Bilepaikkana Lenin Hills

Teos: Andrea Lee: Russian Journal (Faber and Faber, 1981)

Vuonna 1978 amerikkalainen toimittaja Andrea Lee matkusti vuodeksi Neuvostoliittoon miehensä kanssa, joka oli historian jatko-opiskelija. Pariskunta pääsi asumaan Moskovan valtionyliopiston valtavaan kolossiin, jossa oli 32 kerrosta. He eivät varsinaisesti opiskelleet kyseisessä instituutiossa, vaan hänen miehensä keräsi kaupungissa aineistoa erinäisissä instituuteissa. Matkan aikana kaksikko majaili myös pari kuukautta Leningradissa, mutta kertomus keskittyy moskovalaiseen arkeen.

Tietysti kirja kuvaa elämää etuoikeutetussa taskussa, jossa pariskunta elää yltäkylläistä elämää. Melkein kaikkea, mitä he saattavat haluta, on saatavilla, mutta osaa tuotteista pitää metsästää vaikeita reittejä pitkin. Nuorella parilla ei ole kallista makua, mutta he ovat tottuneet syömään tuoreita vihanneksia ja lihaa – asioita, jotka eivät aina ole tavallisen neuvostokansalaisen saatavilla.

Tarinan Andrea on taustaltaan osittain afroamerikkalainen. Kuvien perusteella hän näyttää melkein Meghan Marklen kaksoisolennolta, eli afroamerikkalaisuus ei ole hänessä kovin näkyvä piirre. Mutta tämä tausta hänessä saa hänet kiinnostumaan afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten lyhyestä historiasta maassa, ja hän pääsee tutustumaan joihinkin opiskelijoihin, jotka ovat tulleet Neuvostoliittoon ideologisista syistä.

Vuosina 1978-9 maassa eletään syvää stagnaation aikaa, ja suuri osa neuvostonuorista haaveilee ulkomaille muutosta. Kirjassa on monia vignettejä pariskunnan ystävistä, jotka ovat hippejä, toisinajattelijoita ja kansanviholliseksi leimattuja. Jotkut nuoret hipit ovat joutuneet aatteidensa vuoksi mielisairaalaan jo alaikäisinä. Syksyllä 1978 hippien valioliiga lähtee valloittamaan Jasjana Poljanaa, Tolstoin maatilaa, ja onnistuvat leireilemään sen metsissä ilman karkotusta tiluksilta. Talvisaikaan vannoutuneet hipit liftaavat Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle, jossa on mahdollista elellä itse luonnosta keräämällä hedelmillä.

Lenin Hills on kirjan tyypillinen bilepaikka lähellä yliopiston kampusta, jonne kokoonnutaan ryyppäämään muun muassa uutenavuotena, vappuna ja voitonpäivänä. Olin myös bongaavinani vapun vieton kuvauksesta jotain haalarin oloista asua, johon opiskelijat pukeutuivat, mutten ollut varma, olivatko ne samantyyppisiä kuin Suomessa. Suomessa haalarit ovat kai yleistyneet opiskelijapiireissä vasta 80-90-lukujen vaihteessa.

Teoksen hupaisin episodi liittyy englannin kurssiin, jota Andrea Lee lupautuu vetämään juutalaisille, jotka suunnittelevat emigraatiota Yhdysvaltoihin. Kurssi on salainen, mutta sen tunneilla käy KGB:n miehiä kääntymässä. Tämä opetuskokemus on hurjinta, mitä kirjailija tekee vaihtovuotensa aikana, eikä hän nuorena ja naiivina tajua sen mahdollisia seurauksia. Ryhmä nivoutuu hyvin yhteen, ja osa heistä pääseekin muuttamaan vuoden aikana länteen.

Pidin myös paljon Leen tavasta kuvata Neuvostoliiton uskonnollista elämää. Parhaiten hän tutustuu ortodoksisen kirkon palveluksiin, mutta tässä mainitaan myös vapaat suunnat, protestantit kirkot ja new age-suuntaukset. Myös Hare Krishna vaikuttaa Moskovassa, ja vaikuttaa, että neuvostosysteemi hyväksyy uususkonnollisuutta paremmin kuin kristinuskon perinteisiä muotoja.

Kirjassa vietetään aikaa hyvin kirjavan alakulttuurisen maailman sisällä, kuppiloissa, joiden tunnelmat tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta kadehdittavan villeiltä. Ei villeiltä ja vapailta, mutta silti meno Moskovassa vuonna 1978 on saattanut olla toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen kuin vuonna 2023.

Tämä on sen kaliiberin teos, jonka haluaisin nähdä kirjamarkkinoilla uutena painoksena. Toki meillä on saatavilla joitain suomalaisten kirjoittamia kuvauksia samoista ajoista, mutta tässä kirjassa minua eniten viehätti Leen runollinen, aistivoimainen kieli. Kirja onnistuu viemään lukijansa erikoisiin paikkoihin, ja kirjailijan huomio keskittyy enemmän informantteihin kuin häneen itseensä tai parisuhteeseen.

Varsinkin parista keskeisen hahmon, Grigoriin ja Serjoshan, myöhemmistä vaiheista olisin halunnut kuulla lisää. He tuntuivat molemmat tyypeiltä, joiden tulevaisuus arvelutti. Grigorii saattoi olla pariskunnan virallinen vahti kampuksella, ja hänen ylikorrekti kiipijän luonteensa oli varsin ristiriitainen suhteessa muihin taipumuksiin. Serjosha taas oli tyyppi, jolla ei ollut mitään rotia naissuhteissa, tai hänen kykynsä ajautua väärään seuraan ja sotkea asioitaan tuntui ilmiömäiseltä.

Löysin kirjan Open Librarysta, jossa en ole käynyt vuosiin. Palvelu on hyvä vaihtoehto kaupallisille suoratoistopalveluille, mutta nyt huomaan, etten voi enää lukea huonosti skannattuja kirjoja kovin pitkään kerralla. Tuolta kyllä löytää sellaisia helmiä, joita on vaikea löytää kirjastojen varastoistakaan.

Medeia kantaa Vuittonin laukkua

Teos: Ruth Ware: Huonetoveri (Otava 2023)

Suomennos: Elina Koskelin

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Hannah Jones on ensimmäisen vuoden kirjallisuuden opiskelija Oxfordissa, ja hänellä on onni päästä asumaan collegessaan vanhaan asuntolaan, jossa on tilavat, herraskaiset huoneet. Kämppiksekseen hän saa Aprilin, jonka isä on pohatta, joka rahoittaa rakennusten remonttia. Monet juoruilevat, ettei April olisi päässyt sisään yliopistoon omilla ansioillaan, sillä hän poikkeaa niin suuresti tavallisten akateemisten nörttien joukosta.

April kuitenkin yrittää parhaansa, ja hänen työteliäisyytensä on ihailtavaa. Nuori nainen ei tunnu nukkuvan koskaan, ja hän onnistuu väsäämään täysin uskottavia historian esseitä reippaan bileputken keskellä. Tämän lisäksi hän kunnostautuu ylioppilasteatterin näyttelijänä, ja hän on kuin luotu kreikkalaisen tragedian roolitukseen.

Kevätlukukaudella April murhataan, ja Hannahin elämä muuttuu pysyvästi. Hän joutuu armottomaan mediamyllytykseen, ja käy terapiassa vuosikausia selviytyäkseen shokista ja surusta. Jossain vaiheessa hän pakenee kriisiä Skotlantiin, ja päätyy työskentelemään Tall Tales-kirjakaupan myyjänä. Elämä jämähtää vaatimattomiin uomiinsa, ja rahapula on kroonista.

Romaanin nykyisyydessä kymmenen vuotta murhan jälkeen Hannah on raskaana, ja lapsen isä on Will, mies, joka oli Aprilin poikaystävä veriteon aikana. Pariskunta on löytänyt toisensa pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Will eksyi Hannah’n kirjakauppaan asiakkaaksi. Tragedia varjostaa pariskunnan suhdetta edelleen, sillä media ja anonyymit kansalaiset vainoavat heitä.

Murhasta tuomittu John Neville, collegen entinen vahtimestari, kuolee yhtäkkiä vankilassa sydänkohtaukseen, ja keissiä aletaan puida medioissa uudelleen. Neville ei ollut koskaan tunnustanut tekoaan, ja oli anonut armahdusta systemaattisesti ennen kuolemaa. Tässä vaiheessa Hannah saa kuulla uusia tietoja valovoimaisesta ystävästään, ja tämä sysää hänet uuteen painajaiseen raskauden loppuvaiheessa.

Olen lukenut monta teosta Ruth Warelta, ja pitänyt hänen teostensa laatua epätasaisena. Monissa aiemmissa trillereissä hän on keskittynyt kauhuun suljetuissa paikoissa tai syrjäisissä kohteissa. Tässä teoksessa asetelma on erilainen, mutta ei erityisen kekseliäs. Innostuin kuitenkin kirjan asetelmasta siksi, etten ole aikoihin lukenut mitään Britannian eliittiyliopistoihin sijoittuvaa teosta.

Kirjan nuoret ovat lopulta melko tavallisia, kun ottaa huomioon Oxfordin elitistiset perinteet ja puitteet. Toki April kuuluu tässä opiskelijaporukassa kaikista rikkaimpiin, mutta hänkään ei edusta ns. vanhaa rahaa, eikä hänen sukunsa ole akateeminen. April ja Will kuuluvat yksityiskoululaisten klikkiin, jotka ovat tunteneet toisensa jo ennen yliopistoon tuloa.

Ei tämä teos nouse samalle tasolle kuin vaikka Donna Tarttin The Secret History , joka on omassa lukuhistoriassani noussut kaikkien aikojen hulppeimmaksi collegekuvaukseksi. Mutta teoksessa on hienoa arjen kuvausta niin Oxfordin kuin Edinburghin päässä, joten sen kautta saa nautinnollisen kierroksen paikallisiin kahviloihin ja kirjakauppoihin. Teos herätti minussa matkakuumetta, varsinkin Edinburghin päässä, jossa en ole vielä päässyt käymään.

Reittaisin tämän teoksen Waren tuotannon parempaan päähän, ja muutenkin koin teoksen lukemisen piristävänä nyt, kun en ole aikoihin lukenut brittiläistä psykologista trilleriä. Sain jossain vaiheessa yliannostuksen koko genrestä, ja päädyin vain tutkiskelemaan teosten kaupallisesti koukuttavia juonikaavioita. Mutta tässä teoksessa oli sisällöllistä substanssia, ja laadusta kertoi se, että juoni onnistui yllättämään monessa käänteessä.

Nuorisorikollisuutta Lagosissa

Teos: Abi Ishola-Ayodeji: Patience is a Subtle Thief (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Liz Femi

Patience on nuori opiskelijatyttö Lagosissa, ja hänen isänsä on iso kiho, paikallinen kuvernööri Ibadanin kaupungissa. Patiencen äiti on kadonnut kuvioista, ja uusi äitipuoli jyrää amatsoni lailla kodin universumissa. Patiencella on äidistä jäljellä vain joitain kirjeitä ja valokuvia, ja hän uskoo äidin lähteneen Amerikkaan, maahan, jossa vanhemmat olivat joskus tutustuneet nuorina opiskelijoina.

Patience on syntynyt Yhdysvalloissa, ja hänellä on maan kansalaisuus. Lagosissa hän saa pakkomielteen äidin löytämisestä, mutta vanhempien riitaisen eron vuoksi hän tietää, ettei tule saamaan isältään rahaa Jenkkilän reissua varten. Isä pitää tyttären passia ja muita papereita lukkojen takana varmuuden vuoksi.

Ibadan on maan tärkein yliopistokaupunki, mutta Patience ei halua jäädä tähän Nigerian Oxfordiin, koska tämä tarkoittaisi kotona asumista opintojen aikana. Lagosissa häntä odottaa vapaus ilkeästä äitipuolesta, eikä häntä harmita asuminen opiskelija-asuntolassa, vaikka hän on tottunut asumaan leveästi taloissa, joissa ei koskaan koeta sähkökatkoksia.

Lagosissa Patience törmää Kash-serkkuun, joka hustlaa ahkerasti hämäräbisneksissä. Serkku on opiskellut öljyalan insinööriksi, mutta joutuu elättämään itseään okada-kuskina. Kuljetusalalla on monia mahdollisuuksia huijaamiseen, ja Kashilla on innovatiivisia välistävetämisen ideoita. Patience ylipuhutaan tähän pikkurikollisten jengiin, ja hän alkaa myös seurustella serkun rikostoveri Chiken kanssa. He päätyvät tekemään sarjan pankkitilitalletuksiin liittyviä huijauksia.

Vaikka tarina on traaginen juonellisesti, hahmoissa on myös koomista potentiaalia. Äänikirjan lukija Liz Femi onnistui tehtävässään mainiosti. Välillä minun on vaikea kuunnella pitkää romaania, joka vedetään hieman ylinäytellyllä Lagosin murteella, mutta tällä kertaa tämän lukijan kovinkin eläväinen tyyli miellytti minua.

Ishola-Ayodeji on nykyään New Yorkissa asuva kirjailija, mutta ainakaan hän ei ole menettänyt kosketusta kotimaansa elämänmenoon ja estetiikkaan. 1990-luvun ajankuva on tässä osittain sellaista, johon suomalainenkin lukija voi samastua. Nuoret rakastavat videopelejä, heillä on amerikkalaisia merkkivaatteita ja meikkejä, ja musiikkimaku on hyvin kansainvälistä. Tarina alkaa vuodesta 1992, joten arvelisin päähenkilön 1970-luvun puolessavälissä syntyneeksi. Opiskelijaelämän kuvauskaan ei tuntunut minusta kovin eksoottiselta, eli teoksen nuoret naiset elävät suht villiä ja vapaata elämää kampuksella. Toki Patience on omalla tavallaan riippuvainen isästään, mutta häntä vaivaa enemmän isän välittämisen puute kuin hänen kontrollinhalunsa.

Jotain yhteistä tässä oli myös viimeksi lukemani teoksen, Jendella Bensonin Hope and Glory kanssa, joka sijoittui nykypäivän Lontooseen, mutta kertoi myös yoruba-kulttuuriin kuuluvista nigerialaisia. Molemmissa kirjoissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä ja vaikeita tunneilmapiirejä. Hieman tämän romaanin isähahmo myös muistutti Chimamanda Ngozi Adichien Purppurahibiskuksen isää, vaikka tässä isä ei ole sadistisen väkivaltainen eikä fanaattisen uskonnollinen. Adichien romaanissa isä kuuluu igbokulttuuriin, mutta on sanoutunut irti oman kulttuurinsa tavoista ryhdyttyään katolilaisuuden äärimmäiseksi airueeksi.

1990-luku on ollut Nigeriassa poliittisesti turbulenttia aikaa, ja nuorten opiskelijoiden näkökulmasta levottomuudet ovat vaikuttaneet heidän elämiinsä konkreettisesti. Monien opinnot venyivät tai keskeytyivät, ja tämä epävarmuuden tila on jatkunut näihin aikoihin. Eli teos kertoo epätoivoisista olosuhteista, jotka tekevät ihmisistä varkaita. Pidin paljon juuri kirjan nimestä, joka on tarpeeksi monimerkityksinen ja arvoituksellinen.

Samettiruusuja Sortavalasta

Teos: Terttu Autere: Lumen kätkemä (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Hautala

Kirjamatka rajantakaiseen Karjalaan jatkuu jo toisella dekkarilla. Olen lukenut ainakin yhden aiemman teoksen Terttu Autereen sarjasta, jossa päähenkilöitä ovat nuoripari Onerva ja Juhani Kuikka. Teokset sijoittuvat 1930-luvulle,ja niissä seikkaillaan eri paikkakunnilla luovutetussa Karjalassa ja muualla Itä-Suomessa.

Tässä teoksessa keskiössä on Sortavalan kuuluisa opettajaseminaari, jossa katoaa joulun aikaan tyttöjen asuntolan hoitaja Salli Kontula. Tapaus järkyttää koko yhteisöä, sillä uuden vuoden jälkeen neiti Kontula löydetään lumen alta kuolleena. Hän oli ehtinyt palvella seminaaria jo kolmentoista vuoden ajan, ja seminaarin puutarhuripariskunta luonnehti työkaveriaan samettiruusuksi.

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti opettajaseminaarin arkea, moraalisääntöjä, naisten pukeutumista ja taloudenhoidon niksejä. Liinavaatevarasto tuntuu olevan johtolankojen ytimessä, sillä murhaaja on todennäköisesti käynyt siellä. Asuntoloiden määrärahoja kin syynätään, sillä epäillään teon takana olleen rahasotkuja. Mutta olisiko tuo säntillinen ja pidättyväinen talousmamsellina kuitenkin haksahtanut johonkin kulkukauppiaaseen tai muuhun auervaaraan?

Pidin teoksen tunnelmista ehkä enemmän kuin sarjan aiempien osien vastaavista. Sortavalan seminaari on kiinnostanut minua myös omien kirjoitusprojektieni kannalta, mutta jotenkin en saa lomastani tarinasta täysin kiinni ennen kuin matkustan paikan päälle. Toki mielessäni peilasin tätä tarinaa myös kaiken oppimani kanssa Jyväskylän opettajaseminaarista, mutta Laatokan maisemat loivat tarinalle erityistä vetovoimaa.

Täytyy kyllä myöntää, että olen lukenut näitä kirjoja enemmän ajankuvan kuin dekkarijuonten takia. Tässä kirjassa fiilistelin varsinkin vainajan kirjahyllyn kupeessa: ollapa paikka, jossa lukea Nyyrikkejä ja Hopeapeilejä kaikessa rauhassa! Myös lehtien kirjeenvaihtopalstat pääsivät framille hyvässä ja pahassa.

Onervan ja Juhanin saaga etenee tässä osassa raakausuutiseen, ja tämän vuoksi Onerva jäi ilman roolia rikoskäsittelyssä. Juhani asui kortteeria anoppilassa Sortavalassa, kun taas Onerva jatkoi koulun pitämistä maaseutupitäjässä.

Kirjasarja varmasti ilahduttaa varsinkin vintage-henkisiä lukijoita, sillä siinä kiinnitetään paljon huomiota naisten muotiin, ehostukseen ja kampauksiin. Käsilaukulla oli merkittävä rooli kerronnassa, sillä vainajan käsilaukku oli hukassa.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Opiskelua kotikutoisessa diktatuurissa

Teos: Eppu Salminen: Lasten ristiretki (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Eppu Salminen

1980-luvun suomalaiset teatteripiirit ovat maailma, jossa olisin ehkä halunnut elää, vaikka samalla meininki aiheuttaa myötähäpeää. Nyt näyttelijä Eppu Salminen kertoo oman versionsa opinnoista Teatterikorkeakoulussa Turkan ja Parviaisen valtakausien aikana. Molempien opetustyyli oli omalla tavallaan diktatoorinen, ja koulusta erottiin urakalla. ”Kovat tyypit” valmistuivat tuolloinkin tavoiteajassa, mutta Salmisella prosessi kesti parisenkymmentä vuotta. Koulusta oli pakko valmistua tutkintosäädösten muutoksen vuoksi. Näyttelijänä jo tuolloin pitkän uran tehneen Salmisen olisi tuskin tarvinnut gradua kirjoittaa, mutta työ oli tarpeellinen välitilinpäätös.

Tämä teos kuvaa enimmäkseen Teatterikoulun hulluja vuosia, ja varsinkin Jumalan teatteri-kohun jälkeistä kuohuntaa oppilaitoksessa. Salminen itse ei kuulunut räyhäjengiin, joka pisti koulun tiloja palasiksi, mutta hänet kuvattiin tuona kohtalokkaana päivänä, ja kuva päätyi keltaisten lehtien sivuille. Oikaisupyynnön tekeminen oli hankalaa, ja varsinkin Iltalehti teki oikaisun harvinaisen nihkeästi.

Salminen ihaili Turkkaa nuoren miehen punk-asenteella ennen kouluun hakua, ja vielä pari vuotta kestäneen hakuprosessin. aikanakin hän oli guru, mutta opinnoissa hän ei selvästikään päässyt gurunsa suosioon. Salmisen opintojen aikana Turkka ei enää ollut koulun rehtori, eikä vastannut hänen vuosikurssistaan merkittävällä tavalla. Suhde Jussi Parviaisen oli vielä hankalampi, sillä Parviainen vokotteli tämän tyttöystävää suureleisen machomaisesti. Parempia muistoja liittyi Ilkka Heiskasen opetukseen, mutta tämä ei ollut kulttimainetta nauttiva stara. Mielipiteet siitä, millaista on hyvä teatteriopetus vaihtelivat, mutta fyysisyys ja raju äänenkäyttö kuuluivat TeaK:in 80-luvun brändiin. Näyttelijän kuului olla lavalla ”tiloissa” ja kipukynnyksen kuului olla harjoituksissa paljon korkeampi kuin intissä.

Helsinkiläisten teatteriopiskelijoiden brändiin kuului myös tietynlainen arroganssi suhteessa maakuntien laitosteattereihin. Harkoissa oli yleistä vitsailla Kokkolalla, eli huonokuntoisimpia oltiin jatkuvasti lähettämässä Kokkolan kaupunginteatteriin. Salminen itse päätyi pitkäksi aikaa Tampereelle, joka ei tainnut olla yhtä rankka tuomio.

Toki kirja on myös kunnianosoitus Salmisen synnyinkaupunki Lahdelle, joka tämän kuvauksen pohjalta on hyvinkin elinvoimainen teatterikaupunki. Salmisen lapsuuden- ja nuoruudenystäviä päätyi myös TeaK:iin, ja kaikki olivat saaneet oppinsa samassa nuorisoteatterissa.

Yllättävä hahmo kirjassa on nykyinen ministerimme Timo Harakka, joka kunnostautui vuoden 1987 räyhäremmissä lähes pääjehuna. Tätä en hänestä tiennyt, ja hänen opintotaustansakin on jäänyt vähemmälle huomiolle, kun en ole koskaan nähnyt häntä teatterin lavalla. Salminen huomauttaa osuvasti, ettei Turkan ja Parviaisen lempilapsista lopulta monikaan tehnyt kummoista uraa näyttelijänä.

Kirjan yleisempi historiallinen tarina oli minulle osittain tuttu, mutta en ole tainnut aiemmin lukea siitä näin koherenttia kertomusta. TeaK-aikojen lisäksi teos tarjoaa muistoja vaihto-oppilasvuodesta Indianassa, erittäin lyhyestä armeijakeikasta ja pidemmästä sivarikeikasta, joka luultavasti antoi Salmiselle myös uutta näkökulmaa näyttelijäntyöhön, saihan hän palvella ongelmanuorten laitoksessa.

Oliko Teatterikorkeakoulu sitten paikka, jonka tarkoitus on tuottaa ns. hyvien perheiden lapsille varmoja ongelmia, tuo oli varteenotettava vertailukohta 1980-luvulla.

Kaiken kaikkiaan teos oli rajun kielen ja huutokohtauksien ulkopuolella lämminhenkinen, ja Salmisen selvä tarkoitus on suhteuttaa tuolloin kokemaansa nykyaikaan, ja löytää tasapaino näiden maailmojen välillä. Anteeksianto oli tapahtunut jo aiemmin, eikä tämä teos tuntunut itkuiselta terapiateokselta. Jotenkin koin, että tässä pyrittiin puhua 80-luvun autenttiselta kielellä, ja näin se voi aiheuttaa ahdistusta enemmän niissä, jotka eivät ole eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Jälkikoloniaalisen ystävyyden kipupisteistä

Teos: Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukijat: Minttu Mustakallio ja Talvikki Eerola

Ranskan hankalasta muistin politiikasta suhteessa Algerian sotaan on tullut viime aikoina kiinnostavia romaaneja, ja nyt suomalainen Annastiina Heikkilä tarttuu aiheeseen nykynuorison näkökulmasta. Olen lukenut Heikkilältä aiemmin ainakin yhden journalistisen teoksen ranskalaisista naispoliitikoista, joten tiedän romaanin takana olevan vuosikausien intressi varsinkin etnisten vähemmistöjen naisten liikehdintään.

Hänen esikoisromaaninsa sijoittuu nykyaikaan, ja siinä seikkailevat parikymppiset ystävykset Lea ja Anissa, jotka ovat olleet bestiksiä lukiossa Nantesissa. Lea on puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen, ja Anissan suku on tullut Ranskaan Algerian sodan jälkimainingeissa vuonna 1962.

Ystävien tiiviiseen suhteeseen syntyy railo, kun Lea lähtee opiskelemaan Pariisiin SciencePo-eliittiyliopistoon. Anissa taas jatkaa työntekoa perheensä omistamassa ravintolassa, ja opiskelee työn ohessa koodausta. Oikeasti hän on musikaalisesti lahjakas taiteilijasielu, joka haluaisi elää DJ-keikkoja tekemällä Berliinissä. Monella tavalla hän kokee Lean tekemän elämänvalinnan nolona kompromissina, sillä suuri osa SciencePon maistereista päätyy nappuloiksi valtionhallinnon harmaaseen koneistoon.

Anissa on juuri menettänyt poikaystävänsä, joka on hukkunut Loireen eräiden reivien jälkeisessä sekaannuksessa, jossa poliisi käytti väkivaltaa. Naiset olivat tuona yönä yhdessä liikenteessä, mutta erkaantuivat yön kaaoksessa. Anissa kaipaa vaikeassa tilanteessa ystävänsä tukea, mutta tämä ei ehdikään olla läsnä odotetulla tavalla.

Teoksen historiallinen osuus käsittelee Anissan isovanhempien vaiheita 1960-luvulla, joihin Anissa tutustuu jo edesmenneen isoäiti Rahman päiväkirjojen kautta. Isoisä Abdullah oli palvellut Ranskan armeijassa, ja olisi tämän vuoksi tullut teloitetuksi maanpettureina, jos olisi jäänyt kotimaahan. Suku kuului kabyylien etniseen ryhmään, ja tämänkin taustan selvittely teettää kovasti töitä. Anissan perheessä Algerian historia ei ole ollut paljoa tapetilla, eikä kukaan sen jäsenistä ole käynyt isovanhempien mailla.

Pariisissa Lea radikalisoituu sattumalta uuden poikaystävän Raphaelin rinnalla. Tällä on pakkomielle rasistisista filosofeista, ja haluaa tärvellä Voltairen patsaan. Eliitin nuorten aktivismi on kovin valikoivaa, eikä Lea koe olevansa täysin kotonaan uuden opinahjonsa opiskelijapiireissä.

Kirjassa käsitellään myös Me Too-liikkeen aikaansaannoksia ja valtaeliitin korruptiota. Aktivismin säikeet punoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa, ja Lea kokee olevansa vahvimmillaan aktivismista kirjoittaessa. Pariisissa häntä kohdellaan enemmän ulkomaalaisena kuin provinssikaupunki Nantesissa, ja hänen ranskankielen taitoaan kehutaan joka käänteessä ärsyttävällä tavalla. Myös suhde suomalaiseen äitiin on käymistilassa, sillä Pariisin paremmissa kortteleissa tämän huoleton pukeutumistyyli tuntuu homssuiselta ja ruokatottumukset maalaisilta. Äitihahmo tuntuikin erityisen onnistuneelta, sillä hän ei ollut mikään tyypillinen Helena Petäistön kaltainen elegantti frankofiili.

Teoksessa oli joitain samoja elementtejä kuin Alice Zeniterin teoksessa Unohtamisen taito, eli molemmissa käsitellään omien kulttuuristen juurten uudelleen löytämistä pitkän amnesian jälkeen. Zeniterin kirja on historiallisesti järeämpi, ja siinä liikutaan köyhemmissä lähiöissä, kun taas tämän teoksen algerialaisperhe onnistuu nopeammin integroitumaan yhteiskuntaan. Mutta kirjat komppaavat hyvin toisiaan, ja yhdessä luettuina lukija voi jo saada kattavan kuvan kabyylikansan historiasta.

Kansanvalistajan kujanjuoksu

Teos: Shona Patel: Flame Tree Road (Mira Books, 2015)

Äänikirjan lukija: Neil Shah

Intiaan sijoittuvalla kirjamaratonilla siirryn nyt Bengaliin, josta löytyi lukuisia lukemattomia kirjoja. Shona Patel on natiivi bengalilaiskirjailija, joka on kasvanut teeplantaasin tyttärenä Assamissa. Hänen toinen romaaninsa sijoittuu enimmäkseen itäiseen Bengaliin, Sylhetin alueelle (joka kuuluu nykyään Bangladeshiin) ja Assamiin.

Teos kertoo tulisieluisesta asianajaja Biren Roysta, joka syntyy 1870-luvulla juuttitehtaan työnjohtajan perheeseen Sylhetissä. Birenin isä on saanut länsimaisen koulutuksen, mutta on joutunut keskeyttämään opettajan opinnot elättääkseen laajennettua perhettään, jossa kukaan muu ei käy töissä. Birenin isä kuolee nuorena, mutta edistyksellinen tehtaanjohtaja Skotlannista ottaa perheen poikien koulutuksen vastuulleen.

Biren pääsee katoliseen eliittikouluun Calcuttassa, ja tätä kautta saa stipendin opintoihin Cambridgen yliopistossa. Vuodet Englannissa muokkaavat Birenistä innokkaan yhteiskunnallisen keskustelijan, ja hän saa siellä asuessaan vision tyttöjen koulutuksen edistämisestä Bengalissa. Cambridgessä Birenillä on naispuolisia ihailijoita, ja Intiassa lapsuutensa viettänyt Estelle Lovelace olisi valmis ottamaan Birenin puolisokseen. Mutta Biren on hyvin sitoutunut kotikyläänsä huolimatta siitä, ettei häntä kiinnosta järjestetty avioliitto siellä.

Biren päätyy paikallishallinnon virkaan Sylhetissä, ja Cambridgen todistus taskussa hän pääsee samaan virka-asemaan brittien kanssa. Muut intialaiset työkaverit ovat babuja, paikallisesti koulutettuja kirjureita, joilla ei ole samoja etuja kuin Birenillä. Birenin asema on hankala, sillä brittien suosikiksi pääseminen herättää epäilystä paikallisessa yhteisössä. Hänen suunnittelemansa koulutusprojekti makaa Calcuttassa Macaulayn pöydällä vuosia, mutta sinnikäs rahoituksen hakeminen lopulta kantaa hedelmää.

Teoksen rakkaustarina, eli Birenin ja Mayan, paikallisen opettajan tyttären, kohtaaminen on kerrottu kauniisti, mutta suhteen kuvaus kuulosti vähän liiankin hyvältä ollakseen totta. On toki itsestään selvää, ettei näin idyllinen rakkaustarina voi päättyä onnellisesti.

Tämä oli lämminhenkistä ja asiallista luettavaa, joka opetti ulkomaalaiselle lukijalle Intian sosiaalihistoriasta ja poliittisesta liikehdinnästä. Kuuntelin kirjan sujuvasti, mutta kaunokirjalliselta teokselta jäin odottamaan enemmän särmää. Teoksen ongelmana on se, että sen henkilöhahmot ovat kovin ”puhtaita” ja viattomia. Toki tässä tapahtuu myös pahoja, mutta pahaa tekee aina yhteisö, eivät yksilöt, ja tämän vuoksi psykologinen näkökulma jää ohueksi.

Teoksen aika-akseli on noin 80 vuotta, ja tässä eletään suurten muutosten aikaa. Itseäni hämmensi se, kuinka moderneja ajatuksia jo Birenin vanhemmilla oli 1870-luvulla. Romaanin loppua kohti tehdään huimia tiivistyksiä, eli tarina Birenin keski-iästä ja vanhuudesta tuntuu enemmän luettelolta kuin juonelliselta romaanilta.