Nuorisorikollisuutta Lagosissa

Teos: Abi Ishola-Ayodeji: Patience is a Subtle Thief (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Liz Femi

Patience on nuori opiskelijatyttö Lagosissa, ja hänen isänsä on iso kiho, paikallinen kuvernööri Ibadanin kaupungissa. Patiencen äiti on kadonnut kuvioista, ja uusi äitipuoli jyrää amatsoni lailla kodin universumissa. Patiencella on äidistä jäljellä vain joitain kirjeitä ja valokuvia, ja hän uskoo äidin lähteneen Amerikkaan, maahan, jossa vanhemmat olivat joskus tutustuneet nuorina opiskelijoina.

Patience on syntynyt Yhdysvalloissa, ja hänellä on maan kansalaisuus. Lagosissa hän saa pakkomielteen äidin löytämisestä, mutta vanhempien riitaisen eron vuoksi hän tietää, ettei tule saamaan isältään rahaa Jenkkilän reissua varten. Isä pitää tyttären passia ja muita papereita lukkojen takana varmuuden vuoksi.

Ibadan on maan tärkein yliopistokaupunki, mutta Patience ei halua jäädä tähän Nigerian Oxfordiin, koska tämä tarkoittaisi kotona asumista opintojen aikana. Lagosissa häntä odottaa vapaus ilkeästä äitipuolesta, eikä häntä harmita asuminen opiskelija-asuntolassa, vaikka hän on tottunut asumaan leveästi taloissa, joissa ei koskaan koeta sähkökatkoksia.

Lagosissa Patience törmää Kash-serkkuun, joka hustlaa ahkerasti hämäräbisneksissä. Serkku on opiskellut öljyalan insinööriksi, mutta joutuu elättämään itseään okada-kuskina. Kuljetusalalla on monia mahdollisuuksia huijaamiseen, ja Kashilla on innovatiivisia välistävetämisen ideoita. Patience ylipuhutaan tähän pikkurikollisten jengiin, ja hän alkaa myös seurustella serkun rikostoveri Chiken kanssa. He päätyvät tekemään sarjan pankkitilitalletuksiin liittyviä huijauksia.

Vaikka tarina on traaginen juonellisesti, hahmoissa on myös koomista potentiaalia. Äänikirjan lukija Liz Femi onnistui tehtävässään mainiosti. Välillä minun on vaikea kuunnella pitkää romaania, joka vedetään hieman ylinäytellyllä Lagosin murteella, mutta tällä kertaa tämän lukijan kovinkin eläväinen tyyli miellytti minua.

Ishola-Ayodeji on nykyään New Yorkissa asuva kirjailija, mutta ainakaan hän ei ole menettänyt kosketusta kotimaansa elämänmenoon ja estetiikkaan. 1990-luvun ajankuva on tässä osittain sellaista, johon suomalainenkin lukija voi samastua. Nuoret rakastavat videopelejä, heillä on amerikkalaisia merkkivaatteita ja meikkejä, ja musiikkimaku on hyvin kansainvälistä. Tarina alkaa vuodesta 1992, joten arvelisin päähenkilön 1970-luvun puolessavälissä syntyneeksi. Opiskelijaelämän kuvauskaan ei tuntunut minusta kovin eksoottiselta, eli teoksen nuoret naiset elävät suht villiä ja vapaata elämää kampuksella. Toki Patience on omalla tavallaan riippuvainen isästään, mutta häntä vaivaa enemmän isän välittämisen puute kuin hänen kontrollinhalunsa.

Jotain yhteistä tässä oli myös viimeksi lukemani teoksen, Jendella Bensonin Hope and Glory kanssa, joka sijoittui nykypäivän Lontooseen, mutta kertoi myös yoruba-kulttuuriin kuuluvista nigerialaisia. Molemmissa kirjoissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä ja vaikeita tunneilmapiirejä. Hieman tämän romaanin isähahmo myös muistutti Chimamanda Ngozi Adichien Purppurahibiskuksen isää, vaikka tässä isä ei ole sadistisen väkivaltainen eikä fanaattisen uskonnollinen. Adichien romaanissa isä kuuluu igbokulttuuriin, mutta on sanoutunut irti oman kulttuurinsa tavoista ryhdyttyään katolilaisuuden äärimmäiseksi airueeksi.

1990-luku on ollut Nigeriassa poliittisesti turbulenttia aikaa, ja nuorten opiskelijoiden näkökulmasta levottomuudet ovat vaikuttaneet heidän elämiinsä konkreettisesti. Monien opinnot venyivät tai keskeytyivät, ja tämä epävarmuuden tila on jatkunut näihin aikoihin. Eli teos kertoo epätoivoisista olosuhteista, jotka tekevät ihmisistä varkaita. Pidin paljon juuri kirjan nimestä, joka on tarpeeksi monimerkityksinen ja arvoituksellinen.

Samettiruusuja Sortavalasta

Teos: Terttu Autere: Lumen kätkemä (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Hautala

Kirjamatka rajantakaiseen Karjalaan jatkuu jo toisella dekkarilla. Olen lukenut ainakin yhden aiemman teoksen Terttu Autereen sarjasta, jossa päähenkilöitä ovat nuoripari Onerva ja Juhani Kuikka. Teokset sijoittuvat 1930-luvulle,ja niissä seikkaillaan eri paikkakunnilla luovutetussa Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa.

Tässä teoksessa keskiössä on Sortavalan kuuluisa opettajaseminaari, jossa katoaa joulun aikaan tyttöjen asuntolan hoitaja Salli Kontula. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, sillä uuden vuoden jälkeen neiti Kontula löydetään lumen alta kuolleena. Hän oli ehtinyt palvella seminaaria jo kolmentoista vuoden ajan, ja seminaarin puutarhuripariskunta luonnehti työkaveriaan samettiruusuksi.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti opettajaseminaarin arkea, moraalisääntöjä, naisten pukeutumista ja taloudenhoidon niksejä. Liinavaatevarasto tuntuu olevan johtolankojen ytimessä, sillä murhaaja on todennäköisesti käynyt siellä. Asuntoloiden määrärahoja kin syynätään, sillä epäillään teon takana olleen rahasotkuja. Mutta olisiko tuo säntillinen ja pidättyväinen talousmamsellina kuitenkin haksahtanut johonkin kulkukauppiaaseen tai muuhun auervaaraan?

Pidin teoksen tunnelmista ehkä enemmän kuin sarjan aiempien osien vastaavista. Sortavalan seminaari on kiinnostanut minua myös omien kirjoitusprojektieni kannalta, mutta jotenkin en saa lomastani tarinasta täysin kiinni ennen kuin matkustan paikan päälle. Toki mielessäni peilasin tätä tarinaa myös kaiken oppimani kanssa Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta Laatokan maisemat loivat tarinalle erityistä vetovoimaa.

Täytyy kyllä myöntää, että olen lukenut näitä kirjoja enemmän ajankuvan kuin dekkarijuonten takia. Tässä kirjassa fiilistelin varsinkin vainajan kirjahyllyn kupeessa: ollapa paikka, jossa lukea Nyyrikkejä ja Hopeapeilejä kaikessa rauhassa! Myös lehtien kirjeenvaihtopalstat pääsivät framille hyvässä ja pahassa.

Onervan ja Juhanin saaga etenee tässä osassa raakausuutiseen, ja tämän vuoksi Onerva jäi ilman roolia rikoskäsittelyssä. Juhani asui kortteeria anoppilassa Sortavalassa, kun taas Onerva jatkoi koulun pitämistä maaseutupitäjässä.

Kirjasarja varmasti ilahduttaa varsinkin vintage-henkisiä lukijoita, sillä siinä kiinnitetään paljon huomiota naisten muotiin, ehostukseen ja kampauksiin. Käsilaukulla oli merkittävä rooli kerronnassa, sillä vainajan käsilaukku oli hukassa.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Opiskelua kotikutoisessa diktatuurissa

Teos: Eppu Salminen: Lasten ristiretki (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Eppu Salminen

1980-luvun suomalaiset teatteripiirit ovat maailma, jossa olisin ehkä halunnut elää, vaikka samalla meininki aiheuttaa myötähäpeää. Nyt näyttelijä Eppu Salminen kertoo oman versionsa opinnoista Teatterikorkeakoulussa Turkan ja Parviaisen valtakausien aikana. Molempien opetustyyli oli omalla tavallaan diktatoorinen, ja koulusta erottiin urakalla. ”Kovat tyypit” valmistuivat tuolloinkin tavoiteajassa, mutta Salmisella prosessi kesti parisenkymmentä vuotta. Koulusta oli pakko valmistua tutkintosäädösten muutoksen vuoksi. Näyttelijänä jo tuolloin pitkän uran tehneen Salmisen olisi tuskin tarvinnut gradua kirjoittaa, mutta työ oli tarpeellinen välitilinpäätös.

Tämä teos kuvaa enimmäkseen Teatterikoulun hulluja vuosia, ja varsinkin Jumalan teatteri-kohun jälkeistä kuohuntaa oppilaitoksessa. Salminen itse ei kuulunut räyhäjengiin, joka pisti koulun tiloja palasiksi, mutta hänet kuvattiin tuona kohtalokkaana päivänä, ja kuva päätyi keltaisten lehtien sivuille. Oikaisupyynnön tekeminen oli hankalaa, ja varsinkin Iltalehti teki oikaisun harvinaisen nihkeästi.

Salminen ihaili Turkkaa nuoren miehen punk-asenteella ennen kouluun hakua, ja vielä pari vuotta kestäneen hakuprosessin. aikanakin hän oli guru, mutta opinnoissa hän ei selvästikään päässyt gurunsa suosioon. Salmisen opintojen aikana Turkka ei enää ollut koulun rehtori, eikä vastannut hänen vuosikurssistaan merkittävällä tavalla. Suhde Jussi Parviaisen oli vielä hankalampi, sillä Parviainen vokotteli tämän tyttöystävää suureleisen machomaisesti. Parempia muistoja liittyi Ilkka Heiskasen opetukseen, mutta tämä ei ollut kulttimainetta nauttiva stara. Mielipiteet siitä, millaista on hyvä teatteriopetus vaihtelivat, mutta fyysisyys ja raju äänenkäyttö kuuluivat TeaK:in 80-luvun brändiin. Näyttelijän kuului olla lavalla ”tiloissa” ja kipukynnyksen kuului olla harjoituksissa paljon korkeampi kuin intissä.

Helsinkiläisten teatteriopiskelijoiden brändiin kuului myös tietynlainen arroganssi suhteessa maakuntien laitosteattereihin. Harkoissa oli yleistä vitsailla Kokkolalla, eli huonokuntoisimpia oltiin jatkuvasti lähettämässä Kokkolan kaupunginteatteriin. Salminen itse päätyi pitkäksi aikaa Tampereelle, joka ei tainnut olla yhtä rankka tuomio.

Toki kirja on myös kunnianosoitus Salmisen synnyinkaupunki Lahdelle, joka tämän kuvauksen pohjalta on hyvinkin elinvoimainen teatterikaupunki. Salmisen lapsuuden- ja nuoruudenystäviä päätyi myös TeaK:iin, ja kaikki olivat saaneet oppinsa samassa nuorisoteatterissa.

Yllättävä hahmo kirjassa on nykyinen ministerimme Timo Harakka, joka kunnostautui vuoden 1987 räyhäremmissä lähes pääjehuna. Tätä en hänestä tiennyt, ja hänen opintotaustansakin on jäänyt vähemmälle huomiolle, kun en ole koskaan nähnyt häntä teatterin lavalla. Salminen huomauttaa osuvasti, ettei Turkan ja Parviaisen lempilapsista lopulta monikaan tehnyt kummoista uraa näyttelijänä.

Kirjan yleisempi historiallinen tarina oli minulle osittain tuttu, mutta en ole tainnut aiemmin lukea siitä näin koherenttia kertomusta. TeaK-aikojen lisäksi teos tarjoaa muistoja vaihto-oppilasvuodesta Indianassa, erittäin lyhyestä armeijakeikasta ja pidemmästä sivarikeikasta, joka luultavasti antoi Salmiselle myös uutta näkökulmaa näyttelijäntyöhön, saihan hän palvella ongelmanuorten laitoksessa.

Oliko Teatterikorkeakoulu sitten paikka, jonka tarkoitus on tuottaa ns. hyvien perheiden lapsille varmoja ongelmia, tuo oli varteenotettava vertailukohta 1980-luvulla.

Kaiken kaikkiaan teos oli rajun kielen ja huutokohtauksien ulkopuolella lämminhenkinen, ja Salmisen selvä tarkoitus on suhteuttaa tuolloin kokemaansa nykyaikaan, ja löytää tasapaino näiden maailmojen välillä. Anteeksianto oli tapahtunut jo aiemmin, eikä tämä teos tuntunut itkuiselta terapiateokselta. Jotenkin koin, että tässä pyrittiin puhua 80-luvun autenttiselta kielellä, ja näin se voi aiheuttaa ahdistusta enemmän niissä, jotka eivät ole eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Jälkikoloniaalisen ystävyyden kipupisteistä

Teos: Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukijat: Minttu Mustakallio ja Talvikki Eerola

Ranskan hankalasta muistin politiikasta suhteessa Algerian sotaan on tullut viime aikoina kiinnostavia romaaneja, ja nyt suomalainen Annastiina Heikkilä tarttuu aiheeseen nykynuorison näkökulmasta. Olen lukenut Heikkilältä aiemmin ainakin yhden journalistisen teoksen ranskalaisista naispoliitikoista, joten tiedän romaanin takana olevan vuosikausien intressi varsinkin etnisten vähemmistöjen naisten liikehdintään.

Hänen esikoisromaaninsa sijoittuu nykyaikaan, ja siinä seikkailevat parikymppiset ystävykset Lea ja Anissa, jotka ovat olleet bestiksiä lukiossa Nantesissa. Lea on puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen, ja Anissan suku on tullut Ranskaan Algerian sodan jälkimainingeissa vuonna 1962.

Ystävien tiiviiseen suhteeseen syntyy railo, kun Lea lähtee opiskelemaan Pariisiin SciencePo-eliittiyliopistoon. Anissa taas jatkaa työntekoa perheensä omistamassa ravintolassa, ja opiskelee työn ohessa koodausta. Oikeasti hän on musikaalisesti lahjakas taiteilijasielu, joka haluaisi elää DJ-keikkoja tekemällä Berliinissä. Monella tavalla hän kokee Lean tekemän elämänvalinnan nolona kompromissina, sillä suuri osa SciencePon maistereista päätyy nappuloiksi valtionhallinnon harmaaseen koneistoon.

Anissa on juuri menettänyt poikaystävänsä, joka on hukkunut Loireen eräiden reivien jälkeisessä sekaannuksessa, jossa poliisi käytti väkivaltaa. Naiset olivat tuona yönä yhdessä liikenteessä, mutta erkaantuivat yön kaaoksessa. Anissa kaipaa vaikeassa tilanteessa ystävänsä tukea, mutta tämä ei ehdikään olla läsnä odotetulla tavalla.

Teoksen historiallinen osuus käsittelee Anissan isovanhempien vaiheita 1960-luvulla, joihin Anissa tutustuu jo edesmenneen isoäiti Rahman päiväkirjojen kautta. Isoisä Abdullah oli palvellut Ranskan armeijassa, ja olisi tämän vuoksi tullut teloitetuksi maanpettureina, jos olisi jäänyt kotimaahan. Suku kuului kabyylien etniseen ryhmään, ja tämänkin taustan selvittely teettää kovasti töitä. Anissan perheessä Algerian historia ei ole ollut paljoa tapetilla, eikä kukaan sen jäsenistä ole käynyt isovanhempien mailla.

Pariisissa Lea radikalisoituu sattumalta uuden poikaystävän Raphaelin rinnalla. Tällä on pakkomielle rasistisista filosofeista, ja haluaa tärvellä Voltairen patsaan. Eliitin nuorten aktivismi on kovin valikoivaa, eikä Lea koe olevansa täysin kotonaan uuden opinahjonsa opiskelijapiireissä.

Kirjassa käsitellään myös Me Too-liikkeen aikaansaannoksia ja valtaeliitin korruptiota. Aktivismin säikeet punoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa, ja Lea kokee olevansa vahvimmillaan aktivismista kirjoittaessa. Pariisissa häntä kohdellaan enemmän ulkomaalaisena kuin provinssikaupunki Nantesissa, ja hänen ranskankielen taitoaan kehutaan joka käänteessä ärsyttävällä tavalla. Myös suhde suomalaiseen äitiin on käymistilassa, sillä Pariisin paremmissa kortteleissa tämän huoleton pukeutumistyyli tuntuu homssuiselta ja ruokatottumukset maalaisilta. Äitihahmo tuntuikin erityisen onnistuneelta, sillä hän ei ollut mikään tyypillinen Helena Petäistön kaltainen elegantti frankofiili.

Teoksessa oli joitain samoja elementtejä kuin Alice Zeniterin teoksessa Unohtamisen taito, eli molemmissa käsitellään omien kulttuuristen juurten uudelleen löytämistä pitkän amnesian jälkeen. Zeniterin kirja on historiallisesti järeämpi, ja siinä liikutaan köyhemmissä lähiöissä, kun taas tämän teoksen algerialaisperhe onnistuu nopeammin integroitumaan yhteiskuntaan. Mutta kirjat komppaavat hyvin toisiaan, ja yhdessä luettuina lukija voi jo saada kattavan kuvan kabyylikansan historiasta.

Kansanvalistajan kujanjuoksu

Teos: Shona Patel: Flame Tree Road (Mira Books, 2015)

Äänikirjan lukija: Neil Shah

Intiaan sijoittuvalla kirjamaratonilla siirryn nyt Bengaliin, josta löytyi lukuisia lukemattomia kirjoja. Shona Patel on natiivi bengalilaiskirjailija, joka on kasvanut teeplantaasin tyttärenä Assamissa. Hänen toinen romaaninsa sijoittuu enimmäkseen itäiseen Bengaliin, Sylhetin alueelle (joka kuuluu nykyään Bangladeshiin) ja Assamiin.

Teos kertoo tulisieluisesta asianajaja Biren Roysta, joka syntyy 1870-luvulla juuttitehtaan työnjohtajan perheeseen Sylhetissä. Birenin isä on saanut länsimaisen koulutuksen, mutta on joutunut keskeyttämään opettajan opinnot elättääkseen laajennettua perhettään, jossa kukaan muu ei käy töissä. Birenin isä kuolee nuorena, mutta edistyksellinen tehtaanjohtaja Skotlannista ottaa perheen poikien koulutuksen vastuulleen.

Biren pääsee katoliseen eliittikouluun Calcuttassa, ja tätä kautta saa stipendin opintoihin Cambridgen yliopistossa. Vuodet Englannissa muokkaavat Birenistä innokkaan yhteiskunnallisen keskustelijan, ja hän saa siellä asuessaan vision tyttöjen koulutuksen edistämisestä Bengalissa. Cambridgessä Birenillä on naispuolisia ihailijoita, ja Intiassa lapsuutensa viettänyt Estelle Lovelace olisi valmis ottamaan Birenin puolisokseen. Mutta Biren on hyvin sitoutunut kotikyläänsä huolimatta siitä, ettei häntä kiinnosta järjestetty avioliitto siellä.

Biren päätyy paikallishallinnon virkaan Sylhetissä, ja Cambridgen todistus taskussa hän pääsee samaan virka-asemaan brittien kanssa. Muut intialaiset työkaverit ovat babuja, paikallisesti koulutettuja kirjureita, joilla ei ole samoja etuja kuin Birenillä. Birenin asema on hankala, sillä brittien suosikiksi pääseminen herättää epäilystä paikallisessa yhteisössä. Hänen suunnittelemansa koulutusprojekti makaa Calcuttassa Macaulayn pöydällä vuosia, mutta sinnikäs rahoituksen hakeminen lopulta kantaa hedelmää.

Teoksen rakkaustarina, eli Birenin ja Mayan, paikallisen opettajan tyttären, kohtaaminen on kerrottu kauniisti, mutta suhteen kuvaus kuulosti vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. On toki itsestään selvää, ettei näin idyllinen rakkaustarina voi päättyä onnellisesti.

Tämä oli lämminhenkistä ja asiallista luettavaa, joka opetti ulkomaalaiselle lukijalle Intian sosiaalihistoriasta ja poliittisesta liikehdinnästä. Kuuntelin kirjan sujuvasti, mutta kaunokirjalliselta teokselta jäin odottamaan enemmän särmää. Teoksen ongelmana on se, että sen henkilöhahmot ovat kovin ”puhtaita” ja viattomia. Toki tässä tapahtuu myös pahoja, mutta pahaa tekee aina yhteisö, eivät yksilöt, ja tämän vuoksi psykologinen näkökulma jää ohueksi.

Teoksen aika-akseli on noin 80 vuotta, ja tässä eletään suurten muutosten aikaa. Itseäni hämmensi se, kuinka moderneja ajatuksia jo Birenin vanhemmilla oli 1870-luvulla. Romaanin loppua kohti tehdään huimia tiivistyksiä, eli tarina Birenin keski-iästä ja vanhuudesta tuntuu enemmän luettelolta kuin juonelliselta romaanilta.

Hissifirman sponsoroimaa rakkautta

Teos: Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle Erasmus-opiskelijavaihto alkoi olla todellisuutta vasta opintojen loppupuolella. Itse en valitettavasti koskaan päässyt vaihtariksi, mutta osasin ottaa tämän puutteen takaisin matkustelemalla ja asumalla ulkomailla muussa formaatissa. Myös vaihtareiden arki koto-Suomessa on tullut tutuksi, joten Saara Turusen tuoreen teoksen elämismaailma tuntuu läpikotaisin tutulta.

Teos on vahvasti autofiktiota, vaikka voi sitä fiktiivisenä romaaninakin lukea. Sen minäkertoja on yli kolmikymppinen dramaturgi, joka on rampannut ison osan aikuisiästään Barcelonassa. Innostus Espanjaan ei hänellä alkanut lomaromanssista, vaan hän halusi oppia kieltä omaehtoisesti. Hän onnistui pääsemään opiskelijavaihtoon Barcelonaan jo opintojen alkuvaiheessa, ja pian sinne muutettua hänen elämäänsä tuli paikallinen mies.

Tekstissä mies ei saa nimeä, ja muihinkin sukulaisiin viitataan sukulaissuhteen kautta. Toisin kuin kertoja, mies ei saa paljoa irti yliopisto-opinnoistaan, tai päätyy jättämään ne kesken taloudellisista syistä. Suhteen alkuvaihe on huumeenhöyryistä biletystä klubeilla, mutta miehen on koko ajan elätettävä itseään toisin kuin kertojan, jonka suomalainen opintolaina riittää jopa runsaaseen shoppailuun kohteessa. Pariskunta ei ole samasta puusta vuoltu, ja välillä arvojen törmäys tekee kipeää. Suhde päätyy eroon ainakin kahdesti, ja kertoja pyrkii vakavasti keskittymään elämäänsä Helsingissä. Myös miehellä on kokeilunhalua Suomessa asumisen suhteen, mutta tämä tuntuu juurtuneemmalta Barcelonaan kuin nainen Helsinkiin, joka ei ole hänen synnyinpaikkansa. Päätökset yhteisestä tulevaisuudesta takkuavat kuitenkin siksi, ettei kummallakaan tunnu olevan tarpeeksi painavaa syytä muuttaa pysyvästi ulkomaille.

Suomalaista miniäehdokasta ei kutsuta sukuun välittömästi avosylin, mutta suku ei ainakaan pyri estämään nuorta lempeä. Miehen äidin ainoa uhkakuva on pojan mahdollinen pysyvä muutto Pohjolaan, mutta miehen eronneilla vanhemmilla on tarpeeksi puuhaa uusissa suhteissaan ollakseen huolissaan tilanteesta. Elämänmeno on kuitenkin perhekeskeistä, mikä ei yllätä kertojaa, joka on kotoisin pohjoiskarjalaisesta suurperheestä. Myös hän pitää tiiviisti yhteyttä vanhempiinsa, vaikka puhelut varsinkin isän kanssa voivat olla vähäsanaisia.

Teoksessa on paljon muitakin nyansseja kuin kahden maan suhteen vaikeudet. Luin ilolla kuvausta tavallisesta barcelonalaisarjesta, kantakuppiloiden menyistä, kotiruoasta, pikkukauppiaista, löytökoirista ja viherkasvien hoidosta. Kasveista tuleekin kertojalle kiinnike uuteen maahan: niiden hyvinvoinnista keskustelu luo toivoa jälleennäkemisestä.

Seksuaalisuus ja lapsen hankinnan suunnittelu ovat teoksen kipupisteitä, ja teemoja, jotka varmasti kiinnostavat myös lukijoita, joilla ei ole kokemusta kahden maan parisuhteesta. Kertoja kokee oman seksuaalisen draivinsa riittämättömäksi miehelleen, ja ongelma tuntuu eskaloituvan, mitä enemmän sitä vatvotaan. Toisaalta hän saa aikaiseksi hankkia itselleen Helsingistä terapeutin erään hissi-imperiumin avokätisen rahoituksen turvin.

Hissi-imperiumin rahoitus auttaa myös asuntolainan saamisessa Barcelonassa. Erilaisia kämppiä ja lukaaleita tässä kuvataankin antaumuksella, ja suurkaupungin kompleksista asuntopolitiikkaa, jossa nepotismi ja korruptio näyttelevät roolia. Tarinan aikana kertoja selkeästi keskiluokkaistuu, hakee turvaa oikeanlaisista verhoista ja pellavaserveteistä, ja asumisessakin alkaa olla korkeampia kriteerejä kuin ennen. Nykyajalle on oireellista, että Helsingin-kodissa vieraileva toimittaja haluaa juttukeikallaan kuvata jopa taiteilijan vessan.

Muistaakseni Turuselta aiemmin lukemani teos Rakkaudenhirviö oli humoristisempi, mutta tyylilajin vaihtelu tekee aina kirjailijalle hyvää. Tähän teokseen mahtuu rakkauden huuman lisäksi myös surua ja melankoliaa, ja arkisen Barcelonan elämänmenoon mahtuu laaja paletillinen sävyjä.

Täytyy myöntää, että näinä päivinä minulle ei riitä romaanin teemaksi kahden kulttuurin edustajien rakkaustarina, varsinkin, jos osapuolet tulevat Euroopan suurkaupungeista ja ovat jollain tavalla hyväosaisia. Tätä teosta lähestyessäni silti osasin odottaa kirjalta muuta kuin kulttuurierojen paisuttelua, ja tuo muu oli huomattavasti kiinnostavampaa kuin ikuinen tarina siitä, kuinka Pohjolan viileä blondi iskee iloisen ja seksikkään etelänmiehen.

Taantumusta paossa Montpellierissä

Teos: Anna Kortelainen: Tulirinta (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Tällä viikolla on ilmentynyt tarvetta nollata päätä kirjallisuudella, joka ei mitenkään liity omaan elämään tai koronakriisiin. Pari viimeksi lukemaani teosta eivät saaneet aikaan helpotusta, joten valitsin seuraavaksi historiallisen romaanin henkilöstä, josta en etukäteen tiennyt mitään.

Anna Kortelainen kuului suosikkeihini 00-luvulla, viime vuosikymmenellä tutustuin hänen tuotantoonsa satunnaisotannalla, ja nyt huomaan hänen palanneen Edelfeltin sukuhistoriaan romaanissa Tulirinta. Se kertoo maestron ainoan avioliitossa syntyneen lapsen, Erik Edelfeltin (1888-1910) lyhyen elämän loppuvuosista opiskelijana Montpellierin yliopistossa 1908-1910.

Kortelainen kirjoittaa tässä aitoa fiktiota, sillä nuoresta Erikistä jäi vain harvoja viitteitä jälkipolville. Kirjailijan näkökulmasta niukka tausta-aineisto voi joskus olla jopa siunaus, koska silloin jää enemmän tilaa luovuudelle. Olen aina pitänyt Kortelaisen kirjoitustyylistä, ja vaikka hänen Karjalan kannakselle sijoittuvat teokset kiinnostivat minua myös, niiden omakohtainen tunnustuksellisuus tuntui hieman raskaalta. Uudessa teoksessaan Kortelainen palaa taas lempimaahansa Ranskaan, ja löydän tekstistä samaa ilahduttavaa kielellistä kepeyttä kuin teoksessa Virginie! (2002).

Erik Edelfelt halusi lähteä opiskelemaan Ranskaan pakoon Suomen sortovuosien tukahduttavaa ilmapiiriä. Nuori mies oli juuri parantunut tuberkuloosista, ja ehdotus opiskelusta ulkomailla tuli hänen lääkäriltään. Montpellier valikoitui ihanteelliseksi paikaksi jo ilmastollisista syistä. Alaikäisen pojan äiti olisi tuskin huoltajana antanut tälle lupaa matkustaa paheelliseen Pariisiin, jonne hän oli niin monta kertaa kadottanut aviomiehensä. Toisaalta Ellan-äidin (os de la Chapelle) ranskalainen sukutausta toimi hyvänä perusteena päästää ainoa poika hakemaan korkeampaa sivistystä maassa, jossa tieteen tekeminen oli vapaampaa kuin Suomen suurruhtinaskunnassa.

Montpellierissä Erik kamppailee suomalaisen identiteettinsä kanssa, sillä monet mieltävät hänet slaaviksi. Juonellisesti teos operoi monien takaumien kautta Erikin lapsuuteen ja nuoruuteen, varsinkin lukioaikaiseen fennomaaniaktivismiin. Fennomaanina Erik tuntuu kunnostautuvan tyylipuhtaammin kuin isänsä, jonka taiteilijauraan mahtui noloja kompromisseja varsinkin Pietarin suunnassa.

Innostuin enemmän Montpellierin kerrostumista kuin Helsingin, tai koin runsaat takaumat ”täytemateriaalina” ranskalaiseen kertomukseen. Viininviljelijäsuvun perijä Luc on kiinnostava hahmo, jonka intohimo aiheeseen tuntui ajattomalta. Ranskalaisen yliopiston fuksiaiset oli myös loistelias episodi. Oli myös kiinnostavaa seurata Erikin vapaa-ajattelijuuden kehittymistä katolisessa maassa, jossa protestanttius nousee liian usein keskustelun ja leikkimielisen pilkan aiheeksi.

Simo Häkli saa minulta kunniamaineen lukijana, sillä hän puhuu ranskaa moitteettomasti. Tämä on harvinaista suomalaisten ääninäyttelijöiden parissa, ja arvostan sitä, että tähän on valittu ranskaa osaava lukija. Ranskankieliset pikku dialogit tuovat romaaniin autenttista tunnelmaa.

Toki tubikuoleman kuvaus tuo tarinaan traagisuutta, ja sairaskertomus muistuttaa myös tuon ajan terveyseroista. Nuori Erik olisi saattanut kuolla jo Helsingissä, ellei olisi päässyt äitinsä saattamana parantolaan Sveitsiin.

Kaiken kaikkiaan teos on aistillinen ilotulitus ja tribuutti eteläranskalaiselle elämänmenolle, jossa syödään, juodaan ja väitellään kiihkeästi hetkiin tarttuen. Ajankuva on siinä niin tarkkaa ja avartavaa, että se voi kiinnostaa myös niitä lukijoita, jotka ovat saaneet suurten miestaiteilijoiden suvuista yliannostuksen. Parasta siinä on, että Kortelainen onnistuu nostamaan nuoren miehen itsenäiseksi subjektiksi kuuluisan isänsä varjosta.