Abessinialaisen auringon alla

imageJa taas on modernin klassikon aika. Kirjaston kierrätyskorista löytyi minulle aiemmin tuntemattoman brittiläis-nigerialaisen Diran Adebayon esikoisromaani Some Kind of Black (Virago, 1996). Adebayo (s.1968) kuului opiskellessaan Oxfordissa samaan kaveriporukkaan kuin Monica Ali ja Hari Kunzru. Hän julkaisi kolmikymppisenä kaksi romaania, jonka jälkeen hän näyttää toimineen enemmän kulttuurivaikuttajana ja toimittajana. Monet häntä nuoremmat monikulttuuristaustaiset brittikirjailijat, kuten Zadie Smith, ovat saaneet hänen teoksistaan vaikutteita ja kummastakin romaanista on otettu monia painoksia.

Some Kind of Black kertoo lontoolaisista sisaruksista, Delestä ja Daposta, joiden side on tiivis vielä nuorina aikuisina. Isoveli Dele on romaanin tapahtuma-aikana valmistumassa lakimieheksi Oxfordista, vaikka laki ei kiinnosta häntä pätkääkään. Pikkusisko Dapo on joutunut lykkäämään yliopiston aloittamista johtuen vakavasta sirppisoluanemiasta. joka pitää häntä pitkiä jaksoja sairaalassa. Sairauden käsittely on siksikin mielenkiintoista, että sirppisoluanemia on ”rodullistunut” sairaus, jonka kantajista n. 80% on afrikkalaista tai afroamerikkalaista alkuperää.

Sisarusten vanhemmat ovat muuttaneet Nigeriasta Britanniaan opiskelemaan, jääneet ja menestyneet suhteellisesti – isä on tehnyt uransa pikkuvirkamiehenä ja äiti sihteerinä. Vanhemmille siisti sisätyö ja sen luoma prestiisi ovat itseisarvoja. Isällä on jyrkät konservatiiviset perhearvot ja hän on ylpeä Tory-puolueen kannatuksestaan. Vanhemmat ovat hartaita adventisteja, jotka noudattavat sapattisääntöä ja raahaavat vastahakoisia lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin sopivaa puolisoa vilkuilemaan. Varsinkin Dele on vieraantunut perheensä arvoista, mutta pystyy vielä tiettyyn pisteeseen saakka esittämään kuuliaista poikaa.

Teoksen draama keskittyy pidätystapaukseen, jossa molemmat sisarukset ovat sattumalta. He joutuvat poliisiväkivallan kohteiksi, ja koska Deleltä ja hänen ystävältään löytyy pieniä määriä ruohoa, myös Dapoa epäillään huumekaupasta. Dapo joutuu poliisin hakkaamisen jälkeen koomaan, ja hänen tapaustaan aletaan käsitellä kansalaisoikeuskysymyksenä. Dele joutuu esiintymään kiihkeissä aktivistikokouksissa siskonsa puhemiehenä, vaikka hän kokee roolin vaikeaksi. Aktivistien intohimo ei kuitenkaan kohdistu verta ja lihaa olevan, vaikeasti sairaan Dapon parantumiseen, vaan keissin käyttämiseen poliittisena välineenä. Eri suuntauksia edustavien ”kolmasmaalaisten”, marxistien, muslimien ja muiden taistelijoiden kohtaamiset esitetään tässä varsin koomisessa ja kriittisen analyyttisessa sävyssä. Nuubialaiset, abessinialaiset, rastafarit ja muut ”supernegrot” ovat tottuneita taistelemaan paikastaan auringon alla, mutta samalla ei voida olettaa, että pariskunta, jotka nimeävät lapsensa Kwameksi ja Nefertitiksi osaisivat sijoittaa Etiopian (luvatun maan) Afrikan kartalle.

Delellä riittää vientiä naismaailmassa, mutta jokainen kohtaaminen johtaa noloihin tilanteisiin. Hän ei tiedä, seurustelisiko valkoisen vai mustan naisen kanssa, eikä tyttöystävän rodulla ole oikeastaan suurta väliä hänelle itselleen, vaikka ympäristö esittääkin paineita ja odotuksia. Kuilu Lontoon huumehöyryisten klubien ja Oxfordin viinibaarien välillä on valtava, ja hän joutuu luomaan itselleen lukuisia identiteettejä selviytyäkseen ja saadakseen edes joskus seksiä. Tyttöystäväkandidaatit ovat kaikki omalla tavallaan amatsoneja ja vaikeasti valloitettavia tapauksia.

Kielellisesti teos on vaativa, ellei lukija ole viettänyt aikaa kuvatuissa piireissä. Nautin suunnattomasti afrokaribialaismurteiden kirjosta, mutten ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Adebayon tyyliin ei kuulu kulttuurien tulkkaaminen ulkopuolisille lukijoille, ja ymmärtäisin sen poliittisena strategiana. Teoksen julkaisuvuotena olisin tuskin ymmärtänyt tämänkään vertaa, nyt taas ymmärrän varsinkin länsiafrikkalaisia koodeja. Dele ja Dapo ovat selvästi itsekin koodien tulvassa sekaisin, eivätkä he puhu äidinkieltään yorubaa hyvin johtuen siitä, ettei heitä ole koskaan lähetetty vanhempiensa kotikyliin ”koulutettaviksi”. ”Koulutukseen” yleensä joutuvat vain huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen sortunut jälkikasvu (Delen ja Dapon huumesotku unohdetaan siskon sairastumisen tohinassa). Menestyneimmät perheet taas ovat muuttaneet kokonaisina isoihin palatseihin Lagosin eliittialueille, mutta tähän onneen Dapon ja Delen vanhemmat eivät ole yltäneet.

Pidin teoksesta yhtä paljon kuin olen pitänyt Hanif Kureishin ja edellä mainittujen Monica Alin ja Zadie Smithin teoksista. Adebayo kuvaa Lontoon etnisiä alakulttuureja suuremmalla tarkkuudella kuin Kureishi, ja ehkä Zadie Smith on ottanut tästä tarkasta katseesta mallia. Kureishin ja Alin teokset ovat mielestäni olleet populistisempia eli  selkeästi laajoille yleisöille suunnattuja. Kureishi ja Ali ovat myös rimpuilleet ulos ”etnisen” kirjailijan ennaltamäärätystä roolista. Pidin tästä siksikin, että se sisälsi nostalgisen aikamatkan 90-luvulle. On myös hyvä strategia, että Adebayo on valinnut päähenkilöksi itseään nuoremman henkilön, sillä muuten kirjailijan ja päähenkilön biografioissa saattaa olla yhtäläisyyksiä.

Some Kind of Black on monella tapaa täydellinen romaani: se on tasapainoinen sekoitus komiikkaa ja draamaa, yksityiselämää ja politiikkaa, korkea- ja alakulttuuria, toimintaa ja sisäisiä maailmoja. Aiheen ja aika-akselin rajaus on sopiva, juoni on hyvin soljuva, ja kirjailija on onnistunut saamaan reiluun pariinsataan sivuun lukuisia kiehtovia maailmoja. Hänen toinen romaaninsa My Once Upon a Time (2001) on ollut Lontoon tulevaisuuteen sijoittuva ”musta” utopia, jossa on käytetty paljon yoruba-heimon mytologiaa (tämäkin lupaavan kuuloinen teos). Tämän jälkeen hän on lähinnä julkaissut novelleja. Tavallaan harmi, että lupaava kirjailija on ”kadonnut”, ja jäänkin odottamaan comebackia.

Mainokset

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Myrkyllinen keitos – runoilta Tampereella

SAM_2524Pitkästä aikaa elävää kirjallisuutta tässä blogissa. Rauhanpuolustajat järjestivät torstaina 21.5. Myrkyllinen keitos-runoillan Tampereella ravintola Artturissa nigerialaisen Nnimmo Basseyn Suomen-vierailun kunniaksi. V. 1958 syntynyt Bassey on pitkän linjan ympäristö – ja ihmisoikeusaktivisti, joka on perustanut mm. Nigeriaan Maan ystävät-järjestön. Suomessa hän on ollut uuden kirjansa promootiokiertueella, joka huipentui esiintymisiin Maailma kylässä-festivaaleilla viime viikonloppuna. Olin myös menossa tuonne basaariin, mutta kokemuksesta tiedän, että siellä on vaikeaa keskittyä asiaohjelmiin. Tästä viisastuneena ajattelin, että miehen kuuleminen onnistuisi paremmin kotipuolessa.

Bassey kertoi tilaisuuden alussa perusasioita Nigerian ympäristökatastrofeista ja niiden kytköksestä Maailmanpankin velkasaneerauksiin. Tavallaan ongelman ytimessä on, että Nigeriassa on ostettu yhden ainoan mahdollisen talousjärjestelmän paradigma, eli globaalin kapitalismin vaihtoehtojen kuvitteleminen on siellä vähäistä. Maa rikastui aikanaan öljylöydöksellä ja eli 1980-luvulla nousukauttaan, jolloin maan valuutta oli supervahva. Vielä IMF:n rakennesopeutusohjelman aikanakin maalla oli varaa lainata omaa rahaansa, koska pohjimmiltaan se oli supervauras. Totuus monikansallisten öljy-yhtiöiden agendoista alkoi paljastua, kun Ogonimaan luonto ja maaperä tuhoutuivat kokonaan. Kuten muistamme Ken Saro-Wiwan murhasta, aktivismista tuli hengenvaarallista toimintaa. Nigerian älyköt ja toisinajattelijat ovat eläneet pitkään veitsen terällä tai hiljennettyinä. Tavallisen kansan hiljentäminen on maassa surullisinta. Ihmisoikeuksien ja luonnon oikeuksien tie on yhteneväinen. Eniten maa tarvitsee ruohonjuuritason kansalaisoikeusliikettä, jossa tavalliset ihmiset oppisivat perusasioita perusoikeuksistaan.

SAM_2529Bassey vaikutti tasapainoiselta tolkun mieheltä, joka painavasta asiastaan huolimatta puhui kiihkottomasti ja huumorintajuisesti. Hänen poliittinen intressinsä ei rajoitu Nigeriaan, vaan hän on yhtä lailla huolestunut vastaavista kriiseistä lähialueilla, mainiten esimerkkinä läheisen Malin kaivoskriisin. Hänen johtamassaan Environmental Rights Action– järjestössä on riittänyt kiinnostusta myös Talvivaaran kriisiin; v. 2013 hänen kollegansa Philip Jakpor teki juttukeikan Sotkamoon. Bassey itse on ollut kiinnostunut Pohjanmeren myrkkyvuodoista ja kalastuksen arjesta – myös omasta henkilökohtaisesta intressistään, sillä nigerialaiset syövät isoja määriä norjalaista turskaa. Pidän erityisen paljon järjestön vastavuoroisuudesta ja globaalista vastuusta – he eivät missään nimessä ole länsimaiden avustuksia kerjäävä instanssi, vaan samassa maailmassa lännen kanssa elävä aktiivinen toimija.

Illan runo-osuudessa esiintyivät Juho Hakkarainen, Satu Lepistö, J.K.Ihalainen ja Bassey itse. En tiedä, olisiko ollut liikaa pyydetty etsiä englanniksi esiintyviä suomalaisia runoilijoita. Kaksikielisyys runoilloissa on ok, jos valtaosa kuulijoista ymmärtää molempia kieliä. Tässä illassa olisin halunnut illan päähenkilön ymmärtävän muiden esitykset. Olen kai sitten kranttu mielensäpahoittaja. Suomenkielinen runo-osuus oli sopivan laaja-alaista, tosin vain J.K.Ihalaisen tuotannossa oli poliittista sisältöä nuorempien tekijöiden keskittyessä ihmissuhteisiin ja sisäisiin maailmoihin. Basseyn omat runot toimivat erinomaisesti yleisön aktivoijina. Niiden yksinkertaisuus ja poliittinen voima toimivat universaalilla tasolla. Erityisen fiiliksissä olin runon ”We thought it was oil, but it was blood” aikana, jolloin runoilija sai yrmyn härmäläisen yleisön taputtamaan biittiä ja lausumaan kertsiä. Kuulijoita oli paikalla noin kolmisenkymmentä ja kaikki olivat täysillä mukana. Lainaan vielä runon alkua, josta saatte kosketuksen Basseyn kirjoitustyyliin:

The other day
     We danced on the street
     Joy in our hearts
     We thought we were free
     Three young folks fell to our right
     Countless more fell to our left
     Looking up,
     Far from the crowd
     We beheld
     Red hot guns

We thought it was oil
     But it was blood (Nnimmo Bassey: We thought it was oil, but it was blood, 1998)

Erinomaisen toimivaa runoutta mielenosoituksiin ja katutasolle. Yritän hankkia miehen kokoelmat käsiini pian. Pieni määrä runoja on myös suomennettu hänen uudessa teoksessaan Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka (Rauhanpuolustajat, 2014, suom. Satu Luoma).

Siirtomaaosaston sosiaalivirastosta, päivää

Colin McInnesin Patakaupunki (alk. 0_7224466806629471270 1957, suom. Antti Nylén, Desura 2000) on varhainen postkoloniaali klassikko Lontoon rotusuhteista. Mielenkiintoista onkin, että Desura-kustantamo on kaivanut sen historian arkistoista ja tekstin on suomentanut tuolloin nuori kirjailijanalku Antti Nylén. Teoksen olen hankkinut takaliepeen kuvauksen vuoksi kahdella eurolla Kirjatorilta, mutta sen maailmaan pääsin vasta vuosien viiveellä. Nylénin filosofisiin esseeteoksiin ja hänen toimintaansa Suomen virallisena Smiths- ja Morrissey-tuntijana olen tutustunut pidemmän kaavan kautta. Siksi en yhtään ihmettele, että juuri tämän teoksen suomentajana on hän.

Teoksen päähenkilö on Lagosista Lontooseen purjehtiva Johnny Macdonald Fortune, jonka tarkoitus on opiskella meteorologiksi. Asuminen valtion sponsoroimassa opiskelija-asuntolassa ei kuitenkaan suju Johnnylta, ja pian hän ajautuu heittopussiksi uusien mustien ystäviensä nurkkiin. ”Patojen” kunnia-asia on erottautua valkoisista ”jumbleista” kaikilla mahdollisilla tavoilla, alkaen kävelytyylistä, ja katu-uskottavan ”padan” elämään kuuluvat erilaisten aineiden trokaaminen ja tiheästi vaihtuvat, huonoista perheistä tulevat seikkailunhaluiset pimut. Johnny on kuitenkin kotoisin koulutetusta keskiluokkaisesta perheestä, jolle ei kelpaisi miniäksi  yökerholta isketty suttura. Hän kokee olevansa Lontoossa paossa perheensä odotuksia. Kunnon nigerialaisen kristityn elämä ei enää houkuttele häntä, joten opiskelun sijasta hän sukeltaa patakaupungin alamaailmaan.

Brittiläiseen elämäntapaan Johnny tutustuu isänsä kainosta pyynnöstä. Isä pyytää poikaansa lähettämään terveisiä eräälle Maida Valessa asuvalle rouva Hancockille. Vasta rouvan luona kyläillessä Johnny saa kuulla velipuolestaan Arthurista, jonka on määrä vapautua vankilasta pian. Mustiin miehiin hairahtuminen on perheen naisten sukuvika: myös rouva Hancockin valkoiset tyttäret myöhemmästä avioliitosta haksahtavat gambialaisiin ja karibialaisiin. Nigerialaiset ovat tuolloin mustien pahisasteikolla kiltimmästä päästä, kun taas gambialaiset pitävät kiinni kukkulan kuninkuudesta sekä prostituutiossa että huumekaupoissa. Ruohoa kirjassa poltetaan enemmän kuin juodaan alkoholia, ja siihen liittyvät ratsiat ovat patakaupungin arkipäivää.

McInnesin katse kohdistuu myös valtaapitävään valkoiseen luokkaan. Siirtomaaosaston sosiaaliviraston nuori virkailija Montgomery Pew astuu puikkoihin epävarmana ilman ensimmäistäkään kokemusta mustasta rodusta. Pian hän löytää itsensä veljeilemästä Johnnyn ja kumppanien kanssa West Endin klubeilta. BBC:n viinaanmenevä toimittaja Theodora Pace vietellään nuorten miesten mesenaatiksi, ja pian syntyykin mittava radiojuttusarja rotusuhteista. Kummankin urat alkavat kärsiä uusien ystävyyksien takia. Sekä ”patojen” että ”jumblejen” havainnot toisistaan ovat realistisen epäjohdonmukaisia ja myyttisiä. Afrikkalaisten havainnot toisistaan perustuvat ehkä vielä suurempaan epäluottamukseen kuin mustien ja valkoisten suhteet. Yhtenäistä afrikkalaista veljeyttä ei ole olemassa, vaan ystävyydet pohjautuvat välittömään materiaaliseen hyötyyn ja rikoskumppanuuksiin.

Teoksen juoni on melko ennalta-arvattava, mutta McInnes on parhaimmillaan dialogin luojana. Varsinkin Johnny itse on teräväkielinen, rajoja rikkova hahmo. Baarien, klubien ja epämääräisten kimppakämppien tunnelma on sopivan nuhjuinen ollakseen uskottava. Kerronnan ote on paikoitellen miltei sosiologinen, ulottaen verkostonsa kaikkialle katuelämän sosiaalisiin suhteisiin. Osa arjen havainnoista tuntuvat edelleen ajankohtaisilta nyky-Suomessa, puhutaanhan tässä kulttuurin ”mädätyksestä” suunnilleen samoihin sanankääntein kuin Hommaforumilla. Kulttuurisesti lukutaidottomien, kouluttamattomien työväenluokkaisten naisten epätoivoiset suhteet eksoottisten tummien miesten kanssa (jotka eivät arvosta heitä, mutta käyttävät hyväkseen helppoina rahasampoina) tuntuvat ikävä kyllä myös kotoisilta. Olinkin hoomoilasena joissain kohdin kirjaa, sillä en täysin muistanut, kuvattiinko tässä 1950-luvun Britanniaa vaiko 2010-luvun Suomea. Suomalainen lukija voikin tehdä kiinnostavia vertauksia ja aikahyppyjä Patakaupunkiin matkatessaan. 1950-luvun tekstiksi romaani on selkeästi edellä aikaansa, ja luulisin, että sen sanoma on auennut keskivertobriteillekin viiveellä.

 

 

Monikulttuurinen vanhuus

ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgrenin vanhuusaiheiset teokset ovat olleet lukulistallani jo toven, mutta vasta nyt pääsin käsiksi teokseen Ehtoolehdon pakolaiset (Teos, 2014) , joka on helsinkiläisten ysikymppisten ikinuorten saagassa toinen teos. Vasta toisen luettua toivoisin kiltisti, että kirjailija harkitsisi sarjan jatkamista. Siirin, Irman, Anna-Liisan ja Margitin seikkailut kun koukuttavat kuin häkä. Vastaavaa konseptia en ole tavannut muiden maiden kirjallisuuksista enkä televisiotuotannosta. Lindgren on löytänyt aidosti oman genrensä, joka samalla viihdyttää ja suivaannuttaa poliittisesti. Haluaisin ehdottomasti nähdä Ehtoolehdon naisten meiningin tv-sarjana. Teokset ovat ymmärrettäviä erillisinä, mutta maksimaalisen hauskuuden niistä varmasti saa, jos aloittaa teoksesta Kuolema ehtoolehdossa (Teos, 2013).

Ehtoolehdon palvelutaloon on tulossa putkiremontti, ja vanhuksia hajasijoitetaan eri puolelle Helsinkiä hätämajoitukseen remontin ajaksi. Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja tämän tuore suurlähettiläsmiehensä eivät halua toiseen laitokseen, vaan järjestävät majoituksensa itse. Suurlähettilään omistama kämppä Hakaniemessä on ylellisen dekadentti, ja kaupungin vanhushuollon ammattilaisten mukaan epäsopiva senioriasukkaille. Kimppakämpässä alkaa lapata jo riesaksi asti geriatrian ammattilaisia, kun Anna-Liisa saa tehostetun kotihoidon lähetteen. Suurin osa hoitajista on juuri koulunsa päättäneitä lähihoitajalapsosia, jotka eivät edes uskalla katsoa asiakkaitaan silmiin. Nämäkin ovat kuitenkin siedettävämpiä kuin keski-ikäiset kovakouraiset juuriharjalla pahoinpitelijät, jotka suorittavat pesutehtävänsä 8 minuutissa ja joista kaupunki saa tarvittavat tuottavuuspisteensä.

Siiri, Irma, Margit ja Anna-Liisa ovat teräksinen mummojengi, jotka eivät ole menettäneet kosketustaan nykyhetkeen. Anna-Liisa, entinen äidinkielen opettaja, saa päivittäisen viihteensä Kielikello-lehden lukemisesta, Irmalla on upouusi tabletti ja Siiri tekee tuttavuutta nigerialaisten maahanmuuttajamiesten kanssa Hakaniemen hallin lihatiskeillä. Muhis ja Metukka ovat erikoistuneet sisäelimiin, ja jakavat mielellään reseptejään uudelle ystävälleen. Tämä ulottuvuus tekstissä oli riemullisin siksi, että se tuntui läpikotaisen autenttiselta. Tunnen itsekin afrikkalaisia sisäelinten hamstraajia, ja olen kymmeniä kertoja turhautunut heidän piinallisen monimutkaisissa slow food-sessioissaan. Lindgren näyttää maahanmuuttajien arjen realistisesti, mutta samalla ilon kautta. Kellä muilla on niin paljon aikaa kuin satunnaisia keikkatöitä odottavilla kolmannen maailman ihmisillä ja ysikymppisillä tervaskannoilla? Vertauskohdat kehitysmaan tämän päivän ja 1920-30-lukujen Suomen kanssa ovat erityisen osuvia.

Teos sivuaa myös monikulttuuristuvan pääkaupunkiseudun korruptoituneita työmarkkinoita ja pikkurikollisuutta, mutta pääpaino on naisten ystävyydessä. Mummoissa eniten ihastuttaa ennakkoluulottomuus ja poliittisen korrektiuden puute. Siiri saattaa olla ensimmäinen ihminen afrikkalaisen maahanmuuttajan täällä asumisen polulla, joka oikeasti haluaa tietää, mitä on halal-liha. Hakaniemen pornahtavassa luolassa on mitä uskomattomampia kulinaarisia fiestoja, tervetullutta vaihtelua palvelutalon hajuttomaan ja mauttomaan bulkkiruokaan.

Vanhuspalvelujen ulkoistamisen ja työsuoritteiden atomisoinnin kritiikkinä teos on järeä. Tällä voisi hakata montaa päättäjää päähän suvereenisti. Työsuoritteiden kuvaus on yksityiskohtaista ja riipivää. Vaikka teksti on kauttaaltaan ilottelevaa, vakavampi puoli puskee läpi ja saa taatusti kunkin lukijan pohtimaan omaa tulevaisuuttaan. Kuinka pieleen palvelutuotannossa voidaankaan mennä ennen kuin edessä on totaalinen kapina? Kun virkeiden, aikaansa seuraavien ysikymppisten määrä koko ajan lisääntyy, onko mahdollista jatkaa samaa rataa?

Vakavin juonen käänne liittyy eutanasiaan. Siitäkin keskustellaan, ei osoiteta sormella oikeaa vastausta. Itse uskon vahvasti hoitotahtotestamenttiin, ja tämän teoksen luettuani aloin jo kirjoittaa omaani kaiken varalta.

Teoksen luettuani olen jopa helpottunut, etten päässyt lähihoitajakurssille tänä syksynä. Elämäntehtäväni saattaa olla muualla.

 

Lagosin vale-Elviksen eeppinen matka

GracelandNigerialais-amerikkalainen Chris Abani (s. 1966) teki kansainvälisen debyytin romaanillaan GraceLand (Farrar, Strauss and Giroux, 2004), vaikka olikin ennen sitä kirjoittanut monipuolisesti kotimaassaan Nigeriassa ja Britanniassa. Abani on tullut tunnetuksi turvapaikanhakijakirjailijana, jonka todistukset Nigerian vankiloiden kauheuksista ovat vakuuttaneet PEN-kirjailijaseuran aktivistit. Abanin taustaa Nigeriassa paremmin tuntevat ovat kuitenkin pyrkineet osoittamaan hänen vankilasaagansa puhtaaksi fiktioksi. Tämän blogikirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole sekaantua sekavaan keissiin, jonka käsittelevällä ”totuuskomissiolla” ei silläkään välttämättä ole puhtaat jauhot pussissa. Kirjoitan romaanista, johon pääsin sisälle kymmenen vuoden hätäisten yritysten jälkeen – romaanista, joka taisi hankkimisvaiheessa olla minulle liian vaikea kielellisesti ja kulttuurisesti.

Tällä välillä olen tutustunut Nigeriaan kavereiden, kirjojen ja luokattoman huonojen leffojen välityksellä – siis nojatuolimatkailijana, mutta innokkaana sellaisena. Nyt olen ylpeä siitä, että voin jo tarttua marginaalisempaankin nigerialaiseen kirjaan ymmärryksellä.

GraceLand kertoo kuusitoistavuotiaasta koulupudokkaasta Elviksestä, joka tienaa ruokarahaa itselleen viihdyttämällä ulkomaalaisia turisteja Lagosin uimarannoilla Elvis-impersonaationa. Elvis on tullut Lagosiin Igbomaan maaseudulta katkeran ja alkoholisoituneen isänsä kanssa. Äiti on kuollut rintasyöpään ja Elvis on pariskunnan ainoa lapsi. Repussaan Elvis kantaa äidin muistikirjaa, johon on kirjattu ruokareseptejä, yrttiparannusohjeita ja kolapähkinärituaaliin liittyviä yksityiskohtia. Muistikirja pitää pojan tolkuissaan, muistutuksena siitä, että hän on muualta kotoisin kuin kurjuuden keskeltä. Kotonaan slummissa Elvis ei saa edes ruokaa, sillä isän uusi vaimoke ei suostu ruokkimaan lasta miehen edellisestä avioliitosta. Pääasiallisesti poika elää kaduilla, rannoilla ja klubeissa – katu on hänen yliopistonsa, kerjäläiset professoreja.

Elviksen vanhemmat eivät kuitenkaan ole aina olleet köyhiä – kirjassa on takaumia kultaiselle 70-luvulle, jolloin äiti toimi opettajana, isä poliitikkona ja koulutarkastajana ja perheessä oli jopa palvelijoita. Elvis on tottunut lukemaan laadukasta kaunokirjallisuutta ja kuuntelemaan omia LP-levyjä. Hän on hyvin kasvatettu ja analyyttisesti maailmaan suhtautuva toisinajattelija, joka mieluummin harjoittelee tanssiliikkeitään kuin hukkaa aikaa köyhien koulussa. Kun hän tapaa nuoren tätinsä Felician tämän lähtiessä miehelään Las Vegasiin hän tietää mahdollisuutensa tulleen. Tädin uusi asuinpaikka tuntuu vahvalta enteeltä. Elvis alkaa työstää maastamuuton mahdollisuutta, mutta tie maasta pois ei ole ruusuinen.

Tässä kruisaillaan tolkuttomasti moottoripyörällä yhdessä maailman kaoottisimmassa liikennekulttuurissa, myydään huumeita ja opetellaan elämän totuuksia pornoleffoista. Isällään Sundaylla ei ole enää mitään otetta poikaansa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun kuulee setänsä harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta suvun lapsiin. Romaanissa käsitellään kuolemanvakavia teemoja ilkikurisesti, jopa karnivalistisesti. Abani tarjoaa perhesaagan lisäksi mojovan annoksen highlife-musiikkia ja pidgin-kielen oppitunteja. Teos pohjautuu pitkiin dialogeihin, joista suuri osa käydään pidginiksi. Tämä lienee syy, miksi en saanut romaania luettua aiemmin, enkä nytkään luultavasti ymmärtänyt sanailusta kaikkea.

Maskuliinisuuden kuvauksena teos on monipuolisen ambivalentti: tässä käsitellään Elviksen saamaa tyydytystä meikkaamisesta ja pukeutumisleikeistä, ympäröivän yhteiskunnan homofobiaa, rikkaiden naisten tapaa ostaa seuralaisia baareissa ja edellämainitsemaani insestiä. Elvis ei kuusitoistavuotiaana ole vielä täysin kärryillä omasta seksuaalisuudestaan, mutta tyypillisen heteronormatiiviselta ei hänen mielikuvituksensa vaikuta. Loppupeleissä seksuaalisuus on Lagosin katuelämässä kuitenkin puhdas kauppatavara, johon ei liity kehittynyttä käsitettä nautinnosta.

Teos on ovela saaga Nigerian poliittisesta historiasta ja maan putoamisesta korruption ja köyhien jatkuvan kurjistumisen oravanpyörään. Tässä esitetään syvällisiä poliittisia kysymyksiä pinnalta katsottuna viihteellisessä muodossa, mutta viihdekirjaksi teosta ei voi kutsua. Abani nimittäin esittelee tässä igbokulttuurin kosmologiaa, kansankulttuuria ja ainakin sadan vuoden historiaa brittien palvelijoina, näyttäen kolonisaation syvät haavat yhtä lailla kuin globaalin kauppapolitiikan sudenkuopat. Verrattuna esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien proosaan Abani on vihaisempi ja katuviisaampi. Viime aikoina lukemistani afrikkalaisista romaanikirjailijoista Abania lähin sielunkumppani olisi ehkä zimbabwelainen NoViolet Bulawayo teoksellaan Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus, 2014). Tässä nuoren pojan näkökulma on ehkä asteen anteeksiantavampi ja iloluontoisempi kuin Bulawayolla, joka kuvaa muutamaa vuotta nuorempia lapsia.

Teos on jäänyt vähälle huomiolle Yhdysvaltojen ulkopuolella, johtuen ehkä siitä, ettei Abani vaikuta mediaseksikkäältä itsensä markkinoijana. Tämän romaanin jälkeen mies on keskittynyt runouteen ja luovan kirjoittamisen opetukseen. Ylipäänsä tuntuu siltä, että afrikkalaisessa kirjallisuudessa on nyt naisten vuoro – ainakaan Suomessa lukemiani afrikkalaisia mieskirjailijoita ei tunneta lainkaan, kun taas naisten kirjoittamia menestysromaaneja saa jopa Prisman hyllyltä. Tämä teos auttaa lukijaa ymmärtämään Nigerian populaarikulttuuria ja katuelämää aivan eri tavalla kuin menestyneempien siskojen muuten charmantit teokset.

Vaimon pöydältä putoavat murut

HildaBirminghamin yliopiston Afrikka-hyllyilltä löysin omaelämäkerrallisen aarteen, Hilda Ogben (s.1921) muistelmateoksen The Crumbs Off The Wife’s Table (Spectrum Books, Ibadan: 2001). Juutalainen Ogbe pakeni toisen maailmansodan aikana äitinsä kanssa Hampurista Britanniaan; isä ja osa sisaruksista kuolivat keskitysleirillä. Sodanaikaisessa internaatissa Manin saarella Ogbe tutustui tulevaan aviomieheensä Tommy Ogbeen, joka oli tullut Nigerian siirtomaasta Britanniaan lukemaan lakia. 1940-luvulla afrikkalaisten ja eurooppalaisten seurustelusuhteet ja avioliitot olivat hyvin harvinaisia, mutta Hilda ja Tommy eivät antaneet periksi. He seurustelivat pitkään, tutustuivat toisiinsa ajan kanssa ja punnitsivat yhteiselonsa kannattavuutta kuin aikuiset ihmiset. Naimisiin menoa tosin varjosti Tommyn ensimmäinen avioliitto kotimaassaan, mutta koska perinteistä liittoa ei oltu rekisteröity minnekään, se ei estänyt Tommyn samanaikaista toista liittoa Euroopassa. Pahaenteisesti Tommy kertoi Hildalle jo seurusteluvaiheessa: ”You know, we Nigerians always have a girlfriend in the corner somewhere, but they only get the crumbs that fall off the wife’s table.” Rakastunut nainen ei uskonut, mitä tuleman pitää, vaan uskoi pystyvänsä kasvattamaan miehestään uskollisen kumppanin.

Hildan ja Tommyn avioliiton alkuvaihe kuulostaa rohkean idylliseltä: ensimmäisen lapsen synnyttyä Tommy jäi koti-isäksi ja Hilda kävi töissä perhettä elättämässä. Tommy oli kätevä sekä lapsenhoidossa että keittiöhommissa. Rakkaudella Hilda muistaa töistä paluun riemua: oli kuin hän olisi palannut kylmästä sateesta lämpimään Afrikkaan. Tommy halusi kodissa olevan trooppinen ilmasto, joten hän lämmitti asuntoa kerosiinipulloilla. Herkulliset afrikkalaisen ruoan tuoksut valtasivat lontoolaisen asunnon.  Samalla kumpikin tiesivät muuton Afrikkaan olevan vain ajan kysymys.

Teos ei ole dokumentti äärimmäisestä rasismista, vaan rehellinen dokumentti outoudesta ja erilaisuuteen tottumisesta. Lontoon metrossa Hilda ja Tommy törmäävät ei vähempään kuin silloiseen pääministeri Attleehen, joka luulee Hildan olevan ministerikollegansa Crippsin kuuluisa tytär Peggy. Pääministeri tulee puhuttelemaan Hildaa Peggynä ja Hilda joutuu korjaamaan erehdyksen. Peggyn avioliittoa ghanalaisen herra Appiah’n kanssa oli ruodittu The Daily Mirrorissa ylenpalttisesti. Hilda ja Tommy eivät ole julkkiksia, mutta huomiota he saavat Lontoon kaduilla kuin julkkikset. Valokuvat tyylikkäästä nuorestaparista kertovat omaa tarinaansa.

Hildi capsulesKertomus Hildan 56 vuoden mittaisesta suhteesta Tommyyn ja viitisenkymmenen vuoden mittaisesta asumisesta Nigeriassa on kirjoitettu analyyttisesti ja samalla sydänverellä. Jo avioliiton alkuvuosina Hilda tiesi, että Tommylla on jatkuvasti ”tyttöjä nurkan takana”. Tämän lisäksi miehellä on taipumusta uhkapelaamiseen, minkä vuoksi ahkeran Hildan on työskenneltävä tuplapäivää. Alkuaikoina Hilda katsoi miehensä puuhia sormien läpi, mutta tyttöystävien muututtua vaativammiksi ja kalliimmaksi ylläpitää Hilda päätti muuttaa omaan taloonsa kauas Ogasta ja tämän jalkavaimoista. Yhteisistä lapsista huolimatta Hilda piti mykkäkoulua ukkonsa kanssa pienen ikuisuuden keskittyen omaan uraansa ja yritystoimintaansa. Hän aloitti 1950-luvulla vaatimattomasti vaateompelijana ja jäätelötehtailijana, mutta siirtyi vanhemmiten korubusinekseen, jolla rikastui huomattavasti. Samalla hän erikoistui perinteiseen yrttilääketieteeseen ja astrologiaan. Yrttiparantajana Hilda keksi keinon lievittää anemiaa, mikä johti hänen omien Hildi-kapseleiden myyntiin ja kunniatohtorin arvon saamiseen Benin Cityn yliopistossa. Hildan tarina on sympaattinen kertomus yrittäjyydestä ja kovasta työstä.

Tommy ja Hilda ystävystyvät uudelleen vanhuusiässä Tommyn jäätyä yksinhuoltajaisäksi viimeisen jalkavaimon karattua Italiaan. Tommy haluaa olla pienistä lapsistaan pääasiallisessa vastuussa, vaikka palveluskuntaa on tarjolla. Uusia vaimoehdokkaita pyörii nurkissa, mutta Tommylla ei enää riitä energiaa kaikille onnenonkijoille. Näin Hilda tiivistää pitkän suhteensa: ”I was disappointed that this man of great intelligence and many interests in his youth was not developing himself further. He was content with the three G’s: Girlfriend, Golf and Garden.”

Hildan tapa kirjoittaa avioliitostaan ei kuitenkaan ole skandaalinkäryinen, vaikka Tommyn uskottomuudesta olisi voinut saada aikaan ilkeänkin paljastusteoksen. Ehkä Ogbe pyrkii varoittamaan tulevia nigerialaisten ulkomaalaisia vaimoja siitä mitä tuleman pitää, vaikka rakkauden kohde olisi näinkin fiksu ja filmaattinen tapaus kuin Tommy. Moniavioisuuden hyväksyminen kun ei yleensä ole helppoa eurooppalaisille.

Hilda with eldersTeoksessa on muitakin kiinnostavia juonteita kuin avioliitto. Toisen maailmansodan aikaisen Britannian henkisestä tilasta Ogbe kirjoittaa elävästi, mutta sopivan etäännyttävästi. Saksanjuutalaisesta identiteetistäkin on hyviä pohdintoja: hän pitää luonnollisena omaa nuoruuden kiinnostustaan afrikkalaisiin opiskelijoihin, sillä molemmat hän ja Tommyn kaltaiset elivät yhteiskunnan reunoilla valtaväestön tunnistamatta heidän kieltään tai tapojaan. Nigeriassa ulkopuolisuuden tunne ei yllättävää kyllä ollut hänelle yhtä kaikenkattavaa kun Britanniassa – Tommyn suku otti valkoisen vaimon vastaan avosylin. Hildaa ei pakotettu muuttumaan afrikkalaiseksi, vaan lähipiiri otti vastaan valkoisen naisen tuomat uudistukset uteliain mielin. Vanhemmilla päivillä Hilda meni mukaan nigerialaisten ulkomaalaisten vaimojen klubin (Nigerviwes) toimintaan, josta hän raportoi myös huumorimielellä. Hänen mukaansa ei ole kolkkaa maailmassa, jonne nigerialaiset miesopiskelijat eivät olisi löytäneet ja naineet siellä paikallisia.

Suosittelen teosta erityisesti etnografian ystäville ja niille, jotka kamppailevat kahden kulttuurin suhteissa tai liitoissa. Uskoisin, että viisaus monikulttuuristen suhteiden kentällä kasvaa vain pitkästä elämänkokemuksesta. Tämä kertomus oli harvinaisen realistinen ja anteeksiantava. Hilda Ogbe on elänyt Nigeriassa rikkaan ja merkityksekkään elämän huolimatta ukkonsa edesottamuksista.