Inkerinmaasta ei voi kirjoittaa liikaa

Teos: Jari Tervo: Matriarkka (Otava, 2016) 

Kolmas kerta toden sanoo, eli päätin vihdoin saattaa Jari Tervon Matriarkan loppuun ennen kuin saan käsiini hänen uusimman teoksensa kirjaston ylipitkästä jonosta. Koska kahdella ensimmäisellä kerralla en päässyt printtikirjassa yli puoleenväliin, päätin kokeilla äänikirjaa välillä (lukija Eero Saarinen).  Äänikirja toimiikin tämän tyyppisen sanasuitsutuksen kohdalla erinomaisesti, varsinkin, kun kirjassa ei ole pahemmin dialogia, eli yhden lukijan taktiikka ei sekoita henkilöhahmojen ääniä. 

Pari vuotta sitten odotin tätä teosta, koska olen ollut pitkään kiinnostunut inkeriläisistä enkä ole lukenut montakaan romaania, jossa he olisivat olleet edes sivuroolissa. Lähes kaikki inkeriläisistä kertovat teokset ovat olleet joko tietokirjoja tai (erittäin synkkiä) muistelmia. Jonkun verran olen lukenut Anitta Konkkaa ja tämän isän Juhani Konkan teoksia – eikä Anitta Konkan läheskään kaikissa teoksissa ole inkeriläisiä hahmoja. Inkeriläisestä kirjallisuudesta on vaikea saada käsitystä, koska sen kaanonin määrittely varmasti riippuu paljon henkilön poliittisista mielipiteistä.

Romaanin juoneen oli kuitenkin vaikea päästä sisään, ja sen alun maailmanselitykset tuntuivat megalomaanisilta. Se pääsee oikeastaan vasta vauhtiin, kun Matriarkka (Aamu, pastori Karitsan tytär) alkaa olla toisella kymmenellä. Tämä erikoinen lapsi ehtii ennen sitä syntyä moneen kertaan, ja kätilön rooli kylän universumissa on lähes yhtä voimallinen kuin Katja Ketulla. 

Simpukan kylä ja sen lähipiiri ovat aidosti monikulttuurisia: mukaan mahtuu inkeriläisten lisäksi vatjalaisia, inkerikkoja, saksalaisia ja myös suomalaisia vieraita mitä erilaisin motiivein. Kyläläiset eivät ainakaan tunnu turhan nationalistisilta tai ylemmyydentuntoisilta suhteessa naapureihinsa. Papit ja opettajat ovat aikanaan käyneet hakemaan kansallisen heräämisen oppia Hatsinan seminaarissa, mutta 1920-luvulla he joutuvat luopumaan paljosta oppimastaan. 

Uskonnolla, luterilaisuudella ja ortodoksisuuden erikoisemmilla ilmenemismuodoilla kuten hyppääjillä ja skoptsilaisilla, on teoksen alkupäässä valtava rooli, ja paikoitellen koin, että lahkolaisten seksuaalisilla ylilyönneillä mässäiltiin liikaa. Tämä voi olla se osuus, joka harmittaa sellaisia inkeriläisiä lukijoita, jotka ovat eläneet joskus omalla maallaan. Noista lahkoista on olemassa paljon todisteaineistoa myös muualla kuin tässä romaanissa, eikä lahkolaisuus rajoittunut inkeriläisiin, mutta tässä uskonnollinen hihhulointi korostuu inkeriläisten erityispiirteenä.  

Suvun Siperian-keikka Jenisei-joen varrella on teoksen maagisin osuus, hyppy aidosti vieraaseen kulttuuriin, joka ankarista oloista huolimatta tuntui kiehtovalta. Retkellään Matriarkka ehtii tulla kahdesti raskaaksi eri miehille, ja samojedin lapsi ensimmäinen Ilmari jää isänsä maille. Ilmari Ilmarinpoika on Aamun ja tämän lapsuudenystävän rakkauden hedelmä, joka pääsee palaamaan kotikylään sotavuosina. Kylän saksalaismiehityksen aikaisen elämän kuvaus jäi minulle valitettavasti vielä himmeäksi, tai se oli tarinassa se tylsin suvantokohta, jonka aikana äänikirjaa kuunnellessani onnistuin puuhailemaan paljon muuta ja nukahtamaankin. 

Teoksen nykyisyyden taso on poleemista, kantaaottavaa poliittista proosaa, jossa yksi päähenkilöistä on rasistinen kohutohtori, yksi SUPO:n tarkastaja ja yksi, sukutarinan kirjoittaja, nostalginen ”anti-fasisti”, joka kannattaa itärahoitteista valemediaa vain kokeakseen kuulumista jonnekin muualle kuin kartalta kadonneelle Inkerinmaalle. Jos olisin lukenut tämän kaksi vuotta sitten, olisin nyökytellyt oivalluksille, mutta tämä MV-lehden ja muiden kansallismielisten toimijoiden parodia alkaa jo nyt olla hieman väljähtänyttä. 

Eniten kirjassa rasitti tiettyjen elementtien toisto ja hirvittävän pitkät listat perinne-esineistä. Tervolla on pakkomielteenä sisällyttää kirjaansa kaiken, mitä on inkeriläisestä kulttuuriperimästä lukenut, ja välillä teos tuntuukin ulkomuseovisiitiltä. Varsinkin hikeä ja mahorkan tuoksua teokseen mahtuu loputtomasti, ja muutenkin hajujen, makujen ja lihallisten virikkeiden määrä on eksponentiaalinen. Osasta näistä etnografisista litanioista tulee teoksen loppua lähestyttäessä maneereja. 

Näistä puutteista huolimatta viihdyin teoksen tunnelmissa, sillä sen siivillä pääsee kauas omasta ympäröivästä todellisuudesta. Henkilöhahmot ovat suuria sieluja, joiden käsitykset oman kansan historiasta ja kohtalosta eivät ole identtisiä. Teos on sen verran runsas, että siitä olisi helposti saanut aikaan trilogian, ja sen vuoksi jokainen 449 sivusta vaatii lukijalta huimaa keskittymistä. Itse googlailin tällä kolmannella yrityksellä ainakin karttoja, joiden kautta suvun odysseia konkretisoitui paremmin. Olen antanut tälle teokselle ruhtinaallisesti aikaa, mutta edelleenkään en osaa referoida sen koko juonta uskottavasti. 

Tervon proosateoksista Matriarkka on viidestoista, ja huomaan, että minua on ennen tätä lähinnä kiinnostaneet hänen Rovaniemi-aiheiset autofiktionsa ja aiempi maahanmuuttoaiheinen Layla (josta en pitänyt lainkaan). Koen, että maahanmuuttoteoksena Matriarkka onnistuu paremmin kuin Layla, koska tätä varten on selkeästi tehty kymmenkertainen määrä taustatyötä. 

Olen viime vuosina yrittänyt kirjoittaa jotain tämän romaanin aiheisiin liittyvää, sekä suomalaisten aiemmasta heimoaatteesta että tämän päivän ”rajakeista”, ja molemmat teemat ovat haasteellisia varsinkin aloittelevalle kirjoittajalle. Koen, että Tervo yhtenä maamme kuuluisimmista ja parhaiten myyvistä kirjailijoistamme onnistuu tässä vaikeassa kombossa huomattavasti paremmin Inkeri-osuudessa kuin rajakki-analyysissa. Näiden kahden aikakauden mentaliteettien vertailu on tärkeää, ja nostan hattua jokaiselle, joka aihetta lähestyy. 

Ankeutus on mielenmaisema

IMG_1902.JPGTeos: Camilla Grebe: Lemmikki

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Sivumäärä: 507

Mistä sain: Kustantajalta

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarit ovat olleet hyvin tapetilla, kiitos Gummeruksen markkinoinnin. Viime vuonna osallistuin bloggareiden Grebe-haasteeseen, ja sen kunniaksi sain hänen uutuusteoksensa Lemmikki kirjailijan itse signeeraamana. Lämmin kiitos muistamisesta, vaikka minulla olikin muiden kiireiden vuoksi haasteita hakea tätä kirjajärkälettä postista.

Onneksi hain, sillä kirja ei voisi olla ajankohtaisempi. Ruotsin vaaleja seurasimme viime viikolla, eikä Ruotsidemokraattien menestys tullut kenellekään yllätyksenä. Greben teoksessa tämä mielenmaisema tulee oivasti esille, vaikka itse puolueen nimeä ei mainitakaan. Grebe kuljettaa lukijansa tyypillisimmälle mahdolliselle oikeistopopulismin kannatusalueelle, Södermanlandin maakuntaan, jossa sijaitsee fiktionaalinen Ormbergin rautaruukkikylä.

Ormbergissä on joskus ollut töitä kaikille, mutta kylä on autioitunut 1990-luvulta saakka. Siellä asuu vain eläkeläisiä, syrjäytyneitä, saksalaisia elämäntapaintiaaneja ja yksi hevosfarmariperhe Tukholmasta. Siellä on jo ollut pakolaisten vastaanottokeskus 1990-luvulla, joka otetaan uudelleen käyttöön syksyllä 2015. Ilmapiiri suhteessa uusiin arabitulokkaisiin on kireähkö, eikä kukaan usko heistä olevan kuollutta kylää elvyttämään. Jotkut kylän joutomiehistä lietsovat jihadismin pelkoa, mutta suurimmalle osalle heistä jihadismi on liian vaikea sana.

Kirjassa nuori poliisi Malin palaa kotikonnuilleen selvittämään vuonna 1993 tapahtunutta lapsenmurhaa. Hän on itse ollut ruumiin epäonnisena löytäjänä vuonna 2009, ollessaan teini ja puskajuopotellessaan kavereiden kanssa. Tutkinnat aloitetaan uudestaan, sillä rikos ei ole edelleenkään vanhentunut. Malin lähetetään tiiminsä kanssa paikan päälle ja he perustavat konttorin kylän rautille hylättyyn kauppaan. Se harmittaa teinejä, koska he menettävät yhden juopottelumestan.

Toisena pääkertojana on 15-vuotias poika Jake, jonka äiti on kuollut syöpään ja isä on työtön alkoholisti. Jake etsii itseään pukeutumalla äitinsä juhlamekkoihin ja varastamalla siskonsa meikkejä. Ormbergin todellisuudessa tämä on kuitenkin suicidaalista, sillä jo pienimmästä poikkeamasta saa homon leiman otsaansa. Ormberg kuuluu kiväärivyöhykkeelle, jolla perinteiset perhearvot ovat totisinta totta. Paikalliset naiset ottavat miehikseen vaikka kuntoutuvia pedofiilejä, jotta pystyisivät täyttämään ydinperheen normin. Transvestitismi tai transsukupuolisuus ovat käsittämättömiä ilmiöitä, eikä Jake voi tulla ulos kaapista kenellekään.

Kolmas, vähemmän äänessä oleva kertoja on Greben edellisestä teoksesta tuttu profiloija-Hanne, joka jo kuusikymppisenä kärsii alkavasta alzheimerista. Hanne on edelleen töissä, vaikka muistisairaus rajoittaa jo pahasti hänen arkeaan. Hän on juuri ollut lomalla unelmiensa Grönlannissa miesystävänsä kanssa, mutta ei muista paljoa tapahtumista matkan jälkeen. Ormbergissä tapahtuu romahdus hänen kunnossaan, ja myös hänen miesystävänsä Peter katoaa.

Eniten pidin Jaken hahmosta ja nuorisonäkökulmasta, joka limittyy myös Malinin oman kasvutarinan kanssa. Sateenkaariteema on osattu tässä ujuttaa juoneen ovelasti, niin, ettei siitä tule sormella osoittavaa tai eksoottista. Paljetteja rakastavia poikia kun on vähän kaikkialla, ja joillekin heistä se on yksi elämänvaihe.

Lemmikki on kerronnaltaan runsas, mutta teemaltaan hyvin koossa pysyvä, koukuttava dekkari. Luin tämän järkäleen miltei yhdessä illassa, sillä teksti pakotti niin tekemään. Maahanmuuttoteemasta en sinänsä oppinut mitään uutta, enkä syrjäkylistäkään, mutta rikosjuoni oli omaperäinen, eikä lainkaan ennalta-arvattava. Poliisi-Malinin oma mielenmaisema muuttuu tarinan aikana, hänellähän on alussa melko ”persuja” mielipiteitä, joita hän joutuu pitämään sisällään ammatillisista syistä. Tutkintatiimissä ei ole yksimielisyyttä monikulttuurisuuden ihanteista, ja omalla tavallaan Grebe kutsuu lukijoitaan ymmärtämään ormbergiläisiä.

Ormbergiläisyys on asenne, joka voi tarttua kenen tahansa meistä.

Lemmikki sai Ruotsin parhaan rikoskirjan palkinnon vuonna 2017, enkä ihmettele syitä. Pidin tästä enemmän kuin Tukholmaan sijoittuvasta esikoisesta Kun jää pettää alta, vaikka se oli trendikkäämpi ja liikkui tutummassa miljöössä. Arvostin myös sitä, että tässä vaihdettiin maisemaa ja osittain myös patteristoa. Jos Grebe kirjoittaa kirjasarjaa, ei hän ainakaan perusta sitä helppoon toistoon ja maneerien kierrätykseen. 

Dekkarina Lemmikki kuuluu yhteiskunnalliseen päähän, ja rikosten raakuuden suhteen se on keskikastia. Poliisin työtä ja tutkintaa teokseen mahtuu paljon, eli se on perinteisen poliisivetoinen. Raikasta ja ansiokasta on juuri tuo yhteiskunnallisuus, sillä siihen voivat tarttua monenlaiset lukijat, myös nuoret ja Ruotsia vähemmän tuntevat. Perusruotsalaisesta kulttuurista kirjassa on mukana lähes kaikki ”klassikot”, kuten joulun ajan sahramipullat, eikä tässä ole yhtään hipsteriyteen viittaavaa elementtiä.

IMG_1901

Multietnisyyden irvikuva

img_1156Kierrätyskorista löytyi australialais-tanskalaisen Jeff Matthewsin teos Halality (Tammi, 2002, suom. Veijo Kiuru) joka lähti mukaani vain raflaavan nimen vuoksi. Vaikka olen ollut tuohonkin aikaan kiinnostunut pohjoismaisesta siirtolaiskirjallisuudesta, ei minulla ole muistikuvaa tästä kirjallisesta tapauksesta, mutta kirja herätti muuten vereviä muistoja omasta maahanmuuttoepisodistani Tanskaan. Olen asunut maassa romaanin tapahtumahorisontin aikana tai vähän ennen sitä. Oikeistopopulismi oli siellä jo tuolloin räikeää, ja olin siitä aidosti hämilläni. Monikulttuurisista lähiöistä uutisointi sai usein aikaan aamukahvien kakomista. Tanskalaiseen kulttuuriin kuului myös jatkuva muille uskonnoille irvailu, erityisesti islamille. Tämä ei välttämättä esiintynyt aina vihamielisenä islamofobiana, vaan pikemminkin oman, sekulaarin länsimaisen identiteetin puolustuksena.

Kirjaa on mainostettu ja kehuttu aikanaan autenttisena nuorison äänenä. Se on kirjoitettu täysin puhekielellä, dialogin muotoon ja gangsta-asennetta mukaillen. Tekstissä tekstiviestit näyttelevät myös keskeistä osaa, vaikka vaikeassa huume- ja viinakoukussa elävä päähenkilö Phoenisis ei ehdi viesteihinsä vastata. Phoenisis on ilmeisesti kirjailijan alter ego, jonka isä on australialainen, ja tästä johtuen perheessä puhutaan rikasta sekakieltä. Maahanmuuttonäkökulma on teoksessa monisyinen, haastava ja vähemmän idyllinen. Nimi halality on vitsi, joka viittaa 90-luvun alun megahittiin, Soul II Soulin, ”Back to Life”. ”Back to halality” voisi olla orastavan maahanmuuttokriitikon läppä. Islamista tai muslimeista teos kertoo lopulta vain nimellisesti.

Koen, että teoksen ksenofobinen asetelma voisi olla suomalaista arkea vuonna 2017. Päähenkilön paras ystävä tulee tuntemattoman muslimijengin surmaamaksi Kööpenhaminan yössä, ja surmasta syntyy suuri mediakohu. Extra Bladetin toimittaja soluttautuu jopa nuoren miehen hautajaisiin, ja käyttää myös seksiä kätevänä tiedonsaantimenetelmänä. Phoenisisilla olisi hyviä syitä radikalisoitua, ja monet tahot yrittävät vaikuttaa hänen kantaansa, mutta hän on liian sekaisin aineista kiinnostuakseen politiikasta. Kirjassa käytetty etnisiiin vähemmistöihin viittaava kieli on yhtä alatyylistä kuin meillä tänä päivänä Rajat kiinni-keskusteluryhmässä.

Yllättävän hyvin jaksoin rämpiä tämän provosoivan karikatyyrigallerian läpi. Kirjaa voi olla vaikeaa arvostaa romaanina, mutta siitä on tehty elokuva, ja siinä on aineksia myös standup-komediaan. Ainoat nautinnolliset kohdat liittyivät ruokaan, arvostetaanhan tässä perinteisiä tanskalaisia hautajaisherkkuja ja myös australialaista grilliruokaa. Fariinisokerissa paahdettu kana alkoi kovasti kiinnostaa, joten lukukokemus ei mennyt hukkaan.

Kirja ei tuntunut rasistiselta, vaan pikemminkin matalasti koulutettujen jenginuorten maailmankuvan avaukselta. Siinä kaikki käyttivät julkeita ilmaisuja kaikista ryhmistä, sillä puskahuutelu kuului viidakon lakiin. Siinä ei kuitenkaan ollut terävää yhteiskunnallista kärkeä samalla lailla kuin esimerkiksi vastaavista porukoista kirjoittaneella ruotsalaisella Jonas Hassan Khemirillä on ollut. Suomalainen ghettokirjallisuus on vasta sikiövaiheessa, mutta jään odottamaan siltä jotain muuta kuin pelkkää huumehöyryistä kohellusta.

Karvalakkikansan raivosta

kalmariPirjo Hassinen ei pystynyt jättämään populismin tutkimistaan yhteen romaaniin, vaan Popula (Otava, 2012) synnytti Kalmarin (Otava, 2016). Kyseessä ei ole varsinainen jatko-osa aiemmalle teokselle, sillä päähenkilöt uudessa romaanissa ovat vaihtuneet. Edelleen teos ruotii Popula-puolueen perustajan Jukka Kalmarin persoonaa, mutta tällä kertaa sukelletaan Kalmarin nuoruuteen Laukaassa ja Jyväskylässä suvun salaisuuksien kautta.

Teoksen varsinaiset päähenkilöt ovat entinen aviopari Katja ja Kaius, jotka edelleen tuntevat ainakin älyllistä vetoa toisiinsa, vaikka Katja onkin löytänyt rinnalleen seksuaalisesti kyvykkäämmän ”paistimiehen”, Arton. Katja on vuorotteluvapaalla virastaan sosiaali- ja terveysvirastosta, ja hänellä on hyvää aikaa tavata myös eksäänsä osittain mieheltään salassa. Kaius on tätinsä perintörahoilla elelevä vapaaherra, melkoinen vässykkä, joka ei häpeä pukeutua collegehousuihin ja puvuntakkiin. Hän ei ole koskaan saanut graduaan valmiiksi, ja gradunteon peitenimellä Katja pystyykin varaamaan aikaa salaisiin tapaamisiin eksänsä kanssa, joissa tapahtuu aivan muuta.

Kaius on löytänyt sukunsa jäämistöstä pinkan Hämähäkkimies-lehtiä, joiden välistä on löytynyt nimellä varustettu nuoruuden päiväkirja. Kirjoittaja on kukas muu kuin Jukka Kalmari, ja hengentuotos paljastaa melkoisia ”jytkyjä” miehen mielenmaisemista ajalta, jolloin hän jo haaveili poliittisesta johtajuudesta. Hyvää kirjassa (kuten Populassakin) on, ettei puoluejohtajan biografia noudata millään muotoa Timo Soinin elämänkulkua. Kalmari on ollut nuorena jupahtava kusipää, Tuhatkunnan kantapeikkoja, jonka asema Jyväskylän lyseon lukiossa on ollut kukkopojan röyhkeää ylivaltaa. Nuoren miehen kasvava kansallismielisyys liittyy suvun salaisuuteen, Tukholmassa asuvaan mädättäjätätiin ja hänen moniväriseen lapsilaumaansa. Jyväskylä-episodeihin oli helppo samastua entisenä jyväskyläläisenä, vaikka en muistakaan yhtä tiukkoja ”Lacoste-katseita” omasta lukiostani. Kasari-ilmapiirin kuvaus on osuvaa, ja herättää ristiriitaisiakin muistoja.

Kaius ja Katja päättävät kirjoittaa paljastuskirjan Kalmarista, ja saavat kolmanneksi pyöräksi ”ammattikirjoittajaksi” freelancer-toimittaja Marken, joka muistutti kovasti viimeksi lukemani Mediahuora-romaanin päähenkilöä Mariaa. Tunnelmallisesti näissä kahdessa romaanissa oli paljon samaa – ahdistus oli päällimmäinen tunnetila, jossa itse molempia kirjoja luin. Marken kautta ilmapiiri seksualisoituu ja sähköistyy, mutta kumpikaan existä ei tarkalleen tiedä, millaiset jauhot toimittajalla on pussissaan. Kirjaa kirjoittaessaan Marke onnistuu myymään lehdistölle myös mummonsa muinaisen hyväksikäyttötarinan, ja hänen feministinen tietoisuutensa kasvaa. Samalla hän tosin kosiskelee avoimesti naimisissa olevaa naisvihaista bloggaria Myrkyttäjää (jonka hahmosta bongasin erään jyväskyläläisen akateemisen naisvihaajan historian laitokselta). Kolmikon yhteistyö on välillä dynaamista, mutta kukaan ei ole täysin kartalla omista poliittisista motiiveistaan olla mukana projektissa.

Teoksessa vellotaan mielestäni liian pitkällisesti Katjan ja Kaiuksen menneen liiton pohjamudissa. Seksuaalisuuden kuvaus on Hassiselle tyypillisen makaaberia, minkä jo tunnistaa omanlaisenaan tavaramerkkinä. Asiallisen virkanaisen Katjan elämästä paljastuu yllättävä huolto-ulottuvuus sisko Sariin, jotka vähän väliä pelastetaan häädöiltä huumehelvetin keskellä. Sarin tarina tuntuu pääjuonesta irrallisena, mutta kiinnostavana lisänä, jos kirjaa ajattelee nyky-yhteiskunnan peilinä. Sarin hauras luottamus yksisarvisterapioihin vakavan riippuvuuden keskellä on riipivää luettavaa. Teoksen monipuoliset henkilöhahmot ovat omalla tavallaan romaanin pelastus, sillä ne takaavat, ettei katse kohdistu pelkästään Jukka Kalmariin. Henkilöiden omissa historioissa on esiintynyt samanmoisia vääristyneitä valtasuhteita, hyväksikäyttöä ja sortoa kuin Kalmarinkin. Kalmari on syyllistynyt johonkin kammottavaan nuorena, mutta yksi nuoruuden hairahdus on lopulta pieni ohari suhteessa siihen, millaista tuhoa miehen perustama puolue on kollektiivina saanut aikaan valtakunnallisesti.

Hassinen analysoi äärioikeiston viimeaikaista radikalisoitumista säälimättömän tarkasti, ja luultavasti toimii taas tulevaisuuteen katsovana meedionakin.  Katjan sattuminen keskelle väkivaltaista poliittista mellakkaa ja pamputetuksi joutuminen (ja siitä johtuva alle pissaaminen) päätyy välittömästi YouTubeen, ja naista aletaan kutsua sosiaalisissa medioissa ”Tena-ladyksi”. Kansakunnan umpioitumisesta ja pierunhajuisuudesta Hassisella on varsin vihaista sanottavaa:

”Tavallisia suomalaisia he olivatkin, heissä oli vain se ruma, itsekäs, vieraista elämäntavoista ja muusta maailmasta piittaamaton ja ymmärtämätön karvapallero noussut pintaan. Että vitut ulkomaailmalle…onko se muka meidän vika, kun maailman tukka on tulessa? Vaikka maapallo oli liikahtanut sijoiltaan kansojen pakkautuessa toistensa syliin, sotia ja kuolemaa pakoon, mitä se meitä liikutti. RAJAT KIINNE!”

Hassinen on myöntänyt haastatteluissa, että Kalmari on hänen ensimmäinen terapiakirjansa. Terapeuttisuus näkyykin kielen tasolla kärkevinä sananvalintoina ja asia edellä menemisenä. Tyylillisesti kieli ei ole yhtä huoliteltua eikä eleganttia kuin Hassisen aiemmissa teoksissa. En luonnehtisi teosta kuitenkaan väliteokseksi, koska moni lukijoistakin kamppailee vastaavien raivon tunteiden kanssa ja kaipaa tunteilleen peiliä. Jos kellä tahansa lukijoista on kokenut masokistista riippuvuutta vihamedioiden seuraamiseen, tämä teos voi auttaa siitä erottautumisesta. Tämä voi olla se tarvittava yliannostus, joka auttaa huomaamaan, että muutakin elämänsisältöä on olemassa kuin vihan lietsonta.

Kirjoittaessani tätä arviota seurasin samalla toiselta ruudulta livestreamausta Suomi Ensin-ryhmän varsin hapokkaasta mielenosoituksesta Savon sydämestä Siilinjärveltä, jossa oli käynnissä kunnon rähinät ”rajakkien” ja ”suvakkien” välillä. Pienen paikkakunnan torille ei olisi millään mahtunut kahta megafoneihin huutavaa kakofonista porukkaa, vaan tunnelma oli käsinkosketeltavan polarisoitunut. Jotenkin tuntuu, ettei tämä vihamielinen kahtiajako edes poistuisi, jos valtaosa uusista maahantulijoista karkotettaisiin, eli taistelu ei enää johdukaan pelkästään suhteesta monikulttuurisuuteen. Kyseessä on laajempi ideologinen kahtiajako, joka liittyy keskusteluun kulttuurimarxismista. Onko sellaista todella havaittavissa, ja kuka sellaiseksi tunnustautuu? Kenen totalitarismi on mädännäisempää kuin toisen?

Kalmarissa maahanmuuttajat jäävät statistin rooliin samalla tavalla kuin tänään Siilinjärven torilla. Kirjassa on vain Tukholmassa asuvia kahden kulttuurin serkkuja, jotka häpeävät sukulaisuuttaan äidin kotimaan puoluejohtajaan. Tämä ei tuntunut puutteelta, sillä Hassinen osoittaa tässä myös rasismia vastustavien toimijoiden taustojen moninaisuuden. Katja, Kaius ja Marke eivät kukaan näytä tuntevan henkilökohtaisesti maahanmuutajia, vaan pyörivät kaikki kolme pienissä piireissään ja kuplissaan. He ovat tavallisia arjen ahertajia, ”nobodyja”, joiden poliittiset intohimot eivät riitä kovinkaan radikaaliin toimintaan. Varsinkin Katjalla ja Kaiuksella harkintakyky lopulta jäädyttää sen projektin, jonka kautta he olisivat tulleet julkkiksiksi edes yhdeksi päiväksi.

Kirja jäi mukavasti muhimaan takaraivoon uusien kysymysten muodossa, ja saatan palata siihen uudestaan, jos en ole vieläkään päässyt eroon vihamedia-addiktiostani. Kirja ei ehkä sytytä suomalaisen lukijakunnan valtavirtaa, sillä se ei ole mukava isänpäivä-, äitienpäivä- eikä joululahjateos, jolla leppoisasti tapetaan pitkät pyhät. Politiikka-addiktit luultavasti saavat kirjasta sytykettä myös kaunokirjallisuuden ulkopuolisiin hankkeisiinsa. Kirja voi raivostuttaa, ahdistaa, etoa tai jurppia, mutta tuskin se jättää lukijoitaan täysin kylmäksi. Lukekaa se omalla riskillä. Ottakaa se mukaanne turuille ja toreille, kun kohtaatte niitä, joita ette millään haluaisi ymmärtää.

 

 

 

 

Mutsi, älä ragee, chillaa jo

takaikkunaFeministiäiti-valtiotieteiden tohtori Leia Laineella on väittelyn jälkeen ollut poukkoileva ura yliopiston pätkätöissä ja seksuaalisuuteen liittyvissä sosiaalialan projekteissa. Leia on ollut kuusitoistavuotiaan Viivin yksinhuoltaja tämän syntymästä saakka, eikä tiiviin kaksikon väliin ole helppo tulla uutena kumppanina. Viimeisimpään ProMen-projektiinsa Leia on ajautunut toiminnanjohtajaksi – projektin tarkoituksena on auttaa anonyymisti seksiriippuvaisia miehiä, varsinkin heitä, jotka ostavat seksiä. Projekti ei ole vielä kunnolla alkanutkaan, kun negatiivinen mediamyllytys sen ympärillä alkaa. Onko miesasia lopulta Leian intohimo, vai surffaileeko hän projektimaailmassa vain palkan ja statuksen vuoksi? Miten uusi työ vaikuttaa äidin ja tyttären suhteeseen? Ja onko Leia valmistautunut projektin aiheuttamaan paskamyrskyyn, joka kirjaimellisesti tunkee postiluukusta sisään?

Pauliina Suden viides teos Takaikkuna (Tammi, 2015) on tarkkapiirtoinen ja koukuttava dekkari oikeistopopulismista, datalouhinnasta, identiteettivarkauksista ja rasismista. Se kertoo tämän päivän työmaailmasta ja tietynlaisten hankkeiden mahdottomuudesta, moraalisesta paheksunnasta ja kansan riveistä tulevasta palautteesta, joka pahimmillaan voi saada työntekijät työkyvyttömiksi. Leia Laineen tausta pitkän linjan sukupuolentutkijana ja hänen kollegoidensa harjoittama itsesensuuri medioita kohtaan ovat minulle läheisiä teemoja. Tutkijoiden ja sosiaalialan projektityöläisten perheeseen ja lapsiin kohdistuvat uhkaukset ovat monille se kohta, jossa ammatinvalintaa kyseenalaistetaan, tai jos työssä edelleen sinnitellään, tutkimustulosten jakamista saatetaan rajoittaa – tai tutkimus piilotetaan sellaisen kielen alle, jota keskivertotrolli ei ymmärrä. Leia Laine ei tässä esiinny mitään pelkäämättömänä sankarifeministinä, vaan hän on yksityishenkilönä varovainen ja äitinä ylisuojeleva.

Kirjan tapahtumat keskittyvät kohtalokkaaseen viikonloppuun, jolloin Leia esiintyy television talkshow’ssa projektinsa puhenaisena ja Viivi on lukion perinteisellä Ruotsin-risteilyllä. Kolmas avainhenkilö on oikeusministeri Tarmo  Häkkilä, jonka pullantuoksuista perheidylliä uhkaa mojova seksiskandaali. Takapiruna häärää nimetön ja kasvoton datavelho, lempinimeltään Land-o, mies, jolla on pääsy koko valtakunnan tietorekistereihin etukorttien ostostiedoista potilasrekistereihin. Tarmon hahmo on siinä mielessä onnistunut, ettei se suoranaisesti viittaa keneenkään tuntemaamme persupoliitikkoon, vaan on ovela kooste perussuomalaisia ja keskustalaisia manerismeja. Näin perussuomalaisuuden käsittelyssä yhteyden Pirjo Hassisen Populaan (2012), tosin Tarmon ja hänen avustajansa suhteen molemminpuolinen häikäilemättömyys oli tässä vielä astetta paksumpaa. Dekkariosastolla sekoitin kirjailijan Mari Pyyhyn ja vähän aikaa luulinkin lukevani saman kirjailijan teosta; hänen teoksessaan Paperiton (2015) käsiteltiin myös seksityötä, rasismia ja äärioikeistolaisuutta. Sudella psykologinen jännite ja tekninen taitavuus on laajempaa, mutta yhteiskunnallisesti molemmat kirjailijat ovat todella vakuuttavia kuvaajia.

Äidin ja tyttären suhteen kuvaus oli kirjan ainoa arkinen ankkuri, muuten kerronta oli täyttä high tech-toimintaa. Viivin anglismeja pursuava teinikieli menee nextille levelille verrattuna siihen, mitä itse kuulen Tampereella. Mutsin rageeminen on jo viime talven lumia, mutta sen ole aiemmin kuullut skeeristä  tai kriipistä tyypistä enkä akvartista tilanteesta. ”Neuvova äijä” oli loistokäännös termille mansplainer, kiitos siitä!

Olin läpi kirjan täpinöissäni ja vahvasti Leian puolella hänen hahmoonsa vahvasti samastuen. Kirjassa oli myös vahvoja naissivuhenkilöitä, kuten neuvokas ja särmikäs taksikuski sekä Tukholmassa asuva sairaanhoitaja Merja Laakosenpelto, johon Viivi luo hetkessä luottamuksellisen suhteen. Tarina oli sen verran dynaaminen, että näkisin sen mielelläni myös elokuvana tai tv-sarjana.

Helmet-haasteessa teos osuu kohtaan 32: ”kirja, jossa on myrsky”.

Perussuomalaista seksiä

Hassinen PopulaPirjo Hassisen Popula (Otava, 2012) on tulevan kesän sukulukuhaasteeni: olen sopinut treffit kahden sukulaiseni kanssa mökille, jolloin agendalla on mm. tästä romaanista keskustelu. Tämä kertoo Hassisen korkeasta statuksesta väli-Suomen lukupiireissä.

Itse en ole Hassisen vannoutunut fani, mutta aiemmin lukemistani kolmesta romaanista on vahva muistijälki. Kirjat ovat eläneet omaa elämäänsä päässäni vuosikausia – se jos mikä kertoo laadusta.

Hassista on pidetty lukuromaanien  kuningattarena mutta minusta viihdekirjailijan manttelinperijäksi hänen teoksissaan on liikaa kompleksisuutta ja kielellistä kunnianhimoa. Hassinen savolaistaustaisena jyväskyläläisenä alma materini kasvattina puhuttelee minua myös kulttuuripersoonana. Erityisen paljon olen arvostanut hänen näkemystään uskonnollisuudesta.

Popula ei ole helppo pähkinä purtavaksi. Se kartoittaa oikeistopopulismin kenttiä pienten ihmisten näkökulmasta, ihmisten, jotka eivät ole tietoisesti valinneet Popula-puoluetta, vaan ovat ajautuneet sen vaikutuspiiriin. Päähenkilöinä ovat keski-ikäinen lomautettu Pirjo, joka työttömänä omistautuu akvarellimaalaukselle ja viinin litkimiselle ja hänen naapurinsa, noin kolmikymppinen peräkammarin poika Perttu, joka elättää itseään yökerhon portsarina. Sekavien sattumusten summana Perttu päätyy Popula-puolueen puheenjohtaja Jukka Kalmarin autonkuljettajaksi.

Popula tietysti edustaa reaalimaailman persuja, mutta fiktiivisen puolueen tarina ei mene yksi yhteen persujen saagan kanssa. Kalmari ei ole Soinin peilikuva, eikä muitakaan puolueen komeettoja ole kopioitu suoraan Arkadianmäeltä. Hassinen vie lukijansa tukaliin tilanteisiin, uuden ajan tupailtoihin, joissa salonkikelpoista esittävät Dressman-mallit joutuvat kosiskelemaan uusnatseja pitääkseen kentän syvät rivit tyytyväisinä. Kalmarin autonkuljettajana kiltti ja uskollinen Perttu on jatkuvasti tulilinjalla ja joutuu lopulta maksamaan pomonsa koskemattomuudesta kalliin kautta. Pirjon populamyönteisyys on Perttuakin epämääräisempää: hänen katkeruutensa ilmenee protestina taidemaailmaa vastaan. Pirjo nousee julkisuuteen töhrittyään postmodernia kukkamaalausta Ateneumissa vahvassa humalatilassa ja jouduttuaan edesvastuuseen teostaan. Pirjon protesti muistuttaa persujen kommentteja postmodernin tekotaiteen kannattamattomuudesta ja ehdotuksista taideopetuksen karsimisesta. Pirjon taulut alkavat käydä kaupaksi netin välityksellä persupiireissä.

Populan henkilöhahmot ovat lähestulkoon kaikki elämäänsä pettyneitä, maailmaa syrjästä seuraavia sivullisia. Pirjon tytär Rita elää epätyydyttävässä liitossa työkaverinsa kanssa ja kipuilee miehensä adoptiotyttären äitipuolena. Etelä-Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia kokee silti läheisyyttä uuden mummoehdokkaansa kanssa ja käy tämän luona salaa oppimassa maalausta. Lapsenlapsen vierailut tuovat Pirjon elämään selviä päiviä ja uutta toivoa. Valitettavasti tyttö joutuu naapuruston persudraaman uhriksi ja sijaiskärsijäksi.

Poliittisella tasolla Hassinen tuo erinomaisen elävästi esille kysymyksen, joka varmasti askarruttaa suurta osaa äänestäjäkunnasta näin eurovaalienkin kynnyksellä: mitä seurauksia on sillä, että väkivaltarikoksista tuomitut pilottitakit, puolilukutaidottomat koulupudokkaat ja sekakäyttäjät rynnivät politiikkaan? Onko se osoitus demokratian toteutumisesta vai kansan tyhmenemisestä? Pitäisikö kansanedustuslaitoksen asettaa uudenlaisia minimikriteerejä edustajaksi pääsyyn? Onko tyhmyys jopa seksikästä? Mediaseksikästä ainakin.

Seksiä romaanissa on hintsunlaisesti. Pirjon ja Pertun toverillisen naapuruussuhteen leviämisyritys fyysiselle tasolle on inhorealistista luettavaa. Tässä pelataan pitkälti säälin ja myötähäpeän tunnekartoilla. Ehkä kuva puolueen rivijäsenistä on liiankin luuserimainen. Yleinen selitys maahanmuuttokriittisyydelle kun on valkoisen miehen katkeruus ja syrjäytyneisyys: oletuksena on, että nuoret miehet ajautuvat persuihin, Hommaforumille ja vielä oikeampiin ääriryhmiin naisen puutteessa. Kuitenkin moni persujen johtohahmoista elää pitkissä parisuhteissa. Hassinen viittaa siihenkin – persujen jakoon puolue-eliitin ja kansan syvien rivien välillä. Espoolaiset perheenisät kun eivät välttämättä tunne itähelsinkiläisten nuorten miesten elämismaailmaa. Pertun ja Pirjon hahmot olivat oivaltavasti jotain tältä väliltä.

Toinen romaanin pääjuoni liittyy vanhustenhoitoon ja alzheimeriin. Siinä Hassinen onnistuu pelaamaan groteskeilla kentillä ja ravisuttamaan lukijaansa melkein syvemmin kuin persujen olemusta etsiessään. Yksityisen hoitokodin arkeen liittyvät episodit voivat olla liian rajuja herkkäsieluisille.

En ole vielä valmis Populan kanssa vaan teos vaatinee toisen lukukerran. Koska itse olen työstänyt vastaavaa tematiikkaa vuosikymmenen saamatta aikaiseksi kuin yhden näytelmän, tiedän, kuinka vaikeaa oikeistopopulismista kirjoittaminen on. On helppoa langeta moraalisen ylemmyyden ansaan varsinkin, jos on korkeasti koulutettu ja paljon matkustanut. Hassinen ohittaa tuon ansan rakentaen uskottavan skenarion persujen arkisesta kentästä. Ehkä päähenkilön nimeäminen Pirjoksi oli keskeinen strategia uskottavuutta luodessa.

Populasta syntyi kiinnostava ajatuksellinen aasinsilta Jari Järvelän uusimpaan dekkariin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014). Tyylillisesti kirjat edustavat eri maailmoja, mutta yhdessä luettuina toimisivat tuhtina matkaoppaana nykypolitiikkaan. Suoraa toimintaa, jännitystä ja väkivaltaa tarjoiltiin molemmissa yhtä ehtoisasti.