Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.

Golden Oldies: Anita Brookner

Teos: Anita Brookner: A Family Romance (Penguin, 1993)

Ilmeisesti saarivaltion päänaisen poismenon kunniaksi aloin kaivaa arkistoja lukemattomista brittiromaaneista, ja niitä löytyy enemmän kuin jaksan lukea.

Aina välillä intoudun lukemaan unohdettuja moderneja klassikkoja, varsinkin naiskirjailijoiden sellaisia. Minulla on ollut hallussani vinot pinot Iris Murdochin (1919-1999) ja Anita Brooknerin (1928-2016) teoksia, ja tähän pakkaan sekoitan myös Margaret Drabblen (s. 1939), joka lopulta ei ollut yhtä tuottelias romaanikirjailija, vaan keskittyi enemmän elämäkertoihin. Drabble on A. S. Byattin (s. 1936) pikkusisko, ja tuolta kirjailijalta en ole koskaan saanut yhtään teosta luettua, sillä olen pitänyt niitä liian vaativina.

A Family Romance on tyypillisintä Brookneria, eli kuivahkoa tarinointia hankalista perhesuhteista. Siinä keskiluokkainen perhe, jolla on sukujuuria Euroopan mantereelle, taiteilee hankalien sukulaistensa kanssa moneen suuntaan. Romaanin päähenkilö on nuori Jane Manning, ainoa lapsi, jonka vanhemmat kuolevat tämän ollessa alle parikymppinen. Jane on aina asunut samassa talossa Lontoossa lähellä Battersea Parkia, ja viettänyt elämäänsä varsin pienissä ja turvallisissa piireissä. Kirjassa eletään 1970-80-lukuja, mutta henkilöiden arvomaailma tuntuu olevan jämähtäneen jonnekin 1930-luvulle.

Janen elämän merkittävä toinen on, halusipa hän tai ei, Dolly-täti, joka ei ole verisukulainen, vaan edesmenneen Hugo-sedän leski. Hugo ja Dolly ovat asuneet pitkään Brysselissä, ja eläneet hedonistisen huoletonta elämää lapsettomana pariskuntana. Janen äiti Henrietta on hyvin stressantunut heidän vuosittaisista vierailustaan, vaikka todennäköisesti he vain piipahtavat teen ja kurkkuvoileipien äärellä.

Saksalaistaustainen Dolly on kasvanut Ranskassa, ja tullut toisen maailmansodan jälkeen Lontooseen metsästämään aviomiestä. Hän on suurieleinen, maailmallinen ja patavanhoillinen mitä tulee sukupuolten väliseen työnjakoon. Leskeksi jäätyään hänestä tulee jokseenkin maanvaiva Janen taloudessa, ja kun Janen vanhemmista aika jättää, hän pelkää saavansa Dollysta jopa asuintoverin. Välillä hänen on vaikea sanoa tädille ei, mutta pikkuhiljaa tätä taitoa on pakko alkaa opetella.

Romaanissa on paljon naisia, joilla on arjessaan kovin vähän tekemistä. Miehillä on turvattu toimeentulo usein rahoitusalalla tai muissa toimistopainotteisissa bisneksissä, mutta kirjan universumissa on tavallista, että teinitytön äiti on kotirouvana ja pitää taloudenhoitajaa seuraneitinään. Myöskään tämän taloudenhoitajan ei tarvitse hikoilla, vaan työ koostuu enemmän teen juonnista fiineistä perintöastioista.

Eniten kirjassa nauratti päähenkilö Janen ensimmäinen työpaikka. Vaikka tällä nuorella naisella olisi varaa ja kykyjä aloittaa opinnot Cambridgessa, hän ei voi niin tehdä äidin leskeksi jäätyä. Hauras ja avuton äiti ei pärjää kotona yksin, vaikka taloudenhoitaja edelleen käy heillä joka arkipäivä. Näin Janen on löydettävä työ Lontoosta ja mentävä iltakursseille Birkbeck Collegeen. Janen toimenkuva on aikakauslehtien leikkeleminen lehtileikkeitä tilaaville asiakkaille. Tässä hommassa hän viihtyy pari vuotta, kunnes firma myydään ja Jane saa potkut tuotannollisista syistä.

Brookner on sen tyypin kirjailija, että välillä innostun hänen kuivan lakonisesta tyylistään ja välillä pitkästyn. Tänä viikonloppuna kirjat tylsistyttivät, mutta opin lopulta arvostamaan suurestikin niiden tarjoamaa ajankuvaa. Siis tämän romaanin Jane oli arvioni mukaan minua muutaman vuoden vanhempi, lähes ikätoveri. Tässä elettiin sellaisessa Lontoon taskussa, jossa ei ollut maahanmuuttajia, ja joissa feminismikin tuntui olevan uhkaava ulkopuolinen tauti, jolta hyvät naiset suojelevat itseään. Jane toki tyyppinä oli täysin vanhoihin varsiin istutettu, eikä hän pyrkinyt pyristelemään ulos tuosta muotista kovinkaan voimallisesti.

Jännää kirjassa olivat ne vähäiset etniset/uskonnolliset jännitteet, joita näiden valkoisten eurooppalaisten hahmojen välillä ilmaantui. Janen isoäiti Toni oli Wienin juutalainen pakolainen, mutta tästä huolimatta Dolly päätti haudata miehensä protestanttikirkossa kysymättä asiasta miehen sukulaisilta. Myös Dollylla itsellään oli juutalaista verta, mutta hän pyrki häivyttämään tämän taustan kokonaan, ja myös saksalaisuuden suhteen hän oli kovin vaitonainen. Dollylle pukevin etnisyys oli ranskalaisuus, jota hän esitti kovin uskottavasti Lontoon ja Brysselin seurapiireissä.

Yritän vielä saattaa loppuun toisenkin Brooknerin teoksen tänä viikonloppuna, josta kirjoitan erillisen postauksen. Teoksissa oli paljon yhteistä, ja näin ollen niiden lukeminen perättäin aiheutti jopa ajatusten puuroutumista. Mutta tätä teosta suosittelen kaikille niille, jotka muistelevat muinaisia matkojaan Lontooseen ja mahdollisia kuninkaallisten bongauksia. Kuningattaren uudenvuoden puhekin tässä kirjassa noteerataan.

Afrofuturismin kirkas helmi

Teos: Nnedi Okorafor: Who Fears Death (Daw Books, 2010)

Nnedi Okorafor on nigerialais-yhdysvaltalainen kirjailija, jonka genrejä ovat fantasia ja skifi. Hänet tunnetaan varsinkin lasten-ja nuortenkirjoista, mutta Who Fears Death saattaa olla hänen tunnetuin teoksensa. Se on aikuisten afrofuturistinen skifiteos, jonka päähenkilöt ovat parikymppisiä nuoria aikuisia. Teos sijoittuu tulevaisuuden Länsi-Afrikkaan, josta on tullut sudanilaisen kuningaskunnan siirtomaa.

Minulla on ollut tämä kirja hyllyssä vuodesta 2011, ja olen yrittänyt aloittaa sitä monta kertaa. Olen seurannut Okoraforin kirjailijan uraa somessa, ja tykästynut hänen tyyliinsä, vaikka ennen tätä olin lukenut häneltä vain muutamia aikuisten novelleja. Eiliseen saakka olin ollut sitä mieltä, etten vain kykene tähän romaaniin, koska se tuntui liian maagiselta ja futuristiselta.

Halusin kuitenkin haastaa itseäni, ja nyt kirja on luettu. En voi väittää, että ymmärsin sen läpikotaisin, mutta tajusin juonen, teemat ja kontekstin. Kirjassa oli edelleen osioita, joiden äärellä tylsistyin. Ja tästä huolimatta teos on huikea. Jos joku kutsuu tätä jo nyt klassikoksi, tuen tätä väitettä.

Parasta kirjassa on se, että se pyrkii yhdistämään monen Afrikan maan mytologiaa varsin luovalla tavalla. Eli vaikka Okorafor varmasti itse tuntee parhaiten Nigeria ja igbokulttuuria, teos avautuu myös lukijoille, jotka katsovat Afrikkaa jonkun muun mantereen osan suunnasta.

Kirjan päähenkilö on Onyesonwu, nuori nainen, jonka nimi kirjaimellisesti tarkoittaa ”kuka pelkää kuolemaa”. Onye on syntynyt raa’an joukkoraiskauksen tuloksena Najeeballe, nomadiselle naiselle, joka kuuluu suolakauppiaiden sukuun. Hän ei tiedä biologisesta isästään muuta kuin että hän on ollut raiskaaja ja ilmeisesti kuulunut nuru-heimoon.

Nurut ja okeket ovat kuin päivä ja yö, varsinkin ihonväriltään. Heidän välisistä kohtaamisista syntyneitä ewu-lapsia pidetään riivattuina, ja joissain yhteisöissä he ovat todellisen paarian asemassa. Onye alkaa ymmärtää taustansa paremmin, kun hänen kaupunkiinsa muuttaa poika nimeltä Mwita, joka on rodullisesti hänen kaltaisensa. Onye ja Mwita ystävystyvät, ja myöhemmin rakastuvat, mutta heidän suhteensa on hankala, sillä molemmat ovat perinteisen tietäjän koulutuksessa, eikä seksuaalinen energia kahden noviisin välillä ole näissä piireissä suotavaa.

Tämä on hurja ja raaka kirja, joka kuvaa ihmiskunnan äärimmäisiä tekoja. Lukija voi peilata tämän tarinan kautta monia eri kriisejä Afrikan mantereella. Joku voi lukea tästä viitteitä Biafran sotaan, toinen Ruandan kansanmurhaan, kolmas tilanteeseen Sudanissa. Henkilöhahmojen nimissäkin on sen verran variaatiota, että lukija voi paikantaa niistä islamilaiset vaikutteet. Romaanissa selvästi eletään laajan islamisaation jälkimaininkeja, vaikka islam-sanaa ei mainita. Onye päätyy kasvamaan kaupungissa, jossa vaaleampi-ihoiset nurut selkeästi pyrkivät palvelemaan yhtä jumalaa, hunnuttamaan naisensa ja elämään vaatimatonta elämää.

Kirjassa eletään aikaa, jona lapset ja nuoret ovat jääneet jotenkin heitteille. Suurin osa heistä käy koulua, mutta vanhemmilla on vähän valtaa vaikuttaa jälkikasvunsa valintoihin. Näin ollen seksuaalinen etsintä aloitetaan kovin nuorena. Onye päätyy teettämään itselle ympärileikkauksen 11-vuotiaana salaa äidiltään, jonka kulttuuriin tämä toimenpide ei kuulu. Samalla hänet vihitään nuru-heimon naiseuden salaisuuksiin. Jo tässä vaiheessa joillain hänen ikätovereistaan on kokemusta seksistä. Luokkatoveri Binta paljastaa, että hänen isänsä käy hänen huoneessaan öisin. Monet nuoret naiset tulevat raskaaksi lähes lapsina. Okorafor voisi kertoa tässä pohjoisen Nigerian tilanteesta, mutta hän on valinnut toisen tason kertoa tarinaansa.

Kyseessä on eeppinen matkakuvaus kuuden nuoren paosta kotikaupungistaan Jwahirista aavikon läpi kohti liberaalimpaa länttä, jossa edelleen käytetään sähköä ja tietokoneita. Matkan varrella Onye ehtii käyttää yliluonnollisia kykyjään monessa muodossa ja kuolemaankin kolme kertaa. Ystävyyden rajoja koetellaan, ja seksin suhteen on monenlaista säätöä.

Teos on teemoiltaan kovin laaja, eli sitä ei missään nimessä kannata ahmia vuorokaudessa, kuten itse tein. Kirjan runsaus muistutti minua jopa Salman Rushdien teoksista, vaikka genre ja kirjoitustyyli eroavat. Lukupäätöksen tein tälä kertaa siksi, että kirjan kannessa legendaarinen feministi-ikoni Nawal el-Saadawi kehuu kirjailijan tyyliä.

Okoraforin aiemmistakin lukemistani teksteistä minulle on välittynyt vahva afrosentrisyys, eli pyrkimys kirjoittaa aidosti tuon maanosan realiteeteistä käsin, selittämättä asioita liikaa länsimaisille lukijoille. Tätä romaania lukiessa tuo pyrkimys korostui vielä enemmän kuin aiemmin häneltä lukemistani novelleista. Välillä minua kyllä aidosti naurattivatkin tietyt osiot, joissa keskusteltiin rehevästi seksuaalisuudesta ja ruumiin toiminnoista. Mutta suosittelen kirjaa niillekin, jotka kokevat yksityiskohtaiset heimokulttuurien kuvaukset raskaiksi. Tämän teoksen heimot ovat puhtaasti fiktiivisiä heimoja, joten asioiden paikkansapitävyydestä ei tarvitse olla huolissaan.

Hellarifeministin yksinäisyydestä

Teos: Saaramaria Kuittinen: Viekotus (Risa, 2022)

Voitin Radio Dein kilpailusta tuoreen esikoisromaanin, Saaramaria Kuittisen teoksen Viekotus. Kirjan nopeaa lukemista edisti sen saaminen fyysisen kappaleena kotisohvalle, ja huono sää.

Kuulin kirjasta jo sekalaisia arvioita ennen siihen tarttumista. Kaikki eivät olleet ylistäviä, ja kirjan esilukijoita on rasittanut varsinkin päähenkilöiden fiksaatio seksuaalisuuteen. Minua kirjassa kiinnosti varsinkin sen luvattu episodimaisuus, eli se, että se keskittyy vain yhteen juhannukseen Ison Kirjan konferenssissa Keuruulla.

Olen luultavasti lukenut kaikki helluntailaisuutta käsittelevät fiktiiviset teokset, jotka ovat julkaistu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mainstream-kustantamoissa. Tämän kirjan takana ei ole suurta kaupallista kustantajaa, eikä myöskään kristillistä tahoa. Risa on luultavasti pienkustantamo/omakustantamo, mutta silläkään ei ole mitään merkitystä arvioni kannalta.

Kuittinen on todennäköisesti suunnannut romaaninsa ensisijaisesti nuorille aikuisille, mutta en kokenut olevani liian vanha ymmärtämään tämän nuorisoporukan meininkejä. Reanna ja ystävät ovat aktiivisia helluntailaisia, jotka tapaavat joka kesä Keuruun juhannuskonferenssissa. Osa porukasta kuuluu samaan kotiseurakuntaan Helsingissä. Reannan äiti Else on tullut uskoon tytön ollessa kahdeksanvuotias; ennen tätä äiti on elänyt alkoholinhuuruista elämää suurissa talousvaikeuksissa. Äiti on kokenut ns. syväpuhdistumisen, ja päätynyt sen jälkeen pastori Juliuksen vaimoksi.

Seurakunnassa kaikki eivät tosiaankaan ole tasa-arvoisia, vaan ns. vanhat suvut ovat vahvemmassa asemassa kuin uudet käännynnäiset. Pastori Julius on perinyt paikkansa isältään, legendaariselta matkasaarnaajalta Aapro Ahokannolta. Juliuksen suosiota tavoittelevat monet nuoret pastorikokelaat, mutta toinen pastorin poika, Matteo Pohjanmaalta on edennyt nuorisopastorin tehtävään.

Reanna on Juliuksen tytärpuoli, jota Julius ei pidä yhtä puhdistuneena kuin vaimoaan. Vaimon menneisyys on edelleen asia, joka selvästi vaivaa Juliusta, eikä hän suhtaudu Reannaan lainkaan sellaisella pitkämielisyydellä kuin uuden isäpuolen kuuluisi suhtautua. Reanna on kapinoinut perheen uutta elämäntapaa vastaan, mutta palannut seurakunnan yhteyteen ehkä siksi, ettei oikein löydä ”kotia” muualtakaan.

Enpä paljasta enempää juonta, mutta viihdyin kyllä mainiosti katossa olevana kärpäsenä näissä geimeissä. Geimeissä, joissa en olisi halunnut olla osallisena. Tässä on iso läjä nuoria, joita kaikkia vaivaa jonkinasteinen vieraantuneisuus oman seurakuntansa perusopetuksesta. Osa haluaisi uudistaa seurakuntaa sisältäpäin, osa voi huonosti ja kapinoi. Yksi porukasta, tuore äiti Miina, on ehkä ainoa, jolle perinteinen meininki edelleen kelpaa, mutta hänkin kipuilee liitossaan juuri seksin vuoksi. Miina kuuluu niihin, joiden mielestä kouluista pitäisi poistaa seksuaalivalistus kokonaan, ja hän on kirjoittanut oman oppaansa nimeltä Viekotus.

Reannan kuuman romanssin lisäksi kirjaan mahtuu homoparin myrskyisää varjoelämää samassa teltassa, ja sen ulkopuolella.

Kirjassa esitellään tämän päivän helluntaiherätyksen sisäistä kirjoa varsin ansiokkaasti. Kirjan nuorista mieleen tuli, että elämäntavan tasolla he osallistuvat lähes kaikkiin ilmiöihin kuin muutkin nuoret, mutta laimennetussa muodossa. Päihteet ja esiaviollinen seksi lukuun ottamatta lähes kaikki muu ilonpito on sallittua. Ja varsinkin omaan ulkomuotoon on panostettava, jos haluaa esittäytyä edukseen kristillisellä deittifoorumilla.

Kirjassa todetaan, ettei ole yksinäisempää paikkaa kuin hellarifeministin asema. Sellaisia kuitenkin kirjassa kuvatussa yhteisössä on olemassa. Ja miksi ei olisi, ovathan monet heistä opiskelleet muuallakin kuin Isossa Kirjassa, eikä tässä yhteisössä ulkopuoliset ystävyyssuhteetkaan ole kiellettyjä.

Vaikka kirja luultavasti kiinnostaa eniten nuoria aikuisia ja YA-kirjallisuuden ystäviä, se ei ole kepeintä mahdollista viihdettä. Siinä käsitellään ylisukupolvisuuden tematiikkaa, ja yhteisön sisäisiä valtasuhteita tavalla, joka voisi kiinnostaa varttuneempiakin lukijoita. Itse tosiaan arvostin kirjassa eniten sen napakkaa rajausta, ja sitä, että se tällä valinnalla poikkesi raikkaalla tavalla uskontoaiheisten romaanien kaavasta. Suurin osa kun näistä tuppaa olemaan raskassoutuisia kasvukertomuksia, joiden sisältö on ennalta-arvattava.

Moninaisuudesta yhteisön sisällä

Teos: Nura Farah: Lumimaa: kertomuksia (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Sonia Lindfors

Suomensomalialaisen Nura Farahin kolmas teos on novellikokoelma, joka kuvaa pääkaupunkiseudulla asuvien somalitaustaisten henkilöiden arkea. Suuri osa teoksen hahmoista on nuoria aikuisia, jotka joko opiskelevat tai toimivat työelämässä. Vaikka heillä on selkeää eteenpäin menon meininkiä elämässään, he joutuvat liian usein kohtaamaan tietämättömyyttä, ajattelemattomuutta ja silkkaa rasismia arjessaan.

Islam vaikuttaa hahmojen elämään tavalla tai toisella, mutta mitään pakettiratkaisua uskonnon suhteen ei keneltäkään löydy. Osa kirjan naisista on tietoisesti valinnut naimattomuuden ja lapsettomuuden, osalle on ok juoda viiniä kotisohvalla viikonloppuisin. Osa saattaa käydä myös baareissa. Yhdelle nuorelle naiselle tulee ongelmia yhteisössään jo siitä, että hän joutuu marketin kassana myymään alkoholia. Yhteisössä ”huono naiseus” on laajalti viljelty leima, ja rajoittaa ammatinvalintaa.

Muoti ja pukeutuminen kiinnostavat, mutta länsimaisessa uimapuvussa esiintyminen ei ole kaikille luontevaa tai mahdollista. Burkinin käyttö uimahallissa tuottaa ikäviä tilanteita, ja kantaväestön aggressiivisuus tätä vaatekappaletta kohtaan on ärhäkkää.

Osassa tarinoista päähenkilön keskeinen ongelma on varsin arkinen: Shukri joutuu tallaamaan kivisen polun päästäkseen vihdoin rentoutumaan burkini päällä lähiuimahallin terapia-altaaseen, mutta hän ei halua luopua rakkaasta harrastuksestaan. Lukiolainen Amaal jännittää vanhojentansseja, vaikka suomalainen kavaljeeri on harvinaisen rento ja fiksu nuori mies.

Osassa tarinoista koetaan rankempia asioita, kuten päihdeongelmia ja asunnottomuutta. Asuntomarkkinoiden rasismi kosketti minua erityisesti, eli on olemassa taloyhtiöitä, jonne pääsy ei välttämättä onnistu, vaikka tekisi parhaimman tarjouksen. Joillekin pääkaupunkiseudulla (ja miksei muuallakin) asuville kantaväestön edustajille somalius on kuin tarttuva tauti, ilmiö, joka alkaa uhkaavasti pesiä ja lisääntyä myös talojen julkisissa tiloissa.

Novelleja kokoelmassa on 14, ja ne ovat suht lyhyitä. Kokonaisuutena teos on kuitenkin loppuun hiottu, ja antaa varsin kattavan kuvan yhteisöstä, joka ei ole suinkaan yksimielinen siitä, millaista on hyvä elämä, ja mihin nuorempien polvien pitäisi pyrkiä.

Teoksesta jäi mieleeni sosiologinen vaikutelma (eli teos ristivalottaa yksilön ja yhteisön suhdetta monesta suunnasta), ja luulisin, että se voisi miellyttää varsinkin nuoria lukijoita riippumatta etnisestä taustasta.

Olen parhaillaan suunnittelemassa kulttuurihanketta, joka liittyy afrosuomalaisuuteen, ja monesta syystä Nura Farah kuuluu ensimmäisiin ihmisiin, jota haluaisin haastatella.

Luin viikonloppuna kolme afrosuomalaista teosta putkeen, ja Lumimaa oli niistä moniäänisin ja helpoimmin omaksuttava. Kirjojen vertailu ei ole järkevää siksi, että tämä teos on fiktiota, ja kaksi muuta olivat suht nuorten henkilöiden omaelämäkertoja. Mutta niissä liikuttiin osittain yhteisessä mielenmaisemissa, vaikka kertojien äänten paino oli kaikissa erilainen.

Jälkikoloniaalisen ystävyyden kipupisteistä

Teos: Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukijat: Minttu Mustakallio ja Talvikki Eerola

Ranskan hankalasta muistin politiikasta suhteessa Algerian sotaan on tullut viime aikoina kiinnostavia romaaneja, ja nyt suomalainen Annastiina Heikkilä tarttuu aiheeseen nykynuorison näkökulmasta. Olen lukenut Heikkilältä aiemmin ainakin yhden journalistisen teoksen ranskalaisista naispoliitikoista, joten tiedän romaanin takana olevan vuosikausien intressi varsinkin etnisten vähemmistöjen naisten liikehdintään.

Hänen esikoisromaaninsa sijoittuu nykyaikaan, ja siinä seikkailevat parikymppiset ystävykset Lea ja Anissa, jotka ovat olleet bestiksiä lukiossa Nantesissa. Lea on puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen, ja Anissan suku on tullut Ranskaan Algerian sodan jälkimainingeissa vuonna 1962.

Ystävien tiiviiseen suhteeseen syntyy railo, kun Lea lähtee opiskelemaan Pariisiin SciencePo-eliittiyliopistoon. Anissa taas jatkaa työntekoa perheensä omistamassa ravintolassa, ja opiskelee työn ohessa koodausta. Oikeasti hän on musikaalisesti lahjakas taiteilijasielu, joka haluaisi elää DJ-keikkoja tekemällä Berliinissä. Monella tavalla hän kokee Lean tekemän elämänvalinnan nolona kompromissina, sillä suuri osa SciencePon maistereista päätyy nappuloiksi valtionhallinnon harmaaseen koneistoon.

Anissa on juuri menettänyt poikaystävänsä, joka on hukkunut Loireen eräiden reivien jälkeisessä sekaannuksessa, jossa poliisi käytti väkivaltaa. Naiset olivat tuona yönä yhdessä liikenteessä, mutta erkaantuivat yön kaaoksessa. Anissa kaipaa vaikeassa tilanteessa ystävänsä tukea, mutta tämä ei ehdikään olla läsnä odotetulla tavalla.

Teoksen historiallinen osuus käsittelee Anissan isovanhempien vaiheita 1960-luvulla, joihin Anissa tutustuu jo edesmenneen isoäiti Rahman päiväkirjojen kautta. Isoisä Abdullah oli palvellut Ranskan armeijassa, ja olisi tämän vuoksi tullut teloitetuksi maanpettureina, jos olisi jäänyt kotimaahan. Suku kuului kabyylien etniseen ryhmään, ja tämänkin taustan selvittely teettää kovasti töitä. Anissan perheessä Algerian historia ei ole ollut paljoa tapetilla, eikä kukaan sen jäsenistä ole käynyt isovanhempien mailla.

Pariisissa Lea radikalisoituu sattumalta uuden poikaystävän Raphaelin rinnalla. Tällä on pakkomielle rasistisista filosofeista, ja haluaa tärvellä Voltairen patsaan. Eliitin nuorten aktivismi on kovin valikoivaa, eikä Lea koe olevansa täysin kotonaan uuden opinahjonsa opiskelijapiireissä.

Kirjassa käsitellään myös Me Too-liikkeen aikaansaannoksia ja valtaeliitin korruptiota. Aktivismin säikeet punoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa, ja Lea kokee olevansa vahvimmillaan aktivismista kirjoittaessa. Pariisissa häntä kohdellaan enemmän ulkomaalaisena kuin provinssikaupunki Nantesissa, ja hänen ranskankielen taitoaan kehutaan joka käänteessä ärsyttävällä tavalla. Myös suhde suomalaiseen äitiin on käymistilassa, sillä Pariisin paremmissa kortteleissa tämän huoleton pukeutumistyyli tuntuu homssuiselta ja ruokatottumukset maalaisilta. Äitihahmo tuntuikin erityisen onnistuneelta, sillä hän ei ollut mikään tyypillinen Helena Petäistön kaltainen elegantti frankofiili.

Teoksessa oli joitain samoja elementtejä kuin Alice Zeniterin teoksessa Unohtamisen taito, eli molemmissa käsitellään omien kulttuuristen juurten uudelleen löytämistä pitkän amnesian jälkeen. Zeniterin kirja on historiallisesti järeämpi, ja siinä liikutaan köyhemmissä lähiöissä, kun taas tämän teoksen algerialaisperhe onnistuu nopeammin integroitumaan yhteiskuntaan. Mutta kirjat komppaavat hyvin toisiaan, ja yhdessä luettuina lukija voi jo saada kattavan kuvan kabyylikansan historiasta.

Nuori aikuinen mielenterveyskoneistossa

Teos: Venla Kuoppamäki: Sun poika kävi täällä (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Vilma Melasniemi

Pari viikkoa sitten postasin tänne Soili Pohjalaisen autofiktiivisestä teoksesta perheestä, jonka elämää järkyttää teinitytön viiltely, ja nyt on Venla Kuoppamäen tuoreen omaelämäkerrallisen teoksen vuoro. Siinä keskiössä on Oskari ja tämän äiti, ja Oskarin kipeä itsenäistymisprosessi tilanteessa, jossa nuoren miehen sairaus tuntuu vakavalta.

Molemmat teokset sijoittuvat Uudellemaalle, ja niissä vietetään paljon aikaa terveysasemilla ja sairaaloissa. Kuoppamäen teoksessa asetelma on hieman erilainen, mutta on perheiden tilanteissa jotain yhteistäkin. Molemmissa vanhemmat käyvät töissä, ja arvomaailma on vankan keskiluokkainen. Oskari tosin elää uusperheessä, ja on yhteydessä biologiseen isäänsä, jolla on joskus ollut päihdeongelma. Suvussa on muutenkin mielenterveydellistä perimätaakkaa, eli Oskarin ensimmäinen bipolaaridiagnoosi ei tule perheelle yllätyksenä.

Tarinassa Oskari on joutunut lastensuojelun seulaan päihteiden käytöstä, ja päätyy sijoitukseen 17-vuotiaana ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä. Päihteiden käytön vuoksi hän tulee lähetetyksi erityislaitokseen Pieksämäelle, kauas kotoa, jotta hän saisi välimatkaa vääränlaiseen kaveripiiriin.

Oskari on harrastanut katoamistemppuja jo kotona asuessaan, ja hatkojen otosta tulee tapa myös laitoksessa. Täysikäisyyden kynnyksellä pojalle aletaan puuhata omaa asuntoa, jollainen järjestyy äidin ja isoäidin yhteisillä varoilla. Äiti kokee, että Oskarin maaninen käytös on liikaa tämän pikkuveljelle, ja muutenkin pojan vauhdikas elämäntapa vaatii omaa tilaa. Oskarilla on myös tyttöystävä, joka asuu jo omillaan. Nuorten seurustelu on kuitenkin räiskyvää, ja siinä on välillä taukoja Oskarin arvaamattoman käytöksen vuoksi.

Muutettuaan omilleen Oskarin elämää rytmittää sairaalakierre, ja oikean lääkityksen löytyminen on haasteellista. Hänelle tehdään tahdonvastaisia lähetteitä, ja kerran hän joutuu jopa oikeuspsykiatriselle osastolle ilman painavaa syytä. Välillä Oskari jättää lääkkeet syömättä, ja lääkärikäyntejä jää myös välistä. Vaikeimpia ovat ne jaksot, joina hänellä ei ole minkäänlaista sairaudentuntoa. Ja näitä äiti Venla oppii ennakoimaan pienistä vihjeistä, usein päivämäärien tarkkuudella.

Vaikka Oskari kohtaa ennenaikaisen kuoleman, teos ei kerro toivottomasta itsetuhoisuudesta tai näköalattomuudesta. Oskari oli nuori mies, jolla oli suht tavallisia nuoren miehen suunnitelmia. Hän ehti kokea pidemmän parisuhteen, ajoi useaa eri autoa ja ehti sairauden suvantovaiheessa käydä vähän töissäkin. Päihteet eivät lopulta olleet hänen elämänsä tragedia, vaan hän ajautui huumeita käyttävien seuraan ehkä siksi, että heidän parissaan hän sai vertaistuellista hyväksyntää. Psyykenlääkkeet ja myös lääkkeettömyys saivat hänen päänsä sekaisin samalla tavalla kuin kavereilla huumeet.

Yksi tarinan keskeisistä viesteistä liittyy vanhempien tai muiden lähiomaisten tilanteeseen silloin, kun nuori aikuinen on vakavasti mieleltään sairas. Yhteiskunta nimittäin asettaa lakisääteisiä rajoja nuorten tukemiselle, ja vertaistuen kanavia voi usein olla vaikea löytää. Tässä kertoja käy FinFami-järjestön suljetussa ryhmässä, mutta yhteys sen jäseniin ei jatku ryhmän loppumisen jälkeen. Pelkkä rankka omaiskokemus ei usein riitä ystävyyden syntyyn, vaan suhde tällaisten ryhmien jäsenten välillä on ehkä tarkoitettukin tilapäiseksi. Myös netin tukiryhmien apu on hataraa ja satunnaista. Hän ei jää kokonaan yksin huolineen ja murheineen, mutta selvästi kaipaa muutakin tukea kuin perheen ja suvun tuen.

Tämä teos on tunnelmiltaan vakaampi ja rauhallisempi kuin Pohjalaisen tuore teos, ehkä siksi, että Kuoppamäki ei ole romaanikirjailija, eikä ole kirjoittanut teostaan kaunokirjallisista ambitioista käsin. Tai teosten kertojat vain ovat erilaisia persoonallisuuksia – toinen pidäkkeettömän räiskyvä, toinen huolehtiva varautuja. Tässä teoksessa äitihahmo pyrkii sovittelemaan ja ennakoimaan pahinta joka käänteessä. Toki teos kattaa myös pidemmän aikajakson, ja kertoo nuoresta, joka ei enää elä teini-iän pahinta kuohuntavaihetta. Nuortenpsykiatriassa varmasti hankalinta onkin erottaa hormoneista johtuva epävakaus ja piilevät kroonisemman sairauden merkit.

Olen varma, että molemmille teoksille on tilausta niin perheissä, joissa on ”tilanne päällä” kuin muutenkin. Kolmas kirjailija, jonka kanssa löysin keskusteluyhteyden, on Katriina Huttunen, joka kirjoitti koskettavasti surutyöstä aikuisen tyttären itsemurhan jälkeen. Tässä ja Huttusen teoksessa käsitellään molemmissa varsinkin nuoren mielenterveysongelman taloudellista aspektia, pikavippejä, luottotietojen menetystä ja asiointia tukiviidakossa. Tällaisissa sudenkuopissa kun asuvat monet nuoret aikuiset jopa ilman mt-diagnoosia.

Suosittelen teosta siis lämpimästi myös niille, joilla ei ole ”tilanne päällä”. Koska olen lukenut jo kymmeniä teoksia nuorten mielenterveyden häiriöistä, osaan tunnistaa ne kirjat, jotka on kirjoitettu vertaistuki edellä ja ne, joissa on laajempaa yhteiskunnallista sanomaa. Tämä teos kuuluu ehdottomasti jälkimmäisiin, sillä siinä käsitellään laajemminkin hoitotahdon kysymystä, ja mielenterveyden hoidon nykytilaa, palvelupolkujen stressaavuutta ja byrokraattisuutta. Kaikki potilaat, omaiset ja kuolleita läheisiään surevat kun eivät jaksa pysyä mukana tässä alati muuttuvassa hoitopolkuviidakossa, saati kirjoittaa valituksia Valviralle tai jopa teosta kokemuksistaan. Nostan hattua niille, jotka jaksavat, koska sen kautta voidaan toivoa, että joku päivä systeemi muuttuisi.

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Kovan onnen kampaamossa

Leslie Pearse: Stolen (Penguin, 2010)

On aika kurkata lukemattomien painettujen kirjojen kasaan. Tällä hetkellä niitä on residenssissäni vain kymmeniä, joista uudempia löytöjä ehkä vain muutama. Tällä kertaa arpa osui kierrätyskirjaan, jonka olen napannut vain siksi, että takakannessa mainitaan Brighton – tuo riemukas, syntinen ja trendikäs rannikkokaupunki, jossa olen viihtynyt teininä.

Lesley Pearse on minulle uppo-outo kirjailijanimi, ja löytämäni teoksen kannet viittasivat kepeään viihteeseen. Kirja pääsi kuitenkin yllättämään, eli vietin sen parissa intensiivisiä hetkiä. Kyseessä on ihan kelpo dekkari, mutta sen voi luokitella myös psykologiseksi trilleriksi, tosin kovin toiminnalliseksi sellaiseksi. Minua tämä kirja jännitti enemmän kuin viimeksi lukemani Harriet Tycen teos, joten taisin koukuttua kunnolla.

Kirjassa seurataan kahden alle kolmikymppisen kampaajanaisen ystävyyttä muutaman vuoden ajan. Dale ja Lotte ovat olleet pitkään kämppiksiä luksusristeilyaluksella, jolla he ovat palvelleet rikkaita vanhempia rouvia. Elämä laivalla on ollut railakasta, mutta kaikelle on aikansa. Naiset ovat oppineet ulkoa Etelä-Amerikan ja Karibian alueen satamat, niiden baarit ja kliseisimmät turistikohteet, mutta työ ei lupaa suurta ammatillista tai palkkakehitystä.

Teoksessa Englannin kanaalista löytyy muistinsa menettänyt nuori nainen, joka on äskettäin synnyttänyt lapsen. Lehtijuttujen pohjalta Dalella on syytä epäillä, että nainen voisi olla Lotte. Englantiin palattuaan Lotte ei ole yli vuoteen antanut kuulla pihaustakaan itsestään. Tilanne hämmentää siksikin, että Dale työskentelee nyt Brightonin lähistöllä, josta Lotte on kotoisin ja jonne hänen oli tarkoitus palata reissun jälkeen.

Naiset tutustuvat toisiinsa uudelleen sairaalassa, jossa Lotte yrittää vaivalloisesti palauttaa kadotettua minuuttaan pienistä sirpaleista. Sairaalan kirjoihin hänellä ei ole kirjattu lähiomaisia, mutta brightonilainen homopari Simon ja Clark lupaavat huolehtia hänestä kotonaan, jossa hän on asunut aiemminkin kämppiksenä.

Lotten tarina on poikkeuksellisen karu jo lapsuudesta saakka, vaikka tämän vanhemmat ovat edelleen elossa ja naimisissa keskenään. Hän on legendaarinen kovan onnen nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, vaikka luonteeltaan hän on pidättyväinen huolehtija. Toisaalta häntä on helppo manipuloida, sillä johtuen lapsuudenkodin laiminlyönneistä hän edelleen etsii turvallista äiti- tai isähahmoa, johon ripustautua.

Viimeiseltä risteilyltä Lotten rikkinäiseen elämään löytyy pakettiratkaisu, josta hän ei voi kieltäytyä. Ystävät epäilevät Lotten langenneen uskonnolliseen kulttiin, mutta totuus on jotain vielä kummallisempaa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, elämä risteilyaluksella, Lotten kauhujen raskaus ja muistinmenetyksen jälkeinen elämä. Oikeastaan kaikista olisi voinut saada aikaan erillisen teoksen. Sivuhenkilöissä on valtavasti potentiaalia, joka jää osittain käyttämättä, sillä fokus kuitenkin on eeppisessä pakodraamassa. Lotten kaappaajien tausta selviää vasta aivan loppumetreillä, ja siinä oli aihetta useampaan trilleriin.

Vaikka teos oli kieleltään kovin arkinen, ja rakenteeltaan poukkoileva, en ainakaan kategorisoisi tätä kepeäksi chicklit-hömpäksi. Kauneusalan ulkonäkökeskeinen maailmakin jää juonen pyörityksen varjoon, mutta sairaalaelämää tässä eletään antaumuksella. Teos tuo monipuolisesti eri esiin eri ammattikuntien arkea, mutta dekkarina teos ei ole erityisen poliisikeskeinen.

Pearsen teokset herättävät ihastusta Daily Mail-lehden arvioissa, mikä ei mielestäni ole suuri meriitti. Olen kuitenkin lukenut paljon heppoisempaa viihdettä fiinimmässä paketissa, mistä ei ole jäänyt mitään käteen. Tästä teoksesta jäi käteen aito kauhun kokemus, joka jättänee syvän muistijäljen. Ainakin niin syvän, että olen valmis antamaan Lesley Pearselle uuden mahdollisuuden, jopa itse hankitun painoksen muodossa.

Ehkä kokemuksellinen ero tämän teoksen ja juuri lukemani Tycen teoksen välillä on kerronnan tavassa ja kielessä. Pearsen teoksessa on edelleen vuonna 2010 aitoja juntteja, jotka eivät häpeä avata tuntojaan homoparin kohtaamisesta Brightonin kupeessa (kaupungin, joka suunnilleen on homokulttuurin mekka) . Tycen teosten maailmassa homofobiaa olisi ilmaistu mikroaggression tai pienten kasvolihasten nytkähdysten tasolla. Pearsen teoksen työväenluokkaiset henkilöt eivät ole tyhmiä, mutta elämän valintoja tehdessään he etenevät palkkapussi edellä, tai puhtaan hedonistisesta näkökulmasta. Tycen romaanissa suurin osa hahmoista myös eli tuossa minä minä-maailmassa, mutta sen päähenkilö oli kykenevä osittain irrottautumaan siitä, ja näin tuomaan myös sen laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia näkyviksi.

Kaikilta dekkareilta/trillereistä ei kuitenkaan aina vaadita yhteiskunnallista terävyyttä, jos perustehtävä, jännityksen tai kauhun luominen, on saavutettu.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 37: ”Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.