Edgar Allan Poe työkkärin vessassa

wp-content_uploads_2014_03_ansiosidonnainen_kuolema-alm_katja-25261064-1097082257-frnt.jpg_200_130Katja Almin Ansiosidonnainen kuolema (Nordbooks, 2013) saa kunnian olla ensimmäinen teos, jonka luin kokonaisuudessaan Piki-kirjaston e-palvelussa. Miksi näin? No, koska dekkarilla oli hulvattoman hauska nimi. Mikä tahansa rikosromaani, joka tapahtuu suomalaisen yhteiskunnan ”pyhässä kolmiossa” on taatusti lukemisen arvoinen. Muistaakseni en ole aiemmin lukenut ainuttakaan dekkaria enkä muutakaan kaunokirjallista teosta, jossa pääasiallinen tapahtumapaikka on KELA, työkkäri tai sossu.

Nimetön päähenkilö on nuori nainen, joka on valmistumassa kauppaopistosta luultavasti suoraan kortistoon. Nainen on hyvin sovinnainen, mukavuudenhaluinen eikä lainkaan kunnianhimoinen elämänsä suhteen. Työkkärin hän valitsee harjoittelupaikaksi siksi, että se sijaitsee lähellä hänen kotiaan. Vapaa-aikanaan hän harrastaa serkkunsa kanssa vaateostoksia ja laimeaa baarielämää. Molemmilla on hakusalla elämänsä mies, mutta kertojalla ei näytä riittävän puhtia siihenkään pyrintöön.

Kun työkkärin pomo Veijo Vauhkonen murhataan keskellä työpäivää, kukaan ei tiedä, onko murhaaja asiakas vai kollega. Poliisitutkinnat raastavat nuoren naisen mieltä niin, että hän pian kirjoittautuu harjoittelustaan saikulle. Silti hän joutuu tekemisiin entisen työkavereidensa kanssa. Työkkärin virkailijahahmoissa on potentiaalia, mutta valitettavasti teos etenee sellaista vauhtia, ettei heihin tartu psykologista syvyyttä. Suosikkini on vihattu Barbro Korppi, jonka mielenterveysongelmista koko lafka supisee selän takana. Eräs virkailijoista kokee ainoana henkireikänään dissata Barbroa siteeraamalla Edgar Allan Poen Korppi-runoa henkilökunnan vessassa. Kaikki tällaiset yksityiskohdat naurattivat minua. Teos oli dekkariksi absurdin humoristinen, ja kertoja itse on tiedostamattaan aikamoinen komedienne.

Puhtaana rikosromaanina teos ei varsinaisesti anna paljoa uutta ajateltavaa, mutta teoksen nuorten maailma herättää kysymyksiä yhteiskuntamme tilasta. Juonessa on yllätyksiä, jotka juontavat juurensa kauas pääkaupunkiseudulta menneisyyteen. Erikoisella tavalla nämä vodkaa litkivät pissikset päätyvät tiukan paikan tullen veisaamaan Siionin kanteleen virsiä. Kertoja ja hänen serkkunsa ovat tässä tavistakin taviksempia nuoria palvelualan työläisnaisia, kun taas nuorilla miehillä on rikollista taustaa. Heidän maailmankuvansa perustuu lähes kokonaan materiaalisiin arvoihin, mutta samalla heissä on tietoisuus, ettei rikkautta saavuteta ainakaan rehellisellä työnteolla. Pitäisin kertojaa jopa työn vieroksujana. Hän ei välttämättä ole sympaattinen hahmo.

Luulin kirjailijaa nuoreksi esikoiskirjailijaksi, joka kertoo omasta ikäluokastaan, mutta Katja Alm (s. 1959) onkin varttuneempi ja kokeneempi konkari. Tämä kertonee kai nuorisonäkökulman toimivuudesta. Tai ainakiin minuun, nelikymppiseen sisämaan kasvattiin, nuorten naisten kielenkäyttö upposi. Ehkä pissis-ismejä olisi voinut viljellä enemmänkin. Yleisemmällä tasolla kerronta tuntui välillä liian arkiselta. Kappaleet olivat tasaisen pitkiä ja paikoitellen puuroutuvia – olisin siis kaivannut kerrontaan enemmän rytmin vaihdoksia. Lyhyempiä lauseita.

Työttömälle lukijalle teos ei tarjoa vertaistukea, mutta oivan turhautumisen purkukanavan kylläkin. Tällaisia täsmälääkedekkareita toivoisin lisää.

Akureyri, here I come!

Ylitse_mudn_ka_6052Ilmaiseksi Islannin Akureyriin joulukiireiden keskeltä! Tätä ilotulitusta tarjoaa Árni Thórarinsson dekkarillaan Ylitse muiden (Bazar, 2009, suom. Seija Holopainen). Teoksessa tosin vietetään pääsiäisen aikaa melko spartaaneissa tunnelmissa, mutta kuka joulusta jaksaisi lukea sen syvimmissä syövereissä?

Päähenkilönä teoksessa on keski-ikäinen toimittaja Einar, joka on nakitettu reykjavíkiläisestä päivälehdestä periferiaan paikallistoimittajaksi, ilmeisesti johtuen tehottomuudesta ja aiemmista alkoholiongelmista. Einar muuttaa pohjoiseen pitkin hampain muun toimeentulon puutteessa, saaden työparikseen toisen väliinputoajan Ásbjörnin. Hän asuu keikkatyöläisten kimppakämpässä ystävinään televisio ja papukaija (joka ottaa tyttöystävän roolin). Kylän suttuinen baarielämä ei jo kaiken nähnyttä toimittajaa jaksa kiinnostaa. Vaimo on jättänyt ja ainoa teini-ikäinen tytär lentelee mieluummin supertarjouksilla ympäri Eurooppaa kuin reissaa pohjoiseen viettämään laatuaikaa isänsä kanssa.

Einar tulee ratkaisseeksi pari murhaa toimitustyönsä ohessa, eli on tiedostamaton yksityisetsivä, tai etsivä vasten tahtoaan. Akureyrin tavalliset uutiset keskittyvät niinkin turbulentteihin teemoihin kuin kadonneisiin koiriin, joten kalmanhajuiset juttukeikat vetävät Einaria puoleensa. Samalla alueella kärsitään mm. kasvavasta huumeongelmasta ja äkillisen maahanmuuton aiheuttamista levottomuuksista. Pieniä paikkakuntia pyritään elvyttämään ulkomaisella työvoimalla turistikeitaiksi ja kaivoskeskittymiksi, mutta alueen tulevaisuus ei silti näytä ruusuiselta. Tekstissä itse murhat jäävät jokseenkin yhteiskunnallisen syväanalyysin varjoon. Paikallisen nuorisoteatterin piirissä tapahtuneet kuolemat ovat vahvempi juonenkäänne kuin kansitekstissä mainostettu maahanmuutto. Niihin liittyy viikinkiaikaista mytologiaa, noituutta ja huumekauppaa. Nuorisokuvaus on tekstissä raikasta, mutta maahanmuuttajien ihon alle Thórarinsson ei pääse – he ovat tarinassa pelkkiä statisteja. Akureyrin lukiolaiset taas vaikuttivat isoilta egoilta ja omillaan pärjääviltä sieluilta, joista moni muuttaa pois kotoa jo kuusitoistavuotiaana.

Pidin romaanin tunnelmasta enemmän kuin juonesta. Akureyri vaikuttaa sopivan oudolta mestalta makuuni – harmi, etten takavuosien Islannin-keikallani en paljonkaan poistunut Reykjavíkin talousalueelta. Akureyrin tietynlainen sisäänlämpiävyys ja juntahtavuus tuntui kotoisalta kontekstilta. En pysty vertaamaan tässä kuvattua Akureyrin meininkiä mihinkään suomalaiseen kaupunkiin, sillä tässä maan kakkoskaupungissa on vain n. 18000 asukasta, mutta silti se on yliopistokaupunki. Talvisaikaan Islannin tiet ovat huonossa kunnossa ja liikenneyhteydet pääkaupungin ja pohjoisen välillä heikohkot. Se tekee Akureyristä eristäytyneen kohteen, todellisen napapiirin helmen, jonka asukkaiden on oltava omavaraisia viihtymisensä suhteen. Thórarinsson kuvasi hienosti Akureyrin pitkiä ja yksinäisiä iltoja, sillä paikkakunnalla, jossa lähestulkoon kaikki ovat sukulaisia keskenään, ei ole välttämättä helppo ystävystyä paikallisiin.

Olen käynyt islannin kielen alkeiskurssia sen verran, että osaan alkeellisesti lausua sen vaikeitakin nimiä. Mietin, kuinka islantia lainkaan tuntemattomat lukijat pysyvät kärryillä pitkissä, monia muinaisskandinaavisia merkkejä sisältävissä nimissä. Ja millaisia ratkaisuja kansainväliseen julkaisuun tähtäävät kirjailijat tekevät tehdäkseen tekstistään helpommin luettavaa. En usko, että he tekevät paljon myönnytyksiä, mutta nimien politiikka on kiinnostavaa. Esim. nyt en löydä koneeltani sitä paneelia, josta oudot merkit löytyvät, eli en bloggaa hankalanimisistä henkilöistä tai paikoista oikeilla nimillä. Suomalaiset Yrjö tai Jyväskylä ovat vielä vaikeustasoltaan kevyttä keittoa verrattuna islantilaisiin runsaasti väkkäröitä sisältäviin nimiin. Tai kai vaikeus on kuulijan korvissa.

Olen lukenut yhden teoksen myös kuuluisammilta islantilaisilta dekkaristeilta, Arnalrdur Indridasonilta ja Yrsa Sigurdadottírilta. Muistijälki kummastakaan ei ole kummoinen. Tässä dekkarissa erityisen paljon ilahdutti pohjoinen perifeerinen näkökulma, jonkinasteinen arktinen hysteria, joka ei ollut kuitenkaan ennalta-arvattavan kliseistä.

Villahousut konjakkipulloa vastaan

Stages of ChaosHyllystäni löytyi suomalaisen sodanjälkeisen draaman antologia Stages of Chaos: The Drama of Post-War Finland (SKS, 2005) Pirkko Kosken ja Steve Willmerin toimittamana. Ja kappas, koska minulla on Paavo Rintala-teemaviikko käynnissä, myös tästä kirjasta löytyi Rintalan näytelmä Pojat englanninnoksena. Tai tarkennuksena The Boys, or Once Upon a War on Vesa Tapio Valon dramatisoima ja Marja ja Steve Willmerin teksti Rintalan alkuperäisen romaanin pohjalta. Pojat muistetaan parhaiten leffaversiona (1962), jossa päätähtenä oli hyvin nuori Vesa-Matti Loiri. Vaikka tekstiä haluttiin teatterin lavalle, Rintala kieltäytyi yhteistyöstä kolmen vuosikymmenen ajan. Teksti saatiin Oulun kaupunginteatterin lavalle vasta 1990-luvulla.

Vaikka rakastan teatteria ja olen sitä vakavasti harrastanut, näytelmien lukeminen ”kuivana” ilman esiintymistarkoitusta ei ole heiniäni. Luen korkeintaan yhden näytelmätekstin vuodessa, enkä koe itseäni kyvykkääksi kommentaattoriksi. Tämä teksti oli poikkeuksellisen valovoimainen – se imaisi mukaansa kerralla ja tuntui universaalin ymmärrettävältä.

Käännös tuntui myös perusteellisen oikeanlaiselta, vaikka en ole lukenut montaakaan suomalaista tekstiä englanniksi enkä siksi osaa vertailla. Minna Canthia ja Aleksis Kiveä olen joskus tavannut jotain englanninkielistä kurssia varten. Suuri osa englanninnoksista on amerikansuomalaisten siirtolaisten talkootyöllä aikaansaamaa; olisi tärkeää, että myös Suomessa vaikuttavat kaksikieliset innostuisivat enemmän klassikkojen kääntämisestä.

Näytelmässä seikkaillaan Oulun Raksilan työväen kaupunginosassa keskellä toista maailmansotaa, vuosina 1941-2. Saksalaiset eivät vielä ole alkaneet polttaa Lappia, vaan kansojen välillä vallitsee jonkinlainen yhteisymmärrys. Natsiarmeijan hallinnollinen tukikohta on lähellä, ja nuoret pojat ovat luonnollisesti kiinnostuneita sen toiminnasta, eritoten business-mielessä. Villahousuja vaihdetaan kameroihin ja konjakkipulloihin. Muuten heistä on huvittavaa seurata saksalaisten sotilaiden ja kulmakunnan tyttöjen heilastelua Oulun puistoissa ja meren rannalla. Kepeitä ja puolivakavia lupauksia satelee puolin ja toisin, vaikka kaikki tietävät, että yhteistyö ja avunanto on haurasta ja saattaa päättyä päivänä minä hyvänsä.

PojatPoliittisesti Raksilan väki kärsii edelleen kansalaissodan traumoista eikä koe fasistien läsnäoloa keskuudessaan hyvällä. Suur-Suomi-henkisiä naapureita ei ole kellään, mutta jotkut pakenevat maailmantuskaa herätyskristillisyyteen. Vienon ja Leevin suurperheessä isä palaa lomilta pussit täysinä ja lyhyt kohtaaminen johtaa aina Vienon uuteen raskauteen, minkä aviomies tulkitsee Jumalan tahdoksi. Uskonnollisuus ja poliittisuus vuorottelevat tekstissä sopivasti. Syvää tietoisuutta tavallisella kansalla ei vielä ole natsien hirmuteoista. Rintalan kirjoittajan positio on armollinen ja anteeksiantava. Kaikki surevat yhtä lailla kaatuneita sukulaisiaan, joilla olisi ollut elämä edessä, myös saksalaiset. Kenties Suomeen lähetetyllä saksalaisella nuorisolla on käynyt tuuri ja heillä on vielä sodan tässä vaiheessa varaa käyttäytyä reilusti arjalaisiksi uskottuja vaaleita veljiään ja sisariaan kohti. Tekstin pääasiallinen sävy on pasifistinen: sotaa ei millään lailla oikeuteta tai ihannoida, mutta se on hyväksyttävä vakavana asioiden tilana.

Musiikkipuoli valaisee ajan henkeä Lili Marlenesta Tiernapoikiin; myös Schubertin liedit ja suomalaiset sota-ajan iskelmät loistavat läsnäolollaan. Kaiken kaikkiaan toiminnallinen teksti kutsuu kokemaan kaiken tämän keplottelun, flirttailun, nyrkkeilyn ja hurmoksellisen jalkapallon peluun livenä, mielellään jollain pohjoisella lavalla. Antologia kokonaisuudessaan tuntuu lukemisen arvoiselta kannesta kanteen. Vaikka vanhojen kirjojen läpikäyminen johtuu meillä karsimisoperaatiosta, säästelen tätä teosta jollekulle Suomi-fanille, joka ei vielä osaa suomea – lahja tuntuu sen arvoiselta ja saattaa johtaa johonkin yhteistyöhön, jota ei vielä olla nähty.

 

 

 

Antrean rantojen soturit

SydänrajaMaritta Lintusen romaani Sydänraja (WSOY, 2012) löytyi eilen Hervannan Kirja-Kärkkäisen alekorista kahdella eurolla, enkä voi taaskaan muuta kuin voivotella suomalaisen laatuproosan hintadumppausta. Toisaalta on positiivista, että vähän mainostettu teos löysi lukijansa. Kirja-Kärkkäinen kuuluu suosikkikauppoihini siksi, ettei siellä kaupitella joutavanpäiväisiä turhakkeita ja siksi, että sieltä usein löytää harvinaisempiakin helmiä.

Ihastuin tähän teokseen kuin hullu puuroon siksi, että siinä liikuttiin minulle tärkeillä taajuuksilla – sukututkimuksessa, Suomen ja Venäjän rajaseudulla, ääriliikkeiden ja uskonnollisten lahkojen epäloogisissa maisemissa ja militarismissa. Sydänraja on näitä ilmiöitä valottava herkkä, runollinen ja feminiininen teksti. Sanaa feminiinisyys usein käytetään mollaamistarkoituksessa – tässä feminiinisyys ei ilmene kauneudenhoitona, shoppailuna ja turhana juoruiluna, vaan naisellisena viisautena, sisäisinä maisemina ja itsetutkiskeluna.

Romaanin päähenkilö on 23-vuotias Ronja Sachsen, vasemmistolaisradikaaliperheen haahuileva kasvatti, jonka sukutausta on Karjalassa. Ronjan Aino-mummo on edelleen elossa ja omaa rankan lottataustan. Huomatessaan pojantyttärensä kiinnostuksen äärioikeistolaisuuteen ja sotasankarien kritiikittömään palvontaan hän pyrkii informoimaan tyttöä Otto-isoenon oikeasta persoonasta ja sodan realiteeteista, mutta Ronja ei kuuntele. Ronjalle olennaista on rakentaa itselleen mieluisa menneisyys ja tahraton sukulaissankari. Otto Sachsenin Kannakselle katoamisesta tehdään pian myytti, jonka ympärille Sydänraja-liike rakentaa ideologiaansa. Sachsen-nimikin viittaa sopivasti arjalaisiin juuriin.

Lintunen on tiivistämisen mestari: 232 sivuun mahtuu varsinainen henkinen odysseia, jonka vaiheista minua eniten miellytti Ronja-soturin tiedonkeruuretki Antrean maisemiin, Kanneljärven kylään, josta naisen isänpuolinen suku oli kotoisin. Rahapulassa hän tarjoutuu vapaaehtoiseksi joutsenolaisen kristillisen yhteisön sananlevitysmatkalle. Evankelistat Teijo Raappana ja Riitta Loponen ovat aviottomassa seksisuhteessa keskenään, mutta piilottavat himonsa ylimaallisten Israelin palmunlehväilmestysten taakse. Nuorelle Ronjalle hurmoksellinen uskonnollisuus on kuitenkin liikaa, ja hän lahjoo ryhmän autonkuljettajan jättämään seurueen ja viemään tämän yksityisesti sukunsa ”hoodeille”. Tämä road movie on teoksen humoristisin ja mieleenpainuvin osuus ja kehyskertomus, jonka ympärille muu tarina rakentuu. Olisin lukijana viihtynyt Antrean rannoilla pidempäänkin erityisesti kylien nykyasukkaiden vieraina.

Vakavammalla tasolla teos kertoo ääriliikkeiden harjoittamasta aivopesusta, eristäytymisestä ja sosiaalisesta kontrollista. Sydänraja-liikkeen johtohahmot ovat korkeasti koulutettuja nuorehkoja naisia, mukaan mahtuu jopa poliittisen historian professori. Tämä militantti solu on kytköksissä laajempaan IKL-liikkeen elvytysoperaatioon. Nuorten naisten käyttämät sinimustat rintanapit kertovat huumorintajuttomasta sitoutumisesta menneen päivän kollektiiviseen hurmokseen. Liikkeen toiminnan kuvaus oli uskottavaa ja todellisentuntuista.  Verrattuna vaikka taannoin tänne arvioimaani Pirjo Hassisen Populaan (Otava, 2012) Lintusen kuvaama liike on älyllisempi ja paremmin organisoitu. Hassisen kuvaus äärioikeiston arjesta on irvokkaampi ja parodisempi; tässä kuvataan järkiperäisempää liikehdintää, joka kuitenkin murenee epäloogisuuksien ja vääränlaisen sentimentaalisuuden alle.

Toinen kiinnostava vertauskohta on Dome Karukosken Leijonasydän- leffa. Siinähän kuvataan uusnatsien stereotyyppistä kannattajajoukkoa, lähiöiden syrjäytyneitä ja vähän koulutettuja poikaporukoita ja heidän harrastamaansa silmitöntä väkivaltaa. Tässä taas liikkeen johtohahmot ovat poliittisen teoriansa lukeneet ja osaavat siteerata lähteitään pilkuntarkasti. Väkivaltaan ei turvauduta lainkaan, vaan kerätään valmiusjoukkoja. Lintunen seikkaileekin vähän tunnetulla alueella – äärioikeistolaisten naisten mielenmaisemissa, joista harvoin kuulee medioissa. Onko heitä oikeasti olemassa ja jos on, onko olemassa tällaisia aatteen itsenäisesti omaksuneita naissotureja – yleinen kuva kun taitaa olla, että ainoat ääriliikkeiden kokouksissa viihtyvät naiset ovat tyttöystäviä tai vaimoja, uuden arjalaisen polven synnytyskoneita.

Uskonnollisten herätysliikkeiden ja äärioikeiston toiminnan logiikan vertailu on myös tässä ilmiömäistä. Palavan suitsukkeen ja mirhan evankelistoja kuvataan sympaattisemmin kuin Sydänrajan avainhenkilöitä. Lähetyssaarnaajien rakkauden hedelmän syntymä lakkauttaa kaunan autokuskin, Ronjan ja lähettiläiden välillä. Romantiikkaakin piisaa, vaikka se ei ole kerronnan keskiössä. Kerrassaan upea pieni, suuri romaani, joka innoittaa etsimään Lintusen tuotantoa enemmänkin. Tämä teos toimisi myös mahtavasti elokuvana. Sitä odotellessa…

Dekadenttia huvilaelämää

parrasTytti Parras (s.1943) on minulle ennaltaan tuttu kertoja luettuani Tampereen yliopistopiireistä kertovan Jojon (1972). Nyt sain käsiini teoksen Pieni hyvinkasvatettu  tyttö (1978), joka kuvaa osittain suomenruotsalaisen lääkäriperheen kesänviettoa Tammisaaressa 1950-luvulla. Päähenkilö Anun kasvamista kuvataan noin kuusivuotiaasta aikuisuuteen saakka, erityisessä keskiössä ovat suvun salaisuudet ja seksuaalisuus. Sinänsä kiinnostava jatkumo ulottui tästä Johanna Holmströmin Itämaahan – molemmissa suomenruotsalainen identiteetti elää murroskautta nuorison etsiessä vaikutteita ahtaan perhepiirin ja ankkalammikon ulkopuolelta. Tyyliltään ja tunnelmiltaan romaanit ovat silti erilaisia – tässä säilytetään tietynlainen kepeys ja aistillisuus ja kokeillaan enemmän erilaisia kielellisiä rekistereitä. Suhteellisen vähän julkaissut Parras on ollutkin aina ”kokeilevan” kirjailijan maineessa, ja hänen ilmaisunsa on esimerkillisen tiivistä.

Anu kasvaa porvarillisessa perheidyllissään kahden veljen ja vanhempiensa kanssa. Vanhempi veli Hans on riskejä ottava naistenmies, kun taas pikkuveli Tapsu osoittautuu tiedemiestyypiksi. Anu on tarkkailija ja päiväkirjan kirjoittaja, jonka vilkas mielikuvitus huolestuttaa vanhempia niin, että hänelle tuodaan kotiin psykiatri jo alakouluikäisenä tekemään sana-assosiaatiotestejä. Muutenkin perhe elää huolettomassa yltäkylläisyydessä rapujuhlien ja osakuntavappujensa keskellä. Huvilalle lähtee uskollisen kotiapulaisen lisäksi kesätyttö, jonka tehtävänä on auttaa apulaista ja vahtia lapsia. Yksi kesätytöistä Ange on Anun erityisen tarkkailun kohteena, ikäero heidän välillään ei ole suuri, mutta Ange jo käyttäytyy viisitoistakesäisenä maailmannaisen elkein. Myöhemmin Ange sekaantuu sekä Anun isoveljeen että Ruotsissa asuvaan serkku-Rabbeen. Huvilalla nuorison miltei ainoana hupina on vakoilla muiden petipuuhia. Uimakopeissa, veneissä ja saunan eteisissä käy sutina, ja neuvokkaat nuoret tuntevat tirkistelyreiät kuin omat taskunsa.

Anun suku ja tammisaarelaiset naapurit puhuvat kiinnostavaa sekakieltä, ruotsia perheessä käytetään erityisesti suutuspäissään ja aviokriisien ratkaisuun. Anun koulutuspolku valitaan käytännöllisesti: koska suomenkielisessä lyseossa on sisävessa ja ruotsinkielisessä ei ole, suomenkielinen koulu valitaan edistyksen airueena.

Tammisaaressa kommunismin pelko on konkreettista lähellä sijaitsevan Porkkalan neuvostotukikohdan vuoksi. Yksittäiset kommunistit esiintyvät hassuina punaisina tonttuina, jotka mahdollisesti piileskelevät huvilan maastossa, mutta lapsiin lietsotaan ryssänpelkoa myyttisen desantti-hahmon kautta. Tässä on myös herkullisia katkelmia 50-luvun kouluopetuksesta, esimerkiksi sotakorvausten oikeutuksesta ja viinanjuonnin turmiosta. Anu paljastaa viattomana opettajalleen hänen vanhempiensa juomatottumukset, ja erityistä pahennusta herättää Ruotsista avioeroaan Suomeen suremaan palannut Rosi-moster, jonka vermuttiriippuvaisuus alkaa saada jo juoppohulluuden muotoja.

Ihailen romaanissa sitä, että siinä käsitellään rankkojakin teemoja humoristisesti ja positiivisvoittoisesti. Jos Parraksen esikoinen Jojo oli leimallisesti kohauttava teos, tässä ihmisen aikuiseksi kasvua käsitellään lempeämmin. Kolmas minua kiinnostava Parraksen romaani olisi Vieras (1992), jossa kerrotaan aikuisen naisen ja nuoren pojan intensiivisestä purjehdusretkestä ja epätyypillisestä ystävyydestä. Ylipäänsä suomalaisesta naiskirjallisuudesta löytyy yllättävän paljon miltei unohdettuja moderneja klassikkoja, jotka ehkä epäkaupallisuutensa tai kielellisen ”vaikeutensa” vuoksi ovat jääneet paitsioon. Nämä antikvariaattien ja poistokorien helmet saattavat vielä nousta arvoon arvaamattomaan, sillä kirjastotkaan eivät niitä enää säilytä, ellei niitä ole vähään aikaan lainattu.