Den nya Nobel – uudet kirjalliset Euroviisut?

En ole paljon ehtinyt seurata Ruotsin Akatemian ja kirjallisuuden Nobel-palkintoon liittyvää seksuaalista häirintäskandaalia ja taloussotkuja. Aihe ei suorastaan kiinnosta, mutta tänään innostuin vähän, kun huomasin Den Nya Nobel-kisan olevan avoin koko maailman kirjafriikeille. Äänestys on avoinna 14.8. saakka, ja ehdokkaita on 48.

Listojen ja tilastojen rakastajana laskin ne kirjailijat, joiden tuotantoa olen lukenut, ja ne ovat: Jamaica Kincaid, Donna Tartt, Chimamanda Ngozi Adichie, Jón Kalmar Stefansson, Johannes Anyuru, Elena Ferrante, Don de Lillo, Siri Hustvedt, Sofi Oksanen, Haruki Murakami, Amos Oz, Jessica Schiefauer, JK Rowling, Jeanette Winterson, Jonas Hassen Khemiri, Neil Gaiman, Arundhati Roy, Zadie Smith, Kerstin Ekman, Ian McEwan, Ngugi wa Thiong’o, Marilynne Robinson, Margaret Atwood, Joyce Carol Oates, Paul Auster ja Nnedi Okorafor.

Ranking-listan ovat koonneet ruotsalaiset kirjastonhoitajat, mutta jään ihmettelemään listan epätasapainoista maantieteellistä ja kielellistä profiilia. Ruotsalaisia kirjailijoita listalle mahtuu 12, mikä on käsittämätöntä ottaen huomioon marginaalisen kielialueen ja kotikenttäedun. Suurinta osaa ruotsalaisista kandidaateista en tunne edes nimeltä. Aasialaisia kirjailijoita listalla näkyy olevan tasan 2 ja afrikkalaisia 3. Eteläamerikkalaisia tai australasialaisia ei lainkaan. Suuri osa ns. maailmankirjallisuudesta on joko julkaistu englanniksi tai tullut tunnetuksi englanniksi käännöksinä.

Listalle mahtuu monia suursuosikkejani, jotka eivät tosiaankaan kekkuloi lentokenttien bestseller-hyllyjen kärjessä. Jamaica Kincaid ja Marysé Conde ovat päässeet listalle karibialaisina yllättäjinä, mikä on aivan mahtavaa. Myös Neil Gaimanin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin nimien näkeminen tuotti minussa riemun kiljahduksia. Scifi-kirjailijat harvemmin pääsevät yleisemmille palkintolistoille.

Kaikkien aikojen suosikkejani listalla edustavat Jamaica Kincaid, Haruki Murakami, Amos Oz ja Jeanette Winterson -ja nämä neljä ovat hyvin eri tyyppisiä kirjailijoita, joista pidän eri syistä. Näistä neljästä maailmaani on avartanut eniten Winterson, joka kirjoittaa tutusta ja turvallisesta Britanniasta miltei sukupuolettomasta genderqueer-näkökulmasta. Murakami ja Oz ovat vaikuttaneet minuun eniten kirjoittajana, kun taas Kincaidin teoksista olen löytänyt lähes samaa sielunkumppanuutta kuin Sara Suleri Goodyearin – naisen, jonka tekstejä tutkin kahdeksan vuotta elämästäni.

Murakamia ja Ozia olen pitkään veikannut nobelisteiksi, mutta palkinto ei vieläkään ole osunut kummallekaan. Atwood on ollut kotijumalattareni teinistä saakka, mutta hän on myös niin ikoninen hahmo, etten koe enää saavani hänen tuotannostaan paljoa uutta irti.

Kannattaako tähän äänestykseen siis osallistua? Itse äänestin läpällä, vain protestoidakseni ruotsalaisen kandidaatin mahdollista voittoa, mikä on kovin todennäköistä. Huomaako kilpailua monikaan Ruotsin ulkopuolella? Ja koska en osannut valita ikisuosikeistani, äänestin kansallismielisesti Sofi Oksasta, puhtaasti Euroviisuhengessä – kun kerrankin saa äänestää suomalaista. Toki arvostan Oksasta kirjailijana, ja olen iloinen siitä, että hän on päässyt mukaan näin kirjavaan joukkoon. Ainakin hän vaikuttaa huomattavasti ”vakavammalta” ja globaalisti kiinnostavammalta kuin suurin osa ruotsalaisista kandidaateista.

Monet maahanmuuttajaystäväni ovat lukeneet suomalaisista kirjailijoista vain Oksasta. Ja kerrassaan mahtavaa on Oksasen monet käännökset muillekin kielille kuin englanniksi. Olen itsekin jaellut The Purge-romaania monille suomea puhumattomalle kaverille, ja voisin myös jaella Tuomas Kyrön vastaavia käännöksiä. Kirjallisuuslähettilään virka kiinnostaisi, jos joku maksaisi minulle siitä palkkaa. Vink vink, työnantajat, olen tarjolla!

Mainokset

Kirsikankukkien aikaan

Toinen VanhKyotoan kirjan päivän haasteeni oli japanilaisen nobelistin, Yasunari Kawabatan (1899-1972) klassikkoromaani Kioto (alk.1962, suom. Eeva-Liisa Manner, Tammi 1968), jonka sain taannoin luettavaksi ystävältä lukupiirisessiosssa. Kioto oli tehnyt häneen suunnattoman vaikutuksen jo nuorena tyttönä ja minun piti tunnustaa, etten tuntenut koko kirjailijaa. En esitä olevani  minkään sortin Japanin-tuntija, mutta yleisenä Aasian ystävänä odotan itseltäni tietämystä edes Japanin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista. Nähtävästi sekin haaste on ollut vaikea tavoittaa. En ole mikään Nobel-kirjailijoiden palvoja enkä katso velvollisuudekseni lukea vuoden nobelistin teoksia, vaikka suurin osa niistä usein löytyykin jo valmiiksi käännettyinä Keltaisesta kirjastosta. Vanhojen nobelistien teoksia sen sijaan on mielenkiintoista lukea, ilman suorituspaineita.

Kiinnostukseni Japanin kirjallisuuteen syttyi 90-luvulla Banana Yoshimoton, raflaavan pop-henkisen naiskirjailijan tuotannosta. Yoshimoton rinnalle toiseksi kestosuosikiksi nousi pian Haruki Murakami, ja Murakamin rinnalla olen pitänyt Kenzaburo Oesta, joka on näitä edellisiä paljon ”hitaampi” ja filosofisempi kertoja. Kazuo Ishiguro-haasteeni on vielä levällään, mutta sen loppuun vieminen näyttää lupaavalta. Kawabatan tyyli lähentelee näistä mainitsemistani nykykirjailijoista ehkä lähiten Ishiguroa; erityisesti Kioton ja The Artist of the Floating World-romaanien välillä on luonteva temaattinen silta ja tyylillistä samanhenkisyyttä.

Kioton juoni on yksinkertainen ja kerrontatapa lähestyttävä, vaikkei paljon Japanista tietäisikään. Siinä seurataan kahden toisistaan erilleen joutuneen kaksossiskon Chiekon ja Naekon jälleennäkemistä ehkä 1950-luvun lopun Kiotossa. Ajankohta on viitteellinen, mutta II maailmansodan pahimmista traumoista tässä on jo toivuttu ja huomio keskittyy taas pienempiin murheisiin. Chieko on lapsena lapsettoman pariskunnan rappusille hyljätty löytölapsi; tosin Chiekon ottoäidillä on välillä muunlaisiakin versioita tytön adoptiosta. Chieko on saanut tietää kohtalostaan teini-ikäisenä ja nyt kaksikymppisenä asia nousee taas ajankohtaiseksi hänen suunnitellessa tulevaisuuttaan urasuunnittelun ja naima-aikeiden viidakossa. Naekoon hän törmää retkellä vuoristokylään, jossa hän huomaa identtisesti häntä muistuttavan nuoren naisen metsätöissä. Sisarusten välinen luokka- ja kokemusero on ilmiselvä: Chieko on saanut kasvaa suht vakavaraisessa kangaskauppiaan perheessä, jossa häntä on kasvatettu kunnioittamaan perinteisiä japanilaisia esteettisiä arvoja ja taidetta, kun taas Naeko on tehnyt ruumiillista työtä pikkulapsesta saakka.

Varttuneeksi mieskirjailijaksi Kawabata siis keskittyy tyttöjen väliseen epätodennäköiseen ystävyyteen ja nuorten naisten avioliittomarkkinoihin varsin suvereenisti. Romaanin vahvuus on siinä, että siinä kuvataan tarkasti ja seikkaperäisesti japanilaisen yhteiskunnan eri luokkien elämää. Kerronta keskittyy enemmän vuoden eri festivaaleihin kuin arkisimpaan arkeen, mutta tekstiiliteollisuuden kriisistä raportoidaan myös monisyisesti. Chiekon ottoisän Takichiron, joka siis on kankaiden tukkukauppias, keski-iän kriisi esiintyy haluna vetäytyä harrastamaan kalligrafiaa nunnaluostareihin. Perhe ei osaa päättää, kuka liikettä jatkaisi. Chieko osoittaa liikkeenharjoitukseen selviä kykyjä, mutta häntä kannustetaan myös harkitsemaan varhaista avioelämää. Liikkeenjohdon tehottomuudesta johtuen ainakin yksi Chiekosta kiinnostunut kosija alkaa jo käsitellä firman asioita kuin ominaan. Asiakkaiden yleinen kiinnostus kimonokankaisiin on hiipumassa, mikä aiheuttaa sekä vanhemmissa että tyttäressä melankoliaa.

Jos teoksessa on poliittista sanomaa, se taitaa liittyä naisten ja tyttöjen muuttuvaan asemaan ja liiallisen länsimaistamisen vastustukseen. Kawabata selkeästi kannattaa naisten itsemääräämisoikeutta opintoihin, työhön ja puolison valintaan liittyvissä kysymyksissä. Kioton muuttumista amerikkalaisten turistien puuhamaaksi hän kritisoi paikoitellen rankallakin kädellä. Jo 1950-luvulla kaupunki kuhisee turistibusseista ja tietämättömiä noviiseja viedään typistettyihin ”teeseremonioihin”, joissa tee tarjoillaan itsepalveluperiaatteella pahvimukeista. Vanhoihin arvostettuihin kortteleihin nousee halveksuttuja tuntihotelleja ja geisha-instituutiokin on rappeutumassa tavanomaiseksi prostituutioksi.

Minulle vähempikin japanilaisen festivaalikalenterin esittely olisi riittänyt, mutta muuten teos oli loisteliaan kaunis ja herkkä. Kankaiden lisäksi tässä fiilistellään erilaisia puita palvoessa. Ennalta-arvattujen kirsikkajuhlien lisäksi tässä ihaillaan ainakin kamferipuita, malvankukkia, bambun leikkaamista ja setripuita. Viimeisistä nousee kaksosten maagisen yhteyden symboli, sillä Chieko tilaa siskolleen obi-kankaan, jossa on tämän synnyinseutujensa setrimetsämaisema.

Kaksosiin liittyviin uskomuksiinkin viitataan. Kaksosten on perinteisesti Japanissa uskottu tuovan huonoa onnea – uskomus, joka on vallinnut monissa kulttuureissa, esimerkiksi myös läntisessä Afrikassa. Tässä ei sentään raportoida kaksosten surmista, mutta syrjintään viitataan.

Kaiken kaikkiaan teos oli lyyrisen napakka sisäänheitto japanilaiseen kulttuuriin, ja erityisesti suosittelen teosta nuorille lukijoille ja Japanista vähän tietäville uteliaille nojatuolimatkailijoille.

 

 

 

Kapioarkullinen toivoa

munro11_2699397bTänä vuonna en ehtinyt seurata Nobelin kirjallisuuspalkintoveikkauksia, mutta toissa torstaina, palkinnon julkaisupäivänä, satuin olemaan Hulluilla Päivillä, joilta löysin vain kaksi ostettavaa asiaa, Alice Munron novellikokoelman The Progress of Love (1986) ja keittiönpuhdistusainetta. Törmäsin kaveriin, joka kertoi juuri kuulleensa Munron voitosta. Koska olen odottanut joko Atwoodin tai Munron Nobel-voittoa jo vuosia, sattumus tuntui hauskalta telepaattiselta johdatukselta.

The Progress of Love on arkisempi kokoelma kuin viime vuonna tänne arvioimani Open Secrets (1992). Siinä seikkaillaan lähinnä Ontarion maaseudulla  ja Torontossa, hieman Yhdysvaltojen puolella automatkalla ja lentokoneessa matkalla Tahitille. Rakkauden edistymistä seurataan aika paljon ero- ja uusioperheissä, aikuisiän kypsissä suhteissa, sisarusten ja lapsuudentovereiden välillä ja vammaisten ja vanhusten hoitokodeissa lähdön kynnyksellä. Perinteistä romantiikkaa on Munron novelleista vaikea löytää; rakkaus on täynnä sopeutumista, omien tarpeiden unohtamista, vähään tyytymistä ja oman vajavaisuutensa tunnustamista. Luin teosta myös epäonnistumisten päivänä, mikä tuntui osuvalta tavalta juhlia päivää. Tämän kokoelman novellit ovat hyvin suku- ja perhekeskeisiä, johtuen ehkä kirjailijan omasta elämänvaiheesta – myöhemmissä novelleissa on enemmän irtiottoja sekä Kanadasta että raskaista sukutaakoista.

Varhaisemmassa tuotannossaan Munro käyttää hyväkseen 40-50-lukujen nuoruusmuistojaan kertoen nuorten tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä niukkuuden ja uskonnollisuuden viitekehyksissä. Novellissa ”Jesse and Maribeth” nuori lukiolaistyttö Jessie joutuu piikomaan oudon, muualta tulleen Crydermanin pariskunnan kotiin auttaakseen perhettään selviytymään koulumaksuista. Nelikymppinen rouva Cryderman on viimeisillään raskaana ja alituiseen hilpeässä hiprakassa, viettäen salonkielämäänsä pimeässä olohuoneessa verhot kiinni, sillä hän ei halua maailman näkevän hänen vatsaansa ja suonikohjujaan. Jessie kehittää eroottisen kiinnostuksen herra Crydermaniin, vaikka herra ei suoranaisesti osoita palvelustytölleen vihreää valoa. Perintörikas rouva on ostanut ”pidetylle” miehelleen toimittajan paikan paikallislehdessä, mutta toivoo miehen alkavan kirjailijaksi kirjoittaen kokemistaan toisen maailmansodan kauhuista Burmassa ja Intiassa. Kasvavalle tytölle pariskunnan dekadentti elämäntapa on peili ja ikkuna muihin maailmoihin, joissa hänen tuntemansa ihmissuhteiden kaavat eivät päde.

Jokainen Munron novelli vaatii aikaa ja hiljentymistä vähintään yhtä paljon kuin keskivertoromaani. The Progress of Love:sta ”tajusin” intuitiivisesti nelisen novellia, kun taas loput vaatisivat uuden lukukerran puhdistetuin silmälasein. Ongelma ei ole kielessä, mikä on verrattaen arkista ja jouhevaa, vaan tunnelmissa ja tasoissa. Munro tiivistää novelleihinsa kymmenien ihmisten kohtalot ja usein vuosikymmenten tapahtumat. Hienoin novelli tässä oli kolmesta sisaruksesta ja heidän kohtaloistaan kertova novelli ”A Queer Streak”, joka kelpaisi mallikelpoisena katsauksena ontariolaiseen sosiaalihistoriaan noin 80 vuoden aikana. Harva tutkija onnistuu läpivalaisemaan niin ison kakun historiaa reilussa 40 sivussa.

PS: Aina oppii uusia sanoja. Luulin kapioarkun olevan ranskalaisperäinen ”trousseau”, mutta Munro käyttääkin hauskempaa termiä ”hope chest”. Kapioiden kerääminen ei toivon mukaan jää katoavaksi kansanperinteeksi. Jopa minulla, kaikkien aikojen kävelevällä talouskriisillä, on käsin kirjailtuja käsipyyhkeitä ja peflettejä, kiitos kummitätini ahkeruuden. Haluaisin varustaa tulevien polvien toivonarkkuja edes minimaalisella tavalla. Myös poikien.

Kannattaako natsikirjailijaa lukea?

Lom kirkkoKäsiini tarttui Knut Hamsunin romaani Mysteries (1891) samalla kun jälkikasvu skimbasi keski-Norjan Alpeilla. Leirikeskus sijaitsi Lomissa, Hamsunin synnyinkylässä. Yhteensattuman vuoksi päätin ryhtyä kirjaan. Hamsun on jo minulle entuudesta tuttu; luin muutama vuosi sitten huumaantuneena Nälkää Tanskan Aalborgissa kylmillä terasseilla seuraten laivojen lastausta, osa laivoista oli taatusti matkalla Norjaan. Nälkä tapahtuu kaupungissa, jonka nimi vielä silloin oli Christiania.

Kirjailijana Hamsunin ura asettui Norjan itsenäistymisen saagaan – varhainen tuotanto on kirjoitettu Norjassa, joka edelleen oli Tanskan alusmaa, myöhempi itsenäisessä valtiossa. Nobel-palkinnon hän sai vuonna 1920, mikä sementoi hänen statuksensa kansalliskirjailijana. Hän oli köyhän perheen poika, joka kävi koulua vain vuoden päivät, mutta sai hyvän pohjan lukuharrastukseen sukulaistensa kirjahyllyjen kautta. Kiinnostavaa Hamsunissa onkin itseoppineisuus: on hämmentävää huomata, että joku voi omasta päästään ilman suurempaa ohjailua keksiä omaperäisen modernin ilmaisutavan ja kaikkia yhteiskunnan normeja pilkkaavan asenteen. Hamsunin kirjat ovat pirullisen hauskoja. Näkisin hänen vaikutteitaan monessa norjalaisessa nykykirjailijassa, kuten yhteiskuntasatiirikkojen Torgrim Eggenin ja Erlend Loen tuotannoissa.

Kun Hamsun flirttaili kansallissosialismin kanssa, hän oli jo vanha mies ja norjalaiset panevat tämän mielellään seniiliyden piikkiin halutessaan suojella kansalliskirjailijansa mainetta. Jotkut jopa väittävät, että hänen vaimonsa oli syypää tähän hairahdukseen. Hamsunin natsisympatia ei kuitenkaan ollut mikään pikkujuttu, sillä hänet jopa kutsuttiin itse Kotkanpesään visioimaan uutta tulevaisuutta Norjalle. Jos hän vielä tuolloin kykeni matkustamaan Berliiniin, ei hän ole voinut olla kokonaan kuutamolla. Olen nähnyt takavuosina aiheesta hyvän tv-dramatisoinnin, jossa ei lainkaan siloiteltu tätä häpeällistä episodia. Kysymys siis kuuluukin, kannattaako haaskata aikaansa natsikirjailijaan, ja mikä on Hamsunin anti nykymaailmalle ottaen huomioon nämä vakavat poliittiset reunaehdot?

En näe näissä kahdessa kirjailijan alkupään tuotannon teoksessa minkäänlaisia viitteitä kansallissosialismiin, en edes ahtaaseen nationalismiin, vaan niissä on aimo annos maailmallisuutta. Ottaen huomioon että hän aloitti kirjailijanuransa aikana, jolloin norjalainen nationalismi on mahtanut elää huippukauttaan, hänen teoksensa eivät hehkuta mitään myyttistä kansan henkeä, niissä ei ole pätkääkään kansallismielistä paatosta. Mysteries-romaanissa hän innostuu intialaisista kansansaduista, kertoo seikkailuista Tunisian rannikolla ja viljelee suurta lojaalisuutta erityisesti Britanniaa kohti.

Päähenkilö Nagelin tehtävänä on nyrjäyttää uneliaan pikkukaupungin meininki sijoiltaan ja antaa kaupunkilaisille uutta juoruiltavaa. Siksi hän saapuu kaikkialle ärsyttävä keltainen dandyn puku päällä, jopa hautajaisiin, jossa hänen rennon arrogantti käyttäytymisensä aiheuttaa suurta pahennusta. Opimme myös, että Nagelin sukutausta on ainakin osittain suomensukuinen, hän on Finnmarkista kotoisin ja on opiskellut maa- ja metsätaloustieteitä Helsingin yliopistossa. Hamsun olikin Suomen ystävä – 1800-luvun lopulla hänet on merkitty Helsingin väestörekisteriin. Hän asui maassamme vuoden-pari ystävystyen maamme kulttuurieliittiin, kuten Järnefeltiin, Gallen-Kallelaan ja Sibeliukseen. Voin hyvin kuvitella hänet Kämpin hotellin kosteissa illanvietoissa.

Mysteries on juoruileva, rönsyilevä ja paikoitellen jaarittelevakin tarina pikkukaupungin sielunelämästä. Siinä on paikoitellen maagis-realistisia, melkein shamanistisia elementtejä. Teoksessa ryypätään railakkaasti ja kirmataan keväisessä metsässä, jonka taikavoimat saavat ihmiset tolaltaan. Melkein kaikki hahmot ovat omalla tavallaan vinksahtaneita ja hirvittävän köyhiä. Johan Nagel on varakas mies, joka pystyy ostamaan itselleen ystäviä ja ihailijoita. Hän pystyy myös asumaan kuukausitolkulla hotellissa turvautuen löysin rantein hotellin baariin. Lukija ei saa selvää, millä mies on varallisuutensa kerännyt ja mikä on hänen motiivinsa hengailla keskellä-ei-mitään. Mies itse on tarinan suurin mysteerio, joka kantaa viimeisille sivuille saakka.

Hamsunin karaktäärit ovat ironisia, maanis-depressiivisiä, viinaanmeneviä ja jyrkkiä totuuksia karttelevia. Kiinnostavaa olisikin nähdä, muuttuvatko hahmot vakavammiksi, ”norjalaisimmiksi” tai tervehenkisemmiksi tuotannon loppupäässä. Kysymykseen, ”kannattaako” natsiaatteen tahraamaa kansalliskirjailijaa edelleen lukea, en osaa antaa yksiselitteistä vastausta. En ainakaan kannata hänen lukemistaan tuon häpeätahran pyyhkien. Tutustumieni teosten jättävä fiilis on nimenomaan ailahteleva ja ennalta-arvaamaton, joten ei ole ihme, että sanojen luoja oli myös tuulella käyvä. Kaikkihan me tiedämme lapset, jotka ajautuvat helposti huonoon seuraan. Tällaisena näen Knut Hamsunin – nerona, jota oli liian helppo johdatella harhaan.