Sydämenpuolikas rannalla

esterJessica Schiefauer on ruotsalainen nuortenkirjailija, joka ei karta ”rankkoja” aiheita. Romaanissa Ester & Isak (Karisto, 2016, suom. Säde Lopponen) mennään suoraan päivänpolitiikan ytimeen: nuorison radikalisoitumiseen ja äärioikeiston kasvavaan uhkaan.

Rakkaustarinana teos on hyvin simppeli: tyttö kohtaa pojan kesäiltana rannalla, sydänkorun puolikkaita vaihdetaan, poika ei välttämättä haluakaan seukata, vaan haluaa vielä olla vapaa. Tyttö on perinteisempi, hänen sydämensä särkyy, hän on takertuvampi ja omistautuvampi. Halut ja tarpeet eivät välttämättä kohtaa, vaikka tunteet ovatkin suuria.

Natsijuoni on kiinnostavampi, tosin hyvin traaginen. Seitsemäntoistavuotiaan Isakin veli Anton on vasta viisitoista, kun hän ajautuu vääriin porukoihin, johtuen osittain epävarmasta seksuaalisuudestaan ja siitä johtuvasta kiusaamisesta. Anton on salaa kiinnostunut koiraa metsässä kävelyttävästä Simonista, mutta tuskin kehtaa lähestyä tätä. Sen sijaan hän ajaa tukkansa kaljuksi ja haaveilee oikeaoppisesta Thor-korusta, jota ei saakaan joka kylän markkinakojuilta. Antonin poliittinen herääminen on kovin hataraa ja epäloogista – siihen ei ole johtanut yksikään epämiellyttävä kokemus maahanmuuttajista, vaan lähinnä homofobia.

Oletin henkilöiden nimistä, että juonesta paljastuisi juutalaisviritys, mutta en sitä sitten löytänyt. Isakin ja Esterin vanhemmat suhtautuvat pariskunnan seurusteluun eri lailla, eikä Ester enää viihdy kotonaan. Tragedian tapahduttua tyttö muuttaa surutaloon ja alkaa myös Isakin vanhempien terapeutiksi. Isakin vanhempiin kohdistuu rankkoja syytöksiä, ja keltaiset lehdet mässäilevät perheen jäsenten kohtaloilla. Molemmilta nuorilta on jäämässä koulu kesken, eivätkä he välttämättä ole toisilleen parasta seuraa.

Seksuaalisuudesta Schiefauer kirjoittaa suorasukaisesti konstailematta. Seksikohtaukset ovat nautinnollisia ja yksityiskohtaisemmin kuvattuja kuin monissa aikuisten romaaneissa. Toisaalta seksi muodostuu tässä helpoimmaksi mahdolliseksi pakokeinoksi, kun suhteen muut ulottuvuudet ovat murtumassa.

Kirja on kirjoitettu hieman sadunomaisesti, niin ettei paikoilla, tyyppien taustoilla tai muilla ulkoisilla tekijöillä ole suurta merkitystä. Tulkitsen tämän niin, että tässä on haluttu kertoa, että näin voisi tapahtua kelle tahansa, että äärioikeiston houkutukset koskettavat kaikkia perheitä ja nuorten kanssa tekemisissä olevia ja että tällaisia tapahtumia ei pitäisi eksotisoida. Uskon, että romaani voi tavoittaa sellaisetkin nuoret, jotka eivät yleensä kiinnostu mistään poliittisesta. En osaa arvioida teoksen uskottavuutta nuoren näkökulmasta, mutta suosittelisin tätä lukioikäisille lukijoille, en nuoremmille rankan rikos- ja oikeusdraaman vuoksi.

Poika ilman iPhonea

imageTulevaa mökkikautta (joka minulla kestää yleensä kolmisen päivää) pohjustaessa luin sydäntä lämmittävän nuortenkirjan pojasta, joka pääsee neljätoistavuotiaana ensi kertaa mökkilomalle. Nadja Sumasen palkittua Ramboa (Otava, 2015) selasinkin jo joulun alla kirjakaupassa, mutten keksinyt sille sopivaa lahjansaajaa.

Rambon teemat ovat varsin järeät ja potentiaalisesti masentavat. Romaani käsittelee lapsiperheiden köyhyyttä, syrjäytymistä, vanhempien työttömyyttä, mielenterveysongelmia ja yksinhuoltajuutta. Voisi siis luulla, että tulossa olisi kunnon nyyhkypaketti, mutta tässä teoksessa ongelmien keskellä ei märehditä. Kyllä, Rambon äidillä on todella vaikeaa ja mahdollinen huostaanottokin on ollut perheessä lähellä. Sosiaalityön näkökulmasta suurin ongelma perheessä on ruokahuollon puute. Rambon nälkä on käsinkosketeltavaa, ja kun hän pääsee äidin uuden poikaystävän vanhempien mökille kylään, ongelman kattavuus paljastuu.

Rambo on kasvanut syntymästään asti niukkuudessa ja tottunut piilottamaan perheen köyhyyttä koulussa ja vapaa-ajalla. Teininäkään hänellä ei ole kännykkää, mikä tuntui romaanissa ainoalta epäuskottavalta lenkiltä. Koska känny on nykyään kasvatuksellinen turvaväline, olettaisin, että sen hankkimiseen voi saada jopa toimeentulotukea. Mutta kenties Rambon äidin resurssit eivät riitä harkinnanvaraisen tuen anomiseen. Näin poika näkee kaveriensa varustelutason:”Jos joku niistä unohti iPhonensa pyykkiin menevien housujen taskuun ja se meni rikki pesukoneessa, niin se sai samantien uuden, vielä vähän paremman.”

Äiti ja poika elävät pitkälti järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Ramboa elämän syrjässä pitää koulu, jossa hän on yläluokilla siirtynyt erityisluokalta normaaliluokalle. Normaalin esittäminen ei kuitenkaan kuulu hänen repertuaariinsa, vaan hän on sisäistänyt identiteetin ADHD-nuorena.

Kesänvieton kuvaus Annikin ja Erkin luona Etelä-Karjalassa on humoristista ja tapahtumarikasta. Rambo saa mökille kaveriksi perheen lapsenlapsen Liinan, joka on elänyt ylisuojeltua elämää ratsastustunteineen. Liina suhtautuu Ramboon alussa pissismäisen nyrpeästi, mutta kaksikon välille kehittyy merkillinen yhden kesän ystävyys. Ei hemmotellulla tytölläkään ole helppoa oikuttelevien vanhempien erokriisin keskellä. Oikeastaan hän oireilee enemmän heitteillejätöstä kuin nälkiintynyt Rambo. Hänellä kriisi ilmenee tuntemattomien miesten kanssa chattailuna somessa, ja päätypä Rambo jopa ritariksi treffien keskelle inhottavan aikuisen miehen kanssa.

Kesämökkilomalla tehdään enimmäkseen tavallisia asioita, kuten saunotaan, kalastetaan, marjastetaan ja käydään kirppiksellä hankkimassa Fida-merkkisiä muotivaatteita. Kerronta on silti sen verran rempseää, että nämä tavallisetkin asiat näyttäytyvät juhlallisina. Loma venyy koko kesän mittaiseksi äidin äkillisen sairaalareissun vuoksi, mutta Rambo on parhaassa mahdollisessa hoidossa ja saa myös mahdollisuuden peilata oman elämänsä käänteitä toisiin. Parhaiten romaani kuvaa yksinhuoltajaperheen kontaktien puutetta ja eristäytyneisyyttä. Mökkiloma on lähiössä yksin kasvaneelle pojalle todella iso tapahtuma, kun taas monelle muulle nuorelle se voisi esiintyä vankileirinä.

Koen, että teos voi puhutella sekä tyttö- että poikalukijoita, luultavasti juuri yläkouluikäisiä. Kovin nuorelle lukijalle en tätä antaisi mielenterveyskuvauksen vuoksi, vaikka tässä ei olekaan paljoa päihde- tai seksuaalista sisältöä. Teos puhuttelee taatusti myös sosiaalialalla työskenteleviä tai sitä opiskelevia tätejä, sillä se osoittaa hankalissa oloissa kasvavan nuoren oman toimijuuden. Äidin toimijuus on ajoittain kovin minimaalista, mutta kuvaavaa aikamme haasteista. Aikuisiin kohdistuvan sosiaalityön vähyydestäkin teos varmasti kertoo.

Minua taisi välillä lukijana hämmentääkin perheen sosiaalisen tilanteen kuvauksen tarkkuus, sillä aloin lukea teosta jossain vaiheessa sosiaalityön tapaustutkimuksena. Sinänsä on mahtavaa, että nuoria lukijoita ei pidetä pumpulissa, vaan heille tarjotaan mahdollisuus yhteiskunnan kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Teos siis sopii niille nuorille, jotka eivät innostu fantasiakirjallisuudesta.

Raparperinmakuisia pusuja

Kadonnut: Audrey

Kadonnut: Audrey

Oli kiinnostavaa huomata, että shoppailupainotteinen chicklit-kirjailija Sophie Kinsella on julkaissut ensimmäisen nuortenromaaninsa, Kadonnut: Audreyn (Otava, 2015, suom. Lotta Sonninen). 2000-luvun alkupuolella tutustuin Becky Plumwoodin patologiseen persoonaan löytäen hänestä pelottavia osia itsestäni. Teokseen tarttuessani pelkäsin, että edessä olisi taas uusi hyperaktiivinen seikkailu tavaramerkkien maailmaan.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kirja käsittelee vakavia asioita, koulukiusaamista, nuorten psyykkisiä ongelmia ja addiktioita. Päähenkilönä on neljätoistavuotias Audrey, joka katoaa omasta elämästään jouduttuaan ilkeän tyttölauman kiusaamaksi sekä koulussa että medioissa. Audrey menettää rohkeutensa puhua jopa puhelimessa ja kotonakin hän käyttää mustia laseja muiden seurassa. Vieraiden käynti on hänelle kauhistus ja vanhempiaankaan hän ei halua katsoa silmiin. Pitkän sairaalajakson jälkeen hän on pudonnut koulusta ja koulunvaihtoakin kaavaillaan. Ulkona hän voi käydä vain terapiakäynneillä.

Näkökulman valinta kirjassa on oivallinen, sillä tässä ei vellota Audreyn yksityisessä tuskassa. Analysoinnin kohteeksi joutuu koko perhe, erityisesti vanhemmat. Audrey saa terapeutiltaan tehtäväksi kuvata dokumentti perheensä arjesta – tarkoituksena on myös kasvattaa uskallusta tarkkailla muita ihmisiä kameran linssin kautta, jos se silmästä silmään on tuskallista. Tekstin sisässä olevat käsikirjoituspätkät ovat herkullisia, sillä ne näyttävät perheen sekasortoisen arjen kummallisuuksineen. Varsinkin Audreyn äiti tuntuu olevan hajoamispisteessä kahden oireilevan teinin kanssa. Hänen esikoisensa Frank tosin käy koulussa, mutta pelaa salaa kaikki yöt  korealaista kulttipeliä Valloittajien maata. Tarinan aikana perheessä vauhkotaan enemmän Frankin kuin Audreyn edesottamuksista. Frankin kuilu vanhempien kanssa on vielä leveämpi kuin Audreyn, jota pidetään vähään tyytyväisenä uhrina.

Ainoa perheen ulkopuolinen ihminen, jolle Audrey suostuu terapeutin lisäksi puhumaan on veljen pelikaveri Linus. Heidän välilleen syntyy romanssi, vaikka Audrey ei kaikista lähestyttävimmästä päästä olekaan. Linus kutsuu häntä raparperiksi, koska hän on kuullut raparperilajista, jota kasvatetaan pimeässä ruokakaapissa.

Perhe on tässä hyvin toimeentuleva, ylempää keskiluokkaa isän tylsän kirjanpitobisneksen kautta. Heillä on varaa yksityiseen terapiaan ja yksityiskouluihin, ja jopa äidin kotiin jäämiseen tyttären sairauden vuoksi. Perheen elämäntapa on kuitenkin hyvin tavallinen, joten monenlainen lukija voi siihen samastua. Tulikin mieleeni, että Kadonnut: Audrey olisi mainio äidin ja tyttären yhteislukuprojekti. Luultavasti tämän teoksen perheeseen hankkii äiti, joka on lukenut Himoshoppaaja-teoksia. Vaikka Kinsellan kirjoitustyyli on tässä yhtä arkinen ja ”helppo” kuin Himoshoppaajissa, arvostan suuresti näkökulman vaihdosta ja sanojen taloudellisuutta.

Parasta teoksessa oli mielenterveysongelmien kuvaus osana perheiden tavallista arkea. Siinä näytetään myös entisen koulukavereiden perheiden ja naapuruston ennakkoluuloja ja juoruilua omituisesta tytöstä, joka jää pois koulusta. Ongelmilla ei kuitenkaan mässäillä, vaan tässä keskitytään nimenomaan kuntoutumiseen. Kirja olisi ollut varsin erilainen, jos se olisi keskittynyt kiusaamisepisodiin ja masennuksen synkimpään kuiluun. Tässä näkyi jo paljon valoa tunnelin päässä, vaikka kyse ei ollut ihmeparantumiskertomuksesta.

Minua jäi kiinnostamaan, kummat tästä lopulta kiinnostuvat, äidit vai teini-ikäiset tyttäret. Kohderyhmäksi on varmaan ajateltu esiteinejä ja yläkoululaisia. Tässä oli jotain yhteistä Yle Areenalla esitetyn My Mad Fat Diaryn kanssa, jossa käsiteltiin liikalihavuutta ja masennusta. Audrey on tosin persoonana kiltimpi ja sopeutuvaisempi kuin kapinallinen Rae Earl. Ehkä ikäryhmäkategoriat eivät ole kaikkien kirjojen kohdalla tarpeellisia, vaan päinvastoin kahlehtivia. Kirja voisi myös kiinnostaa poikia, koska tässä käsitellään pelaamista varsin humoristisesta näkökulmasta.

Amiraalin viimeinen vieras

autiovarjopuutarhakansiLukumaratonin rastilta numero kaksi löytyi herkkä ja runollinen nuortenkirja, Maria Aution Varjopuutarha (Karisto,2014). Teoksessa seikkailee 17-vuotias lukiolainen Pihla, joka on elänyt elämäänsä kolmivuotiaasta saakka erityislapseksi leimattuna. Pihlalle on annettu autismidiagnoosi, joka viittaa ehkä lähimmin Aspergerin syndroomaan. Hän on aistiyliherkkä erityisesti äänille ja hajuille, fyysisesti muita kömpelömpi, kasvoiltaan usein ilmeetön. Hänellä on ollut aina erityisiä intressin kohteita, kuten dinosaurukset, kasvit ja paikallishistoria, mutta ei vaikuta klassisen pakkomielteiseltä niiden suhteen. Naapurustossa Pihla tunnetaan avuttomana ”vammaisena”, jolle kioskilla käyminenkin oli lapsena haasteellista. Pihla ei aina löydä määrättyihin paikkoihin ja hermostuessaan hänen kätensä vispaavat pakkoliikkeenomaisesti. Näin hän näkee itsensä:

”Otsassani luki ”outo” kaikilla maapallon kielillä. Toiset vainusivat sen jo kaukaa, toisten piti syynätä vähän tarkemmin. Mutta keneltäkään se ei jäänyt huomaamatta.”

Luin äskettäin samantyyppisen teoksen epilepsiasta, Satu Mattila-Laineen Parantolan (myös Karistolta), ja Varjopuutarha muodostikin tälle kiinnostavan peilin. Tässä romaanissa aikamatkailun teemaa ei viedä yhtä pitkälle kuin Parantolassa, vaan huomio kohdistuu Pihlan kasvukertomukseen, erityisesti karuihin muistoihin ensimmäisestä kouluvuodesta. Pihla joutuu jo ekaluokalta erityisluokalle, jossa hänen kaverinsaantimahdollisuutensa heikkenee, kun opettaja keksii eristää tytön sermillä muusta luokasta ja määrää tälle henkilökohtaisen avustajan myös välitunneille. Vessasta tulee ainoa paikka, jossa Pihla saa hetken hengähtää.

Ensimmäisen luokan keväällä luokkaan tulee paikallisesta perhekodista ylivilkas Matja, jonka kanssa ystävyys sujuu hetken lupaavasti. Pihla ja Matja ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, mutta jaettu yksinäisyys pohjustaa tutustumista. Ystävyys kääntyy kuitenkin kiusaamispainajaiseksi, joka saa jatkoa Pihlan nykyisyydessä järkyttävin seurauksin.

Kaunein ulottuvuus kirjassa liittyy rämettyneeseen ammattikoulun takapihaan, jolla on 1700-luvulla sijainnut geometrisesti symmetrinen kartanon barokkipuutarha. Vaikka teos ei sijoitukaan leimallisesti mihinkään kaupunkiin, en voinut olla näkemättä tapahtumia meidän läheisen amiskan takapihalla, jossa on erityisen huonosti hoidettu rämeikkö. Maantieteellisillä koordinaateilla ei tässä tarinassa ole suurta merkitystä.

Puutarhan saloista Pihla kirjoittaa tulevalle rakastetulleen, unelmien poikaystävä Kronokselle, ajan jumalalle. Puutarhan tilannut amiraali on kirjassa merkittävä henkilö, hänen järjestämänsä juhlat tuovat glamouria kerrontaan, ja Pihla myös spekuloi puutarhureiden identiteeteillä, jotka historian kirjoista on systemaattisesti jätetty pois. Rämeikössä hengailu valitettavasti kääntyy Pihlalle kohtalokkaaksi, mikä saa hänen vaihtamaan historian kurssityön aihetta Ulrika Meinhofiin.

Perheen nykyisyydessä tapahtuva telttamatka Keski-Eurooppaan herätti minussa nostalgian puuskan, sillä en ole ainakaan kahteen vuosikymmeneen kuullut ainoastakaan perheestä, joka olisi matkustanut näin nostalgisesti.

Juoni on hyvin vaiheikas ja toiminnallinen. Pihlan ja Matjan suhteen lisäksi siinä puidaan syvällisesti Pihlan äitisuhdetta, äidin ylihuolehtivaisuutta ja myöhempää kriisiä. Pihlan oma ääni on vahva ja uskottava. Sosiaalisesti kömpelön tytön kielenkäyttö ei vaikuta lainkaan ”vammaiselta” ja teoksesta jää tuntu, että tyttö pääsee vielä pitkälle elämässään.

Luin viime talvena Aution Paperisudet, joten tämä on jo toinen teos häneltä samana vuonna. Koin tämän teoksen vahvemmin kuin aiemman, ehkä siksikin, että tunnen monia autismin kirjon diagnoosin saaneita nuoria ja koin teoksen kertovan monesta heistä – ei räikeästi alleviivaten, vaan pohjamudissa luontevasti rämpien. Loppua kohti moni käänne itketti.

Vintage-aikamatka parantolaan

latausSatu Mattila-Laine on porilainen kirjastonhoitaja, jonka esikoisromaani Parantola (Karisto, 2015) on kai ensisijaisesti suunnattu teineille ja nuorille aikuisille. Itse lähestyin teosta sen kiinnostavan teeman vuoksi: aikamatka 1930-luvun naisten kaatumatautiparantolaan ei ole tavallisin tyttökirjan aihe. Päähenkilö Elisa on intohimoinen vintage-harrastaja ja bloggaaja, jonka elämää varjostaa epilepsia. Hän on kiinnostunut paikkakuntansa hylätystä parantolarakennuksesta lähinnä muotikuvien kuvauspaikkana, mutta eräänä kesäpäivänä hän eksyy rakennuksen lääkevarastoon yksin. Varastossa tapahtuu kummia ja yhtäkkiä hän huomaa siirtyneensä ajassa vuoteen 1934.

Rientolan parantolassa Elisa saa suojelijakseen luottohoidokin Annan, joka hyvästä kunnostaan johtuen saa vastuullisia tehtäviä liinavaatevarastossa. Parantolassa on ensimmäisen ja toisen maksuluokan potilaita, eli osa heistä on vapautettu ruumiillisesta työstä perheen maksukyvyn vuoksi. Siellä asuu myös pitkäaikaissairaita asylisteja eli työkyvyttömiä vanhuksia, jotka ovat kenties kunnan hoidokkeja. Kaikki tietävät paikkansa laitoksen universumissa, jossa kuri ja nuhde vallitsevat. Uskonnollisuus on pakotettua iäisyyskasvatusta, josta tosin osa potilaista löytää ainoan turvan.

Parantolan henkilökunnalle Anna valehtelee Elisan olevan siskonsa, ja Elisa saa jäädä vierailulle sillä ehdolla, että osallistuu Annan rinnalla päivittäisiin askareisiin. Elisalle tulevat tutuksi niin lypsyhommat, perunan kylvö kuin liinavaatteiden mankelointi. Erityistä huomiota silityshuoneessa saavat tyynyliinojen nauhat, jotka käherretään koreiksi. ”Ahkeruus on ilomme” lukee ruokalan seinävaatteessa, ja ruoaksi hoidokeille tarjoillaan suolatonta kasvisruokaa, joka tuntuu kovin lanttupitoiselta.

Elisalla on vaikeuksia tuunata puhettaan tuon ajan kielelle, ja vielä vaikeampaa hänen on seurata jälkijättöisiä hoitokäytäntöjä. Potilaiden eristäminen ja sitominen kohtausten ajaksi puistattaa häntä, samoin huhut sterilisaatioiden käytäntöönpanosta improvisoidussa leikkaussalissa. Parantolan johtaja Groman on reippaan natsihenkinen piilottaen aikeensa kansanterveyden bannerin taa. Myös hoidokkien mahdollisia seurustelusuhteita pyritään rajoittamaan, mutta Anna onnistuu uhmaamaan laitoksen pakkosiveyssääntöjä.

Vaikka romaanin juoni on melko simppeli, nautin sen ilmapiiristä ja kulttuurihistoriallisista yksityiskohdista, kuten Elokuva-Aitta-lehden kuvista, Markus-sedän radio-ohjelmasta ja pitsinnypläyksen saloista. Olettaisin, että teoksen päällimmäinen tarkoitus on saada nuoret lukijat pohtimaan suhtautumista kroonisiin sairauksiin ja löytämään keinoja tsempata esimerkiksi epilepsiaa sairastavaa kaveria. Varmasti teos voi toimia myös vertaistukena, sillä teoksen nykyisyydessä vuonna 2014 Elisa edelleen kärsii sairautensa noloudesta, vaikka siihen ei enää liitykään kohtalokasta stigmaa. Nykyisyyden kuvaus on kuitenkin romaanissa jotakuinkin ohutta, eli en saanut Elisan perheestä ja kaveripiiristä juuri minkäänlaista otetta. Kiinnostavin ja syvällisin henkilöhahmo oli silittäjätär-Anna, jonka myöhemmistä vaiheistakin löytyy vinkkejä poikaystävän sukualbumin lehdiltä.

Lähipiirini nuoret eivät kuulu tämän teoksen kohderyhmään, sillä he eivät suhtaudu intohimoisesti johonkin historialliseen kauteen. Tapaamani vintage-harrastelijat eivät ole olleet ihan teinejä, vaan pikemminkin yliopisto-opiskelijoita – eli ihanteellinen lukija voisi olla iältään lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Voisin hyvin kuvitella tämän kirjan inspiroivan esimerkiksi teemabileitä, saahan tästä hienoja pukeutumis- ja ehostautumisvinkkejä. Erikoinen tuttavuus kertakaikkiaan. Lisäpisteitä antaisin kielenkäytöstä: alan tästedes itsekin viljellä arkipuheessani sanoja ”hyväkäs” ja ”parahultaisesti”.

Naurutaudin vaarat

7025Millaista on sitten, kun maa kieltäytyy ulkosuhteista ja alkaa vannoa omavaraisuuden nimeen? Ehkä lasten ja nuorten pelottelu tällaisella skenariolla on hätävarjelun liiottelua reaalimaailmassa, mutta suljetut yhteisöt ovat aina olleet meheviä kuvauksen kohteita kaunokirjallisuudessa, erityisesti skifissä ja dekkareissa.

Anne Leinonen on minulle uusi tuttavuus nuorten skifi/fantasian saralla. Hänen teoksensa Ilottomien ihmisten kylä (WSOY, 2014) kertoo Kaukamaasta, kylien ryppäästä, joka elää eristettynä luottaen minimaalisesti koneistettuun maatalouteen. Yhteisö on suojattu muurilla, eikä sen jäsenillä ole paljoa tietoa ulkopuolisesta maailmasta muuta kuin säännöstellyn rajakaupan tiimoilta. Yhteisö ei vaikuta fanaattisen uskonnolliselta, mutta sen folkloristinen elämäntapa muistuttaa hieman Amerikan Amishien tai mennoniittien meininkiä. Yhteisöllä on paljon salaisuuksia, joihin nuoret vihitään teini-iässä peijaisin. Tervehenkisyys, suoraselkäisyys ja vakavamielisyys kiteytyvät kiellossa yli muiden, eli naurukiellossa. Leikkiminen on lapsilta kielletty, mutta tanssia harrastetaan, kunhan musiikki on surumielisiä kansanlauluja tai tangoa.

Päähenkilö Aalo on tarinan alussa vasta neljätoistavuotias ja sattuu avaamaan Pandoran lippaan löytämällä talonsa ullakolta kielletyn leikkikirjan, joka on jäänyt sinne ajoilta ennen eristäytymistä. Kirjassa kuvaillaan outoja puuhia, joita hänen on kavereineen salaa kokeiltava. Tämän lisäksi Aalo törmää salaperäiseen muukalaiseen, joka etsii yösijaa. Muukalaisen Aalo majoittaa ilman vanhempiensa lupaa lukittuun vajaan. Tästä kohtaamisesta alkaa Aalon tie kohti yhteisön normien kyseenalaistamista. Aalolla ei ole helppoa, ja pian hän päätyy rajan taa turvapaikanhakijaksi.

Teos on kiinnostava saaga myös päivänpoliittisesti, sillä Kaukamaan sisäänpäin käpertyminen voisi kertoa muukalaispelkoisesta Suomesta. Samalla teos antaa nuorelle lukijalle työkaluja ymmärtää turvapaikanhakijan arkisia ongelmia Aalon kaupunkiin muuton kautta. Teoksen kaupunkikuvaus muistutti minua Tampereesta, sillä siinä nuorisojengi kilpailee suosiosta Keskustorilla. Rajan takaisessa ”villissä lännessä” elämä ei lopulta ole sen vapaampaa tai helpompaa kuin Kaukamaassa, sillä siellä kansalaisia kontrolloidaan ihonalaisten sirujen keinoin. Leinonen asettaa teknologisesti kehittyneen ja alkuperäiskulttuurin perinteitä kunnioittavan yhteiskunnan kiinnostavaan vertailuun, jossa lukijan on vaikea löytää ”oikeaa” kantaa tai puolta.

Kaukamaan umpeutumisen syyt ovat monimutkaisempia kuin alussa olettaisi. Juonen rakenteen kannalta olikin hienoa, ettei kaikkea paljastettu heti, vaan loppuosa tarjoaa jatkuvasti uusia yllätyksiä. Itse pidin jopa enemmän kaupunkiosion kuvaamisesta, sillä siinä toteutui jonkinasteinen postkoloniaalin vastakatseen politiikka. Kaupunkilaisten asenne Kaukamaahan muistutti minua eniten omasta suhtautumisestani ”ihanaan” Vienan Karjalaan, josta tuomani tuohiesineet olen jo myynyt halvalla kirppiksellä, koska en tarvinnut niitä pölyä keräämässä.

Teoksessa oli jotain yhteistä Emmi Itärannan Teemestarin kirjan kanssa, joka tosin on aikuisten romaani, mutta jossa päähenkilö on myös teini-ikäinen, varttuva rajojen ylittäjä. Kauhu tässä on astetta lempeämpää, mutta ilmapiiri on vastaavan kutkuttava.

”Pahan kirjan” teema muistutti minua myös Kaj Korkea-ahon samannimisestä uutuusromaanista (josta bloggaan pian). Jos teoksesssa on yksi viesti ylitse muiden, se voisi liittyä sananvapauteen, sensuuriin ja tiedon rajoittamiseen. Kun meillä on Suomessa istuu jo Eduskunnassa opettajankoulutuksen saanut kansanedustaja, joka kieltää evoluution, niin kenties maamme on todella siirtymässä kohti kaukamaalaisia tupailtoja.

Kerrassaan upea aivojen vinskautus, joka taatusti puhuttelee myös aikuista lukijaa. Nuorten omia arvioita teoksesta voi linkata kommentteihin, lukisin niitä mielelläni.

Papin lapset pahimpia

Laulajainen linnutViikonlopun autistinen kirjanpoistosessio palkittiin lopulta varsinaisella helmellä. Leena Laulajaisen teos Lumilinnut (Tammi, 2001) oli se nuortenkirja, joka ilahdutti tätilukijaa poikkeuksellisella voimalla. En ollut aivan varma, oliko kyseessä nuortenkirja vai nostalginen tyttökirja ikinuorille seitsemänkymppisille. Ikäryhmään takertuminen ei kuitenkaan tee tälle historialliselle romaanille oikeutta. Nuoret ovat aina nuoria, ja lopulta tässäkin teoksessa käsitellään hyvin samantyyppisiä kysymyksiä kuin mitä nykynuoret kohtaavat, tosin eri kielellä.

Lumilinnut vie lukijansa fiktiiviselle Kyläsalmen paikkakunnalle Savon ja Pohjanmaan rajamaille 1950-luvun puoleenväliin. Päähenkilö Laura asuu viikot pikkuveljensä Veli-Matin kanssa kortteeria puutalon yläkerrassa. Laura on vastuussa koulutehtäviensä lisäksi pikkuveljen ruokkimisesta ja perään katsomisesta. Laura itse on melko järkevä, jalat maassa pysyvä nuori, mutta hänen kaveripiiriinsä kuuluu levottomampia tapauksia. Neli-viisitoistavuotiailla on jo riiuuhommat täydessä käynnissä, eikä huvituksista kieltäydytä ennen rippikoulun käyntiä. Meikkaaminen on körttiläispaikkakunnalla synti, mutta kaikki tytöt meikkaavat jossain vaiheessa salaa. Osa tytöistä ja pari poikaakin tulevat vielä kouluun körttipuvuissa.

Romaanissa seurataan Lauran elämää noin kahden vuoden ajan, 14-16-vuotiaana. Laura ehtii saada useamman ihailijan, ensisuudelmansa ja suht vastuullisen kesätyön verovirkailijana kunnantalolla. Lauran paras ystävä, papin tytär Irina, rakastuu kohtalokkaasti kommunistin poikaan Larkaan. Paikkakunnan poliittisia ja uskonnollisia jännitteitä käsitellään nuorten näkökulmasta raikkaasti ja rajoja rikkovasti. Kyläsalmi on myös kiinnostavalla tavalla monikulttuurinen paikalle muuttaneiden evakkojen ja inkeriläisten muodossa. Yhteyksiä vaalitaan myös Saksaan ja Italiaan. Maailma on nuorten elämässä jatkuvasti kylässä.

Teos oli yllättävän jännittävä ja temaattisesti monipuolinen. Juoni keskittyi rakastumisten lisäksi psyykkisiin ongelmiin, pikkurikollisuuteen ja kotoa karkaamiseen. Poikien alkoholin ja tupakan kuluttaminen on tässä väistämätöntä arkea, johon kellään ei ole aikaa puuttua. Pojat rakentavat paheiden luolansa koulun siivouskomeroon, ja eräs tytöistä varastaa uhmapäissään auton. Minusta teos onnistuu erinomaisesti valottamaan entisajan ongelmien samankaltaisuutta tämän päivän kanssa – tosin silloin psyykkinen oireilu oli leimaavampaa kuin nykyään eikä ollut lastensuojelua, joka olisi puuttunut perjantai-illan kaljoitteluun. Teos voisikin parhaimmassa tapauksessa toimia siltana tämän päivän nuorten ja heidän iso- tai isoisovanhempiensa maailmojen välillä. Ainakin se onnistuu erinomaisesti purkamaan myyttiä, että entisaikoina olisi kaikki ollut paremmin tai että nykynuoriso olisi entisaikoihin verrattuna piloilla.

Teoksessa oli samanlaisia tunnelmia kuin tänne aiemmin arvioimassani Metropoliitta Panteleimonin dekkarissa Murha näyttämöllä (Myllylahti, 2013). Tosin pohjoissavolaisen pikkupaikkakunnan jännitteet tulivat mielestäni tässä tarkemmin ja monisyisemmin käsiteltyä. Olen kiinnostunut etsimään käsiini myös sarjan muut osat Sinisen soittorasian (1998) ja Keltaisen sateenvarjon (2002). Kirjailijan tuotantoa googlatessani huomaan myös, että olen aikoinaan lukenut lapsilleni jonkun hänen lastenkirjansa, ainakin Alvar Avaruusjänis-teoksia. Kyseessä on siis legendaarinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija.