Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Kiertävän piian kirkkopiina

Teos: Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär (Johnny Kniga, 2018)

Tapio Koivukari on satakuntalainen kirjailija, joka jakaa aikaansa Suomen ja Islannin välillä. Olen vuosien varrella huomannut montakin hänen teostaan ja noteerannut ne kiinnostavina, mutta aiemmista kirjoista olen lukenut vain Unissasaarnaajan. Koivukari on koulutukseltaan teologi, ja käsittelee tuotannossaan muun muassa herätysliikkeiden historiaa. 

Poltetun miehen tytär on siinäkin mielessä jännittävä romaani, että se julkaistiin samaan aikaan suomeksi ja islanniksi. Hieno strategia, koska kirjalle taatusti löytyy lukijoita satujen saarella. 1600-luvun Islanti on mielenmaisema, joka ei automaattisesti avaudu kiireiselle nykylukijalle, vaan kirja vaatii asettautumista itselle vieraan mentaliteetin vietäväksi. Kyseessä ei ole helppo historiallinen lukuromaani, jossa viitekehystä selitetään opettavaisesti. Kirja vaatinee ainakin jonkin sortin ymmärrystä tuon ajan kansanihmisten uskonelämästä, ja varsinkin pakanauskon ja kristinuskon rinnakkaisista todellisuuksista. 

Romaanin päähenkilö on Árnesin rannikkokylässä asuva, kalastajan tytär Manga, jonka isä Thórdur on onnistunut vaurastumaan suhteillaan ulkomaisiin kauppalaivoihin. Kun muilla kalastajilla on neljä- tai kuusiairoisia veneitä, on Thórdurilla monta kahdeksanairoista, mikä herättää muissa pahennusta. Kun Mangan äiti kuolee ennenaikaisesti ja taloon saapuu emännän paikkaa havitteleva piika Gudrún, yhteisö uskoo Thórdurin omaavan naisia vangitsevia pahoja voimia. Samaan aikaan paikallista seurakuntaa riivaa kirkkopiina, eli nuoret tytöt alkavat kouristella ja hallusinoida palvelusten aikana. Moni kokee tulirenkaan puristavan itseään, ja pahuuden uskotaan elävän mustan kissan hahmossa, joka on noiduttu seurakunnan ylle. 

Enempää en paljasta juonesta, mutta kirja pohjautuu tosi tapahtuman ympärille, ja näin tarinointi tuntuu poikkeuksellisen autenttiselta. Tapahtumat ovat karmivia, mutta en osannut lukea kirjaa kauhuromaanina. Kiinnitin enemmän huomiota kielenkäyttöön ja varsinkin aistihavaintoihin – tuvat pursuavat kapakalaa, hapanrauskuja, hapanheraa, ja evankeliumi on ravitsevaa kuivakalaa köyhälle kansalle. Manga on kätilön tyttärenä oppinut käyttämään pajunkuorta ”Marian viittana” eli naistenvaivojen parantajana. Kylän ukot käyttävät erityisiä kalmohousuja tullakseen vauraimmiksi. Rantojen kalamiehet tuovat köyhiin tupiin palan painikkeeksi espanjalaista sagardoa ja navarraa, mutta luottamus paavinuskoisiin on silti monilla kortilla.

Kiinnostavinta romaanin kontekstissa oli se, kuinka luterilaisessa Pohjolassa noitavainot jatkuivat reformaation jälkeen ainakin läpi 1600-luvun. Islannin kontekstissa suurin osa uhreista oli miehiä, kuten myös Suomessa ja Virossa. Islanti ei myöskään ollut tuona aikana maa, jonne vainottujen olisi ollut mahdollista maastoutua – ainoa vaihtoehto pelastautumiseen vainoilta oli paeta ulkomaalaisten kalastajien kyydissä manner-Eurooppaan. 

Luin teosta hieman tankaten, enkä voi kehuskella, kuinka hyvin pystyin samastumaan sen hahmoihin. Helppo samastuminen ei varmasti ole edes kirjan tarkoituksena, vaan hahmojen kautta avautuu vieras logiikka. Esimerkiksi Manga on jo 1600-luvulla sujuvasti sisälukutaitoinen, mutta muut kirjat kuin Jumalan sana ovat harvinaisuuksia, ja niihin suhtaudutaan myös epäillen. Laivat tuovat maahan vierasperäisiä kirjoja, joita tuvissa kopioidaan iltapuhteiden lukemistoiksi, ja näin kyläläiset pääsevät tutkimaan myös ranskalaisten pyhimyskalentereita. 

Kokonaisvaltainen uskonnollinen viitekehys teki romaanista hieman raskassoutuisen, mutta luonnon ja muun kulttuurin kuin seurakuntaelämän kuvaus oli vetoavaa. En muista, olenko lukenut Islannista muuta näin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa teosta, todenäköisesti en, vaan muut lukemani saagat ovat sijoittuneet 1800-luvulle. 

Kirja ei vaadi lukijaltaan laajoja tietoja Islannista, mutta lukemista varmasti edistää, jos on kroonisesti kiinnostunut esikristillisistä uskomuksista ja perinteistä. Tämä on juureva loikka kohti traanituikkujen valaisemaa pimeää, missä piiloväki ja maanpäälliset kuolevaiset ottavat mittaa toisistaan. Myös eläimet ovat sielukkaita, ja keskustelu kettujen kanssa on usein lohdullisempaa kuin oikeauskoisten kanssaihmisten. 

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 5/196: Islanti. 

Turvapaikanhakua 1500-luvulla

Teos: Heli Galliano: Kyyhky ja susi (Otava, 2018)

Romanttinen fiktio ei kuulu ykköslukemistoihini, mutta aina väliin pinoon sujahtaa jokunen ”hömpän helmi”. Italiassa asuvan, suomalaisen Heli Gallianon esikoisteos Kyyhky ja susi (Otava, 2018) on siitäkin kiinnostava, että siinä käydään läpi reformaation jälkeistä kirkkohistoriaa, niin Italiassa kuin Pohjoismaissa. Koska olen äskettäin tenttinyt muun muassa inkvisitioon, noitavainoihin ja uskonpuhdistukseen liittyviä asioita, olisin todella arvostanut tätä teosta siinä vaiheessa kevyempänä matkakumppanina. 

Teos kertoo 17-vuotiaasta modenalaisesta porvaristytöstä Caterinasta, joka joutuu jättämään kotimaansa noitasyytösten vuoksi vuonna 1597. Caterinan perhe on äskettäin omaksunut luterilaisen uskon, joka aiheuttaa heille hankaluuksia esivallan taholta. Setä Giacomo, jonka on jonkin sortin itseoppinut intellektuelli, on jo paennut vainoja ulkomaille, mutta muu suku sinnittelee edelleen kotimaassa. Nuorella tytöllä ei ole vaihtoehtoja, jos hän aikoo säilyttää henkensä, ja niin hän lähtee isänsä kanssa jännittävälle pakomatkalle kohti pohjoista. 

Giacomo onkin töissä aatelislinnan puutarhurina Jönköpingissä, mutta hänen mukaansa veljentyttö on parhaassa turvassa Ruotsin Itämaassa, jossa hän tuntee oikeita silmäätekeviä. Caterina päätyy setänsä suojeluksessa Turun linnaan, jossa elämän oletetaan olevan turvallista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan uuden Sigismund-kuninkaan paavinuskoiset joukot ovat taas kolkuttelemassa linnan porteilla, ja Caterina joutuu taas pakenemaan mahdollisia vainoajiaan. 

Yllätyksekseni aloin lämmetä tälle teokselle vasta puolenvälin jälkeen, kun Caterina pakenee hyvin tuntemastani Turun linnasta kohti pimeää Pirkanmaata (jonka historiaa en niin hyvin tunne). Hän joutuu tosissaan vieraan kulttuurin äärelle ratsutilalla Kangasalla, jossa ei vielä tunneta ikkunalaseja ja ruokakin on enimmäkseen hapanta. Hänet alennetaan navettapiiaksi ja hän joutuu niin renkien kuin isäntien ahdistelemaksi. Silti mukaan mahtuu tunnelmallistakin kuvausta, muun muassa joulunvieton merkeissä. 

Minusta kirjassa on hieno idea: Italiaan itse kerran muuttanut kirjailija kuvaa italialaisen naisen pakoa Suomeen toisessa ajassa ja täysin eri poliittisessa tilanteessa. Pääsin kokemaan niin Modenan seudun kuin kotikaupunkini Tampereen kärrypolut aivan eri tavalla kuin olen tottunut arjessani kokemaan. Uskoisin, että kirja voisi kiinnostaa myös italialaisia lukijoita, sillä suomalaisen kansan kuvaus on tässä rehevää ja aistivoimaista.  

Galliano on Tampereelta kotoisin, ja tuntuu edelleen tuntevan paikallista historiaa nyansoidusti. Ainoa paikka, jonka itse tunnistin, oli Messukylän kirkko, mutta teos antoi useita mahdollisia retkikohteita, joita voin nyt käydä tutkimassa, kuten Liuksialan kartanon. Kaarina Maununtytär osoittautui juurevaksi tyypiksi, ja teos antoi myös hauskoja tunnelmakuvia luonnonparannuksesta. 

Ainoa asia, mikä kielen tasolla pisti silmään ja vähän ärsyttikin, oli runsas kolmen pisteen käyttö dialogeissa, jota Galliano käyttää ilmaisemaan puheen taukoja. Tämäkin tietty on makukysymys, mutta minusta tämä menetti tehonsa, koska sitä viljeltiin niin tiheästi. 

Suosittelen tätä teosta joulukirjaksi kaikille, sillä vaikka se ei keskity jouluun, se välittää sähköttömän sysi-Suomen kaamoksen tunnelmia loistokkaasti. Eli jos et ehdi historiallisille joulumarkkinoille tänä vuonna, tämä teos varmasti luo tunnelmaa kotiisi hehkuviinin, paistettujen nauriiden ja muiden hämäräherkkujen muodossa. 

Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

IMG_1583Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.

Inkvisiittorin omatunto

kalmantanssi 2Milja Kauniston Kalmantanssi (Gummerus, 2014) on Synnintekijän looginen jatko-osa, joka seuraa suomalaisen papin Olavi Maununpojan paluuta jatko-opintojen pariin Pariisiin, mutta mikään ei estä lukemasta näitä kahta teosta itsenäisesti. Teoksen nimi viittaa mustaan surmaan ja hirvittävään näkyyn, joka kohtaa Olavia Pariisin Viattomien hautausmaalla 1430-luvulla: se on täynnä kansantajuisia runoja ja maalauksia massatuhosta. Yksi runoista kutsuu danse macabreen, kalmantanssiin. Kuolema on kaikkialla läsnä ja kaikki kynnelle kykenevät ovat paenneet kaupungin likaisia köyhäintaloja maaseudun väljemmille vesille. Hautausmaalla Olavin yrittää ryöstää nälkiintynyt kerjäläiseukko. Armollisena kristittynä Olavi kuitenkin vie eukon mukanaan Sorbonneen ja pestaa tämän pyykinpesijäksi.

Olavi Maununpoika katuu aiempia syntejään synkissä tunnelmissa. Hän on pettänyt opiskelutoverinsa Miracle de Servièresin ja langennut Suomessa lihalliseen syntiin porvarisrouva Birgitan kanssa, mistä on syntynyt äpärälapsi. Varakas rouva kiristää köyhää pappismiestä elatusmaksuilla, vaikka lapsi on kirjattu naisen avioliitossa syntyneeksi. Kaiken kukkuraksi häntä kiristää ja painostaa Sorbonnen teologian opintojen ylin auktoriteetti piispa Couchon. Sorbonnen kampuksella on käynyt väkikato opiskelijoiden paettua tappavaa tautia kotikonnuilleen, joten vähäisemmätkin ja opinnoissa huonommin menestyneet pääsevät nyt huomattaviin tehtäviin. Piispan petikaveriksi ennen aikojaan vanhentunut ja itseään huonosti hoitanut homssu-Olavi ei enää kelpaa, mutta häntä tarvitaan epämiellyttävään tehtävään, johon moni ei suostu. Tämän lisäksi Olaville luvataan englantilais-saksalaisen kansakunnan johtajuus, mikä lupaa miehelle lokoisia oloja.

Epämiellyttävä tehtävä ei ole yhtään vähemmän kuin inkvisiittorina toimiminen mystiselle, sotahullulle Lorrainen neitsyelle, joka odottaa kuolemantuomiotaan. Lukija pääsee seuraamaan intiimejä kuulusteluja Jeanne D’Arcin kuolemansellissä, joissa nuoren kapinallisen oppineisuus  ja säätyyn kuulumaton ylväs käytös hämmentävät Olavi Maununpojan. Romaanin jännitysnäytelmät keskittyvät Jeanne D’Arcin ja Miracle de Servièresin noituus- ja säädyttömyysoikeudenkäynteihin, joissa molemmissa strategiana on piilottaa poliittinen kähmintä sukupuolisiveyssyytösten taakse. Tämä muistuttaa paljon tämän päivän uskonnollisista homovainoista: keskittymällä vihaamaan homoja esimerkiksi köyhät kehitysmaat saattavat onnistua piilottamaan eliitin harjoittaman korruption ja köyhien ryöstöviljelyn. Pystyttämällä viihteellisiä mestauslavoja ja rovioita kaupunkien paalupaikoille on aina saatu kansan huomio pois asioista, joista kenkä varsinaisesti puristaa.

Kalmantanssissa on vähemmän seksi- ja mässäilykohtauksia kuin Synnintekijässä ja enemmän raskasta historiallista analyysia. Synnintekijä oli ehkä astetta humoristisempi ja aistivoimaisempi kuin Kalmantanssi, jossa päästään luultavasti itse asiaan, katolisen kirkon syvään naisvihaan ja homofobiaan. Teosta voi lukea monella tasolla, myös nykyajan vähemmistöjen oikeuksista käsin. Itse olisin ehkä viehättynyt enemmän ”pienemmästä” tarinasta kuin ikonisen Jeanne D’Arcin todellisen identiteetin etsinnästä –  vaikka tuon ihmenaisen Miracle de Servièresin ja hänen yhtä lailla kapinoivan Beatrix-äitinsä tarinat olisivat sinänsä riittäneet pitämään jännitystä yllä. Tämäkin on makuasia, ja luulen että eurooppalaiseen naishistoriaan vähemmän perehtyneelle nuoremmalle lukijakunnalle tässä on juuri tarvittava määrä taustatietoa sytyttämään historiallisen fiktion kipinä.