Ihmisten näkemisestä lumihiutaleina

Teos: Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. (Gummerus, 2019)

Käännös: Sanna Manninen

Nina Lykken romaani pomppasi eteeni somen feedissä, ja ensimmäinen kysymys oli, onko kerran tuntemani tanskalaisproffa edennyt urallaan kirjailijaksi. Olin siis 90-luvulla naistutkimuksen professori Lykken kursseilla, eikä oletus hänen siirtymisestään fiktion puolelle ollut kovin kaukaa haettua, koska hän oli suuri feministisen scifin fani ja muutenkin kirjallisuusorientoitunut tyyppi. Mutta ei, professorilla on itseään nuorempi norjalainen kaima, joka on julkaissut vain fiktiota. Myös professori Lykken julkaisuja suosittelen, sillä hän on omassa genressään varsin vetävä kirjoittaja.

Romaani sijoittuu tämän päivän Osloon, jossa perheet viettävät kotisohvillaan viini ja sushi-iltoja joka viikonloppu. Ingridillä ja Janilla on hulppea omakotitalo kaupungin paremmalla puolella, ja kaksi aikuista poikaa, joilla ei ole kiirettä muuttaa pois mamman sushibuffetista. Pojat on kasvatettu vapaimmalla mahdollisella sapluunalla, ja tämän vuoksi he eivät vielä parikymppisinä osaa raivata kakkatahraisia kalsareitaan piiloon vieraiden katseilta. Ingrid opettaa äidinkieltä lukiossa ja Jan on edennyt yksikön johtajaksi ministeriössä. Avioliitto ei ole täysin karilla, vaikka kummallakin puolisolla ilmaantuu uupumusta, huonotuulisuutta ja masentuneisuutta.

Janin uskottomuus yllättää Ingridin ”puskasta”, ja kauan suhdetta on jatkunutkin ennen kuin se paljastuu. Työpaikan nuorempi Hanne on liikkeellä tosi tarkoituksella, vakavammin kuin Jan itse, joka tuntuu etsivän lähinnä seksiseuraa henkisessä tyhjyydessään. Hanne haluaisi perheen, eikä sopivia isäkandidaatteja tule eteen, vaikka hän metsästää kaupungin yössä, enimmäkseen yksin. Omalla tahollaan Hanne on sidottu vanhempiensa sunnuntaipäivällisiin, jonne hän ilmaantuu vahvassa lääkepöllyssä. Häntä ahdistaa sellainen tulevaisuus, jossa hän toimisi enenevässä määrin äitinsä seuraneitinä eläkeläisten pakettimatkoilla, kuten jo käy kaksikon yhteisellä matkalla Ranskan Provenceen.

Yhteiskuntasatiiria kirjassa on suhteessa norjalaiseen hyvinvointiin, joka tämän teoksen hahmojen elämässä on saavuttanut saturaatiopisteen. Ingrid näkee tulevaisuuden vielä näköalattomampana oppilaillaan kuin itsellään: nuoret ovat työuupuneita jo lukiolaisina, ja heitä turrutetaan lääkkeillä ja moninaisilla diagnooseilla. Opettajan työ koostuu enemmän terapiapalveluista kuin opettamisesta, ja vapaa-aika kuluu nuorten vanhempien palvelemisessa viestien välityksellä. Koulusta on tulossa trendikäs oppimiskeskus, jossa nuorille tarjotaan auliisti uraohjausta Personal Learning Coachin välityksellä. Heitä kohdellaan erityisinä lumihiutaleina, mutta samalla kannustetaan seuraamaan samoja tositeeveeohjelmia, Temptation Islandeja, sushilautastensa äärellä.

Parasta komiikkaa tarinaan tarjosivat Marianne ja Steinar, perheystävät, joiden mökillä käynti kuuluu pariskunnan rutiineihin. Marianne on ikuinen opiskelija, jolla on kolme maisterintutkintoa, mutta ei ole koskaan kyennyt käymään palkkatöissä, ja hän dominoi nössöä miestään ilmiömäisesti. Mökkiviikonloppujen aikana Steinar lähentelee Ingridiä vahvassa humalassa, mutta tämäkin kuuluu pariskunnan keskinäiseen käsikirjoitukseen. Sekä Ingridillä että Janilla kestää vuosikausia irtaantua toksisesta ystävyydestä, mikä Ingridillä jatkuu vielä eronkin jälkeen. Tavallaan hän on nauttinut pikkupiian roolista Jomfrulandin mökillä, jota hän ei itse omista, mutta jossain vaiheessa ystävyyden mitta tulee täyteen.

Kirjan erodraama ei tuonut mitään uutta ymmärrykseeni parisuhteista, mutta Ingridin uusi elämä tuntui houkuttelevalta. Janin hahmon suhteen en nähnyt kehityskelpoisuutta, vaan hän on tyyppi, joka rypee syyllisyydessään myös uudessa parisuhteessa. Ylipäänsä kirjan miesten jatkuva tilityksen tarve oli rasittavaa, mutta heidän terapian tarpeensa on myös kansantaloutta virkistävää. Toisaalta Jan on ministeriön yksikön päällikkönä muiden palvelija, joka stressaa työpaikan keittiön tiskikoneen tyhjennyksestä. Työelämään liittyvät oivallukset ja arkiset välähdykset olivatkin kiinnostavampia kuin henkilöiden yksityiselämän kipuilu.

Ingridin suvun juutalaisista juurista olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta historiaa teokseen mahtui vain hyppysellinen. Historiallista toki on jo se, että viisikymppinen kertoja kaipaa aikaan, jolloin kaikki söivät samaa kotiruokaa. Nykypäivää taas huokuu nuorempi opettajakollega, joka pesee vaatteensa pesupähkinöillä 30 asteessa ekologisista syistä ja levittää ympärilleen sienimäistä hajua.

Lykken teksti on pisteliään terävää, ja hän sivaltaa kaikkia hahmoja joka suunnasta tasapuolisesti. Se Norja, jota hän kuvaa, ei houkuttele ainutlaatuisuudellaan, vaan kuvastaa yhteiskuntaa, joka ei enää kehity, koska hyvinvoinnissa on päästy siihen pisteeseen saakka, missä kenenkään ei tarvitse ponnistella elantonsa vuoksi. Toki tässä esitetty opettajan työ on astetta vaativampaa kuin ministeriön suojatyö, joka vaikuttaa lähinnä isojen lasten tarhalta. Hermoromahdukset, pitkät sairaslomat ja voimien kerääminen kuuluvat kirjan arkeen ja ajan henkeen, ja keskiluokkaisten korkeakoulutettujen elämä tuntuu muutenkin puhtaalta oman navan tuijottamiselta.

Oli kiinnostavaa lukea tämä teos ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo peräkkäin. Suomalainen yhteiskunta paisuvine leipäjonoineen tuntuu aika erilaiselta verrattuna Norjaan, varsinkin, kun leipäjonoistamme löytyy entistä enemmän korkeasti koulutettuja köyhiä. Ainakaan emme voi puhua yhteispohjoismaisesta elämäntavasta tai arvoista, ja Suomen valuminen kohti itäeurooppalaista todellisuutta tuntuu päivä päivältä selvemmältä. Tämä teos ei kuitenkaan saanut minua innostumaan leipäpuun etsimisestä Norjasta, sillä luultavasti joutuisin siellä vuoden sisällä pitkälle sairaslomalle samalla tavalla kuin natiivit.

Mainokset

Ensimmäinen Harry Hole-teokseni

IMG_1757Teos: Jo Nesbo: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbon dekkareiden lukemattomuus on kai jonkunlainen aukko sivistyksessä, niin paljon olen niistä kuullut suitsutusta. Joten minulla oli aika selkeä käsitys siitä, kuka Harry Hole on, kun avasin ensimmäisen Nesboni (ja anteeksi skandimerkkien puute padilläni).

Luin sarjasta yhdeksännen teoksen, Aaveen (Johnny Kniga, 2012, suom. Outi Menna).  Tässä vaiheessa Harry on palannut Hong Kongista, hänellä on uusi titaanisormi ja hän lämmittelee uudelleen suhdetta eksäänsä Rakeliin, jonka narkkaripoika Oleg istuu linnassa ilmeisen väärän murhatuomion vuoksi. Teos käsittelee lähes kokonaan huumekauppaa, varsinkin viulu-nimiseen uuteen huumeeseen liittyvää monopolia, joka koukuttaa kovien huumeiden käyttäjiä vaihtoehtona heroiinille.

Arviointimielessä seitsemän vuotta sitten julkaistun Nesbon ”kertaaminen” on turhaa, sillä varmasti kaikki fanit ovat teoksen lukeneet pian julkaisun jälkeen. Sen sijaan kerron jotain vaikutelmistani Nesbon tyylistä yleensä, ja siitä, kuinka se asettuu dekkarilukumuistojeni jatkumolle.

Parasta Nesbon tyylissä on historiallisuus, hänhän suorastaan pursuaa verevää luokka-analyysia! Oslon eri asuinalueiden kerroksellisuus pääsee tässäkin teoksessa oikeuksiinsa, ja erityistä huomiota kiinnitetään pieniin nyansseihin, joilla rikkaammat ja urbaanimmat tekevät eroa maalaisista ja köyhistä. Itä- ja länsioslolaisten slangit, huumejengien ”cockney-norja” maustettuna urdunkielisine gangsta-sanoin ja niiden trondheimilaisten korostettu ”r”, joiden suvuissa on ollut varaa lastenhoitajiin – nämä kaikki detaljit tekivät teoksesta muutakin kuin dekkarin.

Kielellisesti Nesbo edustaa genrensä ehdotonta kärkeä. Nykydekkaristeista vastaavaan variaatioon pystyy mielestäni hänen lisäkseen vain ranskalainen Pierre Lemaitre. Varsinkin kadun kieli ja norjan murre-erot loistavat jopa Outi Mennan mainion käännöksen läpi. Tämä myös saa lukijan automaattisesti hidastamaan tahtia, sillä tätä tekstiä ei voi pikalukea yhdeltä istumalta.  

Olen kirjoittanut tätä arviota puolitoista vuotta, sillä kirja jäi minulta ainakin kahdesti kesken vuonna 2017. Tämä johtui teoksen seikkaperäisyydestä ja henkilöhahmojen runsaudesta – minun olisi pitänyt piirtää heistä kartta, jotta olisin pysynyt kärryllä jokaisesta. Kirjassa myös viitataan moniin aiempiin rikostapauksiin, eli sarjan lukeminen järjestyksessä on hyvä idea. 

Kirjan nuorisonäkökulma on vahva, ja se käsittelee varsinkin nuorten aikuisten vakavia huumeriippuvuuksia. Olegin, Guston ja Irenen tarinat eivät olleet helppoja sulattaa, ja kirjassa kuvatut paikat loistivat kammottavuudellaan Oslon yleisen hyvinvoinnin ja ”kunnollisuuden” keskellä. Kaupungin päättäjien suhdetta sen suurimpaan sosiaaliseen ongelmaan myös ironisoitiin, ja sosiaalisihteeri Isabellen hahmo soti kaikkia sosiaalityön periaatteita vastaan herkullisen viiltävästi. Paikoitellen Guston pitkät, kursiivilla eristetyt monologit puuduttivat, ja narkkikämpässä majailevan rotan puheenvuorot tuntuivat himppusen verran tekotaiteellisilta. 

Olen ylpeä saavutuksestani, ja aion nyt hitaasti tutustua koko sarjaan. Löytö oli vähintään yhtä positiivinen kuin tuoreet havaintoni Stieg Larssonin tuotannosta, johon minulla oli alun perin penseä ennakkoasenne. Nesbon teokset tosin eivät edusta minulle sitä aivot narikkaan-rentoutumista, jota usein odotan dekkareilta. Näitä kirjoja ei voi lukea kovin väsyneenä, vaan ne vaativat vahvaa kahvia ja skarppaamista. 

Kirjasarjassa erityisesti kiinnostavat mahdolliset ulkomaille sijoittuvat osat, sillä kovin montaa teosta Oslon huumepiireistä en tämän järkäleen jälkeen jaksa läpi käydä. Olettaisin, että tätä edeltävä teos sijoittuu Hong Kongiin, jossa Harry Hole toimi omien sanojensa mukaan ”vaate- ja kenkäeksperttinä”. Yleensäkin pitkissä Pohjoismaihin sijoittuvissa dekkarisarjoissa parhaat teokset ovat niitä, joissa jo melkein kliseeksi muodostunut poliisihahmo jättää tutut nurkkansa ja kahvihuoneensa. 

Kirjallisella maailmanympärysmatkallani olen nyt rastilla 44/196: Norja. 

 

 

Onko sinullakin Lenin sydämessäsi?

Teos: Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä (S&S, 2019)

Kylmän kevätpäivän kunniaksi keitin itselleni pannun tuhtia Ceylonin tsajua, ja avasin vadelmahillopurkin ja Katri Rauanjoen tuoreen romaanin, jonka nimi jo herätti suurta hilpeyttä. Aiempi lukemani Rauanjoen teos käsitteli masennusta, ja oli muistaakseni aika raskas; tältä uutukaiselta osasin odottaa aivan toisenlaista taajuutta.

Ja sitä todella sain. Romaani kertoo Neuvostoliitto/Venäjän viimeisestä koloniasta Norjan Huippuvuorilla, Pyramidenin kaupungista, joka kommunismin loppuaikoina oli jonkinlainen eliitin paratiisi. Itse asiassa luin tästä kaukaisesta kolkasta aiemman Johanna Vehkoon LongPlay-matkaraportin, joka yllätti varsinkin runsaalla kuvamateriaalillaan.

Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Karri alias Kiril Petrov, joka on muuttanut Rovaniemelle lapsena ja palannut isänsä kotimaahan opiskelemaan nuorena aikuisena. Kiril saa keski-ikäisenä työtarjouksen Pyramidenistä, jossa tuossa vaiheessa asuu enää hänen lisäkseen neljä muuta vakituista asukasta. Paikan hän saa siksi, että muistaa haastattelussa kertoa ryypänneensä kerran Ville Haapasalon kanssa opiskeluaikoinaan Pietarissa. Hänen tehtävänään on raportoida kolhoosin arjesta alueen omistavalle firmalle, mahdollista tulevaa turismikäyttöä silmälläpitäen.

Rauanjoki todella tuntee post-sovjet-ihmisten mielenmaiseman, nostalgian ja populaarikulttuurin, eli tässä matkustetaan syvälle naapurikansojen mentaliteetteihin. Omalla tavallaan tämä on myös kertomus maahanmuutosta, jossa peilataan pohjoissuomalaisen lestadiolaiskulttuurin ja venäläisen ortodoksis-ateistisen kulttuurin eroja yhden perheen ja suvun tasolla. Karrin kasvuympäristö Suomessa vaikuttaa rankemmalta kuin hänen Vladimir-setänsä olot Pietarissa. Varsinkin alkoholisoitunut isä Rovaniemellä aiheuttaa murhetta, ja tyypilliseen tapaan perheen tytär Natalia jää ottamaan isän huollosta vastuun.

Pyramidenin oloista lukiessani oli aidosti kauhuissani moneen otteeseen, eli kertomus lähentelee jo dekkaria tai psykologista trilleriä. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvausta kirjassa on runsaasti, ja olin varsinkin rakennusten kuvausten kohdalla paikoitellen hieman puutunut. Toisaalta luonnonkuvaus on paikoitellen jopa mykistävää, ja varsinkin kalastus- ja metsästysretkien kuvaus sai sydämeni missaamaan joitain iskuja.

Lenin-setään liittyvät anekdootit kertovat kommunismin uskonnonkaltaisuudesta, eli tässä on tavallista, että sukulaismies kysyy lapselta: ”oletko sinä ottanut Leninin sydämeesi?” Pyramidenissa sijaitseva Leninin patsaan jäänne 90- ja 00-luvuilla ei herätä pelkästään hilpeyttä, vaan myös kauhua. Sen ympärillä pörräävät korpit ennustavat myös kuolemaa. Alueella on liikaa salaisuuksia, joiden paljastaminen ei tiedä kenellekään hyvää. Pahimman kaamoksen aikaan Kiril myös jää myyttisen patsaan karmiviin lumoihin:

”Ylihuomenna valo ei enää olisi pastellinvärinen kajo taivaanrannassa; se kimaltelisi Leninin poskiparrassa ja saisi meidät jälleen eloon.”

Kirjan kerronnallinen tekniikka on sellainen, että lukija joutuu paikoitellen tekemään työtä tajutakseen, millä vuosikymmenellä operoidaan. Kommunismin aikainen kerronta on selkeämpää kuin 90-, 00- ja 10-lukujen (ehkä 10-lukua ei ollut lainkaan, vaan kuvittelin sen). En lopulta ymmärtänyt, kuinka monta kertaa Kiril kohteessaan kävi, mutta luin hänen pitkän talven mittaisen odysseiansa ajoittuneen 00-luvulle. Opiskeluaika sijoittui 90-luvun murrokseen, ja myös kovia kokeneen toisen kertojan Anna-tytön palvelusaika samalle vuosikymmenelle.

Tämä oli tänä vuonna ensimmäinen lukemani teos, jonka kautta sain vierailla itselleni täysin vieraassa maailmassa, kaikkia aistejani hyväksikäyttäen. Arktisten alueiden kuvauksena tämä kiilaa ehdottomasti kärkeen kaikesta lukemastani. Luin muun muassa äskettäin tuoreen grönlantilaisdekkarin, joka oli latteaa kerrontaa tähän verrattuna. En voi sanoa olevani arktisen kirjallisuuden asiantuntija, mutta yleensä innostun näistä suunnattomasti siksi, että ne kertovat maailmoista, jonne en oman vajavaisen fysiikkani vuoksi ehkä koskaan elämässäni pääse.

Tässäkin korostettiin Pyramideniin valittujen työntekijöiden terveyttä, ja terveyteen liittyviä käsityksiä. En tosin tiedä, onko erityisen sankarillista selviytyä 50 asteen pakkasista pelkällä kaalilla ja näkkileivällä siinä vaiheessa, kun ruokalähetykset helikopterilla keskeytyvät. Jo turistilta reissu Huippuvuorille vaatii sitkeyttä ja kestävyyttä.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden elämässä on juuri nyt seikkailun vaje. Tällä lautalla, helikopterilla ja Norwegianin koneella pääsee taatusti arkipäivästä pois, ja omat arkiset selviytymisen murheetkin saattavat lukemisen aikana tuntua mitättömiltä. Tämä on ravisuttava teos, joka taatusti sijoittuu tämän vuoden vahvimpiin lukuelämyksiini. Uskoisin tämän olevan myös selkeää kirjallisuuspalkintoainesta. 

Marraskuun dekkarikimara

Teokset: Ann Cleeves: Mykkä vesi (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

Pierre Lemaitre: Verihäät (Minerva, 2018, suom. Kaila Holma)

Geir Tangen: Sydäntenmurskaaja (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Jatkan taas luetuista dekkareista raportointia kimarana, koska haluan välittää vain teosten päällimmäisiä tunnelmia, en selittää juonia puhki.

cleevesTutustumiseni Brittien saarten pohjoisosiin jatkuu Ann Cleevesin teoksilla, eli sain käsiini Jimmy Perez-sarjan viimeisen osan, teoksen Mykkä vesi. Sarja siis sijoittuu Shetlantiin, ja Jimmy Perez on värikkäiden vaiheiden jälkeen päätynyt kuolleen naisystävänsä tyttären huoltajaksi. Hän ei ole toipunut surustaan kunnolla, vaan on osittaisella sairaslomalla. Silti hän päätyy töihin ratkaisemaan ”oman kylän poikien” murhia, jotka tavalla tai toisella ovat kytköksissä saarella käynnissä olevaan vihreän energiatuotannon projektiin.

Yksityinen ja julkinen ottavat mittaa toisistaan, ja teoksessa tutkitaan varsinkin paikallisia käsityksiä avioliitosta. Osaa päähenkilöistä leimaa vahva uskonnollisuus, joka opastaa heidän tietään kohti avioliiton satamaa. Kaikilla seurakunta-aktiiveilla ei kuitenkaan ole puhtaat jauhot pussissa. Kihlajaisia ja polttareita ehditään viettää, mutta sulhaset eivät koskaan ehdi alttarille.

Perez-sarjasta minulla oli vielä hatarampi ennakkokäsitys kuin Stanhope-sarjasta, joten lukukokemus oli raikas. Kaipa tätä sarjaa voi lukea lopusta alkuun-järjestyksessä, en ainakaan kokenut jääväni pahasti paitsioon, kun aloitin sarjan viidennestä osasta. Laatukamaa, ja dekkarien jännitys/raakuusakselilla minulle sopivaa ”keskikastia”.

*

VerihäätRanskassa käytiin sitten ultrajärkyttävissä merkeissä, ja minun pitää huokaista: mitähän juuri luinkaan? Pierre Lemaitren teoksia olen lukenut aiemminkin, mutta Verihäät oli kirjoista ehdottomasti kammottavin. Se kertoo noin kolmikymppisestä Sophiesta, joka työskentelee lastenhoitajana pariisilaisessa virkamiesperheessä. Eräänä lauantaiaamuna Sophie herää tokkuraisena ja löytää perheen 6-vuotiaan pojan omiin kengännauhoihinsa kuristettuna. Hän ei muista mitään tapahtumista ja aloittaa pitkän pakomatkan läpi maan, jonka aikana tapahtuu järkyttävä määrä kauheuksia.

Teos oli minulle liikaa tässä marraskuun pimeydessä. Se ei tarjonnut ainuttakaan hengähdystaukoa, vaan oli pelkkää pahuuden tykitystä alusta loppuun saakka. En tiedä, onko sietokykyni maailman pahuudelle viime aikoina rajoittunut, mutta koin olevani liian herkällä mielellä sulattamaan teoksen tapahtumia. Vastaavaa torjuntaa aiheutti ruotsalaisen pseudonymi Erik Axl Sundin teos Varistyttö, jota en koskaan lukenut loppuun sen äärimmäisen raakuuden vuoksi. Lemaitren teoksen luin, koska se on koukuttavaa tekstiä.

Uusista ranskalaisista dekkareista olen laittanut ylös Leila Slïmanin teoksen Kehtolaulu, jossa myös käsitellään samaa kaikkivoipaisen ja korvaamattoman lastenhoitajan teemaa. Toivon mukaan se ei ole yhtä hyytävä kuin Lemaitren tulkinta aiheesta. En ole ryntäämässä hankkimaan tätä teosta aivan heti tämän jälkeen, mutta vertailun vuoksi sitä voisi joskus vilkaista.

*

TangenNorjalainen Geir Tangen on minulle uusi tuttavuus, ja valitsin Sydämenmurskaajan sen äärioikeistoteeman vuoksi. Tämä on toimittaja-Viljarista ja hänen ystävästään poliisi-Lottesta kertovan sarjan toinen osa, joka sijoittuu Haugesundin pikkukaupunkiin maan lounaisrannikolle.

Luin viime viikonloppuna kolmea skandidekkaria rinnatusten, joista kaksi (Arne Dahl ja Terje Björanger) jäivät kesken tylsän kielen vuoksi – ainakin toistaiseksi. Tangenin teksti oli alusta saakka koukuttavaa, ja elävyyttä siihen toivat useiden kertojien äänet. Dekkari on nuorisovetoinen, ja nuorison kieli välittyy siinä loistavasti. Tunnelmat ovat kuitenkin rankemmat kuin vaikka suosikkiteevesarjassa Skam, ja varsinkin huumeongelmat ja neurologisista diagnooseista johtuva holtittomuus korostuvat.

Teos ei ollut yhtä raaka kuin Verihäät, mutta viikon mittaiseen juoneen mahtuu uskomaton määrä toimintaa, väkivaltaa ja uhreja. Kirja on hyperaktiivinen, mutta kuvaa erinomaisesti 17-vuotiaan ADHD-diagnoosin omaavan Alexanderin vaihtelevia mielialoja ja tuntemuksia. Isän ja pojan vaikea suhde nousee kantavaksi teemaksi, jonka käsittely on jopa kiinnostavampaa kuin äärioikeiston toiminnan analyysi. Lähdin lukemaan tätä pelkästään uusnatsiteeman vuoksi, mutta sain paljon laajemman kuvauksen yhteiskunnasta, jossa raha ei pysty ratkaisemaan inhimillisiä perusongelmia.

Kirja kuvaa olemassa olevan Vastarintaliikkeen paikallista solua, joka on harvinaisen organisoitunut ja aktiivinen. Tangen on käyttänyt oikeita medialähteitä, ja varsinkin natsihahmojen kielenkäyttö tuntuu autenttiselta. Liikkeen johtajien monet identiteetit, perheellistyminen ja porvarillistuminen herättivät kysymyksiä, jotka ovat myös Suomessa ajankohtaisia.

Viljar-isän islantilaiseen taustaan viitataan kirjassa moneen otteeseen, ja uskon, että sitä on käsitelty sarjan ykkösosassa enemmän. Viljar kokee edelleen olevansa islantilainen, ja selittää sillä myös tiettyjä perittyjä käyttäytymismalleja (kuten sisäpiirin ”heimon” uskollisuuden ja ylpeyden). Norjalaisen yhteiskunnan postmoderni kaupallisuus ja materiaalinen yltäkylläisyys peilautuvat siihen maanläheiseen todellisuuteen, jossa hän osittain kasvoi isovanhempiensa tilalla Reykjavikin kupeessa.

Tangenin sarja voi olla hyvä lukea oikeassa järjestyksessä, eli jään odottamaan niin ykkösosaa kirjastosta kuin kolmososan suomennosta, joka valmistunee jossain vaiheessa ensi vuonna. Skandidekkareista Sydämenmurskaaja nousi lukemistoissani kärkikastiin vahvan yhteiskunnallisuuden, sujuvan kielen, huumorin ja napakan juonen vuoksi.

 

Metsäsuomalaisten poluilla

FinnskogenTeos: Britt Karin Larsen: Finnskogen. Elämän kehto. (Minerva, 2018)

Käännös: Jänis Louhivuori

Metsäsuomalaiset ovat etninen ryhmä, josta olen kuullut, mutta valtavaa kiinnostusta tämä savolaisten muutto Norjan ja Ruotsin rajamaille 1500-luvun lopulta 1600-luvulle ei ole minussa herättänyt. Aihe kiinnostaa varmasti eniten sukututkijoita, jotka ovat löytäneet yhteyden muun muassa prinssi Danielin savolaisjuuriin.

Norjalainen Britt Karin Larsen kuvaa romaanissaan Finnskogen Värmlannissa sijaitsevan suomalaisasutuksen vaiheita 1850-luvun puolessavälissä. Romaani aloittaa kirjasarjan, joka saanut suuren suosion Norjassa. Tuohon aikaan suomalaisasutukset erottuivat muista savupirtteineen ja saunoineen. Suomalaislapsia kiusattiin savun hajusta ja oletetusta pesemättömyydestä, vaikka talvisaikaan saunaa omistamaton valtaväestö todennäköisesti omasi heikommat pesutilat.

Romaanissa nuori piika Lina lähtee syntejään pakoon kastamattoman Annika-tyttärensä kanssa Finnskogeniin. Pimeimmässä korvessa hän turvautuu Taneli-nimisen erakkoon, joka löytää naisen vohkimassa kaatamansa karhun lihaa. Taneli elää karhunlihan kaupalla, mutta häntä pelätään oletettuna murhamiehenä. Lina ei näe edessään muita vaihtoehtoja kuin alkaa tälle vanhemmalle miehelle vaimoksi.

Mustamäen tila laajenee ja vaurastuu, ja susipari saa yhteisiä lapsia. Tilalle saapuu piiaksi huutolaistyttö Hilda, jota norjalaiset ylioppilaat jahtaavat huviretkillään. Hildan aiemmassa pestuupaikassa Suomäessä on ollut isäntänä juoppo ja rietas Heikki, jonka maine piikatyttöjen vikittelijänä on legendaarinen. Jossain vaiheessa Heikin vaimo saa touhusta tarpeekseen ja kuohitsee miehensä. Rouva joutuu vankilaan, Heikki tulee hulluksi ja elättää itseään pärekorien punojana Grönforsin tehtaalla.

Pakanausko ja kristinusko ottavat toisistaan mittaa vielä 1850-luvulla.  Larsen kuvaa suomalaiskansan puiden ja kivien palvontaa runollisesti: on kipumäntyjä, pitämyspuita, hiidenkirnuja ja ilo-, itku- ja morsiuskiviä. Karhunkaatajilla on tapana ripustaa ampumiensa eläinten kalloja katajoihin, mikä pelottaa kyliin eksyneitä vieraita. Myös kylien papit ovat usein lukutaidottomia kansan tavoista, ja osaavat suomea liian huonosti pystyäkseen tuomaan Jumalan sanan kansankielelle.

Historiallisena romaanina Finnskogen ei varsinaisesti yllätä: suomalaisten ryyppääminen ja juovuspäissä tehdyt veriteot ovat arkista tapahtumien virtaa, johon tässä ei löydetty uutta tulokulmaa. Metsäsuomalaisten asema on hieman parempi Norjassa kuin Ruotsissa, ja kirjan köyhät kulkurit vaeltavat kohti myyttisesti lupaavaa länttä. Karlstadin porvarit keräävät syrjäseutujen suomalaisille kurjille ruoka-apua tanssiaisten ja muiden huvitilaisuuksien voitoilla, mutta metsäkansa on usein kiittämätöntä heille tarjotusta armeliaisuudesta.

Minulle kävi tämän teoksen kanssa samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Pastoraalin: teos tarjosi täyteläisen mielenmaiseman, hidasta matkustamista ja kaunista kieltä, mutta sen tapahtumaköyhyys jätti nälkäiseksi. Tai minulle tapahtumiksi eivät riitä juopottelevien pappien, isäntämiesten ja ylioppilaiden kännipäissä aikaansaamat kolttoset. Naishahmoilla oli muutakin annettavaa, mutta heidänkin elämässään pääasiallinen tapahtuminen liittyi synnytyksiin.

Toisaalta teos on ymmärrettävä pohjustuksena laajemmalle kertomusten sarjalle, eli kirjan tehtävänä on viritellä mielenkiintoa aiheeseen. Ainakaan Larsenia ei voi syyttää pajatson tyhjentämisestä eikä faktapitoisesta pommituksesta; teoksessa matkustetaan kevyin kantamuksin, ja saavutetaan tuon ajan kansanihmisen mielenmaisema.

Verrattuna tähän pieneen tarinaan esimerkiksi vasta lukemani Mikael Niemen Karhun keitto oli nopeatempoinen ja ”sivistynyt” aikalaistarina. Tätä suosittelen luonnon, mytologian ja realistisen historiankirjoituksen ystäville – kaamoksen keskellä vähäeleinen, juureva tarinointi voi rauhoittaa, varsinkin jos kirjaa lukee kynttilän valossa ja kuvittelee olevansa päreiden valaisemassa savupirtissä.

Lapsimorsiamesta vallasnaiseksi

Dinan kirjaTeos: Herbjörg Wassmo: Dina’s Book. (Black Swan, 1996)

Käännös: Nadia M. Christensen

Monet kirjat tulevat nyt luokseni pitkällä viiveellä, kuten norjalaisen Herbjörg Wassmon Dinan kirja. Tämä suuri historiallinen eepos on julkaistu Norjassa vuonna 1989, Britanniassa vuonna 1996, Suomessa vuonna 2002, ja minut se tavoitti pari viikkoa sitten. Skandikirjoja on outoa lukea englanniksi, mutta en pane pahakseni, jos enkunkielinen käännös eteeni tupsahtaa.

Itse asiassa kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, mutta jälkimmäisiä osia ei näytä olevan suomennettu. Teos sijoittuu Norjan Lappiin, Reinsnes-nimiseen rannikkokylään, josta aukeaa meritie esimerkiksi Lofooteille. Siinä kuvataan Dina-nimisen villin porvaristytön kasvua, joutumista vastoin tahtoaan lapsimorsiameksi ja leskeytymistä nuoressa iässä. Aika-akseli kirjassa on parikymmentä vuotta vuodesta 1843 eteenpäin.

Dina on hurja, voimakastahtoinen ja aistivoimainen hahmo, jota pidetään myös susinarttuna, noitana ja pahanilmanlintuna yhteisössään. Hänet pelastaa kuitenkin suuremmalta leimaantumiselta se, että hän on sheriffin tytär ja paikkansa ansainnut leski. Nykykielellä häntä voitaisiin luonnehtia feministien esiäidiksi, mutta tässä eletään aikoja, joina sinisukka-aate ei ole vielä saanut jalansijaa pohjoisessa Euroopassa. Norja on vähintään yhtä eksoottinen matkakohde ulkomaisille tiedemiehille kuin Suomi, ja pohjoisen asukkeja pidetään ”jaloina villeinä”. Ottaen huomioon kuinka syrjässä Dinan kotikylä sijaitsee, siellä käy yllättävän paljon ulkomaalaisia vieraita. Moni paikallinenkin hahmo on reissannut maailmalla, ja tuonut mukanaan vaikutteita.

Luonnehtisin teosta ”goottilaiseksi”, koska tässä pakanavoimat ja kirkon opetus ottavat mittaa toisistaan, ja yliluonnollisilla ilmiöillä on suuri rooli ihmisten arjessa. Dina itse käyttää suuren osan ajastaan puhuessa kuolleiden kanssa. Hänen elämäänsä varjostaa niin äidin tapaturmainen kuolema kuin miehen paleltuminen, ja varsinkin äidin kuolemasta hän kantaa syyllisyyttä. Miehet hänen elämässään tulevat joskus hulluiksi ja tekevät epätoivoisia tekoja. Toisaalta miesten kiinnostus häneen ei aina selity hänen luomallaan magialla, vaan hän on myös varakas ja neuvokas vallasnainen, jonka omaisuus on vetovoimatekijä.

Mikä erottaa Dinan kirjan suomalaisesta kertomuksesta 1800-luvulta on tuo kyläyhteisön suhteellinen vauraus. En muista ainakaan lukeneeni vastaavaa kertomusta Suomesta, jossa olisi syöty ja juotu näin hyvin ja runsaasti. Muuten teoksen maailma tuli lähelle juuri äsken lukemaani Mikael Niemen teosta Karhun keitto – molemmissa kirjoissa kaadetaan karhuja, ja myös Dinan kirjassa ihmetellään lestadiolaisen herätyksen levinnäisyyttä. Norjan puolella monet ”hihhulit” joutuivat mielisairaalaan, mitä Wassmo myös kuvaa elävästi.

Dinan rakastuminen pietarilaiseen kulkuriin Leoon on mahtava juonenkäänne, koska sen kautta avautuu arktisen alueen kauppareitit. Dina päätyy Arkangeliin etsimään rakastettuaan, joka ei ilmoittele olinpaikoistaan. Mahdollisesti Leo on myös etsintäkuulutettu omassa maassaan, ja hänen poliittinen taustansa herättää myös norjalaisissa viranomaisissa epäilyksiä. Suomella ja Venäjällä on suuri rooli tämän romaanin juonen kuljetuksessa, ja uskoisin kansainvälisten suhteiden korostuvan lisää trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan luonnonläheisyys, magia ja goottilainen symboliikka saattavat hyvin kiinnostaa fantasian ystäviä ja nuorempia lukijoita. Historialliseksi romaaniksi tämä oli harvinaisen raikas ja aistivoimainen teos, jossa ei ainakaan ole liikaa kirjanoppineisuutta eikä arkistojen tunkkaa. Oma sieluni jäi lepattelemaan noille merimatkoille, joissa oli suuren maailman valloittamisen tuntua, vaikka Dina ei koskaan matkustanut muualle ulkomaille kuin Arkangeliin. Bergenin kaupungin olojen kuvaus oli varsinkin loisteliasta, mutta myös sellaisetkin mitättömämmät kaupungit kuin Trondheim ja Tromssa olivat Dinan näkökulmasta suurta maailmaa.

 

 

Lokakuun dekkarikimara

Kokeilen nyt hieman tiiviimpää bloggauksen muotoa, koska olen kokenut, että havaintoni dekkariuutuuksista ovat paikoitellen liian anteliaita. Dekkaripostauksiani (varsinkin ulkomaisista teoksista) luetaan vähän, ja olen joskus saanut pyyhkeitä liiallisista juonipaljastuksista. Olen pohtinut, mitä dekkareista ylipäänsä kannattaa kertoa lukijalle etukäteen – itsehän en pahemmin dekkariarvioita lue, paitsi silloin, jos eteen tulee poikkeuksellisen ristiriitaisia tunteita herättävä teos.

Tässä kuussa olen siis lukenut seuraavat teokset, kaikki e-kirjoina kirjastosta.

L. K. Valmu: Lappilainen. Kuolema kahdeksannella luokalla. (Karisto, 2018)

Samuel Björk: Poika pimeästä. (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe. (LIKE, 2018, suom. Taina Rönkkö)

Ann Cleeves: Merilokki. (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

LappilainenL.K. Valmu on tuore nuortenkirjailija, jonka oletan toimivan nimimerkin takaa. Lappilainen on hänen toinen helsinkiläisestä yläasteesta kertova nuorten dekkari, jossa matkustetaan Kemijärven taa Itä-Lappiin kahdeksannen luokan luokkaretkelle. Hege Kujala on teoksen keskeinen salapoliisihahmo, mutta myös hänen huonekavereillaan Vimmulla ja Kiialla (jotka pitävät vihaa keskenään) on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa. Kiia Kuikka on kuvisluokan uusi tyttö, jolla on haasteita löytää paikkansa luokan universumissa. Hän on myös paikallisen isäntäperheen Aikion sukua, ja tätä kautta muita lähempänä ratkaistavaa mysteeriota.

Lappilainen onnistuu dekkarina vakuuttamaan keski-ikäisen tätilukijankin, ja pidin siinä eniten paikallisen kulttuurin kuvauksesta. Kirjassa on paljon muutakin kuin rikollisuutta, ja varsinkin se kertoo niukoista elinoloista rajaseudulla, jonka kymmenen savun kylässä vähän kaikki ovat tavalla tai toisella keskenään sukua. Paikoitellen koin, että luonnontieteisiin liittyvää opettavaisuutta oli runsaammanpuoleisesti, kun taas taidetta olisi voinut olla teoksessa enemmänkin (ottaen huomioon, että nuoret ovat taideluokalla). Laajempi juoni oli huikean kekseliäs, eikä näiden nuorten parissa ollut tällä lukijalla yhtään tylsää hetkeä.

poika pimeästäSamuel Björkin kolmas teos Poika pimeästä kuuluu vahvasti kirjasarjaan, josta olen lukenut aiemmat osat. Tässä vaiheessa harjoitusta minulle tuli valitettavasti olo, että teoksessa noudatetaan millimetrin tarkkuudella hyväksi havaittua kaavaa, eli teoksessa oli liikaa toistoa suhteessa edellisiin osiin. Teksti oli sujuvaa ja nopealukuista, rikosten suhteen juoni oli yllättävä loppuun saakka, mutta olin puutua sivuhenkilöiden runsauden suhteen. Jos kirjassa on 79 lukua, ja vähintään joka toisessa esitellään pinnallinen sivuhenkilö, se ei tunnu kovin kestävältä ratkaisulta kaunokirjallisesti.

Koin vauhtisokeutta teoksen rivien välissä, ja huomioni keskittyi lähinnä Mia Krügerin ja hänen kollegansa Curryn päihdeongelmiin, tai niistä vieroittumiseen. Addiktin aivotoimintaa Björk toki kuvaa virtuoosimaisesti, ja minua myös hymyilytti tässä norjalaisten poliisien vakavaraisuus – eli he käyvät suht tyylikkäissä paikoissa syömässä ja ryyppäämässä verrattuna suomalaisiin matalapalkkapoliiseihin. Sarjan jatkon suhteen aion olla valikoiva, eli seuraavan osan tulee olla todella edellisistä poikkeava herättääkseen mielenkiintoni.

EdvardssonMattias Edvardsson on minulle myös aiemmin tuttu tekijä, ja näissä Skooneen sijoittuvissa dekkareissa ei ollut toiston häivääkään. Aivan tavallinen perhe on dekkarin lisäksi mainiota oikeusdraamaa, ja toimii myös dekkarijuonen ulkopuolella loistavana perhe-elämän kuvauksena. Myös hänen aiempi teoksensa Melkein tosi tarina oli ansiokas ihan perusromaanina. Lundin yliopistokaupungin meininki välittyy näissä kahdessa teoksessa täysin eri perspektiiveistä, ja kiinnostavaa niissä on, ettei kumpikaan teos ole erityisen poliisivetoinen.

Aivan tavallinen perhe kertoo saman tarinan isän, tyttären ja äidin perspektiiveistä. 19-vuotiasta tytärtä Stellaa syytetään kolmikymppisen menestyneen yrittäjämiehen murhasta, ja vanhemmat Adam ja Ulrika ovat murheen murtamia. Tyttären suojeleminen ja perheen yhdessä pitäminen nousevat molemmilla tärkeämmiksi motiiveiksi kuin totuudellisuus tai ammatillinen etiikka. Kukaan romaanin hahmoista ei ole erityisen luotettava eikä sympaattinen, eli teos ei pelaa helpon samastumisen logiikan kautta.

Minulla jäi tästä kirjasta hutera olo, eli sen luoma kauhu teki tehtävänsä. Koin myös, että varsinkin pappisisän hahmo ja Ruotsin kirkon toiminnan kuvaus olivat onnistuneita. Ja pappisisän kyseenalaiset kotikäynnit todistajien luona, huh huh. Pappa Adam oli kyllä reippaasti pihalla, ja isän suvusta perityt autistiset geenit tuntuivat uskottavilta. Kirja saa minulta tästä kimarasta korkeimmat pointsit sen kaunokirjallisten ansioiden vuoksi. Teos jättää lukijansa pohtimaan lasten kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviä haasteita nyky-yhteiskunnassa laajemmallakin tasolla.

CleevesAnn Cleevesiä en ole lukenut aiemmin, enkä ole seurannut Vera Stanhopen seikkailuja televisiossakaan kuin puolella silmällä. Hahmon toki tunnistin, mutta onnekseni TV-hahmo ei päässyt liikaa dominoimaan kuvaani kirjallisesta Verasta.

Tässä sarjassa eniten hurmaa pohjoisen Englannin luonnon ja työväenluokkaisen arjen kuvaus. Merilokki ainakin osoittautuu järeän yhteiskunnalliseksi dekkariksi, jossa puidaan vankiloiden, huumevieroituksen ja lastensuojelun tilaa. Masentuneiden yksinhuoltajaäitien tilanne on Vera Stanhopen sydämenasia, ja kirjassa pohditaan myös adoptiolasten oikeutta löytää biologiset vanhempansa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, 1980-luvun alku, 1990-luvun puoliväli ja nykypäivä. Siinä tutkitaan myös perinteisten lomapaikkojen rakenteellista muutosta, alueellisia kehittämisbisneksiä ja niiden pimeää puolta. Hämmentävää oli kulkea reippaan lintubongariporukan kanssa, joka muistutti osittain ylikasvaneita partiopoikia, mutta pystyivät silti niin raakaan rikollisuuteen. Henkilöhahmojen rakentajana Cleeves on todella taitava, eikä tässä ollut kymmeniä turhia henkilöitä, kuten edellä mainitsemassani Björkin teoksessa.

Sarja lähtee heti kirjaston varauksiin, ja minulla on jo lukulistalla ainakin yksi Cleevesin Shetlanti-sarjan osa, joka kiinnostaa vielä enemmän kuin Stanhope-sarja. Nämä tuntuvat ”luottokirjoilta”, joiden parissa kulutettu aika voi olla viihteellistä, mutta silti uusia ajatuksia herättävää. Arvostan meriteemaa, saarten romantiikkaa ja luontokuvausta silloin, kun kuvaus ei mene pelkäksi fiilistelyksi tai kotoiluksi. Merilokissa ei ollut lainkaan sitä vaaraa, vaan yhteiskunta ja luonto täydentävät toinen toisiaan.

Summa summarum: kaikissa kirjoissa oli vahvuuksia, teokset olivat hyvin erityyppisiä, mutta jotain arktista oli kaikissa paitsi Edvardssonin teoksessa, joka oli enemmän kalustettujen huoneiden draamaa. Björkin teos saattaa järisyttää sellaista lukijaa, joka ei ole hänen kirjoihinsa aiemmin tutustunut. Merilokki taas on Stanhope-sarjan viimeinen teos, mutta olen yllättynyt siitä, kuinka hyvin pääsin siihen sisään lukematta aiempia osia.