Setämiesten röntgenkatseen alla

pehmolelutyttöEmilia on ysiluokkalainen perhetyttö, koulussa menestyvä perfektionisti, joka tykkää luonnonmukaisista tyyleistä. Emilian vanhemmat edustavat hillittyä ylempää keskiluokkaa: kotia sisustetaan Vepsäläisen kalustein ja kesäisin käydään taideostoksilla Mäntyhärjun Taidekeskus Salmelassa. Emilian äiti on vielä viriili ja menevä mimmi, mutta isä on antanut periksi keski-ikäistymiselleen. Kodin ilmapiiri on väljähtynyt, eivätkä vanhemmat jaksa kiinnostua tarkemmin teiniensä tekemisistä.

Tällaisesta asetelmasta starttaa Jukka Behmin nuortenromaani Pehmolelutyttö (WSOY, 2018). Romaani voitti Tuhat ja yksi tarinaa- kirjoituskilpailun, ja on sen vuoksi saanut hyvin huomiota medioissa ja blogeissa. Sain teoksesta ennakkovaikutelman, että edessä olisi jotain poikkeuksellisen rankkaa luettavaa. Teos siis kertoo nuoresta tytöstä, joka lipsahtaa somen kautta seksityön maailmaan. Tässä kuvataan markkinoita, joilla ilmeisen varakkaat setämiehet etsivät alaikäistä seuraa.

Setämiesten katse porautuu Emiliaan vähän kaikkialla, hän on havainnut sen jo ennen ensimmäistä keikkaansa. Myös lähipiirissä on perheenisiä, jotka mielellään pelaavat pikku peliä nuoren ja nätin lapsenvahdin kanssa. Ensi kontaktin uusiin bisneksiin Emilia saa somesta, kun muotikuvaajaksi tekeytyvä Tony tarjoaa tälle ilmaisia malliportfolion kuvia asunnossaan Itä-Helsingissä. Pian Emilian iltoja täyttävät rahakkaat reissut pääkaupunkiin miesten luo, joista osalle riittää pelkkä illallisseura. Emilia yleensä ehtii kotiin illan viimeisellä lähijunalla, eivätkä vanhemmat osaa epäillä mitään poikkeavaa tyttärensä käytöksestä.

Emilia uskoutuu puuhistaan pehmolelujen armeijalle, varsinkin Haukku-koiralle, joka on isän tuliainen Harrodsin lelukaupasta Heathrow’n lentoasemalta. Välillä Emilia ja isoveli Santtu taantuvat varhaislapsuuden leikkien tasolle, kutsuen toisiaan pehmolelujen enoksi ja tädiksi. Kommunikaatio pehmolelujen välityksellä onkin heille luontevampaa kuin muuten kasvotusten. Tämä oli mielestäni teoksen uskottavin ja koskettavin ulottuvuus: Behm osoittaa taitavasti sen teini-iän häilyvän maailman, jossa liikutaan viattomista leikeistä kohti seksuaalisia kokeiluja ja irtiottoja.

On ehkä tarinan kannalta hyvä, että tähän on valittu hyvin toimeentuleva, ”tavallisella” tavalla oireileva perhe, jossa ongelmana on ”vain” se, että perheenjäsenet elävät omaa elämäänsä laitteillaan, eristäytyneinä omakotitalonsa tilavissa huoneissa. Teoksessa on asetelma, johon moni nuori voi samastua. Uskon myös, että se taso, jolla tässä kuvataan alaikäisten toimintaa deittisivustoilla, on riittävä, jos ajattelee lukijakunnaksi juuri yläkouluikäisiä. Tarina on koherentti, ja kuvaa myös paljon Emilian tavallista arkea seksibisnesten ulkopuolella.

Romaanitaiteen näkökulmasta jäin odottamaan jotain ”twistiä”, joka olisi tehnyt tarinasta paremmin muistettavan. Minulle jäi varsinkin teoksen aikuisista nuiva ja haalistunut kuva, eli olisin kaivannut kiinnostavampia sivuhenkilöitä. Koin, että teoksessa edettiin niin vahvasti ilmiö edellä, ettei teoksen juoni ehtinyt kehittyä kummoiseksi. Toisaalta uskon, että nuoret lukevat mielellään tämän tyyppisiä teoksia, jotka saattavat herättää enemmän kysymyksiä ja keskustelua kuin ihmetystä taiteellisista kommervenkeistä. Ja erityisen positiivista Pehmolelutytössä oli teoksen jättämä tila eettisille pohdinnoille ilman moralismin jälkimakua. Eli koin, että teos jättää paljon tilaa nuorten omille tulkinnoille esimerkiksi seksiin liittyvistä suojaikärajoista.

Pehmolelutyttö kiinnostanee myös teinien vanhempia ja kasvatusalan ammattilaisia, koska siinä käsitellään ilmiötä, josta ilmeisestikään kaikki aikuiset eivät ole kartalla. Lastensuojelu siinä mainittiin vain sivulauseessa, mutta silti teoksessa oli lastensuojelullinen ulottuvuus. Olisi myös kiinnostavaa pohtia alaikäisten tyttöjen asemaa historiallisesti, olihan vielä 100 vuotta sitten todennäköistä, että itseään myynyt teinityttö joutui pakkohoitoon Seilin saarelle. Ja vielä 60-70-luvuillakin seksuaalisesti seikkailunhaluisia tyttölapsia lähetettiin koulukoteihin rauhoittumaan. Mikä sitten on tämän päivän yhteiskunnan tuki tämäntyyppisessä tilanteessa? Ja riippuuko se nuoren sosioekonomisesta asemasta?

Mainokset

Kieroon kasvamisen ihanuudesta

Riina MattilaLöysin juuri e-kirjastosta uusia nuortenkirjoja, joita on palkittu WSOY:n järjestämässä kirjoituskilpailussa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta. Kilpailun toisen palkinnon voitti rovaniemeläinen Riina Mattila (s. 1991), joka työskentelee kirjastossa ja on toiminut muun muassa Artic Pride-tapahtuman tuottajana. Järistyksiä (WSOY, 2018) on hänen esikoisromaaninsa, jossa on myös omaelämäkerrallisia juonteita.

Romaani kertoo nuoresta Elisasta, joka on Eelia ainakin parhaille ystävilleen. Hän on muunsukupuolinen, biologisesti tyttö, joka saattaa olla matkalla kohti sukupuolen korjausprosessia. Rintansa hän litistää binderilla, ja on muutenkin epävarma kehonsa kuvasta. Hän hakee taidelukioon, jotta pääsisi eroon ahdasmielisistä vanhemmistaan ja pesäpallokaupungista, jossa ajattelu on harvinaisen tunkkaista. Häntä on pakotettu käyttäytymään ja pukeutumaan kuin tyttö pienestä saakka, mutta aivopesu ei ole tuottanut toivottavaa tulosta. 16-vuotiaaksi saakka kaikki hänen voimansa ovat menneet omilla jaloillaan seisomiseen, mutta uudessa koulussa hänen ei enää tarvitse seistä yksin. Hänellä on turvanaan lauma, jonka kunnia-asiana on kasvaa yhdessä hieman kieroon.

Järistyksiä on niin kasvutarina kuin tarina ensi rakkaudesta, ja siinä eletään vahvoja nuoren ihmisen tunteita, kaikki aistit auki. Eelia löytää toisena kouluvuotenaan Islan, joka on vasta lukion ekalla. Isla on kotoisin Lapista, ja saanut elää sukupuoli-identiteettinsä kanssa Eeliaa väljemmissä vesissä. Isla myös jakaa sosiaaliseen mediaan kuvia nuoresta rakkaudesta, mistä Eelian vanhemmat ovat järkyttyneitä. He pitävät tyttärensä naissuhdetta ”vaiheena”, jonka päättymistä he odottavat, ja toivovat, että tytär pitää siihen liittyvät asiat omana tietonaan. Samalla he pelkäävät, että Eelia tartuttaa homomyönteisyyden kuusivuotiaaseen pikkuveljeen, joka on kyselyiässä sukupuolisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

Tämä teos on ehkä lempein ja positiivisin lukemani teos muun/transsukupuolisuudesta. Se on kirjoitettu nuorille nuorten ehdoilla, ja siinä kuvataan enemmän rakastumista ja ystävyyssuhteita kuin jaetaan tietoa seksuaalivähemmistöistä. Kirjan sivuhenkilöillä on muita huolia kuin seksuaalinen suuntautuminen, esimerkiksi Eelian symppis huonekaveri Karhu on köyhästä perheestä, jossa on mielenterveysongelmia. Taidelukio on erilaisten nuorten turvasatama, nuorten, joiden syystä tai toisesta on täytynyt itsenäistyä ikätovereitaan aiemmin. Lukion ja Eelian kodin välinen henkinen etäisyys laajenee neljästäsadasta kilometristä miltei mahdottomaksi, ja kotilomat muuttuvat raskaiksi mykkäkouluiksi.

Oli kuitenkin hyvä, ettei Mattila kertonut liian rankkaa tarinaa, vaan hän kuvaa varmasti aika tyypillistä tilannetta perheessä, jossa vanhemmat edustavat ”tavallisuutta” tai perinteisiä perhearvoja. Tässä tarinassa ei esimerkiksi ole mukana uskonnollisuutta, vaan Eelian vanhemmat ovat pelkästään tietämättömiä ja haluttomia laajentaa maailmankuvaansa.

Sitä en tiedä, olisivatko ne tietämättömät vanhemmat potentiaalista lukijakuntaa tälle teokselle – epäilen, etteivät olisi, sillä torjunnan mekanismit ovat usein niin vahvoja, että mitään uutta ei haluta ottaa vastaan. Ja pidin tässä kirjassa siitä, ettei siinä yritetty lähestyä muunsukupuolisuuden teemaa hirveän pedagogisesti, eikä edes kovin poliittisesti. Eelialla ja Islalla oli nuoruudessaan muitakin kiinnostuksen kohteita kuin seksuaalinen identiteetti, eikä seksuaalivähemmistöön kuuluminen ainakaan eristänyt heitä muista nuorista.

Jos luonnehtisin lukukokemusta yhdellä adjektiivilla, se olisi ”eheyttävä”, eli tässä ensi rakkaus eheyttää lähes ihmeen lailla nuorta, joka ei ole saanut kasvaa kokonaisena itsenään. Tämä ”eheytys” siis toimii kaikkien kristillisten eheytysterapioiden vastaisesti, ihmisen omista voimavaroista ja ilon lähteistä käsin.

 

Kun maailmaan jäivät jäljelle vain nuoret

”Olemme kaikki kassialmoja ja puliukkoja ja jätteiden keräilijöitä. Ei ole enää mitään yhteiskuntaa, jonka liepeillä voisimme elää.”

 
WeitzAlkava vuosi on herättänyt minussa uutta kiinnostusta dystopiakirjallisuuteen, ja erityisesti olen etsinyt virikkeitä sellaisesta kirjallisuudesta, jossa keskitytään post-apokalyptiseen todellisuuteen tai maailmanlopun odotukseen, myös uskonnollisesta perspektiivistä. Tätä kirjallisuutta löytyy Amerikan Yhdysvalloista pilvin pimein, mutta vaikuttaa aika republikaanihenkiseltä. Olen myös katsonut jaksoja National Geographic-kanavan Maailmanlopun odottajat-sarjasta, joka on avannut silmäni survivalistien ja preppereiden kummalliseen maailmaan. Kotimaisesta kirjallisuudesta mieleeni tulee lähinnä Laura Gustafssonin Korpisoturi – teos, josta en ole jostain syystä blogannut, vaikka se on jäänyt harvinaisen elävänä mieleen.

Nuortenkirjallisuuden puolelta löysin amerikkalaisen Chris Weitzin teoksen The Young World – kaaoksen päivät (Otava 2017, suom. Outi Järvinen), joka ilmeisesti on maailmalla saanut vastaavaa suosiota kuin Nälkäpelit– sarja. Tämä on kirjasarjan alku, jossa kuvataan sellaista maailmanlopun todellisuutta, jossa henkiin ovat jääneet vain nuoret. Teini-ikäiset ovat elossa poikkeuksellisen vilkkaan hormonitoimintansa vuoksi, kun taas maailmanlaajuinen epidemia on tappanut muut ikäluokat.

Toiminnan kenttänä on New York, jossa tuntuu elävän vain 15-18-vuotiaita. Tässä todellisuudessa tietoverkot ovat kaatuneet, kännykät sammuneet, mutta menneen maailman älylaitteita kannetaan vielä mukana jonkunlaisina statussymboleina. Sähköä tuotetaan vielä paikoitellen generaattoreilla, mutta kaupunkiviidakossa on opittava elämään myös täysin luonnon ehdoilla.

Kirjassa on kaksi kertojaa, Donna ja Jefferson, jotka ovat olleet kavereita päiväkodista saakka, silloin kun yhteiskunta oli vielä pystyssä. Donna on nuorten leirin ”lääkintälotta”, joka osaa lastoittaa murtumia ja tehdä omia lääkesekoituksiaan. Hän on ollut rakastunut Jeffersonin isoveljeen Washingtoniin, joka kuolee täytettyään 18 vuotta. Jefferson on taas ollut pitkään lätkässä Donnaan, mutta pojan ymmärrys romanttisesta rakkaudesta on Donnan kaltaiselle urbaanille ninjalle liian sisäsiisti. Veljekset ovat puoliksi japanilaisia ja zenbuddhalaisia, ja Jeffersonista tulee veljensä kuoleman jälkeen heimonsa johtohahmo, generalissimus, siksi, että hän ymmärtää tovereitaan enemmän kaupunkiviljelystä ja epidemiologiasta. Nörttitaidoista on yllättävä etu post-apokalyptisessä maailmassa.

Weitzin tyyli on vauhdikasta, ja hänellä on varmasti taito vedota monenlaisiin nuoriin lukijoihin. Ideaaliksi kohderyhmäksi arvioisin juuri 13-18-vuotiaat lukijat, mutta teksti on sen verran kulttuurilla ja tieteelliselläkin tiedolla höystetty, että se tavoittaa myös varttuneemmat lukijat. Amerikkalaisia brändinimiä, kapitalistisen kulutuskulttuurin nostalgisia jäänteitä, esiintyy tekstissä runsaasti, ja varsinkaan teinimuodin kuvaus ei mielestäni kuulosta tarpeeksi apokalyptiseltä. Väkivaltaa, päihteitä ja seksiä kirjassa esiintyy juuri sen verran kuin mitä voidaan kuvitella tilanteessa, jossa alaikäisten bileet ilman vanhempien valvontaa ovat jatkuneet vuoden-pari.

Teoksen hahmot ovat todella erilaisia toisistaan, ja kirjassa riittää pohdittavaa niin seksuaalisten vähemmistöjen, feminismin kuin etnisen ”toiseuden” näkökulmista. Valkoihoisten WASP-poikien patriarkaalinen ylivalta on edelleen ongelma myös katastrofinjälkeisessä todellisuudessa, kun taas Donnan ja Jeffersonin porukat edustavat moninaisuutta ja vähemmistöjen oikeuksia. Anime-kulttuuriakin vielä esiintyy, sillä värikkäät rooliasut eivät ole selviytymisen kannalta olennaisia hyödykkeitä, ja siksi niitä on ryöstettävissä pilvin pimein hylätyistä alan liikkeistä.

Luen samaan aikaan toista dystooppista Moskovaan sijoittuvaa aikuisten teosta, Dmitri Gluhovskin Metro 2035:a, jossa kuviteltu tilanne on samansuuntainen kuin tässä, tosin vielä astetta synkempi (ja lukeminen on hidastellut siksi, että huomasin lukevani sarjan päätösosaa tuntematta alun kontekstia). Molemmissa harvat eloonjääneet kaupunkisissit yrittävät käydä kauppaa suurkaupungin asemilla. Meininki tässä New Yorkin teinien ”basaarissa” on vielä nousujohteinen, saahan sieltä espressopapuja ilmatiiveistä tölkeistä, kun taas Gluhovskin Moskovassa on enää jäljellä maan alla itse kasvatettua kombucha-teetä.

Tämä teos oli minusta yllättävämpi ja raikkaampi kuin se Nälkäpelien osa, jonka muutaman vuotta sitten luin. Sijoitan HELMET- haasteessa teoksen kohtaan 22: ”Viittauksia populaarikulttuuriin” siksi, että tässä todella eletään vuoden 2012 listahittien ja YouTube-videoiden maailmassa – niiden harvojen, joita nuoret ovat aikanaan onnistuneet tallentamaan laitteilleen ennen netin romahtamista. Justin Bieberin kuunteleminen ei välttämättä tunnu ihan samalta enää tämän lukukokemuksen jälkeen.

Vastarintaliikkeen enkelit

IMG_1847Hyvää lukuvuotta 2018 kaikille blogini vierailijoille ja ystäville! Uusi vuosi alkaa perinteisesti HELMET-haasteen parissa, johon osallistun jo kolmatta kertaa. Haasteessa näyttää olevan kinkkisiäkin kohtia, joiden täyttämiseen varmasti tulee kulumaan aikaa. Jos aiempiin merkkeihin on luottamista, muistan haasteen parhaiten tammikuusta ja alan palata siihen joskus syksyllä. Muistuttaisin vielä sen leikkimielisyydestä ja stressittömyydestä: jokaista kohtaa ei kannata ottaa henkilökohtaisena ristiretkenä, ja jos haaste jää kesken, se tuskin kaataa kenenkään maailmaa.

Aloitan haasteen kohdasta 33: Selviytymistarina. Luin riipivän tarinan ystävyydestä toisen maailmansodan aikana, Elizabeth Weinin romaanin Code Name Verity (Electric Monkey, 2012). Se kertoo vapaaehtoisista naislentäjistä, jotka palvelivat Britannian ilmavoimissa melko heppoisella koulutuksella. Usein naiset toimivat päätyössään radiovälittäjinä, ja tuurasivat mieslentäjiä tiukan paikan tullen.

Tietämättä mitään kirjan taustoista pohdin sitä lukiessani, oliko se tarkoitettu nuorille vai aikuisille, ja postausta kirjoittaessani selvisi, että kyseessä oli tosiaan nuortenkirja. Se selittää osaa valintoja, vaikka mikään ei estä lukemasta tätä aikuisten romaanina. Päähenkilöt ovat parikymppisiä naisia, jotka ikäänsä nähden ovat joutuneet kokemaan niin kovia, että jotkut aikuisuuden siirtymäriitit tuntuvat heistä lapsellisilta. En sanoisi, että kirjan maailmankuva on naiivi, mutta sotaan liittyviä yksityiskohtia alleviivataan paikoitellen hieman liian pedagogisesti.

Kirjan ystävykset, Maddie ja Queenie, eivät ehkä olisi ystävystyneet rauhan aikaan. Queenie on Maria Stuartin sukuun kuuluva aatelinen leidi, jonka juuret ovat osittain Ranskassa, osittain Skotlannin ylämailla, ja ennen ilmavoimiin liittymistä hän on ehtinyt opiskella saksaa Oxfordissa hetken verran. Maddie taas on keskiluokkaisen juutalaissuvun kasvatti Pohjois-Englannista, Penniinien maaseudulta, jolla ei ole ollut varaa opiskella pakollisen koulunkäynnin jälkeen. Sen sijaan hänen rakkautensa ovat suuret koneet, ja hän on lentoharrastuksessaan ystäväänsä huomattavasti pidemmällä.

Queenien kielitaito tekee hänestä arvokkaan vastarintaliikkeen vakoojan, mutta sellaisena hän ehtii toimia vain hetken verran. Naiset päätyvät fiktionaaliseen Ormaien kylään Normandiassa, jossa sijaitsee myös natsien tilapäinen vankila. Entistä kaupunginhotellia kutsutaan teurastajien huvilaksi. Suurimman osan tarinasta kertoo Queenie natsien pakottamana ”tiedonantona”. Pysyäkseen hengissä hänen on joka päivä kirjoitettava työstään Britannian ilmavoimissa ja paljastettava sille strategisia kohteita.

Molemman naisen tarina on miltei aukoton sankaritarina, vaikka Queenie tietää päiviensä olevan lasketut. Romantiikkaa teokseen mahtuu hyvin vähän, ja tunnelmat ovat alusta saakka synkät. Naisten palveluksen alkuaikojen muistoihin toki mahtuu säkenöiviä hetkiä. Brittinaisten vapaaehtoinen maanpuolustus esiintyy tässä astetta reippaammalta ja ennakkoluulottomalta toiminnalta kuin suomalainen Lotta-meininki – tosin kyse on fiktiosta, ja kirjailija itse päätesanoissaan kertoo ottaneensa vapauksia toiminnan kuvauksen suhteen.

Lentämisen teknistä kuvausta teoksessa on runsaasti, eikä se voi kiinnostaa kaikkia. Sekin selittynee kirjailijan taustalla: Wein on ammatiltaan lentäjä, ja hän lähti kirjoittamaan teosta ajatuskokeena. Hän halusi tietää, millaisia mahdollisuuksia hän olisi saanut, jos hän olisi ollut nuori nainen toisen maailmansodan aikana. Naisten fiktiivinen lento Englannin kanaalin yli vuonna 1943 kuvataan tässäkin luvattomana seikkailuna. Noina aikoina naislentäjillä ei ollut lupaa ylittää oman maan ilmatilaa; vasta Normandian valloituksen jälkeen he pääsivät lentämään Ranskaan.

Pidin kirjan tunnelmista ja jalat maassa-asenteesta, mutta koin, että kirjoitusteknisesti tästä jäi puuttumaan joku taso. Olisin ehkä halunnut lukea kuulustelija-vanginvartija Anna Engelin tarinan, sillä hän nousee romaanin aikana suuremmaksi hahmoksi kuin alussa annetaan ymmärtää. Anna Engel ei ole brittinaisia paljoa vanhempi, mutta hän on käynyt opiskelemassa Chicagossa saakka. Siitä huolimatta hän saa SS-joukoissa vain kämäisen vartijan homman, eikä lainkaan kunnioitusta. (Esimerkiksi irlantilainen John Boyne on onnistunut lastenkirjoissaan uskottavasti tuomaan natsinäkökulmaa teoksiinsa ilman, että teos kääntyisi natsien sympatisoinniksi – tässäkin on yritystä siihen suuntaan, mutta ei riittävästi.)

Jupinoista huolimatta teos jäänee mieleeni, ja voisin hyvin joskus lukea myös tämän jatko-osan, Rose Under Fire, joka käsittelee toisten lentäjänaisten kohtaloita samassa sodassa. Teos sopii hyvin toiminnallisten kirjojen ystäville, ja niille, jotka pitävät teknisistä yksityiskohdista (myös nuorille miehille).

 

 

 

Raidallinen kirjeenvaihtokaveri

IMG_1794Nadja Sumanen teki sen taas. Luin viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Rambon (Otava, 2015), joka voitti Finlandia Juniorin, ja olin keski-ikäisenä äiti-ihmisenä ja köyhyyden asiantuntijana syvästi vaikuttunut. Odotukset toista romaania kohtaan olivat kieltämättä korkealla, ja aihekin jopa hieman pelotti, mutta tartuin teokseen heti sen bongattuani.

Terveisin Seepra (Otava, 2017) kertoo yläasteikäisistä tytöistä, jotka aloittavat perinteisen kirjeenvaihdon, tai sähköpostien kirjoittamisen toisiaan aiemmin tuntematta nettipalvelun välityksellä. Tämä antiikkinen kommunikaation muotohan on läpikotaisin tuttu kaikille meille keski-ikäisille, ainakin maalla kasvaneille, joilla ei välttämättä ollut muuta tekemistä kuin nysvätä neidonkammareissamme sydänverisiä kirjeitä.

Teoksen päähenkilö on helsinkiläinen Iris, ja Runotyttö on  hänen uskottunsa, jonka varsinainen henkilöllisyys ei koskaan paljastu. Iriksen perhe on hyvin toimeentuleva ja perinteisen porvarillinen. Isä on takonut rahaa vakuutusyhtiössä niin, että äiti on voinut jo kauan aikaa sitten heittäytyä bloggariksi. Äidin kakkublogiura on vaihtunut fitness-bloggaajaksi, ja saanut koko ajan neuroottisempia piirteitä. Isoveli on ollut pitkään suljetussa päihdekuntoutuksessa, ja Iris viiltelee itseään.

Teoksen alkuasetelma oli sen verran järeä, että sydän pamppaillen tartuin lukuhaasteeseen. Pelkäsin viiltelyteemaa, sillä ilmiötä seuranneena en ollut varma, haluanko lukea siitä nuortenromaanissa. Varmasti olen lukenutkin siitä monessakin teoksessa, mutta tässä aihetta korostettiin jo takaliepeessä. Aihe on vaikea, koska siitä kirjoittaminen voi pahimmassa tapauksessa lisätä nuorten kiinnostusta itsetuhoisuuteen. Onneksi tässä päähenkilö löytää itse keinoja päästä eroon ongelmastaan.

Tässä siis seurataan nuoren naisen ysiluokan kulkua, ja yhden perheen tavallista arkea, johon liittyy paljon dysfunktionaalisuutta. Vaikka Iriksen vanhemmat sinnittelevät edelleen vaikeassa liitossaan, se ei välttämättä ole ollut nuorten paras kasvualusta. Hänen isäsuhteensa tosin kasvaa, ja hän löytää isän inspiroimana valokuvauksen. Tavalliseen arkeen löytyy jostain puskasta virolainen siivooja Teele, jonka hahmo tuntui melkein maagis-realistiselta, niin sielukas tämä yksinäinen entinen muusikko oli. Pidin varsinkin viron kielen käytöstä romaanissa, ja hänen erityisestä mieltymyksestään leivonnaisiin, mikä oli erilaista kuin äidin pinnallinen kakkubloggaaminen.

Tämä oli astetta rankempi ja surumielisempi teos kuin Rambo, vaikka Rambon lähtökohdat olivat potentiaalisesti hankalammat. Ehkä tämä on myös suunnattu hieman vanhemmille nuorille, vaikka teoksen kypsyys tekee siitä myös oivan aikuisten romaanin. Minä ainakin tirautin tämän parissa parikin kertaa terapeuttiset itkut, ja koin kirjan lukemisen puhdistavaksi. Teoksen ratkaisut saattavat tuntua hieman idealistisilta, jos tätä lukee analyyttisemmin, mutta on tässä myös pontevaa yhteiskuntakritiikkiä, eikä kaikkia ongelmia ratkaista vain matkustamalla perhelomalle pohjoiseen.

Luen muutaman nuortenkirjan vuodessa, enkä seuraa erityisesti alan kehitystä, joten en osaa sijoittaa tätä muun viimeaikaisen tuotannon virtaan. Yksi kaikkien aikojen suosikkilasten/nuortenkirjailijani on brittiläinen Jacqueline Wilson, joka on myös kirjoittanut paljon perheiden päihde- ja mielenterveysongelmista. Tämä teos tuntui astetta kaunokirjallisemmalta kuin Wilsonin tuotanto, mutta koen, että sillä on yhtä lailla potentiaalia menestykseen myös ulkomailla.

Mustan Jeesuksen jalanjäljillä

IMG_1713Minulla on tänä viikonloppuna työn alla lukupäiväkirja vapautuksen teologioista, mutta työ edistyy hitaasti, koska satuin saamaan käsiini Angie Thomasin nuortenkirjan Viha jonka kylvät (Otava, 2017, Kaijamaria Sivill). Teos sopii kuin nakutetusti tehtäväni taustaksi, mutta en tiedä, arvostaako opinahjoni kaunokirjallisuuden käyttöä koulutehtävissä.

Tässä erikoisen kypsässä ja poliittisesti tiedostavassa teoksessa yksi päähenkilöistä on Musta Jeesus, joka saattaa olla kristinuskon ja islamin (”krislamin”) yhteinen kotijumala. Päähenkilö on 16-vuotias nuori nainen Starr, joka joutuu todistamaan lapsuudenystävänsä Khalilin surmaa poliisin luodeista heidän palatessa bileistä  pahamaineiseen Garden Heights-lähiöön, jota ghetoksi kutsutaan. Yhteisö hautaa Khalilin riehakkaasti Kristuksen temppelissä Pyhän Hengen jiven soidessa, mutta surutyö alkaa vasta ensimmäisten mielenosoitusten ja mellakoiden sytyttyä.

Starr on päässyt stipendin turvin opiskelemaan Williamsonin valmistavaan kouluun, jonne oppilaiden enemmistö tulee aidatuilta asuinalueilta. Koulussa on vain muutama kiintiömusta tai -aasialainen, ja vaikka heitä ihaillaan cooliutensa vuoksi, joutuvat he myös usein rasististen vitsien kohteiksi. Joidenkin oppilaiden mielestä mustaa tyttöä saa ”läpällä” kutsua grillikanaksi ja kiinalaiselta kysyä, syävtkö he kiitospäivänä kissaa. Tästä huolimatta Starr kokee olonsa astetta kotoisammaksi koulunsa bileissä kuin lähialueensa. Koulun bileissä hänen ei tarvitse esittää coolimpaa kuin on tai jännittää tanssimooveja. Koska hän on musta, hänen oletetaan omaavan jotain auktoriteettiä mitä tulee katumuotiin ja vapaa-ajan viettoon.

Toisin kuin valtaosassa alueen perheistä, Starrin perheessä vanhemmat ovat edelleen yhdessä aiemmista vaikeuksista huolimatta. Hänen isänsä on istunut vankilassa kuten valtaosa alueen miehistä, ja perinyt pienen ruokakaupan hoidettavakseen. Äiti on menestynyt urallaan sairaanhoitajana, ja tavoittelee ylihoitajan paikkaa, joka takaisi suuremman asuntolainan. Perhekäsitys on laajentunut, eikä kaikista sukulaissuhteista ota helpolla selvää. Kuitenkin vanhempien välillä palaa edelleen romanssin liekki, vaikka he eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen asumisestaan.

Vaikka tässä eletään keskellä ghettosotia ja poikkeustilaa, Starrin perheolot vaikuttavat stabiileilta. Teos keskittyykin enemmän rotusuhteiden kuin perhe-elämän tai parisuhteiden analyysiin. Kaikella on historiansa, mutta erityisesti koristossuilla, ja ennen kaikkea kenkämerkit tunnustavat väriä. Converset ja Vansit vaan ovat valkoisten poikien kenkiä, kun taas kunnolliset mustat keräävät Michael Jordanin voitoista muistuttavia vintage-tossuja. Toisaalta Starr kokee vierautta käydessään rikkaiden kavereidensa kanssa ostoskeskuksissa, joista saa satoja lajeja jugurttijäädykkeitä ja pikkukoirien farkkuja.

Starr on teoksessa pohdiskeleva, eteenpäin pyrkivä sankaritar, jolla ei ole näkyviä heikkouksia. Ehkä kaipasin tähän vähän lisää psykologisia jännitteitä, ja henkilöiden sisäisiä ristiriitoja. Tämä on vahvasti yhteisöllinen teos, jossa yhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuudet ovat keskiössä. Olen satavarma, että tämäntyyppiselle mustia nuoria naislukijoita voimistavalle kirjallisuudelle on suuri tilaus, ja että myös muista taustoista tulevat voivat kirjaa lukiessaan oppia jotain yhteiskunnan aikaansaaman syrjäyttämisen mekanismeista. Kuitenkin tässä rakennetaan vahvan selviytyjän mallia niin pontevasti, että tilaa toisenlaiselle toimijuudelle ei paljoa jää.

Uskonto ja uskonnollisuus olivat minua eniten kiinnostava ulottuvuus siksi, että kukaan teoksen mustista hahmoista ei hengellisyyttä kiellä. Ruoan siunaaminen ja päivittäinen rukoileminen on tämän rosoisen yhteisön arkea siinä missä huumekauppa ja naisten huorittelu. Teoksessa Starrin isän ruokakauppa (jonka ehdoton ykkösmyyntituote oli sipsit) nousee yhteisön keskinäisen vihanpidon symboliseksi alttariksi, jota mellakoiden aikana voidellaan kohti tuhoa:

”Meidän kauppa on yhtenä kappaleena. Ikkunat on peitetty ja niissä lukee ”Mustien omistuksessa”, ihan kuin se teksti olisi karitsan veri, joka suojaa taloa Herran vihalta.” 

Teos on näennäisen helppolukuinen puhekielisyydessään, mutta sitä kannattaa lukea hitaammin kuin itse tein. Minusta myös käännös oli harvinaisen onnistunut ottaen huomioon monien ghettosanojen kääntämisen vaikeuden.   Ehkä suomalaisista rap-lyriikoista olisi voinut ammentaa vielä lisää anglistista epäkieliopillisuutta, mutta tällaisenaan teksti palvelee eri-ikäisiä lukijoita. Todella mielelläni lukisin tämän uudestaan englanniksi, sillä epäilen missanneeni jotain olennaista käännöksen kautta.

 

 

 

Rakettitiedettä huumorintajuisille

IMG_1677Luin äsken vakavan nuortenkirjan holokaustista, ja heti perään löytyi toinen pikkujättiläinen, yhtä syvissä vesissä kulkeva, mutta humoristisempi.

Jack Chengin romaanissa Kosmoksessa tavataan (Aula&co, 2017, suom. Terhi Kuusisto) yksitoistavuotias Alex Petroski Coloradon Rockview’istä pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän matkustaa junalla tähtitieteen harrastajien kesäleirille New Mexicon autiomaahan kahdestaan Carl Sagan-nimisen koiransa kanssa.

Matka on tyssätä alkutekijöihinsä, sillä AmTrak-juniin ei oteta alle 13-vuotiaita matkustajia ilman huoltajaa. Onneksi neuvokas Alex löytää asemalta vanhemman pojan, joka suostuu esittämään isoveljeä lipuntarkastuksessa. Alex kokee olevansa vastuuvuosissa ainakin kolmetoista, ellei vanhempi, laittaahan hän ruoat itselleen ja äidilleen lähes aina, ainakin äidin ”hiljaisina päivinä”. Jos Alex ei ole kotona valvomassa, saattaa äiti syödä huomaamattaan kolme kiloa raakoja porsaankyljyksiä.

Teos kertoo intohimoisista astronomian harrastajista, jotka tuntevat jo toisensa hyvin aktiiviselta nettifoorumilta ja kokevat sielunkumppanuutta live-kokoontumisessa. Alexin ensimmäinen raketti, johon hän laittaa iPodin täynnä omia äänityksiään, epäonnistuu miitissä, mutta hän ei ehdi surra asiaa kauan. Hän lähtee leiriltä uusien ystäviensä kyytiin valloittamaan maailmaa, tai ainakin Vegasia ja Losia.

Kirja on erilainen road movie, jossa etsitään isää, löydetään siskopuoli, kadotetaan koira, nähdään meri ensimmäistä kertaa, opitaan vaikeita asioita aikuisten maailmasta ja muodostetaan uusperhe, johon kuuluu myös ystäviä. Alexin äidin mielenterveys nousee teoksessa suurimmaksi huolenaiheeksi, ja on ehkä selittävä tekijä sille, miksi pojasta on kasvanut niin oma-aloitteinen ja ennakkoluuloton.

Minusta teos antaa lukijalleen toivoa, vaikka siinä käsitellään rankkoja asioita niiden oikeilla nimillä. Alexia ei voi millään muotoa käsittää sosiaalitapauksena, vaikka hän varmasti sellaisena näyttäytyy normiyhteiskunnan näkökulmasta. Tietysti amerikkalaiseen elämäntapaan kuuluu myös hyväntekeväisyys, ja Alex ja äiti pelastuvat pitkälti astronomian harrastajien yhteisvastuukeräyksen ansiosta. Kovin rankkaa yhteiskuntakritiikkiä teos ei pidä sisällään, vaikka perheen huoli sairasvakuutuksien riittämättömyydestä onkin suuri.

Olen enimmäkseen lukenut kotimaista nuortenkirjallisuutta, jossa yhteiskunnallisuus voi olla järeämpää siksi, että päähenkilö on jo ”tiedostavassa” iässä. Tässä yksitoistavuotias Alex on elänyt koko ikänsä maailmasta eristäytyneen äidin kanssa, joten on ihmeellistä, että hän on niinkin perillä maailman menosta kuin on. Tähtitieteen harrastus on myös erinomainen pakopaikka kodin ailahtelevasta tunneilmapiiristä.

Teos ei ole leimallisesti mielenterveysteos, tai analyysi lapsiperheköyhyydestä. Tähtitieteen osuuskin on siinä lopulta maltillinen, joten lukijan ei tarvitse pelätä liiallisilla faktoilla pommittamista tai sisäänlämpiävää nörttikieltä. Kappaleet koostuvat Alexin äänityksistä tien päältä. Itse pidin teoksessa eniten juuri reissuromantiikasta ja matkan yllättävistä käänteistä.

Tämä on sydäntä lämmittävä, lempeä, älyllinen ja kupliva nuortenkirja, joka viisaudellaan valloittaa myös aikuisen lukijan. Jos optimaalista ikäryhmää etsitään, laittaisin suositukseksi 9-12-vuotiaat ja heidän vanhempansa. Mahdollista on, että yläkoulu- ja lukioikäiset kokevat teoksen liian lällynä, koska tässä ei vielä käsitellä tarpeeksi teini-iän kasvuhaasteita.