Nuortenkirjahaaste

Honkasalo syöjätärIdeoimme kirjablogistien facebook-ryhmässä uutta nuorisokirjahaastetta, ja kiitos Kirjakaapin avaimen Jonnalle, haaste lähti tänään käyntiin nimellä Nostalgiset nuortenkirjat. Haasteen idean ja säännöt löydät täältä: http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/. Aikaa haasteeseen on 3 kuukautta ja tarkoituksena olisi lukea itselle tärkeitä teoksia nuoruudesta, josta joillain on pidempi aika kuin toisilla.

Oma lukuhaasteeni on seuraavanlainen: olen takavuosina hankkinut teini-ikäiselle tyttärelleni ison kasan nuortenkirjoja, jotka hän on jättänyt taakseen muutettuaan opiskelijakämppäänsä. Me olemme muuttamassa pienempään asuntoon ja edessä on massiivisen kylmäpäinen kirjoistaluopumisoperaatio. Ajattelin lukea pois osan uudemmista nuortenkirjoista, mutta poistokasassa on myös omia vanhoja suosikkejani. Itse olin nuorena varsin varhaiskypsä lukija: klassiset tyttökirjat miellyttivät minua johonkin 11 vuoden ikään, minkä jälkeen siirryin lukemaan mm. Judith Krantzin ja Shirley Conranin laatuteoksia ja ”rankempia” pläjäyksiä kuten Christine F:n  Huumeasema Zoota ja Deborah Spungenin Nancya. Toisin sanoen, nuortenkirjan käsite on venyvä. Omalle ikäluokalleni esimerkiksi Agatha Christien dekkarit olivat mainioita tyttökirjoja – ja niiden ihanuus oli siinä, etteivät ne koskaan loppuneet kesken.

Tänään kiertoon on lähdössä Laura Honkasalon Metsästä tuli syöjätär (WSOY, 2000). Honkasalolta olen lukenut aiemmin kaksi aikuisten romaania ja pidän häntä kiinnostavana kirjailijapersoonana siksi, että hän ei ole menestysromaaniensa jälkeenkään hylännyt nuoria. Hänen pitkä ura Demi-lehdessä kertoo myös uskollisuudesta nuorten arkisille asioille, ilonaiheille ja huolille.

Romaanin päähenkilö Linnea on jo toisen vuoden yliopisto-opiskelija, mutta elää edelleen vanhempiensa erokriisiä kahden perheen loukossa. Ongelmia tuottaa erityisesti isän uusi perhe ja äitipuoli Saida, luova keramiikkataiteilija, joka elää elämäänsä kuin runossa. Saida on ollut Linnealle iso taiteellinen inspiraatio, mutta samalla taitava manipuloija, jonka yhtenä elämäntehtävänä on miehensä suvun ja ex-puolison mollaaminen. Romaanissa Linnea käy läpi lapsuuttaan kuusivuotiaasta nykypäivään ja hetkiä, jolloin hän alkoi tajuta, ettei isän luona ole kaikki kunnossa.

Romaanin nerokkuus piilee siinä, että hankalista asioista puhutaan sadun ja fantasian kielellä. On tietysti makuasia, kuinka paljon innostuu klassisen pahan äitipuolen hahmosta. Tuhkimo ja Hannu ja Kerttu muuttavat tässä nykykontekstiin, ja ihmissuhdesopassa hääräävät vielä isoäidit, jotka ovat linnoittautuneet uusioperhettä vastaan. Saida on sen verran ilkeä, että polttaa tytärpuolensa vaatteet uunissa, sillä vaatteet on ostanut tämän biologinen äiti. Hän myös nirhii Linnean palmikon keittiösaksilla ja syöttää lapsille ”mutkatonta maalaisruokaa” kuten horsmakeittoa ja nokkosleipää. Tyttöä hän kieltäytyy kutsumasta Linneaksi, vaan ristii tämän uudelleen Milli-Molliksi. Kritiikin kärki osuu välillä laajempaan viherpiipertäjien maallemuuttobuumiin, ja muistuttaa vähän Alexandra Salmelan romaanista 27 (Teos, 2010), jossa tosin ei ollut ilkeää äitipuolta.

Linnean opettajaisä Reino on tässä yhtä kaksinaamainen, mutta heikompi luonne kuin vaimonsa ja lukija voi vain päätään pyöritellä miehen tavalle toimia. Linnean mukaan isä on Saidan noituma, kykenemätön itsenäiseen ajatteluun tai päätöksiin. Tällaisen miestyypin tunnen itsekin läheisesti – miehen joka menettää identiteettinsä löydettyään nuoremman, kuvankauniin naisen. Ehkä tämän uusioperheen arki on kuvattu äärimmäisen mustavalkoisena ja mielenvikaisena, mutta variaatioita tästä teemasta valitettavasti näkee tänäänkin, vaikka yhteiskunta on muuttunut sallivammaksi perheiden erilaisuutta kohtaan. Pahimmassa tapauksessa tänään puolison entisen liiton lapset dumpataan huostaanottoon, jotta uusi perhe voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Tällaisista tapauksista ei vielä ollut tietoa 1990-2000-lukujen vaihteessa, johon tämä teos sijoittuu.

Kyseessä on monipuolinen ja kerronnaltaan rikas nuortenromaani, jonka kohderyhmäksi veikkaisin lukioikäisiä ja sitä vanhempia lukijoita. Pahimpaa murkkuikää läpikäyvälle kahden kodin kasvatille en kirjaa kiikuttaisi, sillä huoltajuuskiistojen ja äitipuolen epävakaan persoonallisuuden kuvaus on sen verran rankkaa.

Nostalgiahaasteitakin teoksessa on, sillä siinä viitataan vahvasti esim. Salaisen puutarhan ja Vihervaaran Anna-sarjan teemoihin. Perinteinen tyttökirjateema saa siis uudet vaatteet, joissa suloisuus ja viattomuus sekoittuvat aikamme yhteiskunnan vinoutuneisiin merkkeihin. Linneakin selviää hullunmyllystä suht selväpäisenä oppien panemaan lapun luukulle, kun syöjättärellä on todellisuudentaju kadoksissa.

Puunpalvojien salaseura

Anu Holopainen Welman tytöt Syysmaa 1Sain jostain vinkkiä Anu Holopaisen uusimmasta aikuisten romaansta Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014), joka tuntuisi minulle sopivalta romaanilta tässä keski-iän työnhakufrustraatiossa. Kirjailijan tuotantoa selatessani huomasinkin, että meiltä löytyy yksi hänen aiempi teoksensa, nimittäin nuorten fantasiakirja Welman tytöt (Karisto, 2003).

Welman tytöt aloittaa Syysmaa-sarjan, johon kuuluu yhteensä kuusi osaa. Tässä seikkaillaan keskiaikaisen oloisessa, mutta ajattomassa valtakunnassa, joka on onnistunut alistamaan naiset takaisin nyrkin ja hellan väliin ja kieltämään heidän koulutuksensa. Syysmaassa palvotaan puita, ja eri puunpalvontalahkoja on ainakin viisi, osa tuntemattomampia, kiellettyjä tai maan alle painuneita. Verrattuna merentakaiseen Kesämaahan, jossa naisilla on edelleen oikeus määrätä omista asioistaan, Syysmaan meininki vaikuttaa totalitääriseltä diktatuurilta. Mihinkään dystooppisiin naisen alistuskuvioihin ei kuitenkaan sukelleta (tyyliin Margaret Atwood), vaan alistaminen on ”tavallista” isien ja veljien harjoittamaa määräysvaltaa, väkivaltaa ja liikkumisen estämistä. Tässä suhteessa nuori lukija voi suhteuttaa lukemansa vaikkapa uutisiin naisten asemasta Etelä-Aasiassa tai Arabian niemimaalla. Muuten Syysmaan tarina tuntuu aidolta fantasialta siksi, että aika, paikka ja kulttuuri ovat taitavasti etäännytetty mistään reaalimaailmassa tuntemastamme. Luin rivien välistä joitain kelttiläisiä ja mahdollisesti viikinkielementtejä ja kuvittelin Syysmaan Irlanniksi tai Islanniksi, mutta paremmin tekstiin pääsee mukaan, jos unohtaa olemassaolevat kansallisvaltiot.

Päähenkilönä kirjassa on 17-vuotias Adaira, jota ollaan naittamassa irstaalle, lihavalle, keski-ikäiselle ”kirjanoppineelle” vastoin tahtoaan. Matkalla miehelään häntä kuljettava hevoskärry ryöstetään ja hän löytää itsensä erikoisesta naisten yhteisöstä Varjolinnasta. Naiset elättävät itseään ryöstämällä rikkaiden taloja ja matriarkaatin johtohenkilö Welman muualla asuvan aviomiehen almuilla ja kontakteilla. Jokaisen yhteisön naisen tausta on erilainen, samoin pyhältä Villipihlajalta saadut erityiskyvyt. Adaira pystyy tiukan paikan tullen muuttamaan itsensä kurjeksi ja näin eksyttämään takaa-ajajansa.

Luonto on teoksessa hurmaavan aistivoimaista ja mystistä. Ihmisten elo vuodenaikojen syklissä tuntuu tervejärkiseltä, eikä kotiin sidotuilta nuorilta naisilta puutu selviytymis- tai itsepuolustustaitoja. Teksti on sopivan toiminnallista, kyseenalaistavaa ja alleviivaamattoman feminististä – monen tyyppiset nuoret naiset voivat samastua näihin tyttäriin ja kysyä omia kysymyksiään sen kautta maailman menosta ja naisten paikasta universumissa. Mainio sarjan aloitus: tarina koukutti sopivasti ja vakuutti Holopaisen kertojan taidoista myös aikuisfiktion saralla.

Juppikauden kaunosielut

Kähkönen kuu taskussaEnnen viime viikkoa en tiennyt, että Kähkösen Sirpa on debytoinut nuortenkirjailijana 90-luvulla. Sain käsiini hänen esikoisromaaninsa Kuu taskussa (Otava 1991), joka on selvästi suunnattu yläaste-ja lukioikäisille, mutta sopi myös loistavasti viiveellä tuon ajan lapselle nelikymppisenä.

Romaanin päähenkilö on Martin, 15-vuotias ysiluokkalainen poika Helsingistä, joka haaveilee balettitanssijan urasta maailmalla. Martinin isä on säveltäjä ja äitipuoli kuvataiteilija; kulttuurikodissa on totuttu sen jäsenten pitkiin ulkomaanmatkoihin, apurahahakuihin ja henkeviin keskusteluihin viinilasin äärellä. Ylemmän keskiluokan hillittyä charmia lisää 80-luvun nousukauden henki, jolloin kaikki ovet tuntuivat olevan avoinna ainakin oikeisiin piireihin kuuluville. Martinillekin, joka ei ole rakkaussotkujensa vuoksi jaksanut hakea lukioon, töölöläinen isoisä alkaa järjestää lukiopaikkaa jälkijunassa suhteidensa avulla. Martinin ja hänen perheensä arkiset koordinaatit ovat kieltämättä elitistisiä. Tässä käydään bilettämässä yliopiston vuosijuhlissa frakki päällä, puhutaan syvällisiä lasikuisteilla ja hyvin hoidetuissa puutarhoissa, käydään kävelyretkillä hautausmailla ja käyttäydytään keskivertoa paremmin vanhempien ihmisten seurassa. Martin edustaa hyvin aikaansa, mutta on samalla syväänluotaava ja sympaattinen hahmo. Hän kärsii koulukaveriensa homofobisista kommenteista liittyen tanssiharrastukseen ja kokee ehkä muita enemmänkin painetta suoriutua naisten iskijänä todistaakseen olevansa hetero. Perheessään hän on rakastettu luottohenkilö, joka joutuu usein vahtimaan pieniä sisaruksiaan. Perheen arjen kuvaus on monisyistä ja herkullista, eikä isän ja pojan suhteesta loppupeleissä puutu dramatiikkaa.

Kuu taskussa on yllättäväkin teos, sillä se ei anna yhtään vinkkiä kirjailijan tulevaisuuden teemoista. Yhteiskuntakritiikkiä ja poliittista analyysia tässä on vain hintsusti rivien välissä, kun taas hänen myöhemmät aikuisten kirjansa ovat politiikkaa pullollaan. Nuorten kirjaksi tämä on poikkeuksellisen kypsä ja erikoinenkin helmi. Martin vetää tässä ensikännejä, rakastuu itseään reippaasti vanhempaan opiskelijanaiseen, menettää neitsyytensä äitipuolensa kaverin kanssa ja toilailee muutenkin esimerkillisesti, mutta samalla hänestä piirtyy herkkä ja moniuloitteinen portretti. En tiedä, kuinka moni 90-luvun koulupoika on uskaltanut näin erikoiseen teokseen tarttua, mutta mielestäni se ei ole leimallisesti suunnattu kummallekaan sukupuolelle. Sukupuolesta ja maskuliinisuuden eri variaatioista Kähkönen keskustelee rakentavasti ja sallivasti. Jotenkin tuntuu, että nuorisokulttuurissamme on 80-luvun jälkeen tapahtunut monia takaiskuja tässä suhteessa. Valitettavasti pelkään, että teinipoika, joka pukeutuu renessanssikukkakuvioiseen silkkipaitaan koulussa tänä päivänä saa kärsiä kiusaamisesta enemmän kuin 80-luvulla. Harvoin innostun muodin kuvauksesta kirjallisuudessa, mutta tässä pukeudutaan päheisiin kledjuihin.

Teos aiheuttaa minussa flashbackin kultaiseen nuoruuteeni. 80-luvun nuorilla on ehkä saattanut olla enemmän pelivaraa vapaa-ajan viettonsa suhteen kuin nykyään. 15-vuotiaiden bileet tuntuvat tässä melko villeiltä, samoin alaikäisten seikkailut ravintolamaailmassa. Tässä soitetaankin romanttisesti kolikkopuhelimista, eikä äideillä ja isillä ole muuta mahdollisuutta kuin toivoa, että jälkikasvu kömpii aamuun mennessä kotiin. Nykyään kännyt toimivat sekä vapauden että kontrollin välineinä. Oma juniorini täyttää pian 15 vuotta, eikä hän voi unelmoidakaan rokkikeikoista K18-klubeilla.  Itse voisin jokusen klubikeikan sallia (jos yhteys nuoreen olisi illan aikana päällä), mutta valitettavasti holhoava yhteiskuntamme kyylää ikärajoja kuin piru raamattua. Mielestäni musiikin kuuntelu sisätiloissa on aina rakentavampaa kuin pussikaljan tuhoaminen pakkasessa.

Teos johti minut kuuntelemaan YouTubesta Franz Schubertin Winterreise-laulukokoelman dresdeniläisen baritoni Olaf Bärin tulkitsemana, ja innostuin kuulemastani niin, että saatan ladata lisääkin tämän mystisen baritonin levytyksiä. Schuberthan oli oman aikansa rocktähti ja populaari muusikko, nuorison suosikki ja laulutekniikan uudistaja. Tapauksessani kyseessä oli todellinen poistuma musiikilliselta mukavuusalueelta. Kiitän Sirpa Kähköstä tästä musiikkihistoriallisesta johdannosta, joka ei tuntunut snobahtavalta, vaan kirjan kontekstiin uskottavalta ja luontevalta.

Suomi-glamouria ennen Tukiaisen sisaruksia

Tuija LehtinenAivot narikkaan-lukulomani jatkuu suomalaisen chicklitin parissa. Kierrätyskorista löytyi Tuija Lehtisen ”muinainen” teos Mallitoimisto Pandora (1999). Nappasin sen mukaani kulahtaneen kansikuvan ja pokkarin huonon kunnon takia (se näytti puhkiluetulta). Inhoan mallimaailmasta kertovia kirjoja ja tv-sarjoja, joten en uskonut kykeneväni lukemaan tätä loppuun. Olen lukenut Lehtiseltä muutaman nuortenkirjan ja pari aikuisten naisten teosta. Olen arvostanut hänen huumoriaan ja tarkkanäköisyyttä ajan ilmiöiden kuvaajana. Viime syksynä hän julkaisi sadannen romaaninsa, ja julkaisutietoja tutkiessa huomaan, että  monena vuonna häneltä on tullut neljä teosta. Lehtisen kirjoittamistahti hämmentää. Joskus olen kuunnellut häntä kirjamessuilla ja hän on kuulostanut täysin selväjärkiseltä ihmiseltä. Ilmeisesti häntä ei ole unenlahjoilla siunattu.

Mallitoimisto Pandora on nostalgiatrippi hamalle 90-luvulle, aikaan, jolloin kännykät olivat vielä verrattaen uusi juttu ja jolloin julkisuuskulttuuri oli muuttumassa astetta likaisemmaksi. Teos seuraa omituisen Heinon suvun mallibusinesta, jossa patriarkka Johannes Heinon ex-vaimot perivät eron jälkeen osuuden mallitoimistosta ja päätyvät saman katon alle taistelemaan vallasta. Johanneksen ainoa tytär Emma on päätynyt toimistoon töihin vakavan onnettomuuden jälkeen, sillä hänen vaurioitunut nilkkansa ei kestä aiempaa lentoemännän duunia. Emma on selväjärkinen ja melko feministinen kertoja, jolta ei puutu itseironiaa. Hän tutkii mallimaailmaa ja isän haaremin toilailuja osittain ulkopuolisena, piinallisen huvittuneena. Kun isäpappa iskee silmänsä mallitallin ainoaan kansainväliseen komeettaan Mirabellaan, joka on luultavasti Emma-tytärtä nuorempi, laajennetussa perheessä alkaa kuohua. Suvun yhteiset juhlat muuttuvat entistä koomisemmiksi, ja poikkinaiminen makaaberimmaksi.

Lehtisen kirjoista olen aiemminkin huomannut, että kökön nimen takana saattaa piillä hauskuttavaa kerrontaa. Mallitoimisto Pandorassa oli aimo annos chicklitin parodiaa, sillä isän ex-vaimojen yritykset kilpailla glamour-pisteillään oli vedetty kunnolla överiksi. Toimistosta tulee taistojen tanner, koska vaimot kilpailevat kukka-asetelmillaan ja sisustussuunnitelmillaan. Neljännestä vaimosta Lilli-Tytistä löytyi jo Tukiaisten siskojen esiäidin karmaa epäonnistuneine huuli-implantteineen ja Medi-Helin laskeutumispisteen kokoisine rinnuksineen. Emman varteenotettavimmalla poikaystävä Jessellä oli nolo partaletti, jota hän aikoi kasvattaa siihen asti, kun joku nainen suostuisi tämän kosintaan. Löysin rivien välistä myös uskoontulleen evankelistamallin (Anne Pohtamo?), ufoihin uskovan huru-ukon (Johan af Grann?) ja renttumaisen julkkisterapeutin jonka hoitoon kaikki rikkaat elävänlesket jonottivat (Ben Furman? Tommy Hellsten?). Koska ihmissuhdeosasto oli tässä kirjassa armotonta sähläystä, en kutsuisi teosta romanttiseksi tai eroottiseksi. Ehkä kyseessä on ajankuvaromaani naisnäkökulmasta. Teos kertoo enemmän mallimaailman sisäisistä säännöistä ja työelämästä kuin miessuhteista. Suurena plussana sanottakoon, että tämäkin teos avasi Pariisin ja Milanon mallimaailman ja jetsetpiirien todellisuutta paremmin kuin viimeksi lukemani Kira Poutasen Kotimatka. Tässä oli enemmän substanssia ja itseironiaa. Kielikin oli sen verran rikasta, ettei tätä hotkaissut parissa tunnissa.

Tuija Lehtisen kaltainen työmyyrä on ilahduttava esimerkki kirjailijasta, joka ei ratsasta omalla ulkonäöllään tai julkisuuskuvallaan. Olen ymmärtänyt, että hänen fanimääränsä on valtava ja erityisesti häntä arvostetaan nuortenkirjailijana. Tuotantoa vilkuilleena uskaltaisin väittää, että hän ei ainakaan toista itseään. Romaanit sijoittuvat maalle ja kaupunkiin, eivätkä kaikki kuvaa kauniiden ja rohkeiden elämän sietämätöntä keveyttä. Eniten hänen tuotannossaan minua kiinnostaa 80-luvun teokset, joiden kautta voisi sukeltaa chicklitin todelliseen muinaishistoriaan. Hitaaseen aikaan, jolloin ihmisillä oli enemmän yksityisyyttä ja salaisuuksia.