Calabarin kaksosten kohtalosta

Teos: Donald McFarlan 1955. White Queen. The Story of Mary Slessor. Lutterworth Press

Otin kierrätyskorista kirjan skottilaisesta lähetyssaarnaaja Mary Slessorista, koska siinä oli mielestäni korni kansi. Valkoinen nainen mustat vauvat kainalossaan, äidillinen ote ja taustalla paikallisten tuijotus.

Mary Slessor (1848-1915) oli tavallisen työläisperheen tytär Dundeesta, ja hän kuuli skottien lähetystyöstä Länsi-Afrikan Calabarissa jo lapsena. Hän joutui töihin kutomoon teini-ikäisenä, ja oli pian vastuussa koko perheen elatuksesta isän kuoleman jälkeen. Tästä huolimatta hän haaveili matkustamisesta Afrikkaan, ja kävi ahkerasti lähetysilloissa, joissa kerrottiin lähetysasemien edistysaskeleista. Kun skottien suurin löytöretkeilijä Livingstone kuoli vuonna 1874, Mary sisuuntui ja päätti hakeutua presbyteerikirkon lähetyksen palvelukseen. Hän pääsi opettajankoulutukseen, ja vuonna 1876 hän seilasi unelmiensa kohteeseen Calabariin, missä kookospalmut huojuivat.

Slessor tunnetaan parhaiten kaksosvauvojen pelastajana, ja hän taisteli paikallisten heimojen tapaa vastaan, jonka mukaan kirotut kaksoset kuului jättää viidakkoon kuolemaan. Hänen orpokodissaan oli aina kymmeniä kaksosia, ja hän myös otti joitain heistä ottolapsikseen. Läheisin lapsista oli Janie-niminen tyttö, jonka hän myös otti mukaansa matkoille Skotlantiin, jonne hänet lähetettiin aina, kun hän sairastui vakavammin. Ilmeisesti Slessorin vaikutus oli laaja myös Efik-heimon ulkopuolella, sillä kaksosten tappaminen loppui kulttuurisena käytänteenä 1900-luvulle tultaessa läntisessä osassa nykyistä Nigeriaa. Kysyin myös tuolla päin kasvaneelta ystävältäni tyypistä, ja hän sanoi tämän olleen melko kuuluisa.

Kirja on suunnattu nuorille lukijoille, ja on varmasti ollut pyhäkoululaisten ahkerassa käytössä. Esimerkillisistä kristityistä naisista kertovia kirjasia on jaettu tytöille, jotta he löytäisivät elämäänsä oikean suunnan. Kirjassa ei kuitenkaan ole hirveän pompöösiä sävyä, vaikka se kertookin valkoisesta kuningattaresta. Itse asiassa siinä kerrotaan aivan samaan sävyyn skottien omasta köyhyydestä ja slummien kurjuudesta kuin Calabarin alueen takapajuisuudesta. Varmasti Mary Slessor kärsi lapsena ja nuorena enemmän nälästä kuin vuosinaan lähettiläänä Afrikassa, jossa keskeinen ongelma ei tuntunut olevan ruoan puute, vaan taikauskoiset tavat.

Sain Maryn tarinasta vähän samoja viboja kuin lukiessani Mia Kankimäen yönaisista kertovaa kirjaa. Siinäkin oli yksi Länsi-Afrikan kävijä, Mary Kingsley, joka kuoli jo 37-vuotiaana lavantautiin. Mary Slessor eli 66-vuotiaaksi, mikä tropiikissa eläneelle eurooppalaiselle oli varsin korkea ikä. Hän asui Calabarin alueella 38 vuotta elämästään, ja sai vanhemmalla iällä myös joitain hallinnollisia tehtäviä. Hän onnistui tulemaan paikallisten kunnioittamaksi figuuriksi siksi, että hän oppi täydellisesti paikallisen kielen ja sopeutui ruokakulttuuriin. Hän myös eli pääasiallisissa asuinpaikoissaan ainoana eurooppalaisena, mikä merkitsi molemminpuolista luottamuksen tarvetta.

Mary Slessor työskenteli Afrikassa kolonialismin huippuaikoina, jolloin Britannian kruunu sai koko ajan uusia alueita hallitakseen. Kirjanen Marysta taas on kirjoitettu aikana, jolloin tiedettiin siirtomaa-ajan pian loppuvan. Kolonialistista asennetta ei Slessorista kertovissa tarinoissa löydy: hän luopui pian maahan saavuttuaan yleisestä pakana-nimityksestä, ja asettautui asumaan paikallisten pariin heidän rinnalleen. Tärkeämpää kuin kristinuskoon käännyttäminen hänelle oli paikallisten elinolojen parantaminen, ja varsinkin naisten ja lasten oikeudet.

Kiinnostava tyyppi, eikä tuo kirjanenkaan ole ihan pölhö, vaikka kansikuva edelleen naurattaa. Taidan keräillä tällaista ”taidetta”, ja on erityisen hauskaa, että tällaiset antikvariaatin aarteet kulkeutuvat Tampereelle saakka. Kuva sinänsä herättää minussa tarinan, joka ei ole identtinen sen kanssa, mitä kirjasta ja Googlesta tänään luin.

Mainokset

”Naisen asema kehitysmaissa”-teoksista

Teos: Safiya Hussaini Tungar-Tudu: Minä, Safiya. Nigerialaisen naisen tarina. (Otava, 2004)

Suomennos: Mirja Halonen

Reissullani Lempäälän lähetyskirppikselle poimin ilmaishyllystä kirjan, joka sopi paikan henkeen enemmän kuin omaan mielentilaani. Muistan kyllä seuranneeni uutisia Nigerian muslimien sharia-tuomioistuinten perustamisesta ja Safiyan tapauksesta, joka oli maailmanlaajuinen ihmisoikeusuutinen 2000-luvun alussa. Safiya Hussaini on siis nainen, joka tuomittiin kivitettäväksi kuolemaan aviorikoksesta pohjois-Nigeriassa, hausakulttuurin kehdossa.

Hänen tapauksensa oli ensimmäinen kivitystuomio, joka peruttiin, ja pian hänen jälkeensä vastaava tuomio annettiin lähes identtisessä tapauksessa Amina Lawalille toisessa osavaltiossa. Sharia-oikeus on voimassa täydellisesti Nigerian yhdeksässä osavaltiossa, ja osittain kolmessa, joissa on muslimienemmistö. Tämä on ongelmallista uskonnollisesti jakaantuneessa maassa, jossa uskonto ei tunnu olevan oma valinta. Jos olet syntynyt muslimiksi noissa osavaltioissa, sinut tuomitaan sharia-oikeudessa, vaikka kääntyisit kristityksi tai luopuisit muuten koko islamista. Naisten kivityksiä ei ole koskaan toimeenpantu, mutta muita, yhtä ongelmallisia tuomioita on langetettu, ja vaikein asema on muslimitaustaisilla homoseksuaaleilla, joilla ei ole mitään oikeuksia.

Italialainen toimittaja Raffaele Masto auttoi Safiyaa julkaisemaan tarinansa oikeusjutun aikana ja sen jälkeen. Safiya Hussaini ei ole täysin lukutaidoton nainen, mutta hänen koulunkäyntinsä keskeytyi 13-vuotiaana, kun hänet naitettiin ensimmäiselle aviomiehelleen. Tuomion vireillä ollessa hän oli 35-vuotias, neljästi eronnut ja raskaana miehelle, joka ei halunnut mennä hänen kanssaan naimisiin. Kirjassa Safiya joutuu pakenemaan kotoaan jalkaisin savannin läpi vastasyntyneen vauvansa kanssa, koska kotipuolessa sharian kannattajat ovat pelottavan aggressiivisia. Hänen perheensä tukee häntä koko prosessin aikana, mutta yhteisö on jakaantunut vaikealla tavalla ja käyttää Safiyan tapausta poliittisena keppihevosenaan.

Olisin voinut virkistää muistiani tapauksesta lukematta kirjaa, joka on tyypillinen ”kehitysmaan kurjuus”-narratiivi. Tämän tyyppisiä teoksia tuli markkinoille enemmänkin 1980-90-luvuilla, ja niiden tarkoitus kai oli muistuttaa länsimaisia lukijoita siitä, kuinka hyvin naisilla on asiat Euroopassa. Dramaturgian tasolla tämä teos ei kuitenkaan mässäile väkivallalla tai muulla sorrolla samalla tavalla kuin Iraniin ja arabimaihin sijoittuvat ”naisten asema islamissa”-teokset. Uskon, että toimittaja Masto on todella kuunnellut Safiyaa ja kirjannut tarinan suht uskollisesti, sillä tekstissä on suullisen, kerrotun historian makua.

Kulttuurisena kuvauksena teos on kiinnostavampi kuin oikeusdraamana. En muista aiemmin lukeneeni painettua kirjaa hausakulttuurista; kaikki lukemani Nigeria-teokset ovat kertoneet kristityistä igboista tai yoruboista. Safiyan kuvaama kulttuuri ei ole ääri-islamistista, vaan afrikkalaiset elementit ovat siinä vahvoja, ja vaikuttavat mm. siihen, että tyttöjen ei odoteta siirtyvän huivien käyttöön kovin aikaisin. Islamista huolimatta paikallinen pukeutuminen on värikästä, ja tyttöjä kasvatetaan työntekoon siinä missä poikia. Moniavioisuus aiheuttaa ongelmia perheissä, kuten Safiyan omassakin tapauksessa. Hän tuli kolmen aviomiehen hylkäämäksi ja joutui aina palaamaan vanhempiensa luo; toisen aviomiehen kanssa hän meni naimisiin kahdesti, mutta liitto ei onnistunut toisellakaan kierroksella. Kirjan kirjoittamisen aikana hän löysi viidennen miehen, jonka kanssa liitto ilmeisesti onnistui.

Teos ei ole kaunokirjallisesta näkökulmasta kovinkaan kiinnostava, vaan toimii enemmän ihmisoikeusdokumenttina. Kuten Safiya itsekin toteaa, hän ei usko oman väkensä koskaan lukevan hänestä tehtyä kirjaa, eivätkä he edes tulleet tietoiseksi siitä, kuinka laajalle uutisointi tapauksesta levisi. Hän joutui pohtimaan pitkään, antaako BBC:n paikallisen toimittajan tulla häntä haastattelemaan, mutta tapauksen voittamiseksi mediajulkisuutta oli pakko käyttää.

Toisaalta teos ei edusta tämän genren heikointa lenkkiä, eikä anna vaikutelmaa, että kirjoittamisen motiivina olisi ollut raha. Tämä alun perin italiaksi julkaistu teos ei ehkä ole levinnyt kaikkialle, mutta se vaikuttaa juuri teokselta, jota luetaan kristillisten seurakuntien lähetyspiireissä. Kertomuksena teos on jopa maanläheinen, ja Safiyan oma toimijuus korostuu siinä siitä huolimatta, ettei hän kapinoi kovinkaan rankasti kulttuuriaan vastaan, eikä lainkaan islamia. Hänellä toki on älykkyyttä erottaa poliittinen valtataistelu henkilökohtaisesta uskon harjoittamisesta, ja samalla hän ilmaisee halunsa elää tavallisen maalaisnaisen elämää kotikylässään Tungar Tudussa. Tästä huolimatta hän on päässyt matkustamaan moneen otteeseen Italiaan ja puhumaan naisten oikeuksista siellä, sillä hänet on julistettu Rooman kunniakansalaiseksi.

Onneksi tämän tyyppisiä teoksia ei enää ole näkyvämmin julkaistu tällä vuosikymmenellä, sillä niiden funktio usein kääntyy näennäisen hyviä tarkoitusperiä vastaan. Tätäkin teosta voi lukija halutessaan tulkita dokumenttina köyhän kehitysmaan toivottomasta barbaariudesta, vaikka niin ei väitetä. Minuun teos ei tehnyt suurta vaikutusta, muttei ärsyttänytkään. Kirjan aion jopa pitää, sillä keräilen afrikkalaisten naisten kirjoittamia teoksia ja tässä on mukava kuvaliite. Maahaasteessani olen jo kuitannut Nigerian, mutta monen muun afrikkalaisen maan kohdalle olen listannut vastaavia ”tosi tarinoita” siksi, ettei kaikista maista ole saatavilla uutta fiktiota kielillä, joita ymmärrän. Toivon itselleni tyyneyttä ja kärsivällisyyttä tämän genren lukijana, jos sille tielle vielä eksyn.

Afrofuturismi rulettaa

Teos: Nnedi Okorafor: Zahra the Windseeker

Hyllyssäni on jo pitkään kummitellut kolme todella coolia teosta, afrikkalaisen skifin helmiä, joihin en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä venynyt. Tässä blogissa olen arvioinut yhden eteläafrikkalaisen skifi-teoksen, mutta nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin fantasia/skifituotanto on saanut muhia aivan liian kauan. Okorafor on aloittanut uransa lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta on viime aikoina kirjoittanut enemmän aikuisille. Hän on melko tunnettu varsinkin Yhdysvalloissa, jossa hän on voittanut monia kirjallisuuspalkintoja. Olen seurannut hänen uraansa sosiaalisen median välityksellä, mutta vasta nyt pääsen käsiksi itse töihin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja ensi kosketus onkin todella lupaava.

Teos Zahra the Windseeker on ensisijaisesti suunnattu teini-ikäisille ja esiteineille lukijoille. Sen päähenkilö on 13-vuotias Zahra, joka asuu kuvitteellisessa Oonin kuningaskunnassa ja on saanut syntymälahjana dada-dreadlocksit. Hänen rastapatukoistaan kasvaa lehtiä, ja tämä on erityinen lahja, jota muilla perheenjäsenillä ei ole. Zahraa myös kiusataan koulussa hänen tukkansa vuoksi, ja varsinkin suuriafroiset tytöt ovat hänelle kovin ilkeitä. Ilmeistä on, että kirjassa eletään tulevaisuuden Afrikassa, maassa, jossa on joitain tunnistettavia piirteitä Nigeriasta, mutta lukijan ei tarvitse välttämättä tätä tietää.

Ystävänsä Darin kanssa Zahra päätyy kaupungin ”pimeälle torille”, jossa myydään loitsuja, toteemieläimiä ja tajuntaa laajentavia aineita. Tori on paikka, jonne kenenkään lapsen ei kuuluisi päätyä, mutta uteliasta kaksikkoa on vaikea pitää sieltä poissa. Zahra löytää torilta myös sielunkumppanin, Nsibidin, aikuisen naisen, joka on aikanaan leikannut dadalocksit pois, käytännön syistä. Torin kautta kaksikko päätyy vaaralliselle seikkailulle kaupungin ulkopuoliseen viidakkoon, jonne on periaatteessa kaupunkilaisilta porttikielto.

Kirjan amerikkalainen näkökulma korostuu siinä, että teoksen teinikertoja on kauhuissaan jo vuorokauden peseytymättömyydestä. Myös tytön luontosuhde on hapuileva, eikä hänellä ole kattavia tietoja maansa vanhoista perinteistä. Kylässä ollaan kovin trenditietoisia, ja varsinkin muotilehdet ovat kuuminta hottia.

Loppua kohti teoksessa ihmisen ja eläinten suhde korostuu erityisesti. Zahran kuuluisi löytää viidakosta mystisen elgoth-linnun muna, mutta hän ei tunnista koko lintua. Kaikkitietävä sammakko voisi auttaa häntä etsinnöissä, jos hän osaisi tätä kuunnella. Lähimpänä ihmisten ja eläinten symbioosia hän on kuitenkin gorillojen yhdyskunnassa, jossa hän saa nukkua oikealla lehtipatjalla ja jossa hänelle tarjotaan puhtaita vaatteita.

Koska kyseessä on nuorten teinien kirja, sen tyyli on letkeä, ja siinä esitetyt vaarat ja riskit ovat tarkoitettuja voitettaviksi. Pääsin kyllä hyvin kirjan imuun, ja luin sen sujuvasti parilla istumalla. Teoksen maailma oli runsas, moniaistillinen ja joka suhteessa hurmaava, ja tämän ensi kosketuksen jälkeen tulen luultavimmin lukemaan ne kaksi muutakin teosta suht pian.

Näitä kirjoja voin kyllä suositella varsinkin sellaisille lapsille ja nuorille, joilla on afrikkalaista taustaa, koska ne tarjoavat positiivisia, mutta ei nössöjä samastumisen kohteita.

Maahaasteessa olen rastilla 53/196: Nigeria. Olikin virkistävää lukea tähän väliin todella erilaista nigerialaistekstiä, koska olen tottunut lukemaan tuosta maasta enimmäkseen painavaa yhteiskunnallista tai historiallista proosaa. Nigeria-kirjalistani on todella pitkä, ja se ansaitsisi päivityksen, koska olen viime aikoina bongaillut monia uusia tekijöitä, joista olen kiinnostunut.

Femikrimi – tanskalaista naisenergiaa

Teokset: Sara Blaedel: Uhrilehto (Karisto, 2017, suom. Virpi Vainikainen)

Lone Theils: Noitapoika (Aula & co, 2018, suom. Kari Koski)

Bongasin sanan ”femikrimi” Piki-kirjaston hakusanoissa, ja jäin miettimään genremääritelmän osuvuutta. Onko feminististä dekkarikirjallisuutta kaikki sellaiset teokset, joissa etsivä tai tutkija on nainen ja vieläpä itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva toimija? Muistan 90-luvulla monien feministiystävieni olleen koukussa amerikkalaisen Sara Paretskyn tuotantoon, ja koska hänestä tehtiin seminaaritöitä naistutkimuksen oppiaineeseen, oletin hänen edustavan feminististä rikoskirjallisuutta. Tämän jälkeen en ole palannut määrittelemään dekkarien feministisyyttä. 

Luin putkeen kaksi tanskalaisteosta, jotka molemmat edustavat suosittua sarjaa. Sara Blaedelin teoksia en ole lukenut aiemmin, ja aloitin Louise Rick-sarjaan tutustumisen sen loppupäästä, teoksesta Uhrilehto. Teoksessa kööpenhaminalainen poliisi palaa kotikonnuilleen Hvalsön kuntaan (Roskilden lähistölle) selvittämään Sune-nimisen teinipojan katoamista. Sunen perhe kuuluu aasanuskoisiin pakanoihin, joita asuu tuolla seudulla poikkeuksellisen paljon. Uskontokunta on toiminut jo pitkään, ja se on saanut virallisen kirkkokunnan nimityksen. Silti siihen liittyy epäilyttäviä piirteitä, kuten poikien aikuisuusriitti, joka on hyvin kaukana rippikoulusta. 

En tiennyt aasanuskosta mitään, vaikka olen asunut Tanskassa ja varmasti tuon uskon edustajia oli ympärilläni jo 1990-luvulla. Siksi kirjan teema oli raikkaan erilainen, vaikka uskonnon harjoittajissa ei ollutkaan kovin sympaattisia tyyppejä. Pikkukunnan hyvä veli-verkostot, sulkeutuneisuus ja elämäntavan läpikotainen epäälyllisyys ahdistivat ehkä enemmän kuin ratkaistavat murhat. Lukukokemuksena teos oli vähän liiankin selkokielinen, mutta uskon tämän olevan sarja, joka saa syvyyttä vain, jos teokset lukee alusta saakka ja oikeassa järjestyksessä. 

Lone Theilsin Nora Sand-sarjaa olen lukenut järjestyksessä, ja sen kolmas osa, Noitapoika, hiipi tehokkaasti ihon alle monestakin syystä. Alussa pidin Nora Sandin seikkailuja liiankin hedonistisena cozy crime-sarjana, jossa kuvattiin Lontoon baarielämää ja deli-kauppoja melkein suuremmalla antaumuksella kuin rikoksia. Sarja on kuitenkin kasvanut volyymiltaan, ja parasta siinä on ollut teemojen variaatio. 

Kolmannessa osassa käsitellään lapsikaappauksia niin Lontoossa kuin kaukana Nigeriassa, ja tähän soppaan sotkettuna ovat Venäjän mafiayhteydet. Nigerialaisjuoni on ahdistava ja erikoinen, käsitelläänhän siinä paikallisten harhaoppisten kirkkojen lisäksi muun muassa albiinolapsiin liittyviä uskomuksia. Kotimaan pinttyneet uskomukset eivät jätä Lontoossakaan asuvia maahanmuuttajia, ja myös korkeasti koulutettuja yliopistotyyppejä pelottaa. 

Tanskalaisen tositeeveetähti Ninetten satumainen palkintoavioliitto venäläisen oligarkki Anton Bugakovin kanssa jopa nauratti kirjan alkuvaiheessa, kun toimittaja-Nora lähetettiin seuraamaan julkkisparin erokriisiä sen sijaan, että hän olisi voinut perehtyä oikeisiin maailmanpoliittisiin kriiseihin, kuten Boko Haramin strategioihin. Kirjassa on pistävää kritiikkiä klikkijournalismin sudenkuopista, ja toimittajien työolosuhteista tilanteessa, jossa jokainen juttu mitataan klikkien määrällä. 

Tissiblondi-Ninetten tarina onneksi alkoi avautua toisella tavalla kuin oletin, ja juoni tuotti yllätyksiä loppuun saakka. Jumalan Lapset-seurakunnan toiminta sai aikaan keskivertoa raaempaa rikollisuutta, eli Noitapoika oli Nora Sand-kirjoista toistaiseksi kammottavin. 

Pohjoismaisista dekkareista olen lukenut tanskalaisia teoksia vähiten, ja varsinkin mieskertojissa on ollut tapauksia, joille en ole lämmennyt lainkaan. Lone Theils on ollut nyt parin vuoden ajan luottokertojani, jonka lukeminen on tuonut hyvän balanssin jännityksen ja rentoutumisen välille. Se, että teokset sijoittuvat osittain Lontooseen, on mielestäni suurta plussaa. Lone Thiels-sarjassa on samaa tenhoa kuin suomalaisen Pekka Hiltusen Studio-sarjassa, joten uskoisin jommankumman fanien ihastuvan myös toiseen. Ja näyttää, että molemmilla sarjoilla on ollut vastaavaa kansainvälistä menestystä. 

Molemmissa lukemissani kirjoissa oli kiinnostavinta uskonlahkon tai kultin maanalaisen toiminnan käsittely, eivätkä aasanuskoisten rituaalit lopulta eronneet kovasti nigerialaisen kristinuskosta vieraantuneen kirkon menojen kanssa. Sandin teos oli astetta jännittävämpi ja innovatiivisempi, mutta Blaedelin teoksessa sukellettiin syvemmälle tanskalaiseen paikalliskulttuuriin. 

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Ekskursio naiseuden ytimeen

IMG_1055.JPGHanna Weseliuksen Alma! (WSOY, 2016) näyttää herättäneen positiivista vipinää verkostoissani. Kuvataiteilijana, toimittajana ja valokuvauksen opettajana tunnettu Weselius voitti tällä esikoisromaanillaan Kirjan vuosi 2015-kilpailun. Kiinnostavalla tavalla visuaalisesti suuntautunut taiteilija onnistuu tässä laajentamaan reviiriään kohti auditiivista, onhan romaanin toinen päähenkilö Alma Mahler (1879-1964), Gustavin vaimo ja itsekin liedien säveltäjä.

Almasta huolimatta juoni painottuu tämän päivän Suomeen ja Suomen asemaan globalisoituvassa maailmassa. Alma on peili, jonka kautta nykymenoa arvioidaan. Tarinan kertoja on närkästynyt Alman lehmämäiseen status quon hyväksyntään siinä vaiheessa, kun hän vielä oli Gustavin vaimo ja lihallinen toimija monine rakastajineen. Kertoja puhuttelee Almaa ja toivoo tämän ryhdistäytyvän luovana ja älyllisenä subjektina.

Romaani rakentuu kuin kollaasi tai lievästi pervo sukualbumi. Monet kappaleista tuntuvat enemmän miniatyyrimaalauksilta kuin kertomuksilta. Helsingin, Wienin ja New Yorkin kadut ja korttelit todistavat monenlaista naiseuden performanssia itsepalvelusolariumin bikininaisista sotanorsujen ja siiderivalaiden vapautusliikkeeseen. Wienissä Alma ”lenkkeilee” ensimmäistä kertaa kolmikymppisenä kermakakkuleningissään ja kokee endorfiinihumalan.  Helsingin metroissa kypsät naiset saavat liikaa huomiota ”valuvilta” somalinuorukaisilta, joilla ei tunnu olevan mitään häpyä ehdotuksissaan. Lähiöissä nuoret naiset välttelevät guerillapolkuja ja syyttävät arkkitehtejä trauman paikkojen tunnistamattomuudesta.

Koskettavimmat kohdat romaanissa liittyvät Nigerian siepattujen koulutyttöjen kohtaloon ja kuvauksiin maailman valomeren solmukohdista. Parrasvaloista syrjään jäävät synnytykset Välimeren kiikkerissä veneissä, jonne Frontex saattaa armeliaisuudessaan heittää vesipulloja, mutta ei ole lapsia ruokkiva lintuemo, koskaan. Maailmantuskaa potee varsinkin kuvataitelija Aino, jolla on omissakin asioissaan riittävästi murehdittavaa. Ainoon oli helppo samastua, sillä hänen arjessaan yksinhuoltajana oli paljon tuttua tarttumapintaa. Aino oli kaltaiseni tyyppi, jolle sosiaalitoimiston  tapaamisesta myöhästyminen jonkun taiteellisen sivupolun vuoksi on normaalia arkea.

Ainon ja hänen lastensa elatusasioista vastuussa olevan kaupungin lastenvalvojan polut risteytyvät somalipoika Abdin hahmon kautta. Lastenvalvojan sekaantuminen kuusitoistavuotiaaseen panomieheen oli herkullisen epäkorrekti ulottuvuus, vaikkakin jäin miettimään, kuinka erilaiselta kuvio olisi näyttäytynyt, jos sossun setä olisi sekaantunut teini-ikäiseen somalityttöön. Abdi ei kuitenkaan ole tässä namutädin hyväksikäytön uhri, vaan seksuaalisuudestaan nauttiva, leikillinen subjekti, joka osaa nauttia myös seksin jälkeisistä vihreistä macaron-leivoksista ja Stockan herkun oliiveista. Lakinaisen kertojan ääni onkin epäkorrektiuden lisäksi herkullisen ristiriitainen, jopa epäluotettava. Ohjeistaessaan Almaa elämään feministisempää elämää hänen omat ratkaisunsa ovat kummallisen noloja. ”Asiat ovat himmenneet kuin sodanaikaiset pöytähopeat”, hän toteaa viitaten ehkä enemmän omaan arkeensa kuin Alman.

Traagisten ja eettisesti arveluttavien kohtaloiden rinnalla teoksessa oli humoristisiakin puolia. Ainakin itse hihkuin onnesta lukiessani Johanna Tukiaisen gentlemannipuolustajasta irvokkaissa nettikeskusteluissa. Vastaavasti Henry Laasasen akateemisten aivopierujen esilletuominen herätti minussa huutonaurua. Säälistäjät-leffan tekijöihin kohdistuva pilkka ei tässä universumissa eroa paljon Tuksun kiusaamisesta – oikeastaan kaikki naiset ovat Laasasen hengenheimolaisille potentiaalisia tunkkeja, sotanorsuja ja siiderivalaita, elleivät ole rekkalesboja tai suvakkihuoria. Nainen on aina se heikompi astia, jonka mies voi korjaavilla toimillaan paikata.

Näin kirjassa hengenheimolaisuutta Elina Hirvosen uusimman romaanin Kun aika loppuu (2015) kanssa, vaikka tässä keskityttiin pienempiin ja arkisempiin tapahtumiin. Molemmilla oli samantyyppistä lukijan hienovaraista eettistä herättelyä, joka ei kuitenkaan johtanut yhden totuuden jyräämiseen. Toisaalta näin Alman historiallisen hahmon esittelyssä jotain samaa Mikaela Strömbergin teoksen Sophie. (2015) kanssa, myös kirjan nimeämisen tasolla. Naisen nimi ja piste/huutomerkki-kombot ovat nyt kirjamarkkinoilla muotia! Strömbergin kerronta oli perinteisempää, mutta molemmissa romaaneissa kuvataan naista, joka päätyy kulkemaan omia polkujaan.

Ansiokasta romaanissa oli sen jättämä tunne, että olisi matkustanut maailman ympäri siitä huolimatta, että varsinkin Suomen pään tapahtumat olivat melko mitättömiä.  Leikkaukset ja kuvakulmien valinnat siis toimivat esimerkillisesti. Koin kirjan lukeneena virkistyneeni sen sijaan, että olisin jäänyt vellomaan maailmantuskaan. Samalla olen extrakiitollinen siitä, että kirjassa mainittiin Marilyn Monroe, sillä olen kuumeisena etsinyt Helmet-haasteen rastia nro 22.

Igbomaan neljä veljestä

kalamiehetKaikki paha juontaa juurensa siitä, että pojat karkaavat kalaan. Poikien kalastus on potentiaalisesti demoninen ilmiö, sillä joen varrella vaanii kylähulluja. Mielenvikaisuus voi tarttua, eikä köyhässä maassa ole säädetty hullujen pakkohoitolakia. Hullut ovat kirjaimellisesti heitteillä ja vaanivat lapsia turuilla ja toreilla. Siksi kunnon pojat pysyvät iltaisin kotona lukemassa läksyjä ja Raamattua.

Näillä premisseillä alkaa nigerialaisen Chigozie Ibioman romaani Kalamiehet (Atena, suom. Heli Naski), joka sijoittuu 1990-luvulle. Romaani kertoo Agwun keskiluokkaisesta perheestä, jonka isä joutuu Nigerian pankin matkatöihin maan pohjoisosaan. Perheen turvallisuuden vuoksi äiti ja lapset jäävät kotikonnuilleen ja isä käy kotona vain joka toinen viikonloppu. Äidin auktoriteetti poikien kasvattajana ei isän poissaollessa ole vakaalla pohjalla, vaan pojat saavat liikaa vapautta. Veljiä on viisi, mutta heistä nuorin on tarinassa pienemmässä roolissa. Kertojana on perheen kolmanneksi nuorin lapsi Benjamin, joka tarinan alussa on noin kymmenvuotias. Isoveljet Ikenna, Bojanonimeokpu ja Obembe lähestyvät jo teini-ikää.

igbo-maskIsällä on suuret suunnitelmat poikiensa suhteen. Hän on jo pitkään aikonut lähettää heidät opiskelemaan Kanadaan, ja suunnitelma etenee jo passien ja viisumien haun tasolle. Maastamuutto on ainoa toivon kipinä, sillä paikalliset koulut ovat läpikotaisin korruptoituneita. Maassa on poliittista kuohuntaa sotilashallituksen aikana, ja vanhemmat kannattavat ”edistyksellistä”, sosiaalidemokraattista MPI-puoluetta. Pojat ovat jopa saaneet rahoitusta opintoihinsa paikalliselta poliitikolta, ja kotia koristaa lahjaksi saatu MPI-kalenteri, josta kaikki ovat ylpeitä. Politiikka ja uskonto kulkevat käsi kädessä perheen arjessa. Perhe vaikuttaa katoliselta, mutta samalla heillä käy valkoihoinen helluntailainen pastori Collins rukoilemassa sen puolesta, että pojat pääsisivät eroon kalastushulluudestaan.

Joenvarren tapahtumat kääntyvät koomisista traagisiksi, kun kylähullu Abulu saa henkisen otteen veljeksistä. Poikia Abulun eläimellinen seksuaalisuus, jätteiden syönti ja huhut miehen insestisestä perheestä kiehtovat, vaikka heitä on kielletty olemasta tekemisissä tämän kanssa. Teosta voikin lukea puheenvuorona länsiafrikkalaisista käsityksistä mielenterveydestä. Nigeriassa on jo 1990-luvulla olemassa modernia mielisairaanhoitoa, mutta sairaalaan joutuminen on suuri tabu. Poikien äiti joutuu huolistaan sekopäistyttyä mielisairaalaan useamman kerran. Isä ei kuitenkaan hylkää vaimoaan, vaan palaa kotiin ja perustaa kirjakaupan.

Teos on kauttaaltaan ruumiillinen. Eritteiden määrä lähenee jo Jouko Turkan tulkintaa Seitsemästä veljeksestä. Eläinvertauksilla on suuri rooli lukujen jäsennyksessä, mutta Ibioma ei sorru käyttämään afrikkalaisista eläimistä yleisimpiä, vaan kirjassa seikkailevat enemmän linnut ja hyönteiset. Kaloista, kalalajeista ja kalastamisen käytännöistä olisin halunnut lukea enemmänkin, mutta Ibioma jättää kalateemansa mystisen salaverhon taa, kiellettyyn maailmaan, joka pidetään vanhemmilta piilossa.

Tunnen jonkun verran nigerialaisia, jotka ovat kertoneet minulle maansa ekokatastrofista – kuivuvista joista, veden saastumisesta öljyllä. Poikien kalastusharrastus voi tuntua jopa nostalgiselta, sillä suurella todennäköisyydellä kaupungeissa asuvat nigerialaislapset nykyään tietävät paljon vähemmän kalan pyynnistä kuin edelliset sukupolvet. Tässäkin teoksessa Akuren kaupunki kasvaa ja kehittyy niin, että kuusi vuotta vankilassa virunut Benjamin ei enää tunnista kaupunkiaan samaksi sinne palatessaan. Kun poikia epäillään rikoksista, osa karkaa suvun kotikylään Igbomaahan, ”puskaan”,  jonnekin Umuahian taa, jonne virkavalta ei helposti eksy.

Olen tyytyväinen siitä, etten lukenut kirjailijan saatesanoja enkä muiden kirjoittamia arvioita ennen teoksen lukemista. Luin kirjaa pienempänä tarinana kuin miksi se on tarkoitettu. Kansallisella tasolla luettuna se laajenee kuvaukseksi neljästä heimosta, joiden yhteiselo on käytännössä mahdotonta – niin eriävät he ovat kulttuurisesti ja uskonnollisesti. Vaikka Abulun hahmo on viihdyttäväkin kaikessa kauheudessaan, hänen hahmonsa on myös kolonialismin metafora. Vain joku täysin pähkähullu britti saattoi keksiä Nigerian, samaan aikaan kun alueen heimoilla oli omia itsenäisyysajatuksiaan. Teos on myös tribuutti Chinua Acheben klassikkoteokselle Things Fall Apart (josta myös on ilmestynyt suomennos, Kaikki hajoaa), vaikka tyylillisesti se ei onneksi imitoi Achebea.

obierikaMainittakoon, että minulla kesti 10 vuotta lukea Things Fall Apart. En yksinkertaisesti nuorempana jaksanut lukea pitkäpiimäisiä maalaiselämän kuvauksia, olivatpa ne Suomesta tai Nigeriasta. Achebe on ollut minulle vaikea kirjailija, kun taas olen pitänyt Wole Soyinkan teoksista kuin hullu puurosta. Kalamiehet taas tuntui teoksena asteen ”vaikeampana”/taiteellisempana kuin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teokset. Erityisen paljon pidin igbon kielen runsaasta viljelystä – näin runsasta omakielisyyttä näkee harvoin afrikkalaisissa englanninkielisissä romaaneissa. Asioita ja ilmiöitä ei myöskään selitetty liikaa ulkomaiselle lukijalle, vaan lukija sai tehdä omaa käännöstyötään melko reippaasti.

Kirja jätti minut nälkäiseksi ja vähän säikähtäneeksi. Perheen tragedia lähestyi jo kauhutarinaa, vaikka sen jäsenille ei tapahdukaan erityisen yliluonnollisia asioita. Onneksi Ibioma maustoi tarinaansa myös popkulttuurilla ja jalkapallolla, muuten lukukokemus olisi ollut liian rankka.

Joudun (tai pääsen) luultavasti lukemaan tämän myös englanniksi, vaikka suomennos tuntuikin saumattomalta. Tämä on kirja, jonka haluaisin omistaa, sillä Afrikka-hyllyni ei ole aikoihin saanut uusia lisäyksiä. Yksi kirjavuoden yllättävimpiä helmiä tämä oli – vahvasti kerrottu, klassinen, rajoja rikkova ja kummallisen kodikas.