Kun lelut parantavat mielen

IMG_1821Mielenterveysviikko, rasti 2. Jos yksittäistä hyvän mielen teosta pitäisi etsiä, joka tekee tehtävänsä olematta piiruakaan imelä, kääntyisin Erlend Loen klassikkoteoksen Supernaiivin (LIKE, 2001, suom. Outi Menna) puoleen. Olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen, ja muistan, kuinka ensi kerralla teoksessa nauratti aika-akseli. Teos on alun perin julkaistu Norjassa v. 1996, ja viiden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua suuri teknologinen loikka.

Teos lienee tuttu monille, joten sen pilkuntarkka referointi ei ole tarpeen. Niille, jotka eivät ole teosta lukeneet kerrottakoon, että sen 25 vuotta täyttänyt kertoja on kriisissä. Hän on jättänyt yliopisto-opinnot kesken ja linnoittautuu veljensä asuntoon leikkimään hakkalelulla sillä aikaa, kun veli on luomassa uraa New Yorkissa. Miehen on taannuttava kaikkea ihmettelevän lapsen asteelle, jotta voisi pelastua.

Alun perin pidin Supernaiivin kertojaa ”jäätävänä autistina”, mutta yli 15 vuoden tauon jälkeen hän vaikuttaakin vain eksentriseltä oman polkunsa kulkijalta. Toisin sanoen teoksen tulokulmat vaikuttavat minusta nyt vähemmän oudoilta kuin nyt. Olen lukenut Loelta useammankin teoksen, ja useimmassa niistä päähenkilö on sivustatarkkailija,  ehkä vapaaehtoisesti syrjään vetäytynyt erakko. Supernaiivin päähenkilöllä itse asiassa on vielä toivoa, sillä hän saa tyttöystävän, joka arvostaa hänen viattomuuttaan ja vilpittömyyttään. Tyttöystävä on vähintään yhtä hottis kuin Alanis Morisette musiikkivideolla ”Ironic”. (Muuten, minulla ei ollut vuonna 1996 MTV:tä, joten diggailin Morisettea vain kuulemani perusteella. Tänään näin videon, se olisi voinut olla filmattu vaikka Norjassa.)

Leluihin liittyy meillä kaikilla nostalgiaa, ja varsinkin 70-luvulla syntyneet muistavat puiset  hakkalelut ja pulmaboksit. Leluterapia ei vaikuta lainkaan huonolta vaihtoehdolta, vaikka naapurit eivät välttämättä ihastu öiseen aikaan hakkaamisesta. Puulelujen lisäksi kertojalla on intohimoinen suhde legoihin, frisbeeseen, pyöräilyyn ja pallopeleihin. Kertoo kai paljon länsimaisesta kulttuurista, että kriisin keskellä tavarat voivat joskus tuoda enemmän helpotusta kuin ihmiset.

Tällä lukukerralla (olen vissiin lukenut teoksen jo kolme kertaa) nauroin eniten päähenkilön faksikirjeenvaihdolle Kim-ystävän kanssa, joka on lähetetty pohjoiselle sääasemalle osana opintojaan, ja joka on siellä ehkä vielä yksinäisempi kuin kertoja. Miesten tapa listata näkemiään eläimiä oli tragikoomista, ja ystävyyden ylläpito erinäisten listojen kautta myös kuvaavaa kommunikaation tasosta. Kertoja myös turhautuu Kimin pitkiin, yksipuolisiin viesteihin, sillä hänellä ei ole varaa ostaa faksipaperia omasta pussistaan. Huoh, faksit.

Tämä on outo nuorisokuvaus siinä mielessä, ettei tässä revitellä lainkaan seksi- tai päihdekokemuksilla. Kerran Herra Supernaiivi päihtyy ollessaan lapsenvahtina naapureilla, siemaillessaan gintoniceja ja lukiessaan teosta suhteellisuusteoriasta, mutta miehen ongelmat ovat muualla kuin suhteessa naisiin tai viinaan. Siksi luulen, että teos on tavoittanut ja tulee tavoittamaan monenlaisia lukijoita. Sen ehdoton vahvuus piilee kerrontatekniikassa ja näkökulman valinnassa:  ei kaikkien mielenterveyden häiriöistä kertovien teosten tarvitse koostua sydänverestä tai viiltelystä, eikä kaikkia ongelmia tarvitse lähestyä kliinisin käsittein. Luulen, että teos ihastuttaa siksi, että moni meistä tunnistaa elämästään jakson, jolloin oli tai olisi ainakin halunnut olla tällainen yhteiskunnasta vetäytyjä.

Supernaiivia suosittelen edelleen sellaisille ihmisille, joiden suhde kaunokirjallisuuteen on hiipunut. Tässä onnistutaan hyvin simppelillä kielellä tavoittamaan suuria syvyyksiä ilman tyypillisiä elämänfilosofisia latteuksia. Jos kaivaisin teoksesta yhden teeman ylitse muiden, se olisi hyvä tahto. Oikeastaan kirjassa on paljon esimerkkejä myös kristillisestä etiikasta, vaikka uskontoa ei mainita tai päähenkilö vaikuttaa lähestulkoon uskonnottomalta.

Minulla tämä teos kuuluu tällä hetkellä elämääni vaikuttaneiden romaanien top 10:een. Tällaiset listat ovat koko ajan muutoksessa, mutta loelaisessa hengessä pidän listoja merkittävinä. Loen ansiosta olen muutenkin tullut kiinnostuneeksi norjalaisesta kirjallisuudesta, myös muusta kuin dekkareista.

Mainokset

Työtoveruuden muistot

IMG_1690Kirjailijan isä on tehnyt täsmällisyydestä elämänsä mantran. Kaikki tapaamiset merkitään almanakkaan, myös omien lasten, kun he ovat vierailemassa isän luona tämän maatilalla. Ja kun isä kahdeksankymmentäneljävuotiaana myöhästyy tyttärensä hausta lauttasatamasta, tytär tietää lopun aikojen olevan lähellä.

Linn Ullmann kirjoittaa kuuluisasta isästään nimettömänä teoksessaan Rauhattomat (LIKE, 2016, suom. Kristiina Huttunen). Isällä ja tyttärellä on ikäeroa neljäkymmentäkahdeksan vuotta, eikä aina automaattista yhteistä puhuttavaa. Kesälomaa tytär viettää isän luona Fårön saarella, jossa olot ovat vakaammat kuin äidin luona maailmalla. Isän viimeinen vaimo Ingrid on oikea kodin hengetär, joka omistautuu uusperheen ruokkimiseeen. Saaren rutiinit luovat rauhattoman maailmantähden elämään puitteet, joihin on helppo palata. Sanomalehtien haku on yhtä tärkeää kuin päivittäisen elokuvan katsominen. Isän videokirjasto ja elokuvateatteri ovat pyhäkköjä.

Linn Ullmann asui lapsena ja nuorena äitinsä kanssa Yhdysvalloissa, ja tyttö tuli vaihtelevien lastenhoitajien huoltamaksi, kun äiti teki uraa Broadwaylla. Suhde äitiin näyttäytyykin tässä ongelmallisempana kuin suhde isään, vaikka isän ja tyttären yhteinen aika oli rajallista. Äiti on mieltynyt itäeurooppalaisiin poikaystäviin ja kiinalaiseen ruokaan, ja osoittaa merkkejä itsetuhoisuudesta. Linnillä itsellään on haaveena nähdä edes yksi valokuva, jossa hän olisi vanhempiensa kanssa yhdessä, mutta tämä haave ei toteudu. Isän ja äidin suhde jatkuu työtovereina, ja kirjeenvaihtoa mantereiden välillä kertyy mapillisia.

Isän ja tyttären yhteinen kirjaprojekti saa Linnin palaamaan Fårölle useammin kuin aiemmin, mutta isän muisti alkaa haurastua niin, että haastattelunauhoista ei ole paljoa iloa. Haastattelujen kuunteleminenkin vie Linniltä vuosikausia, eikä hän aina tunnista äänitteillä puhuvia luonnottoman kuuloisia ääniä. Lopputuloksena kirja on kuitenkin ilahduttavan dialoginen ja hengittävä. Isän läsnäolo on saatu vangittua kohtauksiin, joissa ei tapahdu paljoa. Vanhuksen elämä on kutistunut pieniin arkisiin toimiin, eikä lukija välttämättä tunnista näistä hetkistä suurta ohjaajalegendaa. Silmäleikkausta pelkäävä vanhus voisi olla kenen tahansa isoisä, tosin ihan kaikilla ei ole varaa palkata kuutta hoitajaa ympärivuorokautisesti kotiinsa.

Jostain syystä tykästyin kirjassa eniten havaintoihin isän tavasta tehdä työtä. Linnin mielestä arbetskamrater on ruotsin kielen kaunein sana, eikä hän lapsuudessaan kokenut aikaa, jolloin isä olisi ollut tekemättä työtä. Temperamenttinen ohjaustyyli kuului maestron elkeisiin, mutta siinäkin tuli raja vastaan:

”Yksi –yksi- pedagoginen raivokohtaus per teatteriohjaus tai elokuvan kuvaaminen voi olla hyödyksi, mutta siinäkin tapauksessa sen on oltava ammatillinen, ei tunteisiin pohjautuva.”

Uskon, että kirja koskettaa kaikkia, joiden lähipiiriin kuuluu muistisairaita tai muuten kotonaan sinnitteleviä vanhuksia, joille laitoselämä on kauhistus. Vaikka Ingmar Bergmanin julkisuuskuvaan liittyy paljon ristiriitaisuuksia, tämä portretti hänen viimeisistä vuosistaan kertoo maltillisuudesta ja omien voimien rajallisuuden hyväksymisestä.

Olen lukenut Ullmannilta ainakin yhden teoksen aiemmin (Ennen unta), ja siitä on päällimmäisenä jäänyt mieleen tempaava kirjoitustyyli. Hän vaikuttaa kirjailijalta, joka antaa aikaa teostensa kypsymiselle, ja se näkyy kielen tasolla pelkistetyn huoliteltuna jälkenä. Ehkä hänellä ei myöskään ole taloudellisia paineita tuutata markkinoille varma bestseller joka joulumarkkinoille.

Tämä oli kesän parhaita lukemiani kirjoja ja taas hyvä muistutus siitä, mihin aikaa kannattaa tuhlata. Liika viihde on pahaksi aivotoiminnalle.

 

Tumman verkon syvimmästä syöveristä

IMG_1434Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Norwegianin siivellä matkustajat

bjork-mina-matkustanSamuel Björkin Minä matkustan yksin (Otava, 2016, suom. Päivi Kivelä) on teos, josta kuulin paljon pöhinää ennen siihen tarttumista. Kansiteksti ei erityisemmin houkutellut; lasten sarjamurha teemana oli ankea ja poliisityön kuvaus muistutti minua liikaa TV-sarja Sillasta. Sain kirjan loppuun viime perjantaina kamppaillessani henkisesti tv:n avaamisen ja lukemisen välillä. Ei varmasti ole mairittelevaa kertoa, että teos voitti Donald Trumpin virkaanastumisseremonioiden kauhun.

Holger Munch ja Mia Krüger ovat erikoinen poliisiparivaljakko. Pidin varsinkin Miasta, joka oli tässä osassa henkisesti heikossa hapessa. Maailmaan yksin jäänyt entinen kirjallisuuden opiskelija oli aikanaan värvätty poliisiin ohituskaistaa pitkin, eli hänen ei ollut tarvinnut käydä poliisikoulua, koska hänen ongelmanratkaisutaitojaan tarvittiin rikosyksikössä akuutisti. Mian työskentely on vähintään yhtä autistista kuin Sillan Saga Norénin, mutta hän ei vaikuta yhtä eristyneeltä sosiaalisesti. Viinaa ja pillereitä tässä kuluu pelottavia määriä, ja jäinkin miettimään sitä, glorifioiko Björk päihteiden käyttöä.

Kirjan nimivalinta oli nerokas, hyinen ja ajatuksia herättävä – paras kohtaamani aikoihin. Yksin matkustavan lapsen lappu Norwegian-lentoyhtiöltä kuolleiden tyttöjen kaulassa on näkynä ikimuistoisen irvokas. Samoin tyttöjen erikoiset, käsintehdyt nuken mekot. Tätä enempää en juonta paljasta, mutta kirjan aihio tuntui erityisen toimivalta. Kirjassa on poikkeuksellisen paljon henkilöitä, joita esitellään vielä loppukohtauksissakin. Vaikka teksti on kielellisesti sujuvaa ja dialogin määrä runsasta (mikä tekee lukemisesta kepeää), koin paikoitellen puutumista niiden tyyppien suhteen, joista pystyi päättelemään heidän osallistumattomuutensa rikoksiin.  Juonessa on paljon yllätyksiä, mutta koukuttava elementti ei ainakaan minulla ollut juoni, vaan tunnelmat.

Dekkariksi Minä matkustan yksin on temaattisesti runsas, eli lukija saa taatusti enemmän kuin mitä tilaa. Yhteiskunnallisestikin kirja kantaa, sillä tässä käsitellään ainakin lastensuojelua, lapsettomuutta, vanhustenhuoltoa, päihdeongelmia ja uskonnollisuutta raikkaista näkökulmista. Eniten pidin mystisen Metusalem-seurakunnan ja sen kulttimaisen asuinyhteisön kuvauksesta, joka jo sinänsä sisälsi riittävän annoksen kauhua. Puhumattomat ”kristityt tytöt”, jotka käyvät yhteisön omaa kotikoulua, olivat lastensuojelullisesti yhtä hankalassa asemassa kuin heitteillä olevat veljekset, Torben ja Tobias. Lapsia ja nuoria oli uhrien lisäksi useita, ja Björkin lasten ja nuorten maailman tuntemus maistui autenttiselta.

Kahvin suhteen olen niin juntti, että minun piti googlata kirjaa lukiessani cortado. Oslon kahvilakulttuuri tuntui tässä jokseenkin hipsterimmältä kuin Tampereen. Bongasin myös monia muita huvittavia yksityiskohtia, kuten sosiaalitoimiston kustantaman kurssin naisille, jotka eivät osaa sanoa ei. Koska teos muuten on oodi norjalaiselle synkistelykulttuurille, eli jatkokurssi masentumiseen meren rannalla, siinä kuitenkin myös paikoitellen osattiin nauraa itselle ja toisille, ja jopa nauttia elämästä.

Teos muistutti minua taas norjalaisen kirjallisuuden laadukkuudesta. Yhtään huonoa norjalaista teosta kun en ole tähän ikään mennessä lukenut. HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 7: ”Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja”. Reaalimaailmassa Björk tunnetaan nimellä Frode Sander Oien (s.1969); hän on ennen dekkaristiksi ryhtymistä kunnostautunut mm. muusikkona ja draamakäsikirjoittajana. Tässäkin teoksessa sivuttiin teatterimaailmaa, eli monitaiteellisuus näkyi aiheiden valinnassa.

Kahden miehen metsästysseura

LampaansyöjätVeikko Huovinen kuuluu tämän feministilukijan satunnaisiin sivupolkuihin siinä missä Heikki Turunen ja Arto Paasilinna – kaikkia pitäisin perinteisinä äijäkertojina, joiden teoksissa tosimiehen myyttiä valotetaan moninaisista suunnista (usein myös sitä rikkoen).

Huoviseen olen tutustunut vähemmän kuin Turuseen tai Paasilinnaan, vaikka lapsuudenkodissani on täytynyt olla miehen koko tuotanto hyllyssä. Koirankynnen leikkaajan elokuvaversion lisäksi minun on täytynyt nähdä hänen tarinoitaan tv-tuotantona, mutta varsinaisiin kirjoihin tutustuin vasta vuosi-pari sitten. Hamsterit (1957) oli mielenkiintoinen klassikko, ja Rasvamaksa-novellikokoelman (1973) luin myös kannesta kanteen, vaikka vedin kunnolla herneen nenään sen nimikkotarinan rasismista. Nauru afrikkalaisen opiskelijan oletetulle ihmissyönnille tuntui vain auttamattoman jälkijättöiseltä. Herne nenästäni on nyt poistettu, tosin tuskaisammin kuin se Bic-kynän sininen kanta, jonka tungin nenäonteelooni (luultavasti poskionteloon saakka) kolmivuotiaana ja jonka poistamisessa terveyskeskuslääkäri oli enemmän kuin helisemässä.

Lampaansyöjät (WSOY, 1970) on ”suomalainen reippailutarina”, joka kertoo kahdesta poikamiehestä, vanhoista ystävistä, Sepestä ja Valtterista. Valtteri on Helsingissä asuva Bachelor of Science, Sepen koulutustaustasta emme kuule enempää, mutta molemmat miehet tuntuvat olevan arjessaan siisteissä sisätöissä. Sepe kutsuu ystävänsä tärkeälle missiolle elokuun ollessa kypsimmillään, ja Valtteri vastaa kutsuun muutaman päivän varoitusajalla.

Lammasretkelle lähdetään maan hulppeimmista maisemista, Kalajoen hiekkasärkiltä ja suunta on kohti koillista ja pohjoista. Sepen Saabissa on lupaava länsiauton tuoksu, ja muutenkaan reissulla ei aiota kieltäytyä nautinnoista, vaikka osan aikaa teltassa nukutaankin. Matkalla lomaillaan ainakin Oulussa, Vuokkijärvellä, Ämmänsaarella, Kuusamossa, Torniossa, Haaparannassa, Muoniossa, Karesuvannolla ja Norjan Lapissa. Varsinkin Huovisen omat ”hoodit” eli Kainuun maisemat kiinnostivat minua eniten, koska en ole siellä päin paljoa käynyt – muuten romaani vei minut lapsuuteni automatkoille pohjoiseen, jolloin meilläkin oli soputeltta, retkikeitin ja jossain vaiheessa jopa Saab.

Humoristiseksi veijaritarinaksi Lampaansyöjät on yllättävän yhteiskuntakriittinen – tässä irvaillaan länsimaiselle moderniteetille, jossa sivistyksen merkkinä on lihan ostaminen nätisti paloiteltuna valintamyymälästä ja pitkätukkaiselle nuorisolle, joka tarvitsee erityisiä paikkoja toteuttaakseen itseään. Suomen ja Ruotsin elintasoero tulee hyvin näkyviin miesten tutkiessa suomalaisrouvien hamstraustapoja Haaparannan marketeissa – halpojen muoviämpäreiden kutsu on ollut tuolloin vahva, kuten nykyään ilmaisten sellaisten. Vietnamin sotaan liittyvää amerikkalaista kaksinaismoralismia kauhistellaan ja Norjassa miehet pelkäävät joutuvansa ”naatolaisten” vangitsemiksi anastettuaan maantieltä vahingossa kaatamansa pässinruhon Saabin konttiin. ”Sosa sola”-nimiseen juomaan miehet suhtautuvat epäilevästi, kun taas vadelmalikööristä ja Dry Vodkasta he saavat kelpoa talousjuomaa teurastuspäiviensä painikkeeksi.

Nautin kielestä, sillä Huovinen avaa sanoja, joita en ole koskaan kuullut tai jotka ovat jääneet minulta unholaan. ”Mölö” on upea kainuulainen sana, jonka opin eräältä eksältäni, tosin en ole sitä koskaan käyttänyt. Millainen nainen taas on ”kämäkän” näköinen? Mitä tarkoittaa ”hönöttely” tai ”luihauttelu”? Oletko koskaan kuullut pariskunnan olleen ”sensuaalipuuhissa”? Ymmärrettävistä syistä miesten ystävyys perustuu reheviin seksi- ja ryyppäysjuttuihin. Laskemani mukaan näkäräisiin liittyviä synonyymeja oli teoksessa enemmän kuin naisen sukuelimiin, eli tässä puhuttiin enemmän siitä hyödykkeestä, jota piisasi kuin siitä, josta oli puute.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille, jotka viettävät nyt tipatonta, sokeritonta tai vegaanista tammikuuta ja ovat muutenkin päättäneet jättää taakseen paheellisen elämän. Sepen ja Valtterin juttujen kautta lukija voi turvallisesti kuivaherkutella ja -ryypätä. Minulle tuli enemmän nälkä miesten kalajutuista (kuten juuri pyydetyn forellin graavauksesta) kuin brutaaleista teurastuspuuhista, enkä kokenut heidän alkoholinkäyttöään erityisen innostavana. Rosvopaisti olisi luultavasti maistunut, ellen olisi saanut tietää tuotantoprosessin kaikista vaiheista. Lammas on muuten suosikkilihaani, jota syön ehkä kahdesti vuodessa. En voi unohtaa tekemiäni lammaspaisteja Islannin-reissulta, mutta enemmän kuin lammasjahdista nautin  tässä kirjassa arktisesta hysteriasta, jonka tunnelmaan pääsyyn en välttämättä tarvitsisi alkoholia tai paistia. Lapin luonnon magia oli lopulta teoksen suurin anti minulle.

”Parittaisin” teoksen Haruki Murakamin romaanin Suuri lammasseikkailu (1982) kanssa, jonka juonesta en muista paljoa, mutta jossa taatusti pohdittiin samansuuntaisia ravintoon liittyviä kysymyksiä. Taatusti Murakamin päähenkilö ei ollut edes niin äijä kuin Sepe tai Valtteri, mutta huumori tuntui samansuuntaiselta.

Helmet-lukuhaastesta kuittaan tällä teoksella kohdan nro 1: ”Ruoasta kertova kirja.”

Poikkeuksellista puhumattomuutta

kaikki_kevaan_merkit-salmi_veera-26876276-3397925783-frntlJoissain suvuissa on tapana puhua pihan kasveille ja puille enemmän kuin perheen jäsenille. Joihinkin sukuihin syntyy enemmän kaksosia kuin toisiin. On myös sukuja, joissa yksinhuoltajuus on perinnöllistä.

Veera Salmi kertoo yhden tällaisen suvun tarinan romaanissaan Kaikki kevään merkit (Otava, 2014). Päähenkilö on alle kolmikymppinen kaksosten äiti Marie Gran, alias Maikki, joka on järjestämässä tyttärilleen 6-vuotissynttäreitä. Synttäreille on kutsuttu vain lähipiiriä, vanhempia sukulaisia ja näiden ystäviä, sillä Maikki elää hyvin pientä elämää. Päivisin hän käy töissä vanhan tätinsä omistamassa lamppukaupassa, mutta muuten hän elää tyttärilleen muun maailman ulossulkien. Kaupasta saa muun muassa mintunvihreitä lampetteja, ja suuri osa tuotteista valmistetaan käsin takahuoneessa. Lasten isä on saanut tarpeekseen Maikin umpioituneesta elämäntavasta ja lähtenyt sukellusopettajaksi Thaimaahan. Kaksoset sekoittavat Thaimaan ja taivaan keskenään, eivätkä suostu uskomaan, että isä olisi vielä elossa.

Maikin lapsuus on ollut kaikkea muuta kuin tavallista. Koska tytön äiti on kommunikoinut hänelle lähinnä yksitavuisin huokauksin, hän on kouluun mennessä kielellisesti jälkeenjäänyt ja maailmasta tietämätön. Äidin uskonnollisuus on päällekäypää ja siihen liittyy outoja rituaaleja, joihin tyttö haluaisi osallistua. Salmi kuvaa erakkoperheen kommunikaatiota kunnianhimoisesti, mutta paikoitellen vaikeaselkoisesti. Tässä on pyritty pääsemään atavistisen, maailmasta käpertyneen suvun ihon alle niin uskollisesti kuin mahdollista. Osittain tyylistä tulee mieleen 80-luvun ranskalainen psykoanalyyttinen feministinen teoria. Henkilöhahmot taas ovat mahdollisimman epäpoliittisia ja toisistaan jopa sairaalloisen riippuvaisia. Äidin ja tyttären symbioosi ei tee kummallekaan hyvää, ja lopulta se katkaistaan väkivaltaisesti.

Luulin noin kolmasosaan tekstistä saakka lukevani sukutarinaa Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikolta ja odotin juonelta enemmänkin vinkkejä suomenruotsalaisen suvun kielitilanteesta. Kuitenkin jossain vaiheessa paljastui, että suku asuukin Helsingin Hakaniemessä ja Kalliossa. Mamman ruusuja pursuava kummitustalo sijaitsee Eläintarhantiellä, ja suvun omistava kesämökki pienen venematkan päässä keskustasta. Teoksessa lähes kaikilla hahmoilla on ruotsalaiset nimet, mutta he puhuvat omanlaistaan suomea. Maantieteelliset ja kielelliset speksit olivat minulla lukijana niin sekaisin, että taatusti menetin osan kertomuksesta lukulasejani korjatessa. Päästyäni mielessäni Kallion Kolmannen linjan tienoille palapeli alkoi kasaantua uudella tavalla.

Kiinnostavin ulottuvuus teoksessa liittyy Maikin norjalaiseen isään Eirikiin, joka opettelee suomen kieltä ja elää rikkaan vaimonsa siivellä turhautuneena. Hän on siis tyypillinen elintasosurffari ja Maikin äiti epätoivoinen siiderivalas, joka ei onnistu saamaan suomiurhoa rinnalleen (sorry kökkö persuvertaus). Rahaa löytyy myös miehen ”hobbin” eli varaosaliikkeen perustamiseen, mutta tämä ”hobbi” etäännyttää isän muusta perheestä. Eirikin suomi on huonoa, mutta parempaa kuin muun perheen norja. Isän lähdettyä Norja esiintyy Maikille ja tämän äidille lähinnä kuvakirjojen panoraamoina ja karttakirjojen sivuina, sillä vanhemmille ei tullut avioliiton aikana mieleenkään altistuttaa tytärtään isän kieleen ja kulttuuriin. Norja on Maikille hyvin kaukainen maa, sillä tuskin hän poistuu tutuilta nurkilta usein edes Pitkänsillan toiselle puolelle. Mamma on käynyt iskemässä Eirikin Norjassa saakka, mutta muuten romaanin kaukaisin kiinnepiste taisi olla Sokoksen tavaratalo.

Kaksosteema muodostuu juonen aikana yllätykselliseksi, ja on kiinnostavampaa luettavaa kuin sukutapaamisten kommunikaatiokatkokset. Maikin mielen hajoaminen on teoksen traagisin ulottuvuus, johon viitataan läpi juonen, mutta ei psykologisoida liikaa. Maikin äidin mielentila näyttäytyy kuitenkin vielä vinksahtaneemmalta, mutta siihen ei kykene kukaan puuttumaan.  Kuvaus suvun talosta ja maagisesta ruusutarhasta oli herkullista, jopa gotiikkaan vivahtavaa, olihan suku vaurastunut hautakiviseppinä.

Tämäntyyppiseltä romaanilta ei voi odottaa selkeämpää rakennetta, sillä sen tarkoitus on sekoittaa lukijan aivot, ei selittää maailmaa puhki. Suoraan sanottuna lusin teoksen ensimmäisen kolmanneksen läpi, mutta jossain vaiheessa teksti alkoi imeä lukijaa puoleensa. Kerronnallisessa tekniikassa oli jotain ontuvaa, kun taas henkilöhahmot olivat erikoisen hienoja. Marie Granin symbioottinen suhde takapihan kuusen kanssa oli jo ehkä liian kirjaimellista tai symbolisesti ladattua, mutta senkin ympärille kietoutui paljon erikoista toimintaa.

Luin siis romaanin, jota en täysin ymmärtänyt ja josta en aluksi pitänyt paljoakaan. Jälkikäteen teos muhii takaraivossani erityisen mehevänä, joten suosittelen romaanin loppuun saattamista niille, joilta se on mahdollisesti jäänyt samansuuntaisista syistä kesken. Teos sopii varsinkin kirjallisuuden maailmassa omien polkujensa tallaajille.

Alkuvoimainen merimatka

Greenland-Wallpapers-HD-1Poimin ruotsalaisen Staffan Seebergin romaanin Grönlannin vihreät metsät (Tammi, 1982, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) kierrätyskorista vain siksi, että kirjan nimessä esiintyi Grönlanti. Jos oikein muistan, ainoa Grönlantia ja grönlantilaisia käsittelevä lukemani kirja oli Peter Hoegin Lumen taju (1993) ja siinäkin liikuttiin enimmäkseen Tanskassa. Saaren luonto, ihmiset ja kulttuuri ovat aina kiinnostaneet minua – ehkä siksikin, että siitä on saatavilla verrattaen vähän tietoa.

Seeberg (s. 1938) on ollut lääkärinuransa rinnalla tuottelias kirjailija neljänkymmenen vuoden ajan ja hänet tunnetaan erityisesti yhteiskuntakriittisestä otteestaan. Ainakin tässä teoksessa hän ruotii länsimaisen sivilisaation ylilyöntejä perusangstiseen, maailmantuskaiseen tapaan. Näkökulma ei vaikuta vasemmistolaiselta eikä oikeistolaiselta, vaan kiinnostavan vieraantuneelta kaikesta päivänpolitiikasta. Romaanin kehyskertomus liittyy naparetkeilijä Nansenin Grönlannin retken filmatisointiin, ja siinä ruoditaan imperialismin syvintä olemusta varsin ansiokkaasti. Kaikenlaisten löytöretkien paradoksi liittyy vahvaan uskoon länsimaisen sivistyksen ylemmyydestöä ja samalla haluun paeta sitä.

Päähenkilö, ruotsalainen Bengt, on töissä öljynporauslauttojen rakennustyömailla Norjassa tienaten perheelleen muikean elintason kotona Göteborgissa. Kansainvälisen duunariporukan vapaa-aika kuluu pääasiallisesti kirkkaan viinan lumossa, mitä Bengt pakenee paikallisen kotitalouskoulun opettaja Beritin syliin. Bengt on jo valmiiksi vieraantunut perheestään ja rivitalostaan, joten uusi alku villin ja vapaan, luonnonmukaisen Beritin kanssa tuntuu houkuttelevalta. Susipari saa kiinnostavan työtarjouksen naparetkielokuvan huoltopuolelta, Bengt teknisenä eksperttinä ja Berit laivakokkina. He päättävät jättää turvallisen elämänsä muutamaksi kuukaudeksi sukeltaen Jäämeren eksoottiseen luontoon. Kyseessä on pitkälti ”protesti parkettilattioita vastaan”.

Teoksessa reissataan entisellä luksusaluksella Stella Polariksella. Elokuvaa tehdään Grönlannin lisäksi Huippuvuorilla ja Islannissa. Elokuvan kansainvälinen tuotantotiimi on hyvin estotonta, boheemia ja puheissaan ronskia porukkaa. Näyttelijänaisia eli ”pimuja” pidetään vapaana riistana ja suurin osa porukasta viihdyttää toisiaan avautumalla seksikokemuksistaan toistensa kanssa. Bengtillä ja Beritillä on oma yksityinen paratiisinsa laivan hytissä ja teltoissa, ja suhde perustuu enimmäkseen seksiin. Seksikohtaukset ovat kiinnostavan alkuvoimaisia, mutta välillä Bengtin vakavamielinen äijämäisyys kyllästytti. Romaani olisi ollut astetta vahvempi, jos siinä olisi ollut muitakin kertojia kuin Bengt.

Matkanteon kuvaus on jännittävää; tiukkoja tilanteita tulee myös kuvausryhmälle, sillä elokuvaa tehdään sulavilla jäälautoilla. Kaikki elokuvassa on kovin mahtipontista alkaen maskeerauksista ja rekvisiitasta. Grönlannissa tiimi viipyy vain muutamia päiviä, ja esimerkiksi Islantiin tutustutaan paljon lähemmin. Islannissa tiimi asuu pohjoisen kylässä, jossa kaikki kyläläiset valjastetaan mukaan kuvauksiin. Koska islantilaisten elämäntapa on tuolloin vielä hyvin luonnonmukaista, filmaamisessa ei jouduta tekemään suuria kikkailuja historiallisen autenttisuuden luomiseksi. Koko kylä haisee lampaanrasvalle. Mieleenpainuvin kohtaus oli telttasaunan pystyttäminen ja jonkinlaisten orgioiden aikaansaaminen esimerkkinä pohjoisten kansojen yhteisöllisyydestä.

Teos on hyvin yhteispohjoismainen, sillä siinä käydään kaikissa Pohjoismaissa paitsi Suomessa. Suurin kulttuurinen rajankäynti käydään ruotsalaisten ja norjalaisten välillä; Göteborgista kotoisin oleva Bengt pitää norjalaisia hieman takapajuisina luonnonlapsina, mutta samalla ihailee heidän elämäntapansa juurevuutta. Puolet tekstistä menee matkan valmistelussa Bergenin lähistöllä, ja Seeberg kuvaa Norjan luontoa samalla antaumuksella kuin pohjoisia naparetkikohteitaan. Erikoisia kasveja keräillään vuonoilta, esimerkiksi keripukkiyrtin puremista terveyden lähteenä suositellaan myös nykyihmiselle.

Luin teosta ehkä enemmän matkakirjana kuin romaanina, eläytyen merimatkan fyysisiin koettelemuksiin. Pahin sairauskohtaus laivalla liittyy elitistisen tuottajan Ranskasta lennättämiin ostereihin, jotka aiheuttavat laivan väessä ruokamyrkytyksen. Leffan pääjehujen elämäntapa on anteeksipyytämättömän ”bling bling”, mihin Bengt ja Berit ja muu huoltoväki suivaantuu moneen otteeseen. Islantilaisessa kylässä he kokevat, että ohjaajien ja tuottajien paska, jonka he joutuvat kenttäkäymälästä hautaamaan, voisi olla pyhäinjäännös, sillä se on kuuluisinta, mitä kylässä on koskaan koettu.

Kylmillä kesäkeleillä teos oli ympäristöön mukavasti sulautuva nautinto. Aikamatka jonnekin 70-luvun lopulle tuntui myös nostalgisen autenttiselta. Kaikin puolin rouheva lukukokemus. Grönlanti valloitettiin hätäisesti, joten odotan vielä romaania, joka veisi lukijansa syvemmälle inuiittien kulttuuriin.