Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Tiikerikakkua ja tamburiinikasvatusta

Teos: Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018)

Kohta viisikymppinen uraohjus Mirjami on tottunut saamaan haluamansa: ihannepainon, ylennyksiä, alati kiinnostavampia projekteja ja rakastajan, jonka kanssa nauttia neljän lajin illallisista uusimmissa trendiravintoloissa. Hän ei ole tottunut kuulemaan muistutuksia iästään, mutta eräänä päivänä hänet ulkoistetaan firmastaan tarpeettomana. Samaan aikaan pikkusisko Irmeli kuolee kaukana Pohjanmaalla ja hän menettää työsuhdeasuntonsa. 

Anneli Kanto tunnetaan paremmin suurten ja raskaiden historiallisten romaanien luojana, ja siksi on hassunhauskaa löytää hänet uudesta roolista chicklit-kirjailijana. Ihan pähkinöinä voisi edustaa tämän genren sisällä alalajeja bitch lit ja business lit – siksi, että kertojan suhde synnyinseutuunsa on poleeminen, ja siksi, että se avaa työelämän uusia haasteita ilkikurisen kriittisestä näkökulmasta. Mirjami on bitch, koska hän ei helpolla sopeudu maailmaan, jossa naisen kyvykkyyttä mitataan hänen leivontataidoillaan ja jossa aikuiset naiset suostuvat edelleen nöyryytetyiksi hikijumpassa, joka muistuttaa pahasti ala-asteen liikuntatuntia. Sitä, jossa opettajalla on kädessään tamburiini. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on käynyt läpi sekä tamburiininöyryytyksen että aerobicin maailmanennätyskisat, joten olen otollista kohderyhmää tälle teokselle. Pohjanmaa-haastetta olen jo läpikäynyt blogissani aiemmin, joten tällä kertaa keskustelu kropsusta ja sinsallasta tuntui jo kotoisalta. Paikalliset kutsuvat pizzaa italiankropsuksi, ja näyttäytyminen miesseurassa paikallisessa pizzeriassa ei todellakaan jää kyläläisiltä huomaamatta. 

Teoksessa on vahva maahanmuuttajateema, sillä Mirjamin sisko Irmeli on ollut aktiivinen paikallisessa vastaanottokeskuksessa – niin aktiivinen, että hän on löytänyt rinnalleen itseään nuoremman irakilaisen miehen, Salimin. Irmelin kuoltua Salim ottaa Usva-tyttären kasvattajan roolin, ja onnistuu siinä paremmin kuin Mirjami, joka on tytön virallinen huoltaja. Kirja hiertää mukavasti persujen näkemyksiä keski-ikäisistä naisista vokkien matupatjoina – tätä aihiota voisi jopa pitää poliittisesti epäkorrektina, mutta Kanto osaa käsitellä sitä arkisesti ja hahmoja kunnioittaen. 

Pääteema kirjassa on kuitenkin maaseudun ja kaupungin mentaliteettierot. Pohjanmaan näkökulmasta tätä teemaa ovat äskettäin käsitelleet muun muassa Satu Vasantola ja Henna Helmi Heinonen suurissa ja vakavissa sukuromaaneissaan. Nämä teokset ovat järkäleitä, mutta Kanto lähestyy samaa teemaa kevyemmin. Olin jopa hämmentynyt kirjojen samansuuntaisuudesta, mutta tässä liikuttiin ehdottomasti kepeimmissä tunnelmissa. 

Pidin kirjassa eniten sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun liittyvästä parodiasta, sillä Mirjami oli taidokas sossuslangin imitoija. Lastensuojelun ja vanhusten omaishoidon tilanteeseen kirjassa otetaan rivien välissä jopa enemmän kantaa kuin turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Kirjassa on siis aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka ei kuitenkaan iske päälle saarnan tai tilityksen muodossa. 

Ihan pähkinöinä on nopealukuinen, nokkela ja arkinen teos, jota suosittelen varsinkin niille, jotka ehtivät lukea vähemmän. Kirja soveltunee keski-ikäisille naislukijoille, ja varsinkin niille, joilla on omakohtaista kokemusta maaseudusta. On myös kiinnostavaa huomata, että Karistolla on kaksi uutta chicklit-tekijää, jotka molemmat ovat kirjoittaneet myös vakavampaa proosaa ja joiden teemoissakin on paljon yhteistä. Eli jos pidät tästä teoksesta, voin myös suositella Amanda Vaaran tuotantoa. Molemmissa kasvatetaan kanoja ja tuskaillaan pienyrittäjyyden sudenkuopissa. 

Maahaasteessani olen nyt rastilla 4/196: Suomi. 

Kuumaa huumaa Brexitin aikakautena

WalshRosie Walsh (s.1980) on brittiläisen chicklitin tuore lupaus, jonka esikoisteos Hän lupasi soittaa (Otava, 2018, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) lupaa hieman enemmän suomenkielisenä versiona kuin The Man Who Didn’t Call. Tartuin kirjaan randomilla, lukematta kunnolla edes kansitekstiä, ja pääsin kirjan imuun vaivattomasti ahmien sen yhdessä illassa.

Yritän nyt kirjoittaa teoksesta jotain paljastamatta sen juonta. Teoksen perusasetelmaan kuuluu eronnut keski-ikää lähestyvä Sarah, joka on omistautunut työlleen Los Angelesissa. Hänellä on tapana käydä joka vuosi kuukauden lomalla vanhempiensa luona Englannissa, ja viimeisellä reissullaan hän kohtaa Eddien, joka kääntää viikossa naisen elämän päälaelleen. Mutta Eddie ei soita, vaikka on luvannut soittaa, eikä Sarah pääse eroon pakkomielteestään jäljittää miestä.

Tällaisenaan asetelma on melko tyypillinen ja arkinen, ja lähes joka lukija pystyy samastumaan tilanteeseen, sillä kukapa ei olisi kohdannut tyyppiä, joka fantastisten treffien jälkeen teki oharit. Teos kyllä kehittyy erikoisempaan suuntaan, ja juoni pysyi ainakin tämän lukijan päässä loppuun saakka ennalta-arvaamattomana. Listaan ensin asioita, joihin teoksessa viehätyin ja jotka pitivät minut otteessaan:

*Ystävyyden dynamiikka rakkaustarinan keskellä: Molemmilla päähenkilöillä oli todella juurevia ystäviä, joiden elämistä sai lukea lähes yhtä paljon kuin päähenkilöiden. Varsinkin yhteiset koulumuistot ja koulukiusaaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi, sillä kirjassa tehdään vierailu kauhujen yläasteelle.

*Sarah’n työuran kuvaus: Rakastan klovneriaa, ja olin myyty sairaalaklovnien työn kuvauksesta, johon mahtui myös aimo annos tämän suht uuden ammatin historiaa. Sinänsä tämä teema oli hieman erillinen muusta tapahtumisesta, mutta kuvasi Sarah’n sisäistä maailmaa ja surutyötä erinomaisesti.

*Luontosuhde ja Cotswoldsin paikallisen elämän kuvaus: En ole koskaan käynyt tässä osassa Britanniaa, ja vaikka paikalliseen elämään mahtui myös tunkkaista sisäsiittoisuutta, Walsh todella osasi rakentaa romanssilleen juurevat puitteet. Eddien navetta asuinpaikkana oli maaginen, ja henkilöiden side lapsuutensa maisemaan koskettava. Lintukirjojen lukeminen pääsi oikeuksiinsa, ja luulen, että juuri tämä ulottuvuus viehättää suomalaisia lukijoita.

*Mielenterveyden ja surutyön risteyskohdat: Teos on vahvasti mielenterveyspainotteinen, sillä päähenkilöillä ja Eddien äidillä on kaikilla ollut pitkä historia ”lanttumaakarilla” käymisessä. Pojan ja äidin omaishoitokuviot tuntuivat uskottavilta, ja kirja tarjosi myös ikkunan Britannian mielenterveyspalveluihin. Jäin miettimään surutyön, traumaattisten kokemusten ja ”oikeiden” mielenterveysongelmien suhdetta.

Lukukokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää suitsutusta. Kirjan juoni todella piti minua otteessaan, mutta jossain vaiheessa sen melodramaattisuus alkoi jo huvittaa. Kalifornian nykyisyyteen sijoittuvat osiot menivät reippaasti amerikkalaisen saippuaoopperan puolelle, ja sekin, että Sarah laitettiin asumaan kaikista maailman kaupungeista juuri Losiin, tuntui lähinnä kaupalliselta strategialta.

En yleensä pidä teoksista, joissa seikkaillaan useassa suurkaupungissa, ja tässä Lontoo-Los Angeles-kuvio tuntui aivan liian ilmiselvältä ja nousujohteiselta. Toki Lontoossa ja Losissa löytyy miljoonia potentiaalisia lukijoita tämän kaltaiselle teokselle, mutta tällainen asetelma tarjoaa helpointa mahdollista viihdettä laiskalle lukijalle. Onneksi teokseen mahtui myös maalaiselämää ja brittirealismia, ja varsinkin omaishoidon teema tasoitti sen maanista nousukiitoa.

Löysin tästä teoksesta eniten yhteisiä viboja ruotsalaisen Lina Bengtsdotterin dekkari/trilleri Annabellen kanssa, jossa myös seikkaillaan teiniangstin keskellä tuppukylässä ja jossa päähenkilön äidillä on vakavia mielenterveysongelmia. Lukemistani tämän genren brittikirjailijoista (otokseni on rajallinen) teos muistutti ehkä eniten Jojo Moyesin tyylistä, tosin Moyes on tarinankertojana maanläheisempi.

Jotenkin teos jäi mielessäni kuvaamaan Britannian nykytilaa ja Brexit-draamaa, vaikka sen sankarit eivät aistivoimaisen kiihkonsa keskellä muistaneet edes kysyä, kumpaa linjaa he kannattavat. Tässä maailmalla uraa tehnyt konferenssien keynote-puhuja palaa maahan, ja kotikaupunkiin, jossa ihmisillä on paljon pienempiä, arkisempia huolia, eikä toimeentulokaan ole hääppöistä. Koulun vessassa juoruilevat entiset kiusaajat eivät ole pahemmin poistuneet kotinurkiltaan, ja varsinkin heidän maailmankuvansa on varsin suppea. Paluumuuttajan saagana teos onkin uskottavampi kuin rakkausmelodraamana.

Kuka tekisi seniorinsuojeluilmoituksen?

vihainen leskiMinna Lindgrenin Ehtoolehto-näytelmä hurmaa paraikaa massoja Pyynikin kesäteatterilla, ja saatan itsekin harkita lippuun investointia, vaikka oikeasti varaa ulkoiluun ei nyt ole. Olen Ehtoolehto-trilogiasta lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta sarja on jäänyt mieleeni puhuttelevana huumoripläjäyksenä. Se kuuluu myös harvoihin teoksiin, joista olen keskustellut aivan tuntemattomien kanssa turuilla ja toreilla – asunhan ihan asiallisen palvelukodin naapurissa, ja tapaan virkeitä seniorikansalaisia lähes päivittäin.

Tänään tartuin sitten Lindgrenin uusimpaan teokseen, Vihaiseen leskeen (Teos, 2018). Olen lukenut siitä joitain kanssabloggareiden arvioita, ja huomannut, että se on kerännyt vaihtelevampia reaktioita. Ja kuten nimestäkin arvata saattaa, Vihainen leski ei ole pelkästään humoristinen teos. Tai sen huumorin sävy on hieman erilaista kuin sarjassa, jossa päähenkilöt ovat pääasiallisesti yli 90-vuotiaita.

Minä kyllä pidin aivan valtavasti romaanin kaikista seniorihahmoista. Päähenkilö Ullis Rauskio on vastikään jäänyt leskeksi 74-vuotiaana; eläkevuosien alkuaika on mennyt aivoinfarktista toipuvan alkoholistimiehen omaishoitajana, eikä hänellä ole lainkaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ullis on tehnyt kovasti työtä hammaslääkärinä, kasvattanut kaksi lasta suurella pieteetillä ja maksanut espoolaisen rivitaloidyllin lainaa pois. Suhde lapsiin on kompleksinen, eikä hän varsinkaan pidä heidän uudesta tekopirteästä asenteestaan miehen kuoltua.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kai murtuvista käsityksistä vanhenemisesta, sillä tämän päivän seitsemänkymppiset ovat aivan eri porukkaa kuin samanikäiset kohtalotoverinsa pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Maan elintaso ja koulutustaso ovat nousseet dramaattisesti yhden sukupolven aikana, ja tämän päivän seiskakymppiset eivät välttämättä miellä itseään lainkaan vanhuksiksi, eikä edes senioreiksi. Vaikka fyysisiä vaivoja ilmenee suuremmalla osalla, he elävät maailmassa, jossa kulutuskansalaisuus ja uudet kehonmuokkaamisteknologiat lupaavat ikuisen nuoruuden illuusiota.

Ulliksen viha on raivokasta vapaustaistelua, johon kuuluu pidäkkeetön kiroileminen ja tuurijuoppous.  Uudet, vanhat somesta löytyneet ystävät Hellu ja Pike ovat jo ennen Ullista harrastaneet päiväkännejä S-etukorttikuoharin voimin, ja Piken juominen alkaa olla jo riskirajat ylittävää. Ullis tosin ei voi ymmärtää keski-ikäisten lastensa äkillistä huolta äidin sosiaalisesta elämästä, kun muistaa, kuinka kiltisti hän itse suhtautui näiden teinikännien örvellykseen. Raivo siis kohdistuu ensisijaisesti lapsiin, ja minusta teos kuvaakin oivallisesti irtiottoa kliseisestä äitiydestä ja mummoudesta.

Kirjassa oli paljon lifestyle-tyyppisiä pikku havaintoja, joista en ole ollut tietoinen, kuten hopeapornosta (japanilainen keksintö?). Gudrun Sjödenin värikkäät muotiluomukset toki tunnen (koska itsekin kuulun jo kulttuuritätiosastolle), mutta en tunnista muita eläkeläishippien muotibrändejä. Lähipiiriini ei kuulu Ruska-astioista orgasmeja saavia kolmikymppisiä hipstereitä, mutta alkaa jo harmittaa, että olen roudannut monia perintöastioita kirppikselle tai hyväntekeväisyyskeräykseen.

Vihainen leski ei saavuta aivan samaa yhteiskunnallisen terävyyden tasoa kuin Ehtoolehto-sarja. Tämä on pienempi tarina, joka keskittyy enemmän yksityiselämään kuin yhteiskuntaan. Toki myös Ullis saa kokea karmivan tutustumisvisiitin palvelutalo Finaaliin, mutta holhoavat lapset eivät onnistu ylipuhumaan häntä hoivapaketin kannattavuudesta.

Teoksen kielenkäytöstä voidaan olla montaa mieltä. Ulliksen runsas kiroilu voi hyvin kuvastaa ”toisen teini-iän” kapinavaihetta, mutta itse koin voimasanojen runsauden vesittävän kerrontaa. Vähempi olisi ehkä ollut enempi, strategisesti sijoitettuna.

Teoksen näkökulmissa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani toisen vanhuusaiheisen teoksen, Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin (2018) kanssa, jonka päähenkilö Aino Ritari edusti vielä eksentrisempää mummohahmoa. Molemmissa ainakin käsiteltiin seniori-iän seksuaalisuutta reippain ottein. Uskoisin, että molemmat teokset ovat vedenjakajia, eli ne saattavat ihastuttaa tai vihastuttaa.  Minua molemmat kyllä naurattivat, mutta romaanitaiteen näkökulmasta molemmissa tuntui juuri kielellinen ulottuvuus hieman ontuvan.

Dystopiaa Runebergin poluilla

IMG_1581Kirjoitan nyt arvion romaanista, jonka sisällöstä en ymmärtänyt paljoa. Hyvin suurella todennäköisyydellä teos olisi jäänyt minulta kesken, jos en viettäisi rahatonta viikkoa. Ja minulla on ollut myös ikävä taipumus leimata yli hilseen menevä sanataide tekotaiteeksi, vaikka tällaisia leimoja taiteellisten artefaktien kansiin yleensä iskevät vain kansallismieliset populistit. Nyt en kuitenkaan niin tee, varsinkin luettuani romaanin syntyprosessista.

Matias Riikosen romaanissa Suuri fuuga (Aula&co, 2017) maailmanloppua odotetaan ja ennustetaan Ruovedellä. Runebergin varjo seuraa nyky-yhteiskunnan traagisia kasvatteja lehmipoluilta kylän ainoaan karaokebaariin, jossa sirkustirehtöörinä häärää parrakas Gösta. Meno tihenee leirintäalueella, jossa syksy- ja talvikaudellakin asuu osatonta väkeä. Teinityttö Saana on joutunut muuttamaan sinne sijaisperheensä kanssa, ja siellä telttailee myös kuollutta muinaissuomea puheessaan viljelevä folkloristiikan opiskelija Riepupoika.

Riikonen kertoo Ruovesi-lehden haastattelussa (7.5.2017) ihastuneensa paikkakuntaan Oriveden opiston välivuotena ja palanneen paikkakunnalle tekemään taustatöitä romaaniaan varten useampana vuonna. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole aiempaa sidettä paikkakuntaan. Tästä näkökulmasta teos avautui minulle erikoisena tutkimusmatkana. Ja jaan kirjailijan kanssa ahdistuneen nostalgian tyhjenevän maaseudun tilanteesta.

Romaanin kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella syrjäytyneet normiyhteiskunnan meiningistä. Tyylilaji on dystooppinen, ja aika-akseli on tässä päivässä tai välittömässä huomisessa. Ruovedellä on edelleen terveyskeskus pystyssä ja kaikista vähäosaisimmat jumittavat kirjaston tietokoneilla. Kirkon kellotapulissa pidetään kahvilaa, joka on välillä öisinkin auki. Syksyn kulttuurielämän huipentuma on mystinen kirkkokonsertti, jonka orkesteri on tuntematon.

Riikonen rakentaa juonta Beethovenin fuugan tahtiin, ja fuugahan merkitsee musiikkiterminä pakoa. Kertojia teoksessa on useampi, avainhenkilöitä kai viisi, ja romaanin rakenne on kovin pirstaleinen. Lukija joutuu tekemään työtä erottaakseen äänet toisistaan; dialogiosuuksissa sekaannus voi olla tahallista.   Useammalla henkilöllä on valtava luennoinnin tarve, joten he pitävät pitkiä ”tieteellisiä” monologeja tekoälystä, dominaskenen kehityksestä, paikallisista perinnetietäjistä ja jopa Titanicin uppoamisesta. Moninaisiin autismin kirjon häiriöihin tässä myös viitataan, ja ne saattavat olla syy, miksi pörröpukuun pukeutunut omaishoitaja Karhu ja omaa hajuaan kammoava Riepupoika eivät ole koskaan valmistuneet yliopistosta.

Jos kirjaa lukee yliempaattisen sosionomikokelaan näkökulmasta, henkilöhahmojen kohtalot voivat yksinkertaisesti muljauttaa sydämen tolaltaan, mutta tällaiseen lukuasentoon teksti ei kutsu. Ympärillä ei tunnu olevan yhteiskuntaa, joka ottaisi näistä yksinäisistä desperadoista kopin. Kauhu on heillä pään sisällä enimmäkseen ilman päihteitä. Saanan sijaisisä Jussin nettiseksiriippuvuus on lopulta tässä sapluunassa helpoiten avautuva poikkeavuus. Varsinkin Karhun tilitykset parisuhteen romahtamisesta olivat hyytäviä, samoin hänen tapansa analysoida mummonsa käsillä olevaa regressiota.

Kirjassa pelehdittiin ruumiin eritteiden kanssa sen verran ahkerasti, että Jouko Turkka arvostaisi tätä teatteripilvensä päältä. Muutenkin tunnelma oli kauttaaltaan märkä ja tuulinen: kirjaston koneiden osia heitellään ikkunasta sateeseen vettymään, mutta Riepupojan vaatteita kuivataan välillä päiväkodin kuivauskaapissa. Yhteiskunta sinnittelee edelleen päiväkodin, terveyskeskuksen ja kirjaston muodossa, mutta ihmisten heitteillejättöön ei enää ole olemassa turvaverkkoja – muita kuin se karaokebaari ja Göstan lämmittämä yhteissauna.

Riikosen käyttämä kieli (varsinkin muinaissuomen hautausmaa) ja pitkät monologit hämmensivät minua lukijana niin, etten osaa muodostaa pysyvää vaikutelmaa kirjasta yhden lukeman perusteella. Tämän askarvaimon hurstiin jäi silti pesimään merkillinen tuuhku, eli kirjan partikkelit jäävät elämään omaa elämäänsä minussa.

En ole dystopioiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttaja, joten en ehkä kuulu teoksen ensisijaiseen kohderyhmään. Minusta teoksen perusasetelma ja rakennusainekset olivat kutkuttavat, mutta koin, että fuugan rakenteen uskollinen jäljittely saattaa toimia joillekin ymmärtämisen esteenä. En koskaan usko, että ”selkeyttäminen” olisi oikea ratkaisu, kun kyseessä on kokeileva kaunokirjallisuus, mutta tämäntyyppisen tekstin luojan on oltava valmis tyytymään pieneen (ja toivon mukaan innokkaaseen) faniporukkaan. Tätä ei hankita äitienpäivälahjaksi Pihtiputaan (eikä varmaan Ruovedenkään) mummolle, mutta ehkä juuri siinä, että muutakin julkaistaan, piilee monimuotoisen äidinkielemme tulevaisuus.

Varavoimaa etsimässä

KuunliljaTomas Sjödinin Salattu varavoima (Kirjapaja 2007) pomppasi eteeni kierrätyskorista. Otin sen mukaani varovaisin mielin huomatessani sen kertovan vaikeasta aiheesta, elämästä vakavasti sairaiden lasten omaishoitajana. Tämän postauksen afrikkalainen kuunlilja liittyy olennaisesti teokseen. Teoksen kansikuva oli niin ruma ja ankea, etten halunnut jakaa sitä julkisesti.

Sjödin on göteborgilainen Vapaakirkon pastori, joka siirtyi vaimonsa kanssa vaikeavammaisten poikiensa päätoimisiksi omaishoitajiksi heidän ollessa alakouluikäisiä. Kahdella perheen kolmesta pojasta löydettiin jo pienenä parantumaton, määrittelemätön aivovamma, jonka diagnoosi oli alusta saakka pessimistinen. Pojat pystyivät elämään tavallista elämää kotona ensimmäiset elinvuotensa, mutta kouluikäisestä saakka alkoivat käpertyä sisäänpäin ja kärsiä liikuntakyvyttömyydestä ja akuuteista hengitysvaikeuksista. Poikien hoito vaati vanhemmilta ympärivuorokautista valvontaa, eli raakaa vuorotyötä. Omaishoitajien vuosilomat olivat välttämättömiä henkireikiä. Perheen terve esikoinen on elänyt aikuiseksi, mutta nuoremmat pojat menehtyivät teini-ikäisinä pitkän ja tuskaisan sairastamisen jälkeen. Tämä teos kertoo pojista vanhemman, Karl-Petterin viimeisistä vuosista ja pelosta, että nuoremman pojan, Ludvigin, diagnoosi alkaa noudattaa samaa kaavaa.

Sjödin etsii kirjassaan varavoimaa, mikä ei ole täysin sama kuin voimavara. Tässäkin käsitteet ja kielelliset erot leikkivät, kaikkea ei voi suoraan kääntää yksi yhteen. Suomen kielessä peli on ehkä helpompaa kuin ruotsissa. Varavoima tulee käyttöön silloin, kun ihmisen luonnolliset voimavarat on loppuun kulutetut ja hän elää univajeessa, nälässä, janossa tai muussa äärimmäisessä uupumuksessa. Sairaan lapsen vanhemmilla kriittisessä tilanteessa ystävällinen Nasu-kyltti lapsen huoneen ovella saattaa lohduttaa enemmän kuin miljoona sanaa; surevan kotona ei oikeastaan ole väliä, mitä omaisille puhuu, vaan fyysinen läsnäolo on tärkeintä. Vuodesta vuoteen kriittisesti sairaita lapsia hoitavat vanhemmat eivät ehkä enää osaa vastata normimaailman ”mitä kuuluu?”-kysymyksiin, vaan jättävät viesteihin vastaamatta tai keksivät diplomaattisia vastauksia, joilla pääsee hankalasta tilanteesta mahdollisimman vähällä. Tulee paljon kissanristiäisiä, joihin ei yksinkertaisesti jaksa osallistua. Suhteet lähipiiriinkin saattavat hankaloitua, ellei voimavarojen puutteesta keskustella avoimesti. Kaiken tämän ympärillä kuinka ihminen voi ylipäänsä legitimoida olemassaoloaan? Kenelle se legitimoidaan, Jumalalle vai läheisille?

Kristilliseksi kirjaksi teos on kirjoitettu siinä hengessä, että siitä voi muukin uskova tai täyspakana löytää lohdutuksen tai voimaantumisen sanoja. Teos sopiikin erinomaisesti kaikille omaishoitajille tai muuten läheisten sairastumisen vierellä kulkijoille jonkunlaiseksi kävelykepiksi tai ”reality checkiksi”. Sjödin itse on taatusti käynyt läpi satoja uskonkriisejä seuratessaan lastensa elinvoiman hiipumista ja kirjaimellista kärsimystä: siinä vaiheessa, kun hän kertoi Karl-Petterin sairauden loppuvaiheen iltarituaaleista, itkin vuolaasti. Pojan sängyn valmistelu nukkumiskuntoon kuulosti korkeammalta ydinfysiikalta johtuen siitä, että vain lakanoita ja tyynyjä viikkaamalla tiettyihin asentoihin pojalle voitiin taata edes parin tunnin keskeyttämätön uni.

Valmiita vastauksia kärsimyksen keskellä elämiseen ei ole olemassa missään maailman kirjoissa. Yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona kristillisen sielunhoidon lisäksi Sjödin nostaa logoterapian, hoitomuodon jonka kehitteli Auschwitzin ja Dachaun leireiltä selvinnyt psykoterapeutti Viktor Frankl. Logoterapiasta olenkin kuullut monessa otteessa aiemmin, mutta Sjödin onnistui kirjaimellisesti ”myymään” minulle sen konseptin.

Toinen teoksen tärkeä pointti liittyy koskettamisen merkitykseen vaikeasti sairaiden ja miksei kenen tahansa hoidossa. Sjödin joutui vahingossa kosketuskurssille poikiensa miespuolisen erityisopettajan aloitteesta, sillä opettajalta puuttui samaa sukupuolta oleva kurssikaveri, jota ilman kurssille ei voinut osallistua. Tästä kurssista tulikin hänelle varsinainen tietolähde poikien hoidossa: hän oppi keksimään uusia tapoja kommunikoida lastensa kanssa ja lievittämään kipua luomumenetelmin. Ylipäänsä lääketiedekin on todennut, kuinka merkittäviä kokemuksia kampaajalla tai hierojalla käynnit ovat pitkäaikaissairaiden elämässä – ei ole terapeuttisempaa kuin istua tuolissa, jossa sinua hoidetaan ilman diagnoosia lähikosketuksessa- tilanteessa, jossa on sallittua juoruilla tai puhua vaikka pelkkää paskaa. Kampaajille, hierojille, kosmetologeille ja jopa manikyristeille antaisin tunnustusta silloin, kun he onnistuvat piristämään sairaan ihmisen päivää.

Teos kertoo myös paljon omaishoitajien vertaistuesta, verkostoista, jotka parhaimmassa tapauksessa kantavat loppuelämän. Määrittelemättömien aivovammaisten vanhempien piirissä ryhmän jäsenet ajoivat ympäri Ruotsin osallistuen ystäviensä lasten hautajaisiin, pyrkien tukea toisiaan ja kunnioittamaan tuonilmaisiin poistuneiden lasten ja nuorten täällä jättämäänsä elämän jälkeä. Sjödinillä Karl-Petterin elämästä rakkain muisto on pojan hersyävä nauru vielä siinä vaiheessa, kun hän pystyi reagoimaan ulkomaailman ärsykkeisiin. Molempien poikien rajallinen sanavarasto ilahdutti myös, vaikka kummatkin hiipuivat jossain vaiheessa kielen ulkopuolelle.

Onko siis tarkoitus, että kaikella on tarkoitus, kirja yrittää kysyä Raamatun ja muidenkin viisaiden lähteiden avulla. Itselleni tämän kirjan anti ei ollut kristillinen, vaan puhtaasti yleisinhimillinen. En lukemani perusteella edelleenkään usko, että äärimmäinen kärsimys jalostaisi ihmistä, mutta uskon, että se kokemus, kun kuulee kanssaihmisten valittavan joutavista ”ongelmista” siinä tilanteissa, kun itse kamppailet jonkun läheisesi kanssa elämästä, voi johtaa henkiseen tai hengelliseen heräämiseen. Esimerkiksi tässä teoksessa ei maristu kertaakaan avioparin seksielämän vähäisyydestä tai sen puutteesta – siinä tilanteessa, kun valvotaan vaikeavammaisen hengitystä yöllä, seksi ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen.

Ylipäänsä teoksessa pinnalle nousevat elämänjano ja -nälkä. Sjödin kirjoittaa antaumuksella muutamista ansaituista lomistaan Espanjaan, Portugaliin ja Italiaan. Yksi valaistumisen hetki on ortodoksisessa messussa Lontoossa, jossa hän ymmärtää itäisen kirkon ytimen ja normipalveluksen kaikkia osallistavan draaman. Kauhean kriisinsä keskellä hän jaksaa olla kiinnostunut ekumeenisuudesta, globaalisesta kristittyjen yhteydestä.

Itse olen viime aikoina viettänyt aikaani tiloissa, joissa arkisilla huolilla ei enää ole suurta merkitystä. En ole täyspäiväinen omaishoitaja, mutta elän arkeani vakavan sairauden keskellä.  Vietän aikaani odotushuoneissa, jonne en uskonut päätyväni. Uskon, että intensiivisellä hoidolla ja huolenpidolla tämänhetkinen huoli elämästäni poistuu pian. Paljon toivoa on. Jos näin ei kuitenkaan käy, silloin Sjödinin kaltaisista vierellä kulkijoista tulee vieläkin tärkeämpiä. Oikeastaan haluaisin Sjödinin koskettavan minua juuri nyt tässä tilanteessa niin, etten enää haaskaisi aikaani turhiin asioihin. Hän ei ole ensimmäinen ”herättäjäni”, muttei vähäisimpikään.

Sjödin kysyy kiperiä kysymyksiä uskosta, armosta, toivosta ja luottamuksesta. Jos mikään näistä avainsanoista koskettavat sinua, suosittelen tämän lukukokemuksen perusteella hänen kaikkia yhtätoista hengellistä teostaan (vain osa on suomennettu, mutta kaikkihan me osaamme ruotsia tässä kaksikielisessä maassa).