Noitasiskojen matka Princetoniin

Krassi Zourkova: Wildalone (HarperCollins, 2015)

Äänikirjan lukija: Barrie Kreinik

Maahaasteeni Balkan-osuudessa olen ollut aidosti hukassa, sillä tuon maailman kolkan kaunokirjallisuutta käännetään aika vähän suomeksi. Olen kyllä löytänyt teoksia lähes joka Balkanin maasta (ehkä en Montenegrosta?), mutta niiden saatavuus on haasteellista. Albanian olen jo kuitannut omasta hyllystäni löytämällä teoksella, mutta monen muun maan suhteen pää lyö tyhjää. Sattumoisin törmäsin nyt bulgarialaistaustaisen, Yhdysvalloissa vaikuttavan Krassi Zourkovan romaaniin Wildalone, jonka kuuntelin BookBeatissa (jossa on yllättävän hyvin englanninkielistä kirjallisuutta).

Wildalone on kiinnostava yhdistelmä young adult-genreä ja fantasiaa, mutta tiukka genren määrittely ei tee teokselle kunniaa. Se on yhdellä tasolla perinteinen nuoren naisen kasvutarina, mutta siinä on myös historiallisen romaanin siemeniä. Se toimii myös kahden kulttuurin erojen analyysina, ja on oiva kertomus Balkanin maiden siirtolaisuudesta ja aivovuodosta. Erityisen paljon pidän romaanin nimestä, joka on kekseliäs ja monimerkityksinen käännös bulgariankielisestä alkuperäiskäsitteestä.

Romaanissa nuori Theadora matkustaa Amerikkaan opiskellakseen musiikkia Princetonin yliopistossa. Jo ensimmäisellä viikolla hänet ylipuhutaan paikkaamaan peruttua pianokonserttia, ja nuoren naisen akateeminen ura on muutenkin nousujohteinen. Häntä ohjataan keskittymään opinnoissaan pelkästään musiikkiin, vaikka hän haluaisi oppia uusia aineita, kuten kreikkalaista taidetta.

Kotona Bulgariassa hänellä on isoisoisältä peritty piano, jota kukaan ei ole soittanut sataan vuoteen. Perheen kodissa on myös huone, jonne Thea ei ole koskaan saanut mennä. Tytön vanhat vanhemmat eivät olisi halunneet päästä ainoaa lastaan toiselle mantereelle, mutta Thea on tehnyt kovasti töitä saadakseen stipendinsä eliittiyliopistoon. Perheessä on paljon salaisuuksia, joita Thean äiti ja isoäiti varjelevat lahjakkaalta lapseltaan.

Thean perheessä on vaiettu muun muassa vanhemman siskon olemassaolosta, joka on kuollut ennen Thean syntymää. Siskon hauta löytyy kaukaisesta kaupungista Turkin rajalta, jolla sukulaiset eivät enää vieraile. Elsa-siskolla on ollut pakkomielle noituuteen liittyvästä folkloresta, ja myös hän on aikanaan opiskellut Princetonissa. Siskon varjo piinaa Theaa, ja hän myös pelkää siskon kohtalon, nuorena kuolemisen, tarttuvan häneen itseensä.

Kirjan nimi viittaa bulgarialaiseen folkloreen ja sen naishahmoihin, metsissä asuviin Samodivi-noitiin. Tarinassa matkataan 1700-luvulle, jolloin puuseppämunkki Rafael sokeutuu nähtyään tällaisen noidan ja tultuaan sen viettelemäksi. Kristinuskon ja pakanauskon vuoropuhelu on kiehtovaa, koska kirjailijan mukaan se ei ole koskaan tyrehtynyt Bulgariassa.

Kirjassa on vähän samanlainen tunnelma kuin Donna Tarttin The Secret History:ssa. Aina en lämpene amerikkalaisille college-tarinoille, mutta tässä oli aidosti omaperäisiä näkökulmia opiskelijaelämään. Toki tässä myös tehdään stereotyyppisiä asioita kuten bailataan opiskelijaklubien ilmaisilla kaljahanoilla, mutta sen vahva eurooppalainen korostus nostaa tarinan toiselle tasolle. Eniten pidin bulgarialaisen perhe-elämän kuvauksista, varsinkin eksentrisen isoäidin Baba Maran hahmosta.

Äänikirjan lukijalla oli vahva itäeurooppalainen korostus, ja paikoitellen hänen luentansa kuulosti hieman Boratilta. Koska kyseessä ei ole huumorikirja, vahva aksentti hieman ärsytti. Toisaalta teoksessa on vahva itäeurooppalainen potku myös kielellisesti, mikä toi siihen lisämausteita.

Maahaaste on nyt kohdassa 59/196: Bulgaria.

Värmlannin kaskenpolttajista


Teos: Leena Lander: Mikaelin kronikka (Kirjayhtymä, 1983)

Leena Lander on kirjailija, jonka muistan parhaiten kuvauksista suomalaisten lastenkotien julmuuksista. Olen ehkä lukenut häneltä kaksi teosta aiemmin, ja pitänyt häntä korkeassa kurssissa varsinkin kielenkäytön vuoksi. En kuitenkaan tiennyt, että hän on kirjoittanut ainakin yhden historiallisen romaanin, eli Mikaelin kronikan.

Kirja oli erikoinen yllätys siksikin, että se kertoo Ruotsin Värmlannin metsäsuomalaisista. Heistä minulla oli varsin vähän tietoa ennen kuin prinssi Danielin sukujuurista uutisoitiin iltapäivälehdissä. Viime vuonna luin ensimmäisen romaanini tästä jo melkein unohdetusta etnisestä ryhmästä, norjalaisen Britt Karin Larsenin teoksen Finnskogen- elämän kehto. Olikin sitten hauska huomata, että Lander on kirjoittanut samasta poppoosta teoksen jo 1980-luvulla.

Teos sijoittuu 1600-luvulle, jolloin mestäsuomalaiset vielä muistavat hyvin kotimaansa Itämaan. Mikael Andreaksenpoika on nuori, lukutaitoinen talonpoika, jota kirkkoherra houkuttelee ruukin patruunan kirjuriksi. Hommaan tarvitaan kaksikielistä tekijää, mutta Mikael ei millään haluaisi pettää omaa kansaansa sortovallan leivissä. Jossain vaiheessa hänen on kuitenkin suostuttava tehtävään, koska hänen oma perheensä pitää häntä muuten halveksittavana työn vieroksujana.

Kun Mikael löytää ikätoverinsa Tuomaan kuoleman kielissä avantoon työnnettynä, hän arvaa, mistä on kyse. Herrojen penikoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa, ja kirkkoherran laiska Erik-poika on pahimpia kiusantekijöitä. Suomalaiset metsäläiset ovat jo tietoisia periaatteellisista oikeuksistaan, mutta Tuomas tyytyy kohtaloonsa, vaikka on menettänyt molemmat jalkansa. Ringbyn siirtolaiskansa on nöyrää ja kohtaloonsa tyytyvää, mutta pakanauskon perimä sinnittelee heissä noitavainoista huolimatta.

Mikael löytää itsensä kahden naisen loukosta, eikä pääse naimisiin varsinaisen mielitiettynsä Anna-Karoliinan kanssa. Ei, koska tumma velhotar Marjatera on raskaana ja väittää Mikaelia lapsen isäksi. Anna-Karoliina itse järjestää sulhonsa naimisiin tämän huonomaineisen, noidaksi epäillyn neidon kanssa, ja avioliitto on alussa kovin onneton. Kylillä myös huhutaan, että Mikael olisi houkuteltu aisankannattajaksi.

Teos kertoo paljon uskontojen ja uskomusten sekamelskasta maassa, jossa uskonpuhdistus otetaan kirjaimellisen vakavasti. Kylään saapuu patruunan vieraaksi italialainen markiisi Giacomo, joka väittää olevansa protestantti pakolainen. Hänellä on kuitenkin epäilyttäviä paavinuskoisia tapoja, kuten ristinmerkkien teko ja vihkiveden pirskottelu, jotka antavat vinkkiä mahdollisesta peitetarinasta. Miehen uskon aitoutta epäillään, ja häntä tutkitaan kuin Migrin uskontotestissä konsanaan. Onko sitten metsäsuomalaisten pakanatavat huolestuttavampia kuin paavinuskoisten, sitäkin jäin miettimään.

Marjatera saa kaksoset, ja näkee kirkottamisen ja kasteen päivänä kirkon portilla kuoleman varjon. Tämä pelästyttää hänet tolaltaan, ja pian vahvempi tytöistä kuolee. Hän ei halua lastaan haudattavaksi kirkon kellariin, vaan kaivauttaa hautapaikan omalle pihalleen. Lasten synnyttyä Mikael joutuu Skooneen sotimaan, taas vastoin tahtoaan, ja Marjatera joutuu taistelemaan oikeudesta asua kruunun omistamassa mökissä. Naisen asema ei ole tuon ajan ruotsalaisessa yhteiskunnassa kummoinen, ja varsinkin yksin lapsiaan elättävän naisen ovella käy usein härskejä hyväksikäyttäjiä.

Kaiken kaikkiaan romaani on juureva, ja varmasti Lander on tehnyt paljon taustatöitä historiallisen uskottavuuden luomiseksi. Verrattuna romaaniin Finnskogen tästä kuvauksesta sain hieman ”sivistyneemmän” kuvan metsäsuomalaisista, kun taas Larsen kuvasi kansaa, joka eli vielä syvemmin metsäläisyydessään.

Pidin paljon kirjan naisnäkökulmasta, mutta loppua kohti tarina hieman puuroutui. Tai yksinkertaisesti ruotsalaisten 1600-luvun sotaretket eivät jaksaneet suuresti kiinnostaa. Lopun kahden sivun epilogia, jossa summattiin Mikaelin puoli elämää, en olisi ehkä halunnut lukea. Kirja tuntui jäävän jopa kesken, mutta tämän tyyppisiä ratkaisuja näkyy usein juuri historiallisissa romaaneissa. Ehkä Lander tämän kirjoitettuaan huomasi, että hänen varsinaiset kykynsä ovat lähihistorian kuvaamisessa. On kuitenkin aina kiinnostavaa löytää kirjailijoita, jotka kokeilevat monia genrejä.

Velhot matkustavat aina businessluokassa

IMG_1686Jos muutama vuosi sitten joku olisi tullut kauppaamaan minulle venäläistä kauhufantasiaa, jossa päärooleissa seikkailevat velhot ja vampyyrit, olisin ehkä kohteliaasti vetäytynyt takavasemmalle. Harry Potter-vaihekin elämässäni on jo kauan sitten ohitettu, eikä se jättänyt jälkeensä merkittävää tyhjiötä.

Tähän teokseen tartuin kai yleissivistyksen vuoksi, ja päädyin keskelle sarjaa, neljänteen osaan. Vaikka teoksen nimi on Viimeinen partio (Into, 2015, suom. Arto Konttinen), sitä seuraa vielä kaksi myöhempää osaa. Tämä alkuperäisteos on vuodelta 2006, ja sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Venäjällä jo vuonna 1998. Kulttuuriteko Into-kustantamolta, että on lähtenyt sarjaa kustantamaan tälläkin viiveellä.

Voin hyvin kuvitella sen sosio-poliittisen sauman, johon kirjasarja on aikanaan iskenyt. Venäläiset lukijat ovat kaivanneet jotain muuta kuin realistista kerrontaa postsosialistisesta köyhyydestä ja kurjuudesta. No, onhan tässä lukemassanikin teoksessa olemassa nykyaika ja ympäröivä yhteiskunta. Mobiiliteknologian ihmeitä opiskellaan, ja velhotkin oppivat käyttämään multimediaviestiä. Päähenkilö, valon soturi, velho Anton käy välillä töissä konttorissa, jossa väännetään paloturvallisuussäädöksistä melkein yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Viittaukset nykykulttuurin pikkumaisuuksiin tuovat huumoria narratiiviin, jossa muuten on jatkuvasti käynnissä pimeyden ja valon välinen eeppinen taistelu. Ilman näitä koomisia elementtejä teos olisikin kuolettavan naiivi.

Teoksessa matkustetaan Edinburghiin ja Uzbekistaniin. Edinburghissa yritetään ratkaista isänmaallisen kansanedustajan pojan Viktorin murhaa kauhulinnan teemapuistossa, kun taas Uzbekistanissa teleportataan tyyppejä mantereiden välillä. Idän kuuluisaa vieraanvaraisuutta ehditään vain näykkäistä, kunnes pittoreskin likaisella teetuvalla ilmenee jo arsenikkimyrkytys pilau-riisipadassa. Uzbekkien koukeroinen kieli hämmentää Antonia, joka lopulta ex-neuvostokansalaisena ei ole sen kaukaisten osien kulttuureista kovin hyvin informoitu.

Teoksen päähenkilöillä on suurimmalla osalla tavallisen ihmisen perhehuolia. Antonin vaimo Svetlana on ilmeisesti ollut aiemmissa osissa keskeisemmässä roolissa velho-operaatioissa, mutta tässä hän keskittyy vaimon ja kotiäidin roolien täydelliseen hoitamiseen. Kotona mies saa kunnollista sapuskaa vodkaryypyin, ja matkalaukut pakataan huolellisesti. Viisivuotiaan Nadja-tyttären velhon lahjoista ollaan jo kiinnostuneita partiossa, mutta isä yrittää suojella lastaan viimeiseen saakka. Koko perheen operaatiot ovat kuitenkin vain ajan kysymys, vaikka tyttären olisi hyvä edelleen nauttia television piirretyistä ja koiranpennun mankumisesta.

Osa maagisesta narratiivista meni minulta kepeästi yli hilseen, enkä ollut asiasta edes huolissaan. Varsinkin kaltaiseni aloittelijan olisi kannattanut aloittaa sarjan lukeminen ykkösosasta. Kirjassa on myös paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan, ja jopa lähdeviitteitä keskeisiin teksteihin, kuten popmusiikin helmiin. Oppineiden, filosofisten keskusteluiden keskellä runsas kolmen pisteen käyttö ärsytti, mutta voi myös olla kulttuurinen ero.

Suosittelen sarjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat kauhuun ja fantasiaan varautuneesti. Itse olen viime aikoina lukenut paljonkin kauhua, mutta fantasiakirjallisuus on minulle edelleen hankala genre. Luultavasti minusta ei saa intohimoista coneissa käyjää, larppaajaa tai fanifiktion kirjoittajaa tässä elämässä, mutta tällaisia yllätyshyökkäyksiä tekemällä voin ainakin luoda keskusteluyhteyden ihmisten kanssa, joille velhot ja vampyyrit ovat henki ja elämä.