Lagosin vale-Elviksen eeppinen matka

GracelandNigerialais-amerikkalainen Chris Abani (s. 1966) teki kansainvälisen debyytin romaanillaan GraceLand (Farrar, Strauss and Giroux, 2004), vaikka olikin ennen sitä kirjoittanut monipuolisesti kotimaassaan Nigeriassa ja Britanniassa. Abani on tullut tunnetuksi turvapaikanhakijakirjailijana, jonka todistukset Nigerian vankiloiden kauheuksista ovat vakuuttaneet PEN-kirjailijaseuran aktivistit. Abanin taustaa Nigeriassa paremmin tuntevat ovat kuitenkin pyrkineet osoittamaan hänen vankilasaagansa puhtaaksi fiktioksi. Tämän blogikirjoituksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole sekaantua sekavaan keissiin, jonka käsittelevällä ”totuuskomissiolla” ei silläkään välttämättä ole puhtaat jauhot pussissa. Kirjoitan romaanista, johon pääsin sisälle kymmenen vuoden hätäisten yritysten jälkeen – romaanista, joka taisi hankkimisvaiheessa olla minulle liian vaikea kielellisesti ja kulttuurisesti.

Tällä välillä olen tutustunut Nigeriaan kavereiden, kirjojen ja luokattoman huonojen leffojen välityksellä – siis nojatuolimatkailijana, mutta innokkaana sellaisena. Nyt olen ylpeä siitä, että voin jo tarttua marginaalisempaankin nigerialaiseen kirjaan ymmärryksellä.

GraceLand kertoo kuusitoistavuotiaasta koulupudokkaasta Elviksestä, joka tienaa ruokarahaa itselleen viihdyttämällä ulkomaalaisia turisteja Lagosin uimarannoilla Elvis-impersonaationa. Elvis on tullut Lagosiin Igbomaan maaseudulta katkeran ja alkoholisoituneen isänsä kanssa. Äiti on kuollut rintasyöpään ja Elvis on pariskunnan ainoa lapsi. Repussaan Elvis kantaa äidin muistikirjaa, johon on kirjattu ruokareseptejä, yrttiparannusohjeita ja kolapähkinärituaaliin liittyviä yksityiskohtia. Muistikirja pitää pojan tolkuissaan, muistutuksena siitä, että hän on muualta kotoisin kuin kurjuuden keskeltä. Kotonaan slummissa Elvis ei saa edes ruokaa, sillä isän uusi vaimoke ei suostu ruokkimaan lasta miehen edellisestä avioliitosta. Pääasiallisesti poika elää kaduilla, rannoilla ja klubeissa – katu on hänen yliopistonsa, kerjäläiset professoreja.

Elviksen vanhemmat eivät kuitenkaan ole aina olleet köyhiä – kirjassa on takaumia kultaiselle 70-luvulle, jolloin äiti toimi opettajana, isä poliitikkona ja koulutarkastajana ja perheessä oli jopa palvelijoita. Elvis on tottunut lukemaan laadukasta kaunokirjallisuutta ja kuuntelemaan omia LP-levyjä. Hän on hyvin kasvatettu ja analyyttisesti maailmaan suhtautuva toisinajattelija, joka mieluummin harjoittelee tanssiliikkeitään kuin hukkaa aikaa köyhien koulussa. Kun hän tapaa nuoren tätinsä Felician tämän lähtiessä miehelään Las Vegasiin hän tietää mahdollisuutensa tulleen. Tädin uusi asuinpaikka tuntuu vahvalta enteeltä. Elvis alkaa työstää maastamuuton mahdollisuutta, mutta tie maasta pois ei ole ruusuinen.

Tässä kruisaillaan tolkuttomasti moottoripyörällä yhdessä maailman kaoottisimmassa liikennekulttuurissa, myydään huumeita ja opetellaan elämän totuuksia pornoleffoista. Isällään Sundaylla ei ole enää mitään otetta poikaansa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun kuulee setänsä harjoittamasta seksuaalisesta väkivallasta suvun lapsiin. Romaanissa käsitellään kuolemanvakavia teemoja ilkikurisesti, jopa karnivalistisesti. Abani tarjoaa perhesaagan lisäksi mojovan annoksen highlife-musiikkia ja pidgin-kielen oppitunteja. Teos pohjautuu pitkiin dialogeihin, joista suuri osa käydään pidginiksi. Tämä lienee syy, miksi en saanut romaania luettua aiemmin, enkä nytkään luultavasti ymmärtänyt sanailusta kaikkea.

Maskuliinisuuden kuvauksena teos on monipuolisen ambivalentti: tässä käsitellään Elviksen saamaa tyydytystä meikkaamisesta ja pukeutumisleikeistä, ympäröivän yhteiskunnan homofobiaa, rikkaiden naisten tapaa ostaa seuralaisia baareissa ja edellämainitsemaani insestiä. Elvis ei kuusitoistavuotiaana ole vielä täysin kärryillä omasta seksuaalisuudestaan, mutta tyypillisen heteronormatiiviselta ei hänen mielikuvituksensa vaikuta. Loppupeleissä seksuaalisuus on Lagosin katuelämässä kuitenkin puhdas kauppatavara, johon ei liity kehittynyttä käsitettä nautinnosta.

Teos on ovela saaga Nigerian poliittisesta historiasta ja maan putoamisesta korruption ja köyhien jatkuvan kurjistumisen oravanpyörään. Tässä esitetään syvällisiä poliittisia kysymyksiä pinnalta katsottuna viihteellisessä muodossa, mutta viihdekirjaksi teosta ei voi kutsua. Abani nimittäin esittelee tässä igbokulttuurin kosmologiaa, kansankulttuuria ja ainakin sadan vuoden historiaa brittien palvelijoina, näyttäen kolonisaation syvät haavat yhtä lailla kuin globaalin kauppapolitiikan sudenkuopat. Verrattuna esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien proosaan Abani on vihaisempi ja katuviisaampi. Viime aikoina lukemistani afrikkalaisista romaanikirjailijoista Abania lähin sielunkumppani olisi ehkä zimbabwelainen NoViolet Bulawayo teoksellaan Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus, 2014). Tässä nuoren pojan näkökulma on ehkä asteen anteeksiantavampi ja iloluontoisempi kuin Bulawayolla, joka kuvaa muutamaa vuotta nuorempia lapsia.

Teos on jäänyt vähälle huomiolle Yhdysvaltojen ulkopuolella, johtuen ehkä siitä, ettei Abani vaikuta mediaseksikkäältä itsensä markkinoijana. Tämän romaanin jälkeen mies on keskittynyt runouteen ja luovan kirjoittamisen opetukseen. Ylipäänsä tuntuu siltä, että afrikkalaisessa kirjallisuudessa on nyt naisten vuoro – ainakaan Suomessa lukemiani afrikkalaisia mieskirjailijoita ei tunneta lainkaan, kun taas naisten kirjoittamia menestysromaaneja saa jopa Prisman hyllyltä. Tämä teos auttaa lukijaa ymmärtämään Nigerian populaarikulttuuria ja katuelämää aivan eri tavalla kuin menestyneempien siskojen muuten charmantit teokset.

Maista, joiden laulua kukaan ei laula

BulawayoZimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, suom. 2013, Gummerus) on rankka retki lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa köyhyys ja omilla pärjäämisen periaate jyräävät humanismin kuusi nolla. Tässä on nimeämätön zimbabwelainen kaupunki, jossa on hökkelikylä nimeltä Paratiisi ja rikkaidenranta Budapest. Uutta ostoskeskusta rakentavat kiinalaiset, sitä lapset kutsuvat Shanghaiksi. Uusia nimiä etsitään niin paikoille kuin ihmisillekin.

Paratiisin asukkaista kaikki eivät aina ole olleet köyhiä ja kouluttamattomia, vaan maan talouskriisi ja poliittinen eristäytyminen ovat tehneet keskiluokkaisistakin perheistä epätoivoisia. Paratiisissa odotetaan avustusrekkoja, jotka tuovat kylän lapsille ironisilla teksteillä varustettuja t-paitoja. Paikallinen koulu on lakkautettu, sillä kaikki sen opettajat ovat muuttaneet maasta. Lapsilla on päivät aikaa tehdä kepposia University of Cornell-t-paidoissa. Lempileikkinä heillä on maaleikki, jossa maailman maat pannaan kolmeen tai neljään eri kastiin. Zimbabwe kuuluu sinne mappi ö:hön yhdessä Somalian, Irakin ja Afganistanin kanssa.

Tarinan kertoja on yksitoistavuotias Kulta, joka vaikuttaa koulua käymättömyyden vuoksi ikäistään lapsellisemmalta. Kulta tarkkailee naapuruston puuhia säälimättömän tarkkanäköisesti, mutta lapsen kielellä kerrottuna seksuaalinen hyväksikäyttö ja uskonnollinen fanatismi pehmenevät asteen verran. Kulta hengaa kaikki päivät lapsijengissä, josta Chipo on raskaana. Raskaus haittaa hänen leikkejään – hän ei enää kykene kiipeilemään puissa kuten ennen. Kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijät ottavat tytöstä kuvia häpeilemättä, esimerkkinä maan degeneraatiosta. Kun Kulta näkee evankelisessa kaatokokouksessa profeetta Ilmestykset Bitchington Mborron hierovan naispuolisen kielilläpuhujan pimppiä koko kongregaation läsnäollessa, hän yhtäkkiä yhdistää Chipon kertoman ja kaatokokouksen irstauden: Chipo on kertonut, että hänen isoisänsä käy hänen päälleen samalla lailla kuin Profeetta aina, kun isoäiti on ulkona.

Bulawayon tapa kertoa lasten arjesta on nerokkaan ravisteleva. Kulta-kertojassa on sopiva määrä naiiviutta ja analyyttisuutta: yksitoistavuotias tyttö kykenee arvioimaan maansa henkistä tilaa uskottavammin kuin aikuinen kertoja. Hän panee halki, pinoon ja poikki niin irstaat pastorit, ahneet henkiparantajat, Mugaben uskolliset kannattajat kuin kylän juoppolallit. Paratiisin aikuisilla ei ole paljoa muuta odotettavaa kuin avustusrekan saapuminen ja pään täyteen vetäminen ÄitiRakkauden salakapakassa. Lapsilla kuitenkin on vielä toivoa jostain paremmasta.

Jos koko romaani olisi seurannut pelkästään Paratiisin arkea, se olisi saattanut olla liian toivoton kenenkään luettavaksi. Kulta pääsee lähtemään vierailuviisumilla Fostalina-tätinsä matkaan Detroitiin, jossa hänelle aukeaa uusi elämä. Fostalina ja hänen ghanalainen miehensä kohtelevat tyttöä säällisesti ja tukevat koulunkäynnissä. Hänestä tulee melkein tavallinen amerikkalainen teini, joka viihtyy ostareilla ja klubeilla. Säästöjä tytön college-opintoja varten ei kuitenkaan ole, joten hän joutuu säästämään itse työskentelemällä supermarketissa ja kotisiivoojana. Paperittomien maahanmuuttajien mielentilan kuvaus on tässä ilmiömäistä – luin paria lukua ääneen hykerrellen, niin osuvasti Bulawayo osasi tiivistää heidän unelmansa ja pelkonsa. Amerikka-osio oli selkeästi koomisempi ja toi alkuosan kauheuksille hyvän kaikupohjan.

En ole vielä lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Americanah:ia, mutta olettaisin Bulawayon romaanilla olevan yhtymäkohtia sen kanssa. Bulawayon kirjoitustyyli on kuitenkin astetta ilkeämpi kuin Adichien. Suomalaisista kertojista mieleen tulivat Elina Hirvonen ja Markus Nummi. Hirvittävän kiinnostavaa olisi lukea tätä ja Karkkipäivää rinnakkain: heitteillejätettyjen lasten tilanteessa kun on samaa, olipa kyseessä köyhä kehitysmaa tai ns. hyvinvointivaltio. Karkkipäivä tosin taisi olla emotionaalisesti vielä raskaampi luettava, mutta molemmissa romaaneissa kielellinen innovaatio pelasti tekstin ja lukijan.

Harrastan pitkiä lainauksia harvoin, mutta nyt oli pakko: ”Kun kuolemme, lapsemme eivät osaa surra meitä oikein. He eivät menetä järkeään murheesta, eivät kaada maahan olutta eikä tupakkaa, eivät laula ääniään käheiksi. He eivät pane mukejamme eikä lautasiamme haudoillemme, eivät saata meitä mpkapuun oksa kädessä. Me lähdemme vainajien maahan alasti, ilman niitä tavaroita, joita tarvitsisimme, jotta pääsisimme esi-isiemme linnaan. Koska emme saavu niin kuin meidän kuuluisi, henget eivät riennä meitä vastaan, ja niinpä me odotamme odottamasta päästyämmekin ikiajoiksi ilmaan jääneinä kuten niiden maiden liput, joista kukaan ei laula.” (s.250)

Vaikka Zimbabwen laulua harva laulaa, tässä blogissa käydään jatkuvaa Zimbabwe-Nigeria-maaottelua Afrikan kaunokirjallisen ykkösmaan tittelistä. Tällä hetkellä Zimbabwe on matsissa pisteen edellä.