Ekskursio naiseuden ytimeen

IMG_1055.JPGHanna Weseliuksen Alma! (WSOY, 2016) näyttää herättäneen positiivista vipinää verkostoissani. Kuvataiteilijana, toimittajana ja valokuvauksen opettajana tunnettu Weselius voitti tällä esikoisromaanillaan Kirjan vuosi 2015-kilpailun. Kiinnostavalla tavalla visuaalisesti suuntautunut taiteilija onnistuu tässä laajentamaan reviiriään kohti auditiivista, onhan romaanin toinen päähenkilö Alma Mahler (1879-1964), Gustavin vaimo ja itsekin liedien säveltäjä.

Almasta huolimatta juoni painottuu tämän päivän Suomeen ja Suomen asemaan globalisoituvassa maailmassa. Alma on peili, jonka kautta nykymenoa arvioidaan. Tarinan kertoja on närkästynyt Alman lehmämäiseen status quon hyväksyntään siinä vaiheessa, kun hän vielä oli Gustavin vaimo ja lihallinen toimija monine rakastajineen. Kertoja puhuttelee Almaa ja toivoo tämän ryhdistäytyvän luovana ja älyllisenä subjektina.

Romaani rakentuu kuin kollaasi tai lievästi pervo sukualbumi. Monet kappaleista tuntuvat enemmän miniatyyrimaalauksilta kuin kertomuksilta. Helsingin, Wienin ja New Yorkin kadut ja korttelit todistavat monenlaista naiseuden performanssia itsepalvelusolariumin bikininaisista sotanorsujen ja siiderivalaiden vapautusliikkeeseen. Wienissä Alma ”lenkkeilee” ensimmäistä kertaa kolmikymppisenä kermakakkuleningissään ja kokee endorfiinihumalan.  Helsingin metroissa kypsät naiset saavat liikaa huomiota ”valuvilta” somalinuorukaisilta, joilla ei tunnu olevan mitään häpyä ehdotuksissaan. Lähiöissä nuoret naiset välttelevät guerillapolkuja ja syyttävät arkkitehtejä trauman paikkojen tunnistamattomuudesta.

Koskettavimmat kohdat romaanissa liittyvät Nigerian siepattujen koulutyttöjen kohtaloon ja kuvauksiin maailman valomeren solmukohdista. Parrasvaloista syrjään jäävät synnytykset Välimeren kiikkerissä veneissä, jonne Frontex saattaa armeliaisuudessaan heittää vesipulloja, mutta ei ole lapsia ruokkiva lintuemo, koskaan. Maailmantuskaa potee varsinkin kuvataitelija Aino, jolla on omissakin asioissaan riittävästi murehdittavaa. Ainoon oli helppo samastua, sillä hänen arjessaan yksinhuoltajana oli paljon tuttua tarttumapintaa. Aino oli kaltaiseni tyyppi, jolle sosiaalitoimiston  tapaamisesta myöhästyminen jonkun taiteellisen sivupolun vuoksi on normaalia arkea.

Ainon ja hänen lastensa elatusasioista vastuussa olevan kaupungin lastenvalvojan polut risteytyvät somalipoika Abdin hahmon kautta. Lastenvalvojan sekaantuminen kuusitoistavuotiaaseen panomieheen oli herkullisen epäkorrekti ulottuvuus, vaikkakin jäin miettimään, kuinka erilaiselta kuvio olisi näyttäytynyt, jos sossun setä olisi sekaantunut teini-ikäiseen somalityttöön. Abdi ei kuitenkaan ole tässä namutädin hyväksikäytön uhri, vaan seksuaalisuudestaan nauttiva, leikillinen subjekti, joka osaa nauttia myös seksin jälkeisistä vihreistä macaron-leivoksista ja Stockan herkun oliiveista. Lakinaisen kertojan ääni onkin epäkorrektiuden lisäksi herkullisen ristiriitainen, jopa epäluotettava. Ohjeistaessaan Almaa elämään feministisempää elämää hänen omat ratkaisunsa ovat kummallisen noloja. ”Asiat ovat himmenneet kuin sodanaikaiset pöytähopeat”, hän toteaa viitaten ehkä enemmän omaan arkeensa kuin Alman.

Traagisten ja eettisesti arveluttavien kohtaloiden rinnalla teoksessa oli humoristisiakin puolia. Ainakin itse hihkuin onnesta lukiessani Johanna Tukiaisen gentlemannipuolustajasta irvokkaissa nettikeskusteluissa. Vastaavasti Henry Laasasen akateemisten aivopierujen esilletuominen herätti minussa huutonaurua. Säälistäjät-leffan tekijöihin kohdistuva pilkka ei tässä universumissa eroa paljon Tuksun kiusaamisesta – oikeastaan kaikki naiset ovat Laasasen hengenheimolaisille potentiaalisia tunkkeja, sotanorsuja ja siiderivalaita, elleivät ole rekkalesboja tai suvakkihuoria. Nainen on aina se heikompi astia, jonka mies voi korjaavilla toimillaan paikata.

Näin kirjassa hengenheimolaisuutta Elina Hirvosen uusimman romaanin Kun aika loppuu (2015) kanssa, vaikka tässä keskityttiin pienempiin ja arkisempiin tapahtumiin. Molemmilla oli samantyyppistä lukijan hienovaraista eettistä herättelyä, joka ei kuitenkaan johtanut yhden totuuden jyräämiseen. Toisaalta näin Alman historiallisen hahmon esittelyssä jotain samaa Mikaela Strömbergin teoksen Sophie. (2015) kanssa, myös kirjan nimeämisen tasolla. Naisen nimi ja piste/huutomerkki-kombot ovat nyt kirjamarkkinoilla muotia! Strömbergin kerronta oli perinteisempää, mutta molemmissa romaaneissa kuvataan naista, joka päätyy kulkemaan omia polkujaan.

Ansiokasta romaanissa oli sen jättämä tunne, että olisi matkustanut maailman ympäri siitä huolimatta, että varsinkin Suomen pään tapahtumat olivat melko mitättömiä.  Leikkaukset ja kuvakulmien valinnat siis toimivat esimerkillisesti. Koin kirjan lukeneena virkistyneeni sen sijaan, että olisin jäänyt vellomaan maailmantuskaan. Samalla olen extrakiitollinen siitä, että kirjassa mainittiin Marilyn Monroe, sillä olen kuumeisena etsinyt Helmet-haasteen rastia nro 22.

Igbomaan neljä veljestä

kalamiehetKaikki paha juontaa juurensa siitä, että pojat karkaavat kalaan. Poikien kalastus on potentiaalisesti demoninen ilmiö, sillä joen varrella vaanii kylähulluja. Mielenvikaisuus voi tarttua, eikä köyhässä maassa ole säädetty hullujen pakkohoitolakia. Hullut ovat kirjaimellisesti heitteillä ja vaanivat lapsia turuilla ja toreilla. Siksi kunnon pojat pysyvät iltaisin kotona lukemassa läksyjä ja Raamattua.

Näillä premisseillä alkaa nigerialaisen Chigozie Ibioman romaani Kalamiehet (Atena, suom. Heli Naski), joka sijoittuu 1990-luvulle. Romaani kertoo Agwun keskiluokkaisesta perheestä, jonka isä joutuu Nigerian pankin matkatöihin maan pohjoisosaan. Perheen turvallisuuden vuoksi äiti ja lapset jäävät kotikonnuilleen ja isä käy kotona vain joka toinen viikonloppu. Äidin auktoriteetti poikien kasvattajana ei isän poissaollessa ole vakaalla pohjalla, vaan pojat saavat liikaa vapautta. Veljiä on viisi, mutta heistä nuorin on tarinassa pienemmässä roolissa. Kertojana on perheen kolmanneksi nuorin lapsi Benjamin, joka tarinan alussa on noin kymmenvuotias. Isoveljet Ikenna, Bojanonimeokpu ja Obembe lähestyvät jo teini-ikää.

igbo-maskIsällä on suuret suunnitelmat poikiensa suhteen. Hän on jo pitkään aikonut lähettää heidät opiskelemaan Kanadaan, ja suunnitelma etenee jo passien ja viisumien haun tasolle. Maastamuutto on ainoa toivon kipinä, sillä paikalliset koulut ovat läpikotaisin korruptoituneita. Maassa on poliittista kuohuntaa sotilashallituksen aikana, ja vanhemmat kannattavat ”edistyksellistä”, sosiaalidemokraattista MPI-puoluetta. Pojat ovat jopa saaneet rahoitusta opintoihinsa paikalliselta poliitikolta, ja kotia koristaa lahjaksi saatu MPI-kalenteri, josta kaikki ovat ylpeitä. Politiikka ja uskonto kulkevat käsi kädessä perheen arjessa. Perhe vaikuttaa katoliselta, mutta samalla heillä käy valkoihoinen helluntailainen pastori Collins rukoilemassa sen puolesta, että pojat pääsisivät eroon kalastushulluudestaan.

Joenvarren tapahtumat kääntyvät koomisista traagisiksi, kun kylähullu Abulu saa henkisen otteen veljeksistä. Poikia Abulun eläimellinen seksuaalisuus, jätteiden syönti ja huhut miehen insestisestä perheestä kiehtovat, vaikka heitä on kielletty olemasta tekemisissä tämän kanssa. Teosta voikin lukea puheenvuorona länsiafrikkalaisista käsityksistä mielenterveydestä. Nigeriassa on jo 1990-luvulla olemassa modernia mielisairaanhoitoa, mutta sairaalaan joutuminen on suuri tabu. Poikien äiti joutuu huolistaan sekopäistyttyä mielisairaalaan useamman kerran. Isä ei kuitenkaan hylkää vaimoaan, vaan palaa kotiin ja perustaa kirjakaupan.

Teos on kauttaaltaan ruumiillinen. Eritteiden määrä lähenee jo Jouko Turkan tulkintaa Seitsemästä veljeksestä. Eläinvertauksilla on suuri rooli lukujen jäsennyksessä, mutta Ibioma ei sorru käyttämään afrikkalaisista eläimistä yleisimpiä, vaan kirjassa seikkailevat enemmän linnut ja hyönteiset. Kaloista, kalalajeista ja kalastamisen käytännöistä olisin halunnut lukea enemmänkin, mutta Ibioma jättää kalateemansa mystisen salaverhon taa, kiellettyyn maailmaan, joka pidetään vanhemmilta piilossa.

Tunnen jonkun verran nigerialaisia, jotka ovat kertoneet minulle maansa ekokatastrofista – kuivuvista joista, veden saastumisesta öljyllä. Poikien kalastusharrastus voi tuntua jopa nostalgiselta, sillä suurella todennäköisyydellä kaupungeissa asuvat nigerialaislapset nykyään tietävät paljon vähemmän kalan pyynnistä kuin edelliset sukupolvet. Tässäkin teoksessa Akuren kaupunki kasvaa ja kehittyy niin, että kuusi vuotta vankilassa virunut Benjamin ei enää tunnista kaupunkiaan samaksi sinne palatessaan. Kun poikia epäillään rikoksista, osa karkaa suvun kotikylään Igbomaahan, ”puskaan”,  jonnekin Umuahian taa, jonne virkavalta ei helposti eksy.

Olen tyytyväinen siitä, etten lukenut kirjailijan saatesanoja enkä muiden kirjoittamia arvioita ennen teoksen lukemista. Luin kirjaa pienempänä tarinana kuin miksi se on tarkoitettu. Kansallisella tasolla luettuna se laajenee kuvaukseksi neljästä heimosta, joiden yhteiselo on käytännössä mahdotonta – niin eriävät he ovat kulttuurisesti ja uskonnollisesti. Vaikka Abulun hahmo on viihdyttäväkin kaikessa kauheudessaan, hänen hahmonsa on myös kolonialismin metafora. Vain joku täysin pähkähullu britti saattoi keksiä Nigerian, samaan aikaan kun alueen heimoilla oli omia itsenäisyysajatuksiaan. Teos on myös tribuutti Chinua Acheben klassikkoteokselle Things Fall Apart (josta myös on ilmestynyt suomennos, Kaikki hajoaa), vaikka tyylillisesti se ei onneksi imitoi Achebea.

obierikaMainittakoon, että minulla kesti 10 vuotta lukea Things Fall Apart. En yksinkertaisesti nuorempana jaksanut lukea pitkäpiimäisiä maalaiselämän kuvauksia, olivatpa ne Suomesta tai Nigeriasta. Achebe on ollut minulle vaikea kirjailija, kun taas olen pitänyt Wole Soyinkan teoksista kuin hullu puurosta. Kalamiehet taas tuntui teoksena asteen ”vaikeampana”/taiteellisempana kuin esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien teokset. Erityisen paljon pidin igbon kielen runsaasta viljelystä – näin runsasta omakielisyyttä näkee harvoin afrikkalaisissa englanninkielisissä romaaneissa. Asioita ja ilmiöitä ei myöskään selitetty liikaa ulkomaiselle lukijalle, vaan lukija sai tehdä omaa käännöstyötään melko reippaasti.

Kirja jätti minut nälkäiseksi ja vähän säikähtäneeksi. Perheen tragedia lähestyi jo kauhutarinaa, vaikka sen jäsenille ei tapahdukaan erityisen yliluonnollisia asioita. Onneksi Ibioma maustoi tarinaansa myös popkulttuurilla ja jalkapallolla, muuten lukukokemus olisi ollut liian rankka.

Joudun (tai pääsen) luultavasti lukemaan tämän myös englanniksi, vaikka suomennos tuntuikin saumattomalta. Tämä on kirja, jonka haluaisin omistaa, sillä Afrikka-hyllyni ei ole aikoihin saanut uusia lisäyksiä. Yksi kirjavuoden yllättävimpiä helmiä tämä oli – vahvasti kerrottu, klassinen, rajoja rikkova ja kummallisen kodikas.

 

Abessinialaisen auringon alla

imageJa taas on modernin klassikon aika. Kirjaston kierrätyskorista löytyi minulle aiemmin tuntemattoman brittiläis-nigerialaisen Diran Adebayon esikoisromaani Some Kind of Black (Virago, 1996). Adebayo (s.1968) kuului opiskellessaan Oxfordissa samaan kaveriporukkaan kuin Monica Ali ja Hari Kunzru. Hän julkaisi kolmikymppisenä kaksi romaania, jonka jälkeen hän näyttää toimineen enemmän kulttuurivaikuttajana ja toimittajana. Monet häntä nuoremmat monikulttuuristaustaiset brittikirjailijat, kuten Zadie Smith, ovat saaneet hänen teoksistaan vaikutteita ja kummastakin romaanista on otettu monia painoksia.

Some Kind of Black kertoo lontoolaisista sisaruksista, Delestä ja Daposta, joiden side on tiivis vielä nuorina aikuisina. Isoveli Dele on romaanin tapahtuma-aikana valmistumassa lakimieheksi Oxfordista, vaikka laki ei kiinnosta häntä pätkääkään. Pikkusisko Dapo on joutunut lykkäämään yliopiston aloittamista johtuen vakavasta sirppisoluanemiasta. joka pitää häntä pitkiä jaksoja sairaalassa. Sairauden käsittely on siksikin mielenkiintoista, että sirppisoluanemia on ”rodullistunut” sairaus, jonka kantajista n. 80% on afrikkalaista tai afroamerikkalaista alkuperää.

Sisarusten vanhemmat ovat muuttaneet Nigeriasta Britanniaan opiskelemaan, jääneet ja menestyneet suhteellisesti – isä on tehnyt uransa pikkuvirkamiehenä ja äiti sihteerinä. Vanhemmille siisti sisätyö ja sen luoma prestiisi ovat itseisarvoja. Isällä on jyrkät konservatiiviset perhearvot ja hän on ylpeä Tory-puolueen kannatuksestaan. Vanhemmat ovat hartaita adventisteja, jotka noudattavat sapattisääntöä ja raahaavat vastahakoisia lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin sopivaa puolisoa vilkuilemaan. Varsinkin Dele on vieraantunut perheensä arvoista, mutta pystyy vielä tiettyyn pisteeseen saakka esittämään kuuliaista poikaa.

Teoksen draama keskittyy pidätystapaukseen, jossa molemmat sisarukset ovat sattumalta. He joutuvat poliisiväkivallan kohteiksi, ja koska Deleltä ja hänen ystävältään löytyy pieniä määriä ruohoa, myös Dapoa epäillään huumekaupasta. Dapo joutuu poliisin hakkaamisen jälkeen koomaan, ja hänen tapaustaan aletaan käsitellä kansalaisoikeuskysymyksenä. Dele joutuu esiintymään kiihkeissä aktivistikokouksissa siskonsa puhemiehenä, vaikka hän kokee roolin vaikeaksi. Aktivistien intohimo ei kuitenkaan kohdistu verta ja lihaa olevan, vaikeasti sairaan Dapon parantumiseen, vaan keissin käyttämiseen poliittisena välineenä. Eri suuntauksia edustavien ”kolmasmaalaisten”, marxistien, muslimien ja muiden taistelijoiden kohtaamiset esitetään tässä varsin koomisessa ja kriittisen analyyttisessa sävyssä. Nuubialaiset, abessinialaiset, rastafarit ja muut ”supernegrot” ovat tottuneita taistelemaan paikastaan auringon alla, mutta samalla ei voida olettaa, että pariskunta, jotka nimeävät lapsensa Kwameksi ja Nefertitiksi osaisivat sijoittaa Etiopian (luvatun maan) Afrikan kartalle.

Delellä riittää vientiä naismaailmassa, mutta jokainen kohtaaminen johtaa noloihin tilanteisiin. Hän ei tiedä, seurustelisiko valkoisen vai mustan naisen kanssa, eikä tyttöystävän rodulla ole oikeastaan suurta väliä hänelle itselleen, vaikka ympäristö esittääkin paineita ja odotuksia. Kuilu Lontoon huumehöyryisten klubien ja Oxfordin viinibaarien välillä on valtava, ja hän joutuu luomaan itselleen lukuisia identiteettejä selviytyäkseen ja saadakseen edes joskus seksiä. Tyttöystäväkandidaatit ovat kaikki omalla tavallaan amatsoneja ja vaikeasti valloitettavia tapauksia.

Kielellisesti teos on vaativa, ellei lukija ole viettänyt aikaa kuvatuissa piireissä. Nautin suunnattomasti afrokaribialaismurteiden kirjosta, mutten ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Adebayon tyyliin ei kuulu kulttuurien tulkkaaminen ulkopuolisille lukijoille, ja ymmärtäisin sen poliittisena strategiana. Teoksen julkaisuvuotena olisin tuskin ymmärtänyt tämänkään vertaa, nyt taas ymmärrän varsinkin länsiafrikkalaisia koodeja. Dele ja Dapo ovat selvästi itsekin koodien tulvassa sekaisin, eivätkä he puhu äidinkieltään yorubaa hyvin johtuen siitä, ettei heitä ole koskaan lähetetty vanhempiensa kotikyliin ”koulutettaviksi”. ”Koulutukseen” yleensä joutuvat vain huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen sortunut jälkikasvu (Delen ja Dapon huumesotku unohdetaan siskon sairastumisen tohinassa). Menestyneimmät perheet taas ovat muuttaneet kokonaisina isoihin palatseihin Lagosin eliittialueille, mutta tähän onneen Dapon ja Delen vanhemmat eivät ole yltäneet.

Pidin teoksesta yhtä paljon kuin olen pitänyt Hanif Kureishin ja edellä mainittujen Monica Alin ja Zadie Smithin teoksista. Adebayo kuvaa Lontoon etnisiä alakulttuureja suuremmalla tarkkuudella kuin Kureishi, ja ehkä Zadie Smith on ottanut tästä tarkasta katseesta mallia. Kureishin ja Alin teokset ovat mielestäni olleet populistisempia eli  selkeästi laajoille yleisöille suunnattuja. Kureishi ja Ali ovat myös rimpuilleet ulos ”etnisen” kirjailijan ennaltamäärätystä roolista. Pidin tästä siksikin, että se sisälsi nostalgisen aikamatkan 90-luvulle. On myös hyvä strategia, että Adebayo on valinnut päähenkilöksi itseään nuoremman henkilön, sillä muuten kirjailijan ja päähenkilön biografioissa saattaa olla yhtäläisyyksiä.

Some Kind of Black on monella tapaa täydellinen romaani: se on tasapainoinen sekoitus komiikkaa ja draamaa, yksityiselämää ja politiikkaa, korkea- ja alakulttuuria, toimintaa ja sisäisiä maailmoja. Aiheen ja aika-akselin rajaus on sopiva, juoni on hyvin soljuva, ja kirjailija on onnistunut saamaan reiluun pariinsataan sivuun lukuisia kiehtovia maailmoja. Hänen toinen romaaninsa My Once Upon a Time (2001) on ollut Lontoon tulevaisuuteen sijoittuva ”musta” utopia, jossa on käytetty paljon yoruba-heimon mytologiaa (tämäkin lupaavan kuuloinen teos). Tämän jälkeen hän on lähinnä julkaissut novelleja. Tavallaan harmi, että lupaava kirjailija on ”kadonnut”, ja jäänkin odottamaan comebackia.

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Myrkyllinen keitos – runoilta Tampereella

SAM_2524Pitkästä aikaa elävää kirjallisuutta tässä blogissa. Rauhanpuolustajat järjestivät torstaina 21.5. Myrkyllinen keitos-runoillan Tampereella ravintola Artturissa nigerialaisen Nnimmo Basseyn Suomen-vierailun kunniaksi. V. 1958 syntynyt Bassey on pitkän linjan ympäristö – ja ihmisoikeusaktivisti, joka on perustanut mm. Nigeriaan Maan ystävät-järjestön. Suomessa hän on ollut uuden kirjansa promootiokiertueella, joka huipentui esiintymisiin Maailma kylässä-festivaaleilla viime viikonloppuna. Olin myös menossa tuonne basaariin, mutta kokemuksesta tiedän, että siellä on vaikeaa keskittyä asiaohjelmiin. Tästä viisastuneena ajattelin, että miehen kuuleminen onnistuisi paremmin kotipuolessa.

Bassey kertoi tilaisuuden alussa perusasioita Nigerian ympäristökatastrofeista ja niiden kytköksestä Maailmanpankin velkasaneerauksiin. Tavallaan ongelman ytimessä on, että Nigeriassa on ostettu yhden ainoan mahdollisen talousjärjestelmän paradigma, eli globaalin kapitalismin vaihtoehtojen kuvitteleminen on siellä vähäistä. Maa rikastui aikanaan öljylöydöksellä ja eli 1980-luvulla nousukauttaan, jolloin maan valuutta oli supervahva. Vielä IMF:n rakennesopeutusohjelman aikanakin maalla oli varaa lainata omaa rahaansa, koska pohjimmiltaan se oli supervauras. Totuus monikansallisten öljy-yhtiöiden agendoista alkoi paljastua, kun Ogonimaan luonto ja maaperä tuhoutuivat kokonaan. Kuten muistamme Ken Saro-Wiwan murhasta, aktivismista tuli hengenvaarallista toimintaa. Nigerian älyköt ja toisinajattelijat ovat eläneet pitkään veitsen terällä tai hiljennettyinä. Tavallisen kansan hiljentäminen on maassa surullisinta. Ihmisoikeuksien ja luonnon oikeuksien tie on yhteneväinen. Eniten maa tarvitsee ruohonjuuritason kansalaisoikeusliikettä, jossa tavalliset ihmiset oppisivat perusasioita perusoikeuksistaan.

SAM_2529Bassey vaikutti tasapainoiselta tolkun mieheltä, joka painavasta asiastaan huolimatta puhui kiihkottomasti ja huumorintajuisesti. Hänen poliittinen intressinsä ei rajoitu Nigeriaan, vaan hän on yhtä lailla huolestunut vastaavista kriiseistä lähialueilla, mainiten esimerkkinä läheisen Malin kaivoskriisin. Hänen johtamassaan Environmental Rights Action– järjestössä on riittänyt kiinnostusta myös Talvivaaran kriisiin; v. 2013 hänen kollegansa Philip Jakpor teki juttukeikan Sotkamoon. Bassey itse on ollut kiinnostunut Pohjanmeren myrkkyvuodoista ja kalastuksen arjesta – myös omasta henkilökohtaisesta intressistään, sillä nigerialaiset syövät isoja määriä norjalaista turskaa. Pidän erityisen paljon järjestön vastavuoroisuudesta ja globaalista vastuusta – he eivät missään nimessä ole länsimaiden avustuksia kerjäävä instanssi, vaan samassa maailmassa lännen kanssa elävä aktiivinen toimija.

Illan runo-osuudessa esiintyivät Juho Hakkarainen, Satu Lepistö, J.K.Ihalainen ja Bassey itse. En tiedä, olisiko ollut liikaa pyydetty etsiä englanniksi esiintyviä suomalaisia runoilijoita. Kaksikielisyys runoilloissa on ok, jos valtaosa kuulijoista ymmärtää molempia kieliä. Tässä illassa olisin halunnut illan päähenkilön ymmärtävän muiden esitykset. Olen kai sitten kranttu mielensäpahoittaja. Suomenkielinen runo-osuus oli sopivan laaja-alaista, tosin vain J.K.Ihalaisen tuotannossa oli poliittista sisältöä nuorempien tekijöiden keskittyessä ihmissuhteisiin ja sisäisiin maailmoihin. Basseyn omat runot toimivat erinomaisesti yleisön aktivoijina. Niiden yksinkertaisuus ja poliittinen voima toimivat universaalilla tasolla. Erityisen fiiliksissä olin runon ”We thought it was oil, but it was blood” aikana, jolloin runoilija sai yrmyn härmäläisen yleisön taputtamaan biittiä ja lausumaan kertsiä. Kuulijoita oli paikalla noin kolmisenkymmentä ja kaikki olivat täysillä mukana. Lainaan vielä runon alkua, josta saatte kosketuksen Basseyn kirjoitustyyliin:

The other day
     We danced on the street
     Joy in our hearts
     We thought we were free
     Three young folks fell to our right
     Countless more fell to our left
     Looking up,
     Far from the crowd
     We beheld
     Red hot guns

We thought it was oil
     But it was blood (Nnimmo Bassey: We thought it was oil, but it was blood, 1998)

Erinomaisen toimivaa runoutta mielenosoituksiin ja katutasolle. Yritän hankkia miehen kokoelmat käsiini pian. Pieni määrä runoja on myös suomennettu hänen uudessa teoksessaan Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka (Rauhanpuolustajat, 2014, suom. Satu Luoma).

Siirtomaaosaston sosiaalivirastosta, päivää

Colin McInnesin Patakaupunki (alk. 0_7224466806629471270 1957, suom. Antti Nylén, Desura 2000) on varhainen postkoloniaali klassikko Lontoon rotusuhteista. Mielenkiintoista onkin, että Desura-kustantamo on kaivanut sen historian arkistoista ja tekstin on suomentanut tuolloin nuori kirjailijanalku Antti Nylén. Teoksen olen hankkinut takaliepeen kuvauksen vuoksi kahdella eurolla Kirjatorilta, mutta sen maailmaan pääsin vasta vuosien viiveellä. Nylénin filosofisiin esseeteoksiin ja hänen toimintaansa Suomen virallisena Smiths- ja Morrissey-tuntijana olen tutustunut pidemmän kaavan kautta. Siksi en yhtään ihmettele, että juuri tämän teoksen suomentajana on hän.

Teoksen päähenkilö on Lagosista Lontooseen purjehtiva Johnny Macdonald Fortune, jonka tarkoitus on opiskella meteorologiksi. Asuminen valtion sponsoroimassa opiskelija-asuntolassa ei kuitenkaan suju Johnnylta, ja pian hän ajautuu heittopussiksi uusien mustien ystäviensä nurkkiin. ”Patojen” kunnia-asia on erottautua valkoisista ”jumbleista” kaikilla mahdollisilla tavoilla, alkaen kävelytyylistä, ja katu-uskottavan ”padan” elämään kuuluvat erilaisten aineiden trokaaminen ja tiheästi vaihtuvat, huonoista perheistä tulevat seikkailunhaluiset pimut. Johnny on kuitenkin kotoisin koulutetusta keskiluokkaisesta perheestä, jolle ei kelpaisi miniäksi  yökerholta isketty suttura. Hän kokee olevansa Lontoossa paossa perheensä odotuksia. Kunnon nigerialaisen kristityn elämä ei enää houkuttele häntä, joten opiskelun sijasta hän sukeltaa patakaupungin alamaailmaan.

Brittiläiseen elämäntapaan Johnny tutustuu isänsä kainosta pyynnöstä. Isä pyytää poikaansa lähettämään terveisiä eräälle Maida Valessa asuvalle rouva Hancockille. Vasta rouvan luona kyläillessä Johnny saa kuulla velipuolestaan Arthurista, jonka on määrä vapautua vankilasta pian. Mustiin miehiin hairahtuminen on perheen naisten sukuvika: myös rouva Hancockin valkoiset tyttäret myöhemmästä avioliitosta haksahtavat gambialaisiin ja karibialaisiin. Nigerialaiset ovat tuolloin mustien pahisasteikolla kiltimmästä päästä, kun taas gambialaiset pitävät kiinni kukkulan kuninkuudesta sekä prostituutiossa että huumekaupoissa. Ruohoa kirjassa poltetaan enemmän kuin juodaan alkoholia, ja siihen liittyvät ratsiat ovat patakaupungin arkipäivää.

McInnesin katse kohdistuu myös valtaapitävään valkoiseen luokkaan. Siirtomaaosaston sosiaaliviraston nuori virkailija Montgomery Pew astuu puikkoihin epävarmana ilman ensimmäistäkään kokemusta mustasta rodusta. Pian hän löytää itsensä veljeilemästä Johnnyn ja kumppanien kanssa West Endin klubeilta. BBC:n viinaanmenevä toimittaja Theodora Pace vietellään nuorten miesten mesenaatiksi, ja pian syntyykin mittava radiojuttusarja rotusuhteista. Kummankin urat alkavat kärsiä uusien ystävyyksien takia. Sekä ”patojen” että ”jumblejen” havainnot toisistaan ovat realistisen epäjohdonmukaisia ja myyttisiä. Afrikkalaisten havainnot toisistaan perustuvat ehkä vielä suurempaan epäluottamukseen kuin mustien ja valkoisten suhteet. Yhtenäistä afrikkalaista veljeyttä ei ole olemassa, vaan ystävyydet pohjautuvat välittömään materiaaliseen hyötyyn ja rikoskumppanuuksiin.

Teoksen juoni on melko ennalta-arvattava, mutta McInnes on parhaimmillaan dialogin luojana. Varsinkin Johnny itse on teräväkielinen, rajoja rikkova hahmo. Baarien, klubien ja epämääräisten kimppakämppien tunnelma on sopivan nuhjuinen ollakseen uskottava. Kerronnan ote on paikoitellen miltei sosiologinen, ulottaen verkostonsa kaikkialle katuelämän sosiaalisiin suhteisiin. Osa arjen havainnoista tuntuvat edelleen ajankohtaisilta nyky-Suomessa, puhutaanhan tässä kulttuurin ”mädätyksestä” suunnilleen samoihin sanankääntein kuin Hommaforumilla. Kulttuurisesti lukutaidottomien, kouluttamattomien työväenluokkaisten naisten epätoivoiset suhteet eksoottisten tummien miesten kanssa (jotka eivät arvosta heitä, mutta käyttävät hyväkseen helppoina rahasampoina) tuntuvat ikävä kyllä myös kotoisilta. Olinkin hoomoilasena joissain kohdin kirjaa, sillä en täysin muistanut, kuvattiinko tässä 1950-luvun Britanniaa vaiko 2010-luvun Suomea. Suomalainen lukija voikin tehdä kiinnostavia vertauksia ja aikahyppyjä Patakaupunkiin matkatessaan. 1950-luvun tekstiksi romaani on selkeästi edellä aikaansa, ja luulisin, että sen sanoma on auennut keskivertobriteillekin viiveellä.

 

 

Monikulttuurinen vanhuus

ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgrenin vanhuusaiheiset teokset ovat olleet lukulistallani jo toven, mutta vasta nyt pääsin käsiksi teokseen Ehtoolehdon pakolaiset (Teos, 2014) , joka on helsinkiläisten ysikymppisten ikinuorten saagassa toinen teos. Vasta toisen luettua toivoisin kiltisti, että kirjailija harkitsisi sarjan jatkamista. Siirin, Irman, Anna-Liisan ja Margitin seikkailut kun koukuttavat kuin häkä. Vastaavaa konseptia en ole tavannut muiden maiden kirjallisuuksista enkä televisiotuotannosta. Lindgren on löytänyt aidosti oman genrensä, joka samalla viihdyttää ja suivaannuttaa poliittisesti. Haluaisin ehdottomasti nähdä Ehtoolehdon naisten meiningin tv-sarjana. Teokset ovat ymmärrettäviä erillisinä, mutta maksimaalisen hauskuuden niistä varmasti saa, jos aloittaa teoksesta Kuolema ehtoolehdossa (Teos, 2013).

Ehtoolehdon palvelutaloon on tulossa putkiremontti, ja vanhuksia hajasijoitetaan eri puolelle Helsinkiä hätämajoitukseen remontin ajaksi. Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja tämän tuore suurlähettiläsmiehensä eivät halua toiseen laitokseen, vaan järjestävät majoituksensa itse. Suurlähettilään omistama kämppä Hakaniemessä on ylellisen dekadentti, ja kaupungin vanhushuollon ammattilaisten mukaan epäsopiva senioriasukkaille. Kimppakämpässä alkaa lapata jo riesaksi asti geriatrian ammattilaisia, kun Anna-Liisa saa tehostetun kotihoidon lähetteen. Suurin osa hoitajista on juuri koulunsa päättäneitä lähihoitajalapsosia, jotka eivät edes uskalla katsoa asiakkaitaan silmiin. Nämäkin ovat kuitenkin siedettävämpiä kuin keski-ikäiset kovakouraiset juuriharjalla pahoinpitelijät, jotka suorittavat pesutehtävänsä 8 minuutissa ja joista kaupunki saa tarvittavat tuottavuuspisteensä.

Siiri, Irma, Margit ja Anna-Liisa ovat teräksinen mummojengi, jotka eivät ole menettäneet kosketustaan nykyhetkeen. Anna-Liisa, entinen äidinkielen opettaja, saa päivittäisen viihteensä Kielikello-lehden lukemisesta, Irmalla on upouusi tabletti ja Siiri tekee tuttavuutta nigerialaisten maahanmuuttajamiesten kanssa Hakaniemen hallin lihatiskeillä. Muhis ja Metukka ovat erikoistuneet sisäelimiin, ja jakavat mielellään reseptejään uudelle ystävälleen. Tämä ulottuvuus tekstissä oli riemullisin siksi, että se tuntui läpikotaisen autenttiselta. Tunnen itsekin afrikkalaisia sisäelinten hamstraajia, ja olen kymmeniä kertoja turhautunut heidän piinallisen monimutkaisissa slow food-sessioissaan. Lindgren näyttää maahanmuuttajien arjen realistisesti, mutta samalla ilon kautta. Kellä muilla on niin paljon aikaa kuin satunnaisia keikkatöitä odottavilla kolmannen maailman ihmisillä ja ysikymppisillä tervaskannoilla? Vertauskohdat kehitysmaan tämän päivän ja 1920-30-lukujen Suomen kanssa ovat erityisen osuvia.

Teos sivuaa myös monikulttuuristuvan pääkaupunkiseudun korruptoituneita työmarkkinoita ja pikkurikollisuutta, mutta pääpaino on naisten ystävyydessä. Mummoissa eniten ihastuttaa ennakkoluulottomuus ja poliittisen korrektiuden puute. Siiri saattaa olla ensimmäinen ihminen afrikkalaisen maahanmuuttajan täällä asumisen polulla, joka oikeasti haluaa tietää, mitä on halal-liha. Hakaniemen pornahtavassa luolassa on mitä uskomattomampia kulinaarisia fiestoja, tervetullutta vaihtelua palvelutalon hajuttomaan ja mauttomaan bulkkiruokaan.

Vanhuspalvelujen ulkoistamisen ja työsuoritteiden atomisoinnin kritiikkinä teos on järeä. Tällä voisi hakata montaa päättäjää päähän suvereenisti. Työsuoritteiden kuvaus on yksityiskohtaista ja riipivää. Vaikka teksti on kauttaaltaan ilottelevaa, vakavampi puoli puskee läpi ja saa taatusti kunkin lukijan pohtimaan omaa tulevaisuuttaan. Kuinka pieleen palvelutuotannossa voidaankaan mennä ennen kuin edessä on totaalinen kapina? Kun virkeiden, aikaansa seuraavien ysikymppisten määrä koko ajan lisääntyy, onko mahdollista jatkaa samaa rataa?

Vakavin juonen käänne liittyy eutanasiaan. Siitäkin keskustellaan, ei osoiteta sormella oikeaa vastausta. Itse uskon vahvasti hoitotahtotestamenttiin, ja tämän teoksen luettuani aloin jo kirjoittaa omaani kaiken varalta.

Teoksen luettuani olen jopa helpottunut, etten päässyt lähihoitajakurssille tänä syksynä. Elämäntehtäväni saattaa olla muualla.