Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Huteralla terapiasohvalla

Teos: Helene Flood: Terapeutti (Bazar, 2020)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Suomennos: Virpi Vainikainen

Toiseksi joulun ajan kirjakseni valikoitui randomilla taas psykologinen trilleri, josta en tiennyt mitään etukäteen. Kirjailijan sukunimen perusteella oletin sen sijoittuvan Britanniaan, mutta tekstin norjalaisuus paljastui jo muutaman sivun otoksesta.

Romaanissa kolmikymppinen pariskunta, Sara ja Sigur, remontoivat Sigurin perimää taloa Oslon eliittialueella, jonne heillä ei olisi omalla tulotasollaan varaa muuttaa. Sara on saanut työtilan nuorisopsykologin praktiikalleen talon ullakolta; Sigur käy töissä perustamassaan arkkitehtitoimistossa kahden muun osakkaan kanssa. Pariskunnan arki on asettunut mukavasti aloilleen, työn lisäksi heillä on tarpeeksi vapaa-aikaa ja ystäviä. Vain jälkikasvu antaa odottaa tuloaan, mutta ainakin sen tulolle on jo hankittu hulppeat puitteet.

Teos on oikeastaan enemmän perinteinen murhamysteerio kuin psykologinen trilleri, sillä jo alkumetreillä paljastetaan, että Sigur katoaa ja löytyy kuolleena yhdeltä suvun mökeistä, paikasta, jonne hän ei ilmoittanut menneensä. Psykologista jännitystä teos tarjoaa lähinnä perintötalon kummittelujen muodossa. Leskeksi jääneen Saran elo mieheltä perimässään talossa on tukalaa siksikin, että miehen äiti antaa puheissaan ymmärtää monenlaista tilanteeseen sopimatonta.

Saran oma perhetausta on harvinaisen vaikea, ja äidin varhaiseen kuolemaan liittyy paljon selvittämätöntä. Äiti oli sairastunut jo nelikymppisenä harvinaiseen muistisairauteen, ja kuihtunut eri persoonaksi Saran ollessa pieni. Saran isä taas edustaa romaanissa yläluokkaista akateemista eksentrisyyttä, johon kuuluu äärimielipiteiden julkaiseminen kyseenalaisissa lehdissä, opiskelijoiden kanssa kuksiminen ja samalla avioliiton pyhäksi julistaminen. Sara pystyy kommunikoimaan isänsä kanssa Michel Houellebecqin romaaneista, ja suosittelemaan tälle vaihteeksi Sofi Oksasta, jonka synkkyysaste on samaa luokkaa. Kirjallisten vinkkien vuoksi teos nousikin keskivertotrillereiden yläpuolelle, ja aloin lukea sitä enemmän vinksahtaneena sukuromaanina.

Yksi kutkuttavista kysymyksistä on, mitkä Saran edellytykset vakavasti masentuneiden, itsetuhoisten nuorten auttamiseksi ovat, kun hän itse vaikuttaa niin hauraalta ja keskeneräiseltä persoonalta. Hänellä on yliopistotutkinto ja sen tuoma ammattinimeke, mutta hänen elämäntilanteeseensa tuntuu sopivan varsin huonosti muiden auttaminen. Nuorten vastaanotolla hänellä on monenmoisia rituaaleja, joiden kautta hän selviää päivästään. Jo se, että hän pitää vastaanottoa kotonaan, eikä koskaan tapaa kollegoitaan, tekee ammatin harjoittamisesta vähintäänkin epämääräistä. Teos kannattaa siis jo lukea ammatin kuvauksen vuoksi. Tässä on terapeutin sohva, joka on poikkeuksellisen hutera, ja teos kuvaa myös hyvin yksityisten terapiapalveluiden todellisuutta.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä se tunnu noudattavan anglomaailmasta perittyä trillerin kaavaa. Koin myös teoksen kielen ansiokkaaksi, ja kerronta oli sen verran vaativaa, ettei sitä voinut hotkaista yhdeltä istumalta. Jännitysasteikolla teos ei noussut hirvittävän korkealle, mutta teoksen muut ulottuvuudet kompensoivat tätä puutetta.

Olisin ehkä antanut teokselle muun nimen, joka tuntuu jopa harhaanjohtavalta. Sara nimenomaan korostaa olevansa psykologi, eli mielestäni tässä ei harjoiteta terapeutin ammattia muuten kuin asiakkaiden mielikuvien tasolla.

En tiedä, miksi muistelin kirjaa lukiessani Vigdis Hjorthin teosta Perintötekijät, joka oli angstisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä siksi, että molemmissa teoksissa oli yhtä outoja hahmoja. Tässä teoksessa perintöriidat eivät nouse draaman keskiöön, mutta henkilöhahmoissa on samaa synkkää potentiaalia.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille psykologisten trillereiden ystäville, jotka ovat jo kyllästymässä koko genreen, mutta etsivät sen sisältä uusiutumisen mahdollisuuksia. Ei tässäkään kirjassa asetelma (kadonnut aviomies, kummitustalo) ole maailman omaperäisin, mutta hankalien perhesuhteiden käsittely vie sen omalle tasolleen, pois sentimentaalisesta tykityksestä.

Ystävien menettämisestä luonnolle

Teos: Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Aula&co, 2020)

Suomennos: Aki Räsänen

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Millaista on olla norjalainen, jos viimeinen hiihtoretki on tehty Neuvostoliiton olemassaolon aikaan? Onko mahdollista pärjätä ulkoilmaihmisten yhteiskunnassa, jos et tiedä, kuinka päiväreppu pakataan oikeaoppisesti? Ja miltä tuntuu, kun keski-iän kynnyksellä menettää viimeisimmätkin ystävät ei välttämättä parisuhteille tai ruuhkavuosille, vaan luonnolle?

Tämä teos tuntui omakohtaisen koetulta jo ennen lukemista, vaikka suomalaisten ulkoilmaelämä ei kaikkialla saa yhtä fanaattisia muotoja kuin Norjassa. Norja on Suomea vauraampi maa, jossa jokaisen kaupungin lähistöllä on vuoria, joita voi ”ottaa”. Toki sielläkin kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteessa on eroja, eikä maalta kotoisin olevien eräretkeilyyn liity niin helpolla uskonnollisia piirteitä kuin kaupunkilaisten.

Are Kalvo (s.1969) on kirjailija ja standup-koomikko, joka on kotoisin Strandan syrjäkylästä vuonojen Norjasta. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan häntä pakotettiin hiihtämään, mutta alueella harrastettiin myös jalkapalloa, eikä vaeltaminen kuulunut maajussien ykkösharrastuksiin. Muutettuaan Osloon mies on keskittynyt lähinnä kaupunkikävelyihin, mutta idea itsensä haastamisesta vaellusprojektin muodossa syntyi siinä vaiheessa, kun hän alkoi kypsyä ystäviensä hurmoshenkisiin somepostauksiin milloin minkäkin tunturin huipulta.

Projektin dokumentointivastaava on selkeästi miehen vaimo tai elämänkumppani, mutta teos ei sinänsä keskity parisuhdekommunikaatioon vaellusten aikana. Pariskunta tekee kaksi retkeä suht tunnettuihin vaelluskohteisiin vuoden aikana. Ensimmäisen loppukesän vaelluksen he tekevät legendaariseen Jotunnheiman luonnonpuistoon, jonne he kävelevät metsäreittiä pitkin Oslosta saakka. Toisen retken he tekevät Harganderviddan luonnonpuistoon pääsiäislomalla, jossa tavoitteena on patikoinnin sijaan hiihtovaellus. Toisella retkellä mukana on ystäväpariskunta, mikä muuttaa reissun luonnetta rempseämmäksi.

Eniten kirjassa nauretaan tietynlaiselle henkiselle taantumiselle, joka tapahtuu retkeilymajoissa, kun iso joukko samanhenkisiä vaeltajia käy läpi päiviensä havaintoja. Norjalaiset eräihmiset ovat melko suorituskeskeisiä, ja heitä kiinnostavin puheenaihe on reitteihin kulunut aika. Huonoa säätä ei ole olemassakaan, eikä moniakaan haittaa hernerokkasumu – vain amatöörit vaeltavat maisemien vuoksi. Ulkomaalaisille turisteille annetaan anteeksi, jos heidän tuulitakeissaan ei ole ilmaväyliä, mutta norjalaisilta odotetaan perehtyneisyyttä urheilutekstiilien maailmaan.

Jossain vaiheessa Are pelkää kumppaninsa hurahtavan vaellususkoon, sillä tämä saattaa kadota haaveilevaan hurmostilaan jo vartin hiihtämisen jälkeen. Hän itse ei pääse eroon itsekriittisestä ironiastaan silloinkaan, kun sadat muut ottavat itsestään haltioituneita valokuvia yläruumis paljaana. Takuulla retkeilyyn ja ulkoiluun liittyy nykyihmisillä uskonnollisia piirteitä, joista käännytysinto on ilmeisin piirre.

Oletin, että kirjassa kuvattaisiin rankempia ja pidempiä vaelluksia, joihin kirjan nimi tuntuisi viittaavan. Suomalaiseen eräjormailuun kun kuuluu olennaisena osana telttailu, ja eksyminen jonnekin netin ja puhelinverkon katvealueelle. Kovin suurista kärsimyksistä teos ei kerro, mutta mikä on kärsimystä kullekin, on aina subjektiivisesti mitattua, ja pystyin hyvin samastumaan kertojan hahmoon. Ihan pelkkää standuppia teos ei ollut, vaan kyllä se sai minut pohtimaan muun muassa luokkaeroja, aikakäsitystä ja vapaa-ajan käsitteen muutosta.

Historiallisesta näkökulmasta kiinnostavaa on, että 1800-luvulla yläluokkaiset brittimatkakirjailijat ”löysivät” myös Norjan, ja tekivät vaellusretkiä vuonoille ja vuoristoon jo ennen kuin näissä oli alkeellisimpiakaan palveluja turisteille. Köyhillä norjalaisilla ei tuolloin ollut aikaa tai kiinnostusta retkeilyyn, vaan kaikki luonnossa oleminen oli kohdennettu elinkeinon harjoittamiseen.

Kirjassa mainitulla kuuluisalla Finsen asemalla olen pysähtynytkin, eikä reissusta ole vielä kymmentäkään vuotta. Tämä on siis asema Oslon ja Bergenin välillä, jossa pitkänmatkan junat pysähtyvät kahdeksi minuutiksi siksi, että turistit voisivat hypätä ulos valokuvaamaan. Finse on niin korkealla (1222 km), ettei sinne pääse maantietä pitkin lainkaan. Ja vaikka en tuolla seminaarimatkalla ollut ehtinyt perehtyä etukäteen maantieteeseen, olin kyllä häikäistynyt näkemästäni.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joilla luontoelämysten dokumentointi sosiaalisessa mediassa on lähtenyt lapasesta. Se voi antaa vinkkiä raikkaampien tulokulmien löytämiseen kuin #vapaa.

Twin Peaksia norjalaisittain

Teos: Jo Nesbo: Valtakunta (Johnny Kniga, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Matti Ruokonen

Blogissani olen usean kerran valitellut sitä, kuinka hitaasti olen lämminnyt Jo Nesbon dekkareille, sillä tiedän niiden olevan loistavia. Ehkä teoksissa on jopa rasittanut kirjailijan perfektionismi, tai tietynlainen seikkaperäisyys. Tai olen lukenut niitä tilanteissa, jolloin olisin kaivannut vähän kepeämpää viihdettä.

Dekkarimaestron uusin teos ei sijoitu Osloon, ei kerro Harry Holesta, ja dekkarinakin se on varsin erikoinen niin asetelmaltaan kuin rakenteeltaan. Se sijoittuu syrjäiseen kuntaan jonnekin Christiansandin kaupungin kupeeseen, joka tuntuu olevan Norjan Bible Beltiä ja amerikkalaistunutta aluetta. Paikallisella väellä on paljon Amerikan-sukulaisia, mutta välillä käy myös niin, että rikkaat ja menestyneet emigrantit palaavat kotinurkille paikallista elinkeinoelämää elävöittämään.

Teoksessa keski-ikää lähestyvät veljekset Roy ja Carl kohtaavat viidentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen. Roy on jämähtänyt juurilleen bensa-aseman hoitajaksi, kun taas Carl on lähtenyt Amerikkaan ja päätynyt kiinteistöalan yrittäjäksi barbadoslaisen Shannon-vaimonsa kanssa. Pariskunnalla on lennokkaita suunnitelmia luksushotellin perustamiseksi Carlin vanhaan kotikylään, ja he etsivät hankkeelleen paikallisia sponsoreita joukkorahoituksen turvin.

Pienellä paikkakunnalla on ratkaisemattomia, jo vanhenneita rikoksia, ja insesti ja alaikäisiin sekaantuminen tuntuvat olevan juurtuneita lieveilmiöitä, joita uskonnollinen ilmapiiri hyssyttelee. Suuria kansankokouksia on nähty viimeksi 70-luvulla helluntaiherätyksen muodossa, mutta Carlin hotellihanke saa taas kyläläiset kokoontumaan sankoin joukoin. Hotellia myös vastustetaan siksi, että se tuntuu olevan kohdistettu vain rikkaille ja ulkomaalaisille, mutta toivo uusista työpaikoista saa osan porukasta puhaltamaan yhteen hiileen.

Royn ja Carlin keskinäinen suhde käy tarinan aikana koko ajan kummemmaksi, ja takaumien kautta poikien isäsuhde saa syventyvän tummia värejä. Carl ei voi olla tuntematta vetoa nuoruuden heilaansa, yläluokkaisen valtiotieteilijä-Mariin, joka on tarinassa jonkun sortin Laura Palmer-hahmo. Reipas poikkinaiminen kuuluu muutenkin kylän kulttuuriin, ja siihen osallistuvat niin teinit kuin setämiehet ja puumanaiset.

Teoksen nykyisyyden tapahtumien aika-akseli on vuoden-pari, kun taas sukuromaanina se venyy poikien edesmenneen isän lapsuuteen, joka myös sijoittuu Yhdysvaltojen Minnesotaan. Tämä on taatusti pisin romaani, jota olen kuunnellut äänikirjana, ja pysyin tässä juonessa paremmin mukana kuin Harry Hole-romaaneissa paperikirjoina.

Twin Peaks-vibojen lisäksi olin löytävinäni Valtakunnasta kreikkalaisen tragedian elementtejä, kunnon synkistelyä, isänmurhaa, äidinmurhaa (tai murha-aikeita), insestitabun käsittelyä ja sielua jäätävää syyllisyydessä vellomista. Viihteellisyyttä tarinaan Nesbo luo pistämättömän ajankuvan muodossa, vaikka kuvattu peräkylä ei lopulta ole muuttunut paljoa veljesten elinaikana.

Toistaiseksi tämä on paras Nesbolta lukemani teos, joka onnistui vangitsemaan huomioni kahdeksi päiväksi. Teosta voi lukea monella eri tasolla – dekkarina, trillerinä, sukuromaanina, kulttuurin kuvauksena, ja uskoisin sen miellyttävän myös muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Pidetään Narvik salaisuutena

Teos: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. (WSOY, 2020)

Juuri nyt iloitsen kirjasyksyn alkamisesta, ja monista uutuuksista listallani, joita onneksi on tulossa postiluukkuuni myös ihka oikeina paperikirjoina. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa saa nyt luvan olla ensimmäinen kotimainen uutuus, josta bloggaan.

En osaa sanoa, mikä Kinnusen kirjoista on suosikkini, mutta tämä uutuus on hyvä kandidaatti sellaiseksi. Teos on taas leimallisesti pohjoisen äänitorvi ja sijoittuu Lapin sodan aikaan Narvikiin, Lappiin ja Kainuun selkosille. Teoksessa on taas vahva naisnäkökulma, ja se kuvaa suomalaisia natsien palvelijoita ja morsiamia hankalassa pattitilanteessa.

Kinnunen nimeää teoksensa vaellusromaaniksi, ja matkan teko on tosiaan sen keskiössä. Teos sopii hyvin näihin loppukesän tunnelmiin, kun moni on käynyt Jäämerta ihailemassa ainoana turvallisena ulkomaan matkakohteena. Itse olen käynyt Narvikissa lapsena perheen automatkalla, mutta kuvien ulkopuolella en reissua aktiivisesti muista. Uskoisin, että keskivertolukijan ymmärrys Norjan lähihistoriasta kasvaa tämän teoksen kautta. Onneksi Kinnunen ei kuitenkaan sorru opettavaisuuteen, vaan antaa tarinan viedä ja soluttaa faktat säilykepurkkien kansiin ja kehtolaulujen säkeiden väliin.

Kolme naista, Irene, Veera ja Katri onnistuvat pakenemaan Narvikin norjalaisten ylläpitämältä vankileiriltä lähettämistä laivateise Hankoon paljon pelättyihin Valvontakomission kuulusteluihin maanpetoksesta. Pieni määrä naisia, lähinnä raskaana olevia ja kolmannen valtakunnan rotukriteerit täyttäviä, pääsee tämän sijaan matkustamaan lastensa isien perään Saksaan, mutta kaikilla ei ole sopivaa synnyttäjän lantiota. Epävarmaa myös on, kuinka Frankfurtin anopit suhtautuvat taivalkoskelaisiin maalaisminiöihin.

Irene, kanttorin vaimo itärajan etämaapitäjästä, on muutenkin lapseton ja liian vanha tullakseen valituksi arjalaisten laivaan. Veera on huonomaineinen nainen samalta kylältä, joka on jättänyt poikansa muiden hoitoon seikkailunhalun takia. Katri on lestadiolaisen perheen nuori tytär, joka heilastelee Wernerin kanssa ja jonka ymmärrys omasta hedelmällisyydestään ei ole kovin vankka. Hän on huomaamattaan tullut raskaaksi ja pelkää sukunsa vastaanottoa kotipuolessa.

Irene on tarinan avainhenkilö, vaikka kyseessä on enemmän moninaisten kohtaloiden kirjava kudelma. Mukaan mahtuu Ireneä vanhempiakin naisia, kuten sairaanhoitaja Aili, jonka on kompurajaloiltaan vaikea kiivetä kuorma-auton lavalle. Osan naisista motiivit liittyä Wehrmachtin palvelukseen ovat saattaneet olla ideologiset, mutta suurimman osan poliittinen lukutaito ei riitä ideologian julistamiseen. Uutiset rajan takaa Suomesta tuntuvat epäluotettavilta, eikä kukaan tiedä, millainen vastaanotto heillä siellä on edessä.

Yhteisellä patikkamatkalla naisten on vedettävä samaa köyttä, vaikka käsitykset moraalista ja maailmanpolitiikasta eroavat. Yöpyminen heinäladoissa ja talojen isäntäväeltä piileskely tekee kolmikosta väliaikaisen tiimin. Irene kuitenkin tietää, että jos vielä saa anteeksi mieheltään ja tulee kyläyhteisön osaksi uudelleen, ei hän sen jälkeen voi enää pitää yhteyttä muihin saksalaisten morsiamiin. Matkaystävyys on väliaikaista, ja solidaarisuuden hetkiäkin värjää synkkä häpeä.

Uskonnollisuus on keskeinen säie romaanissa, jossa välillä rukoillaan yhdessä neljällä kielellä. Naisten leirille mahtuu myös saamelaisia, ja joitain laivasta pudonneita saksalaisia. Irene joutuu punnitsemaan uudelleen suhdettaan Siionin lauluja rakastavaan mieheensä, joka suhteen alkuaikana sortui viihdyttämään morsiantaan myös Offenbacherin syntisin sävelin. Lestadiolaisuus elää teoksessa pohjavireenä, mutta Irenen asema tuossa yhteisössä synnyttämättömänä ottoäitinä ei ole ollut kovin vankka.

Teoksen takaumat 1920-30-luvuille antavat välähdyksiä pienen paikkakunnan seuraelämästä, ja pikkuporvarillisista piireistä, joissa kanttori ja tämän rouva ovat kunnan lääkäreitä ja vallesmanneja syrjäisemmässä asemassa. Irenen suru kohdistuu ottopoika Henrikiin, joka karkasi kanttorin tiukkaa kurinpitoa maailmalle. Surussaan ja tilaisuuden koittaessa hän sitten tekee saman, ottaa hatkat ja kapsahtaa yli-ikäisenä hupsuna kyytiä tarjoavan upseeri-Klausin matkaan rajan taa.

Äänikirjaa kuunnellessa väsähdin raskaimpien erämaataipaleiden aikana, ja jouduin kelailemaan teosta eestaas. Koska teoksen aika-akseli on vain yhteen kesään ulottuva, sen juoni ei ole liian kompleksinen äänikirjatoteutukseen. Omalla kohdallani taisi tapahtua perinteiset, eli aloin pitkästyä, kun tuntureilla tarpomista oli tapahtunut yli muutaman sivun verran. Uskallan kuitenkin suositella teosta niillekin, jotka eivät jostain syystä syttyneet Kinnusen aiemmista teoksista. Tämä ei ole monipolvinen, kompleksinen sukuromaani, ja historiallisena romaaninakin episodimainen. Tarinaan voi sukeltaa tietämättä Lapin sodan taustoista paljoa. Myös sotaromaanina teos on armollinen, sillä kovin pahoja julmuuksia se ei dokumentoi, niistä vaan huhutaan. Se, mitä on tapahtunut Ruijassa, on naisten hämärässä tietoisuudessa, mutta he eivät koe olleensa osana koneistoa, joka kykenee äärimmäisiin tekoihin.

Teos on saanut jo lyhyen hyllyelämänsä aikana valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa, enkä takuulla ole ensimmäinen siitä bloggaava. Veikkaan teokselle myös palkintoja, ja vähintään Finlandia-ehdokkuutta.

Olisin ehkä hehkuttanut teosta enemmän pari vuotta sitten, kun minulla oli lukulistalla menossa intensiivinen antifasistinen kausi. Tosin tämä teos yleisinhimillisessä viisaudessaan ei aiheuttanut samaa puistatusta kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Dora tai Rosa Liksomin Everstinna. Mutta nämä kolme teosta muodostavat tuhdin lukupaketin, joka valottaa naisten toimijuutta natsi-Saksan palveluksessa todella monisyisesti. 

Saattokeikalla minuuteen

Teos: Siina Tiuraniemi: Jäämeri (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Siina Tiuraniemen Jäämeri on sellainen teos, jonka teema – eroperheen välienselvittely – ei ensi silmäyksellä inspiroinut lainkaan, mutta konteksti kiinnosti sitäkin enemmän. Siinä Jouni, Laura ja Martin matkustavat autolla Helsingistä hautaamaan Jouni-isän juuri edesmennyttä äitiä Ivaloon, ja käyvät läpi yhteistä ja erillistä menneisyyttään.

Tänä kesänä suurimman osan tuntemistani henkilöistä kesälomareissu ulkomaille on suuntautunut Pohjois-Norjaan, ja olen katsonut kaiholla muitakin kuin tuttujen lomakuvia. Siksi kirjan mielenmaisema kiehtoo, varsinkin, kun matkaa tehdään suht impulsiivisesti kastikkeenruskealla Toyota Corollalla.

Pariskunta on löytänyt toisensa Helsingissä,  Fredrikinkadun kirjastossa, heillä on strateginen ikäero, ja lasta on alettu odottaa liian varhaisessa vaiheessa. Laura on ollut anarkistinen teiniäiti, jolla lukio jäi kesken; Jounia taas ikäero ahdistaa, koska hän opettajana ei haluaisi antaa vaikutelmaa, että on sekaantunut oppilaaseen. Jouni on neuroottinen, turvallisuushakuinen pesänrakentaja, jolle ruokaympyrän oikea koostumus merkitsee enemmän kuin yhteiset kokemukset.

Molemmat puoliskot ovat paenneet ongelmaisia perheitään Helsinkiin; Laura on kotoisin Kajaanista ja polttanut sillan vanhempiinsa näiden kuultua raskaudesta. Perheen side Jounin vanhempiin on myös ollut hauras, sillä tämä ei halua arkijärkevänä, pedagogisena isänä siirtää sukunsa kalseaa tunneilmaisua poikaansa. Molemmilla on omalla tavallaan välittävät, lapsettomat siskot, mutta tätejäkään ei tavata kovin usein. Perheen elämä Helsingissä on pientä ja ydinperhekeskeistä, ja se osoittautuu tukahduttavaksi itsepäiselle, vapautta kaihoavaa Lauralle.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka toimii myös osan matkaa vapaaehtoisena kuskina, sen jälkeen, kun Laura saa kuulla David Bowien kuolemasta eikä Jouni luota exänsä ajotaitoon siinä tilassa. Miehen rooli on hieman enkelimäinen -lihallinen sellainen, koska hän ilmaisee välillä sopimatonta kiinnostusta Lauraan. Laura taas ottaa erokriisin ja lapsen huoltajuuden menetyksen liian raskaasti kiinnostuakseen edes deittailusta.

Matkan varrella käydään minulle tutuissa ja tuntemattomissa maamerkeissä, joista parhaiten muistan Hirvaskankaan huoltoaseman Äänekoskella. En ole notkunut siellä nuoruuttani, mutta sen kohdalta käännytään Suolahteen, joka on nykyään Äänekosken lähiö ja jossa asuin osan lapsuudestani. Paikka tosiaan oli aikanaan paikallisen nuorison hengailupaikka, jossa jotkut saattoivat kahvitella jopa ilman autoa. Pohjoiseen mennessä kahvipaikat muuttuvat persoonallisemmiksi, ja Kuukkeli-nimisen taukopaikan lakkamunkit alkoivat houkutella ilmiömäisesti.

Kuuntelin kirjaa puoleenväliin keväällä, ja aloitin tarinan nyt uudestaan alusta saakka. Eka kerralla koin kertoja-asetelman hieman väkinäisenä ja tyylin hieman liiankin rönsyilevänä, mutta teos parani huomattavasti toisella kuuntelukerralla, kun osasin jo asennoitua hitaan matkanteon moodiin.

Matkan varrella kohdattavat sivuhenkilöt, varsinkin palveluammattien nihkeät tai antikapitalistiset toimijat, ovat hulvattoman hauskoja, vaikka heillä ei ole suurta roolia juonen pyörityksessä. Runsaan dialogin vuoksi romaani on melko teatraalinen, eikä minua harmittaisi seurata tätä seikkailua leffanakaan.

Vakavammalla tasolla teos kertoo perheiden epätasaisesta vastuun kantamisesta, taloudellisesta epätasa-arvosta ja riippuvuuksien kanssa elämisestä. Onko Jouni liian pitkämielinen haahuilevan Lauransa suhteen, vai pakoileeko hän yhteistä perhe-elämää väitöskirjan tekoon vapaa-ajallaan? Ja voisiko Lauralle tarjota muitakin elämänohjeita kuin ”mene hippi töihin”? Ovatko tyypit kehityskelpoisia, ja kuinka näiden kahden varsin eri käämeillä varustetun exän suhde muuttuu sen jälkeen, kun eron harkinta-aika on täyttynyt? Voiko Jouni oppia luottamaan naiseen, jolla on taipumus tehdä ohareita kriittisissä kohdissa?

Kirjan luettuani jäin pitkään haaveilemaan Pykeijan kalastajakylän maisemiin, jotka tuntuvat niin eri maailmalta verrattuna Suomen puoleiseen Lappiin. Voisiko perhe sitten löytää toisensa uudestaan spontaanilla ulkomaanmatkallaan arktisessa tammikuussa, vai onko kyseessä enemmän saattokeikka menneisiin minuuksiin?

Paljon melua sukumökeistä

PerintötekijätTeos: Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S, 2020)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Uusi norjalainen laatuproosa on takavuosina kuulunut vakiolukemistoihini, mutta viime aikoina en ole ehtinyt/muistanut päivittää sen tilannetta. Tänään avasin Vigdis Hjorthin kohuromaanin Perintötekijät tietämättä sen taustoista paljoa – ainoa, mitä tiesin, oli, että se kertoo keski-ikäisten sisarusten perintöriidoista ja että sen ilmapiiri olisi mahdollisesti raskas ja ahdistava.

Ajankohta teoksen lukemiseen ei ole paras mahdollinen, vaikka en koe kirjan ongelmakenttää omakohtaisen läheiseksi. Täälläkin päässä on ilmaantunut vanheneviin omaisiin liittyviä huolia, omaishoitoon liittyvää työnjakoa sisarusten kanssa ja sukulaissuhteiden pakkomielteistä kelaamista. Vaikka aiemmin olen ammentanut paljonkin inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni sukututkimuksesta ja sukutapaamisista, juuri nyt en saa päällä olevasta tilanteestamme mitään luovaa irti. Tilanteemme ei ole läheskään yhtä dramaattinen tai ahdistava kuin Perintötekijöiden riitaisen suvun pattitilanne.

Teoksen kertoja on kulttuurialalla työskentelevä keski-ikäinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sukuunsa jo parikymmentä vuotta aiemmin. Ainoa yhteys on säilynyt diplomaattiseen Astrid-siskoon, jonka kanssa hän on puhunut harvakseen puhelimessa. Isoveli Bård tuntuu kertojaakin vieraantuneemmalta sukukuvioista, ja sisarukset tuntuvat jakaantuvan kahteen eri sarjaan, joilla on kovin erilaiset lapsuusmuistot.

Bergljotilla ja Bårdilla on pakottava syy ottaa etäisyyttä synnyinperheestään. Bergljot on vielä yrittänyt pitää laimeaa yhteyttä yllä lastensa ollessa pieniä, mutta tämä on osoittautunut tuhoisaksi hänen psyykelleen. Valtio on suostunut maksaa pitkän psykoterapian naiselle, joka kamppailee alkoholismin ja holtittomien seksisuhteiden houkutuksen kanssa. Myös hänen parhaalla ystävällään Claralla on elämässä vastaavia haasteita, ja välillä hän käy tankkaamassa villejä kokemuksia tämän luona Kööpenhaminassa. Suvun mustan lampaan maineen saavuttanutta naista ei uskota, kun hän yrittää avautua välirikon syistä. Nuoremmat sisarukset pitävät häntä hulluna mytomaanina, eivätkä öiseen aikaan kirjoitetut känniset sähköpostit auta häntä tulemaan ymmärretyksi.

Kielellisesti ja rakenteellisesti teos kuvastaa uskollisesti traumataustaisen henkilön jankkaavaa, toisteista ilmaisua. Riippuu lukijan henkisestä tilasta, kuinka suurina annoksina tätä tilitystä voi ottaa vastaan kerrallaan. Pidin siitä, että romaanissa kuvataan myös työelämän haasteita, jotka luovat edes pieniä hengähdystaukoja muuten raskaaseen narratiiviin.

Laatuproosaksi teoksen tekee se, ettei kertojan isän kammottavilla teoilla mässäillä, vaan tarina avautuu kerroksellisesti kuin sipuli. Juuri nyt en ollut valmis ottamaan koko tätä kakkua henkisesti vastaan, vaan keskityin enemmän romaanin muotoseikkoihin ja yleisiin tunnelmiin, ja jopa norjalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ilmenemismuotoihin, joita teoksen alussa ylisuuret mittasuhteet saava mökkikiista edustaa. Mökkiriita onkin hieno metafora kaikelle muulle kaunalle ja katkeruudelle, mitä usein riitojen takana piilee, vaikka taustalla ei olisikaan insestiepäilystä.

Aiemmin tänä vuonna kuuntelin irlantilaisen Emilie Pinen teoksen Tästä on vaikea puhua (josta en saanut aikaan blogitekstiä). Siitä jäi samansuuntaiset tunnelmat, vaikka se ei ollut aivan yhtä raskassoutuinen kuin tämä teos. Kuitenkin tämä tarina punoutuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion jäänteiden kudelmaan, sillä nämä materiaalisesti hyvinvoivat norjalaiset puhuvat elämän kriisitilanteissakin siitä, kuinka tehohoidossa saa maksimaalisen vastineen verorahoille.

Minua alkoi myös kiinnostaa Hjorthin siskon Helga Hjorthin kirjoittama teos Fri vilje, jossa esitetään nuorempien sisarten tulkinta samasta tilanteesta. Norjaksi en tule tätä teosta lukemaan, mutta teosten saama julkisuus muistuttaa minua ruotsalaisten Felicia Feldtin ja hänen kuuluisan lastenpsykologiäitinsä Anna Wahlgrenin 00-luvulla käymästä kirjasodasta, jota seurasin alkukielellä.

Ihmisten näkemisestä lumihiutaleina

Teos: Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. (Gummerus, 2019)

Käännös: Sanna Manninen

Nina Lykken romaani pomppasi eteeni somen feedissä, ja ensimmäinen kysymys oli, onko kerran tuntemani tanskalaisproffa edennyt urallaan kirjailijaksi. Olin siis 90-luvulla naistutkimuksen professori Lykken kursseilla, eikä oletus hänen siirtymisestään fiktion puolelle ollut kovin kaukaa haettua, koska hän oli suuri feministisen scifin fani ja muutenkin kirjallisuusorientoitunut tyyppi. Mutta ei, professorilla on itseään nuorempi norjalainen kaima, joka on julkaissut vain fiktiota. Myös professori Lykken julkaisuja suosittelen, sillä hän on omassa genressään varsin vetävä kirjoittaja.

Romaani sijoittuu tämän päivän Osloon, jossa perheet viettävät kotisohvillaan viini ja sushi-iltoja joka viikonloppu. Ingridillä ja Janilla on hulppea omakotitalo kaupungin paremmalla puolella, ja kaksi aikuista poikaa, joilla ei ole kiirettä muuttaa pois mamman sushibuffetista. Pojat on kasvatettu vapaimmalla mahdollisella sapluunalla, ja tämän vuoksi he eivät vielä parikymppisinä osaa raivata kakkatahraisia kalsareitaan piiloon vieraiden katseilta. Ingrid opettaa äidinkieltä lukiossa ja Jan on edennyt yksikön johtajaksi ministeriössä. Avioliitto ei ole täysin karilla, vaikka kummallakin puolisolla ilmaantuu uupumusta, huonotuulisuutta ja masentuneisuutta.

Janin uskottomuus yllättää Ingridin ”puskasta”, ja kauan suhdetta on jatkunutkin ennen kuin se paljastuu. Työpaikan nuorempi Hanne on liikkeellä tosi tarkoituksella, vakavammin kuin Jan itse, joka tuntuu etsivän lähinnä seksiseuraa henkisessä tyhjyydessään. Hanne haluaisi perheen, eikä sopivia isäkandidaatteja tule eteen, vaikka hän metsästää kaupungin yössä, enimmäkseen yksin. Omalla tahollaan Hanne on sidottu vanhempiensa sunnuntaipäivällisiin, jonne hän ilmaantuu vahvassa lääkepöllyssä. Häntä ahdistaa sellainen tulevaisuus, jossa hän toimisi enenevässä määrin äitinsä seuraneitinä eläkeläisten pakettimatkoilla, kuten jo käy kaksikon yhteisellä matkalla Ranskan Provenceen.

Yhteiskuntasatiiria kirjassa on suhteessa norjalaiseen hyvinvointiin, joka tämän teoksen hahmojen elämässä on saavuttanut saturaatiopisteen. Ingrid näkee tulevaisuuden vielä näköalattomampana oppilaillaan kuin itsellään: nuoret ovat työuupuneita jo lukiolaisina, ja heitä turrutetaan lääkkeillä ja moninaisilla diagnooseilla. Opettajan työ koostuu enemmän terapiapalveluista kuin opettamisesta, ja vapaa-aika kuluu nuorten vanhempien palvelemisessa viestien välityksellä. Koulusta on tulossa trendikäs oppimiskeskus, jossa nuorille tarjotaan auliisti uraohjausta Personal Learning Coachin välityksellä. Heitä kohdellaan erityisinä lumihiutaleina, mutta samalla kannustetaan seuraamaan samoja tositeeveeohjelmia, Temptation Islandeja, sushilautastensa äärellä.

Parasta komiikkaa tarinaan tarjosivat Marianne ja Steinar, perheystävät, joiden mökillä käynti kuuluu pariskunnan rutiineihin. Marianne on ikuinen opiskelija, jolla on kolme maisterintutkintoa, mutta ei ole koskaan kyennyt käymään palkkatöissä, ja hän dominoi nössöä miestään ilmiömäisesti. Mökkiviikonloppujen aikana Steinar lähentelee Ingridiä vahvassa humalassa, mutta tämäkin kuuluu pariskunnan keskinäiseen käsikirjoitukseen. Sekä Ingridillä että Janilla kestää vuosikausia irtaantua toksisesta ystävyydestä, mikä Ingridillä jatkuu vielä eronkin jälkeen. Tavallaan hän on nauttinut pikkupiian roolista Jomfrulandin mökillä, jota hän ei itse omista, mutta jossain vaiheessa ystävyyden mitta tulee täyteen.

Kirjan erodraama ei tuonut mitään uutta ymmärrykseeni parisuhteista, mutta Ingridin uusi elämä tuntui houkuttelevalta. Janin hahmon suhteen en nähnyt kehityskelpoisuutta, vaan hän on tyyppi, joka rypee syyllisyydessään myös uudessa parisuhteessa. Ylipäänsä kirjan miesten jatkuva tilityksen tarve oli rasittavaa, mutta heidän terapian tarpeensa on myös kansantaloutta virkistävää. Toisaalta Jan on ministeriön yksikön päällikkönä muiden palvelija, joka stressaa työpaikan keittiön tiskikoneen tyhjennyksestä. Työelämään liittyvät oivallukset ja arkiset välähdykset olivatkin kiinnostavampia kuin henkilöiden yksityiselämän kipuilu.

Ingridin suvun juutalaisista juurista olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta historiaa teokseen mahtui vain hyppysellinen. Historiallista toki on jo se, että viisikymppinen kertoja kaipaa aikaan, jolloin kaikki söivät samaa kotiruokaa. Nykypäivää taas huokuu nuorempi opettajakollega, joka pesee vaatteensa pesupähkinöillä 30 asteessa ekologisista syistä ja levittää ympärilleen sienimäistä hajua.

Lykken teksti on pisteliään terävää, ja hän sivaltaa kaikkia hahmoja joka suunnasta tasapuolisesti. Se Norja, jota hän kuvaa, ei houkuttele ainutlaatuisuudellaan, vaan kuvastaa yhteiskuntaa, joka ei enää kehity, koska hyvinvoinnissa on päästy siihen pisteeseen saakka, missä kenenkään ei tarvitse ponnistella elantonsa vuoksi. Toki tässä esitetty opettajan työ on astetta vaativampaa kuin ministeriön suojatyö, joka vaikuttaa lähinnä isojen lasten tarhalta. Hermoromahdukset, pitkät sairaslomat ja voimien kerääminen kuuluvat kirjan arkeen ja ajan henkeen, ja keskiluokkaisten korkeakoulutettujen elämä tuntuu muutenkin puhtaalta oman navan tuijottamiselta.

Oli kiinnostavaa lukea tämä teos ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo peräkkäin. Suomalainen yhteiskunta paisuvine leipäjonoineen tuntuu aika erilaiselta verrattuna Norjaan, varsinkin, kun leipäjonoistamme löytyy entistä enemmän korkeasti koulutettuja köyhiä. Ainakaan emme voi puhua yhteispohjoismaisesta elämäntavasta tai arvoista, ja Suomen valuminen kohti itäeurooppalaista todellisuutta tuntuu päivä päivältä selvemmältä. Tämä teos ei kuitenkaan saanut minua innostumaan leipäpuun etsimisestä Norjasta, sillä luultavasti joutuisin siellä vuoden sisällä pitkälle sairaslomalle samalla tavalla kuin natiivit.

Ensimmäinen Harry Hole-teokseni

IMG_1757Teos: Jo Nesbo: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbon dekkareiden lukemattomuus on kai jonkunlainen aukko sivistyksessä, niin paljon olen niistä kuullut suitsutusta. Joten minulla oli aika selkeä käsitys siitä, kuka Harry Hole on, kun avasin ensimmäisen Nesboni (ja anteeksi skandimerkkien puute padilläni).

Luin sarjasta yhdeksännen teoksen, Aaveen (Johnny Kniga, 2012, suom. Outi Menna).  Tässä vaiheessa Harry on palannut Hong Kongista, hänellä on uusi titaanisormi ja hän lämmittelee uudelleen suhdetta eksäänsä Rakeliin, jonka narkkaripoika Oleg istuu linnassa ilmeisen väärän murhatuomion vuoksi. Teos käsittelee lähes kokonaan huumekauppaa, varsinkin viulu-nimiseen uuteen huumeeseen liittyvää monopolia, joka koukuttaa kovien huumeiden käyttäjiä vaihtoehtona heroiinille.

Arviointimielessä seitsemän vuotta sitten julkaistun Nesbon ”kertaaminen” on turhaa, sillä varmasti kaikki fanit ovat teoksen lukeneet pian julkaisun jälkeen. Sen sijaan kerron jotain vaikutelmistani Nesbon tyylistä yleensä, ja siitä, kuinka se asettuu dekkarilukumuistojeni jatkumolle.

Parasta Nesbon tyylissä on historiallisuus, hänhän suorastaan pursuaa verevää luokka-analyysia! Oslon eri asuinalueiden kerroksellisuus pääsee tässäkin teoksessa oikeuksiinsa, ja erityistä huomiota kiinnitetään pieniin nyansseihin, joilla rikkaammat ja urbaanimmat tekevät eroa maalaisista ja köyhistä. Itä- ja länsioslolaisten slangit, huumejengien ”cockney-norja” maustettuna urdunkielisine gangsta-sanoin ja niiden trondheimilaisten korostettu ”r”, joiden suvuissa on ollut varaa lastenhoitajiin – nämä kaikki detaljit tekivät teoksesta muutakin kuin dekkarin.

Kielellisesti Nesbo edustaa genrensä ehdotonta kärkeä. Nykydekkaristeista vastaavaan variaatioon pystyy mielestäni hänen lisäkseen vain ranskalainen Pierre Lemaitre. Varsinkin kadun kieli ja norjan murre-erot loistavat jopa Outi Mennan mainion käännöksen läpi. Tämä myös saa lukijan automaattisesti hidastamaan tahtia, sillä tätä tekstiä ei voi pikalukea yhdeltä istumalta.  

Olen kirjoittanut tätä arviota puolitoista vuotta, sillä kirja jäi minulta ainakin kahdesti kesken vuonna 2017. Tämä johtui teoksen seikkaperäisyydestä ja henkilöhahmojen runsaudesta – minun olisi pitänyt piirtää heistä kartta, jotta olisin pysynyt kärryllä jokaisesta. Kirjassa myös viitataan moniin aiempiin rikostapauksiin, eli sarjan lukeminen järjestyksessä on hyvä idea. 

Kirjan nuorisonäkökulma on vahva, ja se käsittelee varsinkin nuorten aikuisten vakavia huumeriippuvuuksia. Olegin, Guston ja Irenen tarinat eivät olleet helppoja sulattaa, ja kirjassa kuvatut paikat loistivat kammottavuudellaan Oslon yleisen hyvinvoinnin ja ”kunnollisuuden” keskellä. Kaupungin päättäjien suhdetta sen suurimpaan sosiaaliseen ongelmaan myös ironisoitiin, ja sosiaalisihteeri Isabellen hahmo soti kaikkia sosiaalityön periaatteita vastaan herkullisen viiltävästi. Paikoitellen Guston pitkät, kursiivilla eristetyt monologit puuduttivat, ja narkkikämpässä majailevan rotan puheenvuorot tuntuivat himppusen verran tekotaiteellisilta. 

Olen ylpeä saavutuksestani, ja aion nyt hitaasti tutustua koko sarjaan. Löytö oli vähintään yhtä positiivinen kuin tuoreet havaintoni Stieg Larssonin tuotannosta, johon minulla oli alun perin penseä ennakkoasenne. Nesbon teokset tosin eivät edusta minulle sitä aivot narikkaan-rentoutumista, jota usein odotan dekkareilta. Näitä kirjoja ei voi lukea kovin väsyneenä, vaan ne vaativat vahvaa kahvia ja skarppaamista. 

Kirjasarjassa erityisesti kiinnostavat mahdolliset ulkomaille sijoittuvat osat, sillä kovin montaa teosta Oslon huumepiireistä en tämän järkäleen jälkeen jaksa läpi käydä. Olettaisin, että tätä edeltävä teos sijoittuu Hong Kongiin, jossa Harry Hole toimi omien sanojensa mukaan ”vaate- ja kenkäeksperttinä”. Yleensäkin pitkissä Pohjoismaihin sijoittuvissa dekkarisarjoissa parhaat teokset ovat niitä, joissa jo melkein kliseeksi muodostunut poliisihahmo jättää tutut nurkkansa ja kahvihuoneensa. 

Kirjallisella maailmanympärysmatkallani olen nyt rastilla 44/196: Norja. 

 

 

Onko sinullakin Lenin sydämessäsi?

Teos: Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä (S&S, 2019)

Kylmän kevätpäivän kunniaksi keitin itselleni pannun tuhtia Ceylonin tsajua, ja avasin vadelmahillopurkin ja Katri Rauanjoen tuoreen romaanin, jonka nimi jo herätti suurta hilpeyttä. Aiempi lukemani Rauanjoen teos käsitteli masennusta, ja oli muistaakseni aika raskas; tältä uutukaiselta osasin odottaa aivan toisenlaista taajuutta.

Ja sitä todella sain. Romaani kertoo Neuvostoliitto/Venäjän viimeisestä koloniasta Norjan Huippuvuorilla, Pyramidenin kaupungista, joka kommunismin loppuaikoina oli jonkinlainen eliitin paratiisi. Itse asiassa luin tästä kaukaisesta kolkasta aiemman Johanna Vehkoon LongPlay-matkaraportin, joka yllätti varsinkin runsaalla kuvamateriaalillaan.

Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Karri alias Kiril Petrov, joka on muuttanut Rovaniemelle lapsena ja palannut isänsä kotimaahan opiskelemaan nuorena aikuisena. Kiril saa keski-ikäisenä työtarjouksen Pyramidenistä, jossa tuossa vaiheessa asuu enää hänen lisäkseen neljä muuta vakituista asukasta. Paikan hän saa siksi, että muistaa haastattelussa kertoa ryypänneensä kerran Ville Haapasalon kanssa opiskeluaikoinaan Pietarissa. Hänen tehtävänään on raportoida kolhoosin arjesta alueen omistavalle firmalle, mahdollista tulevaa turismikäyttöä silmälläpitäen.

Rauanjoki todella tuntee post-sovjet-ihmisten mielenmaiseman, nostalgian ja populaarikulttuurin, eli tässä matkustetaan syvälle naapurikansojen mentaliteetteihin. Omalla tavallaan tämä on myös kertomus maahanmuutosta, jossa peilataan pohjoissuomalaisen lestadiolaiskulttuurin ja venäläisen ortodoksis-ateistisen kulttuurin eroja yhden perheen ja suvun tasolla. Karrin kasvuympäristö Suomessa vaikuttaa rankemmalta kuin hänen Vladimir-setänsä olot Pietarissa. Varsinkin alkoholisoitunut isä Rovaniemellä aiheuttaa murhetta, ja tyypilliseen tapaan perheen tytär Natalia jää ottamaan isän huollosta vastuun.

Pyramidenin oloista lukiessani oli aidosti kauhuissani moneen otteeseen, eli kertomus lähentelee jo dekkaria tai psykologista trilleriä. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvausta kirjassa on runsaasti, ja olin varsinkin rakennusten kuvausten kohdalla paikoitellen hieman puutunut. Toisaalta luonnonkuvaus on paikoitellen jopa mykistävää, ja varsinkin kalastus- ja metsästysretkien kuvaus sai sydämeni missaamaan joitain iskuja.

Lenin-setään liittyvät anekdootit kertovat kommunismin uskonnonkaltaisuudesta, eli tässä on tavallista, että sukulaismies kysyy lapselta: ”oletko sinä ottanut Leninin sydämeesi?” Pyramidenissa sijaitseva Leninin patsaan jäänne 90- ja 00-luvuilla ei herätä pelkästään hilpeyttä, vaan myös kauhua. Sen ympärillä pörräävät korpit ennustavat myös kuolemaa. Alueella on liikaa salaisuuksia, joiden paljastaminen ei tiedä kenellekään hyvää. Pahimman kaamoksen aikaan Kiril myös jää myyttisen patsaan karmiviin lumoihin:

”Ylihuomenna valo ei enää olisi pastellinvärinen kajo taivaanrannassa; se kimaltelisi Leninin poskiparrassa ja saisi meidät jälleen eloon.”

Kirjan kerronnallinen tekniikka on sellainen, että lukija joutuu paikoitellen tekemään työtä tajutakseen, millä vuosikymmenellä operoidaan. Kommunismin aikainen kerronta on selkeämpää kuin 90-, 00- ja 10-lukujen (ehkä 10-lukua ei ollut lainkaan, vaan kuvittelin sen). En lopulta ymmärtänyt, kuinka monta kertaa Kiril kohteessaan kävi, mutta luin hänen pitkän talven mittaisen odysseiansa ajoittuneen 00-luvulle. Opiskeluaika sijoittui 90-luvun murrokseen, ja myös kovia kokeneen toisen kertojan Anna-tytön palvelusaika samalle vuosikymmenelle.

Tämä oli tänä vuonna ensimmäinen lukemani teos, jonka kautta sain vierailla itselleni täysin vieraassa maailmassa, kaikkia aistejani hyväksikäyttäen. Arktisten alueiden kuvauksena tämä kiilaa ehdottomasti kärkeen kaikesta lukemastani. Luin muun muassa äskettäin tuoreen grönlantilaisdekkarin, joka oli latteaa kerrontaa tähän verrattuna. En voi sanoa olevani arktisen kirjallisuuden asiantuntija, mutta yleensä innostun näistä suunnattomasti siksi, että ne kertovat maailmoista, jonne en oman vajavaisen fysiikkani vuoksi ehkä koskaan elämässäni pääse.

Tässäkin korostettiin Pyramideniin valittujen työntekijöiden terveyttä, ja terveyteen liittyviä käsityksiä. En tosin tiedä, onko erityisen sankarillista selviytyä 50 asteen pakkasista pelkällä kaalilla ja näkkileivällä siinä vaiheessa, kun ruokalähetykset helikopterilla keskeytyvät. Jo turistilta reissu Huippuvuorille vaatii sitkeyttä ja kestävyyttä.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden elämässä on juuri nyt seikkailun vaje. Tällä lautalla, helikopterilla ja Norwegianin koneella pääsee taatusti arkipäivästä pois, ja omat arkiset selviytymisen murheetkin saattavat lukemisen aikana tuntua mitättömiltä. Tämä on ravisuttava teos, joka taatusti sijoittuu tämän vuoden vahvimpiin lukuelämyksiini. Uskoisin tämän olevan myös selkeää kirjallisuuspalkintoainesta.