Eräretki karhun sisään

IMG_1437Välillä taas epämukavuusalueelle. Blogissani arvioidaan tasaiseen tahtiin ”miehekkäitä” kirjoja kuten veijaritarinoita ja kertomuksia tyhjenevän maaseudun miesten kohtaloista. Pyrin blogissani tietoisesti kaivamaan esiin ääniä varsinkin itäisestä ja pohjoisesta Suomesta. Olen viime aikoina oppinut, mitä selkoset terminä tarkoittaa, ja osaan arvostaa kirjallisuutta, jossa rönttöset maistuvat nokikahvin kanssa – kunhan metsässä ei viihdytä puolta romaania.

Mikko-Pekka Heikkisen teoksia olen kuikuillut pitkään ja todennut joka kerta, etteivät ne ehkä ole minua varten. Varsinkin novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho, ja muutama muu erätarina (Johnny Kniga, 2010) on ollut syynissäni, ja kiinnostus on lopahtanut sanaan ”erätarina”. Ok, olen kyllä nauttinut minimiannoksen Veikko Huovista, joten en ole aivan noviisi genressä. Jaksoin taannoin rämpiä läpi teoksen, jossa aikamiehillä ei ollut muuta tekemistä kuin varastella vieraiden tilojen lampaita. Se oli jopa hälyttävän hauska, vaikka siinä ei paljoa sivilisaatiota nähty.

Tässä tarinoiden universumissa liikutaan Lapin ja Kainuun lisäksi pääkaupunkiseudulla, jossa pitkiä kalsareita Diesel-farkkujensa alla salaa käyttävät pohjoisen siirtolaiset kaipaavat eri intensiteeteillä kotiin. Eräjorma on sellainen kaupungissakin, vaikka joutuisi metsästämään hirven puutteessa oravia ja joutsenia. Nuuksion kansallispuistoon voi hätätapauksessa paeta harrastamaan erärunkkausta kuvitteellisen Inarinsa kanssa, mutta käy yksin ähöttäminen Seurasaaren kallioillakin, jos osaa valita suojaisan nurkan.

Heikkinen on itse kainuulainen, joka ilmeisesti on viettänyt viime aikoina enemmän aikaa Lapissa kuin ”juurillaan”. Tarinoista minua puhutteli eniten ”Kutturan gansta”, jossa Morottajan Toni kokee tarpeen savustaa vihollisensa Gauriloffin Teron hoodeiltaan vain siksi, että tämä kehtaa käyttää Public Enemyn hupparia hänen reviirillään. Lähimmälle R-kioskille on pitkä matka, ja samat kolme LA:n jengisodista kertovaa vuokravideota kuluu saman asiakkaan käytössä viikonloppuisin. Myyttinen Kuttura herättää jo kiinnostussa näissä novelleissa, ja sinne palataan myöhemmässä romaanissa Terveiset Kutturasta (2012).

Eläinten rooli novelleissa on vahvasti maagis-realistinen. Ukkometso kaataa koululaisen ja vanhuksia tahdonvoimallaan, sopulit ajavat kokonaisen Utsjoen syömään nötköttiä bunkkeriin, näädät emigroituvat Berliiniin vikittelemään saksattaria ja Eläinmuseon karhun sisältä löytyy wannabe-eräjormalle makoisin turvapaikka. Karhutarina nauratti minua eniten, sillä olen itsekin kokenut koomisen kauhun hetkiä kyseisen museon käytävillä. En voi sietää täytettyjä eläimiä, mutta lapseni rakastivat tuota museota pieninä ja kävimme siellä mielestäni liian usein. Tarina herätti jopa nostalgisen halun palata pääkallopaikalle.

Tarinat ovat huikean tiiviitä ja monipolvisia. Pohjoisen Suomen kolkkien moninaisuus pääsee hyvin esiin, kun ensin metsästetään näkymätöntä miestä Puolangalla, sitten harjoitellaan tervahaudan kaivuuta eräkämpillä Suomussalmella ja lopulta päädytään räjäyttämään Alkon sisältämä kauppakeskus Nuorgamissa lestadiolaisten uskonveljien toimesta. Aluepolitiikkaa harrastetaan vahvan parodisesta horisontista uudelleenasutusohjelmien ja pohjoisen itsenäistymisskenarion kautta.

Joissain tarinoissa oli hieman toiston makua. Miesten reviiritietoisuus ja asehulluus korostuivat läpi kirjan, ja oodeissa itsetyydytykselle oli kaikissa sama poljento. Parin loppupuolen novellin kohdalla hyydyin kokonaan, ja täytyy sanoa, että nautin enemmän niistä perinteisemmistä erätarinoista kuin toiminnallisista poliittisista satiireista. Lukukokemus oli hengästyttävä, enkä missään nimessä suosittele teoksen ahmaisemista suurina paloina. Jokainen tarina vaatii hengähdystaukoa, eli kokoelmasta riittänee iloa pidemmäksi aikaa.

Taisin pitää Nuorgamin Alkon tuhosta enemmän kuin esimerkiksi Mooses Mentulan Lappi-aiheisista novelleista, jotka ovat urbaanimpia ja ihmissuhdekeskeisempiä. Pidin teoksesta jopa enemmän kuin Rosa Liksomin varhaisista klassikkonovelleista, joita luimme teineinä posket punaisina lähinnä eksplisiittisen seksuaalisen sisällön vuoksi. On hyvin mahdollista, että luen Heikkiseltä pian toisenkin teoksen, ja toivon mukaan en sekoita häntä Antti Heikkiseen, jonka tyylissä on jotain samaa pohjoisen kaimansa kanssa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 41: Teoksen kannessa on eläin.

Elämä on Risifruttia ja vaniljateetä

Ennen-kuin-kaikki-muuttuu-624x889Joskus elämä koostuu pelkästä Risifrutista ja vaniljateestä. Tai sitten se koostuu teennäisistä juhlista, joissa kaikille on jo ovelta jaettu valmiit repliikit. Joskus elämän romanttiseksi sisällöksi riittää kuuluisan näyttelijän stalkkaaminen hänen kantabaarissaan, ja jos pääsee komistuksen kanssa tupakkapaikalla jutulle hänen kertoessa sinulle tulevasta matkastaan Lissabonin leffajuhlille, silloinhan olet jo seitsemännessä taivaassa. Joskus hurmiolliseen seksiin riittää pelkkä kampaajakäynti, mutta session jälkeen on lohdutonta katsoa peiliin ja moikata siellä naista, joka muistuttaa 44-vuotiasta germaanisen filologian amanuenssia.

Tällaista on helsinkiläisten nuorten aikuisten arki Taina Latvalan novellikokoelmassa Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015). Novellien kertojat, joilla monista on yhtymäkohtia toisiinsa (ja joissa monessa nimetön kertoja voi olla sama henkilö eri vaiheissa), ovat kaikki suht neuroottisia ja mukavuudenhaluisia tyyppejä, jotka pelkäävät suuria elämänmuutoksia. Moni heistä unelmoi ns. tavallisista asioista kuten pysyvästä parisuhteesta ja lapsista, mutta heittäytyminen rakkauden vietäväksi on heille vaikeaa. Useamman kerran esiintyvä naiskertoja on jättänyt poikaystävänsä Matiaksen Johnny-nimisen Siwan kassan takia, mutta Johnnynkaan kanssa ei ole helppoa, sillä tämä polttaa ja juo liikaa, ja jos ei polta, on varsinainen pirttihirmu. Tarinoiden naisilla on taipumusta yliherkkyyteen ja masentuneisuuteen, ja lisäksi he haluaisivat elää elämäänsä ilman alkoholia, mikä on varsinkin Kallion älykköpiireissä hankalaa.

Novellien seurustelukuviot tuntuivat tarinoilta, jotka olen jo kuullut, mutta kiinnostavampia havaintoja tehtiin ystävyydestä ja suhteesta eläimiin ja luontoon. Novellin ”Kilpikonnan äiti” päähenkilö haluaa sijoittaa osan pariskunnan kihlarahoista kilppariin sen sijaan, että he matkustaisivat romanttisesti Pariisiin. Poikaystävä on turhautunut symbioottisen suhteen aikana, joka ei suo maisteriksi valmistuneelle kihlatulleen aikaa etsiä töitä, mutta nielee kiukkunsa ja yrittää ymmärtää. Vaikka tarina on humoristinen, siinä on syvällistä ajankuvaa sukupolvesta, joka on jokseenkin kokonaan käpertynyt sisäänpäin.

Toinen herkullinen eläinaiheinen novelli oli ”Kissan yksityisyys”. Sitä lukiessani jopa käkätin ääneen. Se oli myös novelleista absurdein, käytiinhän siinä läpi lähes kafkamainen metamorfoosi. Toimittajanainen joutuu siinä vaikeuksiin, koska on paljastanut liikaa haastateltavan kissan seksuaalisuudesta. Haastateltava on suostunut kertomaan Hurma-lehdelle polyamoriastaan, mutta kissaan liittyvä heitto oli tarkoitettu yksityiseksi läpäksi. Toimittajanaisen pelko uran katkeamisesta ja oikeusjutun tuomiosta saa hänet masennuksen äärirajoille.

Kolmas novelli, josta pidin erityisesti, oli ”Italialainen ystävä”. Siinä Johnnyn tyttöystävä saa lomaa parisuhteestaan taiteilijaresidenssissä Edinburghissa. Neuroottista naista jännittää kuitenkin kaikki, kuten asuintalon oven aukeaminen, sillä avun pyytäminen tuntemattomilta naapureilta on hänelle kauhistus. Valentino-niminen katusoittaja tuo hänen elämäänsä uutta ajateltavaa, ja hän uskaltaa jopa käydä miehen kanssa ulkona kaksi kertaa, vaikka pelkääkin täitartuntaa. Valentino ei ole pelkkä päämäärätön kulkuri, vaikka saattaa siltä näyttää ja haistakin, nukkuuhan hän osan öistään puistonpenkeillä. Eniten ystävyydessä naista arveluttaa juuri italialaisen ystävän spontaanius – hänhän saattaa hyvänen aika tupsahtaa joku päivä Helsinkiin sohvapaikkaa kinuamaan. Persukielellä tarinan kertojaa voisi luonnehtia jopa nuivaksi, sillä hän ei todellakaan toivota vieraita kotiinsa avosylin ja jos toivottaakin, siellä pätevät tiukat reunaehdot. Ja huomio, tässä uusi ystävä on ”vain” italialainen – muiden maanosien ystäviä tämän mimmin elämään tuskin astuu koskaan. Eksoottisinta, mitä hänelle voi tapahtua, on visiitti nepalilaiseen ravintolaan, mutta sielläkin hän ottaa aina saman palak paneer-annoksen. Tämä on jo hänelle merkittävä rajanylitys.

Kai novelleista nousi elämänmuutoksen hitaan odottelun lisäksi keskeiseksi teemaksi elämänhallinta. Kertojat ovat kaikessa rasittavuudessaan hyvin inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Kukaan heistä ei ole erityisen syrjäytynyt, tosin kilpikonnan äidistä ja kissamokan tehneestä toimittajasta voisi jollain lukijalla olla jo huoli. Novellit kuvaavat korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten, erityisesti luovien alojen ammattilaisten, elämismaailmaa. Kokoelmassa oli paljon yhteistä esimerkiksi Riikka Pulkkisen miniromaani Iiris Lempivaaran levottoman ja raskaan sydämen (2014) kanssa. Kahden novellin pohjalaisviritys muistutti kuitenkin ei-kaupunkilaisista juurista ja siitä rikkaudesta, kun ollaankin muualta kotoisin.

 

Äitien ja tytärten tossujen alla

polynimurikauppiasSari Pöyliö oli minulle ennen eilistä uppo-outo esikoiskirjailija. Hänen novellikokoelmansa Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena, 2014) on saanut positiivista huomiota eri medioissa. Itse huomasin teoksesta ensimmäisenä nimen, josta arvasin jotain erikoisempaa proosaa olevan tarjolla. Oman pitkäaikaistyöttömyyteni aikana ainoa te-toimiston minulle ehdottama työpaikka oli  nimenomaan pölynimurikauppiaiden esimiehenä, eli jo valmiiksi sorrettujen sortajana. Ovelta ovelle-kauppiaiden aika kun on ollut auttamattomasti ohi jo parisenkymmentä vuotta. Tässä tosin pölynimurikauppiaaseen retkahtava ja hänen matkaansa lähtevä äiti tekee virheensä pallo-Hoovereiden aikana. Itse sain ovelleni epätoivoisia imurikauppiaita vielä pari-kolme vuotta sitten, mutta en tohtinut pyytää heitä sisään.

Teos siis kertoo äideistä, tyttäristä ja heidän vinksahtaneista huoltosuhteistaan. Novelleja on kahdeksan ja ne valottavat sukupolvien rinnakkaiseloa hyvin erilaisista vinkkeleistä, eri ikäkausina. Hyvän äidin myytin murtaminen ei ehkä ole päällimmäisenä tarkoituksena, onhan sitä tehty kaunokirjallisuudessa jo vuosikymmeniä vaihtelevalla tuloksella. Tässä kai lähdetään jo liikkeelle oletuksesta, että äitiyden arvioiminen hyvä-paha-akselilla on menneen talven lumia. Näissä novelleissa äidit ovat kadonneet, paenneet äitiyden taakkaa, tai he usein kokevat tulevansa nurkkaan ahdistetuiksi sovinnaisempien tytärten vaatimuksista. Kuolleet äidit yrittävät vielä herätä henkiin, tai vaikuttavat tytärten elämään haudan takaa.  Viimeisin novelli ”Melkein ihminen” kertoo kurssista, joka järjestetään kuoleville ja jo vainajille, ja siellä aiempien novellien ongelmaäidit kohtaavat sosiologisen intervention merkeissä. Kurssin tarkoituksena on pohtia, missä vaiheessa naisen elämä on alkanut esiintyä valintojen, ei kohtalon, spektrin kautta. Ideana loppunovelli on kiehtova, mutta toteutus tuntuu hieman päälleliimatulta.

Novellissa ”Vahva vanhemmuus” nyky-yhteiskunnan tekopirteä höpöhöpökurssien maailma esiintyy aidomman tuntuisena. Entisen suurtalouskokki Silla Sahanpään elämä työttömänä yksinhuoltajana ja te-toimiston pakkopullakurssilaisena nauratti ja itketti hyvällä tavalla. Kun Silla ei suostu avautumaan elämänsä kriiseistä jaxuhali-retoriikkaa pursuavalla kurssilla, häntä puhutellaan käytävällä ankarasti motivaation puutteesta. Samalla Silla saa sosiaalitoimistosta laina-auton, jotta hän voisi vihdoin matkustaa synnyinpaikkakunnalleen ratkaisemaan oman äitinsä arvoitusta, Viisitoistavuotiaan tyttären raskausuutinenkin painaa. Ovatko teiniäitiys ja yksinhuoltajuus todella näin periytyvää sorttia? Novelli ei sinänsä kommentoi ilmiöiden yleisyyttä, vaan kertoo ehkä enemmän yhteiskunnan asenteista köyhiin perheisiin.

Toinen suosikkinovellini oli ”Härän haju”, jossa valtion virastossa normaattorina työskentelevä Ritva itsenäistyy ja löytää lihallisen puolensa. Äidin kuoltua hän muuttaa kartanomaisesta residenssistä ihmisten ilmoille rivitaloon, jossa hän kohtaa sosiaalisen naapurin, tanssitaiteilija Helen Ellenin. Ritva joutuu tahtomattaan Helenin tytärten vahdiksi tämän tästä, sillä Helen on rakastunut eikä voi viedä lapsiaan seksitreffeille. Naapurinrouvan estottomuus järisyttää Ritvan maailmaan samalla, kun hän aistii esimiehestään kielletyn myskin tuoksun. Normaattorin tehtäväkin on muutospaineiden alla, ja mahdolliset yt-neuvottelut uhkaavat naista. Äidin siveä esimerkki on saanut Ritvan sonnustautumaan yksinäisessä asunnossaankin nukkumarintaliiveihin. Naapuruussuhteen käsittely oli tässä tarinassa se ”clue”, koska olen ymmärtänyt, että tämän tyyppinen ”yhteisöllisyys” on täysin katoavaa kansanperinnettä. Helen Ellen ei koe käyttävänsä Ritvaa hyväkseen, vaan pitää häntä aidosti ystävänään. Ritva taas ei ole tottunut tällaisiin spontaaneihin tutustumisiin, vaan pyrkii pitämään suhteen etäisenä puhumalla kesäverhoista. Epäsuhtaisesta naapuruussuhteesta saattaa kuitenkin syntyä molemminpuolista hyvää.

Viimeaikaisista lukukokemuksistani nostaisin Pöyliön rinnalle kimpassa luettavaksi Mirjam Lohen novellikokoelman Hissimusiikkia (2014), jossa oli vastaavanlaisia surrealistisia tunnelmia ja vahvaa yhteiskunnallisuutta.  Pöyliön novelleissa jatkuvuus on vahvempaa, kun taas Hissimusiikissa volyymin vaihtelu ja postmoderni kohina olivat varmasti tarkoituksellisia efektejä. Ironia/parodia-akselilla kirjan huumorissa oli jotain yhteistä Antti Holman sketsihahmojen (ja miksei Järjestelijä-romaaninkin) kanssa, ainakin tuo edellämainittu Ritva hieman muistutti minua Pahasen Leenasta.

PS: Olen myös yrittänyt tässä keriä auki ajatuksiani irlantilaisen Colm Tóibinin novellikokoelmasta Äitejä ja poikia (2006/2013), mutta teos oli sen verran kompleksinen, ettei arvio meinaa millään valmistua. Äideistä ja tyttäristä kirjoittaminen tuntuu helpommalta kuin äideistä ja pojista. Tai ehkä tällä bloggarilla on vain tilanne päällä…

Sinisestä mustaan sesonkiin

41aE4zxdfoLTäydellistä kaamoskirjaa etsiessä pysähdyin hyllylleni, josta löysin vanhat aarteeni, Hanif Kureishin novellikokoelmat Love in a Blue Time (Faber&Faber, 1997) ja Midnight All Day (Faber&Faber, 1999). Monet suomalaiset lukijat luultavasti muistavat Kureishin parhaiten kahdesta ensimmäisestä teoksesta, romaaneista Esikaupunkien Buddha sekä Musta albumi. Itsellänikin nämä romaanit ovat kulkeneet mukana jonkinlaisina monikulttuurisina kulttikirjoina, joista eniten mieleen on jäänyt pakistanilaistaustaisten toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten radikaali irtiotto vanhempiensa arvoista ja elämäntavasta. Romaaneissa sävy on karnivalistisen pyrotekninen – moni voisi kokea niiden olevan jopa täyteen ahdettuja Lontoon tarjoamaa hedonismia.

Kureishi on julkaissut vain nämä kaksi novellikokoelmaa – hänet tunnetaan enemmän romaanikirjailijana ja käsikirjoittajana. Osa novelleista käsittelee aika lailla samaa aihepiiriä kuin ensimmäiset romaanit – luovan luokan elämäntuskaa, seksiä, huumeita ja rock’n rollia (tai rave-musiikkia). Suurin osa novellien päähenkilöistä on työttömiä tai freelancerpohjalla vetelehtiviä keski-ikäistyviä miehiä, joiden itseä paljon nuorempi tyttöystävä on raskaana ja joiden pitäisi pakon edessä ryhdistäytyä, mutta he eivät tiedä, miten. Koen, että Kureishi on taitavampi naisten kuin miesten kuvaaja, tai ainakin hänen naishahmonsa tuntuvat monisärmäisemmiltä kuin nämä harmaantuvat kehdonryöstäjät. Tiedän, että hän on myöhemmissä teoksissaan luonut vähemmän ennalta-arvattavia ihmissuhdekuvioita kuin näissä novelleissa – esimerkiksi elokuvassa The Mother käsiteltiin ikääntyvän naisen tabusuhdetta nuoreen remonttimieheen. Näiden kertomusten keskiössä on pitkälti miesten ikäkriisi, ja ikäeroja käsitellään jopa nyansoidummin kuin luokka- ja etnisiä eroja.

310PDGXEGXL._SX301_BO1,204,203,200_Love in a Blue Time on monisanaisempi ja kenties myös monipuolisempi kokoelma, kun taas Midnight All Day käsittelee, kuten nimestäkin voi päätellä, masennusta, erityisesti diagnosoimatonta piilomasennusta, johon on vaikea hakea apua. Olen lukenut Midnight:in jo kolme kertaa, joten sen täytyy olla tärkeä teos minulle aiheen vuoksi, vaikka tällä kertaa koin tarinoiden toistavan itseään liikaa. Love in a Blue Time-teoksessa ihastuttivat edelleen kolme maahanmuuttoaiheista novellia, joista tunnetuin, ”My Son the Fanatic” on myös tullut eloon valkokankaalla. Leffan käsikirjoitusta on taatusti laajennettu tämän lyhyen, 13-sivuisen novellin pohjalta, mutta tunnelma ja perustava ristiriita pysyvät samoina.

Teos johtaa myös olennaisten arkisten ongelmien äärelle, kuten pohtimaan, pitäisikö S/M-leikkien jäljet peittää puolisolta silloin, kun partnerina on ollut joku muu, tai kuinka toimia, kun ollaan ensi kertaa lapsimorsiamen luona esittäytymässä tämän vanhempien luona, eikä talon vessa suostu vetämään jättipökälettä. Kun matkustetaan Pakistaniin, voidaan pohtia, kuinka kauan kestää, ennen kuin vasemmistolaiseen solidaarisuuspuheeseen uskova ihminen oppii komentelemaan palveluskuntaa ja uhkaamaan näitä potkuilla – silloinkin, kun sisäkkö jopa nyppii hänen nenäkarvansa. Tai kuinka toimitaan, jos haluaa mennä Karachin rannalle kuhertelemaan paikallisen hottiksen kanssa, mutta poliisit vaativat rannalle menijöiltä avioliittotodistuksia? Minusta nämä kysymykset ovat oikein piristäviä tällä harmaalla säällä.

Lempinovellini sinisessä kirjassa oli ”With Your Tongue Down Your Throat”, jossa vapaamielisen kasvatuksen saanut puolipakistanilainen Nina kohtaa siskopuolensa Nadian. Tyttöjen isä on jättänyt Ninan äidin tämän vasta odottaessa Ninaa ja karannut takaisin Karachiin vaimonsa luo, jonka olemassaolosta kukaan ei Britanniassa tiennyt. Tytöt ovat syntyneet samana vuonna, mutta tapaavat ensi kertaa vasta parikymppisinä Lontoossa, jonne heidän isänsä suostuu Nadian vihdoin lähettämään. Nadia on Ninan tummempi puolisko, mutta muotitietoinen ja muutenkin perillä suuren maailman dekadenssistä. Iskettyään Ninan äidin miesystävän Howardin hänet lähetetään takaisin Karachiin, mutta Nina lähtee samalla lennolla vastavierailulle. Kielisuudelmissa molemmat siskot ovat ammattilaisia, ja Nina kohtaa isänsä luona täysin erilaisen todellisuuden kuin olisi voinut uskoa. Karachilaiset nuoret eivät eläkään niin pyhää tai puhdasta elämää kuin Nina oletti. Kaikki kielletty tehdään vain tiheämpien verhojen takana kuin Englannissa.

Mustassa kirjassa minua puhutteli eniten novelli ”Sucking Stones”, joka kertoo nelikymppisestä eronneesta opettajasta Marciasta, joka yrittää breikata esikoiskirjailijana. Marcialla on kiireitä kirjoittajapiirissään, ja tämän lisäksi hän saa vastakaikua ihailemaltaan menestyskirjailija Aurelia Broughtonilta, joka suostuu lukemaan tämän julkaisemattoman käsikirjoituksen. Marcialla on kompleksinen äitisuhde, mutta äiti on ainoa henkilö, joka suostuu hoitamaan hänen poikaansa kirjallisten rientojen ajan, joten napanuora on tiukalla. Kiinnostavin hahmo tarinassa on Marcian outo bulgarialainen miesystävä Sandor, joka on töissä hotellin portieerina voidakseen lukea Hegeliä kaikki yöt. Aurelia osoittautuu uskomattomaksi vampyyriksi, joka todennäköisesti ryöstää kirjojensa ideat aina joltain hyväuskoiselta aloittelijalta. Muutenkin Marcian elämä on itseaiheutetussa jumissa – kivien imemisen metafora kuvaa hänen ja hänen äitinsä yhteistä elämänasennetta.

Midnight All Day on kerronnaltaan minimalistisempi, ehkä muodoltaan klassisempi kokoelma kuin Love in a Blue Time. Pidän paljon teosten väriteemasta ja väriliukumasta sinisestä mustaan. ”Mustat” hahmot ovat depressiossaan enemmän levottoman itsetuhoisia kuin sängyssä makaavia vihanneksia. Perhe-elämän ja vakavan huumeriippuvuuden cocktail tuntuu tässäkin pelottavalta, vaikka Kureishi ei ihannoi eikä moralisoi huumeiden käyttöä. Monet hahmot ovat myös onnistuneet hyväksymään sisällään vellovan tyhjyyden ilman päihteitä, eli teos antaa vinkkejä parantumisesta.

Yritin myös updeitata tietojani Kureishin viimeisimmästä tuotannosta. Viime vuonna ilmestynyt romaani The Last Word kertoo miehestä, joka saa tehtäväkseen kirjoittaa ikonisen postkoloniaalin kirjailijan (V.S. Naipaulin kaksoisolennon) elämäkerran ja kokee tehtävässään katastrofaalista epäonnistumista. Teos on saanut todella heikot arviot brittilehdissä eikä sitä enää voi tilata kuin Amerikan Amazonista. Tänä vuonna on ilmestynyt essee- ja novellikokoelma Love+Hate, joka ehkä voisi olla tematiikaltaan raikkaampi. Kureishihan toimii tätä nykyä luovan kirjoittamisen professorina Kingstonin yliopistossa, eli ammatissa, jota hän teksteissään pilkkaa. Voi olla, että opettaminen on laimentanut hänen kirjoittamisen paloaan. Silti hänen kirjailijanuransa kiehtoo ja inspiroi minua, ja voisin lukea tuon flopanneen romaaninkin kokeilumielessä. Siinä on kuulemma niin kökköjä seksikohtauksia, että jokunen lause on saanut Briteissä huonon seksikohtauksen palkintoja.

Ehkä Kureishi ei sitten olekaan mikään erotiikan pappi – hän vain kirjoittaa seksistä paljon ja suorasukaisesti, ei välttämättä sensuellisti tai kiihottavasti. Viimeksi luetuissa novelleissa masentuneet hahmot harjoittavat huumeenhöyryistä seksiä mielellään tuntemattomien tai varattujen henkilöiden kanssa, jotta saisivat tarpeensa tyydytetyksi ilman parisuhteen vaivalloisuutta. Sekin on yksi tapa elää. Tuskin monille avioseksi tuo sen kummempaa auvoa. Eniten pidän kai Kureishin realistisuudesta ihmissuhteiden kuvaajana.

Joskus tosin lukisin häneltä mieluummin teoksen, jossa ei liikuta lainkaan Lontoossa, eikä kukaan henkilöhahmoista olisi epäonnistunut kirjailija. Pyyntöni on mielestäni kohtuullinen. Näkökulman vaihdoksella voisi myös liietä joku isompi palkinto.

Novellien katkeamaton helminauha

Varis Tuula Liina Että tuntisin eläväni 311213Tänään kävin Nekalan kirjastossa hakemassa sinne unohtuneen takkini ja jäin sinne haahuilemaan. Kirjasto on hiljaisuudessaan niin täydellinen lukumesta, että yleensä siellä käydessä luen paikan päällä lyhyehkön teoksen. Minä kun en lainaa kirjaston kirjoja, koska en kykene niitä palauttamaan.

Monien varteenotettavien ohuiden kirjojen parista valitsin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Että tuntisin eläväni (WSOY, 2013). Varikseen tutustuin ensin itsenäisesti luettuani Kilpikonnan ja olkimarsalkan (1994) ja sen jälkeen äitini suositusten kautta. Ehkä kolmen teoksen perusteella Kilpikonna ja olkimarsalkka kolahti eniten, sillä silloin päätin, ettei minusta koskaan tulisi suuren kirjailijan hyysääjää, vaan mieluummin etsisin omaa kirjoittajan polkuani niin kivikkoista kuin se tulisikin olemaan. Äidin reseptioiden kautta tuli aivan uusia näkökulmia Variksen tuotantoon, ja uskonkin, että hänen ihailijuutensa on ollut vahvinta oman ikäluokan lukijoiden parissa.

Että tuntisin eläväni sai minussa aikaan ensisijaisesti suurta kaihoa. Novellikokoelma kuvaa länsisuomalaisen suvun vaiheita vuodesta 1926 teoksen nykypäivään. Samalla lailla kuin viimeksi Venny Kontturia lukiessani kaikki koordinaatit eivät olleetkaan minulle itsestäänselviä. Olettaisin, että teoksessa liikutaan jossain Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajapinnoilla. Maaseutupaikkakunta, jossa suurin osa novelleista sijoittuu, on fiktionaalinen Jokikylä ja kaupungiksi veikkaan Poria, koska siellä syödään nahkiaisia.

Sukupolvien näkökulmasta teos voisi kertoa myös minun isovanhempieni arjesta ja taistelusta. Novellikokoelman ensimmäinen tarina kertoo Esteristä, joka muutti kaupunkiin Jokikylästä tapaakseen Hanneksen, joka kuolee jo parin avioliittovuoden jälkeen vatsasyöpään. Taudinkuvan lähikuvaus noina aikoina, jolloin sosiaaliturva ei taannut kaikille käypää hoitoa on sielua raapivaa. Kokoelman novelleista tämä on vahvin ja jättää odottamaan tulevaa. Esterin pyyteetön palvelus aviomiehelleen ja sen jälkeinen lankeaminen naapurihuoneiston maisteriin, löysänahkaiseen taidekauppiaaseen, herättää kysymyksiä naisen asemasta ja arvosta. Esterille tarjotaan helppoa elämää sellaisen miehen kumppanina, joka ei miellytä häntä ja jonka hän onnistuu torpedoimaan. Loput novellit kiinnittyvät tavalla tai toisella Esterin tarinaan.

Pidin teoksessa eniten Esterin aloitusnovellista (v. 1926) ja novelleista ”Harri-parka” ja nimikkonovellista ”Että tuntisin eläväni”. Moni teoksen naishahmo on leski ja kokee outoa seksuaalista hurmaa miehen kuoltua. Kuolema, hautajaiset ja suruajan hämmentävä  tunneskaala ovat merkittäviä teemoja. ”Että tuntisin eläväni”-novellissa nuorehko leski Militsa vaatii seksiä miehensä ystävältä, mutta homma ei suju kuin Strömsössä. Tavallaan Militsan ja hänen isoäitinsä Esterin kohtalot nivoutuvat yhteen. Naisten kokema onni on hyvin arkista ja usein liian nopeasti ohimenevää. Esterin siskon Sylvian väkivaltaisessa, monilapsisessa avioliitossa miehen vaalima motto on: ”Akat on paras pitää paljain jaloin ja paksuna.”

”Harri-parka” kertoo taistolaisuudesta ja homoseksuaalisuudesta – yhdistelmästä, joka oli aikanaan melkein mahdoton, sillä neuvostoideologian mukaan homoseksuaalisuus oli sairaus. Harrin ex-vaimo Paula saa vihdoin tietää totuuden miehensä suuntautumisesta tämän kuoltua, Paula ja ex-käly Hanne ruotivat menneitä bongaillen savolaisella mökillä kuhankeittäjiä ja taivaanvuohia. Taistolaisuuden ja nykyajan ehdottomien ideologioiden väliltäkin löytyy yhteyksiä, tosin Paulan mukaan vegaaneilla ei ole poliittista draivia, koska ”itse tehdyt tallukkaat vissiin hajoavat mielenosoitusmarssissa.”

Politiikkaa Esterin suvussa puhutaan paljon. Suku on oikealle päin kallellaan, vaikka onkin köyhää. Sylvian tekee pahaa asioida työväen osuusliikkeessä, joka on peräkylän ainoa kauppa. Rauha ei voi syödä ”Työmies”-näkkileipää, vaikka se onkin maukkaampaa kuin kilpaileva brändi. Ompelijana hän sorteeraa myös asiakkaansa: ”Sosialistiksi tietämälleen ihmiselle hän ei krekkaleen krekkaletta ompelisi, vaikka se olisi maailman viimeinen asiakas.”

Novelleissa oli jotain samaa kuin Alice Munron arkisessa mystiikassa, tosin olisin odottanut Varikselta ripauksen enemmän outoutusta. Yhdessä novelleista tapahtuu kauhein mahdollinen, kokonaisen perheen murha-itsemurha, mutta tämä novelli jäi ohuimmaksi.  Dialogi on novelleissa ytimekkään osuvaa, ja mieleeni jäivätkin parhaiten monet kiertävät ilmaisut ja sanonnat. Konseptina novellikokoelma, jossa suvun eri jäseniä valotetaan eri vuosikymmeninä toimii kyllä loistavasti – lukijalle jää sopivasti tilaa tehdä omia johtopäätöksiään välille jäävistä aukoista ja hiljaisuuksista.

Erityisesti suosittelen teosta tuleville kirjailijoille, jotka haluavat opiskella tiivistämistä ja minimalistista kerrontaa. Minussakin novellit herättivät suuremman halun ohjata keskeneräisen suomifilmini loppuun kuin kirjoittaa tämän arvion.

Juurettomuuden ja takertumisen tarinoita

NukkekaappiEdellisestä postauksestani tuli looginen hyppy Tove Janssoniin. Nukkekaapin (WSOY, 1978, suom. Eila Pennanen) olen tainnut hotkaista yöpalana jo aiemminkin, mutta en muista lukemastani paljoa. Viimeksi luin Janssonilta englanniksi käännetyn teoksen The Winter Book, josta ei olekaan alkuperäisversiota, vaan teos osoittautui brittikustantajan omaksi koosteeksi Janssonin parhaista novelleista. Nukkekaappi on Janssonilta todellista aikuisfiktiota, jossa ei ole paljon viitteitä hänen kasvuympäristöönsä, Muumeihin eikä edes suomenruotsalaiseen kulttuuriperimään. Ihailen Janssonia hänen monipuolisuudestaan ja irtautumiskyvystään. Monet Muumifanit eivät välttämättä pitäisi näistä kertomuksista, sillä näissä ei ole samanmoista turvallisuudentunnetta kuin Muumitarinoissa.

Nukkekaapin novelleissa käsitellään omistautumista ja irtaantumista, matkustamista ja paikallaan pysymistä. Novellit kertovat osittain taidemaailmasta, kuvataiteilijoista, näyttelijöistä ja oudoista keräilijöistä, mutta myös ns. tavallisista ihmisistä, jotka eivät ilmaise itseään minkään taiteen keinoin. Parasta novelleissa on tietynlainen juurtumattomuus paikkaan: esimerkiksi novellia Lokomotiivi luin aluksi ikään kuin se sijoittuisi Britanniaan, mutta lopussa päähenkilö alkaakin suunnitella junamatkaa Rovaniemelle. Osa tarinoista sijoittuu Pohjois-Amerikkaan ja kaikissa ei ole selkeää tapahtumapaikkaa. Angloamerikkalaiset vaikutteet näkyvät silti kaikissa teksteissä name droppingina, maneereina ja muoti-ilmiöinä.

Arvioin nyt kolme lempinovelliani kokoelmasta, jotka olivat kaikki erilaisia tunnelmiltaan ja teemoiltaan. Osassa tarinoista kun on temaattista toistoa: nukkekaapin rakentaja, lokomotiivien piirtäjä ja kaupallinen sarjakuvanpiirtäjä ovat kaikki sosiaalisesti rajoittuneita ”asseja” (asperger-tyyppejä), jotka puhuvat paremmin esineiden ja figuurien kautta kuin ihmisten kanssa kasvotusten. Naishahmoissa taas on traagisuutta ja lähisuhteisiin takertumista, mikä rajoittaa heidän elämänalaansa huomattavasti. Henkilöhahmot eivät ole missään novellissa erityisen onnellisia – suuri ero aiempiin lukemiini Janssonin novelleihin, joihin aurinko paistoi ehkä liikaakin. Uskon, että nämä tarinat uppoavat erityisen hyvin tämän päivän lukijoihin, joille tietynlainen angstisuus kaunokirjallisuudessa on esittämistavan normi. En tiedä, kuinka novellit on otettu vastaan vuonna 1978 – tuntuu ainakin, että lukijalta odotetaan tietynlaista kosmopoliittisuutta. Tuntuu, että ne aukeaisivat paremmin nykyihmisille, hipstereille, joita on pienestä pitäen viety ulkomaille monta kertaa vuodessa.

MuumitaloNukkekaappi, kokoelman nimikkonovelli, on hassunhauska homotarina, joka kehittyy maanisen puuhastelun kuvauksesta intensiiviseksi mustasukkaisuusdraamaksi. Siinä kaksi asuinkumppania, Alexander ja Erik, joutuvat järjestämään arkeaan uudelleen Alexanderin hurahdettua nukkekodin rakentamiseen. Megalomaaninen projekti valtaa pariskunnan keittiön niin, että Erikin ruoanlaitto häiriintyy. Alexanderin pakkomielle liittyy erityisesti talon sähköistämiseen, mihin hänen taitonsa eivät riitä. Apuun etsitään sähkömies Boy, joka ottaa liian ison tilan kahden miehen universumissa. Nukkekodista tulee parisuhteen symboli – se mitä talon rakennustyömaalla tapahtuu tuntuu tapahtuvan myös kahden miehen välillä, kun kuvioihin saapuu ulkopuolinen tunkeutuja. En tiedä, kuinka paljon novellia on luettu homonäkökulmasta, mutta miesten keskinäinen tehtävänjako ja arkinen piikittely kuulostaa ainakin minusta tutulta peilaten sitä joihinkin tosielämän kokemuksiini. Sekin ilahdutti, ettei rakenteilla oleva talo muistuttanut minua lainkaan siitä muovisesta Muumitalosta, jonka osia keräilin vuosikaudet olohuoneen matolta kiroillen. Talo oli aivan omanlaisensa aikuisten monomaaninen tunteensiirtoprojekti, joka taas avasi psykologisia portteja keräilijöiden maailmaan.

Kertomus Hilosta, Havaijilta piti sisällään ripauksen maagista realismia, vaikka mitään yliluonnollista siinä ei tapahtunutkaan. Jotenkin tekstin tunnelma muistutti minua Neil Gaimanin tuotannosta. Hilon kaukaiseen kylään saapuu mistään tietämätön saksalainen turisti Frans. Nimetön hotellin portieeri on kyllästynyt esittämään aitoa polynesialaista natiivia, mutta hän sysää Fransin kielitaidottoman mummonsa hoivaan. Ylilihava kirkuvanvärisiin boubou-kaapuihin pukeutuva mummo nukahtelee kesken päivällisten, mutta Frans pysyy aidon kiitollisena alkuperäislähteelleen. Lopulta Frans osoittautuu maksukyvyttömäksi hotellilaskun suhteen ja jää hotelliin velkavankeuteen siivoamaan nurkkia huonoilla siivoustaidoillaan. Portieerin katse on lempeän piikikäs ja orientalistista eksotisointia purkava.

Muisto uudesta maasta oli tarina, jolle olisin toivonut jatkoa. Siinä kolme sisarusta, Johanna, Maila ja Siiri matkustavat hanttihommiin New Yorkiin. Tarina sijoittuu ehkä 1900-luvun alkuun, mutta tässäkään (kuten muissakaan novelleissa) täsmällisellä ajoituksella ei ole mitään merkitystä. Naiset asuvat pienessä yksiössä, jossa yksityisyyttä on koetettu luoda ihmeellisin verhojärjestelyin. Johanna on nuorempien sisarusten moraalinvartija, jolla ei ole mitään omaa elämää. Maila sukkuloi kahden sisaruksen välillä ja Siiri on suuri kapinallinen, jolla on ollut ei-toivottuja yöjuoksuja jo kotimaassa. Kun Siirin elämään saapuu liian pieni ja tumma mies, siitä alkaa hulabaloo. Tarinan ainekset ovat humoristiset, mutta samalla historiallista mielikuvitusta ruokkivat. En ole tainnut lukea yhtään mieleenpainuvaa suomalaisten siirtolaisuustarinaa Amerikoista, joten novelli todella kirvoitti lukuhermojani. Nuoren Siirin halu pyristellä eroon haalien tunkkaisista perinnejuhlista tuntui käsinkosketeltavan todelliselta. Mikä sen nolompaa kuin kansallispukuun sonnustautuva isosisko, joka häätää pois ulkomaalaiset sulhaset!

Nämä kolme novellia tuntuivat niin ehjiltä kokonaisuuksilta, että niissä oli kaikissa melkein romaanin ainekset. Osa novelleista oli heppoisempia, kaikista ei todennäköisesti jäänyt pysyvää muistijälkeä. Kokonaisuutena Nukkekaappi on kuitenkin yllättävä, raikas ja uusia ajatuksia herättävä.

 

Zombie-tutkimuksen konferenssissa

Je-suis-CharlieTänään ei ole paras päivä blogata, sillä ainakin tämän blogistin ajatukset ovat Pariisin terroriteoissa. Pienen aasinsillan päivän teemaan saan kuitenkin sarjakuvista, joiden tekijänä brittiläinen Neil Gaiman on kiistämätön, maailmankuulu legenda. Gaimanin spekulatiivinen fiktio ei tottele kuvan ja sanan rajaa, ja suurimmassa määrin sitä ei voi määritellä millekään ikäryhmälle kuuluvaksi. Nyt käsissäni on hänen novellikokoelmansa Aarteita ja muistoesineitä (Kirjava, 2007, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo), jota kuitenkin luonnehtisin aikuisfiktioksi johtuen siinä esiintyvän seksin ja päihteiden määrästä.

Gaiman AarteitaNovellikokoelmassa seikkaillaan Britanniassa ja Pohjois-Amerikassa, osittain kaunokirjallisen intertekstuaalisissa maisemissa. Esimerkiksi Sherlock Holmes-faneille kokoelman sisäänheittotarina Vihreiden kirjainten arvoitus on todellinen helmi. Myös Narnia-faneille on oma palkintonsa. Aikamatkailun teema varsinkin suhteessa menneisyyteen on kokoelmassa kattava. Osa tarinoista on lyhykäisiä sketsejä, jotka ehkä avautuvat paremmin, jos lukee kirjailijan loppuselitykset. Minua lopun selittelevä osuus jopa hieman vaivasi, varsinkin kun siinä viitattiin moniin voitettuihin ja ei-voitettuihin palkintoihin. Gaimanin kirjailijan profiilissa onkin yllättävää, että näin suuren suosion saanut tekijä on vielä 2000-luvullakin osallistunut kirjoituskilpailuihin. Skifi- ja spekulatiivisen fiktion piirien yhteisöllisyys ja tekemisen meininki välittyy loppuspiikeissä.

neil-gaiman-tori-amos-british-library-video-headerTutustuin Gaimaniin vasta 2000-luvun alussa Tori Amosin levynkansien omistuskirjoitusten kautta. Tässä kokoelmassa on lyhyt päiväkirjanovelli, joka on kirjoitettu Torin Scarlet’s Walk-levyä (2002) varten. Muusikon ja kirjailijan vuoropuhelu on ollut tiivistä vuodesta 1991 saakka, jolloin Tori viittasi Gaimanin tuotantoon biisissään ”Tear in Your Hand”: ”if you need me, me and Neil will be hanging out with the Dream King”. Kulttuurintutkijoille vinkiksi: Amosin ja Gaimanin intertekstuaalisesta ”kirjeenvaihdosta” saisi kiinnostavan esseen. Lukisin, mutten itse jaksa sitä kirjoittaa. (NB! Kuvassa Amos ja Gaiman British Libraryn paneelissa 2014.)

Kokoelman minua puhuttelevimmat novellit olivat nimikkonovelli Aarteita ja muistoesineitä (joka kertoo mm. pedofiliasta orpokodissa ja sen aikaansaamasta koston kierteestä), pisin teksti Laakson kuningas (joka kertoo viikinkien jättämästä perimästä Skotlannissa) ja Katkeraa paahtoa. Sen sijaan, että referoisin novellien juonia, viivyn nyt hetken New Orleansiin sijoittuvan ”kahvityttönovellin” mielenmaisemassa. Se puhutteli minua erityisesti entisen ammattini kautta, olenhan aina ollut sitä mieltä, että kansatieteet, erityisesti antropologia, perustuu pitkälti juoruiluun, salakuunteluun ja tutkijan oman identiteetin performanssiin. Itse en ole koskaan varsinaisesti tehnyt antropologista tutkimusta, mutta kenttätöihin jäin koukkuun niin, etten oikeastaan koskaan palannut matkoiltani takaisin oikeaan elämään. Ehkä olen osittain edelleen niiden aikaansaaman spekulatiivisen fiktion suossa – ja ainoa keino päästä takaisin ihmisten kirjoihin on kirjoittaa kaikki se kesken jäänyt scheiba auki.

Novellissa on seikkailunhaluinen kertoja, joka sattuu päätymään New Orleansiin isoon antropologien konferenssiin feikillä identiteetillä. Hän on saanut mystisissä oloissa käsiinsä esitelmän, joka kertoo Haitin Port au Princen kahvitytöistä, kävelevistä kuolleista kaupustelijoista. Esitelmän pitäjä, kristillisen collegen antropologian professori Jackson Anderton on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja kertoja itsekin epäilee olevansa kuollut. Novellin kertojalla on työ ja tuska esittää uskovaista professoria, mutta miehen luentokansiosta löytynyt juomukondomipaketti antaa ymmärtää, ettei meininki ole niin siveellistä kristillisen koulutuksenkaan saralla.

Gaiman revittelee tässä rankalla kädellä akateemisen maailman kliseille ja paskan puhumisen kulttuurille – performansseille, joiden tarkoituksena on joku ihan muu kuin tiedon välitys. Jackson Andertonina päähenkilö saa yllättävän paljon huomiota, ja mystinen zombie-paperi johtaa myös naiskollegojen suursuosioon ja hekumalliseen zombie-seksiin. Konferenssi on omanlaisensa liminaalitila, jossa kaikki on muutaman päivän sallittua – harmi vaan, etten itse koskaan akateemisella urallani päätynyt näin villeihin bakkanaaleihin (koskaan en ole edes tarvinnut Alka-Selzeriä paperin pitämiseen, vaikka joskus on tullut puhuttua krapulassa). Pidin novellissa erityisesti laajasta Zora Neale Hurston-sitaatista, joka viittasi erityisesti Hurstonin tekemään, vähän tunnustusta saaneeseen antropologiseen työhön, jota on taatusti vuosikymmenten aikana väärinkäytetty ja omittu omiin nimiin parempiosaisten tieteentekijöiden parissa.

Teos oli tarpeeksi monipuolinen moninaisille yleisöille, mutta kärsii hieman postmodernin pastissikulttuurin hätäisyydestä. Nuorempaa lukijakuntaa kiinnostavat varmasti ne novellit, joihin en tässä viitannut – hengaillaanhan tässä nuorten suosimien klassikkotekstien maailmoissa. Kokoelma on jopa rosoinen eikä täysin loppuun asti viimeistelty. Itse luin tämän yhdeltä istumalta poimien omat rusinani pullasta. Huolellisempaa lukijaa rosoisuus saattaa jopa ärsyttää. Ehkä teos ei ole ideaali johdanto Gaimanin tuotantoon, vaan sopii paremmin edistyneemmille faneille.