Aikuinen, viisitoistakesäinen ja rakkaus

Teos: Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014)

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Jostain syystä en syttynyt sveitsiläisen nuoren komeetan Joel Dickerin esikoisteoksesta sen julkaisuvuonna, vaikka kuulin siitä kehuja monelta taholta. Itse asiassa en edes tiennyt, että teos sijoittuu Yhdysvaltojen itärannikolle, ja alkaa olla jo ”historiallinen” lähestymistavaltaan, jos 1970-luku mahtuu historiallisen romaanin kategoriaan. Nyt viime viikonloppuna koukutuin Dickerin teoksista niin, että kuuntelin häneltä kaksi suurta eeposta putkeen.

Aloitin tuoreimmasta, mutta kerron nyt ensin tästä esikoisesta, sillä sen maailma tuntui tutummalta ja juoni piirun verran helpommalta, vaikka molemmissa teoksissa koukutus perustui huikeaan juonen pyöritykseen ja ennalta-arvaamattomiin käänteisiin. Molemmat teokset ovat dekkareita, joissa kuitenkin ihmissuhteet ja päähenkilöiden urakehitys vie yli puolet huomiosta.

Tässä teoksessa tuntematon omakustannekirjailija ja entinen lukion äidinkielen opettaja Harry Quebert matkustaa vuonna 1975 New Hampshireen, Auroran merenrantakaupunkiin, ja vuokraa sieltä talon aikomuksenaan saavuttaa siellä asuessa kirjallinen läpimurto. Harry on 34-vuotias yksineläjä, joka pienessä kaupungissa pääsee pian paikallisten naisten suosioon, sillä Aurorassa kuka tahansa New Yorkista saapuva kulttuuripersoona on Suuri Tapaus. Harrylle Suuren Kirjailijan rooli lankeaa vaivatta, mutta muuten hän on emotionaalisesti hankala tapaus, joka etsii enemmän muusaa kuin elämänkumppania.

Ja omaksikin kauhukseen hän iskee silmänsä 15-vuotiaaseen pastorin tyttäreen Nolaan, joka on nuoresta iästään huolimatta jo viettelevä Nainen, jolla kuitenkin on viattoman pikkutytönkin piirteitä. Orastava suhde kehittyy salaisena, sillä se ei kestäisi päivänvaloa edes platonisena ystävyytenä. Harrylla on pakkomielle Nolasta, eikä hän voi kuvitella kirjoittavansa mistään muusta kuin kielletystä rakkaudesta.

Kun Nola sitten katoaa elokuisena iltana, ja samalla hänen auttajansa, Deborah-muori, joka on soittanut Nolan takaa-ajosta hätäkeskukseen, tulee ammutuksi, Harryn elämä kääntyy entistä erakoituneempaan suuntaan. 1990-luvun lopussa hän ystävystyy yliopisto-opettajana Marcus Goldmanin, nuoren opiskelijansa kanssa, joka osoittaa hyvin samansuuntaisia piirteitä kuin Harry nuorena. Harrysta tulee Marcusin kirjoittamisen mentori, ja Marcus onnistuu menestysromaanin kirjoittamisessa nuorempana kuin Harry itse.

Kirjan rikosjuoni on hurja, eikä sitä kannata googlailla etukäteen liikaa. Siinä on ripaus Twin Peaksia, mutta enemmän löysin siitä hengenheimolaisuutta mm. John Irvingin, Paul Austerin ja Elizabeth Stroutin teosten kanssa. Stroutin Olive Kitteridge-teosten maailma sijoittuu Mainen osavaltioon, jossa liikutaan myös tässä, kun salarakkaat etsivät turvallista treffipaikkaa. Tuntui, että Dicker on päässyt Uuden Englannin osavaltioiden mentaliteetin ytimeen lähes yhtä autenttiselta tavalla kuin Strout.

Kirjan traagisimmat sävyt liittyvät nuorten tyttöjen hyväksikäytön kollektiiviseen hyväksyntään, ja mielenterveyden horjumiseen, jossa ei aina osata arvata perimmäisiä juurisyitä. Teos on myös mestarillinen tutkielma epävakaasta persoonallisuudesta, jonka merkit saattavat olla joillain näkyvissä jo suht nuoressa iässä.

Tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että nautin kirjan ilmapiiristä siitä huolimatta, että niin moni sen henkilöistä teki tietoisesti tai tiedostamatta muille pahaa. Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteen käsittely oli tässä mielestäni sopivan historiallista siitä näkökulmasta, että käsitykset sopivasta seurustelusta ovat olleet eri vuosikymmeninä (ja – satoina) erilaisia. Harry Quebertistä ei tehdä tässä hyväksikäyttäjäroistoa, mutta hän saa maksaa kovan hinnan suhteesta, ja 33 vuoden jälkeen tällainen suhde muuttuu myös oikeuden silmissä entistä epäilyttävämmäksi.

Molemmat lukemani romaanit olivat myös tutkielmia maallisesta menestyksestä, ja molemmissa oli ainakin yksi kirjailijapäähenkilö. Koska itse olen lukenut niin monia romaaneja romaanin kirjoittamisesta, niin tuo Dickerin uudempi teos, joka sijoittuu sveitsiläisen pankkimaailman, oli minulle yllättävämpi elämys – siksi, etten yleensä syty Sveitsistä kirjallisena miljöönä, enkä sijoitusneuvojista romaanihenkilöinä. Mutta molemmat olivat vangitsevia tarinoita, jotka auttoivat minua melko jännittävässä elämäntilanteessa.

Bloggaamiseni tulee varmasti syksyn aikana vähenemään, vaikka lukeminen on ollut minulle elintärkeä järjissä pysymisen keino myös silloin, kun en ole ehtinyt raportoida lukemisesta. Tuntuu myös siltä, että mieluummin lukisin yhden Dickerin tiiliskiven kuukaudessa kuin suuremman määrän kepeämpää viihdekirjallisuutta.

Mahdottoman valinnan seurauksia

Teos: Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (Gummerus, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pip ja Max ovat syöpäsairaan Dylan-pojan vanhemmat, joiden aika kuluu Birminghamin lastensairaalan teho-osastolla. Ennen pojan kolmatta syntymäpäivää hänen kuntonsa heikkenee ja hoitava lääkäri alkaa ehdottaa siirtoa palliatiiviseen hoitoon.

Amerikkalaiselle Maxille ajatus hoitojen lopettamisesta on sietämätön, ja hän alkaa etsiä pojalleen uutta lääkäriä kotimaastaan. Pip taas hyväksyisi saattohoidon, koska kokee, ettei lapsen saama lisäaika toisi tälle sellaista elämää, joka on elämisen arvoista. Pariskunta riitautuu pahasti, ja tapausta puidaan oikeudessa suuren mediamyllytyksen keskellä.

Clare Mackintosh tunnetaan psykologisista trillereistään, joissa myös vanhemmuus on ollut keskiössä. Tämä teos ei ole trilleri, vaan siinä pelataan kahden vaihtoehtoisen tulevaisuuden idealla. Molemmissa tulevaisuuksissa lapsi kuolee, mutta toisessa häntä on käyty hoitamassa Teksasissa. Hän on myös ehtinyt aloittaa erityiskoulun, ja hän on oppinut nauttimaan joistain pienistä asioista, vaikka ei kävele eikä puhu.

Teoksessa pohditaan parisuhteen säilymisen mahdollisuutta tilanteessa, jossa luottamus toiseen on väliaikaisesti mennyt ja stressi on ollut maksimaalista. Pip ja Max ovat toimineet niin omistautuneesti omaishoitajina, ettei normaalia parisuhdeaikaa ole ollut. Kuviota monimutkaistaa Maxin kahden mantereen konsultin homma, ja se, että Pip palaa työhönsä lentoemäntänä pojan kuoleman jälkeen.

Teoksessa lennetään paljon ja kipuillaan etäsuhteen kommunikaation äärellä. Hurjin episodi liittyy Maxin keksimään Twitter-varainhankintäkampanjaan, joka muuttuu pian kansanliikkeeksi. Sairaalan ulkopuolella päivystävät mielenosoittajat eivät kaikki ole ystävällisiä tai tasapainoisia, ja härdelli vaikuttaa suuresti sairaalan arkeen.

Teoksessa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tohtori Leila Khalili ja hänen Teheranista juuri maahan tullut äitinsä Habibe. Iranilainen leskirouva koukuttuu TV:n ostoskanavien tarjontaan, ja tyttärellä on pitelemistä äitinsä shoppailun rajoittajana. Myös tohtori Khalili joutuu myrskyn silmään ”kuoleman kätyrinä”, ja Dylanin tapaus vaikuttaa häneen ammatillisesti enemmän kuin monet muut.

Lukemistani Mackintoshin kirjoista tämä on luultavasti kiinnostavin, tai tuntuu, että tulen muistamaan sen asetelman ja tunnelmat pidempään kuin ne trillerit. Kirja toivon mukaan kiinnostaa myös muita kuin pienten lasten vanhempia. Vaikka Mackintoshin tyyli on arkisen viihteellistä, näin teoksessa yhtymäkohtia Ian McEwanin viimeaikaiseen tuotantoon, jossa myös on pohdittu vastaavia eettisiä pulmia.

Itseäni jäi eniten askarruttamaan somejulkisuuden teema, johon liittyi aitoja ahdistuksen elementtejä. En itse ole koskaan harrastanut koskettavien lapsiaiheisten kampanjoiden jakamista somessa, ja tämä teos vakuutti minut siitä, miksi en aio niin tehdä jatkossakaan.

Kultaisen suihkulähteen kajastus

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Teos, 2019)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Gusten ja Nathan ovat kahden eteenpäinpyrkivän äidin lapsia vauraassa huvilakaupungissa pääkaupunkiseudulla. Gustenin yksinhuoltajaäiti Angela pyrkii oopperalaulajaksi maailman lavoille; Nathanin äiti Annelise on yritysjohtaja ja taloustieteen professori jo alle kolmekymppisenä. Kun Angela alkaa saada keikkoja ulkomailta, on itsestäänselvää, että Gusten saa asua Annelisen hulppeassa residenssissä ”kuin omana poikana”.

Residenssin äänieristetyssä kellarissa tapahtuu kuitenkin eräiden kotibileiden seurauksena jotain sanoinkuvaamatonta: ”Nulikoiksi” ja ”kauhun neliapilaksi” medioissa nimetty poikaporukka raiskaa Sasha-nimisen luokkatoverinsa, joka on huostaanotettu nuorisokriminelli ja kilpauimari. Tapaus saa paljon huomiota medioissa varsinkin siksi, että poikien vanhemmat ovat ns. yhteiskunnan tukipilareita. Erityisen rankkaa kritiikkiä kohdistuu pääpukari Nathanin vanhempiin ja Anneliseen, joka siinä vaiheessa johtaa uusliberaalia ajatushautomoa, Kultaista suihkulähdettä.

Annelise on paikallisen tyttökodin kasvatti, joka ei ole vaiennut huono-osaisesta sosiaalisesta taustastaan julkisuudesta. Hänen mottonsa on: ”kun on saanut, pitää antaa takaisin”. Kyseinen laitos on myöhemmin muutettu erityisvaikeiden nuorten perhekodiksi, mutta laitoksen historia muistetaan edelleen huvilakaupungissa. Annelise on toiminut lastenkodin säätiön hyväntekijänä pitkään, mutta ei siitä huolimatta pysty kokemaan empatiaa Sashaa kohtaan. Nainen sekoilee medioissa vulgäärillä tavalla, ja puolustaa poikaansa kyseenalaisin sanankääntein. Sasha taas pakenee jutun saamaa mediajulkisuutta Yhdysvaltoihin, jossa hänen äitinsä asuu, ja kuolee siellä huumeisiin. Huhutaan myös, että Annelise olisi tehnyt Sashan vanhempien kanssa raharikkaan diilin heidät hiljentääkseen.

Rikkaat perheet palkkaavat mediakonsultin viilatakseen strategiaansa oikeudenkäyntiin valmistautuessa. Ainoastaan Gusten ei halua itselleen asianajajaa, vaan tyytyy ilmaiseen oikeusavustajaan. Nelikosta kolme jäävät ilman tuomiota, mutta Nathan tuomitaan ehdonalaiseen vankeuteen. Oikeusdraama ei ole tarinan keskiössä, mutta siihen viitataan monessa kohtaa, ja sen seuraukset vaikuttavat varsinkin ystävyys- ja rakkaussuhteiden dynamiikkaan. Kaikkien välit eivät mene poikki kokonaan, mutta pinnan alla kytee, eikä tapaus tunnu lainkaan loppuun käsitellyltä vielä siinäkään vaiheessa, kun elämässä on menty reippaasti ”eteenpäin”.

Minun oli ensi lukemalla vaikea vastaanottaa koko teoksen sanomaa, koska Annelisen hahmo tyrmäsi minut äärimmäisyydellään. Henkilöhahmojen nykyisyydessä tosiaan tapahtuu paljon muutakin kuin raiskausdraaman kelaamista, mutta itse jäin tuon kellariepisodin vangiksi. Vaikka romaani on kirjoitettu perinteisen romaanin tyyliin (mysteerio, jos sellaisesta voidaan edes puhua, on ratkaistu jo alkukappaleissa, juonipaljastuksia ei varsinaisesti voi tehdä), luin sitä enemmän dekkarina tai trillerinä. Ja sen kuunteleminen äänikirjana oli piinallisen tehokasta ja tuskallista.

En tietoisesti lukenut muita arvioita teoksesta, koska halusin muodostaa oman näkemykseni ilman taustahälyä. Somesta olin bongaillut rankkaakin kritiikkiä teoksen asetelmaa kohtaan, ja koin itseni jotenkin hampaattomaksi arvioimaan teosta juuri feministisestä näkökulmasta. Jos teoksessa on sokea piste, se liittynee siihen, että Sashan hahmo uhrina jää kovin marginaaliseksi, ja hänen kohtaloaan käsitellään vain toteavalla tasolla. En ole aiemmin lukenut näin laaja-alaista teosta joukkoraiskauksesta edes dekkarina, joten minulla ei ole tarjota onnistuneempaa vertailukohtaa. Enemmän tässä alkoi kiinnostaa tuo talousteorioiden mukaan tuominen ihmissuhdepainotteiseen romaaniin, ja se iski minuun ilmiömäisesti. Koin siis kirjan vahvuutena ”menestysteologisen” maailmankuvan avaamisen, vaikka joku voisi pitää sitä inhorealistisena tai liiankin irvokkaana.

Näin anglofiilinä minua ei yleensä haittaa englanninkielisten ilmaisujen runsaus kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta tässä kuljettiin minunkin mittakaavassa äärirajoilla sekakielisyyden saralla. Tosin kielenkäyttö saattaa olla kovinkin autenttisen kuuloista etuoikeutettujen huvilakaupunkilaisnuorten näkökulmasta, sellaisten, jotka palvovat kulttuuria, jossa pikkukoiria kuljetetaan bileissä mukana liian suurissa käsilaukuissa.

Finlandia-ehdokkaiden joukossa Kuka tappoi bambin? on musta hevonen, jolla voisi hyvinkin olla potentiaalia voittaa palkinto yllättävyydessään. Luen melko paljon suomenruotsalaista kirjallisuutta suomeksi, mutta en ole lukenut Fagerholmia aiemmin. Viime vuonna suomenruotsalaisena ehdokkaana oli Lars Sund, jonka teos Missä musiikki alkoi oli sekin lievästi angstinen, mutta todella leppoisa teos tähän romaaniin verrattuna. Tämä romaani tarjoaa tyrmäystippoja, jotka jättävät vahvan muistijäljen.

Kuka tappoi bambin? on sen tyyppinen teos, jota suomenkielisissä piireissä tullaan varmasti lukemaan muutenkin kuin kulttuurisesta kiinnostuksesta kielivähemmistön omituisuuksia kohtaan. Kirjassa kuvatut prosessit olisivat voineet tapahtua myös suomenkielisten ökyrikkaiden kulttuurisissa taskuissa. Ruotsin kieli on tässä se elementti, joka alkaa olla jo katoamassa tai liuentumassa globaalin kulutuskulttuurin seireenien kutsuhuutojen kakofoniaan.