Afrofuturismi rulettaa

Teos: Nnedi Okorafor: Zahra the Windseeker

Hyllyssäni on jo pitkään kummitellut kolme todella coolia teosta, afrikkalaisen skifin helmiä, joihin en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä venynyt. Tässä blogissa olen arvioinut yhden eteläafrikkalaisen skifi-teoksen, mutta nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin fantasia/skifituotanto on saanut muhia aivan liian kauan. Okorafor on aloittanut uransa lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta on viime aikoina kirjoittanut enemmän aikuisille. Hän on melko tunnettu varsinkin Yhdysvalloissa, jossa hän on voittanut monia kirjallisuuspalkintoja. Olen seurannut hänen uraansa sosiaalisen median välityksellä, mutta vasta nyt pääsen käsiksi itse töihin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja ensi kosketus onkin todella lupaava.

Teos Zahra the Windseeker on ensisijaisesti suunnattu teini-ikäisille ja esiteineille lukijoille. Sen päähenkilö on 13-vuotias Zahra, joka asuu kuvitteellisessa Oonin kuningaskunnassa ja on saanut syntymälahjana dada-dreadlocksit. Hänen rastapatukoistaan kasvaa lehtiä, ja tämä on erityinen lahja, jota muilla perheenjäsenillä ei ole. Zahraa myös kiusataan koulussa hänen tukkansa vuoksi, ja varsinkin suuriafroiset tytöt ovat hänelle kovin ilkeitä. Ilmeistä on, että kirjassa eletään tulevaisuuden Afrikassa, maassa, jossa on joitain tunnistettavia piirteitä Nigeriasta, mutta lukijan ei tarvitse välttämättä tätä tietää.

Ystävänsä Darin kanssa Zahra päätyy kaupungin ”pimeälle torille”, jossa myydään loitsuja, toteemieläimiä ja tajuntaa laajentavia aineita. Tori on paikka, jonne kenenkään lapsen ei kuuluisi päätyä, mutta uteliasta kaksikkoa on vaikea pitää sieltä poissa. Zahra löytää torilta myös sielunkumppanin, Nsibidin, aikuisen naisen, joka on aikanaan leikannut dadalocksit pois, käytännön syistä. Torin kautta kaksikko päätyy vaaralliselle seikkailulle kaupungin ulkopuoliseen viidakkoon, jonne on periaatteessa kaupunkilaisilta porttikielto.

Kirjan amerikkalainen näkökulma korostuu siinä, että teoksen teinikertoja on kauhuissaan jo vuorokauden peseytymättömyydestä. Myös tytön luontosuhde on hapuileva, eikä hänellä ole kattavia tietoja maansa vanhoista perinteistä. Kylässä ollaan kovin trenditietoisia, ja varsinkin muotilehdet ovat kuuminta hottia.

Loppua kohti teoksessa ihmisen ja eläinten suhde korostuu erityisesti. Zahran kuuluisi löytää viidakosta mystisen elgoth-linnun muna, mutta hän ei tunnista koko lintua. Kaikkitietävä sammakko voisi auttaa häntä etsinnöissä, jos hän osaisi tätä kuunnella. Lähimpänä ihmisten ja eläinten symbioosia hän on kuitenkin gorillojen yhdyskunnassa, jossa hän saa nukkua oikealla lehtipatjalla ja jossa hänelle tarjotaan puhtaita vaatteita.

Koska kyseessä on nuorten teinien kirja, sen tyyli on letkeä, ja siinä esitetyt vaarat ja riskit ovat tarkoitettuja voitettaviksi. Pääsin kyllä hyvin kirjan imuun, ja luin sen sujuvasti parilla istumalla. Teoksen maailma oli runsas, moniaistillinen ja joka suhteessa hurmaava, ja tämän ensi kosketuksen jälkeen tulen luultavimmin lukemaan ne kaksi muutakin teosta suht pian.

Näitä kirjoja voin kyllä suositella varsinkin sellaisille lapsille ja nuorille, joilla on afrikkalaista taustaa, koska ne tarjoavat positiivisia, mutta ei nössöjä samastumisen kohteita.

Maahaasteessa olen rastilla 53/196: Nigeria. Olikin virkistävää lukea tähän väliin todella erilaista nigerialaistekstiä, koska olen tottunut lukemaan tuosta maasta enimmäkseen painavaa yhteiskunnallista tai historiallista proosaa. Nigeria-kirjalistani on todella pitkä, ja se ansaitsisi päivityksen, koska olen viime aikoina bongaillut monia uusia tekijöitä, joista olen kiinnostunut.

Afrikkalaisen skifin pioneeri

KabuKabu-500Nigerlalais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nuorille aikuisille suunnatut skifi-teokset ovat odottaneet lukijaansa kirjahyllyssäni kauan; jostain syystä en ole päässyt sisään niiden maailmaan. Päätin aloittaa Nnedi-haasteeni hänen tuoreesta aikuisille suunnatusta novellikokoelmasta Kabu Kabu (2013).

Novellikokoelman nimi tarkoittaa pimeää nigerialaista taksia, jollaiseen hyppääminen on aina omanlaisensa riski. Sen niminen novelli (kirjoitettu yhdessä Alan Dean Fosterin kanssa) kertoo chicagolaisesta asianajajasta, joka myöhästyy lennoltaan matkalla sisarensa häihin Igbomaahan. Siinä igbo-heimoon kuuluva pimeä taksikuski keksii luovan keinon saada asiakkaansa häihin ajoissa. Taksikuski ottaa heimolleen ominaisen setämäisen asenteen ja tytöttelee asiakastaan, vaikka tämä muistuttaa kuskia korkeasta koulutuksestaan. Vanhemman miehen ja nuoremman naisen välinen valtataistelu ei ota loppuakseen maagisen matkan aikana, mutta perille päästyään kuski ei pyydä aikamatkalisää.

Keitä sitten igbot ovat? He ovat Nigerian toiseksi suurin heimo (18%), joka kääntyi pian kolonialismin tultua kristinuskoon ja omaksui uskon länsimaiseen koulutukseen ja yritteliäisyyteen. Igboja pidetään taitavina kauppiaina, pankkiireina ja rahanlainaajina; jotkut jopa kutsuvat heitä ”Afrikan juutalaisiksi”. Kristillisen elämäntavan he ovat ottaneet kirjaimellisemmin kuin naapurinsa yorubat; esimerkiksi pukeutumisen suhteen igbonaisen tunnistaa siitä, että hän käyttää kahta rapa-kangasta peitoten koko kroppansa, kun yoruba-naisille riittää yksi kangas. Toisin sanoen he ovat pilkunnussijoita.

Valitettavasti näinä päivinä businesstaju on johtanut igbojen ajautumisen nettihuijausalalle, 419-kirjeiden kirjoittajiksi. Verrattuna yoruboihin, igbot ovat ehkä nurkkakuntaisempia, itsepäisempiä oman kulttuurinsa säilyttämisestä ja ylpeitä maalaisista juuristaan. Yoruba-kulttuuri on ollut jo vuosisatoja urbaanimpaa ja kosmopoliittisempaa. Itse tunnen ihmisiä molemmista heimoista ja luonnehtisin kulttuurieroja merkittäviksi. Koen olevani lähempänä yoruba-kulttuurin arvomaailmaa, kun taas igbokulttuurissa on paljon samaa suomalaisen maakunta-ajattelun kanssa. Igbot ymmärtävät täysin, mitä kotiinpäin vetäminen tarkoittaa (täkäläiset igboystäväni komppaavat poliittisesti Keskustaa ja Perussuomalaisia, heille maahanmuuttokriittisyys ei ole ongelma). Yoruba-heimon parissa taas on enemmän arvostettu kansainvälisiä suhteita ja yksilöllistä menestystä. Valitettavasti Igbomaa on jäänyt kansallisessa kehityksessä periferiaksi, mikä on epäsuhtaista ottaen huomioon heimon koon, koulutustason ja kyvykkyyden. Kuka tahansa Biafran sotaan vähänkin perehtynyt voi nopeasti päätellä, millaisista epäoikeudenmukaisuuksista heimo on kärsinyt itsenäisen Nigerian aikana. Maa saattaa hajota kahteen tai kolmeen osaan lähivuosina etnisten, uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen vuoksi. Myös Okoraforin novellit peilaavat näitä jännitteitä.

Kokoelmassa on useampi tarina naisista ja tytöistä, jotka kasvavat igbokulttuurissa erilaisina, tietoisina henkisistä lahjoistaan ja niistä johtuvista rajoitteista – levitoiva nainen ei ole ykköskastin morsianmateriaalia. Okorafor matkustaa tarinoissaan sujuvasti nykypäivän, tulevaisuuden ja lähimenneisyyden välillä. Kulttuurisesti kiinnostavimpia ovat tarinat, joissa vieraillaan igbokulttuurin vanhoissa perinteissä – ajassa, jolloin kaikki kynnelle kykenevät perheet lähettivät teini-ikäiset tyttärensä lihotusmajaan ympärileikattaviksi ja syötettäviksi kaloripitoisilla ruoilla. Norminaiseuteen sopimattomat henkiolennot taas saivat pysyä leikkaamattomina ja laihoina. Nnedin oudot naishahmot ovatkin rastapäisiä luonnonlääkityksestä kiinnostuneita marginaaliolentoja, joita usein syytetään noituudesta. Nnedin lähestymistapa afrikkalaiseen naiseuteen tuntuu radikaalifeministiseltä, yhdistettynä ekologiaan ja ei-kristilliseen henkisyyteen. Nnedin feminismi ei ole tyypillistä länsimaista tasa-arvoajattelua, mutta monissa novelleissa tunnetila on käsinkosketeltavan aggressiivinen ja afrikkalaista patriarkaattia sisältäpäin purkava.

Skifi-novelleiksi Okoraforin tekstit ovat poliittisesti kantaaottavia; esimerkiksi tarinassa ”Spider the Artist” kommentoidaan rankalla kädellä Nigerin delta-alueen ekokatastrofia, globaalia ryöstöviljelymentaliteettia ja tuhojen aiheuttamaa epätoivoa, alkoholismia ja perheväkivaltaa, johon poliittisesti tietoiset aktivistimiehetkin syyllistyvät. Öljykenttiä vartioivat amerikkalaisten kloonaamat zombiet, jotka surmaavat kenen tahansa, joka yrittää varastaa öljyä maanpäällisistä putkista.

Kiinnostavaa myös on, että molemmat Hanna Pylväinen (ks. edellinen arvio tässä blogissa) ja Nnedi Okorafor ovat siirtolaiskirjailijoita Keskilännestä – Nnedi Cincinnatista ja Hanna Detroitista. Myös Nnedi Okorafor kirjoittaa osassa tarinoista kahden kulttuurin törmäyskursseista, erityisesti Amerikassa kasvaneiden keskiluokkaisten perheiden vesojen kokemista kulttuurishokeista lomilla vanhempien kotikylissä. Koin äärimmäistä sympatiaa lukiessani tarinaa kahdesta siskosta (”The House of Deformities”), joille nigerialaisissa vessoissa käynti on omanlaisensa kauhugalleria.

Nnedi Okoraforin tekstit  ovat vaikeammin avautuvia kuin esimerkiksi ikätoverinsa, myös igbo-taustaisen Chimamanda Ngozi Adichien, mutta selätettyään muutamat kulttuurisen käännöksen ongelmat lukijaa odottaa palkinto. Okorafor kun onnistuu kirjoittamaan nigerialaisen yhteiskunnan kipeimmistä ongelmakohdista syyllistymättä moralisoivaan saarnaamiseen. Ei Adichiekaan saarnaa, mutta hänen tekstinsä tuntuvat Okofaforiin verrattuna hieman sovinnaisilta tai myötävirtaan valtavirtakulttuurissa uivilta. Okorafor tarjoaa lukijoilleen oudompia makupaloja Länsi-Afrikasta, erityisesti myyttien ja legendojen postmoderneja uudelleentulkintoja, jotka saavat ennalta-arvaamattomia nyansseja Afrikan high tech-lähitulevaisuudessa.

Muista afrikkalaistaustaisista skifi-kirjoittajista en ole vielä tietoinen, mutta otan lukuvinkkejä innolla vastaan.

Rikkaruohojen syvät juuret

hopealaakson salaisuusChitra Banerjee Divakaruni (s. 1956) on monipuolinen intialais-amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut fiktiota sekä aikuisille, nuorille ja lapsille ja lyriikkaa. En ole tutustunut hänen aikuisten kirjoihinsa, mutta sain käsiini nuorten aikuisten fantasiatrilogian ensimmäisen osan, Hopealaakson salaisuuden (Tammi, 2004). Teos on niitä, joita olen kantanut poistomyynneistä toiveikkaana kotiin nuorisolle, mutta nuoriso ei ole todennäköisesti hetkauttanut evääkään sille.

Aloitan tällä postaukseni kolmannen maailman skifi/fantasiakirjailijoista, joita tällä hetkellä tiedän tasan kaksi: Divakarunin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin. Molempia kirjailijoita yhdistää pitkä oleskelu Yhdysvalloissa ja halu juurruttaa skifin/fantasian genre syvälle synnyinmaan multaan. En itse ole skifin tai fantasian pitkäaikainen harrastaja enkä yritäkään esittää asiantuntijaa, mutta arvostan kirjailijoita, jotka uskaltavat muokata kotimaidensa kirjallisia perinteitä ja kannustaa erityisesti maahanmuuttajataustaisia nuoria ottamaan selvää vanhempiensa kotimaiden myyteistä ja legendoista.

Hopealaakson salaisuus on kepeähkö tarina kahdesta köyhästä kolkatalaisesta lapsesta, Anandista ja Nishasta, jotka salaperäinen vihreäsilmäinen vanha mies löytää hanttihommista kaduilta sen sijaan, että olisivat koulussa. Anandin perhe on köyhtynyt ja joutunut muuttamaan kaupunkiasunnostaan slummiin; Nisha on elänyt orpona kaduilla pienestä saakka eikä muista vanhempiaan. Vanha mies nimeltään Abhyadatta saa lapset seuraamaan häntä hankalalle matkalle Himalajan vuoristoon, johon olennaisena osana kuuluu henkien taistelu hyvän ja pahan välillä, helpoista kiusauksista luopuminen ja monenmoiset eettiset pulmat. Lapsia riivaa myös paha henki, mystisestä Parantajaveljeskunnasta karannut veli Surabhanu, joka pyrkii herkuin, karkein ja muine houkutuksine johdattamaan lapsia puolelleen. Matkan varrella hyvät ja pahat henget  ottavat usein eläimen ruumisolemuksen, ne seuraavat lapsia mm. apinoina, käärmeinä ja mungoina. Matka Hopealaaksoon on pitkä ja vaarallinen, eikä kilvoittelu suinkaan lopu yhteisöllisen paratiisin porteilla. Nisha initioidaan veljeskunnan jäseneksi siitä huolimatta, että on tyttö. Anand joutuu tekemään Nishaa kiperämpiä päätöksiä tulevaisuudestaan ennen kuin hänet vihitään Kotilonvartijaksi.

Teos ei vaadi lukijaltaan paljoa ennakkotietoa Intiasta, vaan pelaa varsin universaalin symboliikan varassa. En siis tarjoaisi tätä intialaistaustaisille maahanmuuttajalapsille ”kulttuurikylpynä”. Helppoa uskontokunnasta riippumatonta henkisyyttä tässä tarjoillaan suht harmittomassa paketissa. Ehkä kyseessä on Paulo Coelho for kids. Ei teos ollut pätkääkään heikompi kuin Coelhon Alkemisti, mutten pitäisi tätä vielä kunniamainintana. Lapset seikkailevat huikeissa maisemissa, joten teos toimii myös matkakirjana. Matkan värisävyt ovat enimmäkseen ihmeen sävyttämää technicolouria, josta tulee häiritsevästi mieleen Disneyn piirretyt.

Eniten tässä kuitenkin ärsytti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja hädän pinnallinen esittäminen; Divakaruni antaa ymmärtää, että köyhyyden ongelma voi olla ratkaistavissa henkisen kilvoittelun kautta. Anand-poika, joka on jättänyt äitinsä ja siskonsa Kolkatan slummiin, uskoo vahvasti, että Veljeskunnan jäsenenä hän voi auttaa perhettään enemmän kuin kotona. Tässä esitetään kerjäläisyyden, lapsityövoiman, siirtotyöläisyyden, lukutaidottomuuden ja terveydenhuollon riittämättömyyden ongelmat aluksi suht kriittisesti, mutta analyysi loppuu kuin seinään lasten lähdettyä matkalle.

Teoksen ideaaliksi ikäryhmäksi arvioisin 8-12 vuotta ja koska en ole lapsi, en anna lopullista tuomiota teokselle, joka hyvinkin saattaa puhutella omaa ikäryhmäänsä. Kielellisesti teksti on helppolukuista ja sujuvaa, mikä avaa ikkunoita laiskemmillekin lukijoille.

”Joskus rikkaruohojen juuret yltävät syvemmälle kuin puutarhuri kuvittelee”, lausuu parantajamestari Abhyadatta veljeskunnan pohtiessa lasten liittämistä osaksi Hopealaakson yhteisöä. Pahan hellittämättömästä vastustamisesta tässä kai loppujen lopuksi on kyse. Jalo viesti imelähkössä pakkauksessa.