Norjalainen näkki muuttaa Chicagoon

Teos: Nathan Hill: Nix (Gummerus, 2018)

Suomennos: Raimo Salminen

Tämän kesän ikuisuusprojektini on ollut amerikkalaisen Nathan Hillin suurromaani Nix, jonka nappasin mukaan kierrätyshyllystä joskus keväällä. Olen lukenut kirjaa pienissä osissa äärimmäisen tylsistymisen hetkinä. Teoksessa on paljon minua puhuttelevia elementtejä, mutta sen volyymi ja jokseenkin toisteinen kirjoitustyyli osoittautuivat haasteeksi.

Teoksen päähenkilö Samuel Andresen-Anderssonilla on pohjoismaiset juuret molempien vanhempien puolelta. Isän puolelta suku on vakaata viljelysväkeä, mutta äidin isä Frank, alun perin Frithjof, on saapunut Yhdysvaltoihin 1940-luvulla salaperäisesti ja asettunut asumaan Iowaan.

Iowasta on henkisesti pitkä matka Chicagoon, jonne Samuelin äiti Faye lähtee opiskelemaan vuonna 1968. Fayen vanhemmat eivät haluaisi lähettää tytärtään moiseen paheiden pesään, vaan toivoisivat tälle paikkaa paikallisessa valtionyliopistossa. Mutta Faye on koulunsa ensimmäinen, joka saa stipendin Chicagoon, eikä hän voi jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä.

Kun Samuel on yhdeksänvuotias, Faye hylkää perheensä, Samuelin ja tämän tasaisen Henry-isän, joka elättää perhettään markkinoimalla pakasteaterioita. Hylkäämisestä tulee nuorelle miehelle piilevä trauma, joka estää tätä etenemästä elämässään. Hänestä tulee alisuoriutuva englannin professori, joka tuhlaa suurimman osan ajastaan nettipelaamiseen.

Vuonna 2011 Faye palaa maailman eetteriin järjestämällä yhden naisen mellakan Chicagossa republikaanien presidenttiehdokasta vastaan. Hän syyllistyy pikkukivien heittämiseen populistista Sheldon Packeria kohti. Maan uusien terrorismilakien mukaan Faye on merkittävä turvallisuusuhka, ja hänellä on riski saada teostaan pitkä tuomio.

Samuel ei edes ehdi huomata koko insidenttiä pelaamiseltaan, mutta hänen kustantajansa Guy Periwinkle pakottaa huomaamaan sen. Hän on joskus ollut kuuma kirjailijanalku, mutta ura on valitettavasti hiipunut. Nyt kustantaja painostaa häntä kirjoittamaan paljastuskirja äidistään haistaen tarinassa eeppisen markkinaraon. Oikeastaan Samuelilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua, ja tämä johtaa hänet myös norjalaisten sukusalaisuuksien alkulähteelle.

Tämä kirjoittamani alustus kattaa vain puolet romaanin teemoista. Mukaan mahtuu myös MeToo-liikehdinnän alkusointeja, Irakin sotaa, luonnonsuojelua, klassista musiikkia ja Allen Ginsbergin runoutta. Itselleni haasteellisimmat osuudet liittyivät nettipelaamisen, vaikka kieltämättä tuota maailmaa avattiin sen omasta logiikasta käsin ansiokkaasti.

Pidin eniten norjalaisten kansantarujen ja uskomusten luovasta käytöstä uudessa kontekstissa. ”Nix” viittaa norjalaiseen näkkihahmoon, josta Faye saa kuulla isältään niin pelottavalla tavalla, että hän saa siitä psyykkisiä oireita. Myös ollessaan putkassa vuoden 1968 mielenosoitusten aikana hän juttelee huumepäissään näkeille ja tontuille. Tämä ulottuvuus muistutti minua Siri Hustvedtin teoksista, joissa osassa on myös norjalaistaustaisia hahmoja.

Kirjan piirtämä kuva viime aikojen yliopistomaailmasta oli surkuhupaisa, ja eniten minua puhutteli ”special needs” – kortin käyttö. Vaikka Samuel oli proffana laiska ja näköalaton, hän kuitenkin yritti suoriutua tehtävistään jonkunlaiseen yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojaten. Hänen velttouttaan nousi hyväksikäyttämään nuori nainen, joka lavasti hänet potentiaaliseksi hyväksikäyttäjäksi. Vammaiskortin väärinkäyttö lienee amerikkalaisessa koulujärjestelmässä muutenkin yleistä, varsinkin, kun ADHD:n diagnosointi ja lääkitseminen on huippulukemissa.

Kyllähän tässä romaanissa on aineksia 00-luvun ja 2010-luvun amerikkalaiseksi epookkiromaaniksi, kun se käsittelee niin suuria poliittisia teemoja. Kansalaisoikeuksien kysymys on esitetty varsin painokkaasti verraten tilannetta 60-luvun lopun ja 2010-luvun alun pisteisiin. Tälle yhteiskunnalle on lopulta hyödyllisempää, jos yksi sukupolvi lihoo ja vammautuu turruttavien nettipelien äärellä kuin alkaisi rähinöidä kaduilla.

Olen tyytyväinen, että vihdoin sain kirjan luettua loppuun, ja että huolimatta fragmentaarisesta lukutavasta minulla lopulta jäi vahva vaikutelma ainakin romaanin juonesta. Yleisellä tasolla teos oli omaan makuuni himpun verran liian vakavamielinen ja järeä, vaikka folklore toi siihen vähän kevennystä ja helpotusta.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

Sus siunakkoon!

Teos: Samuel Björk: Susi (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Holger Munchista ja Mia Krögeristä kertova dekkarisarjan etenee neljänteen osaan teoksessa Susi. Koska Samuel Björk julkaisee teoksiaan suht verkkaisesti, sarjassa on helppo pysyä mukana. Sarja keskittyy Osloon, mutta siinä liikutaan myös muualla Norjassa, ja tässä osassa myös Ruotsin puolella.

Teoksessa etsitään 11-vuotiaiden poikien murhaajaa ja hyväksikäyttäjä kahdessa maassa. Ruotsin Uddevallassa oli löydetty samanikäisiä Kuolleita poikia yhdeksän vuotta aiemmin, ja Oslon lähiön koulun lähistöltä uusi tapaus, jossa kahden pojan ruumiiden seasta löytyi kuollut kettu. Tapausten välillä on mahdollinen yhteys, ja Oslon poliisi tarvitsee keissin ratkaisemiseksi virka-apua Ruotsista.

Tämä sarja ei sovi herkimmille, koska muistaakseni kaikissa osissa on tehty pahaa lapsille ja nuorille. Tässä osassa epäiltyjen joukossa on monenmoisia syrjään jääneitä henkilöitä, ja myös vapaaehtoisesti yhteiskunnasta erkaantuneita. Yksi päähenkilöistä on 12-vuotias Lydia Clemens, joka elää metsätorpassa varautumista harrastavan isoisänsä kanssa ja käy kotikoulua. Kaksikko joutuu kohtaamaan yhteiskunnan kahdesti vuodessa, kun kouluviranomaiset käyvät tarkistamassa tytön edistymisen. Tämä herätti kysymyksen, onko Norja erityisen liberaali kotikoulun suhteen, vai oliko juonen käänne vain kirjailijan luoma liioittelu.

Tässä osassa 21-vuotias Mia rekrytoidaan poliisin erikoisjoukkoihin töihin jo ennen valmistumista poliisikoulusta. Mialla on pakkomielle kaksossiskonsa Sigridin löytämisestä. Sigrid on ajautunut pahoihin huumeporukoihin, mutta omien sanojensa mukaan ei piikitä, vaan polttaa. Björk kuvaa Oslon katujen huumehelvettiä yhtä uskottavasti kuin esimerkiksi Jo Nesbo, mutta ei rakenna siitä yhtä suurta spektaakkelia kuin Nesbo on Harry Hole-sarjassaan tehnyt. Itse en ole onnistunut lukemaan Harry Hole-sarjasta kuin pari osaa, mutta tätä sarjaa seuraan oikeassa järjestyksessä.

Susi ei ole kirjassa niin vahva symboli kuin luulisi, vaan tässä seurataan pikemminkin tutkimusprojektia, jossa ketuille on laitettu liiketunnistimet pesimisen toimia kartoittamaan. Mia Krugerin vahva intuitio yltää siis myös luonnon antamiin merkkeihin. Krugerin lahjakkuus herättää myös kateutta, sillä ei monilla vielä opiskelevilla poliisikandidaateilla ole omaa työhuonetta. Holger Munch joutunee myös vaikeuksiin omavaltaisen rekrytoinnin vuoksi. Sooloilu ei enää kuulu uuden poliisin hallintomallin pirtaan, eikä Holgerin kaltaisia persoonia kannusteta tekemään itsenäisiä päätöksiä.

Täytyy myöntää, että kirjaa kuunnellessani jouduin palauttamaan mieleeni sarjan aiempien osien tapahtumia. Teoksessa on myös jonkun verran takaumia varsinkin Mian ja Sigridin salaperäiseen menneisyyteen. Nähtäväksi jää, kunka Sigridille käy tulevissa osissa, sillä nuoren naisen hengissäpysymisen prognoosi ei ole kovin toiveikas.

Kuumailmapallolla kuolemaan

Teos: Bea Uusma: Naparetki (LIKE, 2013)

Suomennos: Petri Stenman

Äänikirjan lukija: Anna Kuusma

Alkuvuodesta minulla oli menossa kunnollinen spurtti korkeiden paikkojen tarinoissa ja naparetkikirjallisuudessa. Kävin läpi lähes kaiken aiheesta löytämäni BookBeatissa, mutta Bea Uusman Naparetkeä en jaksanut lähestyä ruotsin kielellä. Onneksi teos löytyi nyt suomennettuna äänikirjana, alkuperäisteos on vuodelta 2013. Kyseessä on selkeä oman genrensä klassikko, jonka näkökulma ei vanhene muutamassa vuodessa.

Tämä on erikoinen tarina naisesta, joka sai pakkomielteen 1800-luvun lopun ruotsalaisesta retkikunnasta, joka katosi Huippuvuorilla kaukaiselle Valkosaarelle, jonne kukaan ei ollut aiemmin uskaltanut mennä. Bea oli ollut tietoinen tästä tarinasta jo lapsena, sillä se kuuluu ruotsalaiseen koulusivistykseen, mutta innostui aiheesta eräänä iltana, kun löysi siitä kirjan tylsissä juhlissa.

Kun Bea alkoi tutkia tapausta, hänellä oli 35 teosta seuranaan, joissa esiteltiin eri teorioita miesten kuoleman syistä. Hän tutki aihetta 15 vuoden ajan, ja päätyi lukemaan lääkäriksi pitkälti pakkomielteensä vuoksi, sillä ilman näitä opintoja retkeilijöiden kuolinsyytutkimus ei olisi edennyt.

Vuonna 1897 kadonneet miehet, Salomon August Andree, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel lähestyivät Valkosaarta kuumailmapallolla, ja perustivat leirin sinne alkusyksystä ennen syvän kaamoksen alkua. Miesten kohtalo jäi Ruotsin kansalle mysteeriksi vuoteen 1930 saakka, jolloin uusi retkikunta löysi ruumiit ja leirin jäänteet. Miehet eivät olleet kuolleet samanaikaisesti, ja jäänteiden perusteella pystyi kehittämään eri teorioita kuoleman syistä.

Tarinaan liittyy paljon romantiikkaa, ja varsinkin seurueen kuopuksen, Nilsin, rakkaustarina Anna-nimisen kotiopettajattaren kanssa siirtyi jälkipolville. Nils kirjoitti hellistä tunteistaan päiväkirjaan, ja oli lähettänyt Annalle kirjeitä matkansa varrelta, viimeiseksi Longyearbyn kylästä, jossa posti vielä operoi. Tuo eeppinen pikkukaupunki oli myös Bea Uusman naparetkien lähtöpiste, eli hän kirjaa kirjoittaessaan pyrki sinnikkäästi Valkosaarelle, ja lopulta pääsikin sinne pariksi tunniksi.

Tämä on teknisiä yksityiskohtia pursuava tietokirja, jonka patologinen tarkkuus ylitti oman ymmärrykseni. Moni dekkari kalpenee Uusman väsymätömälle kerronnalle, eikä dekkareita yleensä kirjoiteta näin omistautuneesti. Mutta mahtui kirjaan myös huumoria, eli ainakin itseäni nauratti se, että Uusma kävi hakemassa palan Salomon Andreen reisiluuta lähi-ICA:n pakettipisteestä. Postin kulku oli tässä välillä todella menettänyt aiempaa juhlallisuuttaan.

Kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen jääkarhun lihan syöminen, ja siinä pesivät trikiinit, jotka voivat olla kuolemaksi arkisissa oloissa. Miesten päiväkirjoissa kerrottiin myös leväkeiton särpimisestä ennen jäiden tuloa. Kulinaristisesta näkökulmasta teos haastaa lukijoitaan, ja se antaa hyvän vertailukohdan ääriolojen retkeilyn historiaan muutenkin.

Uusman kirjoittamisen metodilla tuskin rikastuu, mutta uskon, että tällä kirjalla tulee olemaan faneja vielä pitkään. Ehkä kirja saa lukijansa myös taistelemaan napajäätiköiden säilyvyyden puolesta tavalla tai toisella. En tiedä, helpottaako teos ilmastoahdistusta, mutta se tarjoaa historiallisia kerroksia naparetkeilyn ilmiön ymmärtämiseen.

Juonittelua norjalaisella kesämökillä

Teos: Marie Aubert: Mikään ei voisi olla paremmin (Gummerus, 2022)

Suomennos: Aino Ahonen

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Ida ja Marthe ovat nelikymppiset norjalaissisarukset, jotka kokoontuvat eräänä kesäisenä viikonloppuna viettämään heidän äitinsä 65-vuotisjuhlia suvun mökille meren rannalle. Idalla on tapana käydä mökillä vain kerran kesässä, kun taas Marthe viihtyy siellä perheineen enemmän kuin hyvin. Pinnan alla kytee riitoja hankinnoista ja remonteista, mutta toistaiseksi he ovat onnistuneet pysymään kohtuullisissa väleissä. Vuosi vuodelta siskon perheonni alkaa kuitenkin kalvaa perheetöntä Idaa entistä enemmän, mutta ei hän usko edes haluavansa ympärilleen Weberin grillejä ja tila-autoja.

Ida on kuitenkin käynyt jäädyttämässä munasolujaan klinikalla Göteborgissa, mutta hän ei ole valmis kantamaan vanhemmuuden taakkaa yksin. Toivo sopivan isäehdokkaan löytymisestä alkaa olla jo kortilla, sillä viinipöhnäinen viestittely varattujen ex-hoitojen kanssa ei edistä perheen perustamisprojektia piirunkaan vertaa. Tähän pattitilanteeseen tulee vielä uutinen siskon toisesta raskaudesta, ja ehdotus mökkiosuuden myymisestä siskon perheelle. Ida kokee, että hänen selkänsä takana juonitellaan jatkuvasti, ja hän kokee kipeää ulkopuolisuutta sukunsa helmassa.

Tämä on realistinen miniromaani, joka sopisi varmasti parhaiten juuri mökkilukemistoksi jollekulle, joka elää kiihkeitä ruuhkavuosiaan eikä ehdi lukea kuin yhden kirjan kesässä. Lähes kaikki kirjassa mainitut elementit on löydettävissä myös suomalaisilta sukumökeiltä, vaikka meillä ei ehkä syödä urakalla katkarapuja. On remontointia, grillaamista, veneilyä, viininjuontia ja kalastusta. Mutta loppujen lopuksi minulle jäi epäselväksi, mikä romaanin ”pointti” oli.

En ole lukenut paljoa norjalaista chicklitiä. Lukemistoni tuosta maasta ovat rajoituneet melko vakavaan nykyproosaan ja dekkareihin. Jos vertaan tätä 80 sivun mittaista tunnelmapalaa vaikka Vigdis Hjorthin teoksiin (joissa myös riidellään mökkien perintöosuuksista, mutta paljon järeämmillä aseilla), se jää taistelemaan paikastaan auringossa eri genressä ja kategoriassa.

Koska kirjan kuuntelukokemus oli kuitenkin saumaton ja pysyin hyvin juonessa mukana, en kadu sitä, että annoin ajastani tarinalle pari tuntia. Se ei muuttanut elämässäni mitään, eikä johtanut uusiin oivalluksiin, mutta antaisin kirjailijalle vielä uuden mahdollisuuden, jos hän kirjoittaisi jostain muusta aiheesta.

Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Huteralla terapiasohvalla

Teos: Helene Flood: Terapeutti (Bazar, 2020)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Suomennos: Virpi Vainikainen

Toiseksi joulun ajan kirjakseni valikoitui randomilla taas psykologinen trilleri, josta en tiennyt mitään etukäteen. Kirjailijan sukunimen perusteella oletin sen sijoittuvan Britanniaan, mutta tekstin norjalaisuus paljastui jo muutaman sivun otoksesta.

Romaanissa kolmikymppinen pariskunta, Sara ja Sigur, remontoivat Sigurin perimää taloa Oslon eliittialueella, jonne heillä ei olisi omalla tulotasollaan varaa muuttaa. Sara on saanut työtilan nuorisopsykologin praktiikalleen talon ullakolta; Sigur käy töissä perustamassaan arkkitehtitoimistossa kahden muun osakkaan kanssa. Pariskunnan arki on asettunut mukavasti aloilleen, työn lisäksi heillä on tarpeeksi vapaa-aikaa ja ystäviä. Vain jälkikasvu antaa odottaa tuloaan, mutta ainakin sen tulolle on jo hankittu hulppeat puitteet.

Teos on oikeastaan enemmän perinteinen murhamysteerio kuin psykologinen trilleri, sillä jo alkumetreillä paljastetaan, että Sigur katoaa ja löytyy kuolleena yhdeltä suvun mökeistä, paikasta, jonne hän ei ilmoittanut menneensä. Psykologista jännitystä teos tarjoaa lähinnä perintötalon kummittelujen muodossa. Leskeksi jääneen Saran elo mieheltä perimässään talossa on tukalaa siksikin, että miehen äiti antaa puheissaan ymmärtää monenlaista tilanteeseen sopimatonta.

Saran oma perhetausta on harvinaisen vaikea, ja äidin varhaiseen kuolemaan liittyy paljon selvittämätöntä. Äiti oli sairastunut jo nelikymppisenä harvinaiseen muistisairauteen, ja kuihtunut eri persoonaksi Saran ollessa pieni. Saran isä taas edustaa romaanissa yläluokkaista akateemista eksentrisyyttä, johon kuuluu äärimielipiteiden julkaiseminen kyseenalaisissa lehdissä, opiskelijoiden kanssa kuksiminen ja samalla avioliiton pyhäksi julistaminen. Sara pystyy kommunikoimaan isänsä kanssa Michel Houellebecqin romaaneista, ja suosittelemaan tälle vaihteeksi Sofi Oksasta, jonka synkkyysaste on samaa luokkaa. Kirjallisten vinkkien vuoksi teos nousikin keskivertotrillereiden yläpuolelle, ja aloin lukea sitä enemmän vinksahtaneena sukuromaanina.

Yksi kutkuttavista kysymyksistä on, mitkä Saran edellytykset vakavasti masentuneiden, itsetuhoisten nuorten auttamiseksi ovat, kun hän itse vaikuttaa niin hauraalta ja keskeneräiseltä persoonalta. Hänellä on yliopistotutkinto ja sen tuoma ammattinimeke, mutta hänen elämäntilanteeseensa tuntuu sopivan varsin huonosti muiden auttaminen. Nuorten vastaanotolla hänellä on monenmoisia rituaaleja, joiden kautta hän selviää päivästään. Jo se, että hän pitää vastaanottoa kotonaan, eikä koskaan tapaa kollegoitaan, tekee ammatin harjoittamisesta vähintäänkin epämääräistä. Teos kannattaa siis jo lukea ammatin kuvauksen vuoksi. Tässä on terapeutin sohva, joka on poikkeuksellisen hutera, ja teos kuvaa myös hyvin yksityisten terapiapalveluiden todellisuutta.

Kirjan juoni on tarpeeksi yllätyksellinen, eikä se tunnu noudattavan anglomaailmasta perittyä trillerin kaavaa. Koin myös teoksen kielen ansiokkaaksi, ja kerronta oli sen verran vaativaa, ettei sitä voinut hotkaista yhdeltä istumalta. Jännitysasteikolla teos ei noussut hirvittävän korkealle, mutta teoksen muut ulottuvuudet kompensoivat tätä puutetta.

Olisin ehkä antanut teokselle muun nimen, joka tuntuu jopa harhaanjohtavalta. Sara nimenomaan korostaa olevansa psykologi, eli mielestäni tässä ei harjoiteta terapeutin ammattia muuten kuin asiakkaiden mielikuvien tasolla.

En tiedä, miksi muistelin kirjaa lukiessani Vigdis Hjorthin teosta Perintötekijät, joka oli angstisuudessaan aivan omaa luokkaansa. Ehkä siksi, että molemmissa teoksissa oli yhtä outoja hahmoja. Tässä teoksessa perintöriidat eivät nouse draaman keskiöön, mutta henkilöhahmoissa on samaa synkkää potentiaalia.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille psykologisten trillereiden ystäville, jotka ovat jo kyllästymässä koko genreen, mutta etsivät sen sisältä uusiutumisen mahdollisuuksia. Ei tässäkään kirjassa asetelma (kadonnut aviomies, kummitustalo) ole maailman omaperäisin, mutta hankalien perhesuhteiden käsittely vie sen omalle tasolleen, pois sentimentaalisesta tykityksestä.

Ystävien menettämisestä luonnolle

Teos: Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Aula&co, 2020)

Suomennos: Aki Räsänen

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Millaista on olla norjalainen, jos viimeinen hiihtoretki on tehty Neuvostoliiton olemassaolon aikaan? Onko mahdollista pärjätä ulkoilmaihmisten yhteiskunnassa, jos et tiedä, kuinka päiväreppu pakataan oikeaoppisesti? Ja miltä tuntuu, kun keski-iän kynnyksellä menettää viimeisimmätkin ystävät ei välttämättä parisuhteille tai ruuhkavuosille, vaan luonnolle?

Tämä teos tuntui omakohtaisen koetulta jo ennen lukemista, vaikka suomalaisten ulkoilmaelämä ei kaikkialla saa yhtä fanaattisia muotoja kuin Norjassa. Norja on Suomea vauraampi maa, jossa jokaisen kaupungin lähistöllä on vuoria, joita voi ”ottaa”. Toki sielläkin kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteessa on eroja, eikä maalta kotoisin olevien eräretkeilyyn liity niin helpolla uskonnollisia piirteitä kuin kaupunkilaisten.

Are Kalvo (s.1969) on kirjailija ja standup-koomikko, joka on kotoisin Strandan syrjäkylästä vuonojen Norjasta. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan häntä pakotettiin hiihtämään, mutta alueella harrastettiin myös jalkapalloa, eikä vaeltaminen kuulunut maajussien ykkösharrastuksiin. Muutettuaan Osloon mies on keskittynyt lähinnä kaupunkikävelyihin, mutta idea itsensä haastamisesta vaellusprojektin muodossa syntyi siinä vaiheessa, kun hän alkoi kypsyä ystäviensä hurmoshenkisiin somepostauksiin milloin minkäkin tunturin huipulta.

Projektin dokumentointivastaava on selkeästi miehen vaimo tai elämänkumppani, mutta teos ei sinänsä keskity parisuhdekommunikaatioon vaellusten aikana. Pariskunta tekee kaksi retkeä suht tunnettuihin vaelluskohteisiin vuoden aikana. Ensimmäisen loppukesän vaelluksen he tekevät legendaariseen Jotunnheiman luonnonpuistoon, jonne he kävelevät metsäreittiä pitkin Oslosta saakka. Toisen retken he tekevät Harganderviddan luonnonpuistoon pääsiäislomalla, jossa tavoitteena on patikoinnin sijaan hiihtovaellus. Toisella retkellä mukana on ystäväpariskunta, mikä muuttaa reissun luonnetta rempseämmäksi.

Eniten kirjassa nauretaan tietynlaiselle henkiselle taantumiselle, joka tapahtuu retkeilymajoissa, kun iso joukko samanhenkisiä vaeltajia käy läpi päiviensä havaintoja. Norjalaiset eräihmiset ovat melko suorituskeskeisiä, ja heitä kiinnostavin puheenaihe on reitteihin kulunut aika. Huonoa säätä ei ole olemassakaan, eikä moniakaan haittaa hernerokkasumu – vain amatöörit vaeltavat maisemien vuoksi. Ulkomaalaisille turisteille annetaan anteeksi, jos heidän tuulitakeissaan ei ole ilmaväyliä, mutta norjalaisilta odotetaan perehtyneisyyttä urheilutekstiilien maailmaan.

Jossain vaiheessa Are pelkää kumppaninsa hurahtavan vaellususkoon, sillä tämä saattaa kadota haaveilevaan hurmostilaan jo vartin hiihtämisen jälkeen. Hän itse ei pääse eroon itsekriittisestä ironiastaan silloinkaan, kun sadat muut ottavat itsestään haltioituneita valokuvia yläruumis paljaana. Takuulla retkeilyyn ja ulkoiluun liittyy nykyihmisillä uskonnollisia piirteitä, joista käännytysinto on ilmeisin piirre.

Oletin, että kirjassa kuvattaisiin rankempia ja pidempiä vaelluksia, joihin kirjan nimi tuntuisi viittaavan. Suomalaiseen eräjormailuun kun kuuluu olennaisena osana telttailu, ja eksyminen jonnekin netin ja puhelinverkon katvealueelle. Kovin suurista kärsimyksistä teos ei kerro, mutta mikä on kärsimystä kullekin, on aina subjektiivisesti mitattua, ja pystyin hyvin samastumaan kertojan hahmoon. Ihan pelkkää standuppia teos ei ollut, vaan kyllä se sai minut pohtimaan muun muassa luokkaeroja, aikakäsitystä ja vapaa-ajan käsitteen muutosta.

Historiallisesta näkökulmasta kiinnostavaa on, että 1800-luvulla yläluokkaiset brittimatkakirjailijat ”löysivät” myös Norjan, ja tekivät vaellusretkiä vuonoille ja vuoristoon jo ennen kuin näissä oli alkeellisimpiakaan palveluja turisteille. Köyhillä norjalaisilla ei tuolloin ollut aikaa tai kiinnostusta retkeilyyn, vaan kaikki luonnossa oleminen oli kohdennettu elinkeinon harjoittamiseen.

Kirjassa mainitulla kuuluisalla Finsen asemalla olen pysähtynytkin, eikä reissusta ole vielä kymmentäkään vuotta. Tämä on siis asema Oslon ja Bergenin välillä, jossa pitkänmatkan junat pysähtyvät kahdeksi minuutiksi siksi, että turistit voisivat hypätä ulos valokuvaamaan. Finse on niin korkealla (1222 km), ettei sinne pääse maantietä pitkin lainkaan. Ja vaikka en tuolla seminaarimatkalla ollut ehtinyt perehtyä etukäteen maantieteeseen, olin kyllä häikäistynyt näkemästäni.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joilla luontoelämysten dokumentointi sosiaalisessa mediassa on lähtenyt lapasesta. Se voi antaa vinkkiä raikkaampien tulokulmien löytämiseen kuin #vapaa.

Twin Peaksia norjalaisittain

Teos: Jo Nesbo: Valtakunta (Johnny Kniga, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Matti Ruokonen

Blogissani olen usean kerran valitellut sitä, kuinka hitaasti olen lämminnyt Jo Nesbon dekkareille, sillä tiedän niiden olevan loistavia. Ehkä teoksissa on jopa rasittanut kirjailijan perfektionismi, tai tietynlainen seikkaperäisyys. Tai olen lukenut niitä tilanteissa, jolloin olisin kaivannut vähän kepeämpää viihdettä.

Dekkarimaestron uusin teos ei sijoitu Osloon, ei kerro Harry Holesta, ja dekkarinakin se on varsin erikoinen niin asetelmaltaan kuin rakenteeltaan. Se sijoittuu syrjäiseen kuntaan jonnekin Christiansandin kaupungin kupeeseen, joka tuntuu olevan Norjan Bible Beltiä ja amerikkalaistunutta aluetta. Paikallisella väellä on paljon Amerikan-sukulaisia, mutta välillä käy myös niin, että rikkaat ja menestyneet emigrantit palaavat kotinurkille paikallista elinkeinoelämää elävöittämään.

Teoksessa keski-ikää lähestyvät veljekset Roy ja Carl kohtaavat viidentoista vuoden hiljaisuuden jälkeen. Roy on jämähtänyt juurilleen bensa-aseman hoitajaksi, kun taas Carl on lähtenyt Amerikkaan ja päätynyt kiinteistöalan yrittäjäksi barbadoslaisen Shannon-vaimonsa kanssa. Pariskunnalla on lennokkaita suunnitelmia luksushotellin perustamiseksi Carlin vanhaan kotikylään, ja he etsivät hankkeelleen paikallisia sponsoreita joukkorahoituksen turvin.

Pienellä paikkakunnalla on ratkaisemattomia, jo vanhenneita rikoksia, ja insesti ja alaikäisiin sekaantuminen tuntuvat olevan juurtuneita lieveilmiöitä, joita uskonnollinen ilmapiiri hyssyttelee. Suuria kansankokouksia on nähty viimeksi 70-luvulla helluntaiherätyksen muodossa, mutta Carlin hotellihanke saa taas kyläläiset kokoontumaan sankoin joukoin. Hotellia myös vastustetaan siksi, että se tuntuu olevan kohdistettu vain rikkaille ja ulkomaalaisille, mutta toivo uusista työpaikoista saa osan porukasta puhaltamaan yhteen hiileen.

Royn ja Carlin keskinäinen suhde käy tarinan aikana koko ajan kummemmaksi, ja takaumien kautta poikien isäsuhde saa syventyvän tummia värejä. Carl ei voi olla tuntematta vetoa nuoruuden heilaansa, yläluokkaisen valtiotieteilijä-Mariin, joka on tarinassa jonkun sortin Laura Palmer-hahmo. Reipas poikkinaiminen kuuluu muutenkin kylän kulttuuriin, ja siihen osallistuvat niin teinit kuin setämiehet ja puumanaiset.

Teoksen nykyisyyden tapahtumien aika-akseli on vuoden-pari, kun taas sukuromaanina se venyy poikien edesmenneen isän lapsuuteen, joka myös sijoittuu Yhdysvaltojen Minnesotaan. Tämä on taatusti pisin romaani, jota olen kuunnellut äänikirjana, ja pysyin tässä juonessa paremmin mukana kuin Harry Hole-romaaneissa paperikirjoina.

Twin Peaks-vibojen lisäksi olin löytävinäni Valtakunnasta kreikkalaisen tragedian elementtejä, kunnon synkistelyä, isänmurhaa, äidinmurhaa (tai murha-aikeita), insestitabun käsittelyä ja sielua jäätävää syyllisyydessä vellomista. Viihteellisyyttä tarinaan Nesbo luo pistämättömän ajankuvan muodossa, vaikka kuvattu peräkylä ei lopulta ole muuttunut paljoa veljesten elinaikana.

Toistaiseksi tämä on paras Nesbolta lukemani teos, joka onnistui vangitsemaan huomioni kahdeksi päiväksi. Teosta voi lukea monella eri tasolla – dekkarina, trillerinä, sukuromaanina, kulttuurin kuvauksena, ja uskoisin sen miellyttävän myös muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Pidetään Narvik salaisuutena

Teos: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. (WSOY, 2020)

Juuri nyt iloitsen kirjasyksyn alkamisesta, ja monista uutuuksista listallani, joita onneksi on tulossa postiluukkuuni myös ihka oikeina paperikirjoina. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa saa nyt luvan olla ensimmäinen kotimainen uutuus, josta bloggaan.

En osaa sanoa, mikä Kinnusen kirjoista on suosikkini, mutta tämä uutuus on hyvä kandidaatti sellaiseksi. Teos on taas leimallisesti pohjoisen äänitorvi ja sijoittuu Lapin sodan aikaan Narvikiin, Lappiin ja Kainuun selkosille. Teoksessa on taas vahva naisnäkökulma, ja se kuvaa suomalaisia natsien palvelijoita ja morsiamia hankalassa pattitilanteessa.

Kinnunen nimeää teoksensa vaellusromaaniksi, ja matkan teko on tosiaan sen keskiössä. Teos sopii hyvin näihin loppukesän tunnelmiin, kun moni on käynyt Jäämerta ihailemassa ainoana turvallisena ulkomaan matkakohteena. Itse olen käynyt Narvikissa lapsena perheen automatkalla, mutta kuvien ulkopuolella en reissua aktiivisesti muista. Uskoisin, että keskivertolukijan ymmärrys Norjan lähihistoriasta kasvaa tämän teoksen kautta. Onneksi Kinnunen ei kuitenkaan sorru opettavaisuuteen, vaan antaa tarinan viedä ja soluttaa faktat säilykepurkkien kansiin ja kehtolaulujen säkeiden väliin.

Kolme naista, Irene, Veera ja Katri onnistuvat pakenemaan Narvikin norjalaisten ylläpitämältä vankileiriltä lähettämistä laivateise Hankoon paljon pelättyihin Valvontakomission kuulusteluihin maanpetoksesta. Pieni määrä naisia, lähinnä raskaana olevia ja kolmannen valtakunnan rotukriteerit täyttäviä, pääsee tämän sijaan matkustamaan lastensa isien perään Saksaan, mutta kaikilla ei ole sopivaa synnyttäjän lantiota. Epävarmaa myös on, kuinka Frankfurtin anopit suhtautuvat taivalkoskelaisiin maalaisminiöihin.

Irene, kanttorin vaimo itärajan etämaapitäjästä, on muutenkin lapseton ja liian vanha tullakseen valituksi arjalaisten laivaan. Veera on huonomaineinen nainen samalta kylältä, joka on jättänyt poikansa muiden hoitoon seikkailunhalun takia. Katri on lestadiolaisen perheen nuori tytär, joka heilastelee Wernerin kanssa ja jonka ymmärrys omasta hedelmällisyydestään ei ole kovin vankka. Hän on huomaamattaan tullut raskaaksi ja pelkää sukunsa vastaanottoa kotipuolessa.

Irene on tarinan avainhenkilö, vaikka kyseessä on enemmän moninaisten kohtaloiden kirjava kudelma. Mukaan mahtuu Ireneä vanhempiakin naisia, kuten sairaanhoitaja Aili, jonka on kompurajaloiltaan vaikea kiivetä kuorma-auton lavalle. Osan naisista motiivit liittyä Wehrmachtin palvelukseen ovat saattaneet olla ideologiset, mutta suurimman osan poliittinen lukutaito ei riitä ideologian julistamiseen. Uutiset rajan takaa Suomesta tuntuvat epäluotettavilta, eikä kukaan tiedä, millainen vastaanotto heillä siellä on edessä.

Yhteisellä patikkamatkalla naisten on vedettävä samaa köyttä, vaikka käsitykset moraalista ja maailmanpolitiikasta eroavat. Yöpyminen heinäladoissa ja talojen isäntäväeltä piileskely tekee kolmikosta väliaikaisen tiimin. Irene kuitenkin tietää, että jos vielä saa anteeksi mieheltään ja tulee kyläyhteisön osaksi uudelleen, ei hän sen jälkeen voi enää pitää yhteyttä muihin saksalaisten morsiamiin. Matkaystävyys on väliaikaista, ja solidaarisuuden hetkiäkin värjää synkkä häpeä.

Uskonnollisuus on keskeinen säie romaanissa, jossa välillä rukoillaan yhdessä neljällä kielellä. Naisten leirille mahtuu myös saamelaisia, ja joitain laivasta pudonneita saksalaisia. Irene joutuu punnitsemaan uudelleen suhdettaan Siionin lauluja rakastavaan mieheensä, joka suhteen alkuaikana sortui viihdyttämään morsiantaan myös Offenbacherin syntisin sävelin. Lestadiolaisuus elää teoksessa pohjavireenä, mutta Irenen asema tuossa yhteisössä synnyttämättömänä ottoäitinä ei ole ollut kovin vankka.

Teoksen takaumat 1920-30-luvuille antavat välähdyksiä pienen paikkakunnan seuraelämästä, ja pikkuporvarillisista piireistä, joissa kanttori ja tämän rouva ovat kunnan lääkäreitä ja vallesmanneja syrjäisemmässä asemassa. Irenen suru kohdistuu ottopoika Henrikiin, joka karkasi kanttorin tiukkaa kurinpitoa maailmalle. Surussaan ja tilaisuuden koittaessa hän sitten tekee saman, ottaa hatkat ja kapsahtaa yli-ikäisenä hupsuna kyytiä tarjoavan upseeri-Klausin matkaan rajan taa.

Äänikirjaa kuunnellessa väsähdin raskaimpien erämaataipaleiden aikana, ja jouduin kelailemaan teosta eestaas. Koska teoksen aika-akseli on vain yhteen kesään ulottuva, sen juoni ei ole liian kompleksinen äänikirjatoteutukseen. Omalla kohdallani taisi tapahtua perinteiset, eli aloin pitkästyä, kun tuntureilla tarpomista oli tapahtunut yli muutaman sivun verran. Uskallan kuitenkin suositella teosta niillekin, jotka eivät jostain syystä syttyneet Kinnusen aiemmista teoksista. Tämä ei ole monipolvinen, kompleksinen sukuromaani, ja historiallisena romaaninakin episodimainen. Tarinaan voi sukeltaa tietämättä Lapin sodan taustoista paljoa. Myös sotaromaanina teos on armollinen, sillä kovin pahoja julmuuksia se ei dokumentoi, niistä vaan huhutaan. Se, mitä on tapahtunut Ruijassa, on naisten hämärässä tietoisuudessa, mutta he eivät koe olleensa osana koneistoa, joka kykenee äärimmäisiin tekoihin.

Teos on saanut jo lyhyen hyllyelämänsä aikana valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa, enkä takuulla ole ensimmäinen siitä bloggaava. Veikkaan teokselle myös palkintoja, ja vähintään Finlandia-ehdokkuutta.

Olisin ehkä hehkuttanut teosta enemmän pari vuotta sitten, kun minulla oli lukulistalla menossa intensiivinen antifasistinen kausi. Tosin tämä teos yleisinhimillisessä viisaudessaan ei aiheuttanut samaa puistatusta kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Dora tai Rosa Liksomin Everstinna. Mutta nämä kolme teosta muodostavat tuhdin lukupaketin, joka valottaa naisten toimijuutta natsi-Saksan palveluksessa todella monisyisesti.