Sedän jäljillä Biafran sodassa

Teos: Emmanuel Idoma: I Am Still With You. A Reckoning with Silence, Inheritance and History (HarperCollins, 2023)

Äänikirjan lukija: Emeka Emecheta

Viime aikoina olemme saaneet seurata kotimaan medioista erikoista draamaa, kun poliisit ovat kuulustelleet Simon Ekpaa, maassamme asuvaa nuorehkoa Biafran kansanjohtajaa, joka on mobilisoinut joukkoja kotimaassaan internetin välityksellä. Ekpa on onnistunut tavoittamaan miljoonia netti-istunnoillaan, ja näillä linjoilla on ilmaistu sen sortin erityisyyttä, että se on tuntunut jopa Suomessa asuvista igboista äärimmäiseltä.

Nuorimmille suomalaisille lukijoille Biafran sota (1967-70) ei merkitse paljoa varsinkaan, jos he eivät ole erityisen kiinnostuneita Afrikan historiasta. Nigeriassa igbojen separatistinen politisoituminen on taas nousussa, ja tästä johtuen Biafran sodasta kertovia kirjoja julkaistaan taas monesta eri näkökulmasta.

Emmanuel Idoma (s. 1989) on Yhdysvalloissa pitkään vaikuttanut taidekriitikko ja kirjailija, jolle Biafran sota on ollut merkittävä identiteetin osa syvän henkilökohtaisista syistä. Hän palasi vuonna 2019 Nigeriaan tarkoituksenaan selvittää, mitä tapahtui hänen sedälleen tuossa sodassa, jossa tuhannet sotilaat katosivat. Idoman suku ei ole ollut erityisen poliittinen, ja heillä on ollut tapana vaieta monista sotaan liittyvistä asioista. Kuollut setä oli ollut hänen kaimansa, ja Idoman arvaus oli, että hänet oli jätetty jonnekin pohjoisen Igbomaan joukkohautaan ilman merkintää sijainnista.

Kyseessä on matkakirja, jossa Idoma vierailee monilla sodan muistomerkeillä, kirjastoissa ja arkistoissa. Nsukkan yliopistossa Biafraa käsittelevä kirjallisuus on siirretty erityisen valvonnan alueelle, jonne ei kuka tahansa pääse materiaaleja lukemaan. Kirjoittaja pääsee, mutta matkan varrella tulee monia muita instansseja, jolloin häneen ei luoteta. Sekä valtion virkamiehet että paikalliset kapinalliset tekevät hänelle ohareita. Museoihin taas pääsee silloin, kun sen johtaja suostuu laittamaan generaattorin päälle about kerran päivässä, kuten tapahtui Umuahian kaupungin sotamuseossa.

Kirjan kirjoittamisen aikana Idomalle tapahtuu paljon henkilökohtaisessa elämässä: hänen isänsä kuolee, hän menee naimisiin toisen kirjailijan Ayobami Adebayon kanssa, ja nuori pari palaa asumaan New Yorkista Lagosiin. Paluumuuttajan arki ei aina ole helppoa, ja sekin, että pariskunta edustaa kahta eri etnisyyttä, on asia, jota sukulaiset joutuvat prosessoimaan. (Kovin suuresta kulttuurierosta ei ole kyse igbo- ja yoruba-heimojen välillä, mutta kirjassa selitetään viimeaikaisia jännitteitä, jotka voivat johtaa siihen, että joissain suvuissa tällaisiin liittoihin suhtaudutaan penseästi.)

Idoma on poeettinen ja akateeminen kirjoittaja, joka osaa hurmata kielikuvillaan. Tämä ei ole ensimmäinen lukemani nigerialaisen kirjoittama matkakirja omasta maastaan, ja kaikki ovat olleet varsin onnistuneita. Tässä teoksessa kuvataan monenmoisia sattumuksia, joihin Idoma päätyy hyväuskoisuutensa ja naiiviutensa vuoksi. Itseänikin kiinnostaisivat turismin näkökulmasta kirjassa kuvatut syvän Igbomaan pikkukaupungit, joista olen lähinnä saanut lukea kirjoista, mutta jo majapaikan löytäminen noista kyläpahasista voisi olla haasteellista. ”Kyläpahasilla” viittaan about Jyväskylän kokoisiin paikkakuntiin, joilla on joskus ollut suurikin merkitys hallinnollisina keskuksina.

Itselleni arvokkainta kirjassa olivat ne osiot, joissa kerrottiin Igbomaan tämänhetkisistä tunnelmista lehtikioskeilla ja kansankuppiloissa. Siinä kerrotaan muun muassa radikaalien ryhmien levittämistä propagandamateriaaleista, jotka purevat kansaan siksikin, että kaikilla ei ole varaa surffata netissä 24/7. Painetulla sanalla on edelleen suuri merkitys tavallisille ihmisille.

Maakunnan meininki vaikuttaa levottomalta, eivätkä kaikki kansallismieliset siellä todellakaan puhalla yhteen hiileen. Tämän tyyppisiä raportteja on turha odottaa ulkomaalaisilta toimittajilta, sillä ihmisten luottamus muualta tulleisiin kyselijöihin vaikuttaa todella matalalta.

Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka pitävät Chimamanda Ngozi Adichien tyylistä, mutta kaipaavat lisää kierroksia samaan aihepiiriin liittyen. Myös tässä kirjassa palataan hautaamaan vanhaa isää toiselta mantereelta, joten tämäkin on surukirja, mutta huomattavasti laajempi ulottuvuudeltaan kuin Adichien tuore teos Surumerkintöjä (2022).

Moninaisuuden tulevaisuus on tässä

Teos: Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran. Mustan hengen muistelmat (Kosmos, 2023)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Tuntuu, etten välttämättä ole oikea henkilö kirjoittamaan Akwaeke Emezin (s.1987) tuoreesta teoksesta, sillä en edelleenkään ole täysin sisällä hänen käyttämässään sanastossa sukupuolen ja etnisyyden moninaisuudesta. Vaikka olen joskus luennoinut näistä aihepiireistä yliopistossa, nyt tuntuu, että juna on jättänyt, ja että kuulun boomereiden sukupolveen, jonka tehtävänä on nolata itsensä joka kerta kun avaan suuni.

Emezi siis on New Yorkissa vaikuttava trans/muunsukupuolinen kirjailija ja videotaiteilija, jonka isä on igbo Nigeriasta ja äiti intialaistaustainen malesialainen. Hän on ehtinyt julkaista jo seitsemän teosta, ja itse olen lukenut nyt näistä teoksista kolme.

Ensimmäinen lukemani romaani, Vivek Ojin kuolema, oli melko perinteinen lähihistoriallinen romaani, joka kertoi nigerialaisesta homofobiasta, ja sen ymmärtämisessä minulla ei ollut vaikeuksia. Toisen romaanin, Makeaa vettä, ymmärtäminen vaati jo enemmän siitäkin huolimatta, että se sijoittui erään läheisen ystäväni synnyinhoodeille, ja näin ollen tiedän tuosta Nigerian kolkasta melko paljon. Ja nyt tämä kolmas teos, joka myös osittain sijoittuu Igbomaalle, avautuu minulle hitaasti ja rajoittuneesti.

Rakas Senthuran on kirjeiden muotoon kirjoitettu muistelmateos, jossa Emezi lähestyy ystäviään, rakastettujaan ja sukulaisiaan. Hän kirjoittaa kirjeitään vaiheessa, jossa hän käy läpi kehoa muokkaavia leikkauksia. Hän on trans-prosessissa, mutta hän ei ainakaan ole muuttumassa naisesta mieheksi. Muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Takana on syvän masennuksen kausia, ja raskasta identiteettityötä, johon liittyy igbokulttuurin henkimaailmaan tutustumista. Emezi kokee olevansa identiteetiltään obanje, muotoaan muuttava henki, joka laskeutuu joihinkin lapsiin syntymässä.

Kyseessä siis ovat mustan hengen muistelmat. Kirjeiden kirjoittajan identiteetti on enemmän ankkuroitunut hänen isänsä kulttuuriseen perimään kuin äitinsä. Tämä on ymmärrettävää, koska hän ei ole koskaan asunut äitinsä synnyinseuduilla. Yksi kirjoittajan lapsuuden käännekohdista oli äidin muutto Saudi-Arabiaan. Äiti lähtee arabimaailmaan, ja lapset pääsevät vierailemaan tämän luona siellä ja Malesiassa, mutta suhde näihin paikkoihin jää silti etäiseksi.

Äidin läsnäolo näkyy Aban kaupungissa barbileikkeinä, mutta oikeat leikit ovat mustien katutaistelijoiden teurastuksia kaupungin kaduilla niin, että lapsuuteen kuuluu pääkallojen näkeminen melkein kuin jalkapalloina. Nuori kirjailija oppii tutkimaan kuolevia ihmisruumiita jo ennen kuin hän päätyy luonnontieteiden opintoihin Yhdysvalloissa. Lihallisuus ei ole hänelle pelkkä runollinen metafora, vaan hän on kasvanut paikassa, jossa ihmisen lihaa on totuttu tarkkailemaan kuolleina lihassäikeinä.

Kirjailijan suhde ihmisisäänsä on vielä vaikeampi. Isä on vanhemmilla päivillään tullut uskoon Umuahian kaupungissa . Isä on tietoinen tyttärensä sukupuolisesta dysforiasta ja identiteetin etsinnästä, ja he kohtaavat vaikealla maaperällä. Toisaalta isä pystyy auttamaan tytärtä tutustumisessa kotimaahan uskonnollisen elämän moninaisuuteen.

Kirjan mustalla hengellä on selvästi menossa ”families we choose”-vaihe, ja hän kohtelee monia läheisiä ystäviään kuin sukulaisiaan. Pahimman masennuksen keskellä hän löytää iloa Trinidadissa asuvan ”ottoäidin” Margueriten vihreässä keittiössä, ja jossain vaiheessa myös Akwaeken biologinen äiti matkustaa saarelle tapaaamaan tätä toista sosiaalisista äitiä. Kirjailijan sisarukset tuntuvat myös vaikuttavan Yhdysvaltojen itärannikolla, ja heillä on välillä leppoisia leffailtoja, mutta enimmäkseen kirjassa käsitellään tunteellisesti kuormittavaa ja häilyvää äitisuhdetta.

Kirjoittavana ihmisenä tartuin eniten Emezin kuvauksiin aloittelevan kirjailijan taloudellisen selviytymisen narratiiviin Amerikan Yhdysvalloissa. Hänen menestyksensä tarina on ulkopuolisen kirjoittavan ihmisen (huolimatta luokasta, sukupuolesta tai etnisyydestä) näkökulmasta prinsessatarina, joka ymmärrettävistä syistä aiheuttaa monissa kateellisuutta. Emezi on siis tuottanut ensimmäiset kaksi romaaniaan tilanteessa, jossa hänellä on ollut kustannussopimus jo ennen kirjojen julkaisua. Hän ei ole superrikas näiden kirjojen myynnin jälkeen, mutta hän elää keskiluokkaisen mukavasti New Yorkissa.

Teoksesta pystyy myös löytämään varsin karmeita piikkejä entisille miespuolisille rakastajille tai mentoreille, joiden kanssa hänellä oli seksisuhde, Hänellä on ollut vaiheita, jolloin hän on ollut suhteessa itseään vanhempien, afrikkalaistaustaisten naimisissa olevien kulttuurivaikuttajien kanssa. Yhtä hän syyttää raiskauksesta, mutta se ohitetaan yhdellä lauseella. Nämä tilitykset tuntuivat todella kaukaisilta suhteessa siihen kuvaan, jonka hän antaa itsestään menestyneenä kirjailijana.

Toinen kiinnostava pointti hänen urallaan on suhde Chimamanda Ngozi Adichieen. En tiedä, missä mennään nykyään, mutta joku vuosi sitten Chimamanda on syyttänyt Akwaekea ”cancel culturen” edistämisestä.

Akwaekin menestys kuitenkin kantaa hedelmää, koska hän on pystynyt amerikkalaisella rahoituksella ottamaan etäisyyttä totuttujen afrikkalaisnarratiivien kaanonista, ja antaneet hänelle mahdollisuuden etsiä omaa ääntään.

Lempparini kirjan kirjeistä oli tietty kirje Toni Morrisonille, joka voisi toimia omana, erillisenä julkaisunaan.

Kirjan fiiliksistä tuli eniten mieleen Audre Lorden päiväkirjat ajalta, jolloin hän etsi seksuaalista identiteettiään 1940-luvun Yhdysvaltojen itärannikon rannikkokylissä. Ehkä tyylillisesti Emezin narratiivi on lähimpänä Lordea,ja näiden kahden kirjailijan töiden lukeminen yhdessä voi tuottaa lukijassa uusia oivalluksia.

Lopuksi kiitän Irene Omwamia ilmeikkäästä äänikirjan luvusta. Hänen lukutyylinsä on terävän kirjakielistä, mutta silti hieman afrikkalaista. Kaikki Omwamin lukemat kirjat ovat olleet suuria elämyksiä, ja luulen, että hän valitsee ne omien lukumieltymyksiensä mukaan.

Rikki menneen demokratian draamaa

Teos: Edna O’Brien: Girl (WF Howes, 2019)

Äänikirjan lukija: Sheila Atim

Loppukesästä tein itselleni listan kirjoista, joita maailmalla oli julkaistu Boko Haramin sieppaamista koulutytöistä pohjoisessa Nigeriassa. Moni varmasti muistaa tämän episodin, vaikka ei muuten seuraisi Afrikan uutisia kovinkaan ahkerasti. Tätä kirjallisuutta löytyy runsaasti sekä itse nigerialaisten että ulkomaalaisten kynistä. Itse teen siis taustoitusta käynnissä olevaa teatteriprokkista varten. En luultavasti ehdi lukea kaikkea, mutta yritän ainakin käydä läpi romaanit.

Edna O’Brien (s. 1930) on minulle tuttu kirjailija jo nuoruudesta, jolloin olin suuri Irlannin ystävä, ja luin varsinkin sen naisten kirjoittamaan kirjallisuutta kuin pikku orava. Hän ei koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta olen arvostanut hänen rooliaan katolilaisuuteen liittyvien myyttien purkajana. Nuorten naisten asema uskonnon määrittelemässä yhteisössä on ollut hänen tuotantonsa punaisena lankana 1960-luvulta saakka, ja useamman romaanin nimessä on sana ”girl”. Ja tässä uusimmassa teoksessaan hän palaa itselleen keskeiseen teemaan toisessa kulttuurisessa kontekstissa.

Ennen romaanin kirjoittamista O’Brien oli matkustanut pohjoiseen Nigeriaan haastattelemaan näitä siepattuja nuoria naisia, ja heidän auttajiaan. Toki siellä on rampannut monia muitakin maailmanluokan julkkiksia. Mutta arvostan sitä, että iäkäs kirjailija on lähtenyt reissuun maahan, joka ei ehkä nousisi ykköseksi seniorimatkailijoiden listalla. Kirjan arvioissa on myös keskitytty vähän liikaakin O’Brienin ikään.

Kirjaa on myös monella tasolla syytetty kulttuurisesta omimisesta. Tähän keskusteluun en koe kykeneväni osallistumaan nykyisillä eväillä. Tai haluaisin kirjoittaa aiheesta jotain syvällisempää kuin pelkän blogitekstin. Mutta ehkä johtuen näistä syytöksistä romaani on jäänyt vähälle huomiolle.

Romaanin kertoja on nimeltään Mariam, ja hän on lähtenyt perheensä kanssa pakoon Boko Haramia kotikylästään. Mariam tulee ensin julmasti raiskatuksi väliaikaisella leirillä, ja tämän jälkeen hänet pakkonaitetaan Mahmoud-nimiselle nuorelle miehelle. Moderni teknologia lisää Mariamin kauhun momentteja, sillä raiskaus tallentuu tekijän kavereiden puhelimille. Hääyötä Mariam viettää ”romanttisesti” led-valoketjun kajossa, eli Mahmoudilla on jopa hyvää tahtoa morsiamensa suhteen. Mies kuitenkin katoaa pian, eikä pariskunta enää näe toisiaan.

Mariamin pikkuveli on puettu tytöksi, jotta hän ei tulisi pakotetuksi lapsisotilaaksi. Perheen jäsenet joutuvat eroon toisistaan, eikä tässä kaaoksessa kukaan voi täysin luottaa toisiinsa. Myös kristityt miespastorit saattavat naamioitua burqan alle.

Osa siepatuista tytöistä on kristittyjä, ja he joutuvat opettelemaan Koraanin suuria ensimmäistä kertaa elämässään. Jatkuva huorittelu ja pakkoavioliitolla uhkaaminen murskaa monen tytön mielen. Samalla he kohtaavat sieppaajiensa syvän tietämättömyyden maailmasta.

Mariam tulee raskaaksi, ja synnyttää Babby-pojan. Tien päällä vauva on hänen ainoa turvansa, mutta kotikylään palattuaan tytön äiti järjestää lapsen adoptioon. Isä ja pikkuveli ovat kuolleet, eikä Mariam halua enää olla tekemisissä äitinsä kanssa. Mutta onko hänellä toivoa, mihin hän voisi uskoa näiden järisyttävien kokemusten jälkeen?

En lähtisi leimaamaan romaania epäonnistuneeksi, mutta aihepiiri on niin rankka, että siitä on vaikea saada aikaan häikäisevää taidetta. Teos on brutaalin realistinen, eikä siinä ole suvantovaiheita. Vaikka se on tiivis toteutukseltaan, nostan hattua kaikille, jotka ovat saaneet sen luettua yhdeltä istumalta. Itse jätin teoksen kesken elokuussa, ja nytkin taistelin läpi parissa sessiossa.

Äänikirjan lukija Sheila Atim ainakin onnistuu tehtävässään loistavasti. Hän on nuori ugandalaistaustainen näyttelijä, mutta olisin luullut häntä nigerialaiseksi, sen verran autenttiselta dialogit tuntuvat. Toisaalta teos pysyy ymmärrettävänä, kun koko tekstiä ei ole luettu vahvalla nigerialaisaksentilla.

Ihmiskaupan vastustamisen arkipäivää

Teos: Kristiina Markkanen ja Itohan Okundaye: Nimeni on Itohan (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Itohan Okundaye (s. 1990) on nigerialainen ihmisoikeusaktivisti, joka on asunut viimeiset vuodet elämästään Pohjanmaalla, Kristiinankaupungissa ja Vaasassa. Hän lähti kotimaastaan 15-vuotiaana Eurooppaan tietämättä, mihin maahan tai mihin töihin hän oli matkustamassa.

Hän matkusti maateitse Nigeriasta Norsunluurannikolle, ja lensi sieltä väärennetyllä passilla Barcelonaan. Lopullinen kohde oli Firenze, jossa Itohanista tuli öisin Sharon. Päivisin hän käytti itsestään nimeä Osita Otisasa, ja keksi vaihtoehtoisen pakotarinan, johon kuului Kolumbian kansalaisuus. Vielä vuosia Suomeen päätymisen jälkeen hän esiintyi Ositana, ja tämä peitetarina johti lopulta luottamuspulaan myös nigerialaisten parissa.

Itohan tuli Suomeen turvapaikanhakijana vuonna 2014, kun hän oli seitsemännellä kuulla raskaana. Light-poika syntyi Kätilöopistolla, ja vietti elämänsä ensi kuukaudet Kaarlenkadun vastaanottokeskuksessa. Pian perhe siirrettiin Kristiinankaupunkiin, jonne oli sijoitettu muitakin nuoria nigerialaisia äitejä.

Löysin tämän kirjan jo pari vuotta sitten, mutta en saanut sitä silloin luettua loppuun. Aihepiiri kiinnosti kyllä, mutta koin kerronnan jotenkin ulkokohtaiseksi tai pinnalliseksi. Kristiina Markkanen on toki ollut tärkeä vierelläkulkija Itohanin elämässä, mutta ehkä juuri läheisyys tekee kirjan sävystä varovaisen. Prostituution vuosista kirjassa kerrotaan kyllä, mutta kovin syvälle seksityön arkeen tämä teos ei luotaa. Lukija saa enemmän irti kuvauksesta Nigerian oloista 90-luvulla ja 00-luvun alkupuolella, ja nuoren turvapaikanhakijaäidin arjesta Suomessa. Tarina on pidättyväinen varmasti siksikin, että Itohan haluaa suojella muiden seksityöläisten identiteettejä. Tarinaa myös värittää Itohanin vahva helluntailainen usko, eli hänen uusi minänsä on täysin eri henkilö kuin lateksisaappaissa kekkuloiva Sharon.

Huomaan, että kirja on oikeastaan vasta ”löydetty” tänä vuonna, kun Anna Kuokkasen valokuvanäyttely Itohanin arjesta on kiertänyt ympäri maata. Kirja on takuulla pysäyttävää luettavaa varsinkin niille, jotka lähestyvät ihmiskaupan teemaa ensimmäistä kertaa. Arvostan tätä kirjaa aktivistien puheenvuorona, mutta kirjallisena tuotoksena olisin kaivannut siihen lisää kerroksia ja sävyjä.

Afrofuturismin kirkas helmi

Teos: Nnedi Okorafor: Who Fears Death (Daw Books, 2010)

Nnedi Okorafor on nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija, jonka genrejä ovat fantasia ja skifi. Hänet tunnetaan varsinkin lasten-ja nuortenkirjoista, mutta Who Fears Death saattaa olla hänen tunnetuin teoksensa. Se on aikuisten afrofuturistinen skifiteos, jonka päähenkilöt ovat parikymppisiä nuoria aikuisia. Teos sijoittuu tulevaisuuden Länsi-Afrikkaan, josta on tullut sudanilaisen kuningaskunnan siirtomaa.

Minulla on ollut tämä kirja hyllyssä vuodesta 2011, ja olen yrittänyt aloittaa sitä monta kertaa. Olen seurannut Okoraforin kirjailijan uraa somessa, ja tykästynut hänen tyyliinsä, vaikka ennen tätä olin lukenut häneltä vain muutamia aikuisten novelleja. Eiliseen saakka olin ollut sitä mieltä, etten vain kykene tähän romaaniin, koska se tuntui liian maagiselta ja futuristiselta.

Halusin kuitenkin haastaa itseäni, ja nyt kirja on luettu. En voi väittää, että ymmärsin sen läpikotaisin, mutta tajusin juonen, teemat ja kontekstin. Kirjassa oli edelleen osioita, joiden äärellä tylsistyin. Ja tästä huolimatta teos on huikea. Jos joku kutsuu tätä jo nyt klassikoksi, tuen tätä väitettä.

Parasta kirjassa on se, että se pyrkii yhdistämään monen Afrikan maan mytologiaa varsin luovalla tavalla. Eli vaikka Okorafor varmasti itse tuntee parhaiten Nigeria ja igbokulttuuria, teos avautuu myös lukijoille, jotka katsovat Afrikkaa jonkun muun mantereen osan suunnasta.

Kirjan päähenkilö on Onyesonwu, nuori nainen, jonka nimi kirjaimellisesti tarkoittaa ”kuka pelkää kuolemaa”. Onye on syntynyt raa’an joukkoraiskauksen tuloksena Najeeballe, nomadiselle naiselle, joka kuuluu suolakauppiaiden sukuun. Hän ei tiedä biologisesta isästään muuta kuin että hän on ollut raiskaaja ja ilmeisesti kuulunut nuru-heimoon.

Nurut ja okeket ovat kuin päivä ja yö, varsinkin ihonväriltään. Heidän välisistä kohtaamisista syntyneitä ewu-lapsia pidetään riivattuina, ja joissain yhteisöissä he ovat todellisen paarian asemassa. Onye alkaa ymmärtää taustansa paremmin, kun hänen kaupunkiinsa muuttaa poika nimeltä Mwita, joka on rodullisesti hänen kaltaisensa. Onye ja Mwita ystävystyvät, ja myöhemmin rakastuvat, mutta heidän suhteensa on hankala, sillä molemmat ovat perinteisen tietäjän koulutuksessa, eikä seksuaalinen energia kahden noviisin välillä ole näissä piireissä suotavaa.

Tämä on hurja ja raaka kirja, joka kuvaa ihmiskunnan äärimmäisiä tekoja. Lukija voi peilata tämän tarinan kautta monia eri kriisejä Afrikan mantereella. Joku voi lukea tästä viitteitä Biafran sotaan, toinen Ruandan kansanmurhaan, kolmas tilanteeseen Sudanissa. Henkilöhahmojen nimissäkin on sen verran variaatiota, että lukija voi paikantaa niistä islamilaiset vaikutteet. Romaanissa selvästi eletään laajan islamisaation jälkimaininkeja, vaikka islam-sanaa ei mainita. Onye päätyy kasvamaan kaupungissa, jossa vaaleampi-ihoiset nurut selkeästi pyrkivät palvelemaan yhtä jumalaa, hunnuttamaan naisensa ja elämään vaatimatonta elämää.

Kirjassa eletään aikaa, jona lapset ja nuoret ovat jääneet jotenkin heitteille. Suurin osa heistä käy koulua, mutta vanhemmilla on vähän valtaa vaikuttaa jälkikasvunsa valintoihin. Näin ollen seksuaalinen etsintä aloitetaan kovin nuorena. Onye päätyy teettämään itselle ympärileikkauksen 11-vuotiaana salaa äidiltään, jonka kulttuuriin tämä toimenpide ei kuulu. Samalla hänet vihitään nuru-heimon naiseuden salaisuuksiin. Jo tässä vaiheessa joillain hänen ikätovereistaan on kokemusta seksistä. Luokkatoveri Binta paljastaa, että hänen isänsä käy hänen huoneessaan öisin. Monet nuoret naiset tulevat raskaaksi lähes lapsina. Okorafor voisi kertoa tässä pohjoisen Nigerian tilanteesta, mutta hän on valinnut toisen tason kertoa tarinaansa.

Kyseessä on eeppinen matkakuvaus kuuden nuoren paosta kotikaupungistaan Jwahirista aavikon läpi kohti liberaalimpaa länttä, jossa edelleen käytetään sähköä ja tietokoneita. Matkan varrella Onye ehtii käyttää yliluonnollisia kykyjään monessa muodossa ja kuolemaankin kolme kertaa. Ystävyyden rajoja koetellaan, ja seksin suhteen on monenlaista säätöä.

Teos on teemoiltaan kovin laaja, eli sitä ei missään nimessä kannata ahmia vuorokaudessa, kuten itse tein. Kirjan runsaus muistutti minua jopa Salman Rushdien teoksista, vaikka genre ja kirjoitustyyli eroavat. Lukupäätöksen tein tälä kertaa siksi, että kirjan kannessa legendaarinen feministi-ikoni Nawal el-Saadawi kehuu kirjailijan tyyliä.

Okoraforin aiemmistakin lukemistani teksteistä minulle on välittynyt vahva afrosentrisyys, eli pyrkimys kirjoittaa aidosti tuon maanosan realiteeteistä käsin, selittämättä asioita liikaa länsimaisille lukijoille. Tätä romaania lukiessa tuo pyrkimys korostui vielä enemmän kuin aiemmin häneltä lukemistani novelleista. Välillä minua kyllä aidosti naurattivatkin tietyt osiot, joissa keskusteltiin rehevästi seksuaalisuudesta ja ruumiin toiminnoista. Mutta suosittelen kirjaa niillekin, jotka kokevat yksityiskohtaiset heimokulttuurien kuvaukset raskaiksi. Tämän teoksen heimot ovat puhtaasti fiktiivisiä heimoja, joten asioiden paikkansapitävyydestä ei tarvitse olla huolissaan.

Onko ”rodusta” enää uutta opittavaa?

Teos: Ijeoma Oluo: So You Want to Talk About Race (Seal Press, 2018)

Äänikirjan lukija: Bahmi Turpin

Ijeoma Oluo (s. 1980) on tunnettu Black Lives Matter-liikkeen aktivisti, joka vaikuttaa Seattlen alueella. Hän on nigerialaisen isän ja valkoisen ameikkalaisen äidin lapsi, joka tuli enimmäkseen valkoisen sukunsa kasvattamaksi. Ijeoman isä palasi kotimaahansa tämän ollessa kaksivuotias. Hän on itse tullut äidiksi nuorena ja kasvattanut lapsiaan yksinhuoltajana. Näin hänen oma tarinansa aktivistina ja kansalaisvaikuttajana ei ole kaikista tyypillisin, vaan voitaisiin jopa sanoa, että hän edustaa hyvin tavallisen, vaikeuksia kokeneen nuorehkon mustan naisen ääntä Yhdysvalloissa.

Oluo päätyi kirjoittamaan tämän esikoiskirjansa muiden kannustuksesta, sillä ennen tätä hän oli puhunut samoista asioista intohimoisesti somessa. Teos nousi nopeasti New York Timesin bestseller-listalle. Vielä uutta nostetta teos on saanut vuonna 2020 tapahtuneen George Floydin murhan jälkeen, eli kirjaa voidaan pitää tärkeänä kontribuutiona Black Lives Matter-liikehdintään.

Juuri nyt pääni ei ole vaikuttavien poliittisten esseiden vastaanottomoodissa, sillä askartelen enemmän taiteellisissa sfääreissä, mutta olisin ollut kirjasta varsin vaikuttunut vielä 00-luvulla, kun opetin intersektionaalisen feminismin kysymyksiä yliopistossa. Tätä teosta ei ehkä ole kirjoitettu yliopiston kurssikirjaksi, mutta kyllä tälle olisi tilausta myös akateemisessa maailmassa, varsinkin Pohjoismaissa, joissa keskustelut ”rodusta” ja rodullistamisesta joudutaan usein aloittamaan aivan alkutekijöistä. Teos on hyvin yleistajuinen, ja pitää sisällään arkisia esimerkkejä siitä, kuinka ”rodusta” kannattaisi tai ei kannattaisi puhua. Kenen äänellä on merkitystä näissä keskusteluissa, ja keiden äänet jäävät kuulematta.

Teos kattaa koko amerikkalaisen yhteiskunnan spektrin, joista tutuimmat episodit varmasti liittyvät poliisiväkivaltaan, mielenosoituksiin, mellakoihin ja mustien miesten yliedustukseen maan vankiloissa. Itseäni kiinnosti enemmän arkisemmat kohtaamiset, kuten työelämään, koulunkäyntiin ja akateemiseen maailmaan liittyvät havainnot.

Eli opinko mitään uutta ”rodusta” tämän kirjan kautta? Kyllä opin. Itsellä taitaa olla kohtuuhyvät tiedot USA:n rodullistamisen historiasta, eli sillä osastolla teos oli tuttua huttua. Mutta opin paljon uutta erityisopetuksesta, mustien lasten vääristä diagnooseista, valkoisen koulujärjestelmän arvomaailmasta, ja erittäin surullisesta jatkumosta, joka tunnetaan nimellä ”school to prison pipeline” .

Suosittelen teosta lämpimästi varsinkin kaikille niille, jotka ovat hukassa tämän päivän monikulttuurisen työn sanaston kanssa. Termit kuten intersektionaalisuus, POC, mikroaggressio ja turvallinen tila tulevat Oluen avaamia todeksi ilman liiallista rautalangasta vääntöä tai opettavaisuutta. Tai kyllä tätä teosta voi kutsua pedagogiseksi, mutta se on tasavertaista puhetta kansalaiselta kansalaiselle.

Jäin miettimään varsinkin Ijeoman omaa tarinointia koulujen pihoilta ja luokkahuoneista. Hänen oma koulumenestyksensä oli aina hyvä, mutta veljen koulu-ura oli tyypillistä mustan pojan alisuoriutumista. Tämän vuoksi lasten äidin piti viettää paljon aikaa poikansa luokassa varmistaakseen sen, että tämä tuli edes jotenkin ymmärretyksi. Veljellä jäi lukio kesken, mutta musiikkikouluun pääsy pelasti hänet todennäköiseltä nuorisorikollisuudelta. Koulujärjestelmän sokeat pisteet tuntuvat loputtomilta. Jotenkin itse tuntuu, että jos minulla olisi mustia lapsia tuossa yhteiskunnassa, niin kannattaisin monenlaisia separatistisia hankkeita.

Nuorisorikollisuutta Lagosissa

Teos: Abi Ishola-Ayodeji: Patience is a Subtle Thief (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Liz Femi

Patience on nuori opiskelijatyttö Lagosissa, ja hänen isänsä on iso kiho, paikallinen kuvernööri Ibadanin kaupungissa. Patiencen äiti on kadonnut kuvioista, ja uusi äitipuoli jyrää amatsoni lailla kodin universumissa. Patiencella on äidistä jäljellä vain joitain kirjeitä ja valokuvia, ja hän uskoo äidin lähteneen Amerikkaan, maahan, jossa vanhemmat olivat joskus tutustuneet nuorina opiskelijoina.

Patience on syntynyt Yhdysvalloissa, ja hänellä on maan kansalaisuus. Lagosissa hän saa pakkomielteen äidin löytämisestä, mutta vanhempien riitaisen eron vuoksi hän tietää, ettei tule saamaan isältään rahaa Jenkkilän reissua varten. Isä pitää tyttären passia ja muita papereita lukkojen takana varmuuden vuoksi.

Ibadan on maan tärkein yliopistokaupunki, mutta Patience ei halua jäädä tähän Nigerian Oxfordiin, koska tämä tarkoittaisi kotona asumista opintojen aikana. Lagosissa häntä odottaa vapaus ilkeästä äitipuolesta, eikä häntä harmita asuminen opiskelija-asuntolassa, vaikka hän on tottunut asumaan leveästi taloissa, joissa ei koskaan koeta sähkökatkoksia.

Lagosissa Patience törmää Kash-serkkuun, joka hustlaa ahkerasti hämäräbisneksissä. Serkku on opiskellut öljyalan insinööriksi, mutta joutuu elättämään itseään okada-kuskina. Kuljetusalalla on monia mahdollisuuksia huijaamiseen, ja Kashilla on innovatiivisia välistävetämisen ideoita. Patience ylipuhutaan tähän pikkurikollisten jengiin, ja hän alkaa myös seurustella serkun rikostoveri Chiken kanssa. He päätyvät tekemään sarjan pankkitilitalletuksiin liittyviä huijauksia.

Vaikka tarina on traaginen juonellisesti, hahmoissa on myös koomista potentiaalia. Äänikirjan lukija Liz Femi onnistui tehtävässään mainiosti. Välillä minun on vaikea kuunnella pitkää romaania, joka vedetään hieman ylinäytellyllä Lagosin murteella, mutta tällä kertaa tämän lukijan kovinkin eläväinen tyyli miellytti minua.

Ishola-Ayodeji on nykyään New Yorkissa asuva kirjailija, mutta ainakaan hän ei ole menettänyt kosketusta kotimaansa elämänmenoon ja estetiikkaan. 1990-luvun ajankuva on tässä osittain sellaista, johon suomalainenkin lukija voi samastua. Nuoret rakastavat videopelejä, heillä on amerikkalaisia merkkivaatteita ja meikkejä, ja musiikkimaku on hyvin kansainvälistä. Tarina alkaa vuodesta 1992, joten arvelisin päähenkilön 1970-luvun puolessavälissä syntyneeksi. Opiskelijaelämän kuvauskaan ei tuntunut minusta kovin eksoottiselta, eli teoksen nuoret naiset elävät suht villiä ja vapaata elämää kampuksella. Toki Patience on omalla tavallaan riippuvainen isästään, mutta häntä vaivaa enemmän isän välittämisen puute kuin hänen kontrollinhalunsa.

Jotain yhteistä tässä oli myös viimeksi lukemani teoksen, Jendella Bensonin Hope and Glory kanssa, joka sijoittui nykypäivän Lontooseen, mutta kertoi myös yoruba-kulttuuriin kuuluvista nigerialaisia. Molemmissa kirjoissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä ja vaikeita tunneilmapiirejä. Hieman tämän romaanin isähahmo myös muistutti Chimamanda Ngozi Adichien Purppurahibiskuksen isää, vaikka tässä isä ei ole sadistisen väkivaltainen eikä fanaattisen uskonnollinen. Adichien romaanissa isä kuuluu igbokulttuuriin, mutta on sanoutunut irti oman kulttuurinsa tavoista ryhdyttyään katolilaisuuden äärimmäiseksi airueeksi.

1990-luku on ollut Nigeriassa poliittisesti turbulenttia aikaa, ja nuorten opiskelijoiden näkökulmasta levottomuudet ovat vaikuttaneet heidän elämiinsä konkreettisesti. Monien opinnot venyivät tai keskeytyivät, ja tämä epävarmuuden tila on jatkunut näihin aikoihin. Eli teos kertoo epätoivoisista olosuhteista, jotka tekevät ihmisistä varkaita. Pidin paljon juuri kirjan nimestä, joka on tarpeeksi monimerkityksinen ja arvoituksellinen.

Yoruba-hautajaisissa Lontoossa

Teos: Jendella Benson: Hope and Glory (Harper Audio, 2022)

Äänikirjan lukija: Kelechi Okafor

Glory on kolmekymppinen nigerialaisen maahanmuuttajaperheen vesa, joka on kasvanut Lontoossa, mutta lähtenyt luomaan uraa aikuisena Los Angelesiin. Paluu kotiin perheen isän kuoltua on pakollista, eikä sisarusten kohtaaminen tunnu kovinkaan mukavalta. Veli Victor on vankilassa, ja sisko Faith on muuttunut ärsyttäväksi pönöttäjäksi. Äiti Celeste on tulossa hulluksi surusta, ja tuhlaa kaikki rahansa kotimaan noitatohtorien pelottaviin neuvoihin. Välillä äiti käy myös lataamossa vastointahtoisessa hoidossa.

Tämä ei ainakaan tuntunut kovin tyypilliseltä chicklit-pläjäykseltä, vaikka sen aihepiireissä on jotain viihteellistä. Romaanin hahmot ovat kaikki elämässään laskevassa kierteessä, vaikka perheen kuollut isä oli pitänyt jälkikasvunsa menestystä itsestäänselvänä opinkappaleena. Kaikkien sisarusten välit ovat väkinäiset, ja jossain taustalla kummittelee vielä oletetusti kuollut Gloryn kaksossisko Hope, joka on keskeinen syy äidin pahoinvointiin.

Eli luovuin sitten chicklit-moodista, ja yritin lähestyä teosta vakavampana perusromaanina. Kyllähän tämä silti tuntuu naisille kirjoitetulta kirjalta, sillä tässä naiset riitelevät keskenään raskaista huoltosuhteista. Kirjan perussävy on aika traaginen, kun olen tottunut löytämään tämän tyyppisistä afrikkalaisen diasporan kuvauksista hieman enemmän huumoria. Mutta teos ei keskity kuvaamaan kahden kulttuurin välisiä törmäyksiä, ja näin ollen kirjan ideaali lukija tietää jo etukäteen paljon länsiafrikkalaisia kulttuureista. Eli näkisin romaanin keskeisenä yleisönä nuoret toisen polven afrikkalaistaustaiset naislukijat.

Kirjassa liikutaan Lontoossa keskiluokkaisilla asuinalueilla. Henkilöiden elämäntapa tuntuu kuitenkin aika maanläheiseltä, ja Glorykin alkaa seurustella karibialaistaustaisen Julianin kanssa, joka on aivan tavallinen parturi. Suhdetta pitää kuitenkin piilotella, sillä suurin osa Gloryn suvusta on hartaita helluntailaisia, eikä siinä yhteisössä saisi olla esiaviollisia suhteita. Tämä tuntuu tekopyhältä varsinkin Amerikassa koetun vapauden jälkeen.

Kiinnostavinta tarinassa oli perhesalaisuuksien käsittely, sillä kirjan perhe tuntuu todella salamyhkäiseltä menneisyytensä suhteen. Glory ei tunnu tietävän paljoakaan vanhempiensa elämästä ennen Britanniaan muuttoa. Hänen perheessään on totuttu antamaan kaikesta kiiloitettu, teflonpintainen kuva. Perheen sisäinen kommunikaatio tuntuu jopa suomalaisesta näkökulmasta jurolta.

Glory päätyy töyssyisen kotiinpaluunsa aikana muuttamaan käsitystään suvustaan, ja koko Nigeriasta. Kirja oli muuten monisyinen ja juureva, mutta minua paikoitellen ärsytti Gloryn someaddiktio ja taipumus tehdä ihmisistä johtopäätöksiä heidän Instagram-tiliensä perusteella. Kuitenkaan kukaan hahmoista ei ole kovin ärsyttävä pintaliitäjä, eikä romaani ole erityisen keskittynyt ulkonäköön, shoppailuun tai muotiin. Eli teoksen hahmot tuntuvat kehityskelpoisilta, ja esikoisromaaniksi teos on harvinaisen kypsä.

Teosta on verrattu muun muassa intialaistaustaisen Balli Kaur Jaswalin teoksiin, joita on saatavilla myös suomeksi. Itselle hänen kirjansa ovat olleet suuria hittejä, ja tässä romaanissa on samaa potentiaalia tulla bestselleriksi. Ehkä Kaur Jaswalin kirjojen äärellä koin enemmän rentoutumista, mutta se johtuu siitä, että punjabilainen meininki on minulle tutumpaa kuin Nigerian jorubaheimon. Silti korostan, että kirjan varsinainen sanoma ei liittynyt jorubakulttuurin omituisuuksiin, vaan ehkä enemmänkin juuriltaan irti revittyjen afrikkalaisten omituisiin tulkintoihin kristinuskosta.

Olen lukenut kuukauden sisällä kolme kirjaa, jotka kertovat nigerialaisia perheistä Lontoossa. Näistä koomikko Gina Yasheren Cack-handed on suosikkini, mutta tämä teos ja Otegha Uwagban We Need to Talk About Money rikkoivat enemmän stereotypioita afrikkalaisista maahanmuuttajista Euroopassa.

Nigerialaista LGTB-komediaa

Teos: Gina Yashere: Cack-handed. A Memoir (Harper Audio, 2021)

Äänikirjan lukija: Gina Yashere

Gina Yashere (s. 1974) on musta brittiläinen koomikko, jonka sukujuuret ovat Nigeriassa. Löysin tämän teoksen sattumalta Storytelistä etsiessäni aivan muunlaista länsiafrikkalaisia sisältöä. Kirja alkoi kiinnostaa siksikin, että kaipasin hieman kevennystä maailmanpoliittisesti raskaisiin teemoihin.

Teos on melko epätyypillisesti kerrottu nuoren naisen kasvutarina Lontoosta, jossa Yashere on elänyt lähes koko ikänsä. Viimeisinä vuosina hän on vaikuttanut enemmän Yhdysvalloissa. Mutta saako Bethnal Greeniä ikinä irti tytöstä, siihenkin tämä teos yrittää vastata.

Eniten minuun tässä tarinassa kolahti kuvaus Yasheren lapsuudesta, vaikka myös nuoruuden ja nuoren aikuisuuden kuvaukset ovat kiinnostavia. Yashere syntyi kahdelle Nigeriassa muuttaneelle siirtolaiselle varsin epävakaissa oloissa. Hänen äitinsä jäi yksinhuoltajaksi odottaessaan neljättä lastaan. Hänellä oli jo yksi lapsi Nigeriassa, jolla oli eri isä kuin Ginan Lontoon sisarusparvella. Ginan isä oli opiskelemassa Prahassa, ja kävi Lontoossa vaimonsa luona vain vierailemassa. Perhe-elämä ei koskaan asettunut sellaiseksi kuin äiti olisi sen halunnut, ja kolmannen raskauden aikana isä katosi takaisin Nigeriaan.

Lontoo oli hyvin rasistinen kaupunki 1960-luvulla, kun Ginan vanhemmat tapasivat, eikä tilanne paljoa parantunut 1970-luvulla, kun kirjan sisarusparvi syntyi. Elämä Bethnal Greenin vuokrakasarmeilla oli äärimmäisen niukkaa, ja välillä myös hengenvaarallista, kun taloja piti lämmittää parafiinilla.

Yasheren kertojan ääni on aika maaninen, ja lukutapa persoonallinen. Pystyin kuuntelemaan häntä noin tunnin pätkissä, eli kirja kulki mukanani melkein viikon. Olisin ehkä arvostanut painettua tekstiä, sillä Yashere vetää äänikirjan lukemisen standup-tyylillä, mutta kirja ei ole kauttaaltaan standupia, vaan siinä on vakavampiakin osioita. Yasheren urakehityksen tarina ei esimerkiksi ole niin humoristinen kuin Bethnal Green-osiot, vaan siinä on vakavaa asiaa viihdemaailman rodullistetuista rakenteista.

Näinä päivinä Yasherella on oma talo Kaliforniassa, ja hän voi vapaasti valita, millaisella autolla hän ajaa. Jotain yhteistä tällä tarinalla on muun muassa Ismo Leikolan Hollywoodin valloituksen kanssa, vaikka näiden kahden koomikon huumori on aika erilaista. Mutta molemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin keski-ikäisinä.

Sain kirjasta vaikutelman, että Yashere olisi käynyt Nigeriassa vain kerran, ja pian tämän jälkeen hänen kauan kadoksissa ollut isänsä kuoli. ”Juurimatka” vanhempien kotimaahan herätti hänessä vähemmän tunteita kuin hän odotti tapahtuvan, mutta kaikesta huolimatta oli varmasti hyväksi hänen mielelleen, että kohtaaminen isän suvun kanssa lopulta tapahtui.

Kirjan nigerialaisesta äitihahmosta sain lopulta aika kehityskelpoisen kuvan, eli vaikka hän kasvatti lapsiaan ankarasti, hän on onnistunut hyväksymään aikuisen tyttärensä seksuaalisen suuntautumisen ilman suurta kriisiä, ja äidin ja tyttären suhde vaikuttaa lämpimältä.

Kirjan nimi viittaa vasenkätisyyteen, ja yleisiin kehitysmaista tulleiden uskomuksiin vasenkätisten ihmisten taipumuksista. Onhan vasen käsi monissa kulttuureissa varattu ainoastaan vessa-asioille. Yasheren tapauksessa tarinaan liittyy yleisempi kokemus fyysisestä kömpelyydestä. Ehkä kokemus kömpelyydestä on myös Ginaa suojaava tekijä, sillä kirjan äitihahmo ei voi odottaa häneltä kovin briljantteja suorituksia keittiössä. Perheen selviytymisen takaa myös se, että heillä syödään koko viikko samaa sunnuntaisin valmistettua pataruokaa, eli viikolla kenenkään ei tarvitse keittää mitään.

Saatan kuunnella tätä kirjaa vielä toisenkin kerran, kun tässä oli muutama varsin hykerryttävä episodi. Tai sitten alan seurata taiteilijan videoita Youtubessa.

Hautajaisvalmisteluja Igbomaassa

Teos: Chimamanda Ngozi Adichie: Notes on Grief (HarperCollins, 2021)

Äänikirjan lukija: Chimamanda Ngozi Adichie

Chimamanda Ngozi Adichien isä kuoli Nigeriassa syksyllä 2020, jolloin suuri osa maailman lentoasemista oli joko kiinni tai toimi vain marginaalisesti. Isä-James (s. 1932) oli matemaatikko, tilastotieteen professori ja pitkäaikainen Nsukkan yliopiston kansleri. James oli nuorempana ollut opiskelemassa ja tutkijavaihdossa Yhdysvalloissa, ja ehkä tämänkin vuoksi hänen lapsensa ovat päätyneet kahden maan kansalaisiksi. Perheessä kuitenkin kannustettiin igbon kielen puhumiseen, ja paikallinen identiteetti oli tärkeää Chimamandan vanhemmille.

Teos on intiimi, lyhyt essee surusta poikkeustilan aikaan, ja hautajaisten järjestelystä keskellä epävarmuutta. Suku tapaa jatkuvasti Zoomin välityksellä, Chimamanda suree lukemalla isänsä WhatsApp-viestejä. Isä oli oppinut käyttämään sosiaalista mediaa yli 80-vuotiaana; kuollessaan hän oli 88-vuotias.

Chimamanda piirtää kuvaa ikääntyvästä akateemikosta, joka koukuttuu sudokujen tekemisestä eläkepäivillä koomisuuteen saakka. Toinen isän intohimon kohde on kartat ja välimatkojen mittaaminen. Viettäessään aikaa tyttärensä luona paikallinen maantiede kiehtoo häntä vielä silloinkin, kun hän ei enää jaksa kävellä kuin vaivoin postilaatikolle.

Isän elämään sattui vielä vanhoilla päivillä draamaa, kun hänet kidnapattiin vuonna 2015, ja suvulta vaadittiin järeitä lunnaita tyttären julkkisstatukseen vedoten. Tämän jälkeen James ja Grace muuttivat Nsukkan yliopistokaupungista takaisin suvun juurille Abban kaupunkiin, Anambran osavaltioon.

Kirja varmasti koskettaa kaikkia, jotka ovat menettäneet läheisiä toisessa maassa covidin aikana. Adichie kuvaa myös omia ristiriitaisia tunteitaan suhteessa igbokulttuuriin. Hautajaiset on järjestettävä pompöösein menoin, vaikka hän itse haluaisi surra yksityisemmin. Vaikka myös Nigeriassa on covidin aiheuttamia rajoituksia, hautajaisiin tulee satoja ihmisiä. Lopulta Chimamanda löytää lohtua hautajaisteepaitojen painattamisesta: suvun jäsenten yhtenäinen hautajaisunivormu on keskeinen osa perinteitä.

Romaanissa Half of a Yellow Sun on takuulla paljon Adichien oman suvun kokemuksia Biafran sodan ajoilta (1967-70). Tässäkin muistelmassa kiinnostavaa oli Adichien perheen sisarusten isot ikäerot ja niistä johtuvat muistojen poikkeamat. Hänen vanhimmilla siskoillaan kun on omakohtaisia muistoja tuosta sodasta.

Olisin voinut lukea Jamesin ja Gracen pitkästä avioliitosta pidemmänkin muistelman, mutta tämä oli hyvä alku tarinankerronnalle.

Teos näyttäisi olevan tulossa julkaisuun myös suomeksi lokakuun alussa.