Afrofuturismi rulettaa

Teos: Nnedi Okorafor: Zahra the Windseeker

Hyllyssäni on jo pitkään kummitellut kolme todella coolia teosta, afrikkalaisen skifin helmiä, joihin en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä venynyt. Tässä blogissa olen arvioinut yhden eteläafrikkalaisen skifi-teoksen, mutta nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin fantasia/skifituotanto on saanut muhia aivan liian kauan. Okorafor on aloittanut uransa lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta on viime aikoina kirjoittanut enemmän aikuisille. Hän on melko tunnettu varsinkin Yhdysvalloissa, jossa hän on voittanut monia kirjallisuuspalkintoja. Olen seurannut hänen uraansa sosiaalisen median välityksellä, mutta vasta nyt pääsen käsiksi itse töihin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja ensi kosketus onkin todella lupaava.

Teos Zahra the Windseeker on ensisijaisesti suunnattu teini-ikäisille ja esiteineille lukijoille. Sen päähenkilö on 13-vuotias Zahra, joka asuu kuvitteellisessa Oonin kuningaskunnassa ja on saanut syntymälahjana dada-dreadlocksit. Hänen rastapatukoistaan kasvaa lehtiä, ja tämä on erityinen lahja, jota muilla perheenjäsenillä ei ole. Zahraa myös kiusataan koulussa hänen tukkansa vuoksi, ja varsinkin suuriafroiset tytöt ovat hänelle kovin ilkeitä. Ilmeistä on, että kirjassa eletään tulevaisuuden Afrikassa, maassa, jossa on joitain tunnistettavia piirteitä Nigeriasta, mutta lukijan ei tarvitse välttämättä tätä tietää.

Ystävänsä Darin kanssa Zahra päätyy kaupungin ”pimeälle torille”, jossa myydään loitsuja, toteemieläimiä ja tajuntaa laajentavia aineita. Tori on paikka, jonne kenenkään lapsen ei kuuluisi päätyä, mutta uteliasta kaksikkoa on vaikea pitää sieltä poissa. Zahra löytää torilta myös sielunkumppanin, Nsibidin, aikuisen naisen, joka on aikanaan leikannut dadalocksit pois, käytännön syistä. Torin kautta kaksikko päätyy vaaralliselle seikkailulle kaupungin ulkopuoliseen viidakkoon, jonne on periaatteessa kaupunkilaisilta porttikielto.

Kirjan amerikkalainen näkökulma korostuu siinä, että teoksen teinikertoja on kauhuissaan jo vuorokauden peseytymättömyydestä. Myös tytön luontosuhde on hapuileva, eikä hänellä ole kattavia tietoja maansa vanhoista perinteistä. Kylässä ollaan kovin trenditietoisia, ja varsinkin muotilehdet ovat kuuminta hottia.

Loppua kohti teoksessa ihmisen ja eläinten suhde korostuu erityisesti. Zahran kuuluisi löytää viidakosta mystisen elgoth-linnun muna, mutta hän ei tunnista koko lintua. Kaikkitietävä sammakko voisi auttaa häntä etsinnöissä, jos hän osaisi tätä kuunnella. Lähimpänä ihmisten ja eläinten symbioosia hän on kuitenkin gorillojen yhdyskunnassa, jossa hän saa nukkua oikealla lehtipatjalla ja jossa hänelle tarjotaan puhtaita vaatteita.

Koska kyseessä on nuorten teinien kirja, sen tyyli on letkeä, ja siinä esitetyt vaarat ja riskit ovat tarkoitettuja voitettaviksi. Pääsin kyllä hyvin kirjan imuun, ja luin sen sujuvasti parilla istumalla. Teoksen maailma oli runsas, moniaistillinen ja joka suhteessa hurmaava, ja tämän ensi kosketuksen jälkeen tulen luultavimmin lukemaan ne kaksi muutakin teosta suht pian.

Näitä kirjoja voin kyllä suositella varsinkin sellaisille lapsille ja nuorille, joilla on afrikkalaista taustaa, koska ne tarjoavat positiivisia, mutta ei nössöjä samastumisen kohteita.

Maahaasteessa olen rastilla 53/196: Nigeria. Olikin virkistävää lukea tähän väliin todella erilaista nigerialaistekstiä, koska olen tottunut lukemaan tuosta maasta enimmäkseen painavaa yhteiskunnallista tai historiallista proosaa. Nigeria-kirjalistani on todella pitkä, ja se ansaitsisi päivityksen, koska olen viime aikoina bongaillut monia uusia tekijöitä, joista olen kiinnostunut.

Mainokset

Laatuaikaa leijonafarmilla

Gilles de Maistre: Mia ja valkoinen leijona (Minerva, 2019)

Suomennos: Eve Risto

Mia on Britanniasta Etelä-Afrikkaan vasta muuttanut teinityttö, jolla on vaikeuksia sopeutua isänsä kotimaahan ja uuteen kouluun. Vanhemmat ovat ottaneet haltuun edesmenneen isoisän maatilan, jonka talous on täysin kuralla. Tilasta on tarkoitus tehdä turisteja houkutteleva matkailuyritys, eikä mikään houkuttele heitä niin tehokkaasti kuin villieläimet.

Perhe kokee onnensa kääntyneen, kun yhdelle leijonaemoista syntyy erikoinen, geneettisesti poikkeava valkoinen leijona. Charlie pääsee elämään ensimmäiset kuukautensa Owenin perheen talossa, ja Miasta ja Charliesta tulevat erottamattomat. Pennun kasvaessa talossa kasvaa huoli kaikkien turvallisuudesta, mutta Mia venyttää sääntöjä senkin jälkeen, kun Charlie on raadellut tilan työntekijöitä ja Mick-veljeä.

Kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia leffasta, enkä voi välttää vaikutelmaa, että se on nopeasti rykäisty leffan markkinointia varten. Kuvat ovat kutsuvia, ja ainakin itseäni houkuttelee leffan luontokuvaus. Mutta samalla kuvat vangitsevat, ja kaventavat lukijan mielikuvitusta.

Teos jaksoi kiinnostaa minua loppuun saakka siksi, että sen aihe, villieläinten salametsästys ja käyttö kaupallisiin tarkoituksiin, ei ollut täysin tuttu, ja myös siksi, että teos kuvaa eteläafrikkalaista yhteiskuntaa. Kuvauksen taso on varmasti sopiva sellaiselle lapselle tai nuorelle, joka ei ole käynyt Afrikan mantereella eikä tiedä mitään apartheidin historiasta. Kirjan hahmoista vain yksi, taloudenhoitaja Jodie, on musta, ja vaikka hän on aktiivinen toimija, hänen roolinsa on tarinan kuljetuksessa marginaalinen. Lopussa esiintyy vielä shangaanien shamaani, joka on musta luonnossa elävä leijonankesyttäjä, mutta hän on hahmona lähes statisti.

Tekstin taso on niin simppeli, että uskoisin sen vetoavan eniten alakoululaisiin, vaikka Mia on tarinan aikana n. 12-14-vuotias. Teoksen päällimmäinen tarkoitus on herättää huomio leijonien salametsästykseen, ja eläinsuojelun näkökulmasta se varmasti toimii keskustelun herättäjänä. Henkilöhahmot taas ovat psykologisesti mustavalkoisia, ja teoksen hyvis-pahis-asetelma on ilmiselvä. Kuitenkin johtuen esteettisistä avuistaan tämä olisi elokuva, jonka katsoisin mielelläni jonkun kohderyhmään kuuluvan lapsen tai nuoren kanssa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 37/196: Etelä-Afrikka. Jos päädyn katsomaan leffan, voin myös kuitata tällä HELMET-haasteen kohdan 33: ”Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.”

Ankeriaat, tursaat ja ihmisen toukat

holopainenTeos: Anu Holopainen: Sydänhengitystä (Karisto, 2018)

Kaiken voi lukea, myös realistiset nuortenkirjat, joilla ei ole paljoa kosketusta oman elämän kanssa juuri nyt. Luin Anu Holopaisen teoksen Sydänhengitystä, jonka pääteemana on abortti (ja sen päätöksen tekemisen vaikeus) aika pian luettuani Kirsikka Saaren teoksen Nuori hölmö sydän teiniraskaudesta. Jälkimmäisestä on tehty leffa samaan aikaan, kun romaani on julkaistu. Leffaa en ole nähnyt, mutta purnasin teoksen arviossa leffa edellä-mentaliteetista ja liian mustavalkoisesta asetelmasta.

Holopaisen kirjassa nuoren tytön vahinkoraskaus on ainoa teema – siihen ei ole ympätty muuta yhteiskuntaa ja sen haasteita, kuten vaikka lapsiperheköyhyyttä tai äärioikeiston nousua. Päähenkilö Tiira on jo ylioppilas ja hän haaveilee urasta valtamerten tutkijana eli meribiologina. Hänen intohimonsa on syvämerensukellus, ja hän on lähdössä viettämään välivuotta Filippiineille vapaaehtoisena merenpelastajana. Sukellusteema oli sen verran hauska, että olisin voinut lukea siitä lisää, vaikka toisen puolikkaan Tiiran ulkomaan seikkailuista. 

Tiira seurustelee jääkiekkoa pelaavan Henrin kanssa, jonka maailmankuva on piirun verran konservatiivisempi. Raskausuutinen on shokki molemmille, mutta pahempi pommi Tiiralle, joka ei ole ajatellut elävänsä plussaamisen ja tissittelyn vaaleanpunaisessa lässytysmaailmassa ainakaan vielä nuorena. Äitiyden ympärille rakentunut supermammakultti ahdistaa häntä, eikä asiaa ainakaan auta hänen äitinsä vahva pro life-vakaumus.

Perheen sisäinen jakaantuminen aborttikysymyksessä esitetään hienosti. Tiiran äiti on kärsinyt lapsettomuudesta pitkään, adoptoinut tyttären Kiinasta ja saanut sen jälkeen yllätyksenä biologisen lapsen. Isosisko Lili ei pahastu Tiiran haluttomuudesta jatkaa sukua, mutta äidille raskausuutinen on pysähdyttävän järkyttävä, pahempi kuin tyttärelleen. Äiti ei edes perustele näkemystään päiviräsäsmäisellä Raamatun tulkinnalla, vaan uskoo abortin pilaavan tyttärensä elämän psykologisista syistä ja aiheuttavan myöhempää lapsettomuutta.

En muista lukeneeni aiemmin näin graafista kuvausta alkuraskaudesta ja abortista. Kuvaus on uskottavaa ja mukaansa tempaavaa, mutta nähtäväksi jää, kiinnostaako se lopulta muita kuin sellaisia lukijoita, joille aihe on joskus ollut ajankohtainen. Toivon, että näin käy, mutta kuvaus on sen verran intiimiä, etten rehellisesti sanottuna usko tämän kiinnostavan esimerkiksi nuoria miehiä. 

Luin itse kirjan hyvin sujuvasti ja innoissani Tiira-kertojan muistakin intresseistä kuin seurustelu ja perhepolitiikka. Kerronnan tasolla teoksessa oli hyvä draivi, ja parasta oli kriisin kuvaaminen monesta näkökulmasta, armoa ja anteeksiantoa korostaen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hölmöstä nuoresta sydämestä, siitä huolimatta, ettei tässä ollut yhtä vahvaa yhteiskunnallista sanomaa. Tarina oli huomattavasti pienempi, mutta uskon sen olevan kertomus, johon suurempi osa nuorista voi samastua. Jos olisin toisen asteen koulun terveydenhoitaja, yrittäisin hommata koulun piikkiin muutamia kopioita kirjaa vastaanotolleni. Tässä oli siis myös ehkäisyvalistusta suht vaikuttavassa paketissa. Tiedon tasolla nykynuoret ovat paljon paremmin valistuneita kuin omana aikanani, mutta en usko, että asioiden prosessoiminen tunteiden ja asenteiden tasolla on paljon edistynyt parissa-kolmessakymmenessä vuodessa.

Tämä oli raikas ja tyylikäs esitys vaikeasta moraalisesta kysymyksestä, ilman moralismin tunkkaista jälkimakua. Pidin myös kansikuvasta, ja uskon ja toivon tälle kirjalle menestystä myös ulkokirjallisista syistä, tärkeänä keskustelun avaajana ja muistutuksena nuorten omien päätösten teon tärkeydestä, ja tuon autonomian kunnioituksesta.  

Lokakuun dekkarikimara

Kokeilen nyt hieman tiiviimpää bloggauksen muotoa, koska olen kokenut, että havaintoni dekkariuutuuksista ovat paikoitellen liian anteliaita. Dekkaripostauksiani (varsinkin ulkomaisista teoksista) luetaan vähän, ja olen joskus saanut pyyhkeitä liiallisista juonipaljastuksista. Olen pohtinut, mitä dekkareista ylipäänsä kannattaa kertoa lukijalle etukäteen – itsehän en pahemmin dekkariarvioita lue, paitsi silloin, jos eteen tulee poikkeuksellisen ristiriitaisia tunteita herättävä teos.

Tässä kuussa olen siis lukenut seuraavat teokset, kaikki e-kirjoina kirjastosta.

L. K. Valmu: Lappilainen. Kuolema kahdeksannella luokalla. (Karisto, 2018)

Samuel Björk: Poika pimeästä. (Otava, 2018, suom. Päivi Kivelä)

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe. (LIKE, 2018, suom. Taina Rönkkö)

Ann Cleeves: Merilokki. (Karisto, 2018, suom. Annukka Kolehmainen)

LappilainenL.K. Valmu on tuore nuortenkirjailija, jonka oletan toimivan nimimerkin takaa. Lappilainen on hänen toinen helsinkiläisestä yläasteesta kertova nuorten dekkari, jossa matkustetaan Kemijärven taa Itä-Lappiin kahdeksannen luokan luokkaretkelle. Hege Kujala on teoksen keskeinen salapoliisihahmo, mutta myös hänen huonekavereillaan Vimmulla ja Kiialla (jotka pitävät vihaa keskenään) on keskeinen rooli rikoksen ratkaisussa. Kiia Kuikka on kuvisluokan uusi tyttö, jolla on haasteita löytää paikkansa luokan universumissa. Hän on myös paikallisen isäntäperheen Aikion sukua, ja tätä kautta muita lähempänä ratkaistavaa mysteeriota.

Lappilainen onnistuu dekkarina vakuuttamaan keski-ikäisen tätilukijankin, ja pidin siinä eniten paikallisen kulttuurin kuvauksesta. Kirjassa on paljon muutakin kuin rikollisuutta, ja varsinkin se kertoo niukoista elinoloista rajaseudulla, jonka kymmenen savun kylässä vähän kaikki ovat tavalla tai toisella keskenään sukua. Paikoitellen koin, että luonnontieteisiin liittyvää opettavaisuutta oli runsaammanpuoleisesti, kun taas taidetta olisi voinut olla teoksessa enemmänkin (ottaen huomioon, että nuoret ovat taideluokalla). Laajempi juoni oli huikean kekseliäs, eikä näiden nuorten parissa ollut tällä lukijalla yhtään tylsää hetkeä.

poika pimeästäSamuel Björkin kolmas teos Poika pimeästä kuuluu vahvasti kirjasarjaan, josta olen lukenut aiemmat osat. Tässä vaiheessa harjoitusta minulle tuli valitettavasti olo, että teoksessa noudatetaan millimetrin tarkkuudella hyväksi havaittua kaavaa, eli teoksessa oli liikaa toistoa suhteessa edellisiin osiin. Teksti oli sujuvaa ja nopealukuista, rikosten suhteen juoni oli yllättävä loppuun saakka, mutta olin puutua sivuhenkilöiden runsauden suhteen. Jos kirjassa on 79 lukua, ja vähintään joka toisessa esitellään pinnallinen sivuhenkilö, se ei tunnu kovin kestävältä ratkaisulta kaunokirjallisesti.

Koin vauhtisokeutta teoksen rivien välissä, ja huomioni keskittyi lähinnä Mia Krügerin ja hänen kollegansa Curryn päihdeongelmiin, tai niistä vieroittumiseen. Addiktin aivotoimintaa Björk toki kuvaa virtuoosimaisesti, ja minua myös hymyilytti tässä norjalaisten poliisien vakavaraisuus – eli he käyvät suht tyylikkäissä paikoissa syömässä ja ryyppäämässä verrattuna suomalaisiin matalapalkkapoliiseihin. Sarjan jatkon suhteen aion olla valikoiva, eli seuraavan osan tulee olla todella edellisistä poikkeava herättääkseen mielenkiintoni.

EdvardssonMattias Edvardsson on minulle myös aiemmin tuttu tekijä, ja näissä Skooneen sijoittuvissa dekkareissa ei ollut toiston häivääkään. Aivan tavallinen perhe on dekkarin lisäksi mainiota oikeusdraamaa, ja toimii myös dekkarijuonen ulkopuolella loistavana perhe-elämän kuvauksena. Myös hänen aiempi teoksensa Melkein tosi tarina oli ansiokas ihan perusromaanina. Lundin yliopistokaupungin meininki välittyy näissä kahdessa teoksessa täysin eri perspektiiveistä, ja kiinnostavaa niissä on, ettei kumpikaan teos ole erityisen poliisivetoinen.

Aivan tavallinen perhe kertoo saman tarinan isän, tyttären ja äidin perspektiiveistä. 19-vuotiasta tytärtä Stellaa syytetään kolmikymppisen menestyneen yrittäjämiehen murhasta, ja vanhemmat Adam ja Ulrika ovat murheen murtamia. Tyttären suojeleminen ja perheen yhdessä pitäminen nousevat molemmilla tärkeämmiksi motiiveiksi kuin totuudellisuus tai ammatillinen etiikka. Kukaan romaanin hahmoista ei ole erityisen luotettava eikä sympaattinen, eli teos ei pelaa helpon samastumisen logiikan kautta.

Minulla jäi tästä kirjasta hutera olo, eli sen luoma kauhu teki tehtävänsä. Koin myös, että varsinkin pappisisän hahmo ja Ruotsin kirkon toiminnan kuvaus olivat onnistuneita. Ja pappisisän kyseenalaiset kotikäynnit todistajien luona, huh huh. Pappa Adam oli kyllä reippaasti pihalla, ja isän suvusta perityt autistiset geenit tuntuivat uskottavilta. Kirja saa minulta tästä kimarasta korkeimmat pointsit sen kaunokirjallisten ansioiden vuoksi. Teos jättää lukijansa pohtimaan lasten kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyviä haasteita nyky-yhteiskunnassa laajemmallakin tasolla.

CleevesAnn Cleevesiä en ole lukenut aiemmin, enkä ole seurannut Vera Stanhopen seikkailuja televisiossakaan kuin puolella silmällä. Hahmon toki tunnistin, mutta onnekseni TV-hahmo ei päässyt liikaa dominoimaan kuvaani kirjallisesta Verasta.

Tässä sarjassa eniten hurmaa pohjoisen Englannin luonnon ja työväenluokkaisen arjen kuvaus. Merilokki ainakin osoittautuu järeän yhteiskunnalliseksi dekkariksi, jossa puidaan vankiloiden, huumevieroituksen ja lastensuojelun tilaa. Masentuneiden yksinhuoltajaäitien tilanne on Vera Stanhopen sydämenasia, ja kirjassa pohditaan myös adoptiolasten oikeutta löytää biologiset vanhempansa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, 1980-luvun alku, 1990-luvun puoliväli ja nykypäivä. Siinä tutkitaan myös perinteisten lomapaikkojen rakenteellista muutosta, alueellisia kehittämisbisneksiä ja niiden pimeää puolta. Hämmentävää oli kulkea reippaan lintubongariporukan kanssa, joka muistutti osittain ylikasvaneita partiopoikia, mutta pystyivät silti niin raakaan rikollisuuteen. Henkilöhahmojen rakentajana Cleeves on todella taitava, eikä tässä ollut kymmeniä turhia henkilöitä, kuten edellä mainitsemassani Björkin teoksessa.

Sarja lähtee heti kirjaston varauksiin, ja minulla on jo lukulistalla ainakin yksi Cleevesin Shetlanti-sarjan osa, joka kiinnostaa vielä enemmän kuin Stanhope-sarja. Nämä tuntuvat ”luottokirjoilta”, joiden parissa kulutettu aika voi olla viihteellistä, mutta silti uusia ajatuksia herättävää. Arvostan meriteemaa, saarten romantiikkaa ja luontokuvausta silloin, kun kuvaus ei mene pelkäksi fiilistelyksi tai kotoiluksi. Merilokissa ei ollut lainkaan sitä vaaraa, vaan yhteiskunta ja luonto täydentävät toinen toisiaan.

Summa summarum: kaikissa kirjoissa oli vahvuuksia, teokset olivat hyvin erityyppisiä, mutta jotain arktista oli kaikissa paitsi Edvardssonin teoksessa, joka oli enemmän kalustettujen huoneiden draamaa. Björkin teos saattaa järisyttää sellaista lukijaa, joka ei ole hänen kirjoihinsa aiemmin tutustunut. Merilokki taas on Stanhope-sarjan viimeinen teos, mutta olen yllättynyt siitä, kuinka hyvin pääsin siihen sisään lukematta aiempia osia.

Westend-Vuosaari all night long

MuistojenlukijaYoung adult-seikkailuni jatkuvat, ja vuorossa on suomalainen fantasiakirjasarjan aloitusteos, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija/Väki (Tammi, 2018). Rouhiainen on 30-vuotias kirjailija, joka on ennen tätä teosta julkaissut jo neljä osaa niinikään nuorille aikuisille suunnattua Susiraja-sarjaa. Häntä pidetään varsinkin uuskumman genren pioneerinä Suomessa, ja hänen tyylilajiaan voisi myös luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi.

Muistojenlukija kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka elää Vuosaaressa köyhän perheen ainoana lapsena. Kiurun isä on enimmäkseen työtön tohtori, ornitologi ja biologi, joka ei ole voinut hylkäämään elämänsä intohimoa, vaikka lintujen tutkiminen ei leipää perheen pöytään tuokaan. Hänen äitinsä on taustaltaan romani, mutta on hylännyt sukunsa ja kulttuurinsa jo nuorena, ja elättää nyt perhettään sairaanhoitajana. Perheessä on totuttu krooniseen niukkuuteen, eikä Kiuru oikeastaan tunne toisenlaista tapaa elää.

Jo lapsesta saakka Kiuru on tiennyt omaavansa voimia, joista on vaikea avautua ulkomaailmalle. Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina, ja muutenkin hän kokee kykenevänsä kommunikoimaan paremmin linnuille kuin ihmisille. Kirjallisuus on hänen toinen pyhä pakopaikkansa, ja kirjastojen lisäksi hän palvoo antikvariaatteja. Teos pursuaakin kiinnostavia kirjallisuusviitteitä, ja ainakin aion tämän jälkeen tutustua kirjassa keskeiseen räppäri-runoilija Saul Williamsin tuotantoon.

Kirjan nuoret tulevat hyvin erilaisista taustoista, osa rikkaidenrannoilta eli Kulosaaresta ja Westendistä, osa lähempää Vuosaarta. Tapahtumien keskiössä on Kallahden rantakukkulat ja Shangri-la, vallattu talo ja sen ympärille syntynyt asunnottomien ja Romanian romanien yhteisö. Kiuru itse on kroonisesti kiinnostunut äitinsä ”juurista”, ja vierailee niin suomalaisten sukulaistensa luona kuin romanien reikäisessä asuntoautossa. Shangri-lasta tulee herkän tytön toinen koti, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Neluun ja Daihin, ja mystiseen Bollywoodiin, joka on genderqueer ja kotoaan karannut kapinallinen.

Koska luin juuri Romanian romaneista kertovan tietokirjan Ohikuljetut, luin ehkä tätäkin teosta suuremmalla tarkkuudella, tai pystyin ”sielun silmin” tunnistamaan ne Transsylvanian paikat, joista tässäkin kerrotaan. Cluj-Napoca ei ole ennen tätä kesää ollut kaupunki maailmankartallani, mutta nyt tiedän siitä jo paljon, ja myös Rouhiaisen narratiivi Transsylvaniasta ja romanikulttuurista tuntui kovin autenttiselta. Nelun historia opinnot keskeyttäneenä oikeustieteen opiskelijana muljautti varsinkin sydäntäni, ja hänen lukutaidottoman veljensä Dain asema myös. Rouhiainen osaa upottaa fantasiakirjaansa yllättävän paljon historiallista ja yhteiskunnallista faktaa, ja arvostan tätä ovelaa strategiaa.

Keitä ovat sitten mystinen Väki, ja miksi niin moni vallatulla talollakin osaa omituisia muinaissuomelta kuulostavia termejä? Onko Väellä mahdollisia poliittisia motiiveja väestön puhdistamiseksi? Kuinka monikulttuuriselle Vuosaarelle käy, ja onko se vielä tulevaisuudessa paikka, jossa ramadania vietetään iloisesti rantakallioilla grillaten?

Kirja on hyvin toiminnallinen, ja siinä päädytään maailmoihin, joista keskiluokkaiset, kouluja käyneet vanhemmat ovat kauhuissaan. Kukkaa myydään hengen pitimiksi, ja lähes joka tyypin taskussa on veitsi jo itsepuolustukseksi. Toisaalta Shangri-la on ainoa paikka, jossa Kiuru kokee yhteisöllisyyttä, sillä hänen omaan kotiinsa ei koskaan tule yllätysvieraita. Kukan myynnin rinnalla kirjassa myös leivotaan pikkuleipiä ja haaveillaan täydellisestä suudelmasta.

Luin teosta pienissä pätkissä, ja olisin ehkä jättänyt sen kesken, ellen olisi innostunut kunnolla tuosta Transsylvania-ulottuvuudesta. Sen kautta teksti alkoi elää aivan uudella tavalla, ja lopulta koin oppivani paljon niin uuskummasta kuin kodittomien elinehdoista maassamme ja maailmalla. Toki kirjaa voi lukea myös pelkkänä fantasiana, ja jopa rakkaustarinana, eli se tarjoaa erikoisen, miltei todenomaisen maailman moninaisille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisille.

Sepeteuksen poikien faijoja etsimässä

katajavuoriÄänikirjakokeiluni edistyy, jo toinen teos työn alla. Nyt kuuntelen kunnollista romaania, jonka kuunteluaika on lähes 9 tuntia. Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi, 2014) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, mutta nyt otin teoksen työn alle, koska se sopii jotenkin mainiosti tämän kylmän juhannuksen tunnelmiin. Jotain suomalaiskansallista, jotain feminististä, jotain sensuellia, jotain urbaania – koska itsekin vietän tätä juhlaa nyt kotona, hipsterialueella.

Katajavuori siirtää Seitsemän veljeksen feministisen tulkintansa Helsingin Kumpulaan, jonnekin Intiankadun kulmille. Kumpula on kaupunginosa, jossa elämä tuntuu koostuvan ikuisista kyläjuhlista, vaihtopiireistä, luomuisien piknikeistä, didgeridoon soitosta ja reikihoidoista auringonpaisteessa. Toki Kumpulan ja Toukolan isojako aiheuttaa välillä nuorissa sälleissä levottomuutta, mutta jengisodissakin on aste-eroja, kun siirrytään lähiöistä lähemmäksi ydintä.

Päähenkilö Wenla on yksinhuoltaja-kätilö Marjan ainoa lapsi, joka opiskelee hieman turhautuneena sisustussuunnittelua ammattikoulussa. Jukobrossien äiti Alli Jukola katselee poikiensa toilailuja pilven päältä; pojilla on vaikeuksia pikavippiensä takaisin maksamisessa, ja ainoastaan Aapo on onnistunut pysymään hieman opintojen syrjässä. Ja varsinkin herkkä, puoliksi gambialainen Simeoni on hukassa identiteettinsä kanssa. Kaikki nuoret ovat joko yksinhuoltajien tai uusperheiden kasvatteja, ja perheissä eletään monikulttuurista todellisuutta.

Wenla on toki moniulotteinen ja aloitteellinen naistoimija, mutta lempihahmoni kirjassa on saunan pesijä Kaisa, joka on tehnyt uraa Kööpenhaminan uimahalleissa eksoottisena saamelaishahmona feikillä identiteetillä. Kaisa on joutunut jättämään kaksosensa isän hoiviin Tanskaan, mutta uusperheonni Suomessa ja uusi pesijänpaikka ovat auenneet. Kaisa tutkii asiakkaitaan ja heidän kehojensa salaisuuksia lähes tieteellisellä tarkkuudella, unohtamatta sensuaalisuutta. Teos on muutenkin kauttaaltaan ruumiillinen, aistillinen, jopa eroottinen.

En tiedä, luenko tätä nuorten- vai aikuisten romaanina. Vaikka teoksen kuvasto on kauttaaltaan pumpattu alle parikymppisten kulttuurisella koodistolla (ja tuntuu todella autenttiselta), jotenkin koen, että kerronnan suht kompleksinen muoto saattaa olla monille nuorille lukijoille liikaa. Runollisuutta, jopa räppiä, kirja pursuaa joka nurkan takaa. Äänikirjaksi teos on myös haasteellinen siksi, että henkilöhahmoja on loputtomasti, ja yhden lukijan panostus ei oikein tunnu riittävän kattamaan sen moninaisuutta. Kuuntelisin tätä kirjaa mieluummin kuunnelmana, siksikin, että dialogin runsaus johtaa teatraalisuuteen.

Kirjan juoni on aika sekava, ja siinä tapahtuu enemmän takaumien kautta kuin nykyisyydessä. Ehdin pitkästyä varsinkin osuuksissa, joissa keski-ikäiset äippähahmot muistelivat lihallisia kohtaamisia eksiensä kanssa – varsinkin, kun he tuntuivat kertovan samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen aina vähän eri tavalla väritetyssä muodossa. Wenlan ja kumppaneiden seksijutut olivat raikkaampia.

Oletin äänikirjan pituuden perusteella kyseessä olevan ainakin 500-sivuinen järkäle, mutta painetussa teoksessa on vain 240 sivua.  Ehdin hidastempoisen luennan aikana puuhailla vaikka mitä, eikä keskittyminen ollut varsinkaan kokkaustauoilla paras mahdollinen. Mutta tärkeintä oli, että kirjan kautta pääsi juhannussaunaan, koska en jaksanut sellaista hiljaiseloa viettävästä kaupungista etsiä.

Setämiesten röntgenkatseen alla

pehmolelutyttöEmilia on ysiluokkalainen perhetyttö, koulussa menestyvä perfektionisti, joka tykkää luonnonmukaisista tyyleistä. Emilian vanhemmat edustavat hillittyä ylempää keskiluokkaa: kotia sisustetaan Vepsäläisen kalustein ja kesäisin käydään taideostoksilla Mäntyhärjun Taidekeskus Salmelassa. Emilian äiti on vielä viriili ja menevä mimmi, mutta isä on antanut periksi keski-ikäistymiselleen. Kodin ilmapiiri on väljähtynyt, eivätkä vanhemmat jaksa kiinnostua tarkemmin teiniensä tekemisistä.

Tällaisesta asetelmasta starttaa Jukka Behmin nuortenromaani Pehmolelutyttö (WSOY, 2018). Romaani voitti Tuhat ja yksi tarinaa- kirjoituskilpailun, ja on sen vuoksi saanut hyvin huomiota medioissa ja blogeissa. Sain teoksesta ennakkovaikutelman, että edessä olisi jotain poikkeuksellisen rankkaa luettavaa. Teos siis kertoo nuoresta tytöstä, joka lipsahtaa somen kautta seksityön maailmaan. Tässä kuvataan markkinoita, joilla ilmeisen varakkaat setämiehet etsivät alaikäistä seuraa.

Setämiesten katse porautuu Emiliaan vähän kaikkialla, hän on havainnut sen jo ennen ensimmäistä keikkaansa. Myös lähipiirissä on perheenisiä, jotka mielellään pelaavat pikku peliä nuoren ja nätin lapsenvahdin kanssa. Ensi kontaktin uusiin bisneksiin Emilia saa somesta, kun muotikuvaajaksi tekeytyvä Tony tarjoaa tälle ilmaisia malliportfolion kuvia asunnossaan Itä-Helsingissä. Pian Emilian iltoja täyttävät rahakkaat reissut pääkaupunkiin miesten luo, joista osalle riittää pelkkä illallisseura. Emilia yleensä ehtii kotiin illan viimeisellä lähijunalla, eivätkä vanhemmat osaa epäillä mitään poikkeavaa tyttärensä käytöksestä.

Emilia uskoutuu puuhistaan pehmolelujen armeijalle, varsinkin Haukku-koiralle, joka on isän tuliainen Harrodsin lelukaupasta Heathrow’n lentoasemalta. Välillä Emilia ja isoveli Santtu taantuvat varhaislapsuuden leikkien tasolle, kutsuen toisiaan pehmolelujen enoksi ja tädiksi. Kommunikaatio pehmolelujen välityksellä onkin heille luontevampaa kuin muuten kasvotusten. Tämä oli mielestäni teoksen uskottavin ja koskettavin ulottuvuus: Behm osoittaa taitavasti sen teini-iän häilyvän maailman, jossa liikutaan viattomista leikeistä kohti seksuaalisia kokeiluja ja irtiottoja.

On ehkä tarinan kannalta hyvä, että tähän on valittu hyvin toimeentuleva, ”tavallisella” tavalla oireileva perhe, jossa ongelmana on ”vain” se, että perheenjäsenet elävät omaa elämäänsä laitteillaan, eristäytyneinä omakotitalonsa tilavissa huoneissa. Teoksessa on asetelma, johon moni nuori voi samastua. Uskon myös, että se taso, jolla tässä kuvataan alaikäisten toimintaa deittisivustoilla, on riittävä, jos ajattelee lukijakunnaksi juuri yläkouluikäisiä. Tarina on koherentti, ja kuvaa myös paljon Emilian tavallista arkea seksibisnesten ulkopuolella.

Romaanitaiteen näkökulmasta jäin odottamaan jotain ”twistiä”, joka olisi tehnyt tarinasta paremmin muistettavan. Minulle jäi varsinkin teoksen aikuisista nuiva ja haalistunut kuva, eli olisin kaivannut kiinnostavampia sivuhenkilöitä. Koin, että teoksessa edettiin niin vahvasti ilmiö edellä, ettei teoksen juoni ehtinyt kehittyä kummoiseksi. Toisaalta uskon, että nuoret lukevat mielellään tämän tyyppisiä teoksia, jotka saattavat herättää enemmän kysymyksiä ja keskustelua kuin ihmetystä taiteellisista kommervenkeistä. Ja erityisen positiivista Pehmolelutytössä oli teoksen jättämä tila eettisille pohdinnoille ilman moralismin jälkimakua. Eli koin, että teos jättää paljon tilaa nuorten omille tulkinnoille esimerkiksi seksiin liittyvistä suojaikärajoista.

Pehmolelutyttö kiinnostanee myös teinien vanhempia ja kasvatusalan ammattilaisia, koska siinä käsitellään ilmiötä, josta ilmeisestikään kaikki aikuiset eivät ole kartalla. Lastensuojelu siinä mainittiin vain sivulauseessa, mutta silti teoksessa oli lastensuojelullinen ulottuvuus. Olisi myös kiinnostavaa pohtia alaikäisten tyttöjen asemaa historiallisesti, olihan vielä 100 vuotta sitten todennäköistä, että itseään myynyt teinityttö joutui pakkohoitoon Seilin saarelle. Ja vielä 60-70-luvuillakin seksuaalisesti seikkailunhaluisia tyttölapsia lähetettiin koulukoteihin rauhoittumaan. Mikä sitten on tämän päivän yhteiskunnan tuki tämäntyyppisessä tilanteessa? Ja riippuuko se nuoren sosioekonomisesta asemasta?