Tumman verkon syvimmästä syöveristä

IMG_1434Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Norwegianin siivellä matkustajat

bjork-mina-matkustanSamuel Björkin Minä matkustan yksin (Otava, 2016, suom. Päivi Kivelä) on teos, josta kuulin paljon pöhinää ennen siihen tarttumista. Kansiteksti ei erityisemmin houkutellut; lasten sarjamurha teemana oli ankea ja poliisityön kuvaus muistutti minua liikaa TV-sarja Sillasta. Sain kirjan loppuun viime perjantaina kamppaillessani henkisesti tv:n avaamisen ja lukemisen välillä. Ei varmasti ole mairittelevaa kertoa, että teos voitti Donald Trumpin virkaanastumisseremonioiden kauhun.

Holger Munch ja Mia Krüger ovat erikoinen poliisiparivaljakko. Pidin varsinkin Miasta, joka oli tässä osassa henkisesti heikossa hapessa. Maailmaan yksin jäänyt entinen kirjallisuuden opiskelija oli aikanaan värvätty poliisiin ohituskaistaa pitkin, eli hänen ei ollut tarvinnut käydä poliisikoulua, koska hänen ongelmanratkaisutaitojaan tarvittiin rikosyksikössä akuutisti. Mian työskentely on vähintään yhtä autistista kuin Sillan Saga Norénin, mutta hän ei vaikuta yhtä eristyneeltä sosiaalisesti. Viinaa ja pillereitä tässä kuluu pelottavia määriä, ja jäinkin miettimään sitä, glorifioiko Björk päihteiden käyttöä.

Kirjan nimivalinta oli nerokas, hyinen ja ajatuksia herättävä – paras kohtaamani aikoihin. Yksin matkustavan lapsen lappu Norwegian-lentoyhtiöltä kuolleiden tyttöjen kaulassa on näkynä ikimuistoisen irvokas. Samoin tyttöjen erikoiset, käsintehdyt nuken mekot. Tätä enempää en juonta paljasta, mutta kirjan aihio tuntui erityisen toimivalta. Kirjassa on poikkeuksellisen paljon henkilöitä, joita esitellään vielä loppukohtauksissakin. Vaikka teksti on kielellisesti sujuvaa ja dialogin määrä runsasta (mikä tekee lukemisesta kepeää), koin paikoitellen puutumista niiden tyyppien suhteen, joista pystyi päättelemään heidän osallistumattomuutensa rikoksiin.  Juonessa on paljon yllätyksiä, mutta koukuttava elementti ei ainakaan minulla ollut juoni, vaan tunnelmat.

Dekkariksi Minä matkustan yksin on temaattisesti runsas, eli lukija saa taatusti enemmän kuin mitä tilaa. Yhteiskunnallisestikin kirja kantaa, sillä tässä käsitellään ainakin lastensuojelua, lapsettomuutta, vanhustenhuoltoa, päihdeongelmia ja uskonnollisuutta raikkaista näkökulmista. Eniten pidin mystisen Metusalem-seurakunnan ja sen kulttimaisen asuinyhteisön kuvauksesta, joka jo sinänsä sisälsi riittävän annoksen kauhua. Puhumattomat ”kristityt tytöt”, jotka käyvät yhteisön omaa kotikoulua, olivat lastensuojelullisesti yhtä hankalassa asemassa kuin heitteillä olevat veljekset, Torben ja Tobias. Lapsia ja nuoria oli uhrien lisäksi useita, ja Björkin lasten ja nuorten maailman tuntemus maistui autenttiselta.

Kahvin suhteen olen niin juntti, että minun piti googlata kirjaa lukiessani cortado. Oslon kahvilakulttuuri tuntui tässä jokseenkin hipsterimmältä kuin Tampereen. Bongasin myös monia muita huvittavia yksityiskohtia, kuten sosiaalitoimiston kustantaman kurssin naisille, jotka eivät osaa sanoa ei. Koska teos muuten on oodi norjalaiselle synkistelykulttuurille, eli jatkokurssi masentumiseen meren rannalla, siinä kuitenkin myös paikoitellen osattiin nauraa itselle ja toisille, ja jopa nauttia elämästä.

Teos muistutti minua taas norjalaisen kirjallisuuden laadukkuudesta. Yhtään huonoa norjalaista teosta kun en ole tähän ikään mennessä lukenut. HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 7: ”Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja”. Reaalimaailmassa Björk tunnetaan nimellä Frode Sander Oien (s.1969); hän on ennen dekkaristiksi ryhtymistä kunnostautunut mm. muusikkona ja draamakäsikirjoittajana. Tässäkin teoksessa sivuttiin teatterimaailmaa, eli monitaiteellisuus näkyi aiheiden valinnassa.

Kahden miehen metsästysseura

LampaansyöjätVeikko Huovinen kuuluu tämän feministilukijan satunnaisiin sivupolkuihin siinä missä Heikki Turunen ja Arto Paasilinna – kaikkia pitäisin perinteisinä äijäkertojina, joiden teoksissa tosimiehen myyttiä valotetaan moninaisista suunnista (usein myös sitä rikkoen).

Huoviseen olen tutustunut vähemmän kuin Turuseen tai Paasilinnaan, vaikka lapsuudenkodissani on täytynyt olla miehen koko tuotanto hyllyssä. Koirankynnen leikkaajan elokuvaversion lisäksi minun on täytynyt nähdä hänen tarinoitaan tv-tuotantona, mutta varsinaisiin kirjoihin tutustuin vasta vuosi-pari sitten. Hamsterit (1957) oli mielenkiintoinen klassikko, ja Rasvamaksa-novellikokoelman (1973) luin myös kannesta kanteen, vaikka vedin kunnolla herneen nenään sen nimikkotarinan rasismista. Nauru afrikkalaisen opiskelijan oletetulle ihmissyönnille tuntui vain auttamattoman jälkijättöiseltä. Herne nenästäni on nyt poistettu, tosin tuskaisammin kuin se Bic-kynän sininen kanta, jonka tungin nenäonteelooni (luultavasti poskionteloon saakka) kolmivuotiaana ja jonka poistamisessa terveyskeskuslääkäri oli enemmän kuin helisemässä.

Lampaansyöjät (WSOY, 1970) on ”suomalainen reippailutarina”, joka kertoo kahdesta poikamiehestä, vanhoista ystävistä, Sepestä ja Valtterista. Valtteri on Helsingissä asuva Bachelor of Science, Sepen koulutustaustasta emme kuule enempää, mutta molemmat miehet tuntuvat olevan arjessaan siisteissä sisätöissä. Sepe kutsuu ystävänsä tärkeälle missiolle elokuun ollessa kypsimmillään, ja Valtteri vastaa kutsuun muutaman päivän varoitusajalla.

Lammasretkelle lähdetään maan hulppeimmista maisemista, Kalajoen hiekkasärkiltä ja suunta on kohti koillista ja pohjoista. Sepen Saabissa on lupaava länsiauton tuoksu, ja muutenkaan reissulla ei aiota kieltäytyä nautinnoista, vaikka osan aikaa teltassa nukutaankin. Matkalla lomaillaan ainakin Oulussa, Vuokkijärvellä, Ämmänsaarella, Kuusamossa, Torniossa, Haaparannassa, Muoniossa, Karesuvannolla ja Norjan Lapissa. Varsinkin Huovisen omat ”hoodit” eli Kainuun maisemat kiinnostivat minua eniten, koska en ole siellä päin paljoa käynyt – muuten romaani vei minut lapsuuteni automatkoille pohjoiseen, jolloin meilläkin oli soputeltta, retkikeitin ja jossain vaiheessa jopa Saab.

Humoristiseksi veijaritarinaksi Lampaansyöjät on yllättävän yhteiskuntakriittinen – tässä irvaillaan länsimaiselle moderniteetille, jossa sivistyksen merkkinä on lihan ostaminen nätisti paloiteltuna valintamyymälästä ja pitkätukkaiselle nuorisolle, joka tarvitsee erityisiä paikkoja toteuttaakseen itseään. Suomen ja Ruotsin elintasoero tulee hyvin näkyviin miesten tutkiessa suomalaisrouvien hamstraustapoja Haaparannan marketeissa – halpojen muoviämpäreiden kutsu on ollut tuolloin vahva, kuten nykyään ilmaisten sellaisten. Vietnamin sotaan liittyvää amerikkalaista kaksinaismoralismia kauhistellaan ja Norjassa miehet pelkäävät joutuvansa ”naatolaisten” vangitsemiksi anastettuaan maantieltä vahingossa kaatamansa pässinruhon Saabin konttiin. ”Sosa sola”-nimiseen juomaan miehet suhtautuvat epäilevästi, kun taas vadelmalikööristä ja Dry Vodkasta he saavat kelpoa talousjuomaa teurastuspäiviensä painikkeeksi.

Nautin kielestä, sillä Huovinen avaa sanoja, joita en ole koskaan kuullut tai jotka ovat jääneet minulta unholaan. ”Mölö” on upea kainuulainen sana, jonka opin eräältä eksältäni, tosin en ole sitä koskaan käyttänyt. Millainen nainen taas on ”kämäkän” näköinen? Mitä tarkoittaa ”hönöttely” tai ”luihauttelu”? Oletko koskaan kuullut pariskunnan olleen ”sensuaalipuuhissa”? Ymmärrettävistä syistä miesten ystävyys perustuu reheviin seksi- ja ryyppäysjuttuihin. Laskemani mukaan näkäräisiin liittyviä synonyymeja oli teoksessa enemmän kuin naisen sukuelimiin, eli tässä puhuttiin enemmän siitä hyödykkeestä, jota piisasi kuin siitä, josta oli puute.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka viettävät nyt tipatonta, sokeritonta tai vegaanista tammikuuta ja ovat muutenkin päättäneet jättää taakseen paheellisen elämän. Sepen ja Valtterin juttujen kautta lukija voi turvallisesti kuivaherkutella ja -ryypätä. Minulle tuli enemmän nälkä miesten kalajutuista (kuten juuri pyydetyn forellin graavauksesta) kuin brutaaleista teurastuspuuhista, enkä kokenut heidän alkoholinkäyttöään erityisen innostavana. Rosvopaisti olisi luultavasti maistunut, ellen olisi saanut tietää tuotantoprosessin kaikista vaiheista. Lammas on muuten suosikkilihaani, jota syön ehkä kahdesti vuodessa. En voi unohtaa tekemiäni lammaspaisteja Islannin-reissulta, mutta enemmän kuin lammasjahdista nautin  tässä kirjassa arktisesta hysteriasta, jonka tunnelmaan pääsyyn en välttämättä tarvitsisi alkoholia tai paistia. Lapin luonnon magia oli lopulta teoksen suurin anti minulle.

”Parittaisin” teoksen Haruki Murakamin romaanin Suuri lammasseikkailu (1982) kanssa, jonka juonesta en muista paljoa, mutta jossa taatusti pohdittiin samansuuntaisia ravintoon liittyviä kysymyksiä. Taatusti Murakamin päähenkilö ei ollut edes niin äijä kuin Sepe tai Valtteri, mutta huumori tuntui samansuuntaiselta.

Helmet-lukuhaastesta kuittaan tällä teoksella kohdan nro 1: ”Ruoasta kertova kirja.”

Poikkeuksellista puhumattomuutta

kaikki_kevaan_merkit-salmi_veera-26876276-3397925783-frntlJoissain suvuissa on tapana puhua pihan kasveille ja puille enemmän kuin perheen jäsenille. Joihinkin sukuihin syntyy enemmän kaksosia kuin toisiin. On myös sukuja, joissa yksinhuoltajuus on perinnöllistä.

Veera Salmi kertoo yhden tällaisen suvun tarinan romaanissaan Kaikki kevään merkit (Otava, 2014). Päähenkilö on alle kolmikymppinen kaksosten äiti Marie Gran, alias Maikki, joka on järjestämässä tyttärilleen 6-vuotissynttäreitä. Synttäreille on kutsuttu vain lähipiiriä, vanhempia sukulaisia ja näiden ystäviä, sillä Maikki elää hyvin pientä elämää. Päivisin hän käy töissä vanhan tätinsä omistamassa lamppukaupassa, mutta muuten hän elää tyttärilleen muun maailman ulossulkien. Kaupasta saa muun muassa mintunvihreitä lampetteja, ja suuri osa tuotteista valmistetaan käsin takahuoneessa. Lasten isä on saanut tarpeekseen Maikin umpioituneesta elämäntavasta ja lähtenyt sukellusopettajaksi Thaimaahan. Kaksoset sekoittavat Thaimaan ja taivaan keskenään, eivätkä suostu uskomaan, että isä olisi vielä elossa.

Maikin lapsuus on ollut kaikkea muuta kuin tavallista. Koska tytön äiti on kommunikoinut hänelle lähinnä yksitavuisin huokauksin, hän on kouluun mennessä kielellisesti jälkeenjäänyt ja maailmasta tietämätön. Äidin uskonnollisuus on päällekäypää ja siihen liittyy outoja rituaaleja, joihin tyttö haluaisi osallistua. Salmi kuvaa erakkoperheen kommunikaatiota kunnianhimoisesti, mutta paikoitellen vaikeaselkoisesti. Tässä on pyritty pääsemään atavistisen, maailmasta käpertyneen suvun ihon alle niin uskollisesti kuin mahdollista. Osittain tyylistä tulee mieleen 80-luvun ranskalainen psykoanalyyttinen feministinen teoria. Henkilöhahmot taas ovat mahdollisimman epäpoliittisia ja toisistaan jopa sairaalloisen riippuvaisia. Äidin ja tyttären symbioosi ei tee kummallekaan hyvää, ja lopulta se katkaistaan väkivaltaisesti.

Luulin noin kolmasosaan tekstistä saakka lukevani sukutarinaa Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikolta ja odotin juonelta enemmänkin vinkkejä suomenruotsalaisen suvun kielitilanteesta. Kuitenkin jossain vaiheessa paljastui, että suku asuukin Helsingin Hakaniemessä ja Kalliossa. Mamman ruusuja pursuava kummitustalo sijaitsee Eläintarhantiellä, ja suvun omistava kesämökki pienen venematkan päässä keskustasta. Teoksessa lähes kaikilla hahmoilla on ruotsalaiset nimet, mutta he puhuvat omanlaistaan suomea. Maantieteelliset ja kielelliset speksit olivat minulla lukijana niin sekaisin, että taatusti menetin osan kertomuksesta lukulasejani korjatessa. Päästyäni mielessäni Kallion Kolmannen linjan tienoille palapeli alkoi kasaantua uudella tavalla.

Kiinnostavin ulottuvuus teoksessa liittyy Maikin norjalaiseen isään Eirikiin, joka opettelee suomen kieltä ja elää rikkaan vaimonsa siivellä turhautuneena. Hän on siis tyypillinen elintasosurffari ja Maikin äiti epätoivoinen siiderivalas, joka ei onnistu saamaan suomiurhoa rinnalleen (sorry kökkö persuvertaus). Rahaa löytyy myös miehen ”hobbin” eli varaosaliikkeen perustamiseen, mutta tämä ”hobbi” etäännyttää isän muusta perheestä. Eirikin suomi on huonoa, mutta parempaa kuin muun perheen norja. Isän lähdettyä Norja esiintyy Maikille ja tämän äidille lähinnä kuvakirjojen panoraamoina ja karttakirjojen sivuina, sillä vanhemmille ei tullut avioliiton aikana mieleenkään altistuttaa tytärtään isän kieleen ja kulttuuriin. Norja on Maikille hyvin kaukainen maa, sillä tuskin hän poistuu tutuilta nurkilta usein edes Pitkänsillan toiselle puolelle. Mamma on käynyt iskemässä Eirikin Norjassa saakka, mutta muuten romaanin kaukaisin kiinnepiste taisi olla Sokoksen tavaratalo.

Kaksosteema muodostuu juonen aikana yllätykselliseksi, ja on kiinnostavampaa luettavaa kuin sukutapaamisten kommunikaatiokatkokset. Maikin mielen hajoaminen on teoksen traagisin ulottuvuus, johon viitataan läpi juonen, mutta ei psykologisoida liikaa. Maikin äidin mielentila näyttäytyy kuitenkin vielä vinksahtaneemmalta, mutta siihen ei kykene kukaan puuttumaan.  Kuvaus suvun talosta ja maagisesta ruusutarhasta oli herkullista, jopa gotiikkaan vivahtavaa, olihan suku vaurastunut hautakiviseppinä.

Tämäntyyppiseltä romaanilta ei voi odottaa selkeämpää rakennetta, sillä sen tarkoitus on sekoittaa lukijan aivot, ei selittää maailmaa puhki. Suoraan sanottuna lusin teoksen ensimmäisen kolmanneksen läpi, mutta jossain vaiheessa teksti alkoi imeä lukijaa puoleensa. Kerronnallisessa tekniikassa oli jotain ontuvaa, kun taas henkilöhahmot olivat erikoisen hienoja. Marie Granin symbioottinen suhde takapihan kuusen kanssa oli jo ehkä liian kirjaimellista tai symbolisesti ladattua, mutta senkin ympärille kietoutui paljon erikoista toimintaa.

Luin siis romaanin, jota en täysin ymmärtänyt ja josta en aluksi pitänyt paljoakaan. Jälkikäteen teos muhii takaraivossani erityisen mehevänä, joten suosittelen romaanin loppuun saattamista niille, joilta se on mahdollisesti jäänyt samansuuntaisista syistä kesken. Teos sopii varsinkin kirjallisuuden maailmassa omien polkujensa tallaajille.

Alkuvoimainen merimatka

Greenland-Wallpapers-HD-1Poimin ruotsalaisen Staffan Seebergin romaanin Grönlannin vihreät metsät (Tammi, 1982, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) kierrätyskorista vain siksi, että kirjan nimessä esiintyi Grönlanti. Jos oikein muistan, ainoa Grönlantia ja grönlantilaisia käsittelevä lukemani kirja oli Peter Hoegin Lumen taju (1993) ja siinäkin liikuttiin enimmäkseen Tanskassa. Saaren luonto, ihmiset ja kulttuuri ovat aina kiinnostaneet minua – ehkä siksikin, että siitä on saatavilla verrattaen vähän tietoa.

Seeberg (s. 1938) on ollut lääkärinuransa rinnalla tuottelias kirjailija neljänkymmenen vuoden ajan ja hänet tunnetaan erityisesti yhteiskuntakriittisestä otteestaan. Ainakin tässä teoksessa hän ruotii länsimaisen sivilisaation ylilyöntejä perusangstiseen, maailmantuskaiseen tapaan. Näkökulma ei vaikuta vasemmistolaiselta eikä oikeistolaiselta, vaan kiinnostavan vieraantuneelta kaikesta päivänpolitiikasta. Romaanin kehyskertomus liittyy naparetkeilijä Nansenin Grönlannin retken filmatisointiin, ja siinä ruoditaan imperialismin syvintä olemusta varsin ansiokkaasti. Kaikenlaisten löytöretkien paradoksi liittyy vahvaan uskoon länsimaisen sivistyksen ylemmyydestöä ja samalla haluun paeta sitä.

Päähenkilö, ruotsalainen Bengt, on töissä öljynporauslauttojen rakennustyömailla Norjassa tienaten perheelleen muikean elintason kotona Göteborgissa. Kansainvälisen duunariporukan vapaa-aika kuluu pääasiallisesti kirkkaan viinan lumossa, mitä Bengt pakenee paikallisen kotitalouskoulun opettaja Beritin syliin. Bengt on jo valmiiksi vieraantunut perheestään ja rivitalostaan, joten uusi alku villin ja vapaan, luonnonmukaisen Beritin kanssa tuntuu houkuttelevalta. Susipari saa kiinnostavan työtarjouksen naparetkielokuvan huoltopuolelta, Bengt teknisenä eksperttinä ja Berit laivakokkina. He päättävät jättää turvallisen elämänsä muutamaksi kuukaudeksi sukeltaen Jäämeren eksoottiseen luontoon. Kyseessä on pitkälti ”protesti parkettilattioita vastaan”.

Teoksessa reissataan entisellä luksusaluksella Stella Polariksella. Elokuvaa tehdään Grönlannin lisäksi Huippuvuorilla ja Islannissa. Elokuvan kansainvälinen tuotantotiimi on hyvin estotonta, boheemia ja puheissaan ronskia porukkaa. Näyttelijänaisia eli ”pimuja” pidetään vapaana riistana ja suurin osa porukasta viihdyttää toisiaan avautumalla seksikokemuksistaan toistensa kanssa. Bengtillä ja Beritillä on oma yksityinen paratiisinsa laivan hytissä ja teltoissa, ja suhde perustuu enimmäkseen seksiin. Seksikohtaukset ovat kiinnostavan alkuvoimaisia, mutta välillä Bengtin vakavamielinen äijämäisyys kyllästytti. Romaani olisi ollut astetta vahvempi, jos siinä olisi ollut muitakin kertojia kuin Bengt.

Matkanteon kuvaus on jännittävää; tiukkoja tilanteita tulee myös kuvausryhmälle, sillä elokuvaa tehdään sulavilla jäälautoilla. Kaikki elokuvassa on kovin mahtipontista alkaen maskeerauksista ja rekvisiitasta. Grönlannissa tiimi viipyy vain muutamia päiviä, ja esimerkiksi Islantiin tutustutaan paljon lähemmin. Islannissa tiimi asuu pohjoisen kylässä, jossa kaikki kyläläiset valjastetaan mukaan kuvauksiin. Koska islantilaisten elämäntapa on tuolloin vielä hyvin luonnonmukaista, filmaamisessa ei jouduta tekemään suuria kikkailuja historiallisen autenttisuuden luomiseksi. Koko kylä haisee lampaanrasvalle. Mieleenpainuvin kohtaus oli telttasaunan pystyttäminen ja jonkinlaisten orgioiden aikaansaaminen esimerkkinä pohjoisten kansojen yhteisöllisyydestä.

Teos on hyvin yhteispohjoismainen, sillä siinä käydään kaikissa Pohjoismaissa paitsi Suomessa. Suurin kulttuurinen rajankäynti käydään ruotsalaisten ja norjalaisten välillä; Göteborgista kotoisin oleva Bengt pitää norjalaisia hieman takapajuisina luonnonlapsina, mutta samalla ihailee heidän elämäntapansa juurevuutta. Puolet tekstistä menee matkan valmistelussa Bergenin lähistöllä, ja Seeberg kuvaa Norjan luontoa samalla antaumuksella kuin pohjoisia naparetkikohteitaan. Erikoisia kasveja keräillään vuonoilta, esimerkiksi keripukkiyrtin puremista terveyden lähteenä suositellaan myös nykyihmiselle.

Luin teosta ehkä enemmän matkakirjana kuin romaanina, eläytyen merimatkan fyysisiin koettelemuksiin. Pahin sairauskohtaus laivalla liittyy elitistisen tuottajan Ranskasta lennättämiin ostereihin, jotka aiheuttavat laivan väessä ruokamyrkytyksen. Leffan pääjehujen elämäntapa on anteeksipyytämättömän ”bling bling”, mihin Bengt ja Berit ja muu huoltoväki suivaantuu moneen otteeseen. Islantilaisessa kylässä he kokevat, että ohjaajien ja tuottajien paska, jonka he joutuvat kenttäkäymälästä hautaamaan, voisi olla pyhäinjäännös, sillä se on kuuluisinta, mitä kylässä on koskaan koettu.

Kylmillä kesäkeleillä teos oli ympäristöön mukavasti sulautuva nautinto. Aikamatka jonnekin 70-luvun lopulle tuntui myös nostalgisen autenttiselta. Kaikin puolin rouheva lukukokemus. Grönlanti valloitettiin hätäisesti, joten odotan vielä romaania, joka veisi lukijansa syvemmälle inuiittien kulttuuriin.

Viisuvoittoa odotellessa

SAM_2465Sillä aikaa, kun varustaudumme Wienin mittelöön ja Pertti Kurikan Nimipäivien mahdolliseen massamenestykseen, voi olla aika taustoittaa euroviisuhistoriaa ja viisuihin liittyviä kulttuuri-ilmiöitä. Miten Euroviisuissa nykyään menestytään? Millä tempuilla voi erottautua Celine Dion-tyyppisten balladien massasta? Mikä luo spektaakkelin? Kaikki me muistamme lähiajoilta suomalaiset hevimonsterit ja itävaltalaisen partanaisen. Missä kulkee hyväksytyn outouden ja friikkiyden raja?

Magne Hovdenin Viisuviikingit (Otava, 2013, suom. Outi Menna) parodioi euroviisuhypetystä rankoin ottein. Luin kirjan kepeästi kahden ja puolen tunnin junamatkalla, ja vaikka se ei ollut käänteentekevä teos elämässäni, sen seurassa viihtyi mainiosti. Teoksessa tapaamme oudon kokoonpanon, bändin, joka alkaa luoda omaa mytologiaansa viikinkihistorian ja Dublinin kaupungin synnyn ympärille. Vuoden finaali järjestetään Dublinissa, ja vastoinkäymisistä huolimatta kokoonpano on finaaliin pääsystään vuorenvarma.

Taustalla piilee Suomen v. 2006 viisuvoitto; vuonna 2011 The Vikings haluaa päihittää Lordin aikaansaaman spektaakkelin. Ennen edustusbiisin lukkoonlyömistä eräs bändin jäsenistä on jo käynyt varastamassa leikkipuistosta viikinkiveneen puolikkaan saaden paikallisten perheiden vihat niskaansa. Viikinkibändin jokerikortiksi nousee basisti Steinar, joka on siviilissä luomiaan hysteerisesti tarkkaileva nössö, mutta joka onnistuu saamaan joka keikalla berserkin raivokohtauksen. Steinarin väkivaltaisista purkauksista tulee show’n juju, joita yleisö osaa jo odottaa. Bändin sisällä kytee kolmiodraama Steinarin, ja laulajien Irenen ja Stavrosin välillä. Stavros on elähtänyt gigolo, kun taas Irene on elämänsä Jeesukselle omistanut opettaja. Steinar on iskenyt silmänsä Ireneen, mutta tämä ei lämpiä hänen iskuyrityksilleen.

Stavros joutuu tekemään suurempaa vilunkia jo kisaan ilmoittautumisvaiheessa, ja valheen kanssa eläminen on välillä vaikeaa. Kun muu bändi saa kuulla petoksesta, he pelkäävät saavansa samantyyppisen maineen kuin Milli Vanillilla oli 80-luvulla. Valhe säilyy huomaamatta loppumetreille, sillä säveltäjäksi merkitty iskelmän legenda on paennut Singaporen viidakkoon kokoamaan itseään. The Vikings-brändi saa sympatiaa erityisesti maan äärioikeistolaisilta, jotka uskovat bändin palauttavan kansallismielisen hengen ja norjalaiset perusarvot maahan käden käänteessä.

Hauskimpia juonenkäänteitä kirjassa ovat bändin kohtaamiset kilpailijoidensa kanssa. Norjan karsintojen finaalissa Marion Ravn-niminen laulaja on hakenut Ruotsista vahvistuksekseen Dr.Albanin, minkä läsnäolo erityisesti huolestuttaa bändiä. Norjalaiset suhtautuvat tähän nigerialaisperäiseen hammaslääkäriin syvällä kunnioituksella (vastaavasti mies on edelleen suosittu vieras välisuomalaisilla keski-ikäisten klubeilla – tiedän, koska olin taannoin melkein menossa hänen keikalleen). Voitettuaan karsinnat alkaa tosi taistelu esimerkiksi albanialaista tourette-naista ja Carola Häggkvistiä vastaan. Viisujen muuttumista omanlaisekseen friikkisirkukseksi käsitellään eniten – ehkä se onkin teoksen pohjimmainen teema. Ja kun nyt vielä sijoittaa PKN:n tälle historialliselle janalle, teos voi antaa pohdinnan aihetta myös tämän vuoden kisoihin. Minusta PKN ei edusta minkään asteen ”friikkiyttä”, vaan miehet esiintyvät aitoina itsenään yrittämättä brändätä itseään mihinkään suuntaan. Haasteita tulee luomaan biisin musikaalinen puoli, eritoten sen lyhyys.

En kuitenkaan nauranut ääneen missään vaiheessa, vaan hytkyin nostalgisesti 80-90-lukujen ohikiitävien tähtösten tahdissa. Luulen, että Hovdenin aiempi läpimurtoteos Saamelandia (2012) olisi enemmän heiniäni, sitä olenkin monesti hyplännyt ”sillä silmällä” kirjakauppareissuilla – tämä teos oli alekorin heräteostos. Miehen tuotantoa on verrattu Arto Paasilinnaan – kunniamaininta sinänsä, ja aika näyttää, tuleeko hänestä vastaava legenda. Tämä teos oli sisällöllisesti liian ohut noustakseen klassikoksi. Luulen silti, että se kolahtaa intohimoisiin viisufaneihin.

Rytmimunan anatomia

DopplerKun ihmisellä on stressi ja paniikki, parasta terapiaa ovat luottokirjat ja niiden uudelleenlukeminen. Itse en ole jaksanut viime aikoina kovin eläytyä uuteen, mutta olen äärimmäisessä uupumistilassa silti jaksanut tavata vanhaa. Norjalaisen Erlend Loen tuotanto kuuluu tähän valioliigaan kirjoja, joita voi lukea silloinkin, kun mitään muuta ei jaksa.

Doppler (Johnny Kniga, 2005, suom. Outi Menna) on Supernaiivin jälkeen lempiteokseni Loelta. Se kertoo keski-ikäisestä perheenisästä Dopplerista, jolla on poikkeuksellisen suuri sukuelin ja pieni toleranssi ihmisten tyhmyyksiin. Suurinta ahdistusta Doppler kokee esikaupunkialueen Smart Club-automarketista, josta tämän vaimo kantaa perhepakkauksia Lactacyd-pesunestettä alapäähuuhteluun. Hänen poikansakin on juonessa mukana, ja isä epäileekin pojan älynlahjoja tämän pyytäessä tuohon helvetinkoluun joka fucking viikonloppu ikään kuin parempaa retkikohdetta ei olisi olemassakaan. Perhe-elämä tuntuu miehestä yhtäkkiä vieraalta ja tympeältä, mutta häntä ei houkuttele viina eivätkä vieraat naiset. Hän on vain vieraantunut norjalaisten hyvinvoivasta, itseriittoisesta todellisuudesta.

Doppler ratkaisee sosiaalisen ongelmansa jättämällä perheensä ja leiriytymällä läheiseen metsään, kuitenkin syrjään oikeistolaisten koirankusettajien pönötysreiteistä. Oslossahan on lupa leiriytyä vain kolmen päivän ajan samalla alueella; oikeistolainen koirankusettaja saa Dopplerin kiinni itse teosta vasta neljän kuukauden leirielämän jälkeen.

Teoksessa inspiroidutaan vaihtotaloudesta, eletään symbioosissa hirvenvasan kanssa, käydään naapurustossa Toblerone-varkailla ja hoidetaan keskeneräistä isäsuhdetta rakentamalla toteemipaaluja tulevaa veljeyden festivaalia varten. Vaikka Doppler kaipaa yksinäisyyttä ja totaalista eristäytymistä ihmisistä, hän päätyykin kaveeraamaan Düsseldorf-nimisen eläkevaarin ja saman oikeistolaismiehen kanssa, joka halusi ilmoittaa hänestä viranomaisille. Leirillä vierailevat myös hänen vaimonsa (hakemassa aviollisia oikeuksiaan) ja poikansa, jota hän valmentaa pidempää todellisuuspakoa varten.

Dopplerin isä on kuollut, ja riemullisin asia, jonka hän muistaa etäisestä miehestä, on rytmimuna, josta hän innostui kännipäissään etelänlomalla kuunnellessaan hotellin orkesteria. Tästä johtuen hän hautaa isänsä rytmimuna taskussa.

Valitettavasti Doppler päätyy toteamaan, ettei ole eksentrisyydessään vasta kuin lapsenkengissä. Verrattuna Düsseldorfiin, joka rakentaa miniatyyria belgialaisesta taistelusta, jossa tämän saksalainen sotilasisä sai surmansa hän onkin vielä mieto tapaus. Düsseldorfin hän ilmoittaa Norjaa ristiin rastiin-dokumenttiin, joka on suunnilleen ainoa TV-ohjelma, jota hän arvostaa.

Doppler pelkää vaimonsa raivoa, mutta vaimon suhtautuminen miehensä valintaan pehmenee tämän tultua raskaaksi. Mies raahataan synnytyssairaalaan saattamaan kolmatta lasta maailmaan, mutta vaimo ei oletakaan hänen tukeaan Björnstjernen kasvatuksessa, vaan viittaa vaan tulevaan siitosvelvollisuuteen. Erilliset elämät ja satunnaiset kohtaamiset teltassa sopivat lopulta Dopplerin vaimolle mainiosti. Lapsen yltiönationalistinen nimi nauratti minua toisella lukemalla poikkeuksellisen paljon.

Lopulta teos muuttuu yhteiskuntasatiiriksi norjalaisten kansallisista ylilyönneistä ja kuvitelmista omasta erinomaisuudestaan. Doppler huomaakin, että hän haluaa vain paeta tätä maailman mukavinta ja itseriittoisinta kansaa, ei välttämättä koko ihmiskuntaa. Teos onkin kiinnostavassa vuoropuhelussa aiemman teoksen, Tosiasioita Suomesta (2001), kanssa, jossa norjalaisuus peilautuu naapurimaansa patologisen outouden kanssa.