Teos kuin salakuljetettu timantti

Teos: Kim Thúy: Ru (Gummerus, 2019)

Suomennos: Marja Luoma

Joskus yllätän itseni ja onnistun lukemaan kokonaisen romaanin käyttämättä välillä sosiaalista mediaa. Näin minulle kävi lukiessani kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn teosta Ru. ”Ru” merkitsee vietnamiksi kehtolaulua tai tuudittamista, ja ranskaksi pientä puroa tai virtaa. Sanojen kaksoismerkitys ei voisi tulla kuvaannollisemmin perille kuin tätä teosta lukiessa.

Kim Thúy on viisikymppinen esikoiskirjailija, joka on tullut pakolaiseksi Montréalin kaupunkiin nuorena tyttönä. Muuton ajankohta ajoittui 70-luvun loppupuoleen, perhe oli ns. venepakolaisia ja ehti asua ennen Kanadaan päätymistä pitkän toven Malesiassa pakolaisleirillä. Thúy kuului Saigonissa ehdottomaan yläluokkaan, hänen suvussaan oli poliitikkoja ja taiteilijoita, eikä kukaan hänen tädeistään ollut tottunut tekemään ruumiillista työtä. Näin perhe joutui kokemaan kommunistisen vallan vaihduttua omaisuuden takavarikoinnin ja henkisen nöyryytyksen. Moni sukulaisista oli ns. uudelleenkoulutusleireillä.

Minulle kirjan konteksti oli osittain tuttu, varsinkin kiinanvietnamilaisesta näkökulmasta. Olen Suomessa tavannut vanhempia naisia, jotka ovat kertoneet minulle jotain vastaavaa. Kiinalainen tausta merkitsi kommunistisessa Vietnamissa automaattisesti ”porvarillisuutta”, sillä moni kiinalainen aiemmin oli paennut naapurimaahan Kiinan vallankumousta. Myös vanhemmat kiinalaissuvut edustivat Vietnamissa yläluokkaa, ja näin heidän asemansa oli erityisen vaikea. Kiinanvietnamilaiseksi tekeytymällä tosin muutkin pääsivät pakenemaan helpommin. Thúyn perheessäkin tämä identiteetti oli hieman tekaistu, tai kiinalaista taustaa löytyi vain kaukaa äidin puolelta.

Pakotarinaan liittyy muuttuva suhde tavaraan ja maalliseen omaisuuteen. Päästäkseen maasta pois pakolaiset joutuivat piilottamaan timantteja, kultaa ja seteleitä kekseliäisiin paikkoihin, ja näin moni hommasi itselleen tekohampaita, joihin pystyi piilottamaan timantteja. Timantit ja kulta eri ruumiin aukoissa olivat kestoteema, jonka sotilaat pikkuhiljaa oppivat huomaamaan. Thúyn piilopaikka oli vanhojen tekohampaiden pinkistä muovista sulatettu rannerengas, jonka sisällä oli timantteja.

Muuten naisen suhde tavaraan helpottui. Pakolaisena hän oppi kantamaan tärkeimpiä tavaroita mukanaan, eikä ole sen jälkeen kiintynyt omaisuuteen. Kertojan elämään mahtuu äkkiliikkeitä ja juurettomuutta, ammatinvaihtoja ja lyhyitä ihmissuhteita, usein ukkomiehiin. Sukulaissuhteet ja suhteet omiin poikiin edustavat kuitenkin pysyvyyttä, ja yksi kirjan teemoista (joista olisin voinut lukea lisää) oli suhde autistiseen poikaan, joka ei pidä turhasta kosketuksesta.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Thúyn paluun tarina, eli hän pääsi takaisin kotimaahansa töihin aikuisena, ja asui maassa kolmen vuoden ajan kansainvälisissä avustustehtävissä. Millaisia tulkintoja paikalliset tekivät hänestä, naisesta, jonka aksentti oli vääränlainen, ja jonka kehon kieli ei enää muistuttanut paikallista naista. Pohjois-Amerikassa opittu itsevarmuus ja ehkä myös epänaisellisuus liikkeiden tasolla tekivät hänestä omassa kulttuurissaan muukalaisen.

Ru ei ole tyypillinen, lineaarinen omaelämäkerta, eikä varsinkaan nyyhky/sankaritarina, vaan kypsä, runollinen, kaunokirjallisesti kunnianhimoinen ja loppuun saakka viimeistelty sanataidekoru. Hiomattomuuttakin tästä timantista löytyy, eikä se pyri miellyttämään suuria yleisöjä. Kirjailijan omien vaiheiden ulkopuolella huomioni kiinnittivät erityisesti kaksi teemaa, sukulaisten seksuaalinen hyväksikäyttö (joka pahenee ahtaissa asumisoloissa) ja vammaisen naisen asema. Thúy kertoo ikimuistoisesti seitsemännestä tädistään, jonka mielenterveysongelma on jättänyt hänet lapsen tasolle ja joka jää huolehtimaan äidistään vaikeissa olosuhteissa. Tämä tarina nostaa teoksen aivan eri tasolle kuin tyypillisen pakolaistarinan.

Lämmin kiitos Gummerukselle arvostelukappaleesta, sillä tämä on teos, jonka tulen lukemaan useampaan kertaan. Tässä oli jotain samaa kuin eräässä pakistanilaisteoksessa, josta päädyin joskus tekemään väitöskirjan. Tyylillisesti siinä on paljon ranskalaisen feministisen kirjallisuuden eleganssia, välillä koin lukevani palasia Marguerite Durasin teoksesta Rakastaja, vaikka teos ei käsittelekään valkoisen naisen ja kiinalaisen miehen salarakkautta. Varmasti se kuitenkin on enemmän postkoloniaali, eli etsii omaa ilmaisumuotoaan ranskalaisten kaanonien ulkopuolella. Huomattavaa kuitenkin on, että kirjailija kasvoi ympäristössä, jossa palvottiin ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja koloniaalisilla klubeilla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 47/196: Vietnam. Jos Algeria-osuus oli haasteessani toistaiseksi informatiivisin maateos, tämä romaani on ollut toistaiseksi elegantein. Iloinen olen varsinkin siitä, että se on suomennettu, sillä en olisi koskaan löytänyt teosta alkuperäisellä ranskan kielellä.

Mainokset

Hyvästijättö jumalatieteelle

kevätjää”En epäile, etteikö Jumalaa olisi olemassa. En vain välitä Hänen tarkoituksistaan enää hiukkaakaan, sillä Hän on ylittänyt sietokykyni rajan. Tunnen olevani yhden naisen valon ja pimeän taistelutanner, ja minun on suuriman osan ajasta mahdoton nähdä, miksi valon olemassaoloa pitäisi puolustella.”

Näin kirjoittaa Pauliina Kuokka omaelämäkerrallisessa romaanissaan  Kevätjää (Kirjapaja, 2014). Hän on kolmesti eronnut entinen pappi, nykyinen sosiaalityöntekijä, eteläsuomalaisesta pikkukaupungista. Kuokka päätyi nuorena aikuisena lähemmäksi evankelis-luterilaista kirkkoa hänen pikkuveljensä itsemurhan jälkeen, ja suruaikana päätyi vaihtamaan opintojensa suuntaa sairaanhoitajasta papiksi. Romaanissaan hän käy läpi sukunsa taakkoja fragmentaarisen kasvukertomuksen muodossa. Romaanin minäkertoja muistuttaa lähes identtisesti sitä kirjailijaa, jota romaanin julkaisun aikaan on haastateltu, mutta luonnehtisin teosta silti enemmän romaaniksi kuin omaelämäkerraksi siksi, että siinä käytetään joitain romaanitaiteeseen liittyviä etäännyttämisen keinoja.

Hankin teoksen kolmella eurolla Herättäjäjuhlien kirjatorilta, ja aloitin sen lukemisen juhlien aikana hiljaisessa tilassa odottaessa kännykän lataantumista. Kirja sopi juhlien tunnelmiin loistavasti, vaikka se ei herännäisyydestä kerrokaan. Mutta herännäisyyteen kuuluu uskonkriisien, epäilyksen ja epämääräisen ikävöinnin tunnustaminen, ja tässä teoksessa päähenkilön Jumalasuhde on juuri sellainen – rosoinen ja välillä vähemmän salonkikelpoinen.

Kirjassa kertoja jättää papin uran ollessaan kolmekymmentäviisivuotias. Muutenkin hän vaikuttaa hengästyttävän aikaansaavalta: hän opiskelee kolmea eri alaa, ehtii mennä naimisiin kolmesti, julkaisee esikoisteoksensa ennen ensimmäisen lapsensa syntymää ja ehtii olla töissä useassa seurakunnassa. Veljen traagisen poismenon jälkeen toinen suuri kriisi alkaa, kun hän muuttaa yhteen kolmannen miehensä, lapsensa isän kanssa. Luottotietonsa menettäneen jo ikääntyneen taiteilijan kanssa perheen arkeen hiipii krooninen köyhyys, joka muuttaa kertojan tapaa ymmärtää myös kirkon roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Teoksen henkilökohtainen kasvukertomus on koskettava, mutta sain eniten irti sen yhteiskunnallisesta tasosta. Naispappi kerää viimeisiä nauloja työuransa arkkuun tilanteessa, jossa hän joutuu peittelemään perheensä ahdinkoa. Jokaista työhaastattelua varten on ostettava edustavia asuja, kampaajalla on käytävä, ja lyhyiden sijaisuuksien aikana rahaa palaa aivan liikaa työlounaisiin ja mustiin sukkahousuihin. Hän selviää kyllä toimituksista ja saarnoista, mutta työyhteisön hyvinvointiin ja hallinnointiin kuluva aika turhauttaa häntä. Hän kokee, että seurakunta on olemassa enemmän sen työntekijöiden omaa puuhastelua varten kuin vaikka sen alueella asuvia asunnottomia – näiden häätämistä varten lähetetään ohjeistavia sähköposteja. Kun maailmalla on kasvavana trendinä tarjota yöpymistiloja kodittomille kirkkojen tiloissa, Suomen seurakunnissa tehdään laskelmia siitä, kuinka pidetään vartijaliikkeiden vääriin hälytyksiin meneviä kuluja aisoissa.

Jos olisin lukenut tämän teoksen vuonna 2014, olisin varmasti miettinyt vielä muutaman ylimääräisen kerran kirkon alan opintoihin hakemisen järkevyyttä. Harvat kirkon aloja edustavat (ehkä Kai Sadinmaata lukuunottamatta?) ovat onnistuneet pukemaan kirkon sisäisen kriisin näin osuvasti, ja Kuokkakin tekee sen teoksessaan jonkunlaisena sivutuotteena tai jälkikirjoituksena. Kirkkoa kritisoiva osuus on vain ohut juonne rikkaassa narratiivissa, ja kirjasta voi nauttia, vaikka ei olisi lainkaan kiinnostunut kirkollisverojen käyttötarkoituksista.

Henkilökohtaisella tasolla kirjassa puidaan muun muassa evakkotaustaa, ja siirtokarjalaisen mummon jättämää perimää. Veljen itsemurha on tarinan käänteentekevä kulmakivi, joka aiheuttaa kertojan perheessä aavekipua vielä vuosikymmenten päähän. Aikuisen lapsen huolehtiva ja lievästi läheisriippuvainen suhde vanhempiinsa nousee myös kantavaksi teemaksi. Teos kertoo myös lapsettomuudesta ja pitkien hoitojen jälkeisestä, äkillisesti nousevasta toivosta, joka ilmoittaa olemassaolostaan energiahoitajan pöydällä. Siinä pohditaan myös kysymystä, voiko kirkon palvelija synnyttää avioliiton ulkopuolisen lapsen – eli tutkaillaan seurakuntien asenneilmapiiriä. Mitä tarkoittaa ”esimerkin antaminen” muulle seurakunnalle, ja voiko kirkkoneuvostolla olla edelleen valtaa sanella kirkon paimenten naima-asioista?

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja se inspiroi minua taas jatkamaan omia kirjoitusprojektejani. Koin kirjan rakenteen hedelmälliseksi, vaikka paikoitellen, varsinkin romaanin alussa, tarinaa oli hieman työlästä seurata. Kerronnan draivi tiivistyy puoleenväliin mennessä ja todella koukuttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun naiseksi kasvamisen suht tavallisista kipupisteistä on päästy eteenpäin. Kirjan alkuosaan mahtuu suht tavallista, arkista ja helposti tunnistettavaa kerrontaa, ja 80-90-lukujen ajankuvaa, joka on yhteistä kaikille noina aikoina kasvaneille. Koin, että tarina kertojan teologisista opinnoista ja pappisurasta oli kuitenkin romaanin ”pihvi”, jota lukiessa koin oppivani eniten uutta.

Koska kirja on Kirjapajan kustantama, se ei välttämättä ole saavuttanut suurta lukijamäärää kirkollisten piirien ulkopuolella. Mielestäni tämä teos olisi voinut yhtä hyvin tulla suuremman kaupallisen kustantamon kustantamaksi, koska kielellisesti ja taiteellisesti teksti on kypsää ja ilmeikästä. Siinä käsitellyt kysymykset eivät ole millään muotoa vanhentuneet muutamassa vuodessa, ja varsinkin kysymykset kirkon tavasta kohdata köyhimmistä köyhiä ovat ehkä vielä ajankohtaisempia nyt kuin muutama vuotta sitten.

Jäin miettimään, kiinnostaako kirja sellaisia lukijoita, joiden suhde kirkkoon on etäinen tai sitä ei ole lainkaan. En osaa sanoa, mutta loppujen lopuksi sen pohdinnat parisuhteista ja äitiydestä ovat aika universaaleja, eli kertojaan voi samastua, vaikka itse pappeus ja sen aiheuttamat elämänkriisit eivät lukijaa kiinnostaisi. Tästä teoksesta on moneksi, ja sellaisenaan lunastaa kaikki onnistuneen romaanin tunnusmerkit.

Oman elämän Tuska-festivaaleilla

gustafsson pohjaHuomaan, että valitsen usein alitajuisesti samantyyppisiä kirjoja luettavaksi peräkkäin. Heti Saara Turusen Sivuhenkilön jälkeen eteeni pompsahti Laura Gustafssonin omaelämäkerrallinen romaani Pohja (Into, 2017). Gustafssonin esikoisteos Korpisoturi oli vahva lukuelämys – jopa niin vahva, että minun piti lukea se kahdesti ennen kuin uskalsin blogata siitä.

Turusen ja Gustafssonin toisten teoksien välillä on se yhteys, että niissä kuvataan teatterikoulusta valmistuneiden nuorten naisten angstista elämää Helsingissä. Tyylilaji on molemmissa erilainen, Turusen teksti on humoristisempaa, kun taas Gustafsson kirjoittaa postmodernin kokeilevasti. Turunen käsittelee teoksessaan pariutumispulmia, sinkkuutta ja lapsettomuutta, kun taas Gustafssonin kertoja on pienen lapsen äiti, eronnut ja seksuaalisesti hyvin viriili.

Teos tuntui sellaiselta, johon olisin varmasti rakastunut nuorempana, sillä siinä kuvataan rehellisen raa’asti mielenterveyden järkkymistä, itsetuhoisuutta, päihteiden liikakäyttöä ja syömishäiriöitä. Meininki on vahvasti samansuuntaista kuin Sofi Oksasen alkutuotannossa, sillä erotuksella, että tässä kertoja on äiti ja vastuussa toisesta ihmisestä. Ja tällä äidillä on huoli omasta selviytymisestään vanhempana, niin masennuslääkkeitä käyttäessä kuin ilman niitä.

Seksuaalisuus on kertojan keskeinen ilmaisukanava, mutta myös jatkuvan tuskan lähde. Hän on ollut jo nuoresta saakka poikkeuksellisen paljon kaikenmoisten stalkkereiden ja ahdistelijoiden ympäröimänä. Samalla hänen asiakkuutensa sukupuolitautien polilla alkaa muodostua suureksi rasitteeksi. Heikossa taloustilanteessa hän on iloinen päästessään opiskelevan seksuaaliterapeutin harjoitteluasiakkaaksi. Kuitenkin hän on jo aiemmissa terapiasuhteissaan oppinut valehtelemaan taidokkaasti, eikä ole varma siitä, toimiiko sanallinen terapia hänen tapauksessaan lainkaan.

Arvostan tätä teosta sen rehellisyyden ja monisyisen analyysin (myös yhteiskunnallisen) vuoksi, mutta taas kerran se taisi osua väärään saumaan, eli en pystynyt juuri nyt keskittymään kunnolla fragmentaariseen kerrontatyyliin. Voi hyvinkin käydä niin, että palaan teoksen pariin uudestaan, ja revin taas uusia merkityksiä toisella lukukerralla. Juuri nyt teksti tuntui minun lukijan positiostani liian terapeuttiselta ja tunnustukselliselta. Tosin juuri teoksen nimestä voi päätellä, että se kuvaa oikeasti koettua kriisiä – ja että sen lukeminen voi toimia tärkeänä vertaistukena samansuuntaisten ongelmien kanssa eläville.

Mielenterveyden kommervenkit nousivat minulle tämän teoksen vahvimmaksi anniksi. Varsinkin jäin pohtimaan tuota lääkeriippuvuutta, ja masennuslääkkeiden vaikutuksia rintaruokittavaan vauvaan. Myös ristiriitaisten diagnoosien ja itsediagnoosien ”vuoropuhelu” jäi mieleen, ja tuntui hämmentävältä.

Mikään helppolukuinen tai vahvasti emotionaalinen, helposti samastuttava terapiakirja Pohja ei kuitenkaan ole, vaan sen kaunokirjallisten ambitioiden vuoksi se vaatii lukijalta kiinnostusta maailmankirjallisuuteen ja feministiseen teoriaan. Tämä ulottuvuus pelastaa teoksen vajoamasta liialliseen synkkyyteen ja introspektioon. Koin, että noita kirjallisia pohdintoja olisi jopa voinut olla teoksessa lisää.

Pohjaa suosittelen kaikille niille, jotka ovat juuri heränneet vieraasta sängystä väärän ihmisen vierestä, eivätkä oikein tiedä, mihin sieltä suuntaisivat neuvoa-antavalle. Keskeneräiseen elämään, keskeneräisille ihmisille, eli takuuvarmasti meille kaikille, ainakin jossain vaiheessa matkaa.

Lupakirja omannäköiseen elämään

snellman-antautuminenOujeah, Anja Snellmanilta näyttää tulleen jopa kaksi uutta teosta viimeksi lukemani koskettavan Pääoman (2013) jälkeen! Viime yön unettomina tunteina tutustuin Antautumiseen (WSOY, 2015), ja samassa imussa olisi hyvä lukea myös Lähestyminen (WSOY, 2016), sillä molemmat teokset tuntuvat olevan kirjailijan psykoterapeuttisen opiskelun tuotoksia.

Kunnioitan Snellmania siitä, että hän on hankkinut itselleen uuden ammatin melko kypsässä iässä ja laajentanut toiminnan kenttäänsä huomattavasti. Vaikka Antautuminen on hyvin henkilökohtainen, proosarunon kaltainen teos, sen rivien välissä näkyy syvällinen perehtyminen psykiatrian ja neurologian uusiin tuuliin. Keskustelut erityisherkkyydestä voidaan Suomessa edelleen kategorisoida huuhaatieteiden ja rajatiedon alueille, vaikka Highly Sensitive Person lienee USA:ssa jo kelpo diagnoosi. Kyseessä ei ole vamma, sairaus, vaan syntyperäinen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään.

Snellmanin päähenkilö Anu/Anja kokee koulukiusaamista sosiaalisen kömpelyytensä vuoksi. 60-70-lukujen vaihteessa kirjanoppinut psykiatrin poika osaa jo haukkua häntä Aspergeriksi – itse olen kyseisen termin oppinut vasta 1990-luvulla. Snellmanilla erityisyys ei kuitenkaan esiintynyt tyypillisen Aspergerin syndroomasta kärsivän lailla: hänellä ei esimerkiksi ole ollut pakkomielteenomaisia kiinnostuksen kohteita, paitsi ehkä kirjoittaminen ja kirjallisuus. Erityisherkkyys on ilmennyt enemmän sosiaalisina pelkoina ja uupumisena sosiaalisissa tilanteissa, haluna paeta Humhum-maahan. Vasta kuusikymppisenä hän onnistuu kirjoittamaan itselleen lupakirjan olla menemättä ruuhkaisiin automarketteihin. Ylipäänsä teoksen pääteemana on vapautuminen ns. ”normaalielämän” kahleista.

Tunnistan kirjasta niin paljon itseäni, että nauran partaani. Tosin kaikki tuntemani lapset ovat olleet erityisiä, kaikilla on taatusti ollut pelkoja ja sosiaalisia rajoitteita, omituisia mieltymyksiä. Muistan omasta varhaislapsuudestani erityisesti aistiherkkyyden ja siihen liittyvät pelot ja inhot. Pelkäsin mm. pölynimuria kuten koiranpennut, voimakkaita hajuja (järkyttävimmät olivat visiitit navettaan ja sikalaan) enkä voinut sietää kurahousujen käyttöä, jota vastaan kapinoin niin pitkään, että hoitotädit antoivat periksi. Snellman antaa myös lukijalleen luvan piirtää oman ihmiseksi kasvunsa karttaa, tapahtuipa se sanallisesti, kuvallisesti tai minkä tahansa muun median kautta.

Jossain vaiheessa kyllästyin kappaleiden listanomaisiin otsikointeihin, kuten ”UjohippiErikoisuudentavoittelijaHyypiöFriikki”, vaikka tämän tyyppiset nimeämiset ovat tulleet tutuiksi Snellmanin aiemmistakin teoksista. Hän ilmeisesti tavoittelee jonkinlaista automaattikirjoituksen tai -puheen tilaa, joka lasten ja nuorten päiväkirjoissa ja lappusissa voisi näyttäytyä noin. Kielellisesti nuo listat ovat humoristisen huikeita, mutta vievätkö ne tekstiä olennaisesti eteenpäin, siitä voi olla montaa mieltä.

Snellman on kertonut haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa samasta aiheesta humoristisemman teoksen. Itse löysin tästäkin valtavasti voimaannuttavaa huumoria, joista ehdottomasti osuvin oli heitto ”toisen polven evakkoudesta”, joka voisi tuottaa ”alkavan slaavilaisen melankolian” diagnoosin. Hauskuttava titteli oli myös PunkinPapitar, jollaisena en itse kirjailijahahmoa muista, koska olin Sonja O:n ilmestymisen aikaan liian nuori seuraamaan kirjallisuuskeskusteluja. Punkin papittaren linnoittautuminen Ylioppilastalon nurkkaloosiin nuoren tohtori-Maran kanssa kaatamaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonia oli myös hehkeän itseironinen episodi – missiona oli saada ”änkyrät” ja ”tuhnut” ulos koloistaan osoittamaan surkeutensa. Tiettyjen tuokiokuvien vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikka lukija ei olisi niin kiinnostunut mielenterveydestä.

Kirja muuttuu raskaasta syväanalyysista elämäniloiseksi tulitukseksi loppua kohti. Varsinkin kuvaukset matkoista Kreetalle ja Intiaan nostattivat tunnelmaa. Kultaisen Perheen uhka hajota on myös loppua kohti todellinen pelko, sillä kertoja kokee syyllisyyttä siitä, etteivät lapset automaattisesti rakastu äidin uuteen kumppaniin. ”Eronneiden ja karanneiden” taiteilijoiden liitto ei tässä esiinny auvoisana shangri-lana, vaan kipeänä kasvun paikkana, kun pariskunta luimuilee lapsiltaan ja lähipiiriltään pitkillä koiralenkeillä.

Olen fanittanut Anja Snellmania yli 20 vuoden ajan, mutta läheskään kaikki hänen teoksensa eivät ole kolahtaneet minuun, ja jonkun olen jättänyt kesken. Antautuminen on minun listallani hänen huipputeoksiaan, vaikka ei välttämättä sanataiteen näkökulmasta. Uskon, että tästä kirjasta on iloa ja apua hyvin sekalaiselle seurakunnalle. Missään nimessä en mainostaisi tätä itseapuoppaana, sillä kirja on paljon kriittisempi ja rakentavampi kuin mikään kaupallinen onnellisuusmanuaali, mutta se tarjoaa lupalapun oman polun etsimiseen ja liian tiukkojen haalareiden riisumiseen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirja lisää hyvinvointiasi”.

Abloy-avaimen kutkuttava mysteerio

taivaanvartijatNuori, vastavalmistunut taiteilija saa ensimmäisen suuren tilaustyönsä lapsuuden kotiseurakunnastaan, jonka uuteen kirkkoon kaivataan alttaritaulua. Rakenteilla olevan kirkon ikkunoista mies näkee lapsuutensa sienestysmetsän, mutta seurakunnan paimenet aiheuttavat hänessä vieraantumisen hetkiä polvirukouksineen ja muine pönöttävine eleineen.

Kuluu vuosikymmen. Taiteilija kiertää maailmaa keräten mainetta ja kunniaa. Ja taas taivaanvartijat kutsuvat häntä maalaamaan pyhyyttä, tällä kertaa maan pääkaupungin itäiseen lähiöön. Taiteilijalla on päässään itsepäinen kuva, jossa seikkailee valaan kokoinen Abloy-avain ja jonka värimaailma on kirkkoneuvoston jäärien mukaan masentavan talousvihreä. Avaimeen kuitenkin liittyy mysteerio, joka avaa niin taiteilijan omaa, sisäistä sielunmaisemaa kuin taidehistorian saloja, unohtamatta suomalaisen luterilaisuuden kinkkisiä solmukohtia.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (Otava, 2013) on harvinaisen fokusoitunut kuvaus kahden maalauksen syntyhistoriasta. Samalla se tiivistää nuoren taiteilijan elosta reilun vuosikymmenen 70-luvun puolestavälistä 80-luvun loppuun. Kirkkotaiteen kavalkadin lisäksi se kertoo taiteilijanuran kansainvälistymisestä ja oman kulttuurisen taustan hyväksymisestä – eihän pohjoisuus lähde miehestä jynssäämälläkään. Tosin Väisäsen lempeään maailmankuvaan ei kuulu menneisyyden pois jynssääminen; päinvastoin teoksessa pyritään ymmärtämään ja hyväksymään uskonnollisuuden värittämä lapsuus ja masentava altistuminen sunnuntaitaiteelle.

mikaelinkirkko_3_1024Väisänen kuvaa maalaamisen fyysisyyttä nautinnollisesti. Kontulassa hän pystyi keskittymään maalaamiseen paremmin öiseen aikaan, ja aamuisin kirkkoherra kävi vaimoineen tuomassa väsyneelle maalarille aamiaista todellisena kristillisenä elkeenä. Samoin Ouluun menevää triptyykkiä kuljetettaessa Väisänen kokee häivähdyksen jumalaisesta armosta Joutsan Vitostuvalla, jossa kahvilan omistaja tarjoilee tuttavalleen kuljetusliikkeen miehelle erityistä muikkuruukkua tiskin alta. Luomisprosessiin kuuluu myös jälkipyykki kirkkojen avajaisissa voileipäkakkujonoissa ja muun yleisöpalautteen muodossa. Häävarauksia Kontulan kirkkoon tehtiin taulun valmistuttua poikkeuksellisen vähän. Väisänen miettiikin, pitääkö onnistuneen alttaritaulun näyttää hääkuvien romanttiselta kulissilta – onko hänen Abloy-avaimensa pilannut joidenkin häiden tunnelman arkisuudellaan ja karuudellaan?

Pidin teoksessa erityisesti tukholmalaisen Gretan hahmosta, josta tulee nuoren taiteilijan ensimmäinen mesenaatti. Arrogantti ja suorapuheinen vanha nainen kutsuu nuoren Anteron luokseen illallisille, joissa avataan henkimaailman ja antroposofian saloja. Gretan hautajaisissa vuosikymmen myöhemmin Antero pohtii, miksi ruotsalaiset osaavat surrakin niin sivistyneesti ja empaattisesti. Pohjoisen Suomen jörö tunneilmaisu on kuitenkin hänelle tutumpaa. Maailmalta tultuaan hän kuitenkin ottaa tavakseen käydä kertomassa kuulumisiaan isänsä haudalla, mikä ei liene tavallisinta suomalaista hautausmaakäyttäytymistä. Hautausmaamonologi toimii tekstissä jonkunlaisena välitilinpäätöksenä – ei synninpäästönä, vaan huoahduksena.

Teos on täynnä aistillista ilotulitusta, ei pelkästään kuvataiteellisesti, mutta myös musiikillisesti ja lihallisesti. Väisänen kuvaa nuoruutensa ihmissuhteita taloudellisesti, mutta mieleen jäi kuvaus kahden miehen kömpelöstä rakastelusta karhujen pyöräilynä. Nuorten homomiesten mahdollisesti häpeästä johtuviin itsemurhiin viitataan myös, mutta teos ei ole leimallisesti kuvaus seksuaalisuudesta eikä gay-kulttuureista. Teos jättää vaikutelman taiteilijasta, joka on melko varhaisessa vaiheessa tullut sinuiksi itsensä kanssa ja löytänyt elämäänsä rytmin ja tasapainon. Ehkä teos avautuukin parhaiten henkisen kasvun näkökulmasta, ja sellaisena pystyy puhuttelemaan monenlaisia yleisöjä.