotias muuttaessaan Britanniaan, ja hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa mukanaan. Perheen vanhemmat olivat hyvin kunnianhimoisia tytärten koulutuksen suhteen, ja heitä pelättiin koulun vanhempainilloisssa. Kirjan vanhemmat ovat koulutettuja, keskiluokkaisia ja ilmeisen statustietoisia. Heille on itsestäänselvää laittaa lapset yksityiskouluihin ja hankkia koulupuvut Harrod’silta.

Odegha Uwagba on opiskellut Oxfordissa, ja tavoitteli journalistin uraa vuosikausia Lontoon lehtitaloissa. Tyypillistä siellä on kierrättää palkattomia harjoittelijoita, ja kun Uwagba vihdoin sai palkkatyötä VICE-lehdestä 22 000 punnan vuosituloilla, ei tämä urakehitys tehnyt häntä kovin onnelliseksi. Kaikki Uwagban kokemat vaikeudet lehtitaloissa eivät johtuneet rasismista tai seksismistä, mutta hän päätyi kuitenkin itse sanoutumaan irti tästä yhteisöstä. Hän valitsi freelancerin uran jo alle 30-vuotiaana, ja joutui palaamaan takaisin asumaan vanhempiensa luo tämän takia.

Uwagbasta tuli suht menestynyt kirjailija ja mediavaikuttaja, joka on keskittynyt urallaan sparraamaan nuoria naisia, jotka kokevat kuuluvansa ”people of color” – viiteryhmään. Hän on päässyt puhumaan kirjoistaan kansainvälisille kirjamarkkinoille, ja pystyy nykyään elättämään itseään suht mukavasti omilla kirjoituksillaan.

Itselleni kiinnostavinta tässä kirjassa oli rahankäytön psykologian esittely, koska en ole ollut siitä kiinnostunut ainakaan teoreettisella tasolla. Uwegba kuuluu siihen rahankäyttäjätyyppiin, joka rakastaa säästämistä ja kokee suurta stressiä pankkitilin tyhjenemisestä. Hän huomaa itsessään myös taipumusta pakonomaiseen hamstraamiseen. Asuminen Lontoon halvemmissa vuokra-asunnoissa on aiheuttanut hänessä jäätävää stressiä.

Kirjan keskeinen kohderyhmä on suurissa kaupungeissa asuvat milleniaalit, joilla on akateeminen koulutus. Luultavasti kirja ei kiinnosta oravanpyörästä pudonneita, sillä Uwagban maailmassa ei taida olla paljoa pudokkeja. Itse luin kirjaa toiseen sukupolveen kuuluvana, valkoihoisen pudokkina, jolla ei ole kovinkaan realistisia urasuunnitelmia.

Itseäni kirjassa puhuttelivat eniten deittailuun ja ystävyyteen liittyvät havainnot, ja huvituin eniten kuvauksesta, jossa Uwegba matkustaa Italiaan yhdistetylle kirjakiertueelle ja ylipitkille katastrofitreffeille australialaisen miehen kanssa. Tässä kuvauksessa oli jotain yhteistä Rachel Cuskin ja Deborah Levyn autofiktioiden kanssa, ja olisin voinut lukea tuon tarinan erillisenä novellina.

Jännä oli kuunnella tätä äänikirjana kirjoittajan itse lukemana, sillä Uwegban täydellinen Oxfordissa omaksuttu yläluokkainen aksentti tosiaan tihkuu ahdistusta ja urakeskeistä suunnitelmallisuutta. Hänen puhetavassaan ei ole jäljellä paljoa Afrikkaa, vaikka hän kuitenkin on syntynyt Lagosissa.

Kokonaisuutena teos aiheutti minussa enemmän ahdistusta kuin uusia oivalluksia, mutta aion suositella tätä enemmän business-orientoiduille ystävilleni.

Nigerialainen dekkari on voimissaan

Teos: Femi Kayode: Pimeän jäljillä (Bazar, 2022)

Suomennos: Kristiina Vaara

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Okrika on saarikaupunki kaakkois-Nigeriassa, lähellä Port Harcourtin suurkaupunkia, Riversin osavaltiossa. Siellä sijaitsee yksi maan yliopistoista, ja tässä dekkareissa sinne matkustaa psykologian tohtori Philip Taiwo, joka on saanut oppinsa profilointiin Yhdysvalloissa.

Saarella on tapahtunut vuosi sitten kauheuksia: kolme yliopisto-opiskelijaa on poltettu elävältä keskellä kirkasta päivää. Nuoria miehiä on syytetty varkaudesta, mutta minkään logiikan mukaan tämä ei riitä oikeuden ottamiseksi omiin käsiin. Tekijät ovat videoineet murhat ja levittäneet videot nettiin. Tapaus riivaa siksikin, että Philipillä itsellään on 16-vuotiaat kaksoset, jotka ovat pian siirtymässä opiskelijaelämään.

Privaattielämässä Philipillä ja tämän vaimolla Folakella on menossa aviokriisi, ja Philip epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Folake on saanut oikeustieteen professuurin Lagosin yliopistossa, mikä on syy pariskunnan paluumuuttoon kotimaahan. Philipin oma ura ei ole edennyt yhtä vauhdikkaasti kuin Folaken, ja tämänkin vuoksi pariskunnan välillä on jännitteitä.

Femi Kayoden kirjoitustyyli on varsin koukuttava, ja teos lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen toiminnallinen teos, vaan kerronta keskittyy psykologisiin jännitteihin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Akuutein niistä on yliopistojen levoton ilmapiiri, veljeskuntien muuttuminen kulteiksi ja jatkuva väkivallan uhka. Vaikka tässä kuvatut tapahtumat ovat fiktiivisiä, niin taustalla on oikeita ilmiöitä.

Vaikka Okrika on yliopistokaupunki, se sijaitsee kaukana Lagosin kiihkeästä moderniteetistä. Teoksen nimi viittaa sähkön satunnaiseen saatavuuteen alueella, ja pimeisiin kujiin, joilla perheet viettävät iltojaan kerosiinilamppujen valossa. Kovin edistynyttä ei myöskään ole Port Harcourtissa, jonka lentoasema on usein arvioitu maailman heikoimpien joukkoon.

Tämä on todella monipuolinen tarina, jossa uskonnoilla ja etnisillä jännitteillä on suuri rooli. Varsinkin katoliseen luostariin liittyvä juonenkäänne oli karmiva. Kristinuskon harjoittajien kirjo on maassa valtava, eikä kaikilla ole yhteisiä arvoja tai tavoitteita. Islam ja kristinusko olivat tässä kuvatussa yhteisössä pystyneet elää rinnakkain kauan, mutta maan laajemmat uskonriidat alkoivat eskaloitua sielläkin pahasti yliopiston kauhutapahtumien rinnalla.

Minun on vaikea eritellä, mitä nigerialaisen yhteiskunnan polttopistettä teos ei kuvaisi. Vaikka se kuvaa ensisijaisesti opiskelijaelämää, siinä on myös vanhempia avainhenkilöitä. Mukaan mahtuu myös ripaus kunnallispolitiikkaa, ja paikallista ”persuilua” eli muukalaisvihaa ja tunkkaista nurkkakuntaisuutta. Siinä vieraillaan myös mielisairaalassa, ja myös homoseksuaalisuuden teema teema nousee keskiöön kiristämisen ja mustamaalaamisen välineenä. Ehkä ekologinen ulottuvuus jäi vähemmälle käsittelylle, vaikka ymmärtääkseni siinä liikuttiin alueilla, jotka ovat kärsineet eniten öljyn liian ahneesta poraamisesta.

Teos oli sen verran kokonaisvaltainen kokemus, että tämän jälkeen on vaikea innostua tyypillisestä ruotsalaisesta dekkarista. Kyseessä on ehkä paras tänä vuonna lukemani dekkari, tosin Satu Rämön Hildur oli myös yhtä vahva lukukokemus. Pimeyden jäljillä ei ollut yhtä fiilistelevä teos kuin Hildur, mutta kertojan ääni oli vangitseva, ja kierros Riversin osavaltion lukuisissa instituutioissa tuntui luissa ja ytimessä todelta. Jos Rämö hurmasi minut kuvaamallaan hipsterien taivaalla ja omaperäisillä harrastuksilla, Kayode hurmasi puhtaalla älyllä, analyyttisella otteella ja psykologisella silmällä.

Toivon mukaan sarjan kakkososa ilmestyisi maailmaan pian. Ja olisi mahtavaa, jos se kuvaisi Nigerian pohjoisosia, koska noista alueista on olemassa niin vähän kirjallisuutta.

Kiintymyksen sateenvarjoista

Sitten alkoi sadeTeos: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Jotenkin tänä karanteeniaikana tuore kotimainen kirjallisuus on tuntunut harvinaisen tunkkaiselta, ja iloa ja turvaa on löytynyt enemmän maamme rajojen ulkopuolelle sijoittuvasta proosasta. Jokunen uudehko teos jää nyt myös raportoimatta, koska en enää muista pari-kolme viikkoa sitten lukemaani tarpeeksi tarkkaan siitä arvion kirjoittaakseni. Opettelen nyt valikoivuutta ja armollisuutta itselle, ja myös uudenlaisia lukuasentoja.

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade tuntui alkumetreiltä saakka teokselta, johon pystyin suhtautumaan myös kriisiajan uutisvirran aiheuttaman ahdistuksen keskellä. Olen lukenut häneltä aiemmin pari lupaavaa sukuromaania, joissa karjalaisuudella on ollut oma roolinsa. Tässä uusimmassa teoksessa ei pohdita evakkouden jättämiä haavoja, mutta sukupolvien välinen kommunikaatio on siinäkin keskiössä. Teos tapahtuu samaan aikaan kahdessa kohteessa, jossain Etelä-Suomessa ja Kanariansaarilla. Varsinkin Teneriffan narratiivi inspiroi minua intiimissä karuudessaan.

Romaanissa kaksi vanhempaa rouvaa, ystävykset Paula ja Eeva, ovat mystisesti kadottaneet toisensa. Paula on eläkeaikoja lähestyvä terapeutti, joka edelleen ottaa vastaan asiakkaita, vaikka omassa elämäntilanteessakin on säädettävää. Hahmona hän on suutarin lapsi ilman kenkiä, ei nyt kuitenkaan valelääkäri, mutta ammatillisesti jokseenkin epävakuuttava. Eeva on jo eläkkeellä ja viettää vapaaherrattaren elämää Teneriffalla seuranaan nuori nigerialainen nainen Ozo, turvapaikanhakija, joka on karannut vastaanottokeskuksesta. Ozo on raskaana, ja pakoilee lapsen pikkurikollista isää, jonka läsnäolo on kaksikon keskinäistä rauhaa uhkaava. Eeva on ottanut surullisen tytön asumaan luokseen, ja Ozo haluaa toimia tämän taloudenhoitajana vastineena saamastaan suojasta ja ruoasta.

Suomen päässä Paula piilottelee avaamattomia kirjeitä Eevalta laadukkaiden nykyromaaniensa sivujen väliin. Omassa nykyisyydessään hän märehtii tyttärensä tuoretta avioeroa, ja kaipaa ex-vävyään Kasperia, jota hän ei enää saa nähdä. Vaikka hän on itsekin eronnut, hän ei täysin hyväksy tyttären perheen uutta tilannetta, jossa molemmilla puolisoilla on uudet nyksät. Ikävässään hän on myös taipuvainen kyttäämään kiikareilla uuden naapurinsa Sonjan perhe-elämää, tämän aikuisten poikien menemisiä ja tulemisia.

Ozon kertojan ääni muistutti minua yhdestä kaikkien aikojen suosikkiteoksistani, Henning Mankellin teoksesta Nimeltään Tea-Bag, jossa saavutettiin myös turvattoman karkulaisen autenttinen ääni. Jotain yhteistä teoksessa oli myös Elina Hirvosen romaanin Kauimpana kuolemasta, joka sijoittuu Sambiaan. Ozo on kouluja käynyt, älykäs nuori, joka ei kuitenkaan ole ennen maksettua Saharan aavikon läpikulkua koskaan poistunut kotimaastaan, ja hänen havaintonsa maailmasta ovat siksi hieman nurkkakuntaisia. Monessa mielessä hänen arjen selviytymistaitonsa ovat kuitenkin edistyneemmät kuin Eeva-rouvan, ja Ozo on raskaudentilastaan huolimatta joutunut usein juopottelevan vanhuksen paimeneksi vieraassa maassa.

Lähteenmäen teoksia on verrattu mm. Eeva Joenpellon ihmiskuvauksiin, mutta itse olen lukenut useamman Lähteenmäen kuin Joenpellon teoksen, joten en osaa kompata tuota havaintoa.  Psykologista silmää hänellä on useammalle kirjailijalle jakaa, ja teoksessa on myös hienoinen dekkarin siemen. Jännitys oli kuitenkin tähän muutenkin hermostuttavaan aikaan sopivaa. Jotain yhteistä tässä teoksessa on myös vastikään tv:ssä pyörineen Paratiisi-sarjan kanssa, vaikka vanhat naiset eivät tässä ole välittömän vaaran alaisia, elävät vain hieman holtittomasti.

Tänä vuonna lukemistani kotimaisista uutuusromaaneista Sitten alkoi sade on toistaiseksi vaikuttavin, ja veikkaan sille Finlandia-ehdokkuutta. Jossain vaiheessa aion lukea myös Olli Jalosen uusimman, mutta siihen joudun varaamaan kokonaisen kuukauden ja varautumaan siihen, etten taas lue mitään viikkoihin sen jälkeen.