Rojalistin päiväuni

Kansi_442Miten maistuisivat päiväunet persikkaorkidean samettisessa kehdossa? Tai lähtisitkö shoppailemaan luomumeikkejä Lumosian keijupääkaupunkiin? Ovatko taskusi täynnä kilinöitä? Pidätkö puiden kanssa juttelemisesta?

Jos vastaat johonkin näistä ”kyllä”, Anna Hallavan esikoisnuortenromaani Sammakkoprinsessa (WSOY, 2015) voisi olla lukutärppisi. Teos on kiinnostava sekoitus fantasiaa ja arkirealismia. Kirjaimellisesti teos kertoo keijuista, kuninkaallisista ja sammakoista, joiksi pojat muuttuvat Ofelian suudellessa heitä. Ofelialle on annettu keijulahjana Rakkauden tunteminen, eli elinikäisen kumppanin löytäminen. Siksi Ofelia ei saisi suudella vääriä kandidaatteja.

Sammakkoprinsessalla on silti siviilielämänsä ihmisenä ja tavallisen teinitytön huolet. Hän käy tavallista yläastetta, jossa on tyypillinen nokkimajärjestys, suositut tyypit ja nörtit. Ofelia ei oikein kuulu kumpaankaan kastiin. Hän on punatukkainen Porkkanamuffinsi, hieman ylipainoinen ja kärsii välillä sosiaalisesta kömpelyydestä. Kavereilla menee paremmin poikien kanssa, mistä Ofelia on usein pahoillaan. Tunteet räiskyvät hormonimyrskyssä, eikä tilannetta helpota hänelle puhjenneet suipot keijukorvat, joita hän peittelee hiuspehkon alla.

Kirja oli kerrassaan hurmaava, kielellisesti vetovoimainen ja älyllinenkin. Pikkuisen minua, tätilukijaa, ärsyttivät satunnaiset amerikanismit, kuten sana ”superduperhyperrakastunut”, mutta kenties nykyteinit puhuvat niin. Muuten teksti oli kekseliästä ja täynnä meheviä aistillisia yksityiskohtia. Ofelian matkat mystisen vetoketjun kautta keijujen valtakuntaan olivat riemastuttavan hauskoja. Hänen tutustuminen kuninkaalliseen sukuunsa, ja erityisesti hovista karanneen Hillariina-tädin suurperheeseen, oli sopivan todellisuuspakoista. Kaappirojalistina olin innoissani erilaisista valtataisteluista ja keijusuvun taistelevista haaroista, samoin kuin klaanin intialaisista lordeista, Ramanista ja Jaista, jotka lähetetään opettamaan tulevaa kruununprinsessaa keijukulttuurin saloihin. Ofelia joutuu opiskelemaan valtio-oppia ilkeän ja pilkuntarkan lordi Jain kanssa, jotta kelpaisi tulevaksi kuningattareksi. Silti häntä askarruttaa eniten suudelmaneitsyydestä eroon pääseminen.

Teos ei tuntunut erityisen suomalaiselta, vaikka suomalaisia paikannimiä ja sukunimiä viljelläänkin ”ihmisten puolella”. Keijujen maailma ei ainakaan ole suomalainen, vaan puhuttelee universaalilla outoudellaan. Välillä Ofelia puhuu suomalaisen yhteiskunnan karseimmista nykyilmiöistä kuten lastensuojelulla uhkaamisesta, mikä toimii kiinnostavalta vastakohdalta fantasiamaailmalle. Voisin kuvitella, että teos menestyisi hyvin maailmalla, sillä Hallava on taitava sekoittamaan kulttuurisia koodeja ja tavoittamaan teinien yleismaailmallisen kielen.

Teoksen pinkki kansi antaa kirjasta kepeämmän ja stereotyyppisemmän vaikutelman kuin mitä kirja sisälsi. Feminististäkin sanomaa riittää, alkaen matrilineaaristen kulttuurien olemukseen perehtymisestä. Minusta teos oli lumoava sekoitus hömppää ja vakavuutta, ja odotan jo innolla jatko-osaa Operaatio Huulituli, jonka on määrä tulla julkaistuksi ensi vuonna. Sisäinen teinini siis kiittää ja kumartaa monista nauruista ja positiivisesta asenteesta.

Mainokset

Greasy spoonien kuolemasta

candyflossBrittiläisen Jacqueline Wilsonin teokset kuuluvat ehdottomasti Nostalgiset nuortenkirjat-haasteeseeni, vaikka Wilson on ollut tuttavani vasta kymmenisen vuotta. Hänen yli 50 teoksen kokoelmastaan olen ainakin lukenut Tatuoidun äidin, Lola Rosen ja Cookien. Suurin osa teoksista on suunnattu esiteineille, mutta tuotantoon mahtuu myös perinteisempiä lastenkirjoja. Ennen lasten- ja nuortenkirjailijan uraansa Wilson oli Jackie-nimisen nuortenlehden toimittaja; lehti oli tietysti saanut nimen hänen mukaansa. Jackietäkin olen lukenut, kun itse olin teini, joten Wilson on saattanut piilovaikuttaa elämääni pidempään kuin luulenkaan.

Candyfloss (HarperCollins, 2006) kertoo Flora-nimisestä tytöstä, joka elää kahdessa kodissa. Äidin uusioperheellä menee taloudellisesti lujaa, kun taas yksinäinen isä pyörittää huonosti menestyvää, rasvaista lounaskahvilaa pakoillen voutia ja velkojijaan. Kun äiti ilmoittaa perheen muuttavan puoleksi vuodeksi Australiaan isäpuolen työn vuoksi, Flora alias Floss ei lämpene idealle, vaan vaatii saada jäädä kotikonnuille isänsä luo.

Isän hoivissa Flossin elämä ei ainakaan ole tylsää: he joutuvat lähtemään kahvilakodistaan evakkoon erään asiakkaan talonvahdiksi, pitävät aikansa fish and chips-autoa, joka kuitenkin palaa päreiksi snagaritappelun tuoksinassa. Isän ja tytön meininki muistuttaa vähän Roddy Doylen dublinilaismenoa teoksessa The Van. Vapaa-aikaa kaksikko viettää mieluiten kiertävässä tivolissa, jonka hattarakojun ruusuntuoksuiseen pitäjään isä ihastuu.

Teoksessa puhutaan köyhyyden, työttömyyden ja luokkaerojen lisäksi rivien välissä myös lukutaidottomuudesta – Flossin isällä kun on vaikeuksia täyttää työkkärin lomakkeita omaehtoisesti koulun jäätyä aikanaan kesken. Ainakin Wilsonin henkilöhahmot eivät ole liian sisäsiistejä. Olen aiemmin jupissut niiden karikaryyrimaisuudesta, mutta pitkän tauon jälkeen ihastuin taas hänen tapaansa puhua sosiaalisista ongelmista – kaunistelematta, mutta aina humoristisesti.

Voitte varmasti kuvitella, että muutettuaan isänsä rasvankäryiseen todellisuuteen Floraa aletaan kiusata koulussa. Entinen bestis Rhiannon jopa uhkailee häntä huostaanotolla, sillä tämän äiti on ilmaissut huolensa lapsen hyvinvoinnista. Flora alkaa nähdä sosiaalityöntekijöitä kaikkialla, erityisesti koulun porteilla odottamassa päivän päätöstä. Britannian luokkaerot näkyvät tässä julmina. Kun Floran äidin ja Rhiannonin perheet tekevät kaikkensa vaikuttaakseen poshilta, hänen uuden ystävänsä Susanin akateemiset vanhemmat asuvat hirveässä kaaoksessa ilman siivoojaa ja yrittävät parhaansa mukaan peitellä Oxford-koulutustaan ja yläluokkaisia puheenparsiaan tavallisilta ihmisiltä.

Tässä surraan myös persoonallisten kuppiloiden kuolemaa ja niiden korvaamista Starbucks-kahviloilla. Brittien suurta ruokaremonttia eli uutta tietoisuutta kasvisten ja hedelmien terveysvaikutuksista kommentoidaan myös kieli poskessa. Ihailen Wilsonin kykyä uida vastavirtaan yhteiskunnan paineissa ja antaa ääni niille lapsille ja nuorille, joita ei välttämättä ensimmäisenä huomata. Erityistä ihastusta herättävät myös Nick Sharrattin kuvitukset, joita ilman teoksia olisi vaikea kuvitella.

Nainen, joka näytteli itseään

Ida AalbergMökkireissulla keskityin tietoisesti pieniin, yhdellä istumalla luettaviin kirjoihin. Poistokorista löydetty Raili Mikkasen Teatteriin! Ida Aalbergin nuoruus (Otava, 1990) oli sellainen, lyhyt, ytimekäs ja informatiivinen tuttavuus. Tyylilaji muistutti nuortenkirjaa, ja voin hyvin kuvitella teoksen kuuluneen yläasteen tai lukion äidinkielen pakolliseen lukemistoon. Teos ei ole perusteellisesti tutkittu biografia, vaan pikemminkin romaanimuotoinen tarina nuoren Idan vaiheista maineeseen.

Mikkanen onkin kunnostautunut lasten- ja nuortenkirjailija, jonka tunnetuin hahmo on Histamiini-hevonen. Hänen nuortenkirjoja selatessani huomaan, että hän on uskaltanut tarttua vaikeisiinkin aiheisiin kuten narkomaniaan. Tämä kohtuullisen selkokielinen teos sopisi mielestäni erinomaisesti maahanmuuttajille esimerkkinä suomalaisesta elämästä ”ennen vanhaan” – tässä yhdistyvät kielitaistelu, naisasia ja suomalaisen koulutuksen historia.

Ida Aalberg (1857-1915) oli janakkalainen legenda, suomenkielisen Suomen ensimmäisiä naisnäyttelijöitä, joka eteni myös ohjaajaksi ja lyhyeksi aikaa Kansallisteatterin apulaisjohtajaksi. Hän kunnostautui suurissa klassikkonäytelmissä Shakespearesta Ibseniin, ja olisi mielellään opintomatkoillaan ulkomaille rakentanut kansainvälistäkin uraa, mutta kielitaito ei riittänyt pitkiin puherooleihin esim. Saksassa tai Tanskassa. Aalberg ehti kuitenkin asua ja näytellä aikansa Kööpenhaminassa ja Pietarissa, jossa hän myös kuoli.

Janakkalan ratavartijan mökissä syntynyt köyhän, monilapsisen perheen esikoistytär oli tavallaan onnekas, sillä hän pääsi perheen hyvien suhteiden kautta tyttökouluun Helsinkiin. Helsingissä hänen maailmansa avautui erilaisille elämäntavoille, kielille ja uskonnoille ja saipa hän seurata teatteriakin kuuluisan Yrjö Koskisen salongissa. Koulunkäyntiä pääkaupungissa jatkui kuitenkin vain pari vuotta, sillä koulumamselli oli saanut vihiä Idan isän mahdollisesta varakkuudesta ja vapaaoppilaspaikka peruutettiin. Perheellä ei ollut varaa tyttären koulumaksuun, sillä poikienkin koulutus maksoi ja isällä oli taipumusta krooniseen ryyppäämiseen ja uhkapelaamiseen. Äidin vyötärö paksuntui harva se vuosi ja pikkulapsia menehtyi kulkutauteihin. Kovin tavallista 1800-luvun perhe-elämää siis.

Nuori Ida taisteli tiensä itsenäiselle uralle puhtaan tahdonvoimansa kautta. Suurimman esteen taiteelliselle uralle laittoi äiti-Charlotta, jonka siveyskäsityksen mukaan naisen ei kuulunut näytellä tai maalata itseään julkisesti, tai muuten hänestä tulisi halpa naikkonen. Idalle maalailtiin kansakoulunopettajan uraa, sillä hän oli saanut jatkaa opintojaan Janakkalassa yksityisopetuksessa ja perhe oli halukas saattamaan lahjakkaan tyttärensä ammattioppiin Jyväskylän uuteen seminaariin. Tätä kohtaloa Ida kuitenkin aktiivisesti vastusti.

Teoksessa on hauskoja kulttuurihistoriallisia detaljeja liittyen esim. kirkollisiin menoihin. Idalle oli vauvana saatu korkeampisäätyiset kummit, joista toinen, kartanon rouva Emilia Spåre joutui häädetyksi kotoaan eikä täten voinut enää auttaa suojattiaan, mutta toinen, Helena Tawaststjerna auttoi häntä merkittävästi kotiopetuksessa. Kummien valinta olikin tuolloin tarkkaa puuhaa, sillä vanhempien kuolema kulkutauteihin lasten ollessa pieniä oli yleistä, ja lapselle haluttiin taata säällinen koti tällaisen onnettomuuden satuttua. Rippikouluun liittyvät rituaalit Aalbergin perheessä otettiin myös vakavasti, ja Idan päästyä ripille hän tiesi omien mahdollisuuksiensa vaikuttaa asioihinsa kasvavan. Kuukaudet ennen ripillepääsyä olivatkin yhtä sinnittelyä näyttelemishalun kurissa pidossa, kun taas ripillepääsyn jälkeen hän saattoi jo päättää osallistumisestaan Janakkalan ja Hämeenlinnan iltahuveihin.

1062-ratamestarin_mokkiIda karkasi kotoaan, lähinnä äidiltään, matkustaakseen Helsinkiin esittelemään itseään Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille. Karkaamisen ajankohtakin piti suunnitella tarkkaan: äiti oli eräänä päivänä kiireinen ompeluseuran perustamiskokouksessa, ja silloin nuori Ida tiesi mahdollisuutensa tulleen. Fennomaani-isälle ajatus tyttärestä suomenkielisten näytelmien tulkitsijana oli jopa mieluisa, eikä riita äidinkään kanssa kestänyt vuosikausia. Aalberg jatkoi sisarustensa tukemista taloudellisesti ja henkisesti Helsingistä ja maailmalta.

Ida Aalbergin koko elämänkaaresta näyttää olevan ainakin yksi teos, Ritva Heikkilän Ida Aalberg- näyttelijä Jumalan armosta (WSOY, 1998). Aalbergin lapsuudenkoti on myös säilynyt museona Janakkalan Leppäkoskella ja on auki kerran viikossa kesäkeskiviikkoisin klo 11-17. Blogistin fiilistelyreissuksi paikka ei olisi pilan kaukana, mutta sijainti vaatisi taas sen kärsivällisen autokuskin.

 

Lukioromantiikkaa luovien koulusta

Simukka Salla Simukan (s.1981) uusimmat nuortenkirjat ovat tehneet kansainvälisen läpimurron, lämmin onnitteluni siitä. Tätä ennen Simukka on mm. ehtinyt julkaista kymmenen muuta nuortenkirjaa, muutaman muun teoksen, suomentaa kasan kirjoja ja toimia Uusi päivä-sarjan käsikirjoittajana. Itselläni on tapana vierailla lasten- ja nuortenkirjallisuuden haastavassa maastossa muutaman kerran vuodessa, enkä olisi valinnut Simukalta tätä Tapio ja Moona-sarjan viidettä osaa, Ylivalotusta (WSOY, 2011) ensimmäiseksi kosketuksekseni hänen tuotantoonsa, ellei se olisi tupsahtanut tielleni spontaanisti.

Uutta päivää en ole seurannut kuin fragmentaarisesti, mutta kieltämättä romaanin maailma muistutti minua sarjan tunnelmista. Tässäkin päänäyttämönä on tamperelainen/pirkanmaalainen luovaan ilmaisuun keskittyvä lukio, jossa kunnianhimoiset nuoret etsivät itseään, toisiaan ja tulevaisuuden uraansa. Moona on kiltti valokuvaajatyttö, jonka uusioperheessä eletään uudelleen pikkulapsiaikaa. Moonalla on erilaisia kaveripiirejä; Tapio on hänen herkkä poikapuolinen kaverinsa Prometheus-leiriltä, joka kamppailee seksuaalisuutensa kanssa. Ilmeisesti kirjailijan tarkoituksena on ollut tuottaa proosaa, joka puhuttelee sekä tyttöjä että poikia – kunnianhimoinen tavoite, joka mielestäni tekstin tasolla toimii, muttei välttämättä reaalimaailmassa.

Viidennessä osassa Moona on jo abi ja suree jo varastoon lukioporukkansa tulevaa hajaantumista maailmalle. Hänen ihastuksensa Leo on jo päässyt Tampereen yliopistoon lukemaan taidehistoriaa, mutta ei ole vielä irtaantunut lukion kaveriporukastaan. Tässä on asiavirhe, sillä tietääkseni Tampereella ei ole voinut lukea taidehistoriaa pääaineena aikoihin (ellei koskaan) ja ko. aineen opetus lopetettiin sivuaineenakin v. 2010. Hiusten halkominen sikseen, tärkeintä teoksessa on tämän keskeisen ihmiselämän murrosvaiheen kuvaaminen. Taidelukion nuorilla on kaikilla omalaatuisia projekteja ja selkeähköt sävelet jatko-opintojensa suhteen; jotkut tosin tekevät äkkiliikkeitä, kuten Moonan paras tyttökaveri Maija, joka on juuri viettänyt kuukausia vapaaehtoisena pietarilaisessa lastenkodissa, tullut uskoon ja rakastunut ihanaan venäläiseen poikaan. Maija olikin hahmoista ainoa, jolla tuntui olevan todellista särmää.

Teoksessa ihastutaan ja rakastutaan runsaasti, mutta pääpaino on elämänkatsomuksellisessa pohdinnassa ja oman tien löytämisessä. Moona on jonkunlaisessa kriisissä oman uskonnottoman taustansa ja kaveripiirin kristittyjen vaikutteiden välillä. Maijan houkuttelemana Moona jopa päätyy luterilaiseen kirkkoon ehtoolliselle, mutta ymmärtää perääntyä rituaalista viime metreillä tajuttuaan, ettei kastamattomana hänen edes kuulu osallistua noihin pitoihin.

Tekstistä tuli vaikutelma, että kirjasarja on kirjoitettu yläasteikäisille, ehkä vasta rippikoulua tai Protu-leiriä harkitseville. Romaanissa kuvattu elämänmeno on kovin arkista ja turvallista, enkä usko jonkun jo maailmaa nähneen abin syttyvän tällaisesta lukioromantiikasta. Teos oli kielellisesti sujuva kuvaten monen erilaisen nuoren maailmaa ja tarjoten vaihtoehtoisia ongelmanratkaisumalleja, mutta kaikkien sen nuorten lähtökohdat tuntuivat pullamössöisen ylisuojelluilta. Tampereen kokoiseen kaupunkiinkin mahtuu niin monenmoisia nuorisoporukoita, että olisi ollut kiinnostavaa lukea näkymättömien sosiaalisten rajojen rikkoutumisesta. Missä ovat huostaanotetut, huumeongelmaiset, ammattikoulun keskeyttäneet pudokkaat ja mielenterveyskuntoutujat? Kuka kirjoittaisi Keskustorin jengien ylivilkkaista tupakanpummijoista tai perhetukikeskuksen arjesta?

Taidan tietää vastauksen jo osittain: nuortenkirjallisuutta kirjoitetaan niille nuorille, jotka tykkäävät lukea kirjoja, ja tämän tyyppisiä kirjoja lukevat koulussa hyvin menestyvät kiltit tytöt. Ei todellakaan ole väärin, että lukevaa yleisöä palvellaan. Nuortenkirjailijan todellinen haaste kuitenkin olisi kutsua ei-lukevaa nuorisoa lukemaan edes jotain. Täytyypä katsoa, olisiko Salla Simukan uudemmista kirjoista siihen.

Rikkaruohojen syvät juuret

hopealaakson salaisuusChitra Banerjee Divakaruni (s. 1956) on monipuolinen intialais-amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut fiktiota sekä aikuisille, nuorille ja lapsille ja lyriikkaa. En ole tutustunut hänen aikuisten kirjoihinsa, mutta sain käsiini nuorten aikuisten fantasiatrilogian ensimmäisen osan, Hopealaakson salaisuuden (Tammi, 2004). Teos on niitä, joita olen kantanut poistomyynneistä toiveikkaana kotiin nuorisolle, mutta nuoriso ei ole todennäköisesti hetkauttanut evääkään sille.

Aloitan tällä postaukseni kolmannen maailman skifi/fantasiakirjailijoista, joita tällä hetkellä tiedän tasan kaksi: Divakarunin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin. Molempia kirjailijoita yhdistää pitkä oleskelu Yhdysvalloissa ja halu juurruttaa skifin/fantasian genre syvälle synnyinmaan multaan. En itse ole skifin tai fantasian pitkäaikainen harrastaja enkä yritäkään esittää asiantuntijaa, mutta arvostan kirjailijoita, jotka uskaltavat muokata kotimaidensa kirjallisia perinteitä ja kannustaa erityisesti maahanmuuttajataustaisia nuoria ottamaan selvää vanhempiensa kotimaiden myyteistä ja legendoista.

Hopealaakson salaisuus on kepeähkö tarina kahdesta köyhästä kolkatalaisesta lapsesta, Anandista ja Nishasta, jotka salaperäinen vihreäsilmäinen vanha mies löytää hanttihommista kaduilta sen sijaan, että olisivat koulussa. Anandin perhe on köyhtynyt ja joutunut muuttamaan kaupunkiasunnostaan slummiin; Nisha on elänyt orpona kaduilla pienestä saakka eikä muista vanhempiaan. Vanha mies nimeltään Abhyadatta saa lapset seuraamaan häntä hankalalle matkalle Himalajan vuoristoon, johon olennaisena osana kuuluu henkien taistelu hyvän ja pahan välillä, helpoista kiusauksista luopuminen ja monenmoiset eettiset pulmat. Lapsia riivaa myös paha henki, mystisestä Parantajaveljeskunnasta karannut veli Surabhanu, joka pyrkii herkuin, karkein ja muine houkutuksine johdattamaan lapsia puolelleen. Matkan varrella hyvät ja pahat henget  ottavat usein eläimen ruumisolemuksen, ne seuraavat lapsia mm. apinoina, käärmeinä ja mungoina. Matka Hopealaaksoon on pitkä ja vaarallinen, eikä kilvoittelu suinkaan lopu yhteisöllisen paratiisin porteilla. Nisha initioidaan veljeskunnan jäseneksi siitä huolimatta, että on tyttö. Anand joutuu tekemään Nishaa kiperämpiä päätöksiä tulevaisuudestaan ennen kuin hänet vihitään Kotilonvartijaksi.

Teos ei vaadi lukijaltaan paljoa ennakkotietoa Intiasta, vaan pelaa varsin universaalin symboliikan varassa. En siis tarjoaisi tätä intialaistaustaisille maahanmuuttajalapsille ”kulttuurikylpynä”. Helppoa uskontokunnasta riippumatonta henkisyyttä tässä tarjoillaan suht harmittomassa paketissa. Ehkä kyseessä on Paulo Coelho for kids. Ei teos ollut pätkääkään heikompi kuin Coelhon Alkemisti, mutten pitäisi tätä vielä kunniamainintana. Lapset seikkailevat huikeissa maisemissa, joten teos toimii myös matkakirjana. Matkan värisävyt ovat enimmäkseen ihmeen sävyttämää technicolouria, josta tulee häiritsevästi mieleen Disneyn piirretyt.

Eniten tässä kuitenkin ärsytti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja hädän pinnallinen esittäminen; Divakaruni antaa ymmärtää, että köyhyyden ongelma voi olla ratkaistavissa henkisen kilvoittelun kautta. Anand-poika, joka on jättänyt äitinsä ja siskonsa Kolkatan slummiin, uskoo vahvasti, että Veljeskunnan jäsenenä hän voi auttaa perhettään enemmän kuin kotona. Tässä esitetään kerjäläisyyden, lapsityövoiman, siirtotyöläisyyden, lukutaidottomuuden ja terveydenhuollon riittämättömyyden ongelmat aluksi suht kriittisesti, mutta analyysi loppuu kuin seinään lasten lähdettyä matkalle.

Teoksen ideaaliksi ikäryhmäksi arvioisin 8-12 vuotta ja koska en ole lapsi, en anna lopullista tuomiota teokselle, joka hyvinkin saattaa puhutella omaa ikäryhmäänsä. Kielellisesti teksti on helppolukuista ja sujuvaa, mikä avaa ikkunoita laiskemmillekin lukijoille.

”Joskus rikkaruohojen juuret yltävät syvemmälle kuin puutarhuri kuvittelee”, lausuu parantajamestari Abhyadatta veljeskunnan pohtiessa lasten liittämistä osaksi Hopealaakson yhteisöä. Pahan hellittämättömästä vastustamisesta tässä kai loppujen lopuksi on kyse. Jalo viesti imelähkössä pakkauksessa.