Mauritiuksen mustista mansikoista

Teos: Ananda Devi: Näistä raunioista. (Fabriikki Kustannus, 2018)

Käännös: Sanna Rusi

Kirjastossa kannattaa käydä, koska pienkustantamojen erikoisimpia helmiä ei koskaan löydä e-kirjoina. Tänään eteeni tupsahti Metso-kirjastossa mauritiuslaisen nykykirjallisuuden löydös, joka yllätyksekseni on tuore suomennos minulle tuntemattoman, turkulaisen Fabriikki-kustantamon toimesta.

Ennen kirjaan tarttumista minun piti tarkistaa, onko Mauritius valtio, ja onhan se. Olisin ehkä arvannut sen olevan Ranskan siirtomaa, kuten jotkut muut pikkusaaret. Mauritiuksesta en tiedä mitään muuta kuin että sinne kohdistuu ökyturismia. Ja sijainnin. En tiedä, haluaisinko matkustaa sinne, mutta ainakaan saari ei kuulu kärkihaaveisiini.

Romaanissa puhuu neljä 17-vuotiasta nuorta, joista kukaan ei ole päässyt osalliseksi saaren kulutusjuhlista. Eve on koulunsa hylkiö, tyttö, joka on päätynyt myymään itseään niin turisteille kuin paikallisille, koska kotona ei ole muuta turvaa kuin lähiöasunnon ankeat seinät. Sadiq on pihkassa Eveen, mutta ei pysty suojelemaan tätä riittävästi. Hänen elämänsä jakautuu Rimbaudin lukemisen ja jengiväkivallan välille. Clelio on jo tuomittu nuorisorikollinen, jonka kapina saa jopa rajumpia muotoja kuin Even. Ja Savita on ainoa henkilö, joka pystyy murtamaan Even henkisen panssarin, mutta heidän muut poissulkeva ystävyytensä myös ärsyttää varsinkin poikajengiä.

Romaanina teos on minimalistisen runollinen, ja varsinkin sen sivuhenkilöt jäävät ohuiksi haamuiksi. Luontoa ja paikallista maantiedettä kuvataan riittävästi, mutta myös historialliset viitteet ovat vähäisiä. Ranskan kolonisaatio näkyy kielessä ja maastamuuton trendeissä, mutta nykyaikana saarta tuntuvat hallitsevan enemmän kiinalaiset tehtailijat, jotka päättävät nuorten vanhempien työllisyydestä. Yleinen johtopäätelmä on, että Mauritiuksen työvoima on liian kallista, ja siksi hikipajat siirtyvät johonkin halvempaan aasialaiseen kohteeseen.

Eve-tytön kokema hyväksikäyttö on teoksen kantavin teema, ja hänen ”suhteensa” himosta hikoilevaan, kaljuuntuvaan biologian opettajaan on karua luettavaa. Loppua kohti romaaniin hiipii jopa dekkarin juonne, mutta siinä ei ole rikosromaanin rakennetta tai motiivia.

Ananda Devi (s. 1957) on jo vahvasti keski-ikäinen kirjailija, joka on julkaissut teoksia 1970-luvulta saakka. Psykologisella tasolla hän kyllä pääsee nuorten henkilöhahmojensa ihon alle, mutta koin, että nuorisokulttuurin kuvausta olisi saanut olla enemmän. Esimerkiksi modernin teknologian käyttö oli kirjassa vähäistä, mutta alkuperäisteos onkin vuodelta 2006, jolloin Mauritiuksella ei välttämättä käytetty tietotekniikkaa samoissa määrin kuin Euroopassa. Kirjan nuorilla on kyllä modernin kulttuurin kulutusobjekteja, kuten Niken lenkkareita ja Ralph Laurenin hikipajan kakkoslaadun paitoja, mutta Devi ei paljoa avaa esimerkiksi heidän musiikki- tai leffamieltymyksiään.

Koin, että Devi on kirjailijana vahvasti hahmojensa puolella, ja että teoksessa oli vahva yhteiskunnallinen sanoma – nuorten pelastaminen kalmankalpealta tulevaisuudelta, joka ei paljoa muuta tarjoa kuin päihteitä ja prostituutiota. Mutta sellaiselle lukijalle, joka ei tunne Mauritiuksen kulttuuria, tämä teos ei toimi kovin vahvana ”sisäänheittäjänä”. En kokenut pääseväni täysin perille saakka, en edes maistamaan noita kannen mustia mansikoita.

Maahaasteessa olen kohdassa 59/196: Mauritius.

Cree-intiaanit ja hylkäämisten historia

Teos: Melanie Rae Thon: Pelon lapset (Kääntöpiiri, 2000)

Käännös: Liisa Laaksonen

Kääntöpiiri oli 1980-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut feministinen kustantamo, joka keskittyi varsinkin Euroopan ulkopuoliseen kirjallisuuteen. Tulin tietoiseksi kustantamon toiminnasta 1990-luvun alussa, ja olin sen teosten suurkuluttaja pitkään. Maassamme tapahtui 2000-luvulla jotain ikävää, eivätkä tällaiset edistykselliset yritykset enää kannattaneet. Kääntöpiirin kirjat ovat salainen keräilykohteeni: en omista niitä monia, mutta haluaisin omistaa koko sarjan.

Amerikkalaisen Melanie Rae Thonin romaanin Pelon lapset olen pelastanut kierrätyskorista ehkä tällä vuosikymmenellä. Kirjaa olen aloittanut pari kertaa, mutta koin sen ilmapiirin liian masentavaksi tuolloin. Nyt annoin teokselle uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa se kolahti syvälle. Teos on valloittava juuri kaunokirjallisena teoksena, ei ehkä niinkään kattavana historiikkina cree-intiaanien kulttuurista.

Teos sijoittuu 1980-luvun loppuun, ja siinä seikkailevat intiaanitaustaiset sisarukset Cecile ja Flint. Flint-veli on kylänsä paatunein nuorisorikollinen, joka on joutunut nuorisovankilaan jo 10-vuotiaana. 16-vuotiaana hän karkaa laitoksestaan, ja palaa kotikonnuilleen etsimään turvapaikkaa. Äiti Frances ei kuitenkaan halua piilottaa Flintiä, koska se mahdollisesti tuhoaisi hänen uuden perheonnensa. Siksi hän antaa pojalleen kaiken käteisen, minkä irti saa, ja lähettää tämän etelään, niin kauas kuin rahoilla pääsee, toivon mukaan Meksikoon saakka.

Äidin suunnitelma ei kuitenkaan onnistu, ja perhe päätyy hajaannuksen kautta tragediaan. Teoksen toinen kertoja, lasten kuuro Marie-täti, ei pysty siskonsa lapsia pelastamaan, mutta näkee heidän kohtalossaan yhtymäkohtia menneiden sukupolvien kärsimyksiin. Flintin kohtaloon ovat syypäitä niin omat sukulaiset kuin valkoisen vallan aikaansaama silmitön tuho. Uskonnollisen Marien kautta teos päätyy pohtimaan armon kysymystä, vaikka se onkin valkoisen miehen antama lainasana.

Kielellinen sekaannus ei ole läsnä vain Marien päässä, vaan suvun historiassa. Cree-kieli on vaihtunut englanniksi ja ranskaksi, ja Mariella on myös viittomakieli, jonka sisäoppilaitoksen nunnat ovat pontevasti häneen istuttaneet. Se, että Flint ei opi lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi, johtuu Marien mukaan aiemmista rikkeistä heidän kansaansa kohtaan. Hän kokee, että ”meidät petetään kaikilla kielillä”, myös heidän alkuperäisellä äidinkielellään. 

Kirjassa seikkaillaan Yhdysvaltojen luoteisissa osavaltioissa. Montana on lasten koti, nuorisovankila sijaitsee Dakotassa, niin kaukana, ettei Frances-äiti ehdi käydä poikaansa siellä katsomassa kuuteen vuoteen.  Tyttöjen sisäoppilaitos sijaitsee Idahossa ja reservaatti, johon lapset karkumatkallaan päätyvät, Wyomingissä. Autoja varastetaan, välillä taivalletaan kojoottien keskellä peninkulmia, ja pikkusisko Cecile opettaa holtitonta isoveljeään ampumaan isäpuolelta varastetulla pistoolilla. Asehulluus on valkoisilta peritty ominaisuus, eikä noilla seuduilla mies ole paikkaansa ansainnut ilman asekaappia.

Toki teos on hurja kuvaus lastensuojelusta (tai lähinnä sen puutteesta), mutta onneksi Rae Thon ei kirjoita huolestuneen sosiaalityön ammattilaisen näkökulmasta. Kirjaa lukiessani minulla tuli mieleen muun muassa Marilynn Robinsonin, Lucia Berlinin ja Jennifer Eganin teokset. Varsinkin Eganin uudehko teos Rakkaudesta aseisiin kertoo samansuuntaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, perheestä, joka elää melkein kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella. 

Joka suhteessa teos oli koskettava, mutta ei sentimentaalinen eikä imelä. Pidin myös sen kuvituksesta, eli cree-symboliikasta lukujen välillä. Ainoa tyylillinen ongelma, mikä teki lukemisesta hieman raskasta, oli se, että vielä viimeisissäkin kappaleissa tarinaan ujutetaan uusia sivuhenkilöitä, joiden kohtaloista en enää jaksanut olla kiinnostunut.

Teos pohjautuu tositapahtumiin, mikä tekee tarinasta vieläkin hurjemman. Tässä kun kuvataan ihan hardcore-nuorisorikollisuutta. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1990, mutta vahvan paikallisuuden ja tietynlaisen jälkijättöisyyden vuoksi tarina on miltei ajaton. Nämä syrjäytyneet lapset eivät paljoa tiedä oman aikansa trendeistä, tv-ohjelmista tai musiikista.

Tämän luettuani aion palata pian Katja Ketun uusimpaan teokseen, joka on minulla kesken äänikirjana.

Sijoitan tämän HELMET-haasteessa kohtaan 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Tornin silmät kaiken näkevät

faganLukuvuoteni näyttää päättyvän syvissä sosiodramaattisissa vesissä. Nuorisorikollisuuden teema jatkuu skotlantilaisissa tunnelmissa, ja vuorossa on Jenni Faganin romaani The Panopticon (Windmill, 2012). Kuten jo teoksen nimestä arvata saattaa, siinä keskiössä on laitos, joka ei jätä asukkaitaan hetkeksikään rauhaan. Lastensuojelulaitos, jonka keskelle on rakennettu vartiotorni, ja jossa huoneiden ovia ei saa kiinni, sillä talossa ei saa kellään olla salaisuuksia.

Teoksen päähenkilö Anais Hendricks on ollut syntymästään saakka huostassa, muutaman vuoden adoptoituna, mutta adoptioäiti murhattiin. Kymmeniä sijoituksia ja sosiaalityöntekijän vaihdoksia on nuorella naisella takanaan, kun hän saapuu 15-vuotiaana sossun bussilla tähän nuorisovankilan kaltaiseen laitokseen. Hänet on pidätetty poliisin tappoyrityksestä, vaikka hän ei muista tapahtumista mitään.

Vaikka en Britannian lastensuojelukuvioita enempää tunne, heti ensimmäisenä minut valtasi tuttuuden tunne, tunnistaminen – hyvin samanlaisista kuvioista tässä kerrotaan kuin suomalaisista, vaikka huumeiden käyttö luultavasti on eri asteella kuin Suomessa. Laitosten välinen hierarkia, ja henkilökunnan puhe ja käyttäytyminen ovat sitä samaa sossusuota, josta suomalaisetkin laitosnuoret kertovat. Anaisin ensi havainto uudesta laitoksesta onkin: ”it’s been social-work-ised, though, it’s depressing as fuck.” Samalla hänelle kerrotaan, että jos tuomio kalahtaa taposta tai lisää rikoksia ilmenee, hänet siirretään jonnekin pohjoisemmalle saarelle täysin suljettuun yksikköön.

Skotlannin yleinen hyvinvointi on sitä tasoa, että sijoitetuilla nuorillakin on kohtuuhyvin käyttörahaa. Anais sijoittaa vaateavustuksensa kalliisiin vintageaarteisiin ja tietysti huumeisiin. Vaikka Panopticon-laitoksen säännöt ovat muuten tiukat, ei heillä näytä olevan kummoisia huumeseuloja. Töissä laitoksessa on myös kunnianhimoisia alan opiskelijoita ja muita rentoja hengaajia, jotka pyrkivät hetken kestävään kaveruuteen, mutta ovat pian tämän jälkeen matkalla talolainaan, parisuhteeseen ja ”normaaliin” keskiluokkaiseen idylliin – unelmiin, jotka laitosnuorista tuntuvat utopistisilta.

Anais on hahmona älykäs, analyyttinen ja sosiaalinen, ja ilmeisen tottunut vaihtamaan kaveripiiriään sormen napsauksella. Hänen suurin ongelmansa on juurettomuus, eikä biologisten vanhempien etsintäyritys tuota vakuuttavaa tulosta. Uuden nimen tytölle antoi adoptioäiti Teresa lempikirjailijansa mukaan, ja tästä johtuen tyttö kuvittelee olevansa ranskalainen. Vaikka huumeiden käyttö ja seksuaaliset kokeilut viittaavat  varhaiskypsyyteen, Fagan onnistuu myös säilyttämään hahmossaan aimo annoksen lapsellisuutta.

Onnistuin jopa nauramaan muutamalle kohtaukselle, vaikka nuorten elämissä ei näkynyt paljoa toivoa. Nuorten yhteinen virkistysretki lochille veneilemään oli koominen, koska nuorilla riitti lukutaitoa ja herkkyyttä nähdä sossukielen ja ”terapeuttisten interventioiden” läpi. Ylipäänsä ihmisten ilmoille matkustaminen bussissa, jossa lukee ”Midlothian Social Work Department” herättää kanssaihmisissä huomiota. Miltä tuntuu olla laitosnuorena retkellä tai lomalla paikassa, jossa kaikki osaavat tunnistaa sinut ongelmanuoreksi? Kirjassa oli siis teräviä havaintoja laitoselämän leimaavuudesta.

Kirjaa on arvioissaan ylistänyt mm. Trainspottingin luoja Irvine Welsh, eikä se rankkuudessaan jää kauas Welshin lähiötunnelmista. Jäin pohtimaan, voisiko teos toimia nuortenkirjana, onhan se kokonaan 15-vuotiaan näkökulmasta kirjoitettu. Varmasti moni tiedostava brittinuori onkin sen lukenut.

Tämä teos informoi minua ehkä enemmän opintojen saralla kuin kaunokirjallisesti (ja muistutti taas siitä, kuinka täydellisen epäsopiva henkilö olisin toimimaan lastensuojelussa). Toki teos oli taitavasti kirjoitettu, mutta juonen suhteen siinä oli ennalta-arvattavuutta. Eniten nautin murrepainotteisesta dialogista, ja paikallisista erikoisuuksista, kuten vegaanihaggisista.

Skottikirjallisuus on minulla muutenkin jäänyt vähäiselle luennalle, joten sain tästä teoksesta kannustusta. Keitähän olisin lukenut – no Welshiä, Leila Aboulelaa ja Magnus Millsiä, muita nimiä en tähän hätään muista. Skottikirjailijoita toki tunnen enemmän kuin walesilaisia, mutta molemmat maat ovat jääneet minulla paitsioon siksi, että olen joskus ollut niin omistautunut irlantilaiselle kirjallisuudelle.

Täällä kotipuolessa olen edelleen tehnyt havainnon, että ”lasulle” on vaikea nauraa, ainakaan mainstream-medioissa. Ja tässä teoksessa oli mielestäni löydetty sopiva koominen taso, vaikka ei tämä päällimmäisenä huumorikirja ollut. On siis mahdollista nauraa instituutiolle ja noloille käytänteille ilman, että nauretaan asiakkaille. Eivät työntekijätkään tuntuneet tässä naurettavilta, he vaan tekivät vaikeaa työtä vaikeissa oloissa. Mielestäni työntekijöiden jatkuva vaihtuvuus kertoo enemmän lastensuojelusta kuin mikään muu fakta tai tilasto, ja tähän romaanissakin viitattiin pontevasti.

 

Come on, Eileen!

eileenNuorisovankilan vartija asuu kahden syvästi alkoholisoituneen poliisi-isänsä kanssa rähjätalossa kadulla, jossa muut kilpailevat pensasaitojensa siisteydestä ja jouluvalojen runsaudesta. Hänen elämäänsä ei kuulu paljoa muuta kuin viinakaupassa käynti isän asioilla, ja näpistely näillä keikoilla naapurikaupoista. Hän on kaksikymmentäneljävuotias näkymätön nainen, jolta kukaan ei odota paljoa. Riittää, että hän pitää vierailutuntien aikana silmällä nuorisorikollisten äitejä, noita itkuisia ihmisraunioita, joiden elämänliekki myös on kauan sitten sammunut.

Ottessa Moshfegh (s. 1981) on bostonilainen kirjailija, jonka juuret ovat Kroatiassa ja Iranissa. Eileen (Vintage, 2016) on hänen toinen romaaninsa, joka pääsi viime vuonna usean kirjallisuuspalkinnon (mm. ManBooker) kandidaattilistalle, ja voitti Pen/Hemingway-palkinnon.

Teos sijoittuu Uuteen Englantiin 1960-luvulla, pikkukaupungin nimi on anonyymi X-ville, se on vahvan työväenluokkainen yhteisö Atlantin rannikolla. Dunlopin perhe on sinnitellyt sovinnaisen keskiluokkaisuuden reunamilla äidin kuolemaan saakka, mutta herra Dunlopin luisu kohti raivoisaa itsetuhoa on tapahtunut pian tämän jälkeen. Paikalliset poliisit hyysäävät Eileenin isää, vaikka tästä on suurta harmia ympäröivälle maailmalle. Varotoimena isän ylilyöntejä kohtaan Eileen takavarikoi tämän kengät ja aseen työpäivien ajaksi.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari, vaikka siinä liikutaan melkein sataprosenttisesti rikosten maailmassa. Juonellisesti teos ei kuitenkaan tarjoa piinaavaa kauhua, vaan kerronta on Eileenin pään sisäistä kamppailua. Eileenilla ei ole mitään syytä jäädä X-villeen, hän ei tunne lojaaliutta ilkeää isäänsä kohtaan, eikä työ tarjoa hänelle helpotusta. Tosin hänellä ei ole myöskään voimaa tai draivia muuttaa elämänsä suuntaa. Kodin kaaos on jo kuolleen äidin peruja, ja Eileen pukeutuukin äitinsä jättämiin vaatteisiin. Vastakkaisen sukupuolen miellyttäminen ei kuulu hänen arvomaailmassaan korkealle, vaikka hän haaveileekin iskevänsä kollegansa Randyn, jonka timmit vatsalihakset miellyttävät häntä.

Teos on myös karmiva joulukirja, sillä tapahtumien akseli keskittyy joulun ympärille. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tulee kutsutuksi joulua viettämään kodin ulkopuolelle, uuden työkaverin Rebeccan luo, joka on Harvardin käynyt erityispedagogiikan asiantuntija.  Rebecca on liian fiini ystävä Eileenille, eikä Eileen myöskään ymmärrä, miksi niin elegantti nainen hakisi työtä niin ankeasta paikasta kuin nuorisovankila.

Vaikka teos on temaattisesti mahdollisimman raskas ja ankea, Eileenin kertojan ääni on vaikuttava. Moshfegh on koukuttava kertoja, jolla on taito uppoutua syrjään jääneiden maailmaan ilman sääliä tai poliittista korrektivismia.

Luin teoksen katsottuani juuri maratonin kanadalaista sarjaa Trailer Park Boys, jossa päihteillä on myös keskeinen rooli. Siinä missä tässä romaanissa oli ikuinen talvi ja viima, Nova Scotian ”trailer parkissa” oli ikuinen kesä. Tässäkin viitattiin läheiseen ”trailer parkin” kaltaiseen alueeseen, jossa asui nuorten vankien perheitä. Kerronnan moodi on näissä kahdessa kulttuurin tuotteessa erisuuntainen, mutta molemmat herättävät kysymyksiä sopivuuden rajoista, kun kuvataan köyhyyttä ja päihdeongelmia.

Oma sietokykyni taitaa olla korkea, ja tämä teos ahdisti enemmän kuin Trailer Park Boys, joka on roisi, toiminnallinen komediasarja. Toisaalta koska tässä kuvattiin aikaa, jota en ole itse elänyt, kaikki ankeus ei tullut suoraan iholle. Tämä varmasti olikin teoksen pelastava rengas – jos se olisi kuvannut nykyaikaa, siinä ei olisi ollut tippaakaan armoa.

Suosittelen teosta niille, jotka kaipaavat jouluunsa jotain muuta kuin piparkakkujen tuoksua ja kulkusten kilinää.

Ihmiselämän kauhein skenario?

Poikani KevinMinulle on suositeltu Lioner Shriverin Poikani Kevin  (2003)- teosta jo vuosia, mutta tuntien sen rankan tematiikan en ole toistaiseksi siihen kyennyt. Leffaakaan en ole nähnyt, mutta nyt hankin romaanin luettavaksi pieninä paloina.

Eva Khatchadourian on kokenut äitinä kauheimman, mitä kuvitella saattaa: hänen poikansa Kevin on koulusurmaaja. Eva on eronnut miehestää Franklinistä hirmutyön jälkeen, sillä ei liitto voinut kestää järkyttävää tragediaa. Perhe on menettänyt talonsa maksaakseen asianajajien kustannukset ja korvaukset surmattujen vanhemmille; mitään avioliitosta tai perheestä ei ole jäljellä. Entinen uraohjus Eva asuu kämäisessä vuokrahuoneistossa, työskentelee hanttihommissa matkatoimistossa ja vierailee poikansa luona nuorisovankilassa kahden viikon välein. Vierailut ovat karuja: yleensä Kevin hyvästelee äitinsä kyynisin vihanpurkauksin tai täysin välinpitämättömänä. Selviytyäkseen kriisistään Eva kuitenkin kirjoittaa kirjeitä ex-miehelleen, joissa hän paljastaa heikkoutensa ja epäonnistumisen kokemuksensa Kevinin äitinä.

Teoksessa on vielä loppua kohti paljon yllätyksiä, ja masentavasta tematiikasta huolimatta sen kieli ja analyyttinen ote amerikkalaiseen yhteiskuntaan pitävät lukijaa otteessaan. Evan ja Franklinin perhe elää täydellisessä yltäkylläisyydessä ja huolimatta Kevinin flegmaattisesta ja ilkeämielisestä persoonasta he harjoittavat curling-vanhemmuuttaan tunnollisesti. Tässä on teräviä havaintoja lasten hankinnan motiiveista, avioliiton mekanismeista ja äärimmäisen stressin kanssa elämisestä. Eva kokee syyllisyyttä siitä, ettei kyennyt sydämestään kokemaan puhdasta rakkauden tunnetta poikaansa kohtaan, mutta ei suostu selittämään sillä koulusurmia. Hän ei myöskään selitä Kevinin hirmutekoja masennuslääkkeiden ottamisella – jotain mihin Kevin itse pyysi lääkäriltä reseptiä hieman ennen tekojen suunnittelun alkamista. Kautta romaanin Shriver ravistelee lukijaansa kysymyksellä: voiko joku lapsi olla jo syntymästään saakka jos ei kauttaaltaan paha, niin ainakin ”menetetty” tapaus? Löytyykö kaikkeen pahuuteen helppoa selitysmallia ja syy-seuraussuhteita?

Nautin romaanissa Evan työmatkojen kuvauksesta, hänhän on matkaoppaiden kirjoittaja, joka on rikastunut ”Pikkurahalla”-oppaillaan. Eva on lykännyt lapsentekoa lähes nelikymppiseksi, koska ei ole halunnut luopua matkailijan elämäntavastaan. Hän on raskauteensa asti saanut käsittämätöntä nautintoa vertaillessaan Skotlannin retkeilymajojen vedenkeitto-ominaisuuksia. Koen suurta läheisyyttä päähenkilön työminän kanssa, vaikka en ole itse matkaoppaita kirjoittanutkaan. Eva on kyyninen kulttuurisnobi, jolle perusamerikkalaisten nousukasmaiset tavat (tila-autot, rahalla ja kalliilla tutkinnoilla leveily) ovat välillä sietämättömiä niellä. Hänen puheensa on täynnä Euroopan kielistä lainattuja sanoja ja kassinsa täynnä mitä eksoottisempia tuliaisia. Usein hän on kuitenkin sokea omalle snobismilleen, ja ainoa, joka voi häntä ravistella on Kevin.

Toinen kiinnostava yksityiskohta on Evan armenialainen tausta ja Kevinin tapa rinnastaa koulusurmat armenialaisten kokemaan kansanmurhaan. Evan armenialainen äiti ei Kevinin hirmuteoista kaadu, sillä hänen suvussaan on ollut tapana puhua teurastuksista vuolassanaisesti. Armenialaisia ei kuitenkaan Yhdysvalloissa yhdistetä automaattisesti rikollisuuteen, vaan suuri osa heistä on kokenut sosiaalisen nousun. Nuorisovankilan käytävällä Eva loistaa keskiluokkaisella pidättyväisyydellään, kun taas afroamerikkalaiset äidit ovat tottuneet ottamaan käynnit lunkisti ja jakavat toisilleen sisarellisia neuvoja ja huolenpitoa.

Muuten en nauttinut romaanista pätkääkään. Luin sen herkässä mielentilassa ja pakotin itseni sen loppuun, vaikka olisin hyvin voinut siirtää lukuprojektia hamaan tulevaisuuteen. Perheen arjen seuraaminen oli piinallista ja asioiden eskaloituminen kammottavien pikku ”tapausten” kautta (joita Kevin järjesti ikätovereilleen, aikuisille ja jopa pikkusiskolleen) aiheutti melkein fyysistä pahoinvointia. Luulen, että se on ollut kirjailijan tarkoitus. Näin tästä painajaisia eikä romaanin sisältö tule jättämään minua rauhaan ihan heti.

Yhteiskunnallisesti kirja avaa keskustelua koulusurmista ansiokkaasti. Koska teos on kirjoitettu ennen Suomen koulusurmia ja siinä esitetään ilmiö jonkinlaisena epidemiana, joka levisi Yhdysvalloissa 90-luvun loppupuolelta, se herättää kysymään kysymyksiä erityisvaikeiden nuorten diagnosoinnista ja paikasta yhteiskunnassa. Se ei anna minkäänlaista reseptiä tai toimintamallia koulusurmien estämiseksi, mutta kuvaa ansiokkaasti sellaisen yhteiskunnan tilaa, jossa massamurhaaminen on mahdollista. Hyvän kirjallisuuden tavoin se auttaa lukijaan etsimään omia kysymyksiä vanhemmuudesta, psyykkisestä hyvin- ja pahoinvoinnista ja ongelmanuorten auttamisesta.

Viimeaikaisista lukemistani kirjoista Poikani Kevinin hengenheimolainen oli A.M. Homesin May We Be Forgiven (2013), joka myös käsitteli henkirikoksia ja yhden perheen tragediaa yhtä yhteiskuntakriittisesti, mutta hieman armollisemmin ja humoristisemmin. Kaiken tyyppisille kirjoille on oma lukijakuntansa, mutta Poikani Keviniin tutustujilta vaaditaan poikkeuksellisen vahvaa mieltä. Ei siis sovi nynnyille eikä runotytöille tai -pojille.